II

Koko kesän aikana ei Kristiina ajatellut paljon muuta kuin sitä, mitä

Simon oli kertonut hänelle hänen äitinsä kuolemasta.

Ragnfrid Ivarintytär oli kuollut yksin -- kukaan ei ollut läsnä hänen

vetäessään viimeistä henkäystään, ei kukaan muu paitsi palvelusvaimo,

joka nukkui. Eikä siitä ollut suurta apua, että Simon oli kertonut

hänen valmistautuneen siihen kuolemaan. Kuin Jumalan erikoisesta

johdatuksesta hän oli joku päivä ennen kuolemaansa tuntenut sellaista

Kristuksen ruumiin nauttimisen tarvetta, että oli ripittänyt itsensä

ja saanut ehtoollisen siltä luostarin pappismunkilta, joka oli hänen

sielunpaimenensa. Hän oli varmasti saanut autuaallisen lopun -- Simon

oli nähnyt hänet ruumiina ja kertoi sen olleen ihmeellisen näyn.

Ragnfrid oli ollut niin kaunis; hänhän oli jo lähes kuudenkymmenen

ikäinen. Useat vuodet hän oli ollut hyvin ryppyinen ja kurttuinen --

nyt hän oli aivan muuttunut kasvoiltaan, nuortunut ja siloittunut

ja näyttänyt aivan nuorelta nukkuvalta naiselta. Hänet oli haudattu

miehensä rinnalle; siihen oli myös tuotu Ulvhild Lauritsantyttären

maalliset jätteet vähän jälkeen isän kuoleman. Haudoille oli laskettu

suuri kivipaasi, jonka pinnan jakoi kahtia kaunis kiveen hakattu risti;

kierretyssä nauhassa oli pitkä latinalainen runo, jonka luostarin

priori oli kirjoittanut -- mutta joka ei ollut jäänyt Simonin muistiin,

kun hän ei ymmärtänyt paljon sitä kieltä.

Ragnfridilla oli ollut asuttavanaan oma talo siinä kartanossa kaupungin

laidassa, missä luostarin elätit asuivat -- alhaalla aitta, ylhäällä

kaunis parvihuone. Siinä hän asui erään köyhän talonpoikaisvaimon

kanssa, joka oli pyrkinyt luostarin veljien suojaan pienestä maksusta

luvaten samalla autella rikkaampia eläkkivaimoja. Mutta ainakin

viimeisen puolenvuoden ajan oli Ragnfrid palvellut häntä, sillä

leskivaimo -- Torgunna nimeltään -- oli ollut kivulloinen, ja Ragnfrid

oli hoitanut häntä hyvin huolellisesti ja hellästi.

Elämänsä viimeisenä iltana hän oli ollut yömessussa luostarikirkossa ja

sen jälkeen eläkkitalon kodissa; hän oli keittänyt hyvän liemen, pannut

siihen joitakin vahvistusaineita ja sanonut toisille sisällä oleville

naisille aikovansa antaa sen Torgunnalle; hän toivoi tämän olevan

huomenna niin terveen, että he voisivat mennä yhdessä huomenmessuun.

Tällöin oli Jørundgaardin leski viimeisen kerran nähty elossa. Sitten

ei häntä eikä talonpoikaisvaimoa näkynyt messussa eikä toisessa. Ja kun

eräät kuorissa istuvat munkit huomasivat, ettei Ragnrid ollut kirkossa

päivämessussakaan, rupesivat he ihmettelemään -- hän ei ollut vielä

milloinkaan laiminlyönyt kolmea jumalanpalvelusta samana päivänä. He

lähettivät kysymään kaupungista, oliko Lauritsa Bjørgulfinpojan leski

sairaana. Kun ihmiset tulivat parvitupaan, löytyi liemikulho pöydältä

koskemattomana; sängyssä nukkui Torgunna makeata unta seinään päin

kääntyneenä, mutta Ragnfrid Ivarintytär makasi sängyn laitapuolella

kädet ristissä rinnalla, kuolleena ja jo melkein kylmenneenä. Simon ja

Ramborg olivat olleet hänen hautajaisissaan, jotka olivat olleet hyvin

kauniit.

Nyt, kun Husabyssä oli niin paljon väkeä ja Kristiinalla oli kuusi

poikaa, ei hän enää ehtinyt ottaa osaa kaikkiin töihin, joita talo

vaati. Hänellä täytyi olla apuvaimo; ja niin joutui kartanon emäntä

enimmäkseen istumaan salissa ompelutöissä -- joku oli aina vaatteiden

tarpeessa, Erlend, Margret taikka pojat.

Viimeisen kerran hän oli nähnyt äitinsä silloin, kun tämä ratsasti

miehensä paarien perässä -- tuona kirkkaana kevätpäivänä, jolloin

Kristiina oli seisonut Jørundgaardin niityllä katsellen isänsä

hautaussaattoa, joka liikkui yli vihannan talvioraspellon louhirinteen

alla.

Kristiinan neula lensi ja suihki, ja hän ajatteli vanhempiaan ja

kotiaan Jørundgaardia. Nyt, kun kaikki oli vain muistoa, hän luuli

ymmärtävänsä niin monen seikan paremmin kuin silloin, kun hän itse eli

sen keskessä pitäen luonnollisena asiana isänsä hellyyttä ja turvaa

ja vaiteliaan, raskasmielisen äitinsä alituista hiljaista aherrusta.

Hän ajatteli omia lapsiaan -- nämä olivat hänelle kalliimmat hänen

oman sydämensä verta, hän ei unohtanut heitä hetkeksikään valveilla

ollessaan. Kuitenkin liikkui hänen mielessään paljon sellaista, jota

hän pohti enemmän kuin ennen -- lapsiaan hän rakasti tuumimatta sitä

sen enempää. Itse hän ei ollut milloinkaan kotona ollessaan voinut

ajatella muuta kuin että vanhempien työ ja ahertelu ja koko elämä

oli ollut häntä ja hänen sisariaan varten. Nyt hän alkoi ymmärtää,

että noiden kahden välillä, jotka heidän isänsä olivat määränneet

toisilleen heidän nuorina ollessaan melkein lastensa mieltä kysymättä,

oli vuotanut surun ja ilon kyyneleitä -- eikä hän tiennyt heistä

mitään muuta kuin että he olivat yhdessä kadonneet hänen elämästään.

Nyt hän ymmärsi, että noiden kahden ihmisen elämässä oli ollut paljon

muutakin kuin rakkaus lapsiin -- ja se rakkaus oli sittenkin ollut

väkevä ja laaja ja pohjattoman syvä, kun taas hänen oma rakkautensa oli

heikko ja ajattelematon ja itsekäs, hänen lapsuudessaankin, jolloin

nuo kaksi olivat olleet hänen koko maailmansa. Hän oli näkevinään

itsensä jossakin hyvin kaukana -- aikojen ja matkojen päässä; hän

seisoi auringonpaisteessa, joka virtasi alas räppänän lovesta vanhaan

pirttiin, hänen lapsuutensa talvitupaan. Vanhemmat seisoivat taempana

varjossa, he näyttivät yhtä suurilta kuin olivat näyttäneet hänestä

hänen pienenä ollessaan, ja he hymyilivät hänelle -- kuten hän nyt itse

tiesi hymyiltävän silloin, kun pikku lapsi tulee karkottamaan raskaat

ja ahdistavat ajatukset.

"Minä ajattelin, Kristiina, että kun sinä itse olet synnyttänyt lapsia,

olet ymmärtävä paremmin --"

Hän muisti äitinsä sanat. Surullisena ajatteli tytär, ettei hän

ymmärtänyt äitiään nytkään. Mutta hän alkoi ymmärtää, että oli paljon

sellaista, mitä hän ei ymmärtänyt.

* * * * *

Tänä syksynä kuoli arkkipiispa Eiliv. Jokseenkin samoihin aikoihin

muutti Maunu-kuningas monien lääninherratoimien ehdot, mutta niihin

ei kuulunut Erlend Nikulauksenpojan alue. Tämä oli, käydessään viime

kesänä Bergenissä kuninkaan alaikäisyysaikana, saanut kirjallisen

lupauksen siitä, että hänelle oli tuleva neljäsosa käräjärahoista,

lunastus- ja perimismaksuista, kontrahtisakoista ym. -- oli

puhuttu paljon siitä, että hän sai tuollaisen läänityssopimuksen

holhoojahallituksen lopulla. Kun Erlend nyt omisti paljon maata

läänitysalueellaan ja useimmiten asui omissa kartanoissaan

matkustaessaan virka-asioillaan, mutta antoi talonpoikien lunastaa

itsensä vapaaksi veronmaksusta, kertyi hänelle suuret tulot. Tosin hän

sai vähän maaveroja ja hänen elämänsä kävi kalliiksi; paitsi talonväkeä

hänellä ei ollut milloinkaan kahtatoista aseistettua miestä vähempää

Husabyssä; näillä oli mitä parhaimmat hevoset ja erinomaiset varusteet,

ja kun hän oli matkoilla, olivat hänen miehensä herrasruoalla.

Tästä oli kysymys kerran, kun laamanni Harald ja Gauldølafylken

lääninherra olivat käymässä Husabyssä. Erlend vastasi, että moni noista

miehistä oli ollut hänen mukanaan pohjoisessa; "silloin jaoimme sen

mitä siellä oli, kuivan kalan ja kitkerän oluen. Nyt pitää niiden

miesten, joille minä annan vaatteet ja ruoan, tietää minun raskivan

antaa heille valkoista leipää ja simaa; ja jos minä suuttuessani käsken

heidän mennä helvettiin, niin tietävät he, etten minä lähetä heitä

sinne ennen kuin itse ratsastan edellä --"

Ulf Haldorinpoika, joka nyt oli Erlendin huovipäällikkö, todisti myös

Erlendin vaimolle asian olevan näin. Erlendin miehet rakastivat häntä,

ja hän hallitsi heitä täydellisesti.

"Tiedäthän, ettei Erlendiä pidä tuomita sen mukaan mitä hän puhuu, vaan

sen mukaan, mitä hän tekee."

Muuten tuli puheeksi sekin, että Erlendillä, paitsi kotona olevia

miehiään, oli huoveja eri seuduilla -- myös ulkopuolella Orkdølafylken

-- jotka hän oli pannut vannomaan uskollisuutta käsi miekankahvalla.

Lopulta tuli kuninkaalta kirje tämän asian johdosta, mutta Erlend

vastasi, että nuo miehet olivat kuuluneet hänen laivamiehistöönsä ja

että hän oli pannut heidät valalle ensimmäisenä keväänä pohjoiseen

lähtiessään. Hän sai sitten käskyn päästää nuo miehet vapaaksi valasta

seuraavissa käräjissä, joilla hän kuulutti julki lakikäräjien tuomiot,

ja ulko-alueella olevat huovinsa tuli hänen kutsua paikalle ja maksaa

heidän matkansa. Orkedalin käräjiin oli hän todella myös kutsunut

joitakin vanhoista kumppaneistaan Moren ulkopuolelta -- mutta siitä ei

tiedetty mitään, että hän olisi päästänyt vapaaksi näitä tai ketään

muutakaan miestä, jonka päällikkö hän oli ollut. Asiasta ei kuitenkaan

kuulunut tämän enempää, ja syksyn kuluessa lakkasivat ihmiset puhumasta

siitä.

Syysmyöhällä lähti Erlend etelään ja vietti joulun Maunu kuninkaan

luona, joka sinä vuonna asui Oslossa. Hän oli harmissaan, ettei

ollut saanut vaimoaan mukaan; Kristiina ei uskaltanut lähteä tuolle

vaivalloiselle talvimatkalle, vaan jäi Husabyhyn.

Erlend tuli takaisin kolme viikkoa jälkeen joulun ja toi kauniita

lahjoja vaimolleen ja lapsilleen. Kristiina sai hopeakellon, jolla sai

soitella luokseen palvelijoitaan, mutta Margret sai puhtaasta kullasta

valetun soljen, sillä sellaista hänellä ei ennestään ollut, vaikka

hänellä oli joukoittain hopeaisia ja kullattuja koruja. Mutta kun

naiset seisoivat siinä aikeissa kätkeä korut rasioihinsa, jäi jokin

riippumaan Margretin hihaan. Tyttö pisti sen sukkelasti kätensä alle ja

sanoi äitipuolelleen:

"Tämä on äitini peruja -- siksi isä ei tahdo, että näyttäisin sen

sinulle."

Mutta Kristiina oli punastunut vielä enemmän kuin neito. Hänen

sydämensä jyskytti pelosta, mutta hänestä tuntui, että hänen _täytyi_

puhua nuoren tytärpuolensa kanssa ja varottaa tätä.

Hetken kuluttua hän sanoi hiljaa ja epäröiden: "Se muistuttaa sitä

kultahelyä, jota Gimsarin Helga-rouva kantoi aina juhlissa --"

"Moni kultakappale on toisen näköinen", vastasi neito lyhyeen.

Kristiina lukitsi rasiansa ja jäi seisomaan kädet sen päällä, jottei

Margret näkisi, miten ne vapisivat.

"Rakas Margret", sanoi hän hiljaa ja lempeästi -- jäi sanattomaksi,

mutta kokosi sitten kaiken tahtonsa ja sanoi:

"Rakas Margret, minä olen katunut katkerasti -- en ole milloinkaan

voinut olla oikein iloinen, vaikka isäni antoi minulle kaikesta

sydämestään anteeksi sen, mitä olin rikkonut häntä vastaan -- tiedäthän

minun rikkoneen paljon vanhempiani vastaan sinun isäsi tähden. Mutta

mitä kauemmin elän, sitä raskaammaksi käy minun muistaa, että palkitsin

heidän hyvyytensä tuottamalla heille surua. Hyvä Margret -- sinun isäsi

on ollut sinulle hyvä elämäsi ajan --"

"Sinun ei tarvitse pelätä, äiti", vastasi tyttö. "En ole sinun oikea

tyttäresi; sinun ei tarvitse pelätä minun kiskovan päälleni sinun

likaista paitaasi tai pistävän jalkaani sinun kenkiisi?-"

Kristiina käänsi vihasta säihkyvät silmänsä tytärpuoleen. Sitten

hän puristi kovasti ristiä, joka riippui hänen kaulallaan, ja nieli

kielelle pyrkivät sanat.

* * * * *

Hän lähti Sira Eilivin puheille keventämään sydäntään samana iltana

iltarukouksen jälkeen ja etsi turhaan merkkiä papin kasvoista -- oliko

jo tapahtunut onnettomuus ja tiesikö tämä siitä. Hän muisti oman

eksyneen nuoruutensa ja muisti Sira Eilivin kasvot, joista ei näkynyt

mitään tämän liikkuessa hänen hyvää uskovien vanhempiensa parissa

tuntien hänen syntisen salaisuutensa -- muisti miten oli itse seisonut

äänettömänä ja paatuneena papin kovien nuhteiden ja varotusten edessä.

Ja muisti, miten hän oli näyttänyt äidilleen Erlendin Oslossa antamat

lahjat -- sen jälkeen kun hänet oli laillisesti kihlattu tälle. Äidin

kasvot olivat olleet järkähtämättömän tyynet hänen ottaessaan käsiinsä

lahjat, yhden kerrallaan; hän oli katsellut niitä, kiitellyt ja pannut

ne pois.

Hän oli kuoleman tuskassa ja epätoivoinen ja piti Margretia silmällä

voimiensa takaa. Erlend huomasi, että hänen vaimoaan vaivasi jokin, ja

eräänä iltana heidän pantuaan maata hän kysyi, merkitsikö se sitä, että

hän jälleen kantoi lasta.

Kristiina myönsi pelkäävänsä sitä. Ja kun mies painoi hänet hellästi

rintaansa vasten eikä enää kysynyt enempää, ei hän saanut sanotuksi,

että häntä painoikin toinen asia. Mutta kun Erlend kuiskasi, että hänen

tällä kertaa tuli olla kiltti ja antaa hänelle tytär, ei hän kyennyt

vastaamaan mitään, vaan makasi jäykkänä tuskasta ajatellen, että Erlend

ehti vielä aikanaan kuulla, paljonko iloa isällä oli tyttäristänsä --

* * * * *

Eräänä yönä tämän jälkeen oli Husabyn palvelusväki paneutunut levolle

jonkin verran juovuksissa ja liian paljon syöneenä, sillä oli ollut

viimeiset paaston edelliset päivät; kaikki nukkuivat siis hyvin

sikeästi. Mutta yöllä heräsi pikku Lauritsa vanhempien sängyssä, huusi

ja pyrki puolinukuksissa äidin rintaa imemään. Nyt oli juuri hänen

vieroittamisaikansa. Erlend heräsi, murahti vihaisesti, mutta nosti

pojan luokseen, antoi hänelle maitoa sängynportaalle jätetystä kupista

ja pani hänet sitten toiselle puolelleen.

Kristiina oli jo melkein vaipunut uneen tuntiessaan, että Erlend

nousi istumaan sängyssä. Unenpöpperössä hän kysyi, mikä oli hätänä.

Äänettömästi Erlend liukui sängystä, Kristiina kuuli hänen pukevan

ylleen joitakin vaatekappaleita, mutta kun hän kohosi kyynärpäänsä

varaan, painoi Erlend hänet takaisin patjoihin toisella kädellään,

kumartuen sängyn yli ottamaan miekkaansa seinältä vuoteen pääpuolesta.

Hän liikkui niin hiljaa kuin ilves, mutta Kristiina kuuli hänen

nousevan tikapuita, jotka veivät Margretin makuuparveen porstuan

yläpuolelle.

Silmänräpäyksen hän makasi voimattomana pelosta -- sitten hän nousi

istualleen, haki paitansa ja hameensa ja etsi pimeässä kenkänsä sängyn

edestä.

Samassa kuului parvesta naisen huuto -- sen täytyi kuulua kartanon joka

kolkkaan. Erlend huusi pari sanaa -- sitten kuului miekkojen kalsketta

ja askelia ylhäältä -- sen jälkeen maahan putoavan aseen kilinää

Margretin huutaessa kaiken aikaa.

Kristiina kyyhötti polvillaan lieden luona -- kaapi kuuman tuhkan

hiilien päältä paljailla käsillään ja puhalsi hiiliin. Saatuaan tulen

tervastikkuun ja nostettuaan sen ilmaan vapisevin käsin hän näki

Erlendin hahmon ylhäällä pimeässä -- tämä hyppäsi alas, tikapuista

piittaamatta, paljastettu miekka kädessä -- ja juoksi ulos porstuan

ovesta.

Kaikkialla kurkotti poikien päitä pimeässä. Kristiina meni

pohjoisenpuoleisen sängyn luokse, jossa hänen kolme vanhinta poikaansa

nukkuivat, käski heidän panna silmät kiinni ja sulki oven. Ivarin ja

Skulen, jotka olivat kavunneet penkille ja tirkistivät peloissaan tulta

kohti, hän käski mennä aviosänkyyn ja sulki heidät sinne. Sitten hän

sytytti kynttilän ja meni pihamaalle.

Ulkona satoi -- ja kun kynttilän valo silmänräpäyksen ajan häilähti

vetisessä iljanteessa, hän näki viereisen rakennuksen ulkopuolella

ison joukon väkeä -- rakennuksessa asuivat Erlendin asemiehet. Sitten

kynttilä sammui -- hetken oli kaikki pilkkosen pimeätä -- mutta joku

näkyi tulevan miestentuvasta päin kantaen lyhtyä kädessään; se oli Ulf

Haldorinpoika.

Tämä kumartui tumman hahmon yli, joka virui kasassa vetisellä

iljanteella. Kristiina kumartui alas ja tunnusteli käsillään -- se oli

nuori Haakon, Gimsarin herra; hän oli tajuton tai kuollut. Kristiinan

kädet tulivat vereen. Ulfin avulla hän sai käännetyksi miehen. Veri

juoksi suihkuna oikeasta käsivarresta, mistä käsi oli katkaistu.

Vaistomaisesti hän heitti silmäyksen Margretin parven luukkuun, joka

leksotti tuulessa. Hän ei nähnyt siellä kenenkään kasvoja -- mutta

olikin hyvin pimeä.

Ollessaan polvillaan rapakossa ja rutistaessaan kaikin voimin Haakonin

rannetta estääkseen siten verta virtaamasta hän tajusi, että Erlendin

miehet siinä seisoivat puolipukeissa ympärillä. Sitten hän näki

Erlendin tuhkanharmaat, vääristyneet kasvot -- tämä kuivasi mekkonsa

liepeellä veristä miekkaansa -- hänen säärensä ja jalkansa olivat

paljaat.

"Tuokoon joku -- hihnan -- ja sinä, Bjørn, mene herättämään Sira

Eiliviä -- hänet pitää kantaa papintaloon --"

Kristiina otti vastaan nahkahihnan, jonka joku ojensi hänelle, ja

kiersi sen kädentyngän ympärille. Yhtäkkiä virkkoi Erlend hurjasti ja

kovaa:

"Ei saa koskea häneen! Antaa miehen maata siinä, mihin on asettunut --"

"Eihän se ole mahdollista, mieheni", sanoi Kristiina rauhallisesti,

vaikka hänen sydämensä jyski pakahtuakseen, "ymmärräthän sinä sen".

Erlend iski miekkansa raskaasti maahan:

"Niin -- eihän tyttö ole sinun lihaasi ja vertasi -- sen minä olen

tuntenut joka päivä ja hetki."

Kristiina nousi ja sanoi hiljaa miehelleen:

"Sittenkin minä suon hänelle sen, että asia tulee haudatuksi -- jos

se käy päinsä. Te miehet", sanoi hän kääntyen huovien puoleen, jotka

seisoivat ympärillä, "olettehan te niin uskolliset herrallenne, ettette

kerro tästä ennen kuin hän on puhunut teille, mistä tämä riita Haakonin

ja hänen välillään syntyi --"

Kaikki miehet vastasivat myöntäen. Eräs uskalsi sanoa heidän heränneen

naisen huutoon; se oli kuulunut siltä kuin hänet olisi yritetty väkisin

maata -- sitten oli joku hypännyt heidän katolleeen, mutta oli kai

luisunut alas jäätikölle, he olivat kuulleet liukumista ja sitten

mätkähdyksen maahan. Mutta Kristiina käski miestä vaikenemaan. Samassa

tuli Sira Eiliv juosten.

Erlend kääntyi ja meni sisään, mutta vaimo juoksi perästä ja tahtoi

tunkeutua ohi. Kun Erlend meni parven portaita kohti, juoksi Kristiina

jälleen väliin ja tarttui Erlendin käsivarteen:

"Erlend -- mitä sinä aiot tehdä lapselle?" kysyi hän nopeasti katsoen

miehensä hurjannäköisiin, harmaankalpeisiin kasvoihin.

Erlend ei vastannut, vaan koetti työntää häntä luotaan, mutta Kristiina

ei päästänyt häntä.

"Odota, Erlend, odota -- hänhän on lapsesi! Ethän sinä tiedä -- mieshän

oli täysissä pukimissa", yritti hän rukoilla epätoivoisena.

Erlend ärjähti ääneen ennen kuin vastasi -- Kristiina valahti

kalmankalpeaksi kauhusta -- Erlendin puhe oli niin raakaa ja hänen

äänensä vieras villistä tuskasta.

Sitten Kristiina otteli ääneti raivostuneen miehensä kanssa -- Erlend

ärisi ja puri hammasta. Kunnes Kristiina näki hänen katseensa hämärässä:

"Erlend -- anna minun mennä hänen luokseen ensin. Minä en ole unohtanut

päivää, jolloin itse en ollut Margretia parempi --"

Silloin Erlend päästi hänet ja horjahti porstuan seinää vasten, johon

jäi seisomaan vapisten kuin kuoleva eläin. Kristiina meni hakemaan

kynttilän, sytytti sen, palasi ja meni Erlendin ohitse Margretin

parveen.

Ensimmäinen, mihin valo sattui, oli miekka, joka virui lattialla

lähellä sänkyä, ja poikkilyöty käsi sen vieressä. Kristiina sivalsi

päästään huivin, jonka hän älyämättään oli sitaissut löyhästi

hajallaan olevien hiustensa peitoksi, ennen kuin lähti ulos miesten

luokse. Nyt hän peitti sillä sen mikä oli lattialla. Margret istui

kokoonkyyristyneenä pääpuolessa olevan pieluskasan päällä -- tuijottaen

Kristiinan kädessä olevaan kynttilään silmät selkoselällään kauhusta.

Hän oli kerännyt vuodevaatteet ympärilleen, mutta valkoiset olkapäät

hohtivat alastomina kullanvärisen, kiharan tukan keskeltä. Pitkin

huonetta oli verta.

Kristiinan jännitys purkautui hillittömäksi itkuksi -- oli surkeaa

nähdä tuo kaunis nuori neito semmoisen pelon vallassa. Silloin parahti

Margret:

"Äiti -- mitä isä tekee minulle --"

Kristiina ei voinut sille mitään, että hänen sydämensä ikään kuin

koveni ja kutistui kokoon kesken sääliään tyttöä kohtaan. Margret ei

kysynyt ollenkaan mitä hänen isänsä oli tehnyt Haakonille. Hän näki

kuin näyssä mitä hän olisi tuntenut, jos Erlend olisi virunut maassa ja

hänen oma isänsä olisi ollut hänen vieressään verinen miekka kädessä ja

hän itse --. Mutta Margret ei ollut liikahtanut paikaltaan. Kristiina

ei voinut estää vanhaa, halveksuvaa vihamielisyyttä Elinen tytärtä

kohtaan nousemasta esiin Margretin viskautuessa häntä vasten täristen,

melkein mielettömänä pelosta; hän istuutui sängynreunalle ja koetti

tyynnyttää tyttöä.

Näin he istuivat Erlendin ilmestyessä esiin luukusta. Hän oli nyt

täysissä pukimissa. Margret parahti uudelleen ja piiloutui äitipuolen

syliin -- Kristiina vilkaisi mieheensä -- tämä oli tyyni, mutta kalpea

ja vieraan näköinen. Ensimmäisen kerran hän näytti niin vanhalta kuin

oli.

Mutta hänen sanoessaan rauhallisesti: "Voit mennä alas, Kristiina --

minä tahdon puhua kahden kesken tyttäreni kanssa" -- Kristiina totteli.

Hän laski tytön varovasti vuoteelle, peitti hänet leukaa myöten ja meni

sitten alas.

Hän teki samoin kuin Erlend, pukeutui kokonaan -- kukaan ei suinkaan

enää nukkunut Husabyssä tänä yönä -- ja alkoi puhua rauhoittavasti

pelästyneille lapsille ja palvelijoille.

* * * * *

Seuraavana aamuna lähti Margretin palvelusneito pahimmassa lumipyryssä

itkien talosta, kantaen kimpsujaan pienessä pussissa selässään. Isäntä

ajoi hänet talosta mitä hirveimmin haukkumasanoin uhaten nylkeä hänet

petollisesta palveluksesta.

Sitten hän kuulusteli toisia naispalvelijoita -- eivätkö nämä olleet

aavistaneet pahaa, kun Ingeleiv syksyn ja talven kuluessa vähän väliä

oli nukkunut heidän luonaan eikä ylhäällä Margretin parvessa. Ja eikö

se ollut ihmetyttänyt heitä, että koirat oli suljettu heidän luokseen

yöksi. Mutta nämä vastasivat luonnollisesti kieltäen.

Sitten hän lopuksi puhui vaimonsa kanssa kahden. Tuskaisena ja

kuolemanväsyneenä Kristiina kuunteli häntä, koettaen vastata hänen

epäoikeudenmukaisuuteensa hiljaisen tyynesti. Hän ei kieltänyt olleensa

levoton, mutta hän jätti sanomatta sen, ettei hän ollut puhunut

Erlendille pelostaan siksi, ettei hän koskaan ollut kokenut muuta kuin

kiittämättömyyttä yrittäessään neuvoa Erlendiä tai Margretia neidon

parasta tarkoittaessaan. Ja hän vannoi Jumalan ja Neitsyt Maarian

nimeen, ettei ollut osannut aavistaa tai ajatella sellaista, että tuo

mies kävi Margretin luona öisin.

"Sinä!" sanoi Erlend pilkallisesti. "Itsehän sinä sanoit muistavasi

ajan, jolloin sinä et ollut Margretia parempi. -- Ja taivaan Jumala

tietää sinun antaneen minun tuntea joka päivä naimisissa ollessamme,

että muistat minun sinua kohtaan tekemäni vääryyden -- vaikka sinä

tahdoit samaa kuin minä ja vaikka isäsi, enkä minä, suureksi osaksi oli

syypää onnettomuuteen kieltäytyessään antamasta sinua minulle vaimoksi

-- minä olisin ollut halukas sovittamaan syntini ensi hetkestä asti. Ja

kun sinä näit Gimsarin soljen", sanoi Erlend tarttuen lujasti vaimonsa

käteen ja nostaen sen ylös, -- siinä välkkyi kaksi Erlendin antamaa

sormusta, jotka Kristiina oli saanut Gerdarudissa -- "etkö silloinkaan

ymmärtänyt, vaikka olet kantanut joka päivä sormuksia, jotka minä

annoin sinulle silloin, kun sinä annoit minulle kunniasi?"

Kristiina oli vaipua maahan väsymyksestä ja surusta; hän vastasi hiljaa:

"Mahtanetkohan sinä ollenkaan muistaa sitä aikaa, jolloin sait minun

kunniani, Erlend --?"

Silloin Erlend tarttui päähänsä, viskautui penkille, vääntelehti ja

kieritteli itseään siinä. Kristiina kävi istumaan vähän matkan päähän

-- hän olisi tahtonut auttaa miestään. Hän ymmärsi onnettomuuden

koskevan sitä kipeämmin Erlendiin, kun tämä itse oli rikkonut muita

vastaan samoin kuin häntä vastaan nyt oli rikottu. Ja Erlend,

joka ei milloinkaan ollut tahtonut omaksua syytä tuottamistaan

onnettomuuksista, ei näyttänyt jaksavan kestää syyllisyyttään tähän

asiaan -- eikä ollut olemassa ketään muita kuin Kristiina, jonka

hartioille hän olisi voinut sen vierittää. Mutta Kristiinaa ei niin

tämä suututtanut kuin häntä suretti ja pelotti se, mitä tämän jälkeen

oli tapahtuva --

* * * * *

Sitten Kristiina käväisi katsomassa Margretia. Tämä makasi paikallaan

liikkumatta, kalpeana ja tuijottavin silmin. Hän ei ollut vieläkään

kysynyt Haakonin kohtaloa -- Kristiina ei tiennyt tapahtuiko se siksi,

ettei Margret uskaltanut, vai oliko hän tullut aivan tylsäksi omasta

surkeudestaan.

Iltapäivällä näki Kristiina Erlendin ja Kløng islantilaisen kulkevan

yhdessä lumisohjon läpi ritariparveen. Mutta he viipyivät siellä vain

hetken, sitten Erlend palasi yksinään takaisin. Kristiina vilkaisi

ylös Erlendin ilmestyessä valoon ja kulkiessa ohi -- senjälkeen hän

ei uskaltanut kääntää silmiään sille kulmallekaan, minne Erlend oli

paennut. Hän oli ollut aivan murtunut mies.

Vähän myöhemmin Kristiinan käytyä parvessa asialla juoksivat Ivar ja

Skule häntä vastaan ilmoittaen äidilleen, että Kløng islantilainen

aikoi lähteä illalla pois -- pojat olivat suruissaan, sillä tämä oli

ollut heidän ystävänsä. Kløng suori paraikaa tavaroitaan kokoon, aikoi

ehtiä Birgsiin yöksi --.

Kristiina oli jo arvannut asian. Erlend oli tarjonnut tytärtään

kirjurille, mutta tämä ei ollut tahtonut vieteltyä neitoa. Mutta mitä

tuo keskustelu oli merkinnyt Erlendille -- sitä hän ei rohjennut edes

ajatella, niin se häntä huimasi ja suretti.

* * * * *

Toisena päivänä tuli sana papintalosta. Haakon Eindridenpoika pyysi

Erlendiä puheilleen. Erlend lähetti sellaisen vastauksen, ettei hänellä

ollut mitään puhuttavaa Haakonille. Sira Eiliv sanoi Kristiinalle,

että jos Haakon jäisi eloon, tulisi hän olemaan täydellinen raajarikko

--; paitsi sitä, että hän oli menettänyt oikean kätensä, olivat hänen

selkänsä ja lanteensa myös pahoin ruhjoutuneet hänen pudotessaan

alas miesten tuvan katolta. Mutta kotiinsa hän tahtoi päästä, vaikka

oli siinä kunnossa, ja pappi oli luvannut toimittaa hänelle reen.

Haakon katui syntiään täydestä sydämestä -- hän myönsi Margretin

isän toimineen oikeuden mukaan, määräsipä laki niin tai näin; omasta

puolestaan hän toivoi kaikkien painavan unhoon tämän asian, niin

että hänen rikoksensa ja Margretin häpeä peittyisi niin paljon kuin

mahdollista. Iltapuoleen hänet kannettiin rekeen, jonka Sira Eiliv

oli saanut lainaksi Repstadista, ja pappi lähti itse saattamaan häntä

ratsain Gauldaliin.

* * * * *

Seuraavana päivänä, joka oli piinaviikon keskiviikko, lähti Husabyn

väki Vinjarin seurakuntakirkkoon. Mutta iltarukouksen aikaan pyysi

Kristiina apulaistaan päästämään hänet kotikirkkoon.

Hän tunsi vielä tuhan hiuksillaan polvistuessaan poikapuolensa haudalle

ja lukiessaan paternosterit hänen sielunsa puolesta.

Pojasta ei kaiketi enää ollut jäljellä juuri muuta kuin luut tuolla

kivipaaden alla. Luut ja hiukset ja hiukan vaatteiden jätteitä,

joihin hän oli ollut kääritty. Kristiina oli nähnyt pikku sisarensa

jäännökset, kun hänet otettiin haudasta ja vietiin isän rinnalle

Hamariin. Tomua ja tuhkaa -- hän muisti isänsä kauniit kasvot, äitinsä

suuret silmät ja ryppyiset kasvot sekä vartalon, joka oli pysynyt niin

kumman nuorena ja hoikkana ja notkeana, vaikka kasvot olivat vanhenneet

varhain. He lepäsivät saman kiven alla ja maatuivat kuten talo, joka

luhistuu kokoon jäätyään autioksi. Hänen mieleensä sukelsi kuvia -- hän

näki edessään kotikirkon palaneet rauniot, muisti erään Silin laaksossa

olevan kartanon, jonka ohi he olivat ratsastaneet matkatessaan Vaageen:

rakennukset törröttivät tyhjinä ja olivat maahan hajoamassa, ja ne

joiden maalla nuo talot olivat, eivät uskaltaneet mennä niiden lähelle

auringon laskettua. Hän muisti rakkaita kuolleitaan -- heidän ilmeensä

ja heidän äänensä, heidän hymynsä, tapansa ja liikkeensä -- oli niin

outoa ajatella heidän muotoaan, kun he itse olivat muuttaneet toiseen

maahan; se tuntui samanlaiselta kuin muistella autioksi jäänyttä taloa,

jonka mädänneet hirret hajosivat maahan.

Hän istui rukouspallilla tyhjässä kirkossa, ja pyhänsavun haju

kiinnitti hänen ajatuksensa kuolemaan ja ajallisten asioiden

katoavaisuuteen. Eikä hän jaksanut kohottaa sieluaan sitä maata kohti,

missä he olivat, mihin kaikki hyvyys ja rakkaus ja uskollisuus koottiin

ja missä se pysyi. Joka päivä kun hän rukoili heidän sielujensa

puolesta, tuntui hänestä luonnottomalta, että hänen tuli rukoilla

heidän puolestaan, joilla jo eläessään oli ollut enemmän rauhaa

sielussaan kuin hänellä itsellään kertaakaan täysikasvuiseksi tultuaan.

Sira Eiliv sanoi tosin, että rukous kuolleiden puolesta oli aina

hyväksi -- hyväksi ihmiselle itselleen samoin kuin niille, jotka jo

olivat rauhan valtakunnassa Jumalan luona.

Mutta entä sitten? Hänestä tuntui, että kun hänen ruumiinsa viimein

mätäni kiven alla, täytyisi hänen levottoman sielunsa vielä sittenkin

lepatella jossakin aution kartanon lahonneiden rakennusten nurkissa.

Sillä hänen mielestään ei lähtenyt synti, se oli jäävä sinne kuin

rikkaruohon juuriverkko multaan. Se ei enää kukoistanut ja kasvanut ja

levittänyt tuoksua, vaan pysyi vain siellä mullan sisässä kelmeänä ja

väkevänä ja elollisena. Ja vaikka hän tunsi sydämessään niin suurta

hellyyttä nähdessään miehensä epätoivon -- ei hänellä riittänyt

tahtoa vaimentamaan sisäistä ääntä, joka kyseli loukkaantuneena ja

katkeroituneena -- kuinka voit puhua minulle noin, oletko unohtanut,

että silloin, kun minä annoin sinulle kunniani ja uskollisuuteni, olin

minä sinun kallein ystäväsi --. Vaikka hän tiesi, että niin kauan kuin

tuo ääni oli kyselevä siten, oli hän puhuva Erlendille niin kuin hän

itse olisi unohtanut --

Hän viskautui hengessä Pyhän Olavin arkun eteen, tarttui veli Edvinin

maatuneeseen käteen, jota säilyteltiin Vatsfjeldetin kirkossa, rutisti

käsissään pyhäinjäännösristejä, joissa oli kuolleen naisen vaatetilkku

ja tuntemattoman veritodistajan luusiru -- tarttui turvaa hakien

noihin vähäisiin jäännöksiin, jotka olivat kuoleman ja katoavaisuuden

halki säilyttäneet hivenen manallemenneen sielun voimaa -- samanlaista

kuin se taikavoima, joka piilee entisten urhojen maastakaivetuissa,

ruostuneissa miekoissa.

Seuraavana päivänä ratsasti Erlend kaupunkiin ainoastaan Ulfin ja erään

toisen miehen seurassa. Hän ei palannut Husabyhyn koko paaston aikana,

mutta Ulf haki hänen huovisaattueensa kotoa ja ratsasti tapaamaan häntä

Orkedalin välipaastokäräjille.

Ulf uskoi Kristiinalle salassa Erlendin sopineen Tiedeken Pausin,

Nidarosin saksalaisen kultasepän kanssa Margretin naittamisesta

Tiedekenin pojalle Gerlakille heti pääsiäisen jälkeen.

Erlend tuli kotiin pyhiksi. Hän oli nyt rauhallinen ja tasapainossa,

mutta Kristiina oli huomaavinaan, ettei Erlend ollut unohtava

tätä asiaa yhtä helposti kuin monta muuta -- joko siksi, ettei

hän todellakaan enää ollut yhtä nuori, taikka siksi, ettei mikään

ennen ollut nöyryyttänyt häntä niin syvästi. Margretista oli ihan

yhdentekevä, miten isä tahtoi asian järjestää.

Kerran illalla, kun mies ja vaimo olivat kahden, sanoi Erlend kuitenkin:

"Jos hän olisi ollut minun aviolapseni -- tai hänen äitinsä naimaton

nainen -- niin minä en ikinä olisi antanut häntä vieraalle miehelle

joskin hänen olisi käynyt kuten on käynyt; olisin pitänyt luonani

sekä hänet että hänen jälkeläisensä. Sehän se on pahinta -- mutta

syntyperänsä tähden hänen on parempi joutua aviomiehen turviin."

Mutta Kristiinan tehdessä varustuksia tytärpuolen lähtöä varten sanoi

Erlend eräänä päivänä lyhyesti:

"Et suinkaan sinä ole siksi terve, että jaksaisit tulla meidän mukaamme

kaupunkiin?"

"Jos sinä haluat, lähden minä tietysti mukaan", vastasi Kristiina.

"Miksi minä sitä haluaisin? Kun et sinä ole ollut hänelle äidin

sijainen ennenkään, voit päästä olemasta sitä tälläkin kertaa -- mitään

ilojuhlaa näistä häistä ei tule. Raasvoldin Gunna-rouva sekä hänen

pojanvaimonsa eivät ole unohtaneet sukulaisuutta, vaan ovat luvanneet

tulla."

Näin jäi Kristiina Husabyhyn Erlendin naittaessa tyttärensä Nidarosissa

Gerlak Tiedekeninpojalle.