III

Samana kesänä hiukkaa ennen juhannusta palasi Gunnulf Nikulauksenpoika

takaisin luostariinsa. Erlend oli kaupungissa Frostan-käräjillä; hän

lähetti kotiin sanantuojan, joka kysyi, luuliko Kristiina jaksavansa

tulla kaupunkiin lankoansa tervehtimään. Kristiinan vointi oli

keskinkertainen, mutta hän lähti sittenkin taipaleelle. Kun hän kohtasi

Erlendin, kertoi tämä veljensä terveyden kokonaan murtuneen. Munkeilla

ei ollut ollut huomattavampaa menestystä toiminnassaan Munkefjordissa.

Kirkko, jonka he olivat rakentaneet, jäi vihkimättä, sillä arkkipiispa

ei voinut lähteä pohjoiseen rauhattomien aikojen vuoksi; saarnaveljien

oli täytynyt kaiken aikaa pitää messunsa matka-alttarinsa edessä.

Lopulta heiltä puuttui sekä leipä että viini, kynttilät ja paloöljy

palvelusta toimittaessaan, ja kun veli Gunnulf ja veli Aslak olivat

aikeissa purjehtia Vargøyhin noutamaan niitä, olivat lappalaiset

noituneet kumoon heidän veneensä ja heidän oli täytynyt istua kolme

vuorokautta eräällä saarella; sen jälkeen olivat kumpikin sairastelleet

ja veli Aslak oli kuollut jonkin ajan kuluttua. Keripukki oli

vaivannut heitä ankarasti pitkän paaston aikana, sillä heillä ei ollut

jauhoruokaa eikä mitään yrttilajeja kuivan kalan paineeksi. Ja niin

olivat Bergenin piispa Haakon ynnä mestari Arne, joka oli Nidarosin

tuomiokapitulin päämies Paal-herran ollessa virkaanvihittävänä,

käskeneet vielä elossa olevat munkit kotiin; Vargøyn pappien tuli sillä

välin paimentaa Munkefjordin laumaa.

Mutta vaikka Kristiina siis jo tiesi Gunnulf Nikulauksenpojan

sairaudesta, hän säikähti kuitenkin kauheasti nähdessään tämän.

Hän meni Erlendin mukana luostariin seuraavana päivänä, ja heidät

vietiin puhetupaan. Munkki astui sisään -- hän oli köyryselkäinen,

hiusseppel oli aivan harmaa, sisäänvajonneiden silmien alukset olivat

täynnä kurttuja ja väriltään tumman ruskeat, mutta kasvojen sileällä

valkoisella iholla näkyi lyijynvärisiä läikkiä, ja samanlaisia läikkiä

oli käsissäkin hänen vetäessään ne esiin hihasta näyttääkseen niitä.

Hän hymyili -- silloin Kristiina näki hänen menettäneen monta hammasta.

He istuutuivat puhelemaan hetkiseksi, mutta oli kuin Gunnulf olisi

unohtanut puhumisenkin. Hän huomautti siitä itse toisten tehdessä

lähtöä:

"Mutta sinä, Erlend, olet yhä sama kuin ennen -- sinä et näy

vanhenneen", ja sitten hän hymyili.

Kristiina tiesi itsekin olevansa tällä kertaa kurjan näköinen. Ja

Erlend oli kaunis seisoessaan siinä pitkänä ja solakkana ja tummana ja

hyvissä pukimissa. Mutta Kristiina ajatteli, että oli Erlendkin sentään

muuttunut koko lailla -- oli kumma, ettei Gunnulf huomannut sitä -- hän

oli aina ennen ollut niin terävänäköinen.

* * * * *

Lopulla kesää oli Kristiina kerran vaateylisillä Raasvoldin

Gunna-rouvan kanssa -- tämä oli tullut Husabyhyn auttamaan Kristiinaa,

jonka jälleen oli ruvettava lapsivuoteeseen. Silloin he kuulivat

Naakven ja Bjørgulfin laulavan pihalla puukkoja hioessaan -- he vetivät

täyttä kurkkua erästä raakaa ja rivoa laulua.

Äiti joutui suunniltaan vihasta, hän meni poikien luo ja torui näitä

ankarin sanoin. Ja sitten hän tahtoi tietää, keneltä he olivat oppineet

sellaista -- miestentuvassa tietenkin, mutta kuka heidän neuvojansa

oli. Pojat eivät vastanneet. Silloin ilmestyi Skule esiin parven

portaiden alta; hän käski äitiään olemaan vaiti, sillä he olivat

oppineet laulun isältään --

Gunna-rouva yhtyi Kristiinan nuhteisiin ja kysyi, eivätkö he pelänneet

Jumalaa, kun uskalsivat laulaa sellaista -- "kun äitinnekin voi kuolla

ennen kukon kiekahdusta". Kristiina ei virkkanut mitään, vaan meni

hiljaa sisään.

Hänen käytyään sitten lepäämään vuoteelleen vähäksi aikaa tuli Naakkve

hänen luokseen. Hän tarttui äidin käteen, mutta ei sanonut mitään;

sitten hän alkoi hiljaa itkeä. Kristiina puhui hänelle nyt lempeästi ja

leikillisesti ja pyysi, ettei hän surisi eikä ruikuttaisi, olihan hän

jo kestänyt kuusi kertaa, kai hän kestäisi seitsemännenkin. Mutta poika

itki yhä katkerammin. Viimein hänen täytyi päästä äitinsä ja seinän

väliin, ja siellä hän itki kädet äitinsä kaulassa ja pää äidin rintaa

vasten; mutta Kristiina ei voinut saada häntä sanomaan, mitä hän niin

suri, vaikka poika oli hänen vieressään kunnes palvelustytöt toivat

illallisen pöytään.

Naakkve oli nyt kolmannellatoista, hän oli iso ikäisekseen ja

tahtoi olla aikamiestä, mutta hänellä oli pehmeä luonto, ja äiti

huomasi usein, että hän oli hyvin lapsellinen. Hän oli kyllin vanha

ymmärtääkseen sisarpuolta kohdanneen onnettomuuden; äiti aprikoi, oliko

hän mahtanut huomata myös isän muuttuneen sen jälkeen.

Erlend oli aina ollut sellainen, että hän voi suuttuessaan sanoa

mitä tahansa -- mutta tätä ennen hän ei ollut sanonut yhdellekään

ihmiselle pahaa sanaa muulloin kuin vihapäissään, ja hän oli ollut

nopsa sovittamaan sen heti kun hyvä luonto palasi. Nyt hän saattoi

sanoa pahoja ja kovia sanoja kylmin sydämin. Hän oli ollut pahin

kiroilupukari, mutta oli jossain määrin hillinnyt tuota rumaa tapaansa,

koska näki sen kiusaavan vaimoaan ja loukkaavan Sira Eiliviä, jota hän

vähitellen oli alkanut kunnioittaa. Mutta hän ei ollut milloinkaan

käyttänyt säädytöntä ja rivoa kieltä eikä hän ollut pitänyt siitä, että

toiset miehet puhuivat rumasti -- siinä suhteessa hän oli ollut paljon

kainompi monia muita miehiä, jotka olivat eläneet puhtaampaa elämää. Ja

vaikka Kristiinan mieltä kirveli, kun hän kuuli alaikäisten poikiensa

suusta tuollaisia sanoja, etenkin hänen nykyisessä tilassaan, ja sai

tietää heidän oppineen ne isältään, niin katkerimmin häneen sittenkin

koski Erlendin lapsellisuus, kun tämä luuli panevansa kovan kovaa

vastaan sillä, että tyttärensä tuottaman häpeän jälkeen oli alkanut

käyttää epäpuhtaita ja säädyttömiä sanoja ja puhetapoja.

Gunna-rouva oli kertonut Margretin saaneen kuolleenasyntyneen

poikalapsen Olavin-messun jälkeen. Rouva oli kuullut hänen jo

lohduttautuneen -- hän eli sovussa Gerlakin kanssa, joka oli hyvä häntä

kohtaan. Erlend meni tytärtään tervehtimään kaupungissa käydessään,

ja Gerlak kestitsi hyvin vaimonsa isää; mutta Erlend ei ollut oikein

halukas kutsumaan tätä sukulaismiehekseen. Erlend ei ollut maininnut

Husabyssä tyttärensä nimeä sen jälkeen kun tämä lähti.

Kristiina sai jälleen pojan, hänet ristittiin Munaniksi Erlendin

isoisän mukaan. Sinä aikana, jonka hän makasi pikkutuvassa, tuli

Naakkve joka päivä äitinsä luokse kantaen hänelle pähkinöitä ja

marjoja, joita oli poiminut metsästä, tai kukkaseppeleitä, joita oli

solminut lääkeyrteistä. Erlend palasi kotiin uuden lapsen ollessa

kolmen viikon vanha; hän istui paljon vaimonsa luona koettaen olla

lempeä ja hellä -- eikä hän tällä kertaa valittanut sitä, ettei

vastasyntynyt ollut tyttölapsi tai että se oli heikko ja kivulloinen.

Mutta Kristiina ei vastaillut paljoa hänen helliin sanoihinsa, hän oli

hiljainen ja miettivä ja huolestunut -- ja hänen terveytensä palasi

tällä kertaa hyvin hitaasti.

* * * * *

Koko talven Kristiina pysyi raihnaana, eikä lapsi näyttänyt jaksavan

jäädä eloon. Äiti ei ehtinyt ajatella paljon muuta kuin tuota vaivaista

raukkaa. Ja niin hän kuuli vain puolella korvalla puhetta suurista

tapahtumista, joista tiedettiin tänä talvena. Maunu-kuningas oli

joutunut kovaan rahapulaan yrittäessään saavuttaa herruutta Skånessa

ja hän oli pyytänyt apua ja veroja Norjasta. Jotkut neuvoston herrat

olivat kyllä halukkaat tukemaan häntä. Mutta kun kuninkaan lähetit

ilmestyivät Tunsbergiin, oli kamreeri matkoilla, ja Stig Haakoninpoika,

joka oli Tunsberginkartanon päällikkö, sulki linnan kuninkaan miehiltä

ja varustautui puolustamaan sitä asevoimin. Hänellä oli vähän väkeä,

mutta Erling Vidkuninpoika, joka oli hänen tätinsä mies ja oli

kotonaan Akerissa, lähetti linnoitukseen neljäkymmentä aseistettua

miestä purjehtiessaan itse länteen. Samaan aikaan nousivat kuninkaan

serkut Jon ja Sigurd Haftorinpoika kapinaan kuningasta vastaan erään

tuomion johdosta, joka oli kohdannut heidän miehiään. Erlend nauroi

ja sanoi Haftorinpoikain käyttäytyneen yltiöpäisesti ja tyhmästi.

Tyytymättömyys Maunu-kuninkaaseen oli yleinen koko maassa. Mahtavimmat

miehet vaativat, että asetettaisiin drotsi valtakunnan hallituksen

johtoon ja valtakunnan sinetin käyttö annettaisiin norjalaisen miehen

käsiin, koska kuningas Skånen-puuhiensa tähden näkyi aikovan viettää

Ruotsissa suurimman osan aikaa. Pääkaupungin herrat ja kauppapaikkojen

hengellinen sääty olivat pelästyneet huhuja, jotka tiesivät,

että kuningas aikoi ottaa rahalainan saksalaisilta kaupungeilta.

Saksalaisten röyhkeys ja piittaamattomuus maan laeista ja tavoista oli

jo entuudestaan sietämätöntä; nyt tiedettiin kuninkaan luvanneen heille

yhä suurempia oikeuksia ja vapauksia Norjan kaupungeissa, joten asiat

alkoivat kääntyä kerrassaan tukaliksi niille norjalaisille kauppiaille,

jotka jo entuudestaan olivat ahtaalla. Rahvaan kesken kulkivat juorut

Maunu-kuninkaan salaisesta synnistä, ja monet maalaisseurakuntien

papit ja vaeltavat munkit olivat yhtä mieltä siitä, uskoessaan sen

olleen syynä Trondheimin Olavinkirkon paloon. Talonpojatkin syyttivät

sitä niiden monien onnettomuuksien aiheeksi, joita oli sattunut

viime vuosina milloin milläkin kulmalla maata -- oli ollut pahoja

karjatauteja, viljassa oli ilmennyt nokitähkä, joka aiheutti kipuja

ja sairautta sekä ihmisille että eläimille, oli ollut huonoja vilja-

ja heinävuosia. Ja Erlend sanoi, että jos Haftorinpojat olisivat

ymmärtäneet pysyä alallaan vielä jonkin aikaa ja koettaneet osoittaa

lempeätä mieltä ja ylhäistä käytöstapaa, ei olisi unohdettu, että hekin

ovat Haakon-kuninkaan tyttärenpoikia.

Mutta kaikki tämä levottomuus raukeni tyhjiin, ja seurauksena oli,

että kuningas määräsi Ivar Ogmundinpojan Norjan drotsiksi. Erling

Vidkuninpoikaa, Stig Haakoninpoikaa, Haftorinpoikia ja kaikkia näiden

kannattajia vastaan uhattiin nostaa syyte maankavalluksesta. Nämä

alistuivat silloin, ilmestyivät kuninkaan eteen ja tekivät sovinnon.

Haftorinpoikien kannattajien joukossa oli muuan mahtava Pohjois-Norjan

mies, Ulf Saksinpoika; hän ei mennyt sopimaan kuninkaan kanssa, vaan

ilmestyi Nidarosiin joulun jälkeen. Hän oli paljon Erlendin kanssa

kaupungissa ollessaan, ja häneltä sai ylätunturien kansa kuulla asiain

tilasta, Ulfin ymmärryksen mukaisesti. Kristiina ei pitänyt tuosta

miehestä; hän ei tuntenut miestä itseään, mutta tunsi tämän sisaren

Helga Saksintyttären, joka oli naimisissa Gyrd Darren kanssa ja asui

Dyfrinissä. Helga oli kaunis, mutta hyvin kopea, eikä Simonkaan

pitänyt hänestä, vaikka Ramborg viihtyi hänen kanssaan. Paaston aikana

tuli lääninherroille määräys, että Ulf Saksinpoika oli julistettava

lainsuojattomaksi käräjillä, mutta silloin tämä jo oli purjehtinut

maasta kesken talvisydämen.

Tänä keväänä viettivät Erlend ja Kristiina pääsiäistä kaupunkitalossaan

ja olivat ottaneet mukaan nuorimman lapsensa Munanin, sillä Bakken

luostarissa oli eräs sisar, joka oli niin taitava lääkevaimo, että

kaikki sairastavat lapset, jotka joutuivat hänen hoitoonsa, paranivat

-- ellei ollut Jumalan tahto, että niiden piti kuolla.

Eräänä päivänä heti pyhien jälkeen Kristiina palasi pienokaisineen

luostarista. Huovi ja palvelusneito, jotka olivat olleet saattamassa,

tulivat myös tupaan. Erlend oli siellä yksin, makasi pitkänään

penkillä. Kun huovi oli mennyt ulos ja naiset riisuneet vaippansa --

Kristiina oli istuutunut tulen ääreen lapsi sylissään ja palvelusneito

lämmitti heidän nunnalta saamaansa öljyä -- kysyi Erlend paikaltaan

nousematta, mitä sisar Ragnhild oli sanonut lapsesta. Kristiina

vastaili lyhyesti irrottaen kapaloita, ja lopulta hän ei vastannut

mitään.

"Onko pojan tila niin huono, Kristiina, ettet sinä tahdo sanoa sitä?"

kysyi hän vähän kärsimättömästi.

"Sinä olet kysynyt sitä jo ennen, Erlend", vastasi vaimo kylmästi, "ja

minä olen selittänyt sen sinulle monta kertaa. Mutta kun sinä et välitä

pojasta sen vertaa, että muistaisit sen päivää pitemmälle, niin --"

"On se tapahtunut minullekin, Kristiina", sanoi Erlend nousten ja

tullen vaimonsa luo, "että minun on täytynyt vastata sinulle kolmeen

neljään kertaan, kun et sinä ole viitsinyt muistaa minun vastaustani --"

"Se ei ole varmaankaan koskenut niin tärkeitä asioita kuin lastemme

terveyttä", sanoi Kristiina yhä koleasti.

"Eipä niin mitättömiäkään -- kuten tässä talvella; minun mieltäni ne

liikuttivat aika lailla."

"Se ei ole totta, Erlend. Siitä on aikoja, kun sinä olet puhunut

minulle sellaista, mikä on liikuttanut mieltäsi? --"

"Mene ulos, Signe", sanoi Erlend tytölle. Hänen otsalleen oli noussut

veri, ja hän kääntyi vaimoonsa: "Ymmärrän, mihin sinä tähtäät. En tahdo

puhua siitä sinun kanssasi palvelusneitosi kuullen -- vaikka hän olisi

niin hyvä ystäväsi, ettet pidä minään hänen läsnäoloaan, vaan ryhdyt

riitelemään miehesi kanssa ja väität minun valehtelevan --"

"Niiden tavat viimeksi tuntee, joiden kanssa asuu yhdessä", vastasi

Kristiina lyhyesti.

"Ei ole helppo tietää mitä sinä tuolla tarkoitat. Minä en ole

milloinkaan puhunut sinulle tylysti vierasten kuullen tai unohtanut

osoittaa sinulle kunnioitusta palvelijoittemme nähden."

Kristiina purskahti omituiseen sairaalloiseen ja vavahtelevaan nauruun.

"Sinulla on lyhyt muisti, Erlend! Koko ajan on Ulf Haldorinpoika asunut

luonamme. Etkö muista, miten annoit hänen ja Haftorin saattaa minut

luoksesi Brynhildin makuuparvelle Oslossa?"

Erlend vaipui penkille tuijottaen vaimoonsa suu auki. Mutta Kristiina

jatkoi:

"Ei ole sattunut Husabyssä -- eikä paljon muuallakaan -- sopimatonta ja

säädytöntä menoa, jota olisit salannut palvelijoiltasi -- vaikka siitä

olisi ollut häpeää sinulle tai vaimollesi --"

Erlend istui liikkumatta tuijottaen vaimoonsa kauhistuneena.

"Etkö muista ensimmäistä naimisissaolomme talvea -- minä kannoin

Naakkvea ja täällä oli sellaiset tavat, että minun oli vaikea vaatia

kuuliaisuutta ja kunniallisuutta -- muistatko, miten silloin tuit minua

--? Etkö muista, miten kasvatusisäsi kävi luonamme vieraiden rouvien ja

palvelijoiden ja palvelusneitojen kera ja omat palvelijamme istuivat

pöydässä kanssamme -- etkö muista, miten Munan riisui minulta viimeisen

verhon, jolla olin suojannut itseäni, ja sinä istuit vaiti uskaltamatta

tukkia hänen suutaan --"

"Herra Jeesus! Oletko sinä hautonut tuota viisitoista vuotta!" Hän loi

silmänsä Kristiinaan -- ne näyttivät niin kumman vaaleilta, ja hänen

äänensä oli avuton ja heikko. "Sittenkään, Kristiina, me emme minun

mielestäni ole haavoittaneet toisiamme ynseillä ja katkerilla sanoilla

--"

"Emme", sanoi Kristiina, "pahemmalta minustakin tuntui joulupidoissa,

kun sinä haukuit minua siitä, että olin heittänyt viittani Margretin

yli -- ja kun ympärillä seisoi rouvia kolmen piirikunnan takaa? --"

Erlend ei vastannut mitään.

"Ja sitten sinä vielä syytät minua siitä, mitä Margretille tapahtui --

joka kerran, kun minä koetin neuvoa häntä sanallakaan, hän juoksi sinun

luoksesi, ja sinä käskit tylysti minua jättämään tytön rauhaan -- hän

oli sinun tyttäresi, eikä minun --"

"Syyttänyt -- en ole sinua!" vastasi Erlend vaivalloisesti, taistellen

ankarasti pysyäkseen rauhallisena. "Jos joku lapsistamme olisi ollut

tyttö, olisit kai helpommin ymmärtänyt, että sellainen kuin minun

tyttäreni asia -- käy isän luihin ja ytimiin --"

"Luulin viime keväänä näyttäneeni, että olin ymmärtänyt", sanoi vaimo

hiljaa. "Eihän minun tarvinnut muuta kuin muistaa omaa isääni --"

"Tämä oli sittenkin pahempaa", vastasi Erlend yhtä rauhallisesti. "Minä

olin naimaton mies. Tuo mies -- oli -- nainut. Minä en ollut sidottu --

minä en ollut sidottu sillä tavoin", oikaisi hän sanansa, "etten olisi

päässyt irti --"

"Etkä sinä sittenkään irrottanut itseäsi", sanoi Kristiina. "Muistatko

sinä miten tuo irtautuminen tapahtui --?"

Erlend hyppäsi pystyyn ja löi häntä vasten silmiä. Sen tehtyään hän jäi

kauhuissaan tuijottamaan eteensä -- hänen kalpeille poskilleen ilmestyi

punainen täplä. Mutta Kristiina istui jäykkänä ja suorana, kova ilme

kasvoilla. Lapsi oli parahtanut itkuun -- hän tuuditti sitä sylissään

ja puheli sille.

"Se -- se oli pahasti sanottu, Kristiina", sanoi mies epävarmasti.

"Kun viimeksi löit minua, kannoin lastasi sydämeni alla. Nyt löit minua

kun minulla oli poika sylissäni --"

"Meillähän syntyy kakaroita alinomaa --", huusi Erlend kärsimättömästi

--

He vaikenivat. Erlend alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. Kristiina

kantoi lapsen kamariin ja laski sen vuoteelle; Kristiinan palatessa

takaisin kamarin ovesta pysähtyi Erlend hänen eteensä:

"Minä -- minun ei olisi pitänyt lyödä sinua, Kristiina. Kadun, että

tein sen -- tulen katumaan sitä yhtä kauan kuin edellistä kertaa.

Mutta sinä -- sinä olet antanut minun jo ennen kuulla, että unohdan

sinun mielestäsi liian pian. Sinä sen sijaan et unohda mitään -- et

ainoatakaan minun pahoista teoistani. Olen sentään koettanut olla

hyvä aviomies, mutta se ei näytä sinusta muistamisen arvoiselta. Sinä

-- sinä olet kaunis, Kristiina --" Hän jäi katsomaan vaimoaan tämän

kuljettua ohi.

Kartanon emännän tasainen ja arvokas käytös oli yhtä kaunis kuin neidon

hempeä sulo, hänen povensa ja lanteensa olivat leveämmät, mutta hän

oli myös saanut lisää pituutta; hän kulki selkä suorana ja pieni pää

kohosi yhtä uljaana ja kauniina kaulalta. Kalpeat, sulkeutuneet kasvot

suurine tummanharmaine silmineen kiihottivat ja hurmasivat Erlendiä

yhtä suuresti kuin entiset pyöreät, ruusuiset lapsenkasvot, jotka

olivat kiihottaneet ja hurmanneet hänen rauhatonta mieltään omituisella

tyyneydellään. Hän tarttui Kristiinan käteen:

"Minun silmissäni sinä olet aina oleva kaunein kaikista naisista -- ja

rakkain."

Kristiina salli hänen pitää kättä, mutta ei vastannut sen puserrukseen.

Sitten Erlend heitti sen luotaan; kiivaus sai taas ylivallan:

"Unohtanut, sanot sinä: unohtaminen ei ole aina pahin synti. Minä en

ole milloinkaan ollut olevinani hurskas, mutta minä muistan sen, mitä

Sira Jon opetti minulle lapsena, ja Herran palvelijat ovat verestäneet

muistiani myöhemmin. On synti hautoa mielessään syntejä, jotka kerran

on ripittänyt papille, joita on katunut Jumalan edessä ja joille on

saanut anteeksiannon papin kädestä ja huulilta. Etkä sinä kaivele

hurskaudesta meidän menneitä syntejämme, Kristiina, vaan teet sen

siksi, että tahdot näyttää minulle puukkoa silloin kun minä teen vasten

mieltäsi --"

Erlend käveli vähän ja tuli sitten takaisin.

"Vallanhimoinen -- Jumala tietää, että rakastan sinua, Kristiina --

vaikka näen, että sinä olet vallanhimoinen etkä ole antanut anteeksi

sitä, että minä tein väärin sinua kohtaan ja viekoittelin sinutkin

vääryyteen. Olen sietänyt paljon, Kristiina, mutta nyt minä en

enää ole sietävä sitä, etten minä milloinkaan saa rauhaa entisiltä

onnettomuuksiltani, enkä myöskään sitä, että sinä puhut minulle kuin

orjallesi --"

Kristiina vapisi mielenliikutuksesta vastatessaan:

"En minä ole puhunut sinulle kuin orjalleni. Oletko _kertaakaan_

kuullut minun puhuvan tylysti tai kiivaasti kenellekään, jota

voitaisiin pitää minua alempiarvoisena -- huonoimmalle ja

kelvottomimmalle palvelijallenikaan --; siitä synnistä tiedän olevani

vapaa Jumalan edessä, että olisin pahentanut pienimpiä sanoilla tai

teoilla. Mutta sinun pitäisi olla minun _herrani_, jota minun tulisi

totella ja kunnioittaa, kumartaa ja palvella lähinnä Jumalaa -- Jumalan

käskyn mukaan, Erlend. Ja jos minä olen kadottanut kärsivällisyyden

ja puhunut sinulle toisin kuin vaimon tulisi puhua miehelleen -- niin

lienee se tapahtunut siksi, että minun usein on ollut vaikea taivuttaa

ymmärtämättömyyteni sinun paremman ymmärryksesi alle, kunnioittaa ja

totella herraani ja miestäni niin suuresti kuin tahtoisin -- ja ehkä

toivoin -- ehkä olen uskonut voivani siten kiihottaa sinua osoittamaan,

että olet mies ja minä vain heikko nainen --

"Mutta älä sure, Erlend. En enää tahdo loukata sinua sanoillani enkä

tämän päivän jälkeen ole koskaan unohtava puhua sinulle yhtä lempeästi

kuin jos olisit orjien jälkeläinen --"

Erlend oli tullut tummanpunaiseksi -- hän kohotti nyrkkinsä -- sitten

hän pyörähti kantapäillään, otti viittansa ja miekkansa oven suusta

penkiltä ja syöksyi ulos.

Ulkona oli auringonpaiste ja tuulinen sää -- ilma oli kylmä, mutta

katonreunalta ja tuulen heiluttamista puista ripsui hänen päälleen

kirkkaita jääkiteitä. Katoilla oleva lumi läikkyi kuin hopea, ja

kaupunkia ympäröivien mustanvihreiden metsäisten harjujen takaa

välkkyivät tunturit kylmänsinisinä ja valkeina häikäisevän kevättalven

auringossa.

Erlend kuljeskeli katuja ja kujia -- nopeasti, nopeasti -- hänen täytyi

saada astua. Hänen sisällään kiehui -- Kristiina oli ollut väärässä,

päivänselvästi väärässä ensi hetkestä asti, ja hän itse oikeassa,

sitten hän oli hairahtunut lyömään vaimoansa -- mutta Kristiina oli

väärässä. Entä mikä nyt neuvoksi; sitä hän ei tiennyt. Hänen ei tehnyt

mieli mennä tuttavien luo eikä palata kotiinkaan.

Kaupunki kuohui levottomana. Suuri islantilais-alus oli laskenut

laituriin aamupäivällä -- ensimmäinen tänä keväänä. Erlend kuljeksi

läntisiä kujia ja joutui Marteininkirkon kohdalle; siitä hän alkoi

laskeutua rantaan vievää tietä. Vaikka oli vasta aikainen iltapäivä,

kuului jo melua ja huutoja juoma- ja majapaikoista. Nuoruudessaan hän

oli itsekin käynyt tuollaisissa paikoissa -- ystävien ja kumppanusten

kanssa. Mutta nyt olisivat ihmiset töllistäneet silmät päästään ja

päästäneet sitten kielensä pyörimään, jos Orkdølan läänin lääninherra,

jolla oli kartano kaupungissa ja runsaat oluet ja viinit kellarissaan,

olisi astunut juomatupaan ja pyytänyt kannun heidän huonoa oluttaan.

Mutta sinne häntä olisi vetänyt -- tuonne pikkutalonpoikain, renkien

ja merimiesten pariin. -- Ei siinä syntynyt sotaa, jos nuo miekkoset

paukauttivat naisiaan korvalle, ja se heiltä kyllä syntyi -- tuhat

tulimmainen helvetti, miten oli miehen hallittava vaimoaan, kun hän ei

voinut pieksää tätä vaimon syntyperän ja oman kunniansa tähden -- eikä

itse pirukaan kestänyt heidän kanssaan sanasotasilla. Noita hän oli --

mutta niin kaunis -- häntä täytyi lyödä siksi kunnes hän pehmiäisi --

* * * * *

Kaikissa kaupungin kirkoissa alettiin soittaa iltarukoukseen --

kevättuuli sotki niiden äänet sekamelskaksi hänen päänsä päällä.

Pyhä noita lähti kai nyt Kristuksenkirkkoon -- valittamaan Jumalalle

ja Neitsyt Maarialle ja Pyhälle Olaville sitä, että oli saanut

korvapuustin mieheltään. Erlend lähetti vaimonsa suojeluspyhimyksille

syntisen tervehdyksen kellojen soidessa ja helistessä ja kilkuttaessa.

Hän ohjasi kulkunsa Gregoriuksenkirkkoa kohti.

Hänen vanhempiensa haudat olivat Annan-alttarin edustalla pitkänseinän

pohjoispuolisessa käänteessä. Lukiessaan rukouksiaan hän huomasi rouva

Sunniva Olavintyttären astuvan kirkon ovesta sisään neitonsa saattamana.

Lopetettuaan rukouksensa hän lähti tervehtimään tätä.

Siitä saakka, kun he olivat toisiinsa tutustuneet, olivat heidän

välinsä olleet sellaiset, että heillä aina oli pientä pilantekoa

ja vapaata leikinlaskua keskenään. Ja tänä iltana heidän ollessaan

polvillaan rukouspallilla odottamassa iltahartauden alkamista

Erlend oli niin vallaton, että Sunniva-rouvan täytyi moneen kertaan

muistuttaa, että he olivat kirkossa ja että heidän ohitseen kulki koko

ajan väkeä.

"Niinpä kyllä", sanoi Erlend, "mutta sinä olet niin kaunis tänä iltana,

Sunniva! On hauska kisailla rouvan kanssa, jolla on niin viehkeät

silmät --"

"Mutta sinä et ole sen arvoinen, Erlend Nikulauksenpoika, että sinua

tarvitsisi katsella viehkein silmin" --, veikisteli toinen.

"Sittenpä minä tulen kisaamaan kanssasi pimeän tultua", yhtyi Erlend

pilantekoon. "Kun messu on loppunut, saatan sinut kotiin --"

Nyt ilmestyivät papit näkyviin, ja Erlend meni etelänpuoleiselle

seinustalle miesten joukkoon.

Jumalanpalveluksen loputtua hän meni ulos pääoven kautta. Hän näki

Sunniva-rouvan neitoineen kappaleen matkaa alempana kadulla -- ja

ajatteli, että olisi parempi, ettei hän seuraisi tätä, vaan menisi

suoraan kotiin. Samassa tuli parvi laivalla tulleita islantilaisia

katua ylös, tahtoen sulkea tien noilta kahdelta naiselta. Erlend juoksi

rouvan avuksi. Heti kun merimiehet näkivät miekkavöisen herran tulevan

vastaan, he väistyivät sivuun ja antoivat naisille tietä.

"Taitaa olla sittenkin parasta, että minä saatan sinun kotiin", sanoi

Erlend, "kaupungissa on rauhatonta tänään."

"Tiedätkös, Erlend -- vaikka minä olenkin jo vanha vaimo, ei minusta

ole ikävä nähdä miesten pitävän minua vielä siksi kauniina, että he

viitsivät tukkia tieni."

Säädykkään miehen suusta soveltui tähän yksi ainoa vastaus.

* * * * *

Erlend palasi omaan taloonsa aamuhämärissä, seisoi vähän aikaa

kartanorakennuksen suljetun oven edessä palellen, kuolemanväsyneenä ja

kyllästyneenä. Kolkuttaako hereille palvelijat, kömpiäkö Kristiinan

viereen, joka nukkui lapsi rinnoillaan -- ei. Hänellä oli mukanaan

itäisen parviaitan avain; siellä säilytettiin hänen haltuunsa uskottuja

tavaroita. Erlend avasi oven, veti jalastaan saappaat ja kantoi pari

sarkapakkaa ja tyhjää säkkiä olkien päälle sänkyyn. Hän kääri viittansa

ympärilleen, pujahti säkkien alle ja vaipui uneen, lopenväsyneenä,

pökerryksissään ja kaikki unohtaneena.

Kristiina oli kalpea ja valvoneen näköinen istuutuessaan aamueineelle

väkensä kera. Eräs miehistä sanoi käyneensä pyytämässä isäntää pöytään

-- tämä nukkui ylhäällä itäaitan parvessa -- Erlend oli käskenyt hänen

mennä hiiteen.

* * * * *

Erlendin oli oltava Elgeseterillä päivämessun jälkeen todistajana

joissakin talonkauppa-asioissa. Mutta hän sai juonitelluksi itsensä

vapaaksi sen jälkeisestä ateriasta refektoriossa, samoin kuin Arne

Gjavvaldinpojan seurasta, jonka ei myöskään sopinut jäädä juomaan

veljien kera, mutta joka välttämättä olisi vienyt Erlendin mukanaan

Ranheimiin.

Perästäpäin hän katui, että oli eronnut toisten seurasta -- kauhistui

kulkiessaan yksin kaupunkia kohti -- hän ei päässyt ajattelemasta

sitä mitä oli tehnyt. Silmänräpäyksen hän ajatteli mennä suoraapäätä

Gregoriuksenkirkkoon -- hänellä oli lupa ripittää itsensä eräälle

sikäläiselle papille Nidarosissa ollessaan. Mutta jos hän lankeaisi

uudelleen syntiin ripillä käytyään, olisi se vielä pahempi synti. Hänen

täytyi mieluummin odottaa jonkin aikaa --

Kyllä nyt Sunniva luuli häntä kukkopojaksi, jonka hän oli pyydystänyt

paljaalla kämmenellään. Mutta ei hän ollut uskonut, piru vieköön,

että naisihminen olisi osannut opettaa hänelle niin paljon uutta --

tässä hän vieläkin huohotti kokemaansa. Hän oli kuvitellut olevansa

jotakuinkin taitava ars amandissa, vai miten nuo oppineet sitä

nimittävät. Jos hän olisi ollut nulikka, hän olisi ehkä ylpeillyt

siitä ja ollut mielissään oppimastaan. Mutta hän ei pitänyt tuosta

naisesta -- tuosta hullusta vaimoihmisestä, hän oli kyllästynyt

häneen, hän oli kyllästynyt kaikkiin naisiin, paitsi vaimoonsa -- ja

oli kyllästynyt häneenkin! Kautta taivaan, hän oli ollut semmoisessa

avioliitossa, että oli itsekin tullut ihan hurskaaksi -- sillä hän oli

uskonut Kristiinan hurskauteen -- mutta kauniin palkanpa hän oli saanut

hurskaalta vaimoltaan uskollisuudestaan ja rakkaudestaan -- Kristiina

oli aika noita! Hän muisti tämän eilisiltaiset kirvelevät, ilkeät

sanat -- niinkö hän siis Kristiinan mielestä käyttäytyi kuin orjien

jälkeläinen -- Ja tuo toinen, Sunniva, piti häntä varmaankin tuiki

kokemattomana ja kesynä, hän kun ei ollut voinut olla kauhistumatta

tämän lemmentemppuja. Vielä hän näyttäisi Sunnivalle, ettei hän ollut

hurskaampi mies kuin tämä oli nainen --. Hän oli luvannut mennä

Baardsgaardiin ensi yöksi -- ja samapa tuo vaikka menisikin; hän oli

langennut syntiin, voihan hän siis nauttia sen suoman ilonkin --.

Koska hän jo oli rikkonut Kristiinalle lupaamansa uskollisuuden -- tämä

itse oli saanut sen aikaan pahalla ja väärällä kohtelullaan --

Hän meni kotiin, maleksi tallissa ja ulkorakennuksissa etsien jotakin

moitteen syytä, torui sairaalan papin karjakkoa siitä, että tämä oli

kantanut maltaita riihitupaan, vaikka tiesi, etteivät hänen miehensä

tarvinneet kuivausriihtä tällä kaupunkimatkalla. Hän toivoi, että

hänen poikansa olisivat olleet matkassa, heistä olisi ollut seuraa --.

Hän olisi tahtonut päästä Husabyhyn nyt paikalla. Mutta hänen täytyi

odottaa kaupungissa etelästä tulevia viestejä -- olisi ollut liian

uhkarohkeata ottaa kartanossaan vastaan sieltä päin tulevat sanantuojat.

Talon rouva ei näyttäytynyt illallispöydässä -- hän nukkui kamarin

sängyssä, kertoi Signe, hänen palvelusneitonsa, katsoen moittivasti

isäntäänsä. Erlend vastasi tuimasti, ettei hän ollut kysynyt rouvaa.

Miesten lähdettyä tuvasta hän meni kamariin. Siellä oli pilkkosen

pimeä. Erlend kumartui vaimonsa yli.

"Itketkö sinä?" hän kysyi hyvin hiljaa, sillä toinen hengitti niin

kummallisesti. Mutta Kristiina vastasi sekavasti, ettei hän itkenyt.

"Väsyttääkö sinua? Minäkin rupean jo maata", sanoi hän taas hiljaa.

Kristiinan ääni vapisi hänen vastatessaan:

"Silloin minä soisin sinun menevän sinne, Erlend, missä makasit viime

yön."

Erlend ei vastannut. Hän meni pois ja kantoi kynttilän kamariin

tuvasta sekä aukaisi vaatearkkunsa. Hän oli tarpeeksi hyvissä

vaatteissa kelvatakseen mihin hyvänsä, sillä hänellä oli yllään

sinipunainen kothardi, hän kun oli ollut aamupäivällä Elgeseterissä.

Mutta nyt hän muutti yllensä uutta, hitaasti ja tarkoituksella --.

punasilkkisen paitansa ja hiirenkarvaisen, puoliavaran samettimekon,

jossa oli hopeatiukuset hihojen päissä, hän harjasi tukkansa ja pesi

kätensä. Vähän väliä hän vilkaisi vaimoonsa -- tämä makasi vaiti ja

hievahtamatta. Silloin hän lähti, toivottamatta hyvää yötä. Seuraavana

päivänä hän tuli häikäilemättä kotiin aamiaisen aikaan.

Tätä jatkui viikon päivät. Tullessaan eräänä iltana kotiin, oltuaan

asialla Hangrarissa, sai Erlend tietää Kristiinan ratsastaneen aamulla

Husabyhyn.

Siitä hän oli jo selvillä, ettei yhdelläkään miehellä ollut voinut

olla vähemmän iloa synnistä kuin hänellä oli ollut tästä Sunniva

Olavintyttären asiasta. Häntä inhotti pohjia myöten tuo mieletön

ihminen -- inhotti silloinkin, kun hän leikki ja hyväili. Varomaton

teko se myös oli -- nyt kerrottiin kai jo kaupungilla hänen öitsineen

Baardin kartanossa -- eikä Sunnivan tähden kannattanut pilata

mainettaan. Väliin hän oli muistanut sitäkin, että kukaties siitä oli

oleva seurauksia -- mieshän tällä kyllä oli, puolivanha ja kivulloinen;

sääli Baardia, joka oli naimisissa noin villin ja mielettömän naisen

kanssa; Erlend oli tuskin ensimmäinen, joka oli loukannut hänen

miehensä oikeuksia. Ja Haftor -- mutta hän ei ollut muistanut lainkaan

Sunnivaa Haftorin sisareksi ryhtyessään asioihin hänen kanssaan; se

johtui hänen mieleensä vasta sitten kun oli liian myöhä. Asia oli niin

pahalaatuinen kuin olla saattoi -- ja hän huomasi Kristiinan tietävän

sen.

Ei hän luullut Kristiinan keksivän vedota arkkipiispaan -- pyytääkseen

saada muuttaa miehensä luota. Kristiinalla oli turvanaan Jørundgaard --

mutta hänen oli mahdotonta matkustaa tunturin yli tähän vuodenaikaan,

kerrassaan mahdotonta jos hän aikoi ottaa mukaansa pienemmät lapset;

eikä Kristiina jättäisi niitä. Ei hän voinut lähteä laivallakaan

Munanin ja Lauritsan kanssa näin aikaisin keväällä, lohdutteli Erlend

itseään. Ei olisi ollut Kristiinan tapaista pyytää arkkipiispan apua

häntä vastaan -- syytä hänellä kyllä oli siihen -- mutta Erlend oli

vapaaehtoisesti tyytyvä vuode-eroon -- kunnes Kristiina huomaisi hänen

vilpittömän katumuksensa. Kristiina ei _voinut_ tehdä tästä julkista

asiaa. Mutta Erlendistä tuntui yhtäkaikki, ettei hän pitkään aikaan

ollut tietänyt, mitä hänen vaimonsa saattoi tehdä ja olla tekemättä.

Hän makasi yöllä omassa vuoteessaan ajatellen asioita pitkin ja poikki.

Ja hänelle selvisi, että hän oli sotkenut asiansa vielä pahemmin kuin

ensin oli otaksunut -- ryhtyessään tähän viheliäiseen seikkailuun

samaan aikaan kuin otti osaa maan tärkeimpien asioiden ratkaisuun.

Hän ei tiennyt miten olisi kironnut itseään, kun oli ollut sellainen

narri vaimonsa edessä, että oli antanut tämän ajaa hänet näin

tukalaan asemaan. Hän kirosi Kristiinaa ja Sunnivaa, kumpaistakin.

Piru vieköön, eihän hän ollut enemmän naisiin menevä kuin muutkaan

miehet -- päinvastoin hän oli ollut tekemisissä harvemman naisen

kanssa kuin monet muut hänen tuntemansa miehet. Mutta oli kuin itse

sielunvihollinen olisi punonut paulansa hänen ympärilleen -- hän ei

voinut lähestyä ketään naista joutumatta paikalla kaulaa myöten

suohon --.

Nyt se oli loppuva. Hänellä oli muita hommia, jumalankiitos. Pian,

hyvin pian tuli varmaan Ingebjørg-rouvan kirje. Naisten metkuja hän

ei välttänyt tässäkään asiassa, mutta se oli kai Jumalan rangaistus

hänen nuoruutensa synneistä. Erlendiä nauratti. Rouvan täytyi ymmärtää

asioiden olevan siten kuin he olivat esittäneet. Kysymys oli siitä,

tulisiko joku hänen pojistaan vaiko joku hänen äpäräsisarensa pojista

asetettavaksi Maunu-kuningasta vastaan norjalaisten kuninkaaksi.

Ingebjørg-rouva rakasti Knut Porselle synnyttämiään lapsia enemmän kuin

koskaan oli rakastanut toisia lapsiaan.

Pian, pian -- sitten hän pääsisi merelle ja saisi tuntea suolaveden

pärskyt sylissään. Voi armias Jumala, kuinka oli tuntuva hyvältä kastua

likomäräksi meren aaltojen keskellä ja antaa tuulen tunkea ytimiin asti

-- päästä irti naispuoleisista määrättömäksi ajaksi.

Sunniva ajatelkoon mitä tahtoo. Erlend ei ollut menevä sinne enää.

Ja menköön Kristiina Jørundgaardiin, jos mieli tekee. Saattoi

ollakin parasta hänelle ja lapsille, että nämä joutuivat pois

Gudbrandinlaaksosta kesäksi. Tottahan hän sitten taas suostuisi

ystäväksi.

Seuraavana aamuna hän ratsasti Skauniin. Hänellä ei kuitenkaan ollut

rauhaa ennen kuin hän sai tietää vaimon aikeista.

Tämä otti hänet vastaan arvokkaasti, lempeästi ja kylmästi, kun hän

seuraavana päivänä ilmestyi Husabyhyn. Kysymättä hän ei sanonut

sanaakaan Erlendille, ei myöskään vihaista sanaa, eikä hän pannut

vastaan, kun Erlend illalla, ikään kuin koetteeksi, hankkiutui

aviosänkyyn. Mutta heidän maattuaan hetken aikaa hiljaa koetti Erlend

epäröiden laskea kätensä hänen povelleen.

Kristiinan ääni vapisi, mutta Erlend ei saanut selvää surustako vai

vihasta, hänen kuiskatessaan:

"Niin kehnoksi mieheksi en voi uskoa sinua, Erlend, että tahtoisit

tehdä minun oloni vielä vaikeammaksi. En voi torata kanssasi, sillä

lapsemme nukkuvat ympärillämme. Ja koska minä olen synnyttänyt sinulle

seitsemän poikaa, en tahtoisi, että palvelijani huomaisivat minut

loukatuksi vaimoksi --"

Erlend makasi kauan hiljaa ennen kuin uskalsi vastata:

"Niin. Herra armahda, minä olen loukannut sinua pahasti, Kristiina.

En olisi -- en olisi tehnyt sitä, elleivät sinun julmat sanasi tuona

iltana Nidarosissa olisi painaneet mieltäni niin. -- Minä en ole tullut

kotiin kerjätäkseni sinulta anteeksiantoa, sillä minä tiedän, että se

olisi tällä kertaa vaikea pyyntö --"

"Huomaan Munan Baardinpojan puhuneen totta", vastasi vaimo,

"sanoessaan, ettei se päivä ole koittava koskaan, jolloin sinä olet

syyttävä itseäsi pahoista töistäsi. Koeta pyrkiä sovintoon Jumalan

kanssa -- sinun on tärkeämpi pyytää anteeksi häneltä kuin minulta --"

"Ymmärrän sen", sanoi Erlend katkerasti. Sitten he eivät puhuneet enää.

Ja seuraavana aamuna Erlend ratsasti takaisin Nidarosiin.

Hän oli ollut kaupungissa muutaman päivän, kun Sunniva rouvan

palvelusneito tuli hänen puheilleen eräänä iltana Gregoriuksen

kirkossa. Erlend ajatteli, että täytyihän hänen puhua rouvan kanssa

viimeisen kerran, ja pyysi neidon olemaan vahtina illalla, jotta hän

voisi tulla samaa tietä kuin ennen.

Hänen oli täytynyt ryömiä ja kavuta kuin kanavaras päästäkseen

parvelle, missä he olivat oleksineet. Häntä hävetti kauheasti, että oli

suostunut sellaiseksi narriksi -- unohtaen ikänsä ja asemansa. Mutta

alussa oli häntä huvittanut esiintyä niin nuorekkaana.

Rouva otti hänet vastaan vuoteessaan:

"Tulethan sinä vihdoinkin!" sanoi hän nauraen ja haukotteli sitten.

"Joudu nyt, ystäväiseni, sänkyyn, keskustelemme myöhemmin siitä, missä

sinä olet viipynyt niin kauan --"

Erlend ei tiennyt oikein mitä tehdä tai sanoa saadakseen ilmaistuksi

sen, mitä ajatteli. Vaistomaisesti hän alkoi riisua vaatteitaan.

"Varomattomia olemme olleet, Sunniva -- ei ole hyvä, että minä jään

tänne yöksi. Eikö Baardkin jo saavu kotiin?" kysyi hän.

"Pelkäätkö sinä minun miestäni?" kysyi Sunniva kiusoitellen.

"Huomasithan itse, ettei Baard ollut tietääkseenkään, vaikka me

pilailimme ihan hänen silmiensä edessä. Jos hän kuulee sinun käyneen

kartanossa, niin kyllä minä saan hänet uskomaan, että se on sitä vanhaa

vatkutusta. Hän uskoo minuun niin --"

"Hän näyttää uskovan sinuun liiaksi", nauroi Erlend kaivaen sormensa

Sunnivan tukkaan ja kiinteisiin, valkoisiin olkapäihin.

"Niinkö arvelet --" Sunniva tarttui hänen ranteeseensa. "Uskothan

sinäkin vaimoosi, vai mitä? Ja minä olin sentään kaino ja kunniallinen

Baardin naidessa minut --

"_Minun_ vaimoani emme sekoita tähän", sanoi Erlend terävästi ja veti

pois kätensä.

"Miksikä niin --? Onko sinusta sopimattomampaa, että puhumme Kristiina

Lauritsantyttärestä kuin herra Baardista, minun miehestäni?"

Erlend puri hampaansa yhteen eikä vastannut mitään.

"Sinä olet varmaan niitä miehiä, Erlend", sanoi Sunniva pilkaten,

"jotka uskovat olevansa niin vastustamattomia ja kauniita, ettei

naiselle voida lukea viaksi, jos hänen kunniansa murtuu kuin lasi

heidän käsissään -- vaikka tämä olisi muuten luja kuin rauta."

"Sitä minä en ole milloinkaan uskonut sinusta", vastasi Erlend

karkeasti.

Sunnivan silmät säkenöivät:

"Mitä sinä siis tahdoit minusta, kun olit niin onnellisissa naimisissa?"

"Sanoinhan minä, ettet sinä saa mainita minun vaimoni nimeä --"

"Minun mieheni on yhtä hyvä kuin sinun vaimosi --"

"Sinä aloit itse puhua Baardista, ja juuri sinä pahimmin pilkkasit

häntä", sanoi Erlend suutuksissaan. "Ja vaikka et olisi pilkannut

häntä sanoilla -- niin eipä hänen kunniansa ole kovin suuren arvoinen

sinulle, kun saatoit ottaa itsellesi toisen miehen hänen ohellaan.

Mutta Kristiina ei tule halvemmaksi minun rikoksestani."

"Tuotako sinä olet tullut sanomaan minulle -- että rakastat Kristiinaa

vaikka pidät minusta sen verran, että tahdot leikitellä kanssani --"

"En tiedä pidänkö sinusta -- sinä osoitat pitäväsi minusta --"

"Mutta Kristiina ei ymmärrä antaa arvoa sinun rakkaudellesi!" pilkkasi

toinen. "Kyllä minä olen nähnyt, miten viehkeästi hänen on tapana

katsoa sinuun, Erlend --"

"Pidä suusi", huusi Erlend. "Ehkä hän tietääkin minkä arvoinen minä

olen", sanoi hän kovasti ja katkerasti. "Me kaksi taidamme olla

jokseenkin toistemme vertaiset --"

"Onko niin", kysyi Sunniva uhkaavasti, "että minä olen ruoska, jolla

sinä tahdot suomia vaimoasi --?"

Erlend seisoi huohottaen:

"Voithan sanoa niin. Mutta sinä tulit itse käteeni --"

"Varo sinä", sanoi Sunniva, "ettei se ruoska satu omaan nahkaasi --"

Hän kohosi istualleen ja odotti. Mutta Erlend ei näyttänyt aikovan

vastata eikä tulla lepyttämään ystäväänsä. Hän puki vaatteet ylleen ja

lähti enemmittä puheitta.

Hän ei ollut tyytyväinen itseensä eikä tapaan, jolla oli eronnut

Sunnivasta. Se ei ollut kunniaksi hänelle. Mutta yhdentekevää -- hän

oli ainakin päässyt eroon tästä naisesta.