IV

Sinä keväänä ja kesänä ei Husabyssä nähty paljon isäntää. Niinä

kertoina, jolloin hän kävi kotona, kohteli emäntä häntä arvokkaasti

ja lempeästi. Erlend ei yrittänyt millään tapaa rikkoa muuria,

jonka toinen oli rakentanut heidän välilleen, vaikka hän usein

katsoi tutkivasti Kristiinaa. Muuten tuntui hänellä olevan paljon

toimitettavaa ulkopuolella kodin. Kartanonhoitoa hän ei tiedustellut

kertaakaan yhdelläkään sanalla.

Talon rouva huomautti tästä, kun Erlend heti ristinmessun jälkeen

tahtoi hänet mukaansa Raumsdaliin. Erlendillä oli asioita pohjoisessa,

ja Kristiina olisi voinut ottaa lapset mukaansa ja jäädä joksikin aikaa

Jørundgaardiin tervehtimään sukulaisia ja ystäviä. Mutta Kristiina ei

tahtonut millään muotoa lähteä.

Erlend oli Nidarosissa lakikäräjien ajan ja sen jälkeen Orkedalissa;

sitten hän palasi Husabyhyn, mutta alkoi paikalla valmistella

Bergenin-matkaa. Margygren oli ankkurissa Nidarholmin luona, ja hän

odotti vain Haftor Grautia, jonka piti tulla mukaan.

Kolme päivää ennen Marketan-messua alkoi Husabyssä heinänteko. Oli mitä

poutaisin ilma, ja kun väki palasi niitylle päivällislevon jälkeen,

tahtoi isäntärenki Olav ottaa lapsetkin mukaan.

Kristiina oli vaateaitassa, joka sijaitsi ritariparven toisessa

kerroksessa. Tämä talo oli rakennettu niin, että tuohon huoneeseen

veivät ulkopuoliset portaat ja pitkin ulkoseinää kulki sola; mutta

kolmas kerros ulottui sen yli, ja siihen pääsi vain irtonaisia

tikapuita, vaateaitan luukusta. Luukku oli auki, sillä Erlend oli

asetuvassa.

Kristiina kantoi ulos turkin, jonka Erlend tahtoi mukaan merimatkalle,

ja puisteli sitä parvensolassa. Silloin hän kuuli tieltä jymyä ja

näki samassa suuren ratsastusjoukon karahuttavan esiin Gauldalintien

metsästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Erlend hänen sivullaan.

"Sanoitko, Kristiina, tulen sammuneen kodassa aamulla?"

"Sanoin, Gudrid kaasi liemikattilan tuleen, meidän täytyy lainata tulta

Sira Eiliviltä --"

"Ei, emme sekoita häntä tähän. Gaute", sanoi hän hiljaa alas pojalle,

joka nuhjusteli parven alla, kohotteli haravaa toisensa jälkeen eikä

olisi viitsinyt lähteä heinäntekoon. "Tule tänne portaille -- älä

pitemmälle, muuten sinut nähdään."

Kristiina tuijotti mieheensä. Sellaisena hän ei ollut nähnyt Erlendiä

koskaan -- tuota jännittynyttä, valpasta ilmettä kasvoilla ja äänessä

hänen tarkatessaan eteläistä tietä -- koko pitkän, notkean vartalon

hillittyä eloisuutta hänen juostessaan sisään ja ilmestyessään heti sen

jälkeen takaisin, lattea, palttinaan ommeltu pakka kädessä. Hän antoi

sen pojalle.

"Pistä se poveesi -- ja kuule tarkasti mitä minä sanon. Sinun pitää

pelastaa nämä kirjeet, Gaute-poikani. Ota harava Olallesi ja mene

rauhallisesti rinnettä alas kunnes tulet leppäsuolle. Pysy siellä

pensaiden välissä metsänlaidassa -- tunnethan sinä ne paikat -- ja

hiivi tiheintä viidakkoa pitkin Skjoldvirkstadiin asti. Katso tarkasti,

onko kartanossa rauhallista. Jos huomaat rauhattomuutta taikka vieraita

ihmisiä, niin piilottaudu. Mutta jos olet varma siitä, että siellä on

rauhallista, niin mene ja anna kirjeet Ulfille, jos hän on kotona.

Ellet saa annetuksi kirjeitä hänen käteensä niin, ettei kukaan huomaa,

niin polta ne niin pian kuin suinkin. Mutta katso tarkasti, että

kirjoitus ja sinetit palavat kokonaan ja etteivät ne joudu kenenkään

muun miehen käteen kuin Ulfin. Herra auttakoon meitä, poikani -- nämä

ovat suuria asioita kymmenvuotisen pojan toimitettaviksi, tästä riippuu

monen kunnon miehen menestys ja henki -- ymmärrätkö sinä, mistä on

kysymys, Gaute?"

"Kyllä, isä. Minä olen ymmärtänyt kaikki, mitä te olette sanonut."

Gauten vaaleat, vakavat kasvot pistivät esiin portaista.

"Sano Isakille, ellei Ulf ole kotona, että hänen pitää ratsastaa

viipymättä Hevneen, ajaa koko yö ja sanoa -- hän tietää kyllä kenelle

-- että minä pelkään tuulen kääntyneen niin etten minä pääse matkaan.

Ymmärrätkö?"

"Kyllä isä. Minä muistan kaikki."

"Mene sitten. Jumala suojelkoon sinua, poikani."

Erlend juoksi ritariparveen, aikoi laskea alas luukun, mutta Kristiina

oli jo puolitiessä vastassa. Erlend odotti, kunnes hän oli ylhäällä,

sitten hän sulki luukun ja juoksi arkun luo, josta kaivoi esiin

kirjoituskääryjä. Hän kiskoi irti sinetit ja tallasi ne jalkoihinsa,

repi nahat palasiksi ja sitoi ne yhteen avaimen ympärille, päästi

kaiken putoamaan luukusta maahan, nokkosten keskeen, joita kasvoi

pitkin seinäviertä aitan takana. Kädet luukunreunalla hän tuijotti

pienen pojan jälkeen, joka kulki viljapellon reunaa heinäniittyä kohti,

missä heinäväki liikkui pitkissä riveissä viikatteita ja haravoita

heilutellen. Kun Gaute oli hävinnyt pellon ja niityn väliseen pieneen

metsikköön, hän sulki luukun. Kavioiden ääni kaikui jo aivan kartanon

läheltä.

Erlend kääntyi vaimonsa puoleen:

"Koeta hävittää tuo, minkä minä viskasin alas -- anna Skulen hakea se

sieltä, hän on viisas -- sano, että hän heittää sen alas likakuoppaan

navetan taa. Sinua he tulevat varmaan pitämään silmällä, samoin

isompia poikia. Mutta tutkia he tuskin viitsivät --" hän pisti sinetin

kappaleet Kristiinan poveen. "Ei niistä tosin enää saa selkoa, mutta --"

"Oletko sinä vaarassa, Erlend?" kysyi Kristiina hiljaa. Katsahdettuaan

vaimonsa kasvoihin Erlend sulki hänet syliinsä. Kristiina oli

levittänyt kätensä.

Silmänräpäyksen puristi Erlend Kristiinaa rintaansa vasten ja sanoi:

"En tiedä, Kristiina. Pian se nähdään. Tore Eindridenpoika ratsastaa

huovien edellä, ja Baard-herra on mukana, ellen ole erehtynyt. En odota

Torea tänne ystävän asioissa --"

Nyt olivat ratsastajat pihalla. Erlend seisoi paikallaan

silmänräpäyksen. Sitten hän suuteli vaimoaan tulisesti, avasi luukun ja

juoksi alas. Kun Kristiina astui porrassolaan, seisoi Erlend pihamaalla

auttaen kamreeria, joka oli iäkäs mies ja kömpelö liikkeiltään, alas

hevosen selästä. Baard-herran ja Gauldølan läänin lääninherran mukana

oli vähintään kolmekymmentä aseistettua miestä.

Kristiinan kulkiessa pihamaan yli hän kuuli viimeksi mainitun sanovan:

"Terveisiä langoiltasi, Erlend. Borgar ja Guttorm nauttivat kuninkaan

kestitystä Veøyssä, ja minä luulin Haftor Torenpojan jo olleen Ivarin

ja poikanaskalin luona Sundbussa tähän aikaan. Grautin koppasi herra

Baard aamulla kaupungissa."

"Ja sinä olet nyt tullut tänne kutsumaan minua samoihin kesteihin, vai

kuinka?" sanoi Erlend hymyillen.

"Niin on asia, Erlend."

"Te tahdotte kaiketi myös tarkastaa talon? Minä olen ollut mukana

näissä menoissa niin monta kertaa, että tiedän asian kulun --"

"Maankavallusjutun kokoisia asioita ei sinun käsissäsi vielä ole

ollut", sanoi Tore.

"Ei tätä ennen", sanoi Erlend. "Ja näyttää siltä kuin minun pitäisi nyt

pelata mustilla nappuloilla, Tore, ja kuin sinä olisit tehnyt minusta

matin -- eikö niin, sukulaismies?"

"Me olemme etsimässä kirjeitä, joita sinä olet saanut rouva Ingebjørg

Haakonintyttäreltä", sanoi Tore Eindridenpoika.

"Ne ovat ritariparvella siinä arkussa, jonka päällä on punaisia hirven

kuvia -- mutta ei niissä ole paljon muuta kuin terveisiä, joita hellien

sukulaisten on tapana lähettää toisilleen -- ja ne ovat kaikki vanhoja.

Tämä Stein voi saattaa teidät sinne --"

Vieraat huovit olivat nousseet hevosten selästä, ja kartanon

palvelusväki alkoi virrata pihamaalle.

"Niissä kirjeissä, jotka me saimme Borgar Trondinpojalta, oli

tärkeämpiä asioita", sanoi Tore. Erlend päästi hiljaisen vihellyksen.

"Menkäämme tupaan", sanoi hän, "tässä alkaa olla niin paljon väkeä."

Kristiina seurasi miehiä tupaan. Toren annettua merkin tuli sinne myös

pari vierasta huovia.

"Sinun on annettava miekkasi, Erlend", sanoi Tore, Gimsarin herra,

heidän päästyään sisään, "merkiksi siitä, että olet meidän vankimme."

Erlend läimäytti lanteitaan merkiksi siitä, ettei hänellä ollut muita

aseita yllään kuin vyössä riippuva tikari. Mutta Tore uudisti:

"Sinun pitää antaa miekkasi merkiksi --"

"No, jos tässä nyt ollaan niin kovasti komeita --", sanoi Erlend

naurahtaen. Hän meni seinän luo ja otti miekkansa naulasta, piti kiinni

lappeesta ja ojensi kahvapuolen Tore Eindridenpojalle, kumartaen

keveästi.

Gimsarin vanhus irrotti soljet, veti miekan kokonaan ulos huotrasta ja

pyyhki sormellaan verijuovaa.

"Tällä miekallako sinä, Erlend --"

Erlendin silmät välkähtivät kuin teräs, ja hänen suunsa vetäytyi

kapeaksi viiruksi:

"Niin. Tällä miekalla minä kuritin sinun pojanpoikaasi, kun löysin

hänet tyttäreni makuuparvesta."

Tore seisoi miekka kädessä, katsoi sitä ja sanoi uhkaavasti:

"Sinun, jonka itse tulee puolustaa oikeutta, Erlend, pitäisi toki

tietää, että menit sillä kertaa vähän pitemmälle kuin mitä laki sallii

--"

Erlend heilautti kiivaasti päätään ja lensi punaiseksi: "On eräs laki,

jota ei laadi kuningas eivätkä käräjämiehet -- se on se laki, että

miehen tulee suojella miekalla naistensa kunniaa --"

"On onni, Erlend, ettei kukaan ole sovelluttanut sitä lakia sinuun",

vastasi Tore Eindridenpoika vihan vallassa. "Sillä silloin sinulla

olisi pitänyt olla yhtä sitkeä henki kuin kissalla --"

Erlend vastasi ärsyttävän hitaasti:

"Eikö tämä asia ole siksi vakava, että on sopimatonta sotkea siihen

entisiä nuoruudenaikaisia asioita --?"

"Enpä tiedä, ovatko ne Lensvikin Baardin mielestä niin vanhoja

asioita." Erlend hypähti pystyyn aikoen vastata, mutta Tore karjaisi:

"Sinun pitäisi ensin ottaa selko siitä, ovatko jalkavaimosi niin

oppineita, että osaavat lukea, ennen kuin lähdet yöjuoksuun salakirjeet

housunvyössä. -- Kysy tältä Baardilta, kuka meille ilmaisi sinun

punovan juonia kuningasta vastaan, jolle olet vannonut uskollisuutta ja

jolta olet saanut lääninherran toimen --"

Tietämättään kohotti Erlend käden vasten rintaansa -- silmänräpäyksen

hän katsoi vaimoonsa, ja veri tulvahti laineena hänen kasvoilleen.

Silloin juoksi Kristiina esiin ja viskautui hänen kaulaansa. Erlend

etsi hänen katsettaan -- hän näki siinä pelkkää rakkautta.

"Erlend -- mieheni!"

Kamreeri oli siihen asti pysytellyt miltei vaiti. Nyt hän astui näiden

kahden luo ja sanoi hiljaa:

"Hyvä rouva -- taitaa olla parasta, että viette lapset ja

palvelusnaiset kanssanne naisten tupaan ja pysytte siellä niin kauan

kuin me viivymme kartanossa."

Erlend irrotti käsivartensa vaimonsa ympäriltä puristettuaan Kristiinaa

vielä viimeisen kerran:

"Kyllä se on parasta, oma rakas Kristiinani -- tee kuten Baard-herra

sanoo."

Kristiina nousi varpaisilleen ja tarjosi Erlendille suunsa. Sitten

hän lähti ulos. Ja hän kokosi lapsensa ja palvelusnaisensa hämminkiin

joutuneen joukon keskeltä ja vei heidät muassaan pikkutupaan -- muuta

naistentupaa ei Husabyssä ollut.

Monta tuntia he istuivat siellä, ja kartanonrouvan levollisuus ja

itsehillintä piti tuon pelokkaan parven kutakuinkin hyvin koossa.

Sitten tuli Erlend sisään aseetonna ja matkavaatteissa. Kaksi vierasta

huovia jäi seisomaan ovensuuhun.

Hän kätteli isompia poikia ja nosti pienemmät syliinsä kysyen, missä

Gaute oli: "-- sano sinä terveisiä hänelle, Naakkve. Hän on kai mennyt

metsään kaaripyssyineen, kuten tavallisesti. Sano, että hän saa

sittenkin minun englantilaisen jalkakaareni, jota en luvannut hänelle

sunnuntaina."

Kristiina puristautui häneen sanomatta mitään. "Milloin sinä tulet

takaisin, rakas ystävä?" kuiskasi hän rukoilevasti.

"Sitten kun Jumala suo, rakas vaimoni."

Kristiina jäi seisomaan paikalleen koettaen kaikin voimin taistella

itkua vastaan. Erlend ei ollut milloinkaan puhutellut häntä toisin kuin

ristimänimeltä, ja nämä hänen viimeiset sanansa järkyttivät Kristiinaa

sydänjuuria myöten. Oli kuin hän nyt vasta olisi täydelleen käsittänyt,

mitä oli tapahtunut.

* * * * *

Auringon laskiessa istui Kristiina kartanon pohjoispuoleisella

kukkulalla.

Hän ei ollut ikinä nähnyt taivasta niin punaisena ja

kullankellertävänä. Vastapuolisen harjun yläpuolella oli iso pilvi; se

oli muodoltaan kuin linnunsiipi, se hehkui kuin tulinen rauta ja oli

niinkuin kimmeltävä meripihka. Siitä irtautui pieniä höyhenenkepeitä

pilvihiukkasia, jotka liitelivät edelleen ilmassa. Ja syvällä

laakson pohjassa kuvastui järven pintaan kappale taivasta, pilveä ja

vastapuolen harjannetta -- näytti siltä kuin tämä taivaan palo olisi

noussutkin tuolta syvyydestä leviten sitten kaikkialle.

Heinä kedoilla oli jo yliaikaista, ja korsien hienot silkkitupsut

loistivat tumman punertavina taivaalta tulvivan ruskotuksen valossa;

tähkällä oleva ohra oli vanginnut hohteen nuoriin silkinkiiltäviin

vihneisiinsä. Kartanon turvekatot olivat kirjavanaan suolaheinää

ja leinikköä, ja aurinko heitti niiden yli leveitä juovia; kirkon

mustanpuhuva pärekatto hehkui, ja sen vaaleat kiviseinät päilyivät

kullassa.

Aurinko pilkisti esiin pilven reunasta, helotti harjun laella ja

valaisi metsäkukkulan toisensa jälkeen. Oli kirkas ilta -- valo

paljasti pieniä aukeamia kuusikkorinteiden keskellä, Kristiina näki

karjamajoja ja pieniä taloja, joiden hän ei ikinä ollut arvannut

näkyvän Husabystä. Etelässä, Dovren puolella, erkani taustasta

jättiläismäisiä vuorirykelmiä, jotka siinsivät sinipunaisina seuduilla,

joissa tavallisesti näkyi vain usvaa ja pilviä.

Kirkon pieni kello alkoi pimpittää ja Vinjarin kirkonkello vastasi.

Kristiina istui kumarassa yhteenliitetyt kädet helmassa siihen asti kun

viimeinen kellojen kolmilyönti oli häipynyt ilmaan.

Aurinko oli nyt harjun alla -- sen kultahohde kalpeni ja rusko vaaleni

ja muuttui hempeämmäksi. Kirkonkellojen vaiettua kasvoi metsän humina

laajeten ympäriinsä; lehtimetsän läpi virtaavan puron kohu kuului

selvemmin. Viereisestä haasta kuului kotikarjan tuttu kellojen kilke,

lentävä kovakuoriainen surahti puoli kierrosta hänen ympärillään ja

lensi pois.

Kristiina lähetti viimeisen huokauksen rukoustensa jälkeen --

anteeksipyynnön huokauksen siitä, etteivät hänen ajatuksensa olleet

mukana rukoillessa --

Tuo kaunis suuri kartano oli hänen alapuolellaan mäellä kuin koriste

harjun leveällä povella. Kaikki hänen edessään oleva maa oli hänen ja

hänen miehensä yhteistä omaisuutta. Tätä tilaa koskevat ajatukset, sen

nostattamat huolet ne olivat täyttäneet hänen sielunsa ääriä myöten.

Hän oli tehnyt työtä ja taistellut -- vasta tänä iltana hän tiesi,

miten hän oli taistellut saattaakseen kuntoon tämän kartanon tiloineen

ja pysyttääkseen sen kunnossa -- hän käsitti miten hän oli raatanut ja

minkä verran saavuttanut.

Sitä, että tämän talon saattaminen kukoistukseen oli hänen

hartioillaan, oli hän pitänyt kohtalonaan, joka hänen täytyi kantaa

kärsivällisesti ja selkä suorana. Samoin kuin hänen oli täytynyt

ponnistella pysyäkseen kärsivällisenä ja murtumattomana elämänsä muiden

ankarien tapausten aikana, tuntiessaan yhä uudelleen kantavansa lasta

sydämensä alla. Joka pojalta, joka lisäsi entisten lukua, hän oli

tuntenut vastuunalaisuutensa kasvavan suvun menestyksestä ja turvatusta

asemasta -- ja hän huomasi tänä iltana senkin, että hänen kykynsä

nähdä asioiden ytimeen oli kasvanut samaten joka lapselta, jonka hän

oli saanut hoivattavakseen. Hän ei ollut nähnyt vielä milloinkaan niin

selvästi kuin nyt, mitä kohtalo oli häneltä vaatinut ja minkälaisen

lahjan hän oli saanut siltä seitsemässä pojassaan. Yhä uudelleen ja

uudelleen oli näiden herättämä ilo elvyttänyt hänen sydäntään ja näiden

tuottama huoli raadellut sitä, -- ne olivat hänen lapsiaan, nuo isot

pojat, joilla oli laihat, kulmikkaat vartalot, samoja lapsia, jotka

pienenä ollessaan olivat olleet niin palleroisia, ettei heihin ollut

koskenut, vaikka he toisinaan tupsahtivatkin istualleen tallustaessaan

penkin luota hänen syliinsä. He olivat hänen kuten olivat olleet ennen,

kun hän nosti heidät kätkyestä maitoisille rinnoilleen tukien heitä

niskan alta, koska tuo hento pää notkahteli kuin sinikello vartensa

nenässä. Minne nämä elämässä joutuisivatkin ja missä liikkuisivatkin,

unohtaen ehkä äitinsä -- aina oli heidän elämänsä oleva hänelle osa

hänen omasta elämästään, osa hänestä itsestään, kuten se oli ollut

silloin, kun hän yksin maan kamaralla tiesi uudesta elämän idusta,

joka oli kätkössä ja sai ravintoa hänen verestään, niin että hänen

omat poskensa kalpenivat. Yhä uudelleen ja uudelleen hän oli kokenut

tuon ahdistavan, hiottavan pelon tietäessään, että hänen hetkensä

oli jälleen lyönyt, että hänen jälleen oli sukellettava synnytyksen

pohjamuriin -- kunnes hänet pelastettiin siitä ja hän näki lapsen

käsivarrellaan. Miten paljon rikkaammaksi ja rohkeammaksi hän oli

tullut jokaisen lapsensa jälkeen, sen hän ymmärsi vasta tänä iltana.

Ja kuitenkin hän huomasi tänä iltana olevansa myös sama entinen

Jørundgaardin Kristiina, joka ei ollut tottunut sietämään yhtään tylyä

sanaa, häntä kun koko elämänsä läpi oli suojellut niin voimakas ja

lempeä rakkaus. Erlendin käsissäkin hän pysyi yhä samana -- Niin, niin,

niin. Totta oli, että hän oli muistellut vuodesta vuoteen jokaista

haavaa, jonka Erlend oli lyönyt -- vaikka oli tiennyt, ettei tämä ollut

lyönyt häntä kuten aikuinen, joka tahtoo tehdä toiselle pahaa, vaan

kuten lapsi, joka hosuu leikkikumppaniaan leikissä. Hän oli hoidellut

muistissaan jokaista loukkausta, kuten hoidellaan märkivää haavaa. Ja

jokainen nöyryytys, jonka Erlend oli saattanut itselleen seuraamalla

jokaista päähänpistoaan, oli sattunut häneen kuin ruoskanlyönti ihoon,

tuottaen kirveleviä haavoja. Ei hän tahallaan ja tarkoituksellisesti

hautonut kaunaa miestänsä kohtaan. Hän tiesi itse, ettei hän ollut

pikkumainen yleensä, mutta hän tuli sellaiseksi asian koskiessa

Erlendiä. Kun Erlend oli ollut syyllinen siihen, ei hän saattanut

unohtaa -- vaan jokainen pienikin tämän tuottama naarmu kirveli ja

vuoti verta ja paisui ja pakotti jatkuvasti.

Eikä hän milloinkaan tullut viisaammaksi ja väkevämmäksi Erlendin

suhteen. Hän saattoi taistella näyttääkseen lujalta ja uljaalta ja

hurskaalta ja voimakkaalta, myös heidän yhteiselämässään -- mutta

se oli valhetta. Aina, aina häntä oli polttanut kaipaus entiseen,

hän tahtoi olla se Kristiina, joka oli ollut Erlendin oma Gerdarudin

metsissä.

Silloin hän olisi ennemmin tehnyt vaikka kuinka pahan synnin kuin

kadottanut hänet. Sitoakseen Erlendin itseensä hän oli antanut tälle

kaiken, mitä hänellä oli, rakkautensa ja ruumiinsa, kunniansa ja

Jumalan valtakunnan perinnön. Ja hän oli antanut senkin, mikä ei ollut

hänen omaansa: isänsä kunnian ja hänen luottamuksensa lapseensa; hän

oli sortanut maahan kaiken, mitä varttuneet ja viisaat miehet olivat

rakentaneet pienen alaikäisen neidon turvaksi. Kaikkia heidän suvun

turvaa ja menestystä tarkoittavia lakejaan, heidän toiveitaan työnsä

hedelmien korjaamisesta heidän itsensä ollessa mullan alla hän oli

noussut uhmaamaan rakkaudellaan. Paljon enemmän kuin oman elämänsä

hän oli pannut peliin, jonka ainoa voitto oli Erlend Nikulauksenpojan

rakkaus.

Ja hän oli voittanut. Hän oli tiennyt ensimmäisestä kerrasta, jolloin

Erlend oli suudellut häntä Hoivinin puutarhassa, siihen hetkeen asti,

jolloin Erlend oli suudellut häntä pikkutuvassa lähtiessään vankina

kodistaan -- että Erlend rakasti häntä kuin omaa henkeään. Ja ellei

Erlend ollut aina huolehtinut Kristiinasta, oli tämä tiennyt melkein

ensi hetkestä millä lailla Erlend huolehti itsestään. Ja ellei hän

ollut aina kohdellut Kristiinaa hyvin -- oli hän kuitenkin kohdellut

paremmin tätä kuin itseään.

Herra Jeesus, miten hän oli odottanut Erlendiä! Hän tunnusti itselleen

tänä iltana, että hän itse oli johdattanut Erlendin aviorikokseen

kylmyydellään ja katkerilla sanoillaan. Hän myönsi senkin, että viime

vuosina, kun hänen lakkaamatta oli täytynyt sietää Erlendin sopimatonta

kisailua tuon naisen, Sunnivan kanssa -- silloinkin kun oli ollut

pakahtua suuttumuksesta, hän kesken vihaansa oli sittenkin tuntenut

ylpeää ja uhkamielistä iloa siitä, ettei kukaan tiennyt sanoa mitään

julkista pahaa Sunniva Olavintyttären maineesta, mutta Erlend oli

sittenkin saanut puhua ja pilailla hänen kanssaan kuin palkkasoturi

oluttuvan neidon kanssa. Hänen, Kristiinan, tiesi Erlend voivan

valehdella ja pettää ne, jotka uskoivat hänestä hyvää, suostuvan

tulemaan pahimpiin paikkoihin -- mutta Erlend oli sittenkin luottanut

häneen ja kunnioittanut häntä mahdollisimman suuresti. Ja vaikka Erlend

unohti niin helposti synnin seurausten pelon, vaikka hän lopuksi oli

rikkonut kirkon ovella Jumalalle antamansa lupauksen, -- niin hän oli

surrut syntejään Kristiinaa kohtaan, taistellut vuosikausia voidakseen

pitää hänelle antamansa lupaukset.

Itse oli Kristiina valinnut hänet. Valinnut hänet lemmenhurmassa,

valinnut hänet uudelleen joka päivä noina kovina Jørundgaardissa

vietettyinä päivinä. Valinnut Erlendin hillittömän lemmen isänsä

rakkauden sijasta, isän joka ei olisi suonut hiuskarvaa putoavan hänen

päästään. Hän oli hylännyt isänsä hänelle aikoman kohtalon, kun isä oli

tahtonut naittaa hänet miehelle, joka varmasti olisi johtanut hänet

turvallisille teille ja olisi ollut valmis noukkimaan maasta jokaisen

pienimmänkin kiven, johon hän olisi voinut loukata jalkansa. Hän oli

valinnut kumppanikseen toisen, jonka tiesi kulkevan harhateillä.

Munkit ja papit olivat viittoneet hänelle katumuksen ja parannuksen

tietä rauhan kotiin -- hän oli valinnut mieluummin rauhattomuuden kuin

tahtonut luopua kalliista synnistään.

Niinpä hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ottaa nurkumatta ja

valittamatta vastaan kaiken, mikä häntä saattoi kohdata tuon miehen

rinnalla. Hänestä tuntui olevan huimaavan kaukana se aika, jolloin hän

oli jättänyt isänsä. Mutta hän näki tämän rakastetut kasvot, muisti

hänen sanansa pajassa silloin kun hän, tytär, oli lyönyt isän sydämeen

viimeisen puukonpiston, muisti sen kerran tunturilla, jolloin hän oli

tuntenut kuoleman raottavan oveaan isän edessä. On arvotonta valittaa

omaa valitsemaansa osaa --. Pyhä Olavi, auta, etten minä osoittautuisi

aivan arvottomaksi isäni rakkauteen.

Erlend, Erlend?-! Kun hän kohtasi tämän nuoruudenpäivinään, muuttui

hänen elämänsä kuin hurjaksi kivien ja kantojen yli hyppeleväksi

joeksi. Husabyn vuosina oli elämä laajentunut, levinnyt avaraksi

suvannoksi, jossa kuvastui kaikki ympärillä oleva. Hän muisti miten

Laagen kevättulvien aikana levisi harmaana ja mahtavana laaksoon,

kuljettaen pinnassa kelluvaa roskaa ja heilutellen pohjassa kiinni

olevien puiden latvoja. Vuolaammissa, vaarallisissa paikoissa näkyi

tummia, uhkaavia pyörteitä virran sileän pinnan alla. Sellainen

oli ollut hänen rakkautensa Erlendiin, kuin vuolas ja vaarallinen

virta läpi kaikkien menneiden vuosien. Se kuljetti edelleen -- kohti

tuntematonta.

Erlend, rakkahin ystävä --!

Kristiina lausui vielä yhden Aven, katse punaista iltataivasta kohti.

Terve, Maaria, armontuoja äiti! En uskalla rukoilla muuta kuin yhtä,

ymmärrän sen. Kuule siis: Pelasta Erlend, pelasta mieheni henki --!

Hän katsoi Husabytä ja ajatteli poikiaan. Kartanon uinuessa siinä

ilta-auringon valossa kuin näky, joka saattoi häipyä pois, hänen

sydämensä kouristuessa kokoon pelosta lasten epätietoisen kohtalon

vuoksi, muistui hänen mieleensä äkkiä, ettei hän ollut milloinkaan

kiittänyt Jumalaa täysin sydämin niistä runsaista hedelmistä, joita

hänen aherruksensa oli tuottanut kuluneina vuosina, ettei hän ollut

milloinkaan kiittänyt kaikesta sielustaan Jumalaa seitsemästä pojastaan.

Iltataivaan laesta, laaksojen syvyydestä humisi messun sävel, jonka

hän oli kuullut tuhansia kertoja, ja hän kuuli isänsä äänen, joka oli

selittänyt hänelle sen sanat hänen seisoessaan lapsena isän polvea

vasten: näin laulaa Sira Eirik Præfatiossa kääntyessään alttariin päin.

Se merkitsee norjan kielellä:

"Totisesti on kunniallista, oikein ja autuaallista, että me aina

ja joka paikassa kiitämme sinua, Herra, pyhä, kaikkivaltias isä,

iankaikkinen Jumala --"

Nostaessaan kasvonsa käsistään hän näki Gauten nousevan mäkeä.

Kristiina istui hiljaa odottaen siksi kunnes poika seisoi hänen

edessään, sitten hän ojensi kätensä ja tarttui Gauten käteen. Kiveä,

jolla hän istui, ympäröi puhdas avoin nurmikenttä.

"Kuinka sinä olet toimittanut isäsi asian, poikani?" kysyi hän hiljaa.

"Kuten isä käski, äiti. Pääsin taloon kenenkään näkemättä. Ulf ei ollut

kotona, ja silloin minä poltin isän antaman pakan tuvan liedessä. Minä

otin sen ulos liinasta." Hän arveli vähän aikaa. "Äiti -- siinä oli

yhdeksän sinettiä --"

"Poikani." Äiti kohotti kätensä Gauten olkapäille ja katsoi poikaa

silmiin. "Sinun isäsi oli pakko uskoa sinun käsiisi suuria asioita.

Ellet voi olla puhumatta siitä -- niin kevennä mieltäsi äidille. Mutta

eniten iloitsen, jos voit olla kokonaan vaiti, poikani!"

Nuo valoisat kasvot, nuo sileät, pellavankeltaiset hiukset, nuo

suuret silmät, tuo täyteläinen, kiinteä punainen suu -- muistuttivat

ilmielävästi Kristiinan isää. Gaute nyökkäsi. Sitten hän kiersi

käsivartensa äidin kaulalle. Suloinen tuska sydämessään Kristiina tunsi

voivansa nojata päänsä vasten pojan hentoa rintaa; Gaute oli niin

pitkä, että kun hän nyt seisoi ja äiti istui, ylettyi Kristiinan pää

hänen sydämensä kohdalle. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin _hän_

nojasi lapseensa. Gaute sanoi:

"Isak oli yksin kotona. En näyttänyt hänelle mitä minulla oli, sanoin

vain, että minulla oli semmoista, minkä tahdoin polttaa. Silloin hän

teki suuren tulen liedelle ennen kuin lähti satuloimaan hevosta."

Äiti nyökkäsi. Poika irrotti kätensä, kääntyi häneen ja kysyi

lapsellisen pelon vallassa ja ihmettelevin äänin:

"Äiti, tiedätkö sinä mitä ihmiset puhuvat -- ne puhuvat, että isä --

tahtoi päästä _kuninkaaksi_ --"

"Ei se kuulu uskottavalta, poika --", vastasi Kristiina hymyillen.

"Mutta hän kelpaisi siihen syntynsä puolesta", sanoi poika vakavasti ja

ylpeillen. "Ja minusta isä kelpaisi siihen paremmin kuin useimmat muut

--"

"Hss." Jälleen hän tarttui poikansa käteen. "Gaute poikani -- sinun

pitää ymmärtää nyt, kun isä on osoittanut sinulle näin suurta

luottamusta -- ettei sinun eikä meidän kenenkään tule sanoa eikä

arvella mitään; meidän on vartioitava visusti kieltämme siihen asti kun

olemme saaneet kuulla sellaista, mistä tiedämme, onko meidän puhuttava

ja mitä. Minä ratsastan huomenna Nidarosiin -- ja jos minä saan puhua

kahden kesken sinun isäsi kanssa hetkenkään verran, niin kerron sinun

toimittaneen hyvin hänen asiansa --"

"Ottakaa minut mukaan, äiti!" pyysi poika kiihkeästi.

"Me emme saa herättää kenessäkään sellaista ajatusta, että sinä olisit

muuta kuin ymmärtämätön lapsi. Koeta sinä, Gaute poikani, leikkiä ja

olla iloisella mielellä täällä kotona -- siten teet hänelle parhaimman

palveluksen."

Naakkve ja Bjørgulf nousivat hitaasti rinnettä. He tulivat äitiään

kohti ja jäivät seisomaan tämän viereen nuori mieli jännittyneenä ja

herkistyneenä. Kristiina näki heidän olevan vielä sen verran lapsia,

että he pakenivat huolineen äidin hoiviin -- mutta jo sen verran

miehiä, että olisivat tahtoneet lohduttaa ja suojella häntä, jos siihen

löytyisi jokin keino. Hän ojensi kätensä pojilleen, mutta kukaan ei

puhunut paljoa.

Vähän ajan kuluttua he lähtivät alas, Kristiina poikiensa välissä, käsi

kummankin vanhemman poikansa olalla.

"Sinä katsot niin minua, Naakkve", sanoi Kristiina kysyvästi. Mutta

poika punastui, käänsi pois päänsä eikä vastannut.

Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, minkä näköinen äiti

oikeastaan oli. Hän oli jo monta vuotta ymmärtänyt verrata isäänsä

muihin miehiin -- isä oli kaunein ja ylhäisin kaikista. Äiti oli äiti,

joka sai uusia lapsia; nämä joutuivat naisten käsistä veljesparven

toimiin ja elämään ja riitoihin ja ystävyyteen; äidillä oli avoimet

kädet kaikille heidän tarpeilleen, äiti tiesi neuvon melkein kaikkeen

pahaan, äiti pysyi kotona kuin tuli liedessä, hän piti voimassa

kotoisen elämän touhun niinkuin Husabyn pellot pitivät voimassa vuoden

sadon, hän uhkui lämpöä ja elämää niinkuin lehmät navetassa ja hevoset

tallissa. Poika ei ollut tullut milloinkaan verranneeksi häntä muihin

naisiin --.

Nyt hän huomasi äkkiä, että äiti oli uljas ja kaunis nainen leveine,

valkoisine hunnun reunustamine otsineen, raudanharmaine rehellisine

silmineen, rauhallisesti kaartuvine kulmakarvoineen, upeine povineen ja

pitkine, solakkoine jäsenineen. Hän kantoi korkean vartalonsa suorana

kuin miekka. Mutta Naakkve ei voinut kertoa tätä, vaan astui punaisena

ja äänetönnä, äidin käsi kaulallaan.

Gaute kulki Bjørgulfin takana pitäen kiinni äidin vyöstä. Vanhempi veli

nurkui sitä, että tämä astui hänen kantapäilleen -- he alkoivat töykkiä

ja mukiloida toisiaan. Äiti nuhteli heitä ja erotti heidät -- hänen

vakavat kasvonsa pehmenivät sitä tehdessä. Eiväthän nämä olleet muuta

kuin lapsia, hänen lapsiaan.

Yöllä hän valvoi -- Munan nukkui hänen povellaan ja Lauritsa hänen

vieressään seinän puolella.

Kristiina koetti luoda itselleen käsityksen miehensä asiasta.

Ei hän ymmärtänyt sitä niin vaaralliseksi; Erling Vidkuninpoika

ja kuninkaan serkut Sudrheimista olivat olleet syytteessä

maankavalluksesta ja kapinanhankkeista -- ja he elivät yhä rauhassa

rikkauksineen valtakunnan rajojen sisällä, joskaan eivät olleet

kuninkaan suosiossa yhtä suuresti kuin ennen.

Luultavasti oli Erlend ryhtynyt joihinkin laittomiin hommiin

Ingebjørg-rouvan hyväksi. Hänhän oli koko ajan ylläpitänyt ystävyyttään

korkeaan sukulaiseensa; Kristiina tiesi hänen viisi vuotta sitten

Tanskassa käydessään tehneen Ingebjørg-rouvalle joitakin palveluksia,

jotka täytyi pysyttää salassa. Nyt, kun Erling Vidkuninpoika oli

ottanut ajaakseen Ingebjørg-rouvan asiaa, tahtoen hankkia hänelle

vallan hänen Norjassa omistamiinsa tiloihin -- oli mahdollista, että

Erling oli neuvonut Ingebjørg-rouvan Erlendin puoleen tai että rouva

itse oli pyytänyt apua isänsä serkulta Erlingin ja kuninkaan välien

kylmettyä. Ja että Erlend oli menetellyt varomattomasti --

Mutta ei ollut helppo ymmärtää, miten Sundbun sukulaiset olivat voineet

sotkeutua asiaan.

Kuitenkaan ei asia voinut mitenkään päättyä toisin kuin että Erlend

pääsisi sovintoon kuninkaan kanssa, ellei hän ollut tehnyt muuta kuin

ottanut liian innokkaasti osaa kuninkaan äidin asioihin.

Maankavallusjuttu. Kristiina oli kuullut Audun Hugleikinpojan

kukistumisesta -- se oli tapahtunut Lauritsan nuoruudessa. Mutta herra

Audunia oli syytetty hirveistä rikoksista. Lauritsa oli sanonut,

että kaikki oli ollut valhetta -- neito Margret Eirikintytär oli

kuollut Bergenin piispan käsivarsille, eikä Audun ollut edes mukana

matkalla, joten hän ei ollut voinut myydä tätä pakanoille. Isabel

neito oli kolmetoistavuotias, mutta Audun yli puolensataa ajastaikaa

tuodessaan tämän kuningas Eirikin morsiameksi -- oli syntistä kallistaa

korvaansakaan huhuille, joita kulki tuosta morsiamenhakumatkasta.

Audunin lauluja ei isä antanut laulaa kodissaan ja kartanossaan. Ja

Audun Hestakornista kerrottiin ennen kuulumattomia -- hänen sanottiin

myyneen koko Haakon-kuninkaan sotavoiman Ranskan kuninkaalle ja

luvanneen purjehtia apuun kahdellatoistasadalla laivalla -- ja saaneen

tästä palkkioksi seitsemän tynnyriä kultaa. Mutta milloinkaan ei ollut

päästy täysin selville, minkä tähden Audun Hugleikinpojan oli täytynyt

kuolla Nordnesin hirsipuussa.

Hänen poikansa oli paennut maasta -- ihmiset sanoivat hänen ottaneen

pestin Ranskan kuninkaan väkeen. Aalhusin ritarin pojantyttäret, Gyrid

ja Signe, olivat lähteneet isoisänsä kuolinpaikalta tämän tallirengin

seurassa. He kuuluivat elävän köyhinä talonpoikaisvaimoina jossakin

Haddingjadalin tunturiseudussa.

Oli toki hyvä, ettei heillä ollut tyttäriä. Ei, pois tällaiset

ajatukset. Ei ollut luultavaa, että Erlendin asia päättyisi huonommin

kuin -- kuin Erling Vidkuninpojan taikka Haftorinpoikain --

Nikulaus Erlendinpoika, Husabyn herra. Nyt hän vasta sen ymmärsi, että

Husaby oli kaunein kartano Norjan maassa.

Hän yrittäisi lähteä Baard-herran puheille. Baard-herra oli aina

ollut hänen ystävänsä. Samoin laamanni Olav -- ennen vanhaan. Mutta

Erlend oli kiivastunut niin kovasti, kun laamannin lausunto oli

langennut häntä vastaan kaupunkitalo-asiassa. Ja Olav oli pahoillaan

kummityttärensä miehen onnettomuudesta.

Läheisiä sukulaisia heillä ei ollut ketään, Erlendillä enempää kuin

hänelläkään -- vaikka heidän sukunsa oli suuri. Munan Baardinpojalla ei

ollut juuri minkäänlaista merkitystä enää. Hän oli toiminut laittomasti

ollessaan Ringerikin lääninherrana; hän oli koettanut liian innokkaasti

luoda lukuisille lapsilleen hyvän aseman maailmassa -- neljä oli

avioliitossa syntynyttä, viisi ulkopuolella avioliiton. Hän kuului myös

tulleen kovin raihnaaksi Katri-rouvan kuoltua. Ryfylken Ingen, Julittan

ja tämän miehen, Ragnfridin, joka oli naimisissa Ruotsin puolella,

-- Baard-herran ja Aashild-rouvan lasten kanssa oli Erlend hiukan

tuttu, mutta hestnæsiläisten ja Erlendin välillä vallinnut ystävyys

oli rikkoutunut, kun herra Baard Petrinpoika kuoli; Raasvoldin Tordom

oli tullut uudestaan lapseksi, hänen ja Gunna-rouvan lapset olivat

kuolleet, ja heidän lastenlapsensa olivat alaikäisiä.

Itsellään ei Kristiinalla ollut muita isänpuoleisia sukulaisia kuin

Ketil Aasmundinpoika Skogista ja Sigurd Kyrning, joka oli naimisissa

sedän vanhimman tyttären kanssa. Toinen tytär oli leski ja kolmas

nunna. Sundbun miehet tuntuivat olevan kaikki neljä osallisia asiaan.

Erlend Eldjarnin kanssa oli Lauritsa riitaantunut niin pahoin Ivar

Gjeslingin jälkeisessä perinnönjaossa, etteivät he olleet tahtoneet

nähdä toisiaan sen koommin -- joten Kristiina ei tuntenut tätinsä

miestä ja poikaa.

Saarnaveljiin kuuluva sairas munkki oli Erlendin ainoa lähisukulainen.

Ja Kristiinan lähin heimolainen oli Simon Darre, koska tämä oli

naimisissa hänen ainoan sisarensa kanssa.

Munan heräsi ja hyrähti itkuun. Kristiina käänsi kylkeä ja laski

lapsen toiselle puolelleen. Hän ei voinut ottaa Munania Nidarosiin,

kun kaikki oli niin epävarmaa. Ehkä tämä oli oleva lapsen viimeinen

vero oman äitinsä rinnoilla. Ehkä tämä oli viimeinen kerta, jolloin

Kristiina makasi sängyssä pidellen pikkulasta rintaansa vasten niin

hellästi, niin hellästi --. Jos Erlendiä vastaan nostettaisiin

kuolemanrangaistusjuttu --. Pyhä Maaria, Jumalan äiti, miten hän,

Kristiina, oli voinut hetkeäkään olla kärsimätön Jumalan hänelle

suomien lasten tähden --! Oliko tämä oleva viimeinen suutelo, jonka hän

sai painaa tuollaisen pienen makean maitosuun kasvoille?

V

Kristiina meni kuninkaan kartanoon seuraavana iltana heti kaupunkiin

tultuaan. Missähän talossa Erlend on, hän ajatteli katsellen monia

kivitaloja. Hän huomasi ajattelevansa enemmän sitä, minkälainen olo

Erlendillä oli, kuin mitä uutta hän saisi kuulla. Mutta hänelle

sanottiin, että kamreeri oli poissa kaupungista.

Hänen silmänsä lipuivat pitkää laivariviä pitkin auringonvälkkeiselle

lahdelle, ja maito pingotti hänen täysinäisiä rintojaan. Kun tuvassa

nukkuvat palvelustytöt olivat vaipuneet uneen, hän nousi vuoteesta ja

käveli edestakaisin lattialla koko yön.

Seuraavana aamuna hän lähetti oman saattajansa Haldorin kuninkaan

kartanoon. Tämä palasi kotiin kauhuissaan ja onnettomana -- Ulf

Haldorinpoika, hänen setänsä, oli otettu vangiksi vuonolla, kun hän

oli aikonut pyrkiä Holmin luostariin. Kamreeri, Baard-herra, ei ollut

vieläkään palannut takaisin.

Tuo sanoma pelästytti Kristiinaakin ankarasti. Ulf ei ollut asunut

Husabyssä viime vuoden aikana, vaan ollut lääninherran lääninvoutina,

enimmäkseen Skjoldvirkstadissa, josta hän omisti suurimman osan. Mikä

asia tämä saattoikaan olla, johon oli sekaantunut niin moni mies?

Hän ei kyennyt häätämään luotaan hirveää ahdistusta, väsynyt kun oli

unettomana vietetyn yön jälkeen. Kolmannen päivän aamuna ei Baard-herra

ollut vieläkään kotona. Ja sana, jonka Kristiina oli koettanut lähettää

miehelleen, ei ollut saapunut perille. Hän ajatteli lähteä luostariin

Gunnulfia tapaamaan, mutta ei jaksanut. Hän käveli kävelemistään

tuvan lattialla puoleksi suljetuin, polttavin silmin. Väliin tuntui

siltä kuin hän olisi kävellyt nukuksissa, mutta heti kun hän paneutui

pitkäkseen, valtasi pelko ja tuska hänet niin, että hänen täytyi nousta

taas ylös, täysin valpastuneena, ja alkaa kulkea. Puolipäivätunnin

jälkeen tuli Gunnulf Nikulauksenpoika häntä tapaamaan. Kristiina meni

nopeasti munkkia vastaan.

"Oletko nähnyt Erlendiä -- Gunnulf, mistä häntä syytetään --?"

"Ne ovat raskaita sanomia, Kristiina. Kukaan ei pääse tapaamaan

Erlendiä -- kaikkein vähimmin me luostarin veljet. Uskotaan apotti

Olavin tietäneen Erlendin hommista. Rahaa hän kyllä on lainannut

meiltä, mutta kaikki veljet ovat valmiit vannomaan, etteivät he

tienneet mihin veljeskunnan sinettiä tarvittiin antaessaan käyttää

sitä. Ja herra Olav kieltäytyy kaikista selityksistä --"

"Niin. Mutta mitä se koskee -- herttuatarko on houkutellut Erlendin

tähän?"

Gunnulf vastasi:

"Näyttää pikemmin siltä kuin toisten olisi täytynyt ahdistaa häntä

kovasti, ennen kuin hän on suostunut asiaan. Sen kirjeen sisällöstä,

jonka luonnokset joku on nähnyt, ennen kuin Erlend ja hänen ystävänsä

lähettivät sen hänelle keväällä, eivät he saa selkoa, elleivät osaa

pakottaa rouvaa luovuttamaan sitä heille. Ja luonnoskirjeitä ei ole

löytynyt. Mutta päättäen vastauskirjeestä ja herra Aage Lauritsanpojan

kirjeestä, joka löytyi Borgar Trondinpojan kätköistä Veøyssa, näyttää

siltä kuin herttuatar olisi saanut sanotunlaisen kirjeen Erlendiltä

ja niiltä miehiltä, jotka olivat lupautuneet kannattamaan häntä.

Näyttää siltä kuin rouva olisi kauan epäröinyt ennen kuin lähetti

junkkari Haakonin Norjaan, mutta että nämä olisivat esittäneet

hänelle, että ratkesipa asia niin tahi näin, Maunu-kuningas ei

mitenkään voinut tehdä pahaa lapselle, joka oli hänen veljensä. Ellei

Haakon Knutinpoika saanut Norjan kruunua, ei hänen asemansa ollut

muuttuva juuri entisestään --. Mutta yllämainitut Norjan miehet olivat

valmiit uhraamaan henkensä ja omaisuutensa saadakseen hänet kuninkaan

valtaistuimelle."

Kristiina istui kauan vaiti.

"Minä ymmärrän jo. Tämä on suurempi asia kuin Erling-herran taikka

Haftorinpoikain nousu kuningasta vastaan."

"Niin on", sanoi Gunnulf hiljaa. "Haftor Olavinpojan ja Erlendin piti

muka purjehtia Bergeniin. Mutta matkan määrä oli Kalundborg, ja he

aikoivat tuoda junkkeri Haakonin kerallaan Norjaan Maunu-kuninkaan

ollessa vieraissa maissa kosioretkellä --"

Hetken kuluttua jatkoi munkki: "Siitä tulee piakkoin sata vuotta, kun

kukaan Norjan mies on uskaltanut ryhtyä kukistamaan vallassa olevaa

kuningasta ja asettamaan toista sijaan --"

Kristiina istui eteensä tuijottaen. Gunnulf ei voinut nähdä hänen

kasvojaan.

"Niin. Viimeiset miehet, jotka siihen leikkiin ryhtyivät, olivat

Erlendin ja sinun esi-isiäsi. Silläkin kertaa olivat Gjesling-suvun

esi-isät, minun sukulaiseni, kuningas Skulen puolella", sanoi hän

mietteissään.

Hän kohtasi Gunnulfin tutkivan katseen ja puhkesi puhumaan kiivaasti ja

tulisesti:

"Minä olen vain ymmärtämätön nainen, Gunnulf -- en minä kuunnellut

paljoa mieheni puhuessa toisten miesten kanssa tällaisista asioista

-- olin myös haluton kuuntelemaan, kun hän tahtoi puhua minulle

niistä -- minun ymmärrykseni ei riittänyt käsittämään niin tärkeitä

asioita. Mutta vaikka olenkin typerä nainen, joka ei ymmärrä muuta kuin

kotihommia ja lasten kasvatusta -- niin tiedän sentään minäkin, että

oikeus on viipynyt liian kauan matkalla tämän kuninkaan luo ja takaisin

lähtöpaikkaansa; minäkin olen huomannut, että tämän maan rahvaalla on

ollut kovempi ja vaivalloisempi elämä nyt kuin mitä sillä oli minun

lapsena ollessani, jolloin hyvä Haakon kuningas oli yliherramme.

Minun mieheni" -- hän hengitti nopeasti ja huohottaen, "minun mieheni

on ryhtynyt ajamaan asiaa, joka on niin suuri, ettei kukaan toinen

päällikkö tässä maassa ole rohjennut tarttua siihen, nyt ymmärrän sen

--"

"Oikein sanot." Munkki väänteli käsiään ja hänen äänensä hiljeni

kuiskaukseksi. "Moni tulee paheksumaan sitä, että hän itse johti näin

suuren asian häviöön -- moisella tavalla --"

Kristiina kirkaisi ja kavahti pystyyn. Hänen liikahtaessaan noin

äkisti sai rinnoissa ja käsivarsissa tuntuva kipu koko hänen ruumiinsa

hikoamaan. Hurjana ja kuumeisena hän kääntyi Gunnulfia kohti ja huusi

ääneen:

"Ei Erlend aiheuttanut sitä -- se oli siten määrätty -- se oli hänen

onnettomuutensa --"

Hän viskautui polvilleen penkkiä vasten ja kohotti punehtuneet,

epätoivoiset kasvonsa munkkia kohti:

"Meidän, Gunnulf, -- sinun, joka olet hänen veljensä, ja minun, joka

olen ollut hänen vaimonsa kolmetoista vuotta, -- ei pitäisi moittia

häntä nyt kun hän on köyhä vangittu raukka, kukaties hengenvaarassa --"

Gunnulfin kasvot värisivät. Hän loi katseensa polvillaan olevaan

vaimoon:

"Jumala siunatkoon sinua, Kristiina, että voit ottaa tämän asian näin."

Jälleen hän väänteli laihtuneita käsiään. "Jumala -- Jumala suokoon

Erlendille elon aikaa ja tilaisuutta palkita sinun uskollisuutesi.

Älköön Jumala antako tämän pahan kohdata sinua ja sinun lapsiasi,

Kristiina --"

"Älä puhu noin!" Kristiina kohottautui suoraksi polvillaan ollen ja

katsoi munkkia silmiin: "Sinä et ole tehnyt hyvyydestä sitä mitä olet

tehnyt Erlendin ja minun hyväkseni. Kukaan ei ole tuominnut häntä

ankarammin kuin sinä -- hänen veljensä ja Herran palvelija!"

"En minä ole tahtonut tuomita Erlendia ankarammin kuin mitä minun on

täytynyt." Nuo kalpeat kasvot olivat käyneet vieläkin kalpeammiksi. "En

ole rakastanut ketään niin kuin veljeäni. Siksi kai -- minun mieltäni

kirveli aivan kuin itse olisin ollut syyllinen ja minun olisi tullut

sovittaa syntini, kun Erlend teki pahasti sinua kohtaan. Ja entä Husaby

--? Erlendin yksin piti jatkaa sukua, joka oli myös minun sukuni. Minä

annoin suurimman osan isänperintöänikin hänelle. Sinun poikasi ovat

lähimmät miehiset omaiseni --"

"Erlend _ei ole_ tehnyt pahasti minua kohtaan! En minä ollut häntä

parempi! Miksi sinä puhut minulle noin, Gunnulf -- et sinä ole minun

rippi-isäni. Sira Eiliv ei syyttänyt minun miestäni -- hän nuhteli

minua synneistäni, kun valitin hänelle vaikeuksiani. Hän oli parempi

pappi kuin sinä -- ja hänet on Jumala pannut minun hengelliseksi

auttajakseni, häntä minun on kuultava -- eikä hän ole milloinkaan

sanonut minun kärsineen vääryyttä. Minä tahdon kuulla häntä!"

Gunnulf oli noussut. Kristiina nousi myös seisomaan. Kalpeana ja

järkyttyneenä munkki mutisi:

"Sinä puhut totta. Sira Eiliviä sinun on kuultava --"

Hän kääntyi lähteäkseen, mutta silloin Kristiina tarttui rajusti hänen

käteensä:

"Ei, älä lähde minun luotani noin! Muistan, Gunnulf -- muistan miten

olin sinun vieraanasi tässä talossa silloin, kun se oli sinun. Sinä

olit hyvä minua kohtaan. Muistan miten tapasin sinut ensi kerran --

olin hädässä ja tuskassa ja sinä syytit Erlendia, kun et voinut tietää

--. Sinä rukoilit herkeämättä minun ja lapseni puolesta. Tiedän sinun

tarkoittaneen meille hyvää, tiedän sinun pitäneen Erlendistä --

"Älä puhu pahaa Erlendistä, Gunnulf -- kuka meistä on puhdas Jumalan

edessä? Minun isäni rupesi pitämään hänestä, lapsemme pitävät isästään.

Muista, että hän havaitsi minut heikoksi ja helpoksi vietellä, ja

sittenkin hän johti minut kunniallisiin oloihin. Husaby on niin kaunis

-- viimeisenä iltana ennen kotoa lähtöäni oli siellä niin kaunista

ja auringonlasku oli niin sanomattoman ihana. Erlend ja minä olemme

viettäneet siellä monta onnellista päivää. -- Kävipä miten kävi, hän on

minun mieheni, mieheni, jota minä rakastan --"

Gunnulf nojautui molemmin käsin sauvaan, jota hän nykyään aina käytti

liikkuessaan ulkopuolella luostarin:

"Kristiina --. Älä rakenna mitään auringonlaskun ja lemmen varaan --

joita muistelet nyt, kun olet hädässä hänen hengestään.

"Minä muistan erään tapauksen nuoruuteni päiviltä -- olin vain

aliteini silloin. Gudbjørg, joka joutui Uvaasenin Alfille, oli siihen

aikaan Silheimissä palveluksessa; häntä syytettiin kultasormuksen

varkaudesta. Kävi ilmi, että hän oli ollut syytön, mutta häpeä ja kauhu

olivat järkyttäneet hänen mieltään siinä määrin, että sielunvihollinen

sai vallan sen yli; hän meni alas rantaan aikoen hukuttautua. Ja hän

kertoi meille usein jälkeenpäin, että maailma näytti silloin hänen

silmissään niin kauniilta ja kullanpunaiselta ja vesi välkkyi niin

ihanasti ja tuntui niin hyvältä ja pehmoiselta; mutta jouduttuaan

siihen vyötäisiään myöten hän mainitsi Jeesuksen nimen ja teki

ristinmerkin -- ja samassa oli maailma harmaa ja vesi kylmä ja hän

näki, mitä oli aikonut tehdä --"

"Sittenpä minä en mainitse sitä", sanoi Kristiina hiljaa, -- hän seisoi

suorana ja jäykkänä, -- "jos luulisin, että minä siten joutuisin

pettämään mieheni hänen hädässä ollessaan. Mutta minä en usko

Kristuksen nimen, vaan ennemmin sielunvihollisen saattavan aiheuttaa

sitä --"

"En tarkoittanut sitä, tarkoitin --. Jumala vahvistakoon sinua,

Kristiina, että jaksaisit täyttää sen mitä aiot -- kantaa miehesi

virheet rakkaudella --"

"Näethän, että minä jaksan", sanoi vaimo kuten äsken.

Gunnulf kääntyi hänestä kalpeana ja vapisten. Hän pyyhkäisi kasvojaan:

"Minä menen kotiin. Siellä --. kotona voin helpommin koota ajatukseni

-- tehdäkseni sen mitä saatan Erlendin ja sinun puolesta. Jumala --

Jumala ja pyhimykset pelastakoot veljeni hengen ja suokoot hänelle

vapauden, Oi Kristiina -- älä usko, etten minä rakastaisi veljeäni --"

Mutta hänen mentyään tuntui Kristiinasta, että nyt olivat kaikki asiat

pahemmin. Hän ei antanut palvelusväen olla sisällä, vaan käveli taas

käsiään väännellen ja hiljaa vaikeroiden. Oli jo myöhä, kun pihalle

ratsasti väkeä. Samassa aukeni tuvan ovi, pimeästä erottui ison tukevan

miehen hahmo. Miehellä oli yllään matkapuku ja hän tuli Kristiinaa

vastaan kilisevin kannuksin ja maataviistävin miekoin. Tuntiessaan

Simon Andreksenpojan Kristiina purskahti äänekkääseen itkuun ja juoksi

häntä vastaan käsivarret levällään, mutta parahti tuskaisesti Simonin

sulkiessa hänet syliinsä.

Simon päästi hänet irti. Kristiina jäi seisomaan kädet Simonin

olkapäillä ja otsa vasten hänen rintaansa ja itki neuvottomana. Simon

kosketti keveästi hänen lanteitaan.

"Jumalan nimessä, Kristiina!" Jo hänen koruttoman, lämpimän ääneensä

sävy, hänestä huokuva miehen haju -- joka oli sekoitus hikeä,

maantienpölyä, hevosen ja nahkan tuoksua -- oli kuin lohdutusta.

"Jumalan nimessä, on liian aikaista heittää toivo ja rohkeus --. Kaipa

tässä keino keksitään --"

Hetken kuluttua oli Kristiina rauhoittunut sen verran että saattoi

pyytää käytöstään anteeksi. Hän oli aivan menehtymäisillään siitä, että

hänen oli täytynyt vieroittaa nuorin lapsensa rinnoiltaan niin äkisti.

Simon sai tietää miten hän oli viettänyt kolme viimeistä vuorokautta.

Hän huusi Kristiinan neitoa ja kysyi kiivaasti, eikö talossa ollut

yhtään naisihmistä, joka olisi ymmärtänyt, mikä emäntää vaivasi.

Mutta neito oli kokematon nuori tyttö, ja Erlendin kartanovouti oli

leskimies, jolla oli vain kaksi naimatonta tytärtä. Simon lähetti

miehen kaupungille hakemaan lääkevaimoa ja käski Kristiinan mennä

vuoteeseen. Kun Kristiinasta alkoi tuntua helpommalta, lupasi Simon

tulla takaisin puhumaan hänen kanssaan.

Lääkevaimoa odoteltaessa illasti Simon miehineen tuvassa. Samalla

hän puheli Kristiinan kanssa, joka riisuutui kamarissa. Simon kertoi

lähteneensä pohjoista kohden paikalla kun oli kuullut Sundbun

tapahtumista -- hän oli lähtenyt tänne ja Ramborg sinne Ivarin ja

Borgarin vaimojen luo. Ivar oli viety Mjøsin linnaan, mutta Haavard

oli jätetty vapaalle jalalle sillä ehdolla, että hän pysyisi seudulla.

Sanottiin Borgarin ja Guttormin päässeen livahtamaan pakoon --

Laugarbrun Jon oli ratsastanut Raumsdaliin kuulumisia kysymään ja aikoi

lähettää niistä sanoman tänne. Simon oli ollut Husabyssä päivällä,

mutta ei ollut jäänyt sinne pitemmäksi aikaa. Pojat voivat hyvin, mutta

Naakkve ja Bjørgulf olisivat välttämättä tahtoneet päästä mukaan.

Kristiina oli rauhoittunut ja rohkaistunut, kun Simon myöhään illalla

tuli istumaan sängyn laidalle hänen luokseen. Kristiina makasi

nauttien suloista lepoa, joka seuraa kovia tuskia, ja katseli langon

leveitä, päivettyneitä kasvoja ja pieniä tiukkailmeisiä silmiä. Hänen

läsnäolonsa oli Kristiinalle suurena tukena. Simon muuttui tosin

erittäin vakavaksi kuullessaan tarkemmin asiasta, mutta hän oli

sittenkin edelleen toiveikkaalla mielellä.

Kristiina makasi katsellen hänen mahtavan miehustansa yli pingotettua

hirvennahkavyötä. Iso litteä kuparinen, hopealla silattu solki, jossa

ei ollut muuta koristusta kuin iso A ja M, jotka merkitsivät Ave Maria,

pitkä tikari kullattuine hopeaisine takokoristeineen ja isoine kahvaan

juotettuine vuorikristalleineen, pieni, mitätön ruokaveitsi haljenneine

sarviaisvarsineen, joka oli korjattu vaskilangalla -- kaikki tuo oli

kuulunut hänen isänsä arkipukuun niin kauan kuin Kristiina muisti. Hän

muisti milloin Simon oli saanut ne itselleen -- se oli tapahtunut juuri

ennen isän kuolemaa; isä oli tahtonut antaa Simonille suuren kullatun

juhlavyönsä sekä lisäksi hopeaa, jotta vävy olisi saattanut laittaa

niin monta uutta hopealaattaa kuin siihen tarvittiin, että se ulottuisi

hänen ympärilleen. Mutta Simon pyysi saada nämä -- ja kun Lauritsa

sanoi, että se oli oma vahinko, tuumi Simon, että tikari ainakin oli

kallisarvoinen kapine. "Niin ja veitsi", sanoi Ragnfrid hymyillen, ja

miehet yhtyivät siihen sanoen, että "aivan niin, myös veitsi". Tuosta

veitsestä olivat isä ja äiti riidelleet usein; Ragnfridia harmitti joka

päivä, että hänen täytyi nähdä tuo ruma huono veitsi miehensä vyössä.

Mutta Lauritsa vannoi, ettei Ragnfrid milloinkaan saisi erotetuksi

häntä siitä. "Enhän minä ole milloinkaan käyttänyt sitä sinua vastaan

Ragnfrid -- ja se pystyy kyllä voihin yhtä hyvin kuin mikä muu Norjan

valtakunnan veitsi tahansa -- kun se on lämmin."

Kristiina pyysi nyt saada katsoa sitä ja makasi vähän aikaa käännellen

sitä käsissään.

"Tämän veitsen minä tahtoisin omakseni", sanoi hän hiljaa ja pyytävästi.

"Sen minä kyllä uskon -- minä olen iloinen, että se on minun, en myisi

sitä kahdestakymmenestä hopearahasta." Hän tarttui nauraen Kristiinan

ranteeseen ja otti veitsen takaisin. Simonin pienet täyteläiset kädet

olivat aina niin miellyttävät, sopivan lämpöiset ja kuivat.

Kotvasen kuluttua hän toivotti hyvää yötä, otti kynttilän ja meni

tupaan. Kristiina kuuli hänen polvistuvan sisällä olevan ristin alle,

nousevan, heittävän saappaat jaloistaan lattialle -- ja retkahtavan

sitten raskaasti pohjoisen seinän sänkyyn. Silloin vaipui Kristiina

pohjattoman syvään ja makeaan uneen.

* * * * *

Hän heräsi vasta päivän ollessa jo pitkällä. Simon Andreksenpoika

oli lähtenyt ulos monta tuntia sitten, ja palvelijat kertoivat hänen

sanoneen, että Kristiina pysyisi rauhassa kartanolla.

Simon ei tullut takaisin ennen kuin vasta puolenpäivän korvissa, ja

silloin hän virkkoi ensimmäiseksi:

"Terveisiä Erlendiltä, Kristiina -- sain puhua hänen kanssaan."

Simon näki miten Kristiinan kasvot nuortuivat ja pehmenivät, ja

miten niille levisi hellä ilme. Sitten Simon tarttui hänen käteensä

ryhtyessään kertomaan. Paljon he eivät olleet voineet puhua keskenään,

sillä mies, joka oli vienyt hänet vangin luo, oli jäänyt sisään koko

ajaksi. Olav-laamanni oli hankkinut hänelle tämän kohtaamisluvan

Halfridin aikaisen sukulaisuuden vuoksi. Erlend oli lähettänyt rakkaat

terveiset Kristiinalle ja lapsille, hän oli kysynyt heitä kaikkia,

mutta eniten Gautea. Simon arveli Kristiinan jonkin päivän kuluttua

jo saavan nähdä miehensä. Erlend oli tuntunut rauhalliselta ja voinut

hyvin.

"Jos minä olisin lähtenyt sinun kanssasi ulos aamulla, olisin minäkin

nähnyt hänet jo", sanoi vaimo hiljaa.

Mutta Simon arveli, ettei se olisi käynyt päinsä, hän oli päässyt

sisään juuri siksi, että oli ollut yksin. "On oleva parempi monessa

suhteessa, Kristiina, että miehinen mies tasoittaa tietäsi."

Erlend oli istunut eräässä itäisen tornin komerossa joen puolella --

se oli herrainhuone, joskin pieni. Ulf Haldorinpoika kuului olevan

kellarityrmässä ja Haftor jossakin toisessa komerossa.

Varovasti ja kokeillen, tunnustellen paljonko Kristiina jaksoi kestää,

kertoi Simon sitten mitä hän oli kuullut kaupungilta. Huomatessaan

Kristiinan olevan perillä asian vaarallisuudesta ei hän salannut

omaakaan huolestustaan. Mutta kaikki, joiden kanssa hän oli puhellut,

olivat sanoneet, ettei Erlend olisi mitenkään uskaltanut ryhtyä

suunnittelemaan sellaista asiaa, ellei hän olisi ollut varma siitä,

että hänellä oli suuri osa ritaristoa ja herroja tukenaan. Mutta kun

tyytymättömien mahtimiesten luku oli niin suuri, ei ollut luultavaa,

että kuningas uskaltaisi tuomita liian ankarasti heidän päällikköään,

vaan että hän oli tekevä tämän kanssa sovinnon.

Kristiina kysyi matalalla äänellä:

"Millä kannalla on Erling Vidkuninpoika tähän asiaan?"

"Siitä haluaisi moni olla selvillä", sanoi Simon.

Hän ei sanonut omaa ajatustaan asiasta Kristiinalle enempää kuin

niille miehillekään, joiden kanssa oli puhellut. Mutta hänestä tuntui

epätodennäköiseltä, että Erlendillä olisi ollut kannattajanaan

lukuisa ritarijoukko, joka olisi sitoutunut tukemaan häntä hengellään

ja omaisuudellaan näin vaarallisessa asiassa; he olisivat tuskin

valinneet johtajakseen häntä -- kaikki Erlendin ikätoverit tiesivät

hänet jo ennestään epäluotettavaksi. Totta oli, että Erlend oli

sukua Ingebjørg-rouvalle ja kuningasehdokkaalle; hän oli ollut

vallassa ja kunniassa viimeiset vuodet eikä hän ollut aivan yhtä

tottumaton sotatoimiin kuin useimmat hänen ikäisensä, ja hän oli

sitä paitsi tunnettu sotaväenjohtamistaidostaan. Ja vaikka hän niin

monta kertaa oli menetellyt järjettömästi, osasi hän kuitenkin puhua

hyvin ja asiallisesti; ehkäpä hän siis vihdoinkin oli oppinut jotakin

erehdyksistään. Simonin ajatus oli, että luultavasti oli olemassa

eräitä, jotka olivat tienneet Erlendin hankkeista ja kiihottaneet

häntä, mutta ihmeellistä hänestä sentään olisi ollut, jos nämä olisivat

liittyneet häneen niin lujasti, etteivät olisi nyt päässeet eroon

hänestä ja antaneet hänen yksin vastata teoistaan.

Simon luuli huomanneensa, ettei Erlend muuta odottanutkaan, hän näytti

varautuneen siihen, että saisi maksaa kalliisti uhkapelistään. "Kun

lehmä on suossa, täytyy se nostaa hännästä", sanoi Erlend naurahtaen.

Eihän hän ollut voinut sanoa paljoa sivullisen kuullen.

Simon ihmetteli, että kohtaus langon kanssa oli järkyttänyt häntä

niin suuresti. Mutta tuo pieni ahdas tornikamari sänkyineen, joka

ulottui seinästä seinään täyttäen puoli huonetta ja jonka laidalle

Erlend oli pyytänyt hänet istumaan itse seisoessaan ryhdikkäänä ja

norjana muurissa olevan pienen valoaukon edessä, Erlendin pelkäämätön,

kirkassilmäinen tyyneys, johon ei pystynyt pelko eikä toivo ja joka sai

hänet näyttämään reippaalta, kylmäveriseltä, miehekkäältä mieheltä,

nyt kun kaikki kuuma lemmenkiima ja hemputtelu oli haihtunut -- kaikki

tuo teki ehdottomasti vaikutuksen. Juuri naiset ja lemmenseikat olivat

johtaneet hänet tänne ja saaneet hänen rohkeat tuumansa raukeamaan

ennen kuin hän oli saanut ne toteutetuksi maailmassa.

Mutta sitä Erlend ei näyttänyt miettivän. Hän seisoi lujana, kuten

mies, joka on ryhtynyt rohkeaan leikkiin ja hävinnyt ja osaa kantaa

tappionsa miehekkäästi ja kauniisti.

Hänen ihmettelevä, iloinen kiitollisuutensa, kun hän näki edessään

langon, oli myös ollut kaunis nähdä. Simon sanoi silloin: "Etkö

muista, lanko, sitä yötä, jolloin me valvoimme yhdessä appemme luona,

tartuimme toistemme käteen Lauritsan laskiessa omansa päällimmäiseksi

ja lupasimme hänelle ja toisillemme olla aina avulliset kuten veljet."

"Kyllä muistan." Erlendin kasvot olivat hymyssä. "Mutta Lauritsa ei

suinkaan saattanut ajatella, että sinä koskaan tulisit tarvitsemaan

minun apuani."

"Päinvastoin", sanoi Simon järkähtämättömän tyynesti, "luonnollisempaa

hänen olisi ollut ajatella, että sinun asemassasi oleva mies saattaa

olla tukena minulle kuin että minä joutuisin auttamaan _sinua_."

Erlend hymyili yhä ja sanoi: "Lauritsa oli viisas mies, Simon. Mutta

vaikka se kuuluu kummalliselta, niin tiedän minä sentään hänen pitäneen

minusta."

Simon ajatteli, että kautta taivaan, kummalta se kuului, mutta --

huolimatta kaikesta, mitä hän Erlendistä tiesi, ja huolimatta kaikesta

mitä tämä oli hänelle tehnyt -- ei hän itsekään voinut kieltää

tuntevansa ikään kuin veljen hellyyttä Kristiinan miestä kohtaan.

Sitten Erlend kysyi vaimoaan.

Simon kertoi tavanneensa tämän sairaana ja suuren tuskan vallassa

Erlendin tähden. Olav Hermanninpoika oli luvannut toimittaa niin, että

Kristiina pääsisi tapaamaan Erlendiä heti, kun Baard-herra palaisi

kotiin.

"Ei ennen kuin hän paranee!" pyysi Erlend hätäisesti ja peloissaan,

ja entinen tyttömäinen punastus levisi jälleen hänen ajamattomille

kasvoilleen. "Sitä minä vain pelkään, Simon -- etten jaksa pysyä lujana

kohdatessani hänet!"

Mutta tuokion kuluttua hän sanoi taas rauhallisesti:

"Tiedän sinun tukevan häntä uskollisesti, jos hän jäisi leskeksi ennen

vuoden loppua. Köyhyyteen hän ei kuitenkaan jää lapsien kera, sillä

onhan heillä Lauritsan perintö. Ja sinähän asut lähellä, kun hän

muuttaa Jørundgaardiin."

Päivää jälkeen nativitas Mariæn tuli drotsi herra Ivar Ogmundinpoika

Nidarosiin. Nyt määrättiin tuomioistuin, johon tuli kuulumaan

kaksitoista herraa maan Pohjoiskulmalta Erlend Nikulauksenpojan asian

ratkaisijaksi. Herra Finn Ogmundinpoika, drotsin veli, oli valittu

kantajaksi.

Kesän kuluessa levisi kuitenkin tieto siitä, että Haftor Olavinpoika,

Godøyn herra, oli tappanut itsensä pienellä tikarilla, joka oli jätetty

jokaiselle vangille ruokaveitseksi. Vankina olo oli vaikuttanut niin

pahasti Haftoriin, ettei hän kuulunut olleen täysissä järjissään.

Erlend sanoi Simonille sen kuullessaan, että nyt hänen ei tarvinnut

pelätä Haftorin löysää suuta. Mutta hän oli kuitenkin hyvin järkyttynyt.

Nyt olivat asiat siten, että vartija toisinaan vetäytyi syrjään

Simonin ja Kristiinan ollessa Erlendin luona. Nämä molemmat ymmärsivät

Erlendin ensimmäisen ja viimeisen ajatuksen olevan selviytyä asiasta

niin, etteivät hänen rikostoverinsa tulisi ilmi. Hän sanoikin sen

suoraan Simonille, kertoi luvanneensa kaikille, joiden kanssa oli

neuvotellut, hoitaa ohjia siten, että hän itse saisi iskun käpälilleen,

jos niiksi tuli, "enkä minä ole vielä milloinkaan pettänyt ketään, joka

on luottanut minuun." Simon katsoi häneen -- Erlendin silmät olivat

siniset ja kirkkaat; oli ilmeistä, että hän uskoi näin itse.

Kuninkaan toimimiesten ei ollut onnistunut nuuskia esiin muita

osallisia Erlendin maankavallusjuttuun kuin veljekset Greip ja Torvard

Torenpoika Møresta, eivätkä nämä tahtoneet tunnustaa tietäneensä

Erlendin aikeiden tarkoittaneen muuta kuin että tämän ja muutamien:

muiden miesten tuli taivuttaa herttuatar lähettämään junkkeri

Haakon Knutinpoika kasvatettavaksi Norjaan ja esittää myöhemmin

Maunu-kuninkaalle, että hänen molemmille valtakunnilleen olisi eduksi,

jos hän antaisi velipuolelleen Norjan kuninkaan kruunun.

Borgar ja Guttorm Trondinpoika olivat onnistuneet pääsemään karkuun

Veøyn linnasta -- kukaan ei tietänyt miten se oli tapahtunut, mutta

arvailtiin Borgarin; saaneen naisten taholta apua; hän oli hyvin kaunis

ja hiukan kevytmielinen. Sundbun Ivar istui vielä Mjøsin linnassa;

veljet näkyivät jättäneen nuoren Haavardin ulkopuolelle neuvottelujen.

Samaan aikaan kun henkivartiokäräjiä pidettiin kuninkaan kartanossa,

oli arkkipiispalla luonaan concilium. Simonilla oli paljon ystäviä

ja tuttuja; hän toi Kristiinalle yhä uusia tietoja. Kaikki uskoivat

Erlendin tulevan karkotetuksi maasta ja hänen tilansa luovutettavan

kuninkaalle. Erlend uskoi itsekin asian ratkeavan niin, hän säilytti

rohkeutensa -- hän aikoi pyrkiä Tanskaan. Siinä maassa oli tie aina

auki reippaalle, asekuntoiselle miehelle, ja Ingebjørg-rouva oli

varmasti vastaanottava Kristiinan rakkaan sukulaisensa tavoin ja pitävä

tätä arvossa ja kunniassa. Lapset saattoi Simon ottaa luokseen, mutta

kaksi vanhinta poikaa tahtoi Erlend sentään mielellään mukaan.

Kristiina ei ollut kertaakaan koko aikana liikkunut kaupungin

ulkopuolella eikä nähnyt lapsiaan -- paitsi Naakkvea ja Bjørgulfia;

nämä olivat eräänä iltana tulleet ratsastaen Husabystä. Äiti

piti heidät luonaan pari päivää, mutta sitten hän lähetti heidät

Raasvoldiin, jonne Gunna-rouva oli ottanut pienimmät.

Se oli Erlendin tahto. Ja Kristiina pelkäsi ajatuksia, joita hänessä

saattoi herätä, jos hänellä olisi poikansa ympärillään, jos hänen

pitäisi kuunnella heidän kysymyksiään ja koettaa selvittää heille asian

tilaa. Hän koki kaikin voimin häätää luotaan ajatukset ja muistot

vuosista, jotka hän oli elänyt Husabyssä. Niin rikkaita ne olivat

olleet, että hänestä koko tuo aika oli kuin tasainen tyyni meren pinta

-- jollaiselta aaltoava meri kylliksi korkealta katsottuna näyttää.

Toinen toistaan ajelevat aallot ovat vain sama ikuinen meri; niin oli

elämä keinuttanut hänen mieltään näinä avarina vuosina.

Nyt tuntui taas siltä kuin ennen nuoruusvuosina, jolloin hän oli

pysynyt uskollisena Erlendille kaikesta ja kaikista huolimatta.

Jälleen oli hänen elämänsä herkeämätöntä odotusta niihin hetkiin

pääsemiseksi, jolloin hänen oli suotu tavata miestään, istua hänen

rinnallaan kuninkaan kartanon tornikamarin sängyn laidalla, puhua hänen

kanssaan rauhallisesti ja tyynesti -- kunnes saattoi sattua, että

he silmänräpäykseksi jäivät kahden kesken, jolloin he viskautuivat

toistensa kaulaan loppumattomiin polttaviin suudelmiin hukkuen ja

hurjasti toisiaan syleillen.

Muuten Kristiina oli enimmäkseen Kristuksenkirkossa, tuntimääriä

kerrallaan. Hän oli polvillaan, tuijottaen pääalttarin ristikko-ovien

takana olevaan Pyhän Olavin kultaiseen arkkuun. Jumalan armosta oli

heidän kahden kelvottoman suotu yhtyä pyhän vihkimisen kautta. Synnin

poltinmerkillä merkittyinä, synnin taakan painamina he olivat astuneet

yhdessä Jumalan huoneen ovesta sisään, ottaneet yhdessä vastaan

Vapahtajan ruumiin papin kädestä. Saattaisiko hän siis valittaa nyt,

kun Jumala koetti hänen uskollisuuttaan, muistaa muuta kuin että hän

oli Erlendin vaimo ja Erlend hänen miehensä elämän loppuun asti?

Mikonmessun edellisenä torstaina pidettiin tuomioistuimen kokous ja

tehtiin päätös Erlend Nikulauksenpojan, Husabyn herran, jutussa.

Hänet oli havaittu syylliseksi kavallusyritykseen maata ja kuningasta

vastaan, kapinannostoon maan rajojen sisällä ja vieraan palkkaväen

maahantuontiin. Tutkittuaan entisaikoina sattuneita samankaltaisia

juttuja oli tuomarikunta tullut siihen päätökseen, että Erlend

Nikulauksenpoika oli vikapää hengen ja omaisuuden menetykseen.

Arne Gjavvaldinpoika tuli ilmoittamaan asiasta Simon Darrelle ja

Kristiina Lauritsantyttärelle Nikulauksentaloon. Hän oli ollut läsnä

neuvotteluissa.

Erlend ei ollut kieltänyt syyllisyyttään. Selvästi ja varmasti hän

oli tunnustanut aikoneensa näillä toimillaan pakottaa kuningas Maunu

Eirikinpojan antamaan nuorelle velipuolelleen, junkkeri Haakon

Knutinpoika Porselle Norjan valtakunnan kruunun. Erlend oli Arnen

mielestä puhunut mainiosti. Hän oli huomauttanut niistä suurista

vaikeuksista, joita koitui kansalle siitä, että kuningas viime

vuosina tuskin oli näyttäytynyt Norjan rajojen sisällä ja että hän

oli osoittanut aina haluttomuutta sijaisen asettamiseen, joka olisi

suojannut lakia ja hoitanut kuninkaan valtaa. Kuninkaan puuhat

Skånessa, hänen tuhlaavaisuutensa ja mieletön raha-asiain hoitonsa,

jotka hänen uskottujen neuvonantajiensa täytyi huomata, johtivat

kansan mielivallan ja köyhtymyksen tilaan, eivätkä alamaiset olleet

milloinkaan varmoja siitä, ettei heiltä vaadittaisi uusia ylimääräisiä

veroja ja avustusta. Ja koska Norjan ritareilla ja herroilla oli

paljon vähemmän oikeuksia ja vapauksia kuin Ruotsin ritaristolla, oli

edellämainittujen vaikea kilpailla jälkimmäisten kanssa, mistä myös

seurasi, että nuori ja kokematon herra Maunu Eirikinpoika kuuli ja

suosi enemmän ruotsalaisia herroja, koska näillä oli paljon suuremmat

rikkaudet ja he sen vuoksi kykenivät avustamaan häntä tuntuvammin

aseistetuilla ja harjaantuneilla joukoilla.

Erlend liittolaisineen oli luullut tietävänsä niin varmasti kansan

enemmistön mielen, herrojen, talonpoikain ja kaupunkilaisten

pohjois- ja länsiosassa Norjaa, että he olivat uskoneet saavansa

täyden kannatuksen toimittaessaan esille kuningasehdokkaan, joka

oli yhtä läheistä sukua rakkaalle herrallemme ja kuninkaallemme

Haakon-vainajalle kuin nykyinen kuningas. Hän oli siis ajatellut

kansan yhtyvän siihen, että he saisivat Maunu-kuninkaan myöntämään

velipuolelleen täkäläisen kuningasistuimen, junkkeri Haakonin

vannoutuessa elämään rauhassa ja sovinnossa Maunu-herran kanssa,

suojelemaan Norjan valtaa vanhojen maanrajojen sisällä, puolustamaan

Jumalan kirkon oikeutta, maan lakeja ja tapoja, talonpoikien ja

kaupunkien oikeuksia ja vapauksia, sekä vastustamaan ulkomaalaisten

tunkeutumista maahan. Tähän esitykseen oli hänen ja hänen ystäviensä

ollut tarkoitus suostuttaa Maunu-kuningas rauhallista tietä, vaikka

Norjan talonpoikain ja päälliköiden ikivanha oikeus oli ollut kukistaa

kuningas, joka pyrki hallitsemaan laittomasti.

Ulf Saksinpojan Englannin- ja Skotlannin-matkan ainoana tarkoituksena

hän sanoi olleen sen, että näiden tuli hankkia herra Haakonille

kannatusta sieltä, jos Jumala oli aikonut hänet meidän kuninkaaksemme.

Näissä hänen hommissaan ei ollut ollut osallisena kukaan muu Norjan

mies kuin Haftor Olavinpoika Goøystä, -- Jumala olkoon hänen sielulleen

armollinen -- hänen lankonsa Trond Gjeslingin kolme poikaa Sundbusta ja

Greip ja Torvard Torenpoika Hattebergin suvusta.

Erlendin sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen, kertoi Arne

Gjavvaldinpoika. Mutta sitten hän oli lopuksi, mainitessaan heidän

odottaneen apua kirkon miehiltä, viitannut vanhoihin Maunu-kuninkaan

poikuudenaikaisiin synteihin, ja se oli ollut epäviisaasti tehty, sanoi

Arne. Arkkipiispan edusmies oli kieltänyt sen jyrkästi -- arkkipiispa

Paal Baardinpoikahan oli sekä kansleriaikanaan että nyt osoittanut

suurta kiintymystä Maunu-kuninkaaseen tämän jumalisen mielenlaadun

vuoksi; ja kansa tahtoi mieluimmin unohtaa, että heidän kuninkaastaan

oli milloinkaan kulkenut sellaisia huhuja; ja nythän hän oli menossa

avioliittoon Namurin kreivin tyttären kanssa -- vaikka huhuissa olisi

ollut perää ennen, niin kai hän nyt oli kokonaan luopunut pahoista

tavoistaan.

-- Arne Gjavvaldinpoika oli osoittanut Simon Andreksenpojalle mitä

suurinta ystävyyttä tämän Nidarosissa ollessa. Hän nytkin muistutti

Simonia siitä, että Erlendillä oli oikeus valittaa laittomasti

langetetusta tuomiosta. Lain kirjaimen mukaan olisi kantajan pitänyt

olla Erlendin säätyinen mies, mutta Finn, Hestbøn herra, oli ritari ja

Erlend aseenkantaja. Oli luultavaa, arveli Arne, että tuomio muuttuisi

ja ettei Erlendiä voitaisi tuomita maanpakoa raskaampaan rangaistukseen.

Mitä tulee Erlendin sanoihin hänen tarkoittamansa kuningasvallan

hyödyllisyydestä -- niin kyllähän se kuulosti kauniilta. Ja

tiedettiinhän kyllä, mistä oli löytyvä mies, joka olisi ollut halukas

astumaan peräsimen ääreen ja ohjaamaan laivaa kuninkaan alaikäisyyden

aikana. -- Arne raapi harmaan partansa juurta vilkaisten Simoniin.

"Ei hänestä ole taitanut kuulua eikä näkyä jälkeäkään tänä kesänä?"

kysäisi Simon hiljaa.

"Ei. Hän sanoo olevansa kuninkaan epäsuosiossa ja kaikkien

tämänkaltaisten asioiden ulkopuolella, kerrotaan. Hän ei ole pitkiin

aikoihin jaksanut istua kotona näin kauan kuuntelemassa Elin-rouvan

puheita. Hänen tyttäriensä sanotaan olevan yhtä kauniita ja tyhmiä kuin

heidän äitinsä."

* * * * *

Erlend oli kuullut tuomionsa järkähtämättömän tyynesti ja kumartanut

herroille yhtä säädykkäästi, luontevasti ja kauniisti pois vietäessä

kuin sisään astuessaan. Hän oli tyyni ja hilpeä Kristiinan ja Simonin

tullessa häntä tapaamaan seuraavana päivänä. Arne Gjavvaldinpoika oli

mukana, ja Erlend lupasi noudattaa hänen neuvoaan.

"Ennen minä en milloinkaan saanut Kristiinaa Tanskaan", sanoi hän

kietoen kätensä tämän vyölle. "Ja minä olisin aina niin kernaasti

vienyt hänet mukanani maailmalle --." Hänen kasvoillaan kävi väristys

-- ja yhtäkkiä hän suuteli kiihkeästi vaimonsa kalpeata poskea

välittämättä toisista.

* * * * *

Simon Andreksenpoika lähti Husabyhyn järjestämään Kristiinan irtaimen

omaisuuden muuttoa Jørundgaardiin. Hän neuvoi tätä myös lähettämään

lapsensa Gudbrandinlaaksoon samalla kertaa. Kristiina sanoi:

"Minun poikieni ei tarvitse lähteä isänsä kartanosta ennen kuin heidät

häädetään sieltä."

"Minä en odottaisi sitä sinun sijassasi", sanoi Simon. "He ovat niin

pieniä, etteivät käsitä kohdalleen tätä juttua. Paras olisi, jos

antaisit heidän lähteä Husabystä siinä luulossa, että he lähtevät

ainoastaan tätiään tervehtimään ja katsomaan äitinsä perintökartanoa

laaksossa."

Erlend yhtyi asiassa Simoniin. Asia järjestyi kuitenkin niin, että vain

Ivar ja Skule lähtivät tätinsä miehen mukana etelään. Kristiina ei

hennonut lähettää kahta pienintä niin kauaksi luotaan. Kun Lauritsa ja

Munan tuotiin hänen luokseen kaupunkitaloon ja hän huomasi nuorimman

tuntevan äitinsä, hän purskahti itkuun. Simon ei ollut nähnyt hänen

itkevän yhtään kyyneltä sen illan jälkeen, jolloin hän oli tullut

Nidarosiin. Nyt hän itki itkemistään -- Munanin tähden, joka potki

ja sätki hänen sylissään, pyrkien hoitajansa luo; ja sitten hän itki

Lauritsa-poikaa, joka kiipesi äitinsä syliin halaten tätä ja pillahti

itkemään hänkin, kun näki äitinsä itkevän. Kristiina antoi noiden

kahden jäädä luokseen, samoin Gauten, joka ei tahtonut lähteä Simonin

mukaan -- Kristiinasta ei ollut viisasta päästää pois näkyvistään

lasta, joka kantoi niin raskasta taakkaa pienillä hartioillaan.

Sira Eiliv oli tuonut lapset kaupunkiin. Hän oli pyytänyt

arkkipiispalta vapautta käydäkseen Tautrassa tervehtimässä veljeään;

Erlend Nikulauksenpojan kotipapin Pyyntöön suostuttiin kernaasti.

Tämä tuumi, ettei Kristiina voinut jäädä kaupunkiin, kun hänellä oli

niin monta lasta huolehdittavanaan, ja tarjoutui ottamaan Naakkven ja

Bjørgulfin luostariin.

Viimeisenä iltana ennen papin ja poikien lähtöä -- Simon oli jo

matkustanut kaksosten kera -- ripitti Kristiina itsensä tuolle

hurskaalle ja puhdassydämiselle miehelle, joka oli ollut hänen

hengellinen isänsä niin monet vuodet. He puhuivat keskenään

tuntikausia, ja Sira Eiliv kehotti häntä nöyryyteen ja kuuliaisuuteen

Jumalan edessä, kärsivällisyyteen, uskollisuuteen ja rakkauteen

aviomiestään kohtaan. Kristiina oli polvillaan penkkiä vasten, jolla

Sira Eiliv istui; sitten pappi nousi paikaltaan, polvistui Kristiinan

viereen punaisessa stolassaan, teki Kristiinan pään päälle Kristuksen

rakkauden ikeen merkin ja rukoili kauan ja palavasti hiljaa itsekseen.

Mutta Kristiina tiesi hänen rukoilevan sen isän ja äidin, niiden lasten

ja palvelijain puolesta, joiden sielunhoitoa hän oli harrastanut

parhaansa mukaan Husabyn vuosina.

Seuraavana päivänä Kristiina seisoi Bratøren-niemellä katsoen miten

Tautran veljet kohottivat purjeet pystyyn viedäkseen pois hänen

kaksi vanhinta poikaansa ja Sira Eilivin. Kotimatkalla hän kävi

minoriittiveljien kirkossa ja jäi sinne siksi kunnes luuli olevansa

kyllin voimakas uskaltaakseen palata omaan taloonsa. Ja illalla kahden

pienokaisen nukuttua hän jäi istumaan kehruun ääreen ja jutteli Gauten

kanssa, kunnes tämänkin makuuaika tuli.