VII

Vasta keväällä lähti Simon Andreksenpoika pohjoiseen hakeakseen

vaimonsa ja pikkupoikansa Totemista ja saattaakseen heidät Formoon. Hän

aikoi jäädä kotiin joksikin aikaa hoitamaan omia asioitaan.

Kristiina ei tahtonut lähteä Oslosta. Eikä hän uskaltanut heittäytyä

kalvavan ikävänsä valtaan, joka vaati häntä katsomaan kolmea poikaansa

laaksossa. Jos mieli kestää nykyistä elämää päivästä toiseen, ei saanut

muistella lapsia. Hän kesti, hän näytti rauhalliselta ja rohkealta,

hän puhui vieraiden ihmisten kanssa ja kuunteli heidän neuvojaan ja

lohdutustaan -- mutta ainoastaan kiinnittämällä kaikki ajatuksensa

Erlendiin, vain Erlendiin! Niinä harvoina hetkinä, jolloin hän ei

kahlehtinut ajatustaan tahdon kouriin, vilahteli hänen mielessään

kotoisia ajatuksia ja kuvia: hän näki Ivarin seisovan Formon puuvajassa

Simonin kanssa ja odottavan jännittyneenä minkä puun tädin mies

valitsisi hänelle kaaripuuksi koeteltuaan ja taivuteltuaan käsissään

monia. Sitten hän muisti Gauten vaaleat lapsenkasvot tämän ponnistaessa

miehekkään päättävästi eteenpäin lumipyryssä harmaana talvipäivänä

tunturilla -- hänen suksensa oli luistanut alas ja hän oli liukunut

takaperin kappaleen matkaa ja joutunut keskelle kinosta -- muisti miten

tuo väsynyt avuton lapsiparka oli ollut vähällä purskahtaa itkuun.

Ajatukset siirtyivät sitten kahteen pienimpään: Munan osasi kai jo

kävellä ja puhua -- mahtoikohan hän olla yhtä sievä kuin toiset siinä

iässä Lauritsa oli kai jo unohtanut äitinsä. Ja entäs kaksi vanhinta

Tautrassa. Oi Naakkve, Naakkve, hänen esikoisensa --! Minkähän verran

nuo kaksi suurinta saattoivat ymmärtää ja ajatella, ja mitähän Naakkve

mahtoi ajatella lapsellisuudessaan siitä, ettei elämä nyt ollutkaan

kääntyvä sellaiseksi kuin hänen äitinsä ja hän itse ja kaikki ihmiset

olivat luulleet.

Sira Eiliv oli lähettänyt hänelle kirjeen, ja Kristiina oli ilmoittanut

Erlendille mitä siinä kerrottiin heidän pojistaan. Muulloin he eivät

milloinkaan puhuneet lapsistaan. He eivät puhuneet enää menneisyydestä

eivätkä tulevaisuudesta. Kristiina toi hänelle jonkin vaatekappaleen

tai vähän ruokaa, Erlend kysyi miten Kristiina oli voinut viime

tapaamisen jälkeen, he istuivat käsi kädessä sängyn laidalla. Ja jos

he sitten jäivät hetkeksi kahden tuohon pieneen, kylmään, likaiseen,

haisevaan komeroon, niin he painautuivat toisiinsa äänettömästi,

palavasti syleillen, kuullen kuin toisesta maailmasta Kristiinan

palvelusneidon äänen tämän nauraessa linnansotureiden kanssa ulkona

portaissa.

Joutihan hän myöhemmin -- sitten kun Erlend joko oli otettu häneltä

pois tai annettu hänelle takaisin -- ajatella lapsilaumaa ja sen

muuttuneita oloja -- kaikkea sitä, mikä ei koskenut Erlendiä; nyt

hänellä oli vain miehensä. Hän ei voinut kadottaa tuntiakaan ajasta,

jonka he saivat olla yhdessä, eikä hän rohjennut ajatella hetkeä,

jolloin oli näkevä jälleen neljä pohjoisessa olevaa lastansa -- ja

niin hän oli suostunut siihen, että Simon Andreksenpoika lähtisi yksin

Trondheimiin ja hoitaisi yhdessä Arne Gjavvaldinpojan kanssa hänen

asioitaan pesän selvityksessä. Paljoa ei Maunu-kuningas ollut hyötyvä

Erlendin omaisuudesta -- Erlendillä oli paljon enemmän velkoja kuin

Kristiina oli osannut aavistaa; Erlend oli lähettänyt omia rahojaan

Tanskaan ja Skotlantiin ja Englantiin ja sanoi olkaansa kohauttaen,

ettei hän odottanut niistä rahoista korvausta.

Erlendin asia oli melkein entisellä kannalla, kun Simon Andreksenpoika

palasi Osloon syksyllä ristinmessun aikaan. Mutta hän kauhistui

nähdessään, miten rasittuneen näköiset he kumpikin olivat, niin

Kristiina kuin lanko, ja hänen sydäntään puristi oudosti, kun hän

huomasi heillä olevan vielä sen verran itsehillintää jäljellä, että

ymmärsivät kiittää häntä siitä, että hän oli tullut Osloon sellaiseen

vuodenaikaan, jolloin häntä olisi parhaiten tarvittu kotona.

Mutta näihin aikoihin alkoivat ihmiset vaeltaa Tunsbergiin, jossa

Maunu-kuningas odotti morsiantaan.

Kuukauden keskivaiheilla Simon sai hankituksi itselleen laivakyydin

sinne -- parin kauppiaan mukana, jotka aikoivat purjehtia kahdeksan

päivän perästä. Silloin ilmestyi kaupunkiin eräänä aamuna vieras mies,

joka pyysi Simon Andreksenpoikaa menemään viipymättä Halvardinkirkkoon

-- Olav Kyrning odotti häntä siellä.

Sijaispäällikkö oli kovasti kuohuksissa. Hän asui linjassa

henkivartiopäällikön ollessa Tunsbergissä. Edellisenä iltana oli

linnaan tullut parvi herroja, joilla oli ollut Maunu-kuninkaan

sinetillä varustettu kirje ja jotka olivat sanoneet tulleensa tutkimaan

Erlend Nikulauksenpojan asiaa; hän oli antanut viedä Erlendin heidän

eteensä. Kolme heistä oli vierasmaalaista, luultavasti ranskalaista

-- Olav ei ollut ymmärtänyt heidän kieltään, mutta henkivartion pappi

oli puhunut heidän kanssansa latinaa aamulla -- he sanoivat itseään

sen neidon sukulaisiksi, josta oli tuleva meidän kuningattaremme --

alku oli lupaava! Nämä olivat kuulustelleet Erlendiä ankarasti -- ja

heillä oli ollut mukanaan jokin tikapuiden kaltainen koje ja miehiä

sitä käyttelemässä. Tänään hän oli kieltänyt viemästä Erlendiä ulos ja

asettanut vahvat vartijat ovelle -- hän uskalsi ottaa sen vastuulleen,

sillä moinen oli vastoin lakia, teko, jollaista ei ollut tapahtunut

Norjassa koskaan!

Simon lainasi hevosen papeilta ja ratsasti Olavin kanssa Akersnesiin.

Olav Kyrning katsoi hiukan huolissaan toisen tuimia kasvoja,

joilla vähän väliä syöksähti veri. Simon liikahteli rajusti, aivan

tietämättään -- vieras hevonen tempoili, tanssi ja nousi takajaloilleen

koettaen ravistaa selästään tätä ratsastajaa.

"Huomaan, että olette vihainen, Simon", sanoi Olav Kyrning.

Simon ei tiennyt oikein itsekään mikä häntä eniten suututti. Hän oli

niin kiihdyksissä, että hänen päätänsä huimasi. Sokea villi voima, joka

pyrki esiin ja sai hänet raivostumaan äärimmilleen, oli eräänlainen

häpeän tunne -- häpeä siitä että alastoman, aseettoman ja suojattoman

norjalaisen miehen täytyi alistua vieraiden tutkittavaksi ja

tunnusteltavaksi -- se oli kuin naisen raiskausta, se nostatti kuohuvan

kostonhimon ja huusi verta. Ei, sellainen ei kuulu tämän maan tapoihin.

Jos tahdotaan totuttaa Norjan aatelismiehet sietämään sellaista, niin

ei hyvä peri! Se on varma.

Hän oli sairas pelosta mitä tulisi näkemään. Pelko häpeän tunteen

tähden, jonka hän oli tuottava toiselle miehelle nähdessään tämän

sellaisessa tilassa, kuohutti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu

tunne Olav Kyrningin avatessa Erlendin vankikomeron oven.

Erlend makasi pitkin pituuttaan lattialla, nurkasta toiseen; hän

oli niin pitkä, että saattoi vain sillä tapaa oikaista itsensä

suoraksi. Hänen alleen oli levitetty vähän olkia ja vaatteita paksun

lian peittämälle lattialle, ja peittona oli hänen tummansininen

turkisvaippansa, joka oli vedetty kaulaan asti, niin että kauluksen

pehmeä harmaanruskea näädännahka sekoittui mustaan, takkuiseen,

kiharaiseen partaan, joka oli kasvanut Erlendin vankeusaikana.

Suu näytti valkoiselta parran keskellä; hänen kasvonsa olivat

lumivalkoiset. Nenän korkea, suora kolmikulma kohosi luonnottoman

korkealle sisäänvajonneilta poskilta, harmaansekainen tukka laskeutui

hiestyneinä, erillisinä tupsuina niskaan päin korkealta, kapealta

otsalta, -- ja molemmissa ohimoissa oli suuri sinertävä merkki, aivan

kuin jokin olisi painanut tai puristanut häntä siltä kohden.

Hitaasti ja vaivalloisesti hän avasi suuret vedensiniset silmänsä

koettaen hymyillä tuntiessaan tulijat; hänen äänensä kuului vieraalta

ja epäselvältä, kun hän sanoi:

"Käy istumaan, lanko --", liikauttaen päätään tyhjää sänkyä kohti. "On

tässä opittu uutta viime tapaamisesta --"

Olav Kyrning kumartui Erlendin yli ja kysyi, halusiko hän jotakin.

Kun hän ei saanut vastausta -- Erlend ei varmaankaan jaksanut sanoa

mitään -- veti hän vaipan syrjään. Erlendillä oli yllään ainoastaan

aivinahousut ja paidanrähjä -- noiden turvonneiden ja pahoinpideltyjen

jäsenten näkeminen kiihdytti ja järkytti Simonia kuin rietas kauhu.

Hän tuumi, mahtoiko Erlendistä itsestään tuntua samalta -- Erlendin

kasvoille levisi punastus, kun Olav pyyhki vesivatiin kastamallaan

rievulla hänen käsivarsiaan ja jalkojaan. Ja kun hän pani vaipan taas

peitteeksi, nykäisi Erlend sen kohdalleen vartalon nytkähdyksellä ja

veti sen leukaansa asti, niin että hän oli kokonaan peitossa.

"Niin se on", sanoi Erlend, jonka ääni nyt oli enemmän entisen

kaltainen ja jonka kalpeiden huulien hymy näkyi selvemmin, "ensi

kerralla -- tulee pahempaa! Mutta minä en pelkää -- kenenkään ei

tarvitse pelätä -- minusta ei ole lähtevä mitään -- tällä tavalla --"

Simon tunsi, että Erlend puhui totta. Kidutuksella ei Erlend

Nikulauksenpojalta saanut tietää mitään. Hän, Joka saattoi tehdä ja

ilmaista vaikka mitä kiivaudessaan ja ajattelemattomuudessaan, ei

ollut taipuva hiuskarvankaan vertaa väkivallan edessä. Ja Simon tunsi,

että se häpeän ja loukkauksen tunne, joka järkytti häntä toisen miehen

puolesta, oli tuskin tietoisena Erlendin tajunnassa -- hän oli täynnä

itsepintaista iloa voituaan vastustaa pyöveleitään ja tyytyväinen

osoittamastaan lujuudesta. Hän, joka oli aina kutistunut niin surkean

pieneksi kohdatessaan voimakkaan tahdon, hän, joka itse oli voinut olla

julma hetken puuskapäisyydessä, kavahti vastarintaan vainutessaan tuon

julmuuden takana vastustajan, joka oli häntä itseään heikompi.

Mutta Simon vastasi hammasta purren:

"Ensi kertaa -- ei tule! Vai mitä sanotte te, Olav --?"

Olav ravisti päätään, mutta Erlend sanoi, ja hänen äänessään tuntui

entinen ilkamoiva, repäisevä sävy, kun hän vastasi:

"Jospa minä -- voisin uskoa siihen -- yhtä varmasti kuin te! Mutta

nuo miehet tulevat tuskin -- tyytymään tähän --." Sitten hän huomasi

värähtelyt Simonin jäntevillä, leveillä kasvoilla ja sanoi: "Ei, Simon

-- hyvä lanko!" Erlend aikoi kohota kyynärpäilleen, mutta vaipui

tuskasta ähkäisten takaisin ja meni tajuttomaksi.

Olav ja Simon koettivat kömpelösti saada häntä heräämään. Kun

tainnostila oli ohi, makasi Erlend vähän aikaa silmät levällään, sitten

hän alkoi puhua hyvin vakavasti:

"Ettekö te ymmärrä -- että Maunun -- on tärkeä saada tietää -- mihin

miehiin hän ei voi luottaa -- silloin kun nämä eivät ole hänen

silmiensä edessä. Täällä on ollut -- niin paljon levottomuutta ja

tyytymättömyyttä --

"Älköön luulkokaan tämän tällaisen hillitsevän tyytymättömyyttä", sanoi

Olav Kyrning uhkaavasti. Silloin sanoi Erlend hiljaa ja kirkkaalla

äänellä:

"Minä olen ajanut tätä asiaa sillä tavoin -- että harva välittää siitä

-- miten minun on käyvä -- tiedän sen kyllä --"

Toiset miehet punastuivat. Simon oli luullut, ettei Erlend ymmärtäisi

sitä -- eikä heidän välillään ollut koskaan puhuttu Sunniva-rouvasta.

Nyt hän puhkesi sanomaan:

"Miten sinä saatoit -- olla niin -- järjettömän varomaton!"

"En minä ymmärrä sitä itsekään -- nyt", sanoi Erlend vilpittömästi,

"mutta -- tuhat tulimmaista! Saatoinko minä arvata, että hän osasi

lukea! Hän tuntui -- niin oppimattomalta --"

Hänen silmänsä menivät taas umpeen, ja hän oli pyörtyä uudelleen. Olav

Kyrning mutisi, että hänen oli lähdettävä hakemaan jotakin, ja meni

ulos. Simon kumartui Erlendin yli, joka jälleen oli raottanut silmiään:

"Lanko -- oliko -- oliko Erling Vidkuninpoika osatoverisi?"

Erlend pudisti hiljaa päätään ja sanoi hitaasti, hymyillen:

"Ei ollut, kautta Jumalan. Ajattelimme -- että joko hän ei olisi kyllin

rohkea yhtyäkseen meihin -- tai sitten hän tahtoisi määrätä kaikessa.

Mutta älä kysy, Simon -- minä en tahdo sanoa mitään -- kenellekään --

silloin tiedän, etten ilmaise mitään --"

Yhtäkkiä kuiskasi Erlend vaimonsa nimen. Simon taivuttautui alas --

hän luuli Erlendin pyytävän, että Kristiina tuotaisiin hänen luokseen.

Mutta Erlend saneli nopeasti, kuin kuumeessa:

"Hänelle ei saa kertoa mitään, Simon. Sanokaa, että kuninkaalta on

tullut käsky, ettei ketään saa päästää minun lähettyvilleni. Viekää

hänet Munanin luokse -- Skogheimiin -- kuuletko -- nuo ranskalaiset --

tai mitä lienevätkään espanjalaisia kuninkaan uudet ystävät -- eivät

tule tyytymään tähän! Viekää hänet pois kaupungista ennen kuin tieto

leviää kuuluville! Lupaathan, Simon?"

"Lupaan." Miten se oli tapahtuva, siitä hänellä ei ollut aavistusta.

Erlend makasi vähän aikaa suljetuin silmin; sitten hän sanoi hymähtäen:

"Ajattelin yöllä -- niitä päiviä, jolloin hän sai vanhimman poikamme

-- hänellä ei varmaankaan ollut helpompi silloin -- päättäen hänen

valitushuudoistaan. Jos hän on voinut kestää sen -- seitsemän kertaa --

heidän lemmenriemumme tähden -- niin täytyyhän minun --"

Simon oli vaiti. Vastahakoinen arkuus, jolla hän itse puhui elämän

äärimmäisistä tuskan ja nautinnon salaisuuksista, ei näyttänyt olevan

ollenkaan Erlendille ominaista. Tämä leikki pahimmilla ja parhaimmilla

asioilla yhtä vaivattomasti kuin viaton nuorukainen, jonka toverit ovat

vieneet mukanaan porttolaan juopuneena ja uteliaana --.

Erlend heilautti kärsimättömästi päätään:

"Nämä kärpäset -- ovat pahin vitsaus. Ne ovat itsestään isästä

perkeleestä --"

Simon otti lakkinsa, muksautteli sillä joka puolella kuhisevia

sinisenmustia kärpäsparvia, niin että ne pörähtivät pilvenä ilmaan --

ja tallasi raivoissaan jalallaan kuoliaiksi kaikki, jotka putosivat

pökertyneinä maahan. Siitä ei ollut oleva suurtakaan hyötyä, sillä

muurin aukko ammotti paljaana -- edellisenä talvena se oli ollut

tukittuna puisella kehyksellä, jossa oli ollut kalvoruutu keskellä,

mutta se oli tehnyt huoneen hyvin pimeäksi.

Mutta hän hätkähti Olav Kyrningin palatessa juomapikaria kantavan papin

kanssa. Pappi nosti Erlendin päätä ja tuki häntä niskasta sillä aikaa

kun hän joi. Pikarista läikkyi juomaa hänen parralleen ja kaulalleen,

ja hän antoi papin rauhallisesti ja kiusaantumatta pyyhkiä hänet

kuivaksi perästäpäin.

Simonista tuntui kuin hänen ruumistaan olisi poltettu, veri jyski ja

tykytti kaulassa korvien alla, ja sydän löi oudosti ja epätasaisesti.

Hän jäi vielä silmänräpäykseksi oven suuhun tuijottamaan tuohon

pitkään, vaipan alla makaavaan hahmoon. Kuumelaineet nousivat ja

laskivat Erlendin kasvoilla, ja hänen kiiltävät silmänsä olivat

puoleksi suljetut, mutta hän hymyili langolle omituista lapsimaista

hymyään.

* * * * *

Kun Stig Haakoninpoika, Mandvikin herra ja hänen vieraansa, herra

Erling Vidkuninpoika ja tämän poika Bjarne istuivat seuraavana päivänä

aamuaterialla, he kuulivat hevosen kavion kopsetta pihalta. Samassa

paiskattiin herratuvan ovi selkosen selälleen ja Simon Andreksenpoika

tuli kiireesti sisään. Hän pyyhki kasvojaan hihan liepeeseen -- hän oli

kurassa niskaa myöten ratsastuksen jälkeen.

Pöydässä istuvat kolme miestä nousivat tulijaa tervehtimään

ihmetyksestä äännellen, mutta Simon ei joutanut tervehtimään, vaan

seisoi miekkaansa nojaten molemmat kädet kahvalla. Hän sanoi:

"Tahdotteko kuulla outoja uutisia -- Erlend Nikulauksenpoikaa on

kidutettu -- linnaan on tullut joitakin vierasmaalaisia herroja, jotka

kuningas on lähettänyt sinne kuulustelemaan häntä."

Miehet huudahtivat yhteen ääneen ja kokoontuivat Simon Andreksenpojan

ympärille. Stig löi kätensä yhteen:

"Mitä hän on sanonut --!"

Samassa he aivan kuin vaistomaisesti kääntyivät Erling-herraan päin.

Simon purskahti nauruun eikä tahtonut osata lakata.

Hän vaipui tuolille, jonka Bjarne Erlinginpoika oli vetänyt esiin, otti

olutkulhon, jonka nuori mies tarjosi hänelle, ja joi ahnaasti.

"Miksi te nauratte?" kysyi herra Erling tiukasti.

"Stigille minä nauroin." Simon istui hiukan etukumarassa, kädet

kuraisia kylkiä pitkin -- ja tyrski vielä pari kertaa. "Luulin -- sillä

päälliköiden poikiahan me olemme kaikki tyynni tässä huoneessa olijat

-- odotin teidän vihastuvan niin silmittömästi kuullessanne sellaista

tapahtuneen meidän säätyisellemme miehelle, että olisitte ensiksi

kysyneet, miten se voi käydä päinsä --

"Minä en tiedä aivan varmasti, mitä laki säätää tämänkaltaisissa

jutuissa. Herrani Haakon-kuninkaan kuoltua olen tyytynyt tarjoamaan

apuani hänen seuraajalleen milloin tämä on sitä tarvinnut, sodan

ja rauhan aikana -- muuten olen elellyt tiloillani. Mutta minun

käsitykseni mukaan on Erlend Nikulauksenpojan asiassa käytetty

vääryyttä. Hänen kumppaninsa olivat tutkineet ja tuominneet asian

-- millä oikeudella he langettivat kuolemantuomion, sitä en tiedä

-- hänelle luvattiin myöhemmin turvallisuus ja suojelus siihen asti

kun hän pääsisi tapaamaan sukulaistansa kuningasta -- jos tämä

mahdollisesti taipuisi sovintoon. -- Sen jälkeen on mies saanut virua

Akerborgin linnassa lähemmä vuoden, ja kuningas on ollut ulkomailla

enimmän ajan -- asiasta on ollut kirjeiden vaihtoa, mutta mitään selvää

ei ole syntynyt. Nyt hän lähettää tänne vieraita knaappeja, jotka

eivät kuulu kuninkaan henkivartioväkeen -- ja koettaa kuulustella

Erlendiä tavalla, joka on ennenkuulumaton Norjan miestä ja henkivartion

soturia kohtaan -- rauhan vallitessa maassa ja Erlendin heimolaisten ja

säätyveljien parastaikaa kokoontuessa Tunsbergiin viettämään kuninkaan

häitä --.

"Mitä te sanotte tästä, herra Erling --?"

"Minä sanon --" Erling istuutui penkille Simonia vastapäätä. "Minä

sanon, että te olette esittänyt asian selvästi ja perinpohjin, Simon

Darre. Minun ymmärrykseni mukaan kuninkaalla on kolme valintaehtoa:

joko hän panee täytäntöön tuomion, joka langetettiin Erlendille

Nidarosissa -- taikka määrää uuden tuomarikunnan henkivartion miehistä,

asettaen kantajaksi miehen, joka ei kanna ritarin nimeä -- taikka

sitten hän määrää Erlendin maanpakoon, suoden hänelle kylliksi aikaa

poistua Maunu-kuninkaan valtakuntien sisältä. Ellei hän suostu sopimaan

Erlendin kanssa, mikä olisi viisainta, mitä hän saattaisi tehdä.

"Asia on minusta niin selvä, että jokainen, jolle te sen esitätte

Tunsbergissä, on tuleva puolellenne. Jon Haftorinpoika ja hänen

veljensä ovat siellä. Erlend on sukua heille samoin kuin kuninkaalle

-- Ogmundinpojat ymmärtävät myös varmasti, että tässä on tapahtunut

vääryys. Henkivartiopäällikön puoleen teidän kai on käännyttävä ensin

-- saatava hänet ja herra Paal Eirikinpoika kuuluttamaan koolle ne

kaupungissa nykyisin olevat aatelismiehet, jotka näyttävät sopivimmilta

ryhtymään asiaan --"

"Ettekö te ja sukulaisenne tahdo lähteä mukaan, herra?"

"Me emme ole aikoneet mennä pihtiin", sanoi Erling lyhyesti.

"Haftorinpojat ovat nuoria -- ja herra Paal on vanha ja raihnas -- ja

toiset --. Tiedättehän, herra, että heillä tosin on jonkin verran

valtaa, kuninkaan armosta, mutta --. Erling Vidkuninpoika, mitä he ovat

teidän rinnallanne? Teillä, herra, on sellainen valta tässä maassa,

ettei sellaista ole ollut kellään sitten -- miesmuistoisten aikojen.

Teitä kannattavat ne vanhat suvut, jotka kansa on tuntenut miehestä

mieheen niin pitkälle kuin maamme huonoja ja hyviä päiviä tunnetaan.

Katsokaa isänne sukua -- mitä ovat Maunu Eirikinpoika taikka Haftorin,

Sudrheimin herran pojat verrattuna teihin -- kannattaako heidän

rikkauksistaan puhua teidän rikkauksienne rinnalla? Teidän osoittamanne

keinot ottavat aikaa -- ja ranskalaiset ovat Oslossa, eivätkä, piru

vie, ole jättävä asiaa kesken -- ilmeistä on, että kuningas on koettava

hallita Norjaa vieraiden maiden tapojen mukaan; minä tiedän ulkomailla

olevan sellaisen järjestyksen, että kuningas rikkoo lain milloin hänen

mielensä tekee, jos hän saa ritaristosta kannatusta toisia ritareita

vastaan. -- Olav Kyrning on lähettänyt kuninkaalle kirjeen, johon on

yhtynyt muita herroja, keitä hän kiireessä käsiinsä tapasi, piispa on

luvannut kirjoittaa -- mutta koko tämän kuohunnan ja riidan voisitte

te, Erling Vidkuninpoika, lopettaa samalla hetkellä, jona astuisitte

Maunu-kuninkaan eteen. Teillä on ensioikeus maan vanhaan herrausvaltaan

-- kuningas tietää, että teihin yhdymme me kaikki --"

"Sitä minä en voi sanoa huomanneeni entisinä aikoina", sanoi Erling

happamesti. "Sinä puhut lämpimästi lankosi puolesta, Simon. -- Mutta

etkö sinä ymmärrä, että nyt en minä voi. Sanottaisiin, että samalla

hetkellä, jona Erlend pantiin sellaisten pihtien väliin, että voitiin

pelätä hänen päästävän suustansa salaisuuksia -- astuin minä esiin!"

Vähän aikaa oli äänetöntä. Sitten kysyi Stig jälleen:

"Onko -- Erlend puhunut?"

"Ei", vastasi Simon kärsimättömästi. "Hän on pitänyt suunsa kiinni. Ja

minä luulen, ettei hän sitä aukaise. Erling Vidkuninpoika", sanoi hän

rukoilevasti, "hän on sukulaisenne -- olitte ystäviä ennen --"

Erling hengitti lyhyesti ja raskaasti pari kertaa:

"Se on totta. -- Simon Andreksenpoika, oletteko te täysin selvillä

siitä, mitä Erlend Nikulauksenpoika tahtoi? Irrottaa kuningasyhteyden

Ruotsiin -- lopettaa tämän hallitusmuodon, jota ei ole ennemmin

koskaan koeteltu -- ja joka näyttää synnyttävän yhä enemmän vaikeuksia

ja tyytymättömyyttä mitä pitemmälle ehditään -- palata entiseen

järjestykseen, jonka me tunnemme ja tiedämme hyväksi. Käsitättekö te,

että se oli viisaan ja rohkean miehen ajatus -- ja että tuota ajatusta

on vaikea kenenkään käydä toteuttamaan hänen jälkeensä. Porsen poikien

asian hän on ajanut karille -- ja muita kuningassukuun kuuluvia miehiä

ei ole, joiden ympärille kansa voisi kerääntyä. Sanotte ehkä, että

jos Erlend olisi saanut aikeensa toteutetuksi ja tuonut junkkeri

Haakonin Norjaan, hän olisi toiminut minun edukseni. Pitemmälle kuin

Norjan rantaan nuo -- poikaset -- tuskin olisivat kyenneet saattamaan

asiaansa kokeneiden miesten astumatta esiin selvittämään jäljellä

olevia seikkoja. Niin se on -- siitä minä voin vastata. En minä,

Herra nähköön, ole hyötynyt mitään näinä kymmenenä vuotena, jotka

olen viettänyt huolten ja vaivojen ja taisteluiden ja loppumattomien

harmien keskellä -- päinvastoin on minun usein täytynyt -- jättää

syrjään omien asioitteni hoito -- jotkut miehet tässä maassa ymmärtävät

tämän, ja siihen minä saan tyytyä --!" Hän iski kätensä pöytään.

"Ymmärrättekö te, Simon, että mies, joka oli ottanut ajaakseen niin

suurta asiaa, että se kukaties olisi merkinnyt koko maan asukkaiden ja

jälkeentulevien polvien menestystä pitkiksi ajoiksi eteenpäin -- ja

joka sitten heitti kaiken huoranaisen sänkyyn -- tuhat tulimmaista! --

että se mies on oikeutettu saamaan saman kohtalon kuin Audun Hestakorn!"

Sitten hän sanoi tyynemmin:

"En minä tahdo Erlendin tuhoa, eikä teidän pidä uskoa, ettei tuomanne

tieto nostattaisi suuttumusta myös minussa; ja uskallan luulla, että

te, jos seuraatte neuvoani, olette saava paljon miehiä puolellenne.

Mutta minä en usko itsestäni olevan niin suurta hyötyä, että lähtisin

kutsumatta kuninkaan eteen tämän asian tähden."

Simon nousi kankeasti ja raskaasti. Hänen kasvonsa olivat

harmaajuomuiset väsymyksestä. Stig Haakoninpoika meni hänen luokseen ja

tarttui häntä hartioihin -- nyt oli ruoan aika; hän ei ollut tahtonut

viedä vieraita pöytään ennen kuin he olivat puhuneet puhuttavansa.

Mutta nyt hän vaati Simonia vahvistamaan itseään ruoalla ja juomalla

ja ottamaan ruoka-unet. Simon kiitti, mutta sanoi lähtevänsä takaisin

tuokion kuluttua, jos Stig lainaisi hänelle käyttämättömän hevosen.

Hän pyysi vielä yösijaa saattomiehelleen Jon Daalkille. -- Simonin oli

täytynyt jättää hänet jälkeen eilen illalla, kun tämä ei ollut jaksanut

pysyä Digerbeinin jäljessä. Hän oli ratsastanut suurimman osan yötä --

oli arvellut tuntevansa siksi hyvin tien -- mutta oli sittenkin eksynyt

pari kertaa.

Stig pyysi häntä toki jäämään huomiseen aamuun ja lupasi itse lähteä

mukaan silloin -- ainakin kappaleen matkaa -- esimerkiksi Tunsbergiin.

"Täällä minulla ei ole enää mitään toimittamista. Käyn vain kirkossa

ensin --; koska nyt kerran olen kartanossa, tahdon lukea rukouksen

Halfridin haudalla --"

Veri kohisi ja kiehui hänen väsyneessä ruumiissaan, sydän jyskytti

korviinkuuluvasti. Hän oli maahan vaipumaisillaan, aivan kuin

horroksessa. Mutta hän kuuli itsensä sanovan tyynesti ja tasaisesti:

"Ettekö lähde mukaan, herra Erling? Halfrid piti teistä enemmän kuin

kenestäkään muusta sukulaisestaan --"

Hän ei katsonut Erlingiin, mutta tunsi miten tämä jäykistyi. Hetken

kuluttua hän kuuli oman verensä kuohunnan ja kohinan yli Erling

Vidkuninpojan selvän ja sävyisän vastauksen:

"Mielelläni, Simon Darre. -- On ruma ilma", sanoi hän sitten sitoen

miekan vyölleen ja heittäen paksun viitan hartioilleen. Simon seisoi

hievahtamatta, kunnes toinen oli valmis. Sitten he menivät.

Ulkona sateli syksyisesti, ja mereltä vyöryvä sumu oli niin paksu,

etteivät he nähneet kauemmas kuin parin hevosenpituuden päähän

pelloille ja kellastuneisiin lehtoihin molemmin puolin polkua. Kirkkoon

ei ollut pitkä matka. Simon haki avaimen kirkon vierestä vuokrapapin

asunnosta -- hän oli iloinen siitä, että näki kartanoon hankitun uutta

väkeä -- hän pääsi siten pitkistä puheista.

Kirkko oli pieni kivikirkko, jossa oli yksi ainoa alttari.

Ajatuksettomasti Simon havaitsi taas edessään samat kuvat ja koristeet,

jotka hän oli nähnyt satoja kertoja, polvistuessaan vähän matkan päähän

Erling Vidkuninpojasta valkoisen marmoripaaden ääreen, missä hän luki

rukouksensa ja teki ristinmerkin määräkohdissa -- aivan kuin houreessa.

Hän ei ymmärtänyt, miten hän oli voinut. Mutta nyt oli asia alulla. Hän

ei tiennyt mitä tulisi sanomaan -- mutta vaikka hän kauhistui ja häpesi

itseään, tiesi hän kuitenkin tahtovansa yrittää.

Hän näki tuon vanhenevan naisen kalpeat, kivuliaat kasvot sänkykomeron

hämärässä, muisti tämän sointuvan, lempeän ääneen -- iltapäivän,

jolloin hän oli istunut vaimonsa vuoteen laidalla ja tämä oli kertonut

salaisuutensa. Oli kuukauden päivät lapsen syntymiseen, Halfrid oli

uskonut sen maksavan hänelle hengen -- mutta sanoi uhraavansa sen

mielellään. Pikku raukka nukkui nyt äitinsä rinnalla vähäisessä

arkussa. Ei, sitä, mitä hän aikoi, ei saattanut tehdä kukaan --.

Mutta sitten hän muisti Kristiinan kalpeat kasvot. Tämä oli tiennyt

Erlendin kohtalosta Simonin palatessa Akersnesista. Verettömänä ja

tyynenä hän oli puhunut siitä ja kysellyt Simonilta lisää -- mutta

Simon oli nähnyt hänen silmänsä vilaukselta eikä ollut rohjennut

kohdata niitä uudelleen. Missähän Kristiina nyt oli ja mitä teki --

oliko hän majapaikassaan Oslossa vaiko miehensä luona, vai oliko hänet

saatu -- lähtemään Skogheimiin? Simon oli jättänyt Olav Kyrningin ja

Sira Ingolfin tehtäväksi Kristiinan toimittamisen pois Oslosta -- hän

ei voinut tehdä muuta, sillä hän ei ollut katsonut voivansa menettää

aikaa.

Simon oli tietämättään peittänyt kasvonsa. Halfrid -- eihän se ollut

synti eikä häpeä, Halfrid, vaimoni --! Ja sittenkin. Se oli salaisuus,

se mitä tämä oli kertonut hänelle, miehelleen -- surustaan ja

rakkaudestaan, joka oli saanut hänet jäämään tuon vanhan perkeleen luo;

tämä oli jo kerran tappanut lapsensa äidin kohtuun -- mutta Halfrid oli

jäänyt hänen luokseen, koska ei tahtonut saattaa kiusaukseen rakasta

ystäväänsä --

Erling Vidkuninpoika rukoili polvillaan rukousjakkaralla, eivätkä

hänen kalpeat, kaunispiirteiset kasvonsa ilmaisseet mitään. Hänen

kätensä olivat rintaa vasten, kämmenpuolet vastakkain; väliin hän teki

ristinmerkin pehmeällä, kauniilla kädenliikkeellä ja vei sitten taas

sormenpäänsä yhteen.

Ei. Se oli niin kauheata, ettei sitä voinut tehdä kukaan. Ei edes

Kristiinan tähden. He nousivat yhtaikaa, notkistivat polvea alttarin

puoleen ja astuivat keskikäytävän kivistä lattiaa ovelle. Simonin

kannukset kilahtivat hiukan joka askeleella. He eivät olleet puhuneet

vielä sanaakaan kartanosta lähdettyään, eikä Simon tiennyt mitä

seuraava hetki toisi tullessaan.

Hän sulki kirkon oven, ja Erling Vidkuninpoika kulki edeltä hautuumaan

läpi. Kirkonportin yläpuolella olevan pikkukatoksen alla hän pysähtyi.

Simon saavutti hänet; he jäivät hetkiseksi seisomaan ennen kuin

lähtivät sateeseen.

Erling Vidkuninpojan ääni oli tasainen ja tyyni, mutta Simon tunsi

syvän, rajattoman raivon kytevän sen pohjalla -- hän ei uskaltanut

nostaa katsettaan.

"Piru vieköön, Simon Andreksenpoika, mitä te tarkoitatte -- tällä?"

Simon ei saattanut vastata sanaakaan.

"Luuletteko voivanne pakottaa minua -- tekemään tahtonne mukaan --

siksi, että olette voinut kuulla valheellisia huhuja tapauksista, jotka

-- sattuivat aikana, jolloin te olitte tuskin muuta kuin kapalolapsi

--." Mielen kuohunta kuului nyt selvemmin.

Simon pudisti päätään:

"Ajattelin, että te, herra -- muistaessanne hänet, joka oli puhtaampi

puhtainta kultaa -- säälisitte enemmän Erlendin vaimoa ja lapsia."

Herra Erling katsoi häneen -- eikä vastannut mitään, vaan alkoi nyhtää

sammalta ja jäkälää kirkkomaan muurista. Simon nieleksi ja kostutti

huuliaan kielellään.

"En tiedä oikein mitä ajattelin, Erling Vidkuninpoika -- toivoin, että

kun te muistaisitte hänet, joka sai kestää niin paljon kovaa pitkinä

vaikeina vuosina -- vailla muuta apua kuin taivaan Jumala -- että te

tätä muistaessanne tahtoisitte auttaa -- missä voitte. Kun ette voinut

auttaa häntä hänen eläessään. Oletteko milloinkaan katunut, että

ratsastitte Mandvikista ja jätitte Halfridin Finn-herran valtaan?"

"En ole!" Erlingin ääni oli viiltävä. "Sillä minä tiedän, ettei

hän, Halfrid -- mutta tätä _sinä_ tuskin ymmärrät! Sillä jos sinä

olisit silmänräpäyksenkään ymmärtänyt, miten ylväs hän oli, tuo

rouva, jonka _sinä_ sait vaimoksesi" -- hän nauroi vihasta -- "niin

et olisi ryhtynyt tähän. En tiedä paljonko sinä tiedät -- minun

puolestani voit saada sen kuullakin. Minut lähetettiin Haakonin

sairastellessa noutamaan häntä kotiin omaistensa luo. Elin ja hän

olivat kasvinsisaria, he olivat suunnilleen samanikäiset, vaikka Elin

oli hänen tätinsä -- meillä oli ollut tapana -- se oli ollut sellaista,

että kun hän tuli kotiinsa Mandvikista, olimme me kohdanneet toisemme

usein. Istuimme kerran aamuun asti lohikäärmeaitan solassa puhellen

keskenämme -- jokaisesta sanasta, jonka puhuimme, voimme kumpikin

vastata Jumalan edessä viimeisenä päivänä. Vastatkoon _hän_ silloin,

miksi piti olla niin --.

"Vaikka Jumala lopulta palkitsi hänen hurskautensa. Antoi hänelle hyvän

miehen lohdutukseksi entisen sijaan -- sellaisen poikanulikan, joka

makaili palvelusneitojen vieressä hänen omassa talossaan ja pani hänet

elättämään miehensä äpärälapsia --" Erling nakkasi kokoonpuristamansa

sammalpallon luotaan.

Simon seisoi liikahtamatta ja mykkänä. Erling irrotti taas sammallaatan

ja viskasi sen menemään:

"Minä tein kuten _hän_ pyysi. Oletko kuullut tarpeeksi? Muuta neuvoa

ei ollut. Jos olisimme tavanneet muualla maailmassa, olisimme me --

olisimme --. Huoruus ei ole kaunis sana. Sukurutsaus -- on vieläkin

rumempi --"

Simon taivutti jäykästi päätään.

Hän ymmärsi, että olisi ollut naurettavaa, jos hän olisi ilmaissut

ajatuksensa. Erling Vidkuninpoika oli ollut parissakymmenissä, hieno ja

säädykäs tavoiltaan, Halfrid oli pitänyt hänestä niin, että olisi ollut

valmis suutelemaan hänen askeleensa jälkeä pihamaan kostealla nurmella

tuona kevätaamuna. Hänen miehensä oli vanhahko, lihava ja ruma. Entä

Kristiina? Hänen päähänsäkään ei saattaisi pälkähtää, että heidän

kahden sielunrauha olisi vaarassa, vaikka he asuisivat samassa talossa

kaksikymmentä vuotta. Sen hän jo oli nähnyt.

Simon sanoi nyt hiljaa, melkeinpä nöyrästi:

"Halfrid ei suonut edes sen viattoman lapsen, jonka hänen

palvelusneitonsa oli synnyttänyt hänen miehelleen, joutua hunningolle

maailmassa. Hän itse pyysi minua turvaamaan sen aseman ja oikeudet

maailmassa, mikäli mahdollista. Ei, Erling Vidkuninpoika -- Erlendin

viattoman vaimoraukan tähden --. Hän suree itsensä kuoliaaksi --. Minä

en voi mielestäni jättää yhtä kiveä liikauttamatta hakiessani apua

hänelle ja hänen lukuisille lapsilleen --"

Erling Vidkuninpoika seisoi portinpylvääseen nojaten. Hänen kasvonsa

olivat yhtä kohteliaan kylmät kuin tähän asti, kun hän jälleen alkoi

puhua:

"Sukulaisenne Kristiina Lauritsantytär miellyttää minua sen vähän

perusteella, minkä minä olen häntä nähnyt -- hän on kaunis ja arvokas

vaimo -- ja johan minä olen sanonut useamman kerran, että uskon teidän

saavan apua, jos seuraatte neuvojani. Mutta minä en oikein ymmärrä,

mitä te tarkoitatte -- tällä omituisella päähänpistolla. Ette suinkaan

tarkoita, että minun pitäisi -- siksi, että minun täytyi tyytyä setäni

määräämään naimaliittoon, koska olin alaikäinen silloin ja koska se

neito, josta minä pidin, oli luvattu toiselle meidän tutustuessamme

toisiimme --. Eikä Erlendin vaimokaan taida olla niin viaton kuin

sanotte. Niin, tehän olette naimisissa hänen sisarensa kanssa, niin

tosiaan, mutta se on teidän syynne eikä minun, että me olemme joutuneet

-- näin omituiselle keskustelun alalle -- ja nyt saatte sietää, että

minä sanon ajatukseni. Muistelen kuulleeni siihen aikaan kun Erlend

joutui naimisiin hänen kanssaan -- että tuon liiton solmiminen oli

tapahtunut vastoin Lauritsa Bjørgulfinpojan mieltä ja tahtoa ja että

neito oli halunnut ajaa oman tahtonsa perille kuulematta isäänsä ja

piittaamatta kunniastansa. Voihan hän olla hyvä vaimo silti -- mutta

hänhän sai lopulta Erlendin ja heillä on ollut ilonsa ja riemunsa. En

usko Lauritsalla olleen paljon iloa vävystään -- hän kuului valinneen

toisen miehen tyttärelleen ennen kuin tämä tutustui Erlendiin --

olen kuullut tyttären olleen luvatun toiselle --" Hän vaikeni äkkiä,

katsahti Simoniin käänsi pois päänsä peräti hämillään.

Hehkuvan punaisena kainoudesta Simon painoi päänsä vasten rintaansa,

sanoen sitten kuitenkin hiljaa, mutta lujasti:

"Niin, hänet oli luvattu minulle."

Silmänräpäyksen seisoivat molemmat paikallaan uskaltamatta katsoa

toisiinsa. Sitten viskasi Erling Vidkuninpoika viimeisen sammalpallon,

kääntyi ja astui sateeseen. Simon jäi paikalleen -- mutta kuljettuaan

kappaleen matkaa sumussa Erling seisahtui ja viittasi kärsimättömästi

Simonia luokseen.

Sitten he kulkivat takaisin kartanoon yhtä vaiti kuin olivat tulleet.

He olivat jo melkein perillä, kun Erling-herra sanoi:

"Minä suostun, Simon Andreksenpoika. Saatte odottaa huomiseen, niin

lähdemme kaikki neljä yhdessä."

Simon katsoi Erlingiin -- hänen kasvonsa olivat vääristyneet häpeästä

ja tuskasta. Hän olisi tahtonut kiittää, mutta ei voinut, ja hänen

täytyi purra kovasti huultaan, sillä hänen leukansa tärisi niin

kauheasti.

Heidän astuessaan tuvan ovesta sisään kosketti Erling Vidkuninpoika

aivan kuin sattumoisin Simonin olkapäätä. Mutta kumpikin tunsi,

etteivät he voineet katsoa toisiinsa.

Seuraavana päivänä heidän varustautuessaan matkaan olisi Stig

Haakoninpoika tahtonut välttämättä lainata Simonille vaatteita --

tällä ei ollut monta vaatepartta matkassa. Simon katsahti asuaan --

hänen palvelijansa oli harjannut ja puhdistanut puvun, mutta huonolta

se näytti pitkän ratsastuksen jälkeen sateessa. Sitten hän läimäytti

reisiään ja sanoi:

"Minä olen paksu, Stig. Enkä minä aio lähteä juhlimaan --"

Erling Vidkuninpoika seisoi toinen jalka penkillä, ja hänen poikansa

kiinnitti siihen kullattua kannusta -- näytti siltä kuin herra Erling

olisi tahtonut pitää palvelijansa etäällä tänään. Ritari nauroi

omituisen äkäisesti:

"Eihän se tosin haittaa, jos Simon Darresta näkee jo päältä päin, että

hän on ajanut lankonsa asiaa itseään säästämättä, hän kun pöllähtää

suoraan valtatieltä esiin rohkeine ja sattuvine sanoineen. Tällä

entisellä langollamme on liikkuva kielenkanta, vai mitä, Stig! Mutta

yhtä minä pelkään -- ettei hän tiedä lopettaa aikanaan --."

Simonin poskille oli syöksähtänyt veri, mutta hän ei sanonut mitään.

Kaikessa, mitä Erling oli puhunut hänelle eilisen jälkeen, tuntui

salainen, pilkallinen kauna, mutta myös kummallinen vastahakoinen

suopeus sekä järkkymätön tahto saattaa asia perille -- kun hän kerran

oli ryhtynyt sitä ajamaan.

Mandvikista lähti sitten kokonainen saattue pohjoiseen. Siinä oli

herra Erling Vidkuninpoika, hänen poikansa ja Stig sekä kymmenen

loistavapukuista aseistettua huovia perässä. Simon, jolla oli yksi

ainoa palvelija mukana, tuumi, että hän olisi saattanut varata

itselleen komeamman saaton ja ulkoasun -- Simon Darren, Formon herran,

ei ollut tarvis ratsastaa lankojensa parissa kuin mikäkin vähävaltainen

pikkuritari, joka on turvautunut heihin hädässään. Mutta samapa tuo.

Hän oli niin väsynyt ja haluton eilisen kohtauksen jälkeen, että

hänestä tuntui melkein yhdentekevältä, miten koko retki päättyisi.

* * * * *

Simon ei ollut ollut milloinkaan uskovinaan Maunu-kuninkaasta kulkevia

rumia huhuja. Ei hän ollut sellainen pyhimys itsekään, ettei olisi

sietänyt karkeata pilaa toisten ikämiesten parissa. Mutta kun ihmiset

kerääntyivät yhteen ja alkoivat supattaa kauhusta väristen mustista

salaisista synneistä, tuli hänen aina ilkeä olla. Ja hänestä tuntui

sopimattomalta uskoa ja kuulla sellaista kuninkaasta, jonka ritareita

hän oli.

Mutta hän oli kuitenkin ihmeissään joutuessaan nuoren kuninkaan eteen.

Hän ei ollut nähnyt Maunu Eirikinpoikaa siitä asti kun tämä oli lapsi,

ja hän oli kuitenkin odottanut hänessä olevan jotakin naismaista,

niljaista ja sairaalloista -- ja nyt hänen edessään seisoikin yksi

kauneimpia nuoria miehiä, mitä nähdä saattaa -- kuningas näytti hyvin

miehekkäältä ja ruhtinaalliselta kaikessa nuorteudessaan ja hoikassa

notkeudessaan.

Hänellä oli yllään avara vaaleansininen, vihreäkuteinen puku, joka

lankesi laajoille runsaille poimuille, ja hoikkia lanteita ympäröi

kullattu vyö -- hänen pitkä, suora vartalonsa liikkui täysin vapaasti

tuossa raskaassa puvussa. Maunu-kuninkaalla oli vaalea tukka, joka

peitti sileänä kaunismuotoista päätä, mutta oli kiharoitettu latvoista,

niin että se lankesi tuuheana avonaiselle, leveälle kaulalle. Hänen

kasvonsa piirteet olivat kauniit ja voimakkaat, ihonväri raikas ja

auringon paahtama, hänellä oli punaiset posket, kirkkaat silmät ja

avoin katse. Hän tervehti herroja kaunein elein ja ystävällisesti.

Sitten hän laski kätensä Erling Vidkuninpojan käsivarrelle, vei hänet

jonkin askeleen päähän ja kiitti häntä tulemasta.

He puhelivat hetken, ja herra Erling ilmoitti, että hänellä oli

aivan erikoista asiaa, jossa hänen oli vedottava kuninkaan suosioon

ja armoon. Kuninkaan palvelijat kantoivat silloin ritarille tuolin

kuninkaan valtaistuimen eteen, osoittivat toisille kolmelle paikan

etempänä ja menivät ulos.

Aivan kuin itsestään oli Simon saavuttanut taas nuoruutensa aikaisen

ryhdin ja käytöksen -- hän oli ottanut Stigiltä lainaksi avaran

ruskean verkapuvun eikä poikennut ulkoasultaan toisista. Mutta hänestä

tuntui siinä istuessaan siltä kuin hän olisi nähnyt unta. Hän oli eikä

kuitenkaan ollut sama nuori Simon Darre, sukkela ja mielevä ritarin

poika, joka oli kantanut kuningas Haakonin liinaa ja kynttilää Oslon

kuninkaan kartanossa ammoisia aikoja sitten. Hän oli eikä kuitenkaan

ollut Simon, Formon kartanon isäntä, joka oli viettänyt iloista ja

vapaata elämää pohjoisessa laaksossa koko pitkän väliajan -- tavallaan

huolettomana, vaikkakin oli kaiken aikaa tuntenut sisällään kytevän

palon -- jota hän ei nyt tahtonut ajatella. Hän tunsi itsessään

epäselvän ja uhkaavan kapinan -- halun -- hän ei ollut syypää mihinkään

tietoiseen syntiin tai rikkomukseen, mutta kohtalo oli puhaltanut

ilmiliekkiin tuon palon, jota vastaan hänen nyt täytyi taistella ja

josta hän ei saanut olla tietävinään, vaikka tunsi sen korventavan

häntä hiljaisella tulella.

Hän nousi toisten noustessa seisomaan -- kuningas Maunu oli kohonnut

paikaltaan.

"Rakas sukulaiseni", kuului hänen nuori, raikas äänensä, "asia

on nähdäkseni tällainen: Junkkeri on veljeni, mutta me emme ole

milloinkaan kuuluneet yhteiseen leiriin -- samat miehet eivät voi

palvella molempia. Ei Erlendkään näy ajattelevan siten -- vaikka hän

onkin jonkin aikaa hoitanut minun lääniäni samaan aikaan kun on ollut

Haakonin puolella. Mutta ne miehet, jotka tahtovat mieluummin seurata

veljeäni Haakonia, ovat saaneet vapauden minun palveluksestani ynnä

oikeuden etsiä onnea hänen leiristään. _Ketkä_ ne miehet ovat -- sen

minä aion kuulla Erlendin suusta."

"Silloin teidän, herra kuningas, täytyy koettaa päästä sovintoon

Erlendin kanssa. Teidän tulee pysyä antamassanne turvan lupauksessa ja

sallia nuorelle sukulaisellenne puheillepääsy --"

"Hän on minun sukulaiseni ja teidän sukulaisenne, ja herra Ivar sai

minut myöntämään hänelle turvaluvan -- mutta ei hänkään ole pitänyt

minulle vannomiaan valoja eikä välittänyt sukulaisuudestamme" --

Maunu-kuningas naurahti ja laski jälleen kätensä Erlingin käsivarrelle.

"Minun sukulaiseni, Erling, näyttävät elävän sen lauseparren mukaan,

että sukulainen on pahempi kuin vihamies. Minä suostun osoittamaan

sukulaiselleni Erlendille armoa Jumalan ja Neitsyt Maarian ja

morsiameni tähden, olen suova hänelle hengen ja omaisuuden turvan

sekä oikeuden maassaoloon, jos hän suostuu sovintoon kanssani; samoin

riittävästi aikaa ehtiä pois minun maistani, jos hän haluaa lähteä

uuden herransa herttua Haakonin palvelukseen. Tämän armon minä olen

suova jokaiselle miehelle, joka on ollut hänen liittolaisensa --

mutta tahdon tietää ketkä nuo miehet ovat ja ketkä tässä maassa ovat

palvelleet herraansa petollisin mielin. Mitä te sanotte tähän, Simon

Andreksenpoika -- tiedän teidän isänne olleen minun isoisäni uskollisen

tukijan ja teidän itsenne palvelleen Haakon-kuningasta kunnialla --

eikö minulla teidän ajatuksenne mukaan ole oikeus ottaa selvää siitä?"

"Minun ajatukseni on, herra kuningas" --, Simon oli astunut esiin ja

kumarsi uudelleen, "että niin kauan kuin teidän armonne hallitsee

maamme lakien ja tapojen mukaan, ette ole ikinä saava tietää, ketkä

ne miehet ovat, jotka olivat aikoneet ryhtyä laittomuuteen ja

maankavallukseen. Sillä samalla hetkellä, jona kansa näkee Teidän

armonne tahtovan noudattaa isienne lakeja ja tapoja, ei yksikään mies

tämän valtakunnan piirissä ole ajatteleva rauhattomuuden luomista.

Vaan jokainen on oleva vaiti ja uskollinen, joskin hetken oli epäillyt

pystyisittekö, herra, nuorella iällänne hallitsemaan kahta suurta

kuningaskuntaa voimalla ja viisaudella."

"Niin on asia, herra kuningas", yhtyi Erling Vidkuninpoika puheeseen,

"ei yksikään tämän valtakunnan mies ole ajatellut kieltäytyä

kuuliaisuudesta teitä kohtaan, kun käskynne on laillinen --"

"Niinkö? Tarkoitatte siis, ettei Erlend ole syypää petokseen ja

maankavallukseen -- kun asiaa tarkemmin ajattelee?"

Silmänräpäyksen näytti siltä kuin herra Erling olisi jäänyt

neuvottomaksi, mutta silloin ryhtyi Simon taas puhumaan:

"Te, herra, olette kuninkaamme -- jokainen odottaa, että te

rankaisisitte laittomuuden lakien mukaan. Mutta jos koettaisitte saada

selville Erlend Nikulauksenpojan jäljet, saattaisi tapahtua, että

ne miehet, joiden nimet te nyt niin kernaasti haluatte tietää, itse

astuisivat esiin ja ilmoittaisivat itsensä tai että tarjoutuisi muita

miehiä asiaa tutkimaan -- mutta jos teidän armonne ryhtyy sellaisiin

keinoihin kuin on uhannut tunnettua ja korkeasukuista herraa Erlend

Nikulauksenpoikaa vastaan, on siitä riittävä paljon puhumista."

"Mitä tarkoitatte, Simon Andreksenpoika?" kysyi kuningas jyrkästi --

punastuen samassa.

"Simon tarkoittaa", puuttui Bjarne Erlinginpoika puheeseen, "ettei

teidän armollenne olisi hyväksi, jos ihmiset alkaisivat kysellä, miksi

Erlend ei saanut nauttia miehuuden loukkaamattomuutta, joka on jokaisen

miehen oikeus lukuun ottamatta rosvoa ja pahantekijöitä. Ihmiset

voisivat silloin muistaa Haakon-kuninkaan toiset tyttärenpojat --"

Erling Vidkuninpoika kääntyi kiihkeästi poikaansa, hän oli vihaisen

näköinen -- mutta kuningas kysyi kuivasti:

"Ettekö te laske maankavaltajia pahantekijöiden joukkoon?"

"Kukaan ei nimitä häntä siksi, jos hän menestyy aikeissaan, herra",

vastasi Bjarne.

Silmänräpäyksen olivat kaikki ääneti. Sitten lausui. Erling

Vidkuninpoika:

"Nimitettäköönpä Erlendiä miksi hyvänsä, herra, ei sittenkään ole

soveliasta, että te rikotte lakia hänen tähtensä --"

"Silloin täytyy laki muuttaa tässä tapauksessa", sanoi kuningas

kiivaasti, "jos kerran on niin, ettei minun valtani riitä ottamaan

selkoa siitä, miten kansani aikoo pitää tekemänsä uskollisuusvalan --"

"Te ette voi kuitenkaan toimia sen mukaan ennen kuin laki on muutettu

harjoittamatta mielivaltaa kansaa kohtaan -- meidän kansamme on aina

ollut vaikea tottua mielivaltaan kuninkaittensa puolelta", sanoi Erling

jyrkästi.

"Minä voin turvautua ritaristoon ja aateliin", vastasi Maunu

Eirikinpoika poikamaisesti nauraen. "Mitäs sanotte siihen, Simon?"

"Minä sanon, herra -- että silloin saattaa käydä ilmi, ettei se ole

niin varma turva -- päättäen siitä, miten Tanskan ja Ruotsin ritaristo

ja aateli on suhtautunut kuninkaihinsa -- rahvaan ollessa voimattomana

kannattamaan kuningasvaltaa heitä vastaan. Mutta jos teidän armonne

aikoo ryhtyä sellaisiin keinoihin, pyydän minä päästä vapaaksi herra

kuninkaan palveluksesta -- sillä silloin minä lukeudun mieluummin

rahvaaseen."

Simon oli puhunut niin tyynesti ja maltillisesti, ettei kuningas ollut

ensimmältä ymmärtää hänen tarkoitustaan. Sitten hän purskahti nauruun:

"Uhkaatteko te, Simon Andreksenpoika --? Tahdotteko viskata minulle

taisteluhansikkaan?"

"Se riippuu itsestänne, herra", sanoi Simon yhtä tyynesti, mutta kaivoi

hansikkaat vyöstään ja piti niitä esillä. Silloin kurottautui nuori

Bjarne esiin ja tarttui niihin:

"Eivät nämä ole sopivat häähansikkaat herra kuninkaalle!" Hän nosti

ilmaan nuo paksut, kuluneet ritarihansikkaat ja nauroi. "Jos tulee

tietoon, että te olette pyytänyt ostaa tämänlaisia, silloin niitä pian

tarjottaisiin liian monta paria --. hyvään hintaan tietysti!"

Erling Vidkuninpoika huudahti. Äkkiliikkeellä hän tahtoi työntää

kuninkaan toiseen ja muut kolme toiseen suuntaan toimittaen näitä ovea

kohti ja sanoi: "Minä tahdon puhua kuninkaan kanssa kahden kesken."

"Ei, ei, minä tahdon puhua Bjarnen kanssa", huusi kuningas juosten

heidän jälkeensä.

Mutta herra Erling tuuppasi poikansa ulos toisten kanssa.

He kuljeksivat jonkin aikaa linnan pihassa ja viereisellä vuorella --

kukaan ei sanonut mitään. Stig Haakoninpoika oli miettivän näköinen,

mutta oli vaiti, kuten oli ollut koko ajan; Bjarne Erlinginpoika

hymyili kaiken aikaa salaa itsekseen. Hetken kuluttua tuli herra

Erlingin aseenkantaja ulos tuoden herraltaan sanan, että he

odottaisivat häntä majalassa -- heidän hevosensa olivat linnan pihassa.

Sitten he istuivat majalassa. He välttivät puhua tapahtuneesta -- ja

johtuivat lopuksi puhumaan hevosista ja koirista ja haukoista. Ja

myöhemmällä innostuivat Stig ja Simon kertomaan naisjuttuja -- Stig

Haakoninpojalla oli aina loputon varasto näitä, mutta Simonille kävi

niin, että joka kerran, kun hän olisi muistanut jonkun uuden jutun,

otti Stig paikalla sanat hänen suustaan kertoen sitä niinkuin se olisi

tapahtunut hänelle itselleen tai niinkuin hän olisi vastikään kuullut

sen jossakin Mandvikin lähistöllä -- vaikka Simon tiesi kuulleensa

tarinan jo lapsuudessaan Dyfrinin miestentuvassa.

Mutta hän nauraa hohotti kilpaa Stigin kanssa. Ja koko ajan hänestä

tuntui kuin penkki olisi keikkunut hänen allaan -- hän pelkäsi jotakin,

mutta ei uskaltanut ajatella mitä. Bjarne Erlinginpoika nauroi hiljaa,

joi viiniä ja jyrsi omenoita, nosteli kauluksensa huppua ja kertoi

väliin jonkun lyhyen kaskun -- hänen juttunsa olivat paksuimmat, mutta

niin ovelat, ettei Stig ymmärtänyt niitä. Bjarne kertoi kuulleensa ne

eräältä papilta Bergenissä.

Vihdoinkin tuli herra. Erling. Poika, meni isäänsä vastaan auttaakseen

tältä päällysvaatteet. Erling kääntyi äkeissään pojan puoleen:

"Senkin --!" sanoi hän. Sitten hän viskasi viitan Bjarnen käsiin --

tämän kasvoilla välähti hymy, josta isä ei ollut tietävinään. Hän

kääntyi Simonin puoleen:

"Nyt voitte olla tyytyväinen, Simon Andreksenpoika! Nyt voitte luottaa

siihen, ettei se päivä ole enää kaukana, jolloin saatte istua rauhassa

naapureittenne luona -- te ja Erlend -- ja hänen vaimonsa ja heidän

monet poikansa."

Simon oli hiukan entistä kalpeampi noustessaan kiittämään

Erling-herraa. -- Hän tiesi nyt, mikä se pelko oli, jota hän ei ollut

uskaltanut katsoa silmiin. Mutta asia ei ollut autettavissa --

* * * * *

Suunnilleen parin viikon perästä laskettiin Erlend Nikulauksenpoika

vapaaksi. Simon ratsasti häntä hakemaan Akersnesin linnasta Ulf

Haldorinpojan ja kahden miehen kera.

Puut olivat jo melkein paljaat, sillä edellisellä viikolla oli tuullut

kovasti. Maa oli roudassa. Hevosten kaviot kopisivat, ja pellot olivat

vaaleat kuurasta heidän ratsastaessaan kaupunkia kohti. Näytti melkein

siltä kuin rupeaisi satamaan lunta -- taivas oli tasaisessa pilvessä ja

ilma raskas ja kylmänharmaa.

Simon oli huomannut Erlendin vetävän perässään toista jalkaa

hänen tullessaan linnan pihalle, ja hän näytti vähän jäykältä ja

saamattomalta kiivetessään hevosen selkään. Hän oli myös hyvin kalpea.

Parta oli poissa ja hiukset leikatut ja su'itut -- kasvojen yläosa

oli kalmankeltainen väriltään ja leukapuoli valkoinen sinertävän

parranjuuren kohdalta, silmät olivat painuneet kuopille. Mutta hän

oli sittenkin komean näköinen tummansinisessä mekossaan ja viitassaan

ja käyttäytyi -- hyvästellessään Olav Kyrningiä ja ojentaessaan

rahalahjoja miehille, jotka olivat vartioineet häntä ja kantaneet

hänelle ruokaa vankilassa -- aivan kuin päällikkö, joka eroaa häätalon

vieraista.

Aluksi hänellä näytti olevan kylmä ratsastaessaan. Häntä värisytti pari

kertaa. Mutta sitten hänen poskilleen kohosi veri ja kasvot elostuivat

-- oli kuin hänen ruumiiseensa olisi palannut ydin ja elämä. Simon

ajatteli, että Erlendiä oli yhtä vaikea murtaa kuin pajun vesaa. He

saapuivat majalaan, ja Kristiina kohtasi miehensä pihalla. Simon koetti

olla katsomatta sinne, mutta ei voinut.

Nämä tervehtivät toisiaan kädestä ja vaihtoivat pari sanaa, hiljaa ja

selkeällä äänellä. Kohtaus sujui kauniisti, koko kartanon väen nähden.

Ihmeempää nähtävää ei ollut kuin että molemmat lensivät hehkuvan

punaisiksi, katsahtivat toisiinsa sekunnin verran ja loivat sitten

katseensa maahan. Sen jälkeen Erlend tarttui uudelleen vaimonsa käteen,

ja he astuivat yhdessä parvea kohden, joka oli oleva heidän asuntonsa

niin kauan kuin he viipyivät kaupungissa.

Simon kääntyi menemään tupaan, jossa hän ja Kristiina olivat asuneet

tähän saakka. Parviportaiden alimmalla askelmalla Kristiina kääntyi ja

huusi häntä luokseen omituisen helkkyvällä äänellä:

"Etkö tule mukaan, lanko -- haukkaamaan suurusta -- ja sinä, Ulf!"

Hän näytti niin nuorelta ja pehmeältä seisoessaan siinä sivuttain

ja katsellessaan olkapäänsä yli. Heti Osloon tultuaan hän oli

alkanut solmia huntunsa toisella tapaa. Etelässä kantoivat vain

pikkueläjien naiset huntuaan niin kuin Kristiina oli tottunut kantamaan

naimisiinmenostaan asti: tiukasti otsaa pitkin nunnapäähineen tavoin,

molemmat nirkot kiedottuina toistensa ohi, niin että kaula peittyi,

paljon poimuja sivuilla ja pään takaosaan kierretyn sykerön ympärillä.

Trondheimissa oli aina ollut hurskauden merkki sitoa huntunsa näin, ja

arkkipiispa Eiliv kiitti sitä naidun naisen parhaimmaksi koristukseksi.

Mutta ettei pistäisi silmään, oli Kristiina nyt alkanut käyttää etelän

kuosia, jonka mukaan huntu käärittiin höllästi otsan yli ja jätettiin

riippumaan alas selkää pitkin, niin että etutukka näkyi ja kaula ja

hartiat vapautuivat; asiaan kuului myös, että palmikot sidottiin

vain silmukalle niskaan, niin ettei tukka törröttänyt hunnun alla,

vaan huntu pääsi lankeamaan pehmeästi pään muodon mukaan. Simon oli

huomannut tämän uuden tavan jo ennen ja nähnyt, että se puki Kristiinaa

-- mutta hän ei ollut kuitenkaan tätä ennen huomannut, miten nuoren

näköiseksi se hänet teki. Ja Kristiinan silmätkin välkkyivät kuin

tähdet.

* * * * *

Päivemmällä tuli tuttavia Erlendiä katsomaan -- Ketil Skogista, Markus

Torgeirinpoika ja myöhemmin illalla itse herra Olav Kyrning, Sira

Ingolf ja herra Guttorm, eräs Halvardinkirkon pappi. Noiden kahden

papin tullessa oli alkanut sataa lunta, kuivaa, hienomuruista tuprua,

ja he olivat eksyneet tieltä ja joutuneet takiaismaahan -- heidän

vaatteensa olivat täynnä takiaisia. Kaikille tuli kiire irrottamaan

niitä pappien ja heidän palvelijoittensa vaatteista -- Erlend ja

Kristiina noppivat Guttorm-herraa, he punastelivat lakkaamatta ja

laskivat leikkiä papin kanssa, äänen vavahdellessa omituisesti heidän

nauraessaan.

Simon joi koko lailla alku-illasta, mutta hän ei päihtynyt -- vain

ruumis tuntui hiukan raskaalta. Jokainen sana, joka sanottiin, painui

hänen mieleensä kumman tarkasti. Toiset alkoivat pian hölpöttää --

kukaan heistä ei ollut kuninkaan ystävä.

Simonia alkoi niin merkillisesti kyllästyttää kaikki nyt perästäpäin.

Pelkkää lorua se oli tuo, mitä nuo toiset tuossa jaarittelivat hälisten

ja kiivastuen. Ketil Aasmundinpoika oli typerähkö, ja hänen lankonsa

Markus ei ollut paljoa viisaampi häntä; Olav Kyrning oli oikein

ajatteleva ja ymmärtäväinen, mutta lyhytnäköinen mies, -- eivätkä nuo

kaksi pappia näyttäneet hekään erityisemmän teräviltä. Kaikki istuivat

nyt siinä kuunnellen Erlendiä ja yhtyen häneen -- ja hän muuttui yhä

enemmän entisekseen, vallattomaksi, löyhäsuiseksi ja varomattomaksi.

Hän oli ottanut Kristiinan käden omaansa, pannut sen polvelleen ja

istui nyt leikitellen hänen sormillaan -- he istuivat siten, että

heidän hartiansa koskettivat toisiaan. Yhtäkkiä Kristiina lehahti

punaiseksi eikä voinut siirtää katsettaan Erlendistä -- ja kun tämä

kietaisi salaa kätensä hänen vyötäisilleen, alkoivat hänen huulensa

väristä, ja hänellä oli täysi työ pitää ne suljettuina.

Sitten ovi aukeni ja Munan Baardinpoika astui sisään.

"Viimeiseksi tuli itse iso siitosori", huusi Erlend nauraen, hypähti

pystyyn ja juoksi häntä vastaan.

"Kautta Jumalan ja pyhän Neitsyen -- sinä taidat olla yhtä huoleton

taas", sanoi Munan suutuksissaan.

"Mitäs tässä nyt enää on itkemistä ja suremista, sukulaismies!"

"No en minä ole nähnyt sinun kaltaistasi miestä -- koko menestyksesi on

mennyttä --"

"Minä en olekaan semmoinen mies, että menisin helvettiin takapuoli

paljaana varjellakseni paitaani palamasta", sanoi Erlend, ja Kristiina

nauroi hiljaa ja herkästi.

Simon laski päänsä pöydälle käsivarsiensa päälle. Toiset saivat uskoa

hänen olevan niin humalassa että oli nukkunut paikalleen -- hän tahtoi

olla rauhassa.

Mikään ei ollut toisenlaista kuin hän oli odottanut -- taikka kuin

hänen olisi ainakin pitänyt voida odottaa. Ei edes Kristiina. Siinä hän

istui, ainoana naisena näiden monien miesten keskellä, yhtä lempeänä ja

kainona ja luottavaisena ja varmana kuin ennen. Sellainen hän oli ollut

silloinkin -- kun hän petti Simonin -- häpeämätön taikka viaton, ei hän

tiennyt kumpaistako. Ei, se ei ollut totta, ei hän ollut noin varma, ei

hän ollut häpeämätön -- ei hän ollut rauhallinen, vaikka oli näyttänyt

rauhalliselta. Mutta tuo mies oli pannut hänet pilalle -- Erlendin

tähden Kristiina olisi kävellyt vaikka tulisilla kivillä -- ja hän oli

astunut Simonin yli, jota hän ei luullut muuksi kuin kylmäksi kiveksi.

Mitä hän tässä houri -- Kristiina tahtoi viedä tahtonsa perille eikä

tajunnut muuta. Pitäkööt ilonsa -- sama se hänestä. Kuuluiko se häneen,

vaikka he olisivat siittäneet vielä seitsemän poikaa -- sittenhän niitä

oli neljätoista Lauritsa Bjørgulfinpojan puolen perinnön jaolla. Hänen

ei näyttänyt tarvitsevan huolehtia pojistaan, Ramborg ei ollut yhtä

nopsa laittamaan lapsia kuin hänen sisarensa -- hänen jälkeläisensä

saisivat kerran valtaa ja rikkautta. Mutta yhdentekevä -- kaikki oli

yhdentekevää tänä iltana. Hänen mielensä teki juoda lisää -- mutta hän

tunsi, että tänä iltana ei jumalanvilja pystyisi häneen -- ja silloin

hänen pitäisi nostaa päänsä ja ottaa kukaties osaa juttuun.

"Sinä luulet varmaankin, että olisit kelvannut valtionhoitajaksi?"

sanoi Munan pilkallisesti.

"Vielä mitä, etkö sinä ymmärrä, että me olimme aikoneet panna sinut

siksi!" nauroi Erlend.

"Jumalan nimessä, pidä toki kurissa kielesi, mies --"

Toiset nauroivat.

Erlend tuli Simonin luo ja kosketti häntä olkaan:

"Nukutko sinä, lanko --?" Simon nosti katseensa. Erlend seisoi hänen

edessään pikari kädessä. "Maljasi, Simon. Sinua minun tulee ennen

kaikkea kiittää siitä, että sain pitää henkeni -- ja minä iloitsen

siitä, että asiat ovat kuten ovat, poikaseni! Sinä autoit minua kuin

veli -- ellet sinä olisi ollut lankoni, olisin minä kai menettänyt

pääni. -- Sitten sinä olisit voinut naida minun leskeni --"

Simon hypähti pystyyn. Silmänräpäyksen nuo kaksi katsoivat toisiinsa

-- Erlendistä hävisi humala, ja hän kalpeni; sitten hänen huulensa

aukenivat.

Simon löi nyrkillään pikarin toisen kädestä niin että sima juoksi

maahan. Sitten hän kääntyi ja lähti tuvasta. Erlend jäi paikallaan

seisomaan. Hän kuivasi kätensä ja ranteensa mekon helmaan, älyämättä

sitä itse -- ja katsoi sitten taakseen: toiset eivät olleet huomanneet

mitään. Hän työnsi jalallaan pikarin penkin alle -- mietti hetken -- ja

lähti sitten lankonsa jälkeen.

Simon Darre seisoi parven portaiden alla -- Jon Daalk talutti

parastaikaa hänen hevosiaan tallista. Hän ei liikahtanutkaan Erlendin

tullessa häntä kohti:

"Simon! Simon -- minä en tiennyt -- en tiennyt mitä sanoin!"

"Nyt tiedät sen!"

Simonin ääni oli aivan soinnuton. Hän seisoi liikahtamatta, katsomatta

toiseen.

Erlend katsoi neuvottomasti ympärilleen. Pilviharson takaa häämötti

kuun kalpea laita, ja ilma oli täynnä pieniä kovia lumijyviä. Erlend

hytisi kylmästä.

"Minne -- minne sinä lähdet?" kysyi hän kohmeissaan katsoen miestä ja

hevosia.

"Hakemaan toista majapaikkaa", sanoi Simon lyhyesti. "Pitäähän sinun

ymmärtää, että täällä minä en viitsi olla --"

"Simon!" huudahti Erlend. "-- En tiedä mitä antaisin, jos saisin sen

sanomattomaksi --!"

"En minäkään tiedä", vastasi toinen äskeisellä äänellä.

Parven ovi avautui. Kristiina astui solaan lyhty kädessä -- hän

kumartui kaiteen yli ja katsoi alas:

"Sielläkö te seisotte?" kysyi hän kirkkaalla äänellä. "Mitä te teette

siellä ulkona tähän aikaan?"

"Minä tunsin, että minun oli käytävä hevosia katsomassa -- kuten

siivojen ihmisten on tapana sanoa", vastasi Simon nauraen.

"Mutta, hyvänen aika -- sinähän olet tuonut ulos hevosesi!" ihmetteli

Kristiina naurussa suin.

"Niin -- sellaista sitä mies tekee kun on pyörällä päästään", sanoi

Simon äskeiseen tapaan.

"Tulkaa nyt jo takaisin!" kuului ylhäältä iloisesti ja veikistellen.

"Ihan paikalla." Kristiina hävisi sisään, ja Simon käski Jonia

viemään hevoset takaisin. Hän kääntyi Erlendiin -- tämä seisoi siinä

kummallisen veltoin ilmein ja jäsenin. "Minä tulen sisään vähän ajan

perästä. Meidän täytyy koettaa olla kuin ei sitä olisi sanottukaan,

Erlend -- vaimojemme tähden. Mutta sen verran ymmärtänet sinäkin --

että sinä olet viimeinen mies koko maailmassa, jonka minä olisin suonut

-- tietävän -- tästä. Äläkä unohda, etten minä ole yhtä lyhytmuistinen

kuin sinä!" Ovessa käytiin taas ylhäällä; vieraat tulivat ulos

joukolla. Kristiina saattoi heitä palvelusneitonsa kera, joka kantoi

lyhtyä.

"Niin se on", hihitti Munan Baardinpoika, "nyt on jo myöhä -- ja nämä

kaksi kaipaavat kovasti sänkyä --"

"Erlend. Erlend. Erlend." Kristiina oli viskautunut hänen syliinsä

samassa silmänräpäyksessä kun toiset olivat hävinneet ovesta. Hän

painautui tiukasti mieheensä. "Erlend. -- Sinä näytät surulliselta",

kuiskasi hän kauhuissaan puoliavoimet huulet lähellä Erlendin suuta.

"Erlend?" Hän tarttui miehensä ohimoihin molemmin käsin.

Erlend seisoi vähän aikaa paikallaan, käsivarret höllästi hänen

ympärillään. Sitten hän puristi Kristiinan itseensä, ja hänen

kurkustaan pääsi pieni valittava äännähdys.

Simon kulki tallia kohden -- hän oli aikonut sanoa jotakin Jonille,

mutta unohti sen tiellä. Hetkisen hän seisoi tallin ovella katsoen

himmeää kuuta ja lumen tuloa -- sitä alkoi nyt sataa suurempina

hahtuvina. Jon ja Ulf tulivat tallista ja sulkivat oven perästään;

sitten nuo kolme miestä lähtivät yhdessä sitä rakennusta kohti, jossa

heidän makuupaikkansa oli.