VI

Erlend istui kuninkaan kartanossa Klemensinmessun vaiheille asti.

Silloin tuli käsky ja ilmoitus, että hänet oli vietävä Maunu-kuninkaan

eteen turvallisen saattueen kera. Kuningas aikoi viettää joulun

Baagahusissa tällä kertaa.

Kristiina säikähti kauheasti. Sanomattomalla ponnistuksella hän oli

pakottautunut näyttämään rauhalliselta Erlendin ollessa vankina ja

kuolemaan tuomittuna. Nyt Erlend aiottiin viedä kauas tietymättömille

teille; kuninkaasta puhuttiin niin monenlaista, eikä Erlendillä

ollut ystäviä kuninkaan lähipiirissä. Ivar Ogmundinpoika, Baaghusin

nykyinen linnanpäällikkö, oli käyttänyt mitä ankarinta kieltä Erlendin

kapinahankkeista. Ja hänen sanottiin ärtyneen vielä enemmän, kun hän

oli jälleen kuullut jotakin Erlendin hänestä puhumaa höpötystä.

Mutta Erlend elostui uutisesta. Kristiina huomasi kyllä, ettei hän

ajatellut kevein mielin heidän tulevaa eroaan. Mutta pitkä vankinaolo

oli alkanut jäytää hänen voimiaan, joten hän nyt odotti innokkaasti

pitkää merimatkaa ja näytti suhtautuvan melkein välinpitämättömästi

kaikkeen muuhun.

Kolmen päivän kuluttua oli kaikki kunnossa ja Erlend lähti herra Finnin

laivalla. -- Simon oli luvannut palata Nidarosiin ennen adventtia,

järjestettyään ensin vähän kotoisia asioitaan; jos uutisia alkaisi

kuulua aikaisemmin, hän oli pyytänyt Kristiinaa ilmoittamaan siitä

ja luvannut tulla heti. Kristiina päätti nyt lähteä etelään Simonin

luokse ja sieltä kuninkaan eteen, langetakseen hänen jalkoihinsa ja

pyytääkseen armoa miehelleen -- tarjotakseen vaikka kaiken mitä omisti

Erlendin hengestä.

Erlend oli myynyt ja pantannut kaupunkitalonsa eri tahoille;

Nidarholman luostari omisti päärakennuksen, mutta apotti Olav oli

kirjoittanut ystävällisesti Kristiinalle pyytäen häntä käyttämään

sitä niin kauan kuin hän tarvitsi. Hän asui siellä yhden ainoan

palvelusneidon kera. Ulf Haldorinpoika, joka oli päästetty vapaalle

jalalle, kun ei häntä ollut voitu tuomita mistään, oli talossa myös,

samoin tämän veljenpoika Haldor, joka oli Kristiinan huovi.

Kristiina kysyi neuvoa Ulfilta, ja tämä asettui ensin epäilevälle

kannalle -- arveli siitä tulevan hankalan matkan yli Dovren tunturin;

tunturilla oli jo satanut paljon lunta. Mutta nähdessään Kristiinan

sieluntuskan hän kehotti tätä lähtemään matkaan. Gunna-rouva otti

molemmat pikkupojat Raasvoldiin, mutta Gaute ei tahtonut erota

äidistään, eikä tämäkään tahtonut päästää poikaa silmistään täällä

pohjoisessa.

Tuli ankara ilma heidän päästyään Dovren eteläpuolelle, ja Ulfin

neuvosta he jättivät hevosensa Drivstueniin ja lainasivat sieltä sukset

-- siltä varalta, että heidän täytyisi nukkua taivasalla seuraava yö.

Kristiinalla oli ollut sukset jalassaan viimeksi pikku tyttönä, ja

hänen kävi raskaaksi hiihtää, vaikka miehet tukivat häntä voimiensa

takaa. He eivät ehtineet sinä päivänä pitemmälle kuin Drivstuenin ja

Hjerdkinin puoliväliin, keskelle tuntureita, ja kun rupesi pimenemään,

täytyi heidän etsiä suojaa eräästä koivuhaasta ja kaivautua lumeen.

Toftarista he saivat lainaksi hevosia; siellä oli sumuista, ja heidän

päästyään vähän alemma laaksoon alkoi sataa. Kun he monta tuntia pimeän

tulon jälkeen ratsastivat Formon pihaan, ulvoi tuuli nurkissa, joki

jymisi ja rinteellä kävi veden ja tuulen kohina. Piha oli kuin vetelä

suo, jossa ei kuulunut kavioiden kopse -- eikä laajalla tanhualla

näkynyt pienintäkään elonmerkkiä lauantai-illan hiljaisuudessa; eivät

ihmiset eivätkä koirat näyttäneet huomaavan heidän tuloaan.

Ulf kolkutti kartanorakennuksen ovea keihäällään; mies ilmestyi

avaamaan. Kohta sen jälkeen seisoi Simon itse porstuan ovella leveänä

ja tummana takaa virtaavassa valossa, käsivarrella lapsi, ja ajoi

haukkuvat koirat taakseen. Hän huudahti nähdessään vaimonsa sisaren,

laski lapsen lattialle ja vei Kristiinan ja Gauten sisään, auttaen

heidän yltään läpimärät vaatteet.

Tuvassa oli lämmin ja kotoinen henki, mutta umpea ilma, sillä tupa oli

uunitupa, jossa oli lattea katto. Ja se oli täynnä väkeä -- lapsia

ja koiria kihisi joka nurkassa. Ja äkkiä Kristiina erotti kahden

pikkupoikansa punoittavat, iloiset ja innokkaat kasvot pöydän takaa,

jolla paloi kynttilä. He tulivat esiin tervehtien vähän vieraasti

äitiään ja veljeään -- Kristiina ymmärsi häirinneensä toisten

lauantainviettoa. Tupa oli muuten täydellisen epäjärjestyksen vallassa,

ja joka askeleella narskuivat pähkinänkuoret, joita oli kaikkialla.

Simon lähetti rengit ja naiset asioille, ja tupa tyhjeni väestä sekä

enimmistä lapsista ja koirista -- heillä oli vieraana naapureita

palvelijoineen. Kysellessään ja kuunnellessaan kuulumisia hän kiinnitti

soljella paitansa ja mekkonsa, jotka olivat olleet auki alas paljaalle,

karvaisella rinnalle asti. Lapset olivat reutoneet hänet semmoiseksi,

sanoi hän anteeksipyytäen. Hän oli kauhean ruokkoamattoman näköinen,

vyö oli vinossa, vaatteet ja kädet olivat likaiset, kasvot noessa ja

tukka täynnä roskaa ja tomua.

Pian tuli kaksi palvelusnaista viemään Kristiinaa ja Gautea Ramborgin

rouvatupaan. Siellä paloi jo tuli uunissa, palvelusneidot sytyttivät

kiireesti kynttilöitä, valmistivat vuoteen ja auttoivat Kristiinan ja

pojan ylle kuivat vaatteet, kun taas toiset kantoivat pöytään ruokaa

ja juomaa. Keskenkasvuinen tyttö, jolla oli silkkinauhalle palmikoitu

tukka, toi olutkulhon, josta vaahto kuohui laidoille. Tyttö oli Simonin

avioton tytär Arngjerd.

Sen jälkeen tuli Simon itse sinne; hän oli suorinut asunsa ja oli nyt

enemmän sellainen, jona Kristiina oli tottunut hänet näkemään: hyvin

kauniisti ja komeasti puettu. Hän talutti tytärtään kädestä, ja Ivar ja

Skule seurasivat perästä.

Kristiina kysyi sisartaan, ja Simon vastasi Ramborgin lähteneen

saattamaan Sundbun vaimoja Ringheimiin; Jostein oli ollut hakemassa

tytärtään Helgaa, ja hän oli tahtonut Dagnyn ja Ramborginkin mukaan

-- tämä hilpeä, hyvänsävyinen vanha mies oli luvannut pitää hyvää

huolta noista kolmesta nuoresta vaimosta. Ramborg tuli ehkä jäämään

sinne talveksi. Hän odotti lasta Matinmessun aikaan -- ja olihan Simon

itsekin arvellut joutuvansa olemaan poissa kotoa talvella; silloin

Ramborgilla oli hauskempi nuorten sukulaisvaimojen luona. Formon

taloudelle ei merkinnyt sitä eikä tätä, oliko hän kotona vai muualla,

nauroi Simon -- eihän hän, Simon, ollut ennenkään vaatinut, että

Ramborg, tuo lapsi, kuluttaisi voimiaan suuren talouden hoidossa.

Kristiinan ilmoitettua aikeensa sanoi Simon paikalla tahtovansa lähteä

mukaan. Hänellä oli niin paljon sukulaisia ja omia sekä isänsä vanhoja

ystäviä siellä, että hän uskoi voivansa hyödyttää Kristiinaa enemmän

nyt kuin Trondheimissa. Siitäkin hän siellä saisi helpommin selvän,

oliko Kristiinan viisasta pyrkiä itsensä kuninkaan puheille. Hän sanoi

olevansa valmis matkaan kolmen tai neljän päivän perästä.

He menivät yhdessä messuun seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, ja

sitten he olivat Sira Eirikin vieraana Romundgaardissa. Pappi oli jo

vanha; hän otti Kristiinan hellästi vastaan ja otti syvästi osaa hänen

onnettomuuteensa. Sitten he käväisivät Jørundgaardissa. Rakennukset

olivat samat, ja huoneissa oli entiset sängyt, penkit ja pöydät. Se

oli nyt hänen oma kartanonsa; oli todennäköistä, että hänen poikansa

tulisivat varttumaan miehiksi tässä ja että hän itse kerran ummistaisi

silmänsä lapsuudenkodissaan. Mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin

selvästi kuin nyt, että tässä talossa eli hänen vanhempiensa henki.

Heillä oli voinut olla omat salaiset surunsa, mutta kaikille ympärillä

oleville oli heiltä riittänyt lämpöä, apua ja turvaa.

Kristiina oli rauhaton ja alakuloinen, minkä vuoksi häntä pyrki

väsyttämään Simonin puhe tämän omista asioista, kartanosta ja lapsista.

Hän tiesi, ettei niin olisi saanut olla; olihan Simon valmis auttamaan

häntä voimiensa takaa, ja Kristiina ymmärsi että toinen teki kauniisti

tarjoutuessaan lähtemään pois kotoaan ja vaimonsa luota jouluksi, kun

asiat olivat nykyisellä kannalla -- Simon ajatteli varmaan paljonkin

sitä, saisiko hän tällä kertaa pojan, hänellähän oli vain yksi lapsi

Ramborgista, vaikka he olivat olleet naimisissa kohtapuoleen kuusi

vuotta. Eihän Kristiina voinut vaatia, että Simon sulautuisi niin

kokonaan hänen ja Erlendin asioihin, että hän sen vuoksi unohtaisi

kaikki onnellisen asemansa tuottamat ilot -- mutta oli vain kummallista

kulkea hänen sivullaan, kun toinen tuntui niin iloiselta ja innokkaalta

ja tyytyväiseltä oloonsa.

Huomaamattaan oli Kristiina kuvitellut Ulvhild Simonintyttären

samanlaiseksi kuin oman sisarvainajansa, jonka mukaan tälle oli annettu

nimi -- kuvitellut, että tyttö olisi vaalea ja hentorakenteinen ja

vieno. Mutta Simonin pikku tytär oli pyöreä ja palleroinen, hänen

poskensa olivat kuin omenat ja suu kuin punainen marja; harmaat silmät

olivat vilkkaat kuin Simonin silmät nuorena, ja hänellä oli Simonin

kaunis kihara tukka. Simon oli kovasti ihastunut sievään, eloisaan

lapseensa ja oli ylpeä sen sukkelista puheista.

"Tämä on niin ruma ja ikävä ja paha tytön typykkä", sanoi hän ottaen

lasta kainaloiden alta ja nostaen hänet ilmaan, jossa ravisteli häntä,

"että se taitaakin olla vaihdokas, jonka tunturipeikot ovat tuoneet

isälle ja äidille kätkyeen -- niin se on ruma ja kamalan näköinen",

lisäsi hän laskien lapsen äkisti maahan ja tehden kolme kertaa

ristinmerkin sen yli, ikään kuin varomattomia sanojaan säikkyen.

Hänen äpärälapsensa Arngjerd ei ollut kaunis, mutta näytti kiltiltä ja

ymmärtäväiseltä tytöltä, ja isä otti hänet retkilleen niin usein kuin

voi. Hän lauloi tytön kiitosta aamusta iltaan -- Kristiinan sopi katsoa

Arngjerdin myötäjäisarkkuun, mitä kaikkea tämä jo oli kehrännyt ja

kutonut ja ommellut itselleen.

"Se päivä, jolloin minä lasken tämän tyttären käden hyvän ja uskollisen

sulhasen käteen", sanoi Simon seuraten katseellaan lasta, "on oleva

elämäni parhaita."

Säästääkseen kuluja ja saadakseen matkan sujumaan nopeammin ei

Kristiina huolinut mukaan yhtään palvelusneitoa eikä muita miehiä

kuin Ulf Haldorinpojan. Kaksi viikkoa ennen joulua hän ratsasti

sitten Formosta Simon Andreksenpojan ja tämän kahden reippaan nuoren

palvelijan kera.

Heidän tullessaan Osloon sai Simon paikalla kuulla, ettei kuningas

tullut Norjaan -- hän tahtoi viettää joulun Ruotsissa. Erlend oli

Akersnesin linnassa; linnanpäällikkö oli matkoilla, joten häntä

ei toistaiseksi saattanut tavata. Mutta alipäällikkö Olav Kyrning

lupasi ilmoittaa Erlendille, että he olivat kaupungissa. Olav oli

erittäin ystävällinen Simonille ja Kristiinalle, sillä hänen veljensä

oli naimisissa Ramborg Aasmundintyttären kanssa, joka oli kotoisin

Skogista, joten hän katsoi olevansa kaukaista sukua Lauritsantyttärille.

Skogin herra Ketil tuli kaupunkiin pyytäen heidät jouluksi luokseen,

mutta Kristiina ei tahtonut viettää joulua muualla kuin missä Erlend

oli. Eikä Simonkaan silloin halunnut lähteä, vaikka Kristiina kovasti

kehotteli; Simon ja Ketil tunsivat toisiaan jonkin verran, mutta

Kristiina oli nähnyt setänsä pojan vain kerran tämän tultua aikuiseksi.

Kristiina ja Simon asuivat samassa kartanossa, jossa Kristiina kerran

oli ollut Simonin vanhempien vieraana siihen aikaan, jolloin he olivat

olleet kihloissa; mutta nyt he asuivat toisessa rakennuksessa. Tuvassa

oli kaksi sänkyä, Kristiina nukkui toisessa ja Simon ja Ulf toisessa;

miehet nukkuivat tallissa.

Jouluyönä tahtoi Kristiina lähteä Nonneseterin kirkon keskiyönmessuun

-- hän sanoi nunnien laulavan niin kauniisti. He lähtivät sinne kaikki

viisi. Yö oli tähtikirkas, lauhkea ja kaunis, ja illansuussa oli

sadellut lunta, joten oli jokseenkin valoisa. Kellojen alkaessa soida

eri puolilla kaupunkia virtasi kaikista taloista ihmisiä, ja Simonin

täytyi taluttaa Kristiinaa. Tavantakaa hän vilkaisi syrjäsilmällä

tähän. Kristiina oli laihtunut paljon tänä syksynä, mutta hänen pitkä,

ryhdikäs vartalonsa näytti taas saaneen neitseellistä pehmeyttä ja

suloa. Hänen kalpeille kasvoilleen oli levinnyt nuoruudenaikainen rauha

ja lempeys, josta kuulsi syvä, salainen, odottava jännitys. Hän oli

muuttunut kummasti entisen nuoren Kristiinan kaltaiseksi, jonka Simon

muisti tuolta joululta --. Simon puristi tietämättään hänen kättään

ja huomasi sen vasta sitten, kun Kristiina pusersi hänen sormiaan

vastaukseksi. Simon nosti katseensa -- Kristiina hymyili ja nyökkäsi,

ja Simon ymmärsi, että Kristiina oli luullut hänen puristuksensa olleen

rohkaisun merkkinä, johon hän tahtoi vastata kiittäen.

Kun juhlapäivät olivat ohi, lähti Kristiina luostariin ja lähetti

kunnioittavat terveisensä abbedissalle ja niille hänen aikaisilleen

sisarille, jotka vielä olivat elossa. Hän viipyi abbedissan

puhetuvassa hetken. Sitten hän meni kirkkoon. Hän käsitti, ettei

hänellä ollut luostarissa mitään tekemistä. Sisaret olivat ottaneet

hänet ystävällisesti vastaan, mutta hän oli huomannut näiden pitävän

häntä vain yhtenä monista neidoista, jotka olivat olleet luostarissa

vuoden -- jos he olivat kuulleet puhuttavan siitä, että hän oli ollut

erilainen kuin toiset, vaikkakaan ei hyvässä, eivät he ainakaan

ilmaisseet sitä. Nunnaluostarissa vietetty vuosi, joka oli vaikuttanut

niin suuresti hänen elämäänsä, oli merkinnyt ylen vähän luostarin

elämässä. Hänen isänsä oli ostanut itselleen ja perheelleen osuuden

luostarin esirukouksiin sielujen puolesta; uusi abbedissa, Elin-rouva,

ja sisaret lupasivat rukoilla hänen ja hänen miehensä sielun

pelastukseksi. Mutta Kristiina tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta

häiritä nunnia tervehdyskäynnillään. Heidän kirkkonsa oli avoin hänelle

kuten kaikille ihmisille; hän saattoi seisoa kirkon pohjoisessa päässä

ja kuunnella kuorista virtaavaa heleää laulua -- ja kun sisaret

olivat lähteneet kirkosta luostarin pihalle vievästä ovesta, saattoi

hän mennä polvistumaan rouva Groa Guttormintyttären hautakiven

ääreen ja muistella tuota viisasta, voimakasta, arvokasta äitiä,

jonka neuvoja hän ei ollut ymmärtänyt pitää kunniassa -- mutta muuta

kotipaikkaoikeutta hänellä ei ollut tässä Kristuksen palvelijattarien

kodissa.

Juhlien lopulla tuli herra Munan hänen luokseen -- hän sanoi nyt

vasta kuulleensa, että Kristiina oli kaupungissa. Munan tervehti

sydämellisesti häntä, Simon Andreksenpoikaa ja Ulfia, jota hän vähän

väliä nimitti sukulaisekseen ja rakkaaksi ystäväkseen. Taisi käydä

vaikeaksi päästä tapaamaan Erlendiä, arveli hän, tätä vartioitiin

hyvin ankarasti -- ei hänkään ollut vielä päässyt tapaamaan serkkuaan.

Mutta Ulf sanoi nauraen, ritarin ratsastettua pois, ettei hän luullut

Munanin kovin innokkaasti koettaneenkaan -- hän pelkäsi niin kauheasti

tulevansa sotketuksi asiaan, ettei kärsinyt kuulla siitä paljon

mainittavankaan. Munan oli tuntuvasti vanhentunut, hän oli kaljupäinen

ja laihtunut, nahka lepsatti velttona tuon ison ruhon ympärillä. Hän

asui Skogheimissä ja hänellä oli luonaan eräs äpärätyttärensä, joka

oli jäänyt leskeksi. Munan olisi tahtonut päästä hänestä, sillä kukaan

hänen toisista lapsistaan, niin aviollisista kuin äpäristä, ei tahtonut

tulla maille tanhuville niin kauan kuin tämä sisarpuoli ohjasi taloa;

hän oli vallanhaluinen, saita ja teräväkielinen nainen. Mutta Munan ei

uskaltanut käskeä häntä pois.

Vihdoinkin, uuden vuoden alettua, hankki Olav Kyrning Kristiinalle ja

Simonille luvan tavata Erlendiä. Ja nyt sai Simon taas seurata surevaa

vaimoa sydäntäsärkeviin kohtauksiin. Kuri oli paljon kovempi täällä

kuin Nidarosissa, Erlend ei saanut puhua kenenkään kanssa ilman että

linnanpäällikön miehiä oli saapuvilla.

Erlend oli tyyni kuin ennen, mutta Simon huomasi, että asian tila

alkoi kuluttaa miestä. Hän ei valittanut milloinkaan, sanoi, ettei hän

kärsinyt puutetta, vaan että kaikki oli niin hyvää kuin olla saattoi,

mutta tunnusti kuitenkin kylmän toisinaan vaivaavan, huoneessa kun ei

ollut tulisijaa. Eikä hän voinut pitää liikaa huolta puhtaudestaan --

mutta ellei hänen olisi tarvinnut tapella täiden kanssa, olisi aika kai

käynyt vieläkin pitemmäksi, sanoi hän nauraen.

Kristiinakin oli rauhallinen -- niin rauhallinen, että Simon jäi

odottamaan henki kurkussa sitä päivää, jolloin tuo rauha laukeaisi.

Maunu-kuningas oli kruuna jäisten jälkeisellä matkallaan Ruotsissa,

joten ei ollut toiveita hänen tulostaan rajalle ensi tilassa, eikä

myöskään muutoksesta Erlendin asemaan.

Yrjönmessunpäivänä olivat Kristiina ja Ulf Haldorinpoika Nunnaluostarin

kirkossa. Heidän paluumatkalla päästyään nunnaluostarin joen yli vievän

sillan toiseen päähän ei Kristiina lähtenytkään alas majapaikkaan, joka

sijaitsi lähellä piispan kartanoa, vaan kääntyi itään, Klemensinkirkon

rinnettä kohti, kirkon ja joen välisiin ahtaisiin kujiin.

Päivä oli pilvinen ja ilma oli ollut suojainen jonkin aikaa, joten

heidän jalkineensa ja viitanliepeensä tulivat märiksi ja raskaiksi

joen varren keltaisessa liejukossa. He joutuivat rinteellä oleville

pelloille. Kerran sattuivat heidän silmänsä yhteen. Ulf nauroi hiljaa,

levitti suunsa eräänlaiseen irvistykseen, mutta hänen katseensa oli

surullinen; Kristiinan kasvoille ilmestyi kärsivä hymy. Samassa

he saapuivat mäen laitaan; savi oli vierinyt joskus maailmassa

alas tältä kohden, ja talo oli aivan vieremän alla, niin lähellä

likaisenkeltaista, mustan, hontelon rikkaruoho-idun peittämää laitaa,

että sikopahnasta tunkeva löyhkä tuntui ylös asti -- alhaalla tummassa

liejukossa kulki kaksi lihavaa emakkoa tonkien ja röhkien. Tällä kohden

erotti vain, kapea kaistale rakennukset joen harmaasta, likaisesta

vedestä, jossa kellui kolisevia jääkappaleita, ja kuihtunut turve

törrötti valjuna katoilla.

Heidän siinä seisoessaan tuli sikopahna-aitauksen ääreen muuan mies

ja nainen, jotka jäivät siihen sikoja tarkastamaan -- mies kumartui

aidan yli ja raaputti toista emakkoa hopeaisen tapparan varrella, jota

hän käytti keppinä kävellessään. Mies oli itse Munan Baardinpoika

ja vaimo oli Brynhild. Munan nosti katseensa, huomasi heidät -- ja

jäi töllistämään ylös vierun laitaa; silloin huusi Kristiina iloisen

tervehdyksen.

Herra Munan räjähti kaikuvaan nauruun.

"Tule alas ottamaan lämmin ryyppy tässä koiranilmassa", huusi hän ylös.

Matkalla pihaveräjälle kertoi Ulf, ettei Brynhild Jonnintytär pitänyt

enää majalaa eikä oluttupaa. Hän oli joutunut pinteeseen monta kertaa,

ja hänet oli viimein uhattu ottaa hengiltä, ellei hän lopettaisi,

mutta Munan oli pelastanut hänet ja mennyt takuuseen siitä että tämä

lopettaisi kokonaan luvattoman ammattinsa. Hänen poikansa olivat myös

ylenneet siksi korkeaan asemaan, että äidin heidän tähtensä täytyi

ruveta ajattelemaan maineensa parantamista. Vaimonsa kuoleman jälkeen

oli Munan Baardinpoika taas liittynyt häneen ja oli alituiseen Flugan

talossa.

Munan tuli heitä vastaan pihaveräjälle.

"Me olemme kaikki neljä sukua tavallamme", hihitti hän -- hän oli

hienossa hiprakassa, mutta ei juovuksissa. "Sinä olet hyvä nainen,

Kristiina Lauritsantytär, olet hurskas eikä sinussa ole ylpeyden

vikaa -- Brynhild on myös nykyään kunniallinen nainen -- ja minä

olin naimaton mies siittäessäni meidän kaksi poikaamme -- ne ovat

reippaimmat kaikista lapsistani -- sen minä olen sanonut aina,

Brynhild. Inge ja Gudleik ovat rakkaimmat lapseni --"

Brynhild oli vieläkin kaunis, mutta kellertävän kalpea; hänen ihonsa

näytti niljaiselta, aivan kuin hän olisi seisonut koko päivän

läskikattilan ääressä. Mutta tuvassa oli hyvä järjestys, hän toi

pöytään erinomaista ruokaa ja juomaa, ja puiset astiat olivat puhtaat

ja kauniit.

"Minä poikkean tänne käydessäni asioilla Oslossa", sanoi Munan.

"Ymmärrätkös, äiti tahtoo mielellään kuulla uutisia pojistaan. Inge

kirjoittelee minulle tavantakaa, sillä hän on oppinut mies, piispan

toimimieheltä vaaditaan sitä, näetkös -- ja hyvät naimisetkin minä

hommasin hänelle, Tora Bjarnentyttären Grjotesta; luuletko sinä monen

miehen saaneen sellaista vaimoa äpäräpojalleen? Ja tässä nyt istumme

puhellen näistä, ja Brynhild kantaa eteeni ruokaa ja olutta, kuten

entisinä aikoina, jolloin hän kantoi minun avaimiani Skogheimissä.

Siellä on ikävä istua ja muistella vaimovainajaa --. Ja niinpä minä

ratsastan tänne vähän hupia hakemaan -- silloin kun tämä Brynhild on

semmoisella tuulella, että suo minulle hiukan ystävyyttä ja iloa."

Ulf Haldorinpoika istui leuka käden varassa katsoen Husabyn rouvaa.

Kristiina kuunteli puhetta ja vastaili niin hiljaisesti ja lempeästi ja

arvokkaasti kuin olisi ollut pidoissa jossakin Trondheimin kartanossa.

"Sinä Kristiina Lauritsantytär sait vaimon nimen ja arvon", sanoi

Brynhild Fluga, "vaikka juoksit minun parveeni Erlendin jäljissä. Minä

olen ikäni kaiken kantanut nartun ja huoravaimon nimeä -- äitipuoleni

möi minut tuolle -- minä purin ja raavin, ja hänen naamassaan oli

kaikkien kynsieni merkit ennen kuin hän sai tahtonsa täytetyksi --"

"Joko sinä taas alat puhua siitä!" valitti Munan. "Olenhan minä sanonut

monta kertaa, että olisin jättänyt sinut rauhaan, jos sinä olisit ollut

ihmisten tavalla ja pyytänyt minua säästämään itseäsi, mutta sinä

hyppäsit silmilleni kuin villikissa kun minä tuskin olin ehtinyt astua

ovesta sisään --"

Ulf Haldorinpoika nauroi hiljaa itsekseen.

"Ja minä olen aina kohdellut sinua hyvin sen jälkeen", sanoi Munan.

"Sinä sait kaiken, mitä viitsit pyytää -- ja lapsillamme on paremmat

ja turvallisemmat päivät kuin Kristiinan poikaraukoilla -- Jumala

varjelkoon niitä raukkoja, kyllä Erlend on pannut heidät päiville!

Tarkoitan, että pitäisihän sen merkitä enemmän äidin sydämelle kuin

vaimon nimen ja arvon -- ja tiedäthän sinä minun usein pahoitelleen,

ettet sinä ollut sellaisesta suvusta, että minä olisin voinut ottaa

sinut lailliseksi vaimokseni -- en ole pitänyt kenestäkään naisesta

niin paljon kuin sinusta -- vaikka sinä et ollut liian usein lempeä

ja hellä minua kohtaan -- ja vaikka sitten sain sellaisen vaimon kuin

sain, kiitos Luojan. Olen rakennuttanut alttarin Katrin ja minun

muistoksi kirkkoomme, Kristiina -- ja olen joka päivä kiittänyt Jumalaa

ja Pyhää Neitsyttä aviokumppalistani, jota parempaa ei ole ollut

yhdelläkään miehellä." Hän nyyhkäisi ja alkoi itkeä tuhrustella.

Vähän ajan kuluttua sanoi Ulf Haldorinpoika, että nyt heidän täytyi

lähteä. He eivät vaihtaneet sanaakaan kotimatkalla. Mutta tuvan oven

ulkopuolella ojensi Kristiina kätensä Ulfille ja sanoi:

"Ulf -- sukulaiseni ja ystäväni!"

"Jos siitä olisi asialle apua", sanoi Ulf hiljaa, "niin menisin

mielelläni hirteen Erlendin puolesta -- hänen ja sinun tähtesi."

* * * * *

Illalla vähän ennen maatapanoaikaa istui Kristiina Simonin kanssa

kahden kesken tuvassa. Yhtäkkiä hän alkoi kertoa, missä oli ollut

aikaisemmin päivällä. Hän kertoi, mistä siellä oli keskusteltu.

Simon istui rahilla vähän matkan päässä. Etukumarassa, käsivarret

reisiä pitkin kädet alas riippuen hän siinä istui katsellen Kristiinaa,

kummallinen, tutkiva ilme pienissä, terävissä silmissään. Hän ei

lausunut sanaakaan, eikä hänen isoissa, jykevissä kasvoissaan

liikahtanut ainoakaan lihas.

Silloin Kristiina sanoi kertoneensa koko asian isälleen.

Simon istui edelleen liikahtamatta. Mutta tuokion kuluttua hän sanoi

levollisesti:

"Ainoa, mitä minä olen pyytänyt sinulta koko sinä aikana, jolloin me

olemme tunteneet toisemme -- on, ellen muista väärin -- että sinä --

ettet sinä -- etkö olisi voinut vaieta säästääksesi Lauritsaa --?"

Koko Kristiinan ruumis tärisi:

"Kyllä. Mutta --. Oi Erlend, Erlend, Erlend --!"

Toisen hurja parahdus sai Simonin syöksymään pystyyn -- Kristiina oli

viskautunut etukumaraan ja huojutti nyt ruumistaan edestakaisin pää

käsien varassa huudellen lakkaamatta Erlendin nimeä. Vavahtelevat,

tuskaiset nyyhkytykset tunkeutuivat ikään kuin väkisin esiin ja

pulppusivat purskahdellen ulos.

"Kristiina -- Jeesuksen nimessä!"

Simonin tarttuessa häntä olkavarteen ja koettaessa hillitä häntä

heittäytyi Kristiina koko ruumiinsa painolla Simonia vastaan ja tarttui

hänen kaulaansa, huudellen yhä itkien miehensä nimeä.

"Kristiina -- hillitse itsesi --" Simon puristi häntä sylissään ja

huomasi, ettei toinen tajunnut sitä, vaan itki niin, ettei pysynyt

pystyssä tukematta. Silloin Simon nosti hänet koholle -- likisti hänet

silmänräpäykseksi itseään vasten, kantoi hänet sitten pois ja laski

hänet vuoteelle.

"Hillitse itsesi", pyysi hän jälleen tuskaisesti ja miltei uhaten

ja otti Kristiinaa kiinni päästä; silloin Kristiina tarttui hänen

ranteisiinsa ja käsivarsiinsa tarrautuen häneen:

"Simon -- Simon -- hänet täytyy pelastaa --"

"Minä teen mitä voin, Kristiina -- nyt sinun täytyy hillitä itsesi!"

Simon kääntyi äkkiä pois, meni ovelle ja katosi ulos. Sitten hän huusi

niin että pihamaa raikui palvelusneitoa, jonka Kristiina oli palkannut

itselleen Oslossa. Tämä tuli juoksujalkaa paikalle, ja Simon käski

hänen mennä talon rouvan luo. Mutta neito tuli samassa takaisin; rouva

tahtoi olla yksin, kertoi hän kauhuissaan Simonille, joka seisoi

äskeisellä paikalla.

Simon nyökäytti päätään ja meni tallin puolelle, jonne hän jäi siihen

asti kunnes Gunnar, hänen oma palvelijansa, ja Ulf Haldorinpoika

tulivat sinne antamaan hevosille ilta-apetta. Simon rupesi puheisiin

näiden kanssa ja lähti sitten Ulfin seurassa takaisin tupaan.

Kristiina ei nähnyt paljon lankoaan seuraavana päivänä. Mutta

puolenpäivän jälkeen, hänen istuessaan ompelemassa vaatekappaletta,

jonka hän aikoi viedä miehelleen, tuli Simon juosten sisään, ei sanonut

sanaakaan eikä katsonut häneen, vaan paukautti auki matka-arkkunsa

kannen, täytti hopeapikarin viinillä ja juoksi samaa tietä ulos.

Kristiina nousi paikaltaan ja syöksyi perästä. Oven takana seisoi

vieras mies hevostaan pidellen -- Simon veti kultasormuksen sormestaan,

pudotti sen pikariin ja joi tulijan maljan.

Kristiina arvasi mistä oli kysymys ja huudahti iloisesti:

"Sinä olet saanut pojan, Simon."

"Niin olen." Simon läimäytti tulijaa olalle, kun tämä pisti kiittäen

pikarin ja sormuksen vyöhönsä. Sitten otti Simon vaimonsa sisarta

vyötäisistä ja pyöräytti hänet ympäri. Hän oli niin iloisen näköinen,

että Kristiinan täytyi laskea kätensä hänen olkapäilleen -- ja silloin

Simon suudella muiskautti häntä keskelle suuta ja nauroi ääneen.

"No nyt jää Darre-suku sinun jälkeesi Formoon, Simon", sanoi Kristiina

iloisesti.

"Niin jää -- jos se on Jumalan tahto. -- Tänä iltana minä menen

yksin", sanoi hän sitten, kun Kristiina kysyi, menisivätkö he yhdessä

iltarukoukseen.

Illalla sanoi Simon Kristiinalle kuulleensa Erling Vidkuninpojan olevan

kartanossaan Akerissa Tunsbergin luona. Ja aamupäivällä oli Simon

varannut itselleen paikan laivalla, joka meni vuonoa alas -- hän aikoi

puhua herra Erlingin kanssa Erlendin asiasta.

Kristiina ei sanonut tuohon paljoa. He olivat joskus ennenkin arvelleet

ohimennen, mahtaisiko herra Erling tuntea Erlendin hankkeita vai ei.

Simon sanoi nyt tahtovansa kysyä Erling Vidkuninpojan mieltä siitä,

oliko Kristiinan viisasta lähteä Simonin saattamana Ruotsiin Lauritsan

mahtavien sukulaisten luo pyytämään näiden neuvoa ja sukulaisapua.

Silloin sanoi Kristiina:

"Mutta kun sinä nyt olet saanut kuulla suuren uutisen kotoasi, lanko,

on minusta luonnollista, että siirrät Akerin-matkasi ja menet ensin

Ringheimiin katsomaan Ramborgia ja poikaa."

Simonin täytyi kääntyä pois, niin liikuttuneeksi hän tuli. Hän

oli tahtonut tietää mahtaisiko Kristiina osoittaa ymmärtävänsä,

että hän kaipasi poikaansa näkemään. Mutta voitettuaan hiukan

mielenliikutuksensa hän sanoi nöyrällä äänellä:

"Olen ajatellut, Kristiina -- että ehkäpä Jumala on suova pojalleni

paremman voinnin, jos minä jaksan pysyä kärsivällisenä ja tyytyä

olemaan näkemättä häntä siihen asti kunnes olen saanut autetuksi

Erlendiä ja sinua."

Seuraavana päivänä hän lähti kaupungille ostamaan kalliita ja

arvokkkaita lahjoja vaimolleen ja pojalle sekä niille naisille, jotka

olivat olleet Ramborgin luona hänen saadessaan lapsen. Kristiina otti

esille kauniin hopealusikan, jonka hän oli saanut perinnöksi äidiltään;

sen hän nyt antoi Andres Simoninpojalle, mutta sisarelleen hän lähetti

raskaat, kullatut hopeavitjat, jotka hän kerran lapsena oli saanut

Lauritsalta pyhäinjäännösristin kera. Ristiin hän kiinnitti Erlendin

morsiuslahjaketjun. Seuraavana päivänä keskipäivän aikaan purjehti

Simon pois.

Illalla laski alus erään saaren suojaan vuonolle. Simon jäi alukselle,

makasi nahkasäkissä, jonka päälle oli levitetty sarkahuopia, katsellen

tähtitaivasta, jonka sikermät näyttivät heiluvan ylös ja alas veneen

kääntelehtiessä uneliaasti liukuvilla aalloilla. Vesi läiskähteli

ja jääkappaleet kolisivat ja jyskivät aluksen sivuja vasten. Tuntui

melkein hyvältä kylmän hiipiessä yhä syvemmälle ja syvemmälle

ruumiiseen. Se rauhoitti niin suloisesti.

Hän tiesi, että nyt oli pahin voitettu. Kun hänellä oli poika. Eipä

siksi, että hän olisi luullut voivansa kiintyä poikaan enemmän kuin

tyttäriinsä. Mutta tämä oli sittenkin toista. Sillä vaikka hänen

pikku tyttönsä olivat usein tehneet hänet niin iloiseksi tullessaan

isänsä luokse leikkeineen ja nauruineen ja sanomisineen, vaikka tuntui

niin hyvältä pidellä heitä sylissään ja tuntea pehmeät lapsenhiukset

leukansa alla -- ei mies sittenkään tuntenut jatkavansa isiensä

riviä, jos hänen talonsa ja tavarainsa ja aikaansaannostensa oli

siirryttävä tyttären kautta vieraaseen sukuun. Mutta nyt, kun hän

uskalsi toivoa, että Jumala sallisi tuon pienen pojan kasvaa mieheksi

asti, oli Formossa poika seuraava isää polvesta toiseen -- ensin

Andres Gudmundinpoika, sitten Simon Andreksenpoika, sen jälkeen Andres

Simoninpoika -- ja oli aivan kuin itsestään selvää, että hänen tuli

olla esikuvana pojalleen samoin kuin isä oli ollut hänelle rehellisen

miehen esikuvana, jonka salaisimmat ajatukset olivat yhtä selvät kuin

hänen julkinen elämänsä.

-- Välistä oli tuntunut siltä kuin hän ei mitenkään jaksaisi kestää

kauempaa. Jos hän olisi nähnyt yhdenkin todistuksen siitä, että

Kristiina ymmärsi. Mutta tämä oli häntä kohtaan kuin sisar -- hänen

parhaastaan huolehtiva, hyvä, hellä ja lempeä --. Ja kuka sen tiesi

miten kauan tätä oli jatkuva -- että heidän pitäisi elää samassa

talossa tällä tapaa. Eikö Kristiina milloinkaan ajatellut, ettei Simon

voinut unohtaa --; vaikka hän oli naimisissa Kristiinan sisaren kanssa,

ei hän voinut kokonaan unohtaa, että he kaksi olivat kerran olleet

aiotut elämään avioparina --.

Mutta nyt hänellä oli poika. Hän oli aina hävennyt liittää rukouksiinsa

mitään omasta puolestaan, mitään kiitosta tai pyyntöä. Mutta Kristus

ja Neitsyt Maaria tiesivät, mitä hän oli tarkoittanut sanoessaan

kahteen kertaan Paternosterit ja Avet viime päivinä. Ja sitä hän aikoi

jatkaa niin kauan kuin oli kotoa poissa. Ja osoittaa myös muulla tapaa

kiitollisuuttaan arvonsa mukaisesti ja kitsastelematta. Ehkä siitä

koituisi apua jo tällä retkelläkin.

Oikeastaan hän ei toivonut matkastaan liikoja. Erling-herran ja

kuninkaan välit olivat kylmenneet kokonaan. Sillä vaikka entinen

valtakunnanhoitaja olisi ollut kuinka mahtava ja rikas ja uljas,

vaikka hänen ei tarvinnut pelätä nuorta kuningasta, joka oli paljon

vaikeammassa asemassa kuin Norjan rikkain ja korkeasukuisin mies

-- ei ollut kuitenkaan luultavaa, että hän ryhtyisi suututtamaan

Maunu-kuningasta entistä enemmän puolustamalla Erlend Nikulauksenpoikaa

ja langettamalla itseensä epäluulon, että hän oli tuntenut Erlendin

kavallushankkeet. Vaikka hän olisi ollut osallinen niihin, vaikka

hän olisi ollut koko asian takana, valmiina tarttumaan ohjiin ja

astumaan johtoon samalla hetkellä kun maassa jälleen oli alaikäinen

kuningas -- ei hänen tarvinnut katsoa itseään velvolliseksi uskaltamaan

mitään sen miehen puolesta, joka oli saanut koko aikeen raukeamaan

häpeällisen lemmenseikkailun vuoksi. Hän oli itsekin unohtaa asian

ollessaan Erlendin ja Kristiinan seurassa -- sillä nuo kaksi näyttivät

tuskin muistavan sitä enää. Mutta olihan asia niin, että Erlend oli

itse aiheuttanut sen, ettei koko hankkeesta koitunut muuta kuin

onnettomuutta hänelle itselleen ja niille kelpo miehille, jotka olivat

joutuneet ilmi hänen typerän kevytmielisyytensä takia.

Täytyi kuitenkin koetella kaikkia keinoja Kristiinan ja hänen miehensä

auttamiseksi. Ja nyt hän alkoi toivoa; ehkä Jumala ja Neitsyt Maaria

tai joku niistä pyhimyksistä, joille hänen oli tapana osoittaa

kunnioitusta uhreilla ja almujen jaolla, oli auttava häntä.

* * * * *

Hän tuli Akeriin myöhänlaiseen seuraavana iltana. Taloudenhoitaja

otti hänet vastaan, lähetti miehiä viemään hänen hevosiaan talliin ja

hänen palvelijaansa miestentupaan, mutta itse hän lähti yliskerroksen,

jossa ritari istui juomassa. Heti sen jälkeen tuli Erling-herra itse

parvensolaan ja jäi siihen odottamaan, kunnes Simon oli noussut

portaita ylös; silloin hän lausui vieraan tervetulleeksi säädykkäin

elein ja vei hänet ylistupaan, jossa istui Stig Haakoninpoika,

Mandvikin herra, ja aivan nuori mies, Erlingin ainoa poika Bjarne

Erlinginpoika.

Häntä kestittiin hyvin, palvelijat riisuivat hänen päällysvaatteensa

ja kantoivat sisään ruokaa ja juomaa. Mutta hän aavisti miesten --

ainakin herra Erlingin ja Stigin -- arvaavan, minkä vuoksi hän oli

tullut, ja tunsi näiden pysyvän loitolla. Ja kun Stig sitten alkoi

puhua siitä, että Simon oli näillä mailla harvinainen vieras joka ei

ollut kuluttanut lankojensa kynnyksiä pitkään aikaan -- lieneekö hän

ollut Dyfriä etelämpänä Halfridin kuoleman jälkeen -- vastasi Simon,

ettei hän ollut käynyt ennen siellä kuin tänä talvena. Mutta nyt

hän oli ollut Oslossa jonkun kuukauden vaimonsa sisaren, Kristiina

Lauritsantyttären kanssa, joka oli naimisissa Erlend Nikulauksenpojan

kanssa.

Siihen toiset eivät sanoneet mitään. Vähän ajan kuluttua kysyi herra

Erling kohteliaasti Kristiinan ja Simonin vaimon ja sisarien vointia,

ja Simon tiedusti puolestaan Elin-rouvan ja Erlingin tyttärien vointia,

Stigin terveyttä ja Mandvikin ja naapureiden kuulumisia.

Stig Haakoninpoika oli lihavanpuoleinen, tummatukkainen mies,

joitakin vuosia Simonia vanhempi; hän oli Halfrid Erlingintyttären

velipuolen herra Haakon Torenpojan poika ja Erling Vidkuninpojan

rouvan Elin Torentyttären veljenpoika. Hän oli menettänyt Skiduläänin

lääninherran toimen ja Tunsbergin linnan päällikkyyden kaksi talvea

sitten jouduttuaan kuninkaan vihoihin, mutta eli muuten hyvissä oloissa

Mandvikissa; hän oli lapseton leskimies. Simon tunsi hänet hyvin ja

oli ollut hyvissä väleissä hänen samoin kuin kaikkien ensimmäisen

vaimonsa sukulaisten kanssa -- joskaan tuo ystävyys ei ollut ollut

kovin lämmin. Hän tiesi mainiosti, mitä he kaikki olivat ajatelleet

Halfridin toisista naimisista -- että Andres Gudmundinpojan nuorempi

poika oli tosin varakas ja hyvää sukua, mutta että hän ei ollut Halfrid

Erlingintyttären vertainen, ja sitä paitsi hän oli kymmenen vuotta tätä

nuorempi; he eivät voineet ymmärtää miksi Halfrid oli kiintynyt tähän

nuoreen mieheen, mutta heidän täytyi antaa hänen tehdä tahtonsa mukaan

-- koska hän oli kärsinyt sanomattomasti ensimmäisen miehensä aikana.

Erling Vidkuninpojan oli Simon tavannut vain pari kertaa tätä ennen ja

silloinkin Elin-rouvan seurassa, jolloin hänestä ei lähtenyt mitään

ääntä; kukaan ei päässyt sanomaan muuta kuin kyllä, kyllä, silloin kun

Elin-rouva oli tuvassa. Erling-herra oli huomattavasti vanhentunut

siitä ajasta asti -- hän oli lihonut hiukan, mutta oli yhä ryhdikäs ja

sulavaliikkeinen, ja hopeanharmaa ja välkkyvä tukka, joka ennen oli

ollut haljakan kellervänpunainen, kaunisti häntä.

Nuorta Bjarne Erlinginpoikaa ei Simon ollut nähnyt tätä ennen. Hän oli

viettänyt kasvinvuotensa lähellä Bergeniä erään hengellisen herran,

Erlingin ystävän luona -- suvun kesken sanottiin sen tapahtuneen

siksi, ettei isä tahtonut pitää häntä Giskessä naisväkensä lörpötystä

kuulemassa. Erling ei ollut siellä itsekään enempää kuin tarve vaati,

ja matkoille hän ei uskaltanut viedä poikaa mukaan, sillä Bjarnella oli

ollut hyvin heikko terveys poikavuosina ja Erling oli jo kadottanut

kaksi poikaa näiden pienenä ollessa.

Poika oli hyvin kaunis istuessaan siinä kynttilän valoa vasten,

kasvojen näkyessä sivulta. Musta, tiheä, kihara tukka lainehti otsalla,

suuret silmät näyttivät mustilta, nenä oli iso ja kauniisti kaartuva,

suu luja, täyteläinen ja muodokas, ja leuka kauniisti pyöreä.

Sitä paitsi hän oli pitkä, leveähartiainen ja solakka. Mutta kun

Simon kävi istumaan pöytään ruvetakseen syömään ja pöytäpalvelija

siirsi kynttilän toiseen paikkaan, näki hän, että Bjarnen kaula oli

kokonaan rauhasarpien peittämä -- ihottuma kulki molempien korvien

juuresta leuan alle, kaula oli täynnä kuolleita kiiltävänvalkoisia

läikkiä, sinipunaisia juomuja ja paisuneita muhkuja. Ja hänellä oli

sellainen tapa, että hän koko ajan nyki pyöreän, nahkareunuksisen

samettikauluksensa huppua, joka hänellä oli huoneessakin ollessaan

yllään vedettynä puoliväliin päätä yli korvien. Vähän ajan kuluttua

hänelle kai tuli kuuma, jolloin hän veti sen alas, mutta sitten hän

taas työnsi sen ylös -- eikä näyttänyt huomaavan koko hommaansa.

Simoninkin käsiä alkoi lopulta hypittää tuo meno -- vaikka hän koetti

olla katsomatta sinne päin.

Herra Erling käänsi tuskin silmiään pojastaan -- mutta hän ei myöskään

näkynyt itse tietävän, että hän näin herkeämättä tuijotti tähän.

Erling Vidkuninpojan kasvot eivät olleet liikkuvaa lajia, eikä hänen

haaleansinisissä silmissään ollut sanottavasti ilmettä -- mutta tuon

hiukan epämääräisen ja vetisen katseen pohjalle näytti kätkeytyvän

loputtomien vuosien huoli, ajatukset ja rakkaus.

Nuo kolme miestä puhelivat nyt keskenään arvokkaasti ja verkalleen

Simonin syödessä, ja nuorin näpli vähän väliä kaulustaan. Sitten kaikki

neljä ryhtyivät juomaan kiirettä pitämättä, kunnes Erling-herra kysyi,

eikö Simonia väsyttänyt matka, minkä jälkeen Stig pyysi saada tarjota

hänelle vaatimattoman makuusijan vieressään. Simon iloitsi siitä, että

sai siirtää asiansa tuonnemmaksi. Ensimmäinen Akerissa vietetty ilta

oli masentanut hänen mieltään.

Kun hän esitti asiansa seuraavana päivänä, vastasi herra Erling

jokseenkin niin kuin Simon oli arvannut. Hän sanoi, ettei

Maunu-kuningas ollut koskaan halukkaasti kuunnellut hänen neuvojaan,

mutta siitä hetkestä asti, jolloin kuningas ylimalkaan alkoi olla

selvillä omasta tahdostaan, näytti hän tietävän, ettei Erling

Vidkuninpojalla olisi oleva mitään sanomista valtakunnan asioissa

sitten kun hän itse kerran joutuisi täyteen ikään. Ja kun hänen ja

hänen ystäviensä sekä toisaalta kuninkaan välinen asia oli sovittu, ei

hän ollut tahtonut tietää mitään kuninkaasta ja tämän kannattajista.

Jos hän ryhtyisi puoltamaan Erlendin asiaa Maunu-kuninkaalle, ei siitä

koituisi hyötyä Erlendille. Hän tiesi kyllä monen tässä maassa luulevan

hänen olleen jollakin tapaa osallisena Erlendin hankkeisiin -- mutta

uskoipa Simon mitä tahansa, hän saattoi sanoa totuudenmukaisesti, ettei

hänellä enemmän kuin hänen ystävillänsäkään ollut ollut aavistusta koko

aikeista. Jos tämä asia olisi paljastunut toisella tapaa taikka jos nuo

seikkailunhaluiset nuoret hurjimukset olisivat ehtineet panna alulle

uhkarohkeat aikeensa ja sitten epäonnistuneet, olisi hän astunut esiin

ja ruvennut välittäjäksi. Mutta asian nykyisellään ollessa ei hänen

mielestään voitu vaatia, että hän astuisi esiin vahvistamaan ihmisten

epäluuloa siitä, että hän oli pelannut kaksinaamaista peliä. Mutta hän

neuvoi Simonia kääntymään Haftorinpoikain puoleen. He olivat kuninkaan

serkkuja, ja silloin kun he eivät olleet suoranaisella sotajalalla

tätä vastaan, ylläpitivät he jonkinlaista ystävyyttä. Ja mikäli Erling

saattoi ymmärtää, olivat ne miehet, joista Erlend saattoi hyötyä,

haettavat Haftorinpoikain piiristä -- ja muiden nuorempien valtaherrain

joukosta.

Kuninkaan häät oli päätetty viettää tässä maassa kesällä. Silloin

saattoi Maunu-herra osoittaa armoa ja lempeyttä. Ja kuninkaan äiti

ja Isabel-rouva saapuisivat kai myös juhlille. Simonin äiti oli

ollut Isabel-rouvan kamarineito nuorena ollessaan, ehkä Simon voisi

kääntyä Isabel-rouvan puoleen tai Erlendin vaimo polvistua kuninkaan

morsiamen ja rouva Ingebjørg Haakonintyttären eteen ja anoa näiden

suopeutta asialleen. Olkoon se viimeinen keino -- niin päätti Simon,

että Kristiinan olisi polvistuttava Ingebjørg-rouvan eteen. Jos

herttuatar olisi ymmärtänyt kunnian vaatimukset, hän jo aikaa sitten

olisi astunut esiin vapauttamaan Erlendiä vaikeuksista. Mutta Simonin

mainitessa tätä kerran Erlendille oli tämä vain nauranut ja sanonut,

että Ingebjørg-rouvalla oli aina yllin kyllin huolta ja hankaluuksia

itsellään ja että hän nyt arvatenkin oli suutuksissaan siitä, ettei

hänen rakkain lapsensa näyttänyt voivan milloinkaan saavuttaa kuninkaan

nimeä.