I
Ragnfrid Ivarintytär ei elänyt täyttä kahta vuotta miehensä jälkeen;
hän kuoli alkutalvesta vuonna 1332. On pitkä matka Hamarista Skauniin,
joten Husabyhyn tuli tieto hänen kuolemastaan vasta kun hän jo oli
maannut maassa toista kuukautta. Mutta ensimmäisenä rukoussunnuntaina
pääsiäisen jälkeen tuli Simon Andreksenpoika sinne; sukulaisten kesken
oli yhtä ja toista sovittava Ragnfridin perinnön johdosta. Kristiina
Lauritsantytär omisti nyt Jørundgaardin, ja päätettiin, että Simon
valvoisi hänen tilojaan ja kantaisi lampuodeilta tulevat maksut; Simon
oli hoitanut kartanoa anoppinsakin nimiin tämän asuessa Hamarissa.
Juuri näihin aikoihin oli Erlendillä paljon päänvaivaa ja harmia
eräistä hänen toimessaan sattuneista seikoista. Edellisenä syksynä oli
Forbregdin isäntä Huntjov Updalista tappanut naapurinsa siksi, että
tämä oli kutsunut hänen vaimoaan noidaksi. Naapurit toivat murhamiehen
sidottuna läänin herran luokse, ja Erlend sulki hänet toistaiseksi
ylisille. Mutta kun pakkanen talven kuluessa yltyi, antoi hän murhaajan
liikkua vapaasti miestensä parissa. Huntjov oli ollut Erlendin mukana
pohjoisessa Margygrenillä ja oli silloin osoittanut suurta rohkeutta.
Kun Erlend lähetti Huntjovin asiaa koskevan kirjelmän hallitukselle
pyytäen tälle maanpakolupaa, esitti hän miehen mitä parhaimmassa
valossa, ja kun Ulf Haldorinpoika meni takuuseen siitä, että Huntjov
saapuisi määräaikana Orkedalin käräjille, päästi Erlend miehen menemään
kotiinsa jouluksi. Mutta sitten tämä lähti vaimoineen Drivdaleniin
tervehtimään muuatta sukulaistaan, ja sille tielle he jäivät. Erlend
arveli heidän menettäneen henkensä ankarassa rajuilmassa, joka oli
vallinnut siihen aikaan, mutta monet vakuuttivat heidän paenneen --
ja lääninherran miehet saivat nuolla näppiään. Sitten nostettiin
uusia kanteita kadonneita vastaan -- Huntjovia syytettiin siitä, että
hän joitakin vuosia sitten oli murhannut erään miehen tunturilla ja
haudannut hänen ruumiinsa louhikon koloihin -- miehen, jonka Huntjov
luuli pistäneen puukolla hänen tammaansa kylkeen. Ja kävi ilmi, että
vaimo oli harjoittanut noituutta.
Updalin pappi ja arkkipiispan asiamies alkoivat nyt tutkia näitä
noituusasioita. Ja he saivat selville raskauttavia todisteita Ørkdalin
piirin kansan huonosta kristillisyydestä. Asia koski etupäässä
syrjäseutuja, kuten Rennabuta ja Updalsskogenia, mutta muuan vanha
Budvikin mieskin vietiin Nidarosiin arkkipiispan tuomioistuimen eteen.
Näissä asioissa osoitti Erlend niin vähän intoa, että siitä puhuttiin
yleisesti. Samoin epäiltiin vanhan Aanin, joka asui meren rannalla
Husabyn maalla ja joka melkein täytyi laskea kuuluvaksi Erlendin
alustalaisiin, harjoittaneen loitsimista ja taikuutta ja säilyttäneen
tuvassaan pakanallisia kuvia, joita hänen sanottiin palvovan. Mutta
mitään sellaista ei löydetty hänen tavaroistaan hänen kuolemansa
jälkeen. Erlend ja Ulf Haldorinpoika olivat olleet hänen luonaan
hänen heittäessään henkensä -- nämä olivat voineet hävittää yhtä
jos toista ennen papin tuloa, tuumivat ihmiset. Ja kun asiaa oikein
tarkoin ajatteli, muistui mieleen, että Erlendin lihallinen täti
oli ollut syytöksessä noituudesta, huoruudesta ja miehenmurhasta --
vaikka rouva Aashild Gautentytär oli ollut siksi viisas ja taitava ja
kaiketi myös siinä määrin mahtavien ystävien suojeluksessa, ettei häntä
voitu tuomita mistään. Samassa johtui mieleen, että Erlend oli elänyt
nuoruudessaan hyvin epäkristillisesti ja ollut piittaamatta kirkon
kirouksesta.
Loppujen lopuksi arkkipiispa haastoi Erlend Nikulauksenpojan puheilleen
Nidarosiin. Simon seurasi lankoaan kaupunkiin; hänen oli haettava
sisarenpoikansa Ranheimistä, sillä tämän oli ollut määrä lähteä Simonin
kanssa etelään ollakseen äitinsä luona vähän aikaa.
Oli viikko Frostan käräjiin, ja kaupungissa vilisi väkeä. Kun langokset
olivat tulleet arkkipiispan taloon ja heidät oli viety puhetupaan,
tapasivat he siellä useita ristinveljiä ja muutamia maallisia herroja
-- muiden muassa Frostan käräjien päätuomarin, Harald Nikulauksenpojan,
Nidarosin laamannin Olav Hermanninpojan, ritari Guttorm Helgenpojan,
Jemtlandin lääninherran ja Arne Gjavvaldinpojan, joka heti tuli Simon
Darrea kohti tervehtien tätä sydämellisesti. Arne vei Simonin kerallaan
ikkunasyvennykseen, ja he istuutuivat sinne.
Simonin oli tukala olla. Hän ei ollut tavannut Arnea sen jälkeen kun
oli käynyt Ranheimissä kymmenen vuotta sitten, ja vaikka häntä oli
kestitty siellä hyvin, oli tuo retki muistoineen jättänyt haavan hänen
mieleensä.
Arnen kerskaillessa nuoresta Gjavvaldista istui Simon pitäen silmällä
lankoaan. Erlend seisoi puhellen kuninkaan kamreerin kanssa, -- tämä
oli nimeltään Baard Petrinpoika, mutta ei ollut sukua hestnæsilaisille.
Ei voinut sanoa hänen käytöksestään puuttuvan säädykkyyttä, hän oli
hyvinkin vapaa ja luonteva seisoessaan siinä puhellen tuon vanhan
herran kanssa -- kädet selän takana ja keikutellen hiukkasen varpaitaan
ja kantapäitään. Tavallisuuden mukaan oli hän nytkin tummassa, mutta
erittäin kauniissa puvussa -- siihen kuului sininen ruumiinmukainen
kothardi, joka oli auki sivuista, musta hartiakaulus, jonka huppu oli
viskattu niskaan, joten sen harmaa silkkisisus näkyi, hopeasilainen
vyö ja pitkät punaiset jalkineet, jotka olivat pauloitetut tiukasti
pohkeiden ympäri, niin että hänen kauniit, hoikat säärensä ja jalkansa
näkyivät.
Kiviseinien lasisista ikkunoista lankeavassa valossa näkyi kyllä, että
Erlendillä oli jo huomattavan paljon harmaita hiuksia ohimoilla. Suun
ja silmien ympärillä oli jonkin verran kurttuja, ja pitkään, kauniisti
kaartuvaan kaulaan oli ilmestynyt poikittaisia vakoja. Mutta sittenkin
hän näytti tavattoman nuorelta toisten herrojen joukossa -- vaikka hän
ei suinkaan ollut nuorin sisällä olevista miehistä. Hän oli näet yhtä
hoikka ja veiterä kuin ennen, käytteli jäseniään samalla vapaalla ja
hiukan huolettomalla tavalla kuin nuoruudessaan, ja hänen askeleensa
olivat yhtä kepeät ja joustavat kuin ne olivat olleet ennen hänen
alkaessaan nyt, kamreerin poistuttua, kävellä edestakaisin lattialla,
kädet yhä selän takana. Kaikki toiset herrat istuutuivat; he puhelivat
keskenään yksikantaan matalalla, kuivalla äänellä. Erlendin keveät
askeleet ja hänen pienten hopeakannustensa kilinä kaikui liian selvästi
huoneessa.
Viimein eräs häntä nuorempi mies käski vihaisesti häntä istumaan
penkille ja sanoi: "Älä pidä semmoista melua, mies!"
Erlend seisahtui äkkiä, rypisti kulmiaan -- ja kääntyi sitten nauraen
puhujan puoleen.
"Missä sinä olit illalla olutta juomassa, kun pääsi on niin arka, hyvä
ystävä?" -- sanoi hän ja istuutui. Kun Harald laamanni tuli hänen
luokseen, nousi hän kylläkin seisomaan ja seisoi siihen asti, kun
toinen oli istuutunut, mutta sitten hän istahti tämän viereen, heitti
jalan polvensa yli ja istui siinä kädet polven ympärillä, toisen
puhuessa.
Erlend oli kertonut Simonille hyvin avosydämisesti kaikista
vaikeuksista, joita hänelle oli tuottanut murhamiehen ja noitavaimon
pako. Mutta kukaan ei olisi voinut olla huolettomamman näköinen kuin
Erlend oli istuessaan siinä selvittelemässä asiaa laamannin kanssa.
Sitten tuli arkkipiispa. Hänet johdatti istuimelleen kaksi miestä,
jotka sitten alkoivat asettaa patjoja hänen ympärilleen. Simon ei
ollut nähnyt milloinkaan herra Eiliv Kortinia. Hän oli heikon ja
vanhan näköinen ja näytti olevan viluissaan, vaikka hänellä oli yllään
turkki ja karvareunainen lakki. Kun Erlendin vuoro tuli, johti Simon
Erlend-lankonsa arkkipiispan eteen ja notkisti polveaan suudellessaan
Eiliv-herran sormusta. Erlendkin suuteli sormusta kunnioittavasti.
Hän esiintyi myös erittäin sievästi ja kunnioittavasti astuessaan
viimein arkkipiispan eteen -- tämän keskusteltua ensin hyvän aikaa
toisten herrojen kanssa erilaatuisista asioista. Mutta hän vastasi
jokseenkin keveästi erään kaniikin tekemiin kysymyksiin, ja hänen
ilmeensä oli rohkea ja viaton.
Olihan hän kuullut tuosta noituudesta juoruttavan jo useampia vuosia.
Mutta niin kauan kuin ei kukaan ollut kääntynyt hänen puoleensa
oikeuden edustajana, ei hän mitenkään voinut katsoa velvollisuudekseen
tutkia kaikkia löyhiä puheita, joita naisväki punoo kokoon. Papin asia
kai oli ottaa selville, milloin oli syytä nostaa kanne.
Sitten häneltä kysyttiin siitä vanhasta miehestä, joka oli asunut
Husabyn maalla ja jonka sanottiin harjoittaneen taikuutta.
Erlend hymähti. Aan oli kyllä itse kerskunut taidostaan, mutta
todisteita ei Erlend ollut nähnyt siitä koskaan. Lapsesta asti hän
oli kuullut Aanin puhuvan joistakin velhottarista, joita hän nimitti
Hoeniksi ja Skøguliksi ja Snotraksi -- mutta hän ei ollut milloinkaan
pitänyt sitä muuna kuin leikkipuheena ja kaskuna. "Veljeni Gunnulf ja
pappimme Sira Eiliv ovat monesti kuulustelleet häntä, mutta eivät kai
ole saaneet tietoonsa mitään merkittävämpää, koska eivät ole nostaneet
syytettä. Mies kävi kirkossa joka messupyhä ja osasi rukouksensa."
Kovin paljon hän ei ollut luottanut Aanin metkuihin ennenkään, mutta
pohjoisesta palattuaan hän vasta oli oikein selvästi tajunnut, että
Aanin temput olivat pelkkää petkutusta.
Pappi kysyi silloin, oliko totta, että Erlend oli kerran itse saanut
Aanilta jotakin -- jotakin, jonka piti tuoda hänelle onnea lemmen
asioissa?
Oli, vastasi Erlend hymyillen, nopeasti ja selvästi. Hän oli silloin
ollut viidentoista vaiheilla -- kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten.
Hän oli saanut Aanilta nahkamassin, jossa oli pieni valkoinen kivi ja
eläimen kuivuneita osia. Mutta ei hän ollut juuri uskonut silloinkaan
sellaisiin -- hän oli antanut sen pois seuraavana vuonna, ollessaan
ensimmäistä talvea kuninkaan kartanossa. Se oli tapahtunut eräässä
kaupungin saunassa -- hän oli vallattomuuksissaan näyttänyt taikakalun
toisille nuorille pojille. Ja sitten oli eräs henkivartion päällikkö
halunnut ostaa sen -- Erlend oli vaihtanut sen hyvään partaveitseen.
Kysyttiin, kuka tuo herra oli.
Ensin Erlend ei tahtonut sitä mainita. Mutta arkkipiispa itse vaati
häntä puhumaan. Erlend katsoi heihin veitikkamaisesti:
"Se oli herra Ivar Ogmundinpoika --"
Herrojen kasvot muuttuivat merkillisen näköisiksi. Vanhan Guttorm
Helgenpojan suusta kuului kummallisia pyrskähdyksiä. Itse herra Eiliv
koetti pakottautua pysymään vakavana. Silloin Erlend rohkeni sanoa
silmät maahanluotuina ja alahuultaan puraisten:
"Eihän herra arkkipiispa ole kiusaava tuota kelpo ritaria tämän vanhan
asian tähden. Kuten teille jo sanoin -- minä en uskonut siihen juuri
nimeksikään -- enkä minä ole huomannut muutosta meissä kummassakaan sen
vuoksi, että annoin hänelle tuon kappaleen --"
Herra Guttorm rämähti nyt röhänauruun, ja silloin muutkin, toinen
toisensa perästä, yhtyivät siihen vatsansa pohjasta. Arkkipiispa
hörähteli, yski ja pudisti päätään. Oli tunnettu asia, että
Ivar-herralla oli aina ollut parempi tahto kuin taito eräissä asioissa.
Hetken kuluttua eräs ristinveljistä kuitenkin rauhoittui sen verran,
että muistutti heidän kokoontuneen yhteen puhumaan vakavista asioista.
Erlend kysyi hiukan terävästi, oliko joltakin taholta nostettu kanne
häntä vastaan ja merkitsikö tämä kuulustelua -- hän oli ymmärtänyt
olevansa kutsuttu neuvottelukokoukseen. Keskustelua jatkettiin
sitten, mutta jonkin verran häiriöitä tuotti sentään se, että Guttorm
Helgenpoika purskahti vähän päästä naurunhörähdyksiin.
Toisena päivänä, langoksien ratsastaessa kotiin Ranheimista, otti
Simon puheeksi eilisen keskustelunaiheen. Simonin mielestä Erlend oli
suhtautunut siihen kovin keveästi -- Simon oli ollut huomaavinaan, että
yksi ja toinen noista korkeista herroista olisi halusta tehnyt hänelle
kolttoset, jos olisi voinut.
Erlend sanoi, että sen hän kyllä tiesi. Sillä täällä pohjoisessa
kannattivat useimmat kansleria -- ainoastaan arkkipiispa oli ollut
täysin laillinen -- hän neuvotteli kaikissa asioissa apumiehensä Kløng
Arenpojan kanssa, joka oli erinomaisen tarkka laintuntija. Erlend
puhui tosissaan ja hymyili vain sanoessaan, ettei kukaan ollut tainnut
odottaa, että hän tuntisi asiansa niin hyvin -- eivät hänen kotoiset
ystävänsä enempää kuin neuvoston herratkaan. Hän ei muuten tiennyt
viitsisikö hoitaa enää koko lääniä, jos hänen toiminnalleen pantaisiin
toisenlaiset ehdot kuin mihin hän oli sitoutunut Erling Vidkuninpojan
ollessa valtakunnan johdossa. Hänen asiansa olivat nyt sellaiset,
varsinkin hänen vaimonsa isän kuoleman jälkeen, ettei hänen tarvinnut
kerjätä niiden miesten suosiota, jotka olivat nousseet valtaan siten,
että kuningas oli julistettu täysi-ikäiseksi. Samantekevä, milloin tuo
mätä poika julistettiin täysi-ikäiseksi, ei hän kuitenkaan miehistynyt
siitä, että istui piilossa. Sitä aikaisemmin oli käyvä ilmi hänen oikea
karvansa -- taikka niiden ruotsalaisten herrojen karva, jotka ohjasivat
häntä. Vielä hänen huomattaisiin olleen oikeassa kerran, tuumi Erlend.
Tälle maalle oli käyvä kalliiksi, jos Maunu-kuningas yrittäisi laskea
Skånen Ruotsin kruunun alle -- ja Tanskaa vastaan syntyisi sota samalla
hetkellä, kun yksi mies, tanskalainen tai saksalainen, saisi vallan
siinä maassa. Ja entäs tuo pohjoisen naapurin kanssa solmittu rauha,
jonka tuli kestää kymmenen vuotta -- puolet ajasta oli jo kulunut, ja
epätietoista oli, pitäisivätkö venäläiset sen voimassa loppuun asti.
Hän ei luottanut siihen liiaksi -- eikä siihen luottanut Erling.
Olihan kansleri Paal oppinut sekä monessa suhteessa viisas mies --
kenties. Mutta noilla neuvoston herroilla, jotka olivat ottaneet hänet
älyniekakseen, ei ollut yhteensäkään yhtä paljon älyä kuin tällä
Mustalla tässä. Nyt he olivat kuitenkin päässeet Erlingistä -- vähäksi
aikaa. Ja niin kauan saattoi Erlendkin pysyä syrjässä. Mutta Erling ja
hänen ystävänsä olisivat mieluimmin nähneet Erlendin pysyvän vallassa
ja rikkaudessa maan pohjoiskulmalla, joten hän ei nyt oikein ymmärtänyt
mitä tehdä.
"Minusta näyttää siltä kuin sinä olisit viime aikoina oppinut
laulamaan herra Erlingin nuotin mukaan", ei Simon Darre voinut olla
huomauttamatta.
Erlend vastasi, että niin oli asia. Hän oli asunut Erling-herran
kartanossa kuluneena kesänä käydessään Bergenissä ja oli oppinut
tuntemaan hänet paremmin. Erling oli sitä mieltä, että rauha täytyi
säilyttää ennen kaikkea. Mutta hän tahtoi Norjan maalle leijonan rauhan
-- kukaan ei ollut saava murtaa ainoatakaan hammasta tai katkaista
yhtäkään kynttä heidän sukulaisensa Haakon-kuninkaan leijonalta --
kukaan ei saisi muuttaa sitä toisen kansan metsästyskoiraksi. Muuten
oli Erling-herralle sydämen asia, että saataisiin sovituksi loppuun
vanhat riidat norjalaisten ja Ingebjørg-rouvan kesken. Kun tämä nyt
oli jäänyt leskeksi Knut-herran jälkeen, täytyi toivoa hänen taas
saavuttavan vallan poikansa yli. Asia oli tosin sellainen, että hän
näytti rakastavan niin paljon Knut Porselle synnyttämiään lapsia,
että oli kuin hän olisi jossakin määrin unohtanut vanhimman poikansa
-- mutta ehkäpä asia muuttuisi, kun hän jälleen joutuisi tämän
läheisyyteen. Eikä Ingebjørg-rouvalla ollut mitään syytä toivoa,
että Maunu-kuningas sekaantuisi Skånen levottomuuksiin, vaikka hänen
velipuolillaan oli läänityksiä siellä.
Simon ajatteli mielessään, että kuulosti siltä kuin Erlend
olisi todellakin ollut selvillä asioista. Mutta hän ihmetteli
Erling Vidkuninpoikaa -- saattoiko entinen drotsi uskoa Erlend
Nikulauksenpojan pystyvän arvostelemaan tuollaisia asioita, vai oliko
asianlaita niin, että Erling haki nykyään tukea mistä hyvänsä. Bjarkøn
ritari ei luovuttanut hevillä valtaansa. Ei voitu väittää hänen
milloinkaan käyttäneen sitä omaksi edukseen, mutta eihän hän ollut
sellaisessa asemassakaan, että olisi sitä tarvinnut. Ja kaikki sanoivat
hänen vuosien kuluessa tulleen yhä itsepäisemmäksi ja omavaltaisemmaksi
ja paisuneen niin mahtavaksi sitä mukaa kuin toiset neuvoston herrat
olivat ryhtyneet häntä vastustamaan, että hän viitsi tuskin kuulla
kenenkään toisen mieltä.
Oli aivan Erlendin tapaista, että hän nyt oli astunut kokonaan Erling
Vidkuninpojan laivaan -- nyt kun tuuli oli alkanut käydä vastaiseksi
ja kun oli epävarmaa, tulisiko siitä olemaan hyötyä Erling-herralle
tai Erlendille, että tämä koko sielullaan oli liittynyt rikkaaseen
sukulaiseensa. Kuitenkin täytyi Simonin tunnustaa, että vaikka Erlend
käyttikin niin varomatonta kieltä ihmisistä ja asioista, ei hänen
puheensa sentään ollut aivan järkeä vailla.
Mutta illalla hänen vallattomuudellaan ei ollut lainkaan rajaa. Erlend
asui Nikulauksen-talossa, jonka hänen veljensä oli antanut hänelle
luostariin mentyään. Kristiina oli hänen luonaan kolmen lapsen, kahden
vanhimman ja viimeksisyntyneen kera, ja mukana oli myös Margret.
Illalla tuli heidän luokseen paljon väkeä, muiden muassa myös moni
niistä herroista, jotka olivat olleet arkkipiispan kokouksessa
edellisenä aamuna. Erlend nauroi ja piti ääntä pöydässä, kun kaikki
istuivat oluen ääressä iltaruoan jälkeen. Hän oli ottanut omenan
maljasta, piirrellyt ja raapustellut siihen jotakin veitsellä -- ja
viskasi sen sitten kierimään pöytää pitkin rouva Sunniva Olavintyttären
syliin, joka rouva istui häntä vastapäätä.
Eräs toinen rouva, joka istui Sunnivan vieressä, tahtoi katsoa sitä ja
otti kiinni omenasta, mutta toinen ei antanut sitä, ja he töykkivät
toisiaan kirkuen ja nauraen. Silloin huusi Erlend, että Eyvor-rouva
saisi toisen omenan häneltä. Kotvasen kuluttua oli hän heitellyt omenia
kaikille pöydässä istuville naisille, ja jokaisessa väitti Erlend
olevan lemmenloitsuja.
"Olet mennyttä miestä, jos aiot lunastaa kaikki nuo pantit", huusi eräs
herroista.
"Jätän lunastamatta -- on minun täytynyt tehdä se ennenkin", vastasi
Erlend, ja siitä syntyi taas suuri nauru.
Mutta islantilainen Kløng oli katsonut erästä omenaa ja huusi,
ettei niissä ollut mitään loitsuja, vaan joutavaa töherrystä. Hänpä
näyttäisi, miten loitsuja kirjoitettiin. Silloin huusi Erlend, että
jättäköön sen tekemättä:
"Muuten minua voidaan vaatia vangitsemaan sinut, Kløng -- enkä minä voi
tulla toimeen ilman sinua."
Hälinän aikana oli Erlendin ja Kristiinan nuorin poika tulla
taapertanut huoneeseen. Lauritsa Erlendinpoika oli vähän yli kahden
vuoden vanha, harvinaisen kaunis lapsi, vaalea ja palleroinen; hänellä
oli silkinhieno keltainen, kihara tukka. Naisten penkillä istuvat
rouvat tavoittivat häntä heti luokseen -- poikaa lähetettiin sylistä
syliin ja hyväiltiin kilvan, sillä kaikki olivat nyt iloisella
ja riehakkaalla tuulella. Kristiina, joka istui seinän vieressä
kunniaistuimella miehensä rinnalla, vaati lasta itsellensä, ja
pikkuinen itki ja pyrki hänen luokseen, mutta toiset eivät päästäneet.
Yhtäkkiä hyppäsi Erlend pöydästä ja otti pois lapsen, joka oli alkanut
kirkua Sunniva ja Eyvor rouvien kiskoessa sitä kumpikin itselleen.
Isä nosti pojan korkealle ja tyynnytteli sitä, ja kun poika yhä itki,
alkoi hän hyssytellä ja hyräillä kantaen sitä edestakaisin hämärässä.
Erlend näytti unohtaneen kaikki vieraansa. Lapsen pieni vaalea pää
oli Erlendin olkapäällä isän mustaa tukkaa vasten, ja Erlend suudella
tuputteli töröhuulin pikku kättä, joka riippui hänen rinnallaan. Näin
hän käveli siihen asti kunnes lapsenhoitaja tuli sisään; tämän olisi
pitänyt panna poika levolle aikaa sitten.
Silloin huusi joku vieraista, että Erlend laulaisi heille piirilaulun
-- hänellä oli niin kaunis ääni. Ensin hän esteli, -- mutta meni sitten
naistenpenkin toiseen päähän, missä hänen nuori tyttärensä istui. Hän
kietaisi kätensä tämän ympärille ja vei hänet keskilattialle:
"Tule sitten, Margret -- tanssimaan isäsi kanssa!"
Muuan nuori mies astui esiin ja tarjosi neidolle kätensä, sanoen:
"Margret on luvannut tanssia minun kanssani tämän illan --", mutta
Erlend nosti tyttären ilmaan ja laski hänet maahan toiselle puolelleen:
"Tanssi sinä vaimosi kanssa, Haakon -- en minä tanssinut muiden kanssa,
kun olin niin vastanainut kuin sinä --"
"Ingebjørg sanoo, ettei hän voi -- ja minä olen luvannut Haakonille
tanssia hänen kanssaan, isä", sanoi Margret.
Simon Darre ei viitsinyt ottaa osaa tanssiin. Hän seisoi vähän aikaa
erään vanhan rouvan vieressä katsellen toisia -- tavantakaa kulki hänen
katseensa Kristiinaan. Palvelusneitojen tyhjentäessä ja puhdistaessa
pöytää, kantaessa esille lisää juomaa ja ulkomaisia pähkinöitä nousi
Kristiina pöydän päästä. Sitten hän istuutui uunin luo puhelemaan erään
papin kanssa, joka oli vieraiden joukossa. Hetken kuluttua istahti
Simon noiden kahden seuraan.
Toiset olivat tanssineet parin piirilaulun ajan, kun Erlend tuli
vaimoaan kohti.
"Tule mukaan, Kristiina", sanoi hän rukoilevasti ja ojensi kätensä.
"Minua väsyttää", vastasi Kristiina ja nosti katseensa.
"Pyydä sinä, Simon, häntä -- hän ei voi kieltäytyä tanssimasta sinun
kanssasi."
Simon kohottausi puoleksi ja tarjosi kätensä, mutta Kristiina pudisti
päätään: "Älä pyydä minua, Simon -- minä olen niin väsynyt --"
Erlend odotti hetkisen; hän näytti pahastuvan. Sitten hän meni takaisin
Sunniva-rouvan luo, tarttui hänen käteensä piirissä ja huusi samalla,
että Margretin vuoro oli laulaa.
"Kuka tuo on, joka kulkee tytärpuolesi vieressä?" kysyi Simon. Hän
ajatteli, että sen miehen näöstä hän ei pitänyt -- vaikka tällä oli
komea ja varma olemus, terve, ruskea ihonväri, kauniit hampaat ja
välkkyvät silmät, jotka kuitenkin sijaitsivat liian lähellä toisiaan.
Sitten hänellä oli vielä suuri, voimakas suu ja luja leuka, mutta otsa
oli kapea. Kristiina vastasi, että tämä oli Haakon Eindridenpoika
Gimsarista, Tore Eindridenpojan, Gauldølan läänin lääninherran
pojanpoika. Haakon oli aivan äskettäin mennyt naimisiin tuon pienen,
kauniin nuoren vaimon kanssa, joka istui laamanni Olavin sylissä --
tämä oli hänen kumminsa. Simon oli jo ehtinyt huomata tuon naisen,
sillä tämä muistutti vähän hänen ensimmäistä vaimoaan, vaikka ei ollut
yhtä kaunis. Saatuaan nyt kuulla heidän olevan vähän sukuakin hän meni
Ingebjørgin luokse ja istuutui puhelemaan hänen kanssaan.
Piiri hajosi jonkin ajan kuluttua. Vanhempi polvi hakeutui juomien
ääreen, mutta nuoret jatkoivat vielä laulua ja leikkiä. Erlend
tuli lieden luo parin vanhemman miehen kera, mutta talutti vielä
Sunniva-rouvaa kädestä, ikään kuin ajatuksissaan. Miehet kävivät
istumaan tulen läheisyyteen; rouvalle ei jäänyt sijaa, vaan hän jäi
seisomaan Erlendin eteen syöden saksanpähkinöitä, joita Erlend rikkoi
sormiensa välissä.
"Sinä olet huomaamaton isäntä, Erlend", sanoo hän yhtäkkiä. "Sinä istut
itse ja annat minun seisoa --"
"Istu sinäkin", sanoo Erlend temmaten hänet syliinsä. Toinen rimpuilee
vastaan, nauraa ja huutaa talon emännälle kysyen, huomaako tämä, miten
Erlend kohtelee häntä.
"Erlend tekee sen hyvyydestä", vastaa Kristiina nauraen. "Kun minun
kissani pyyhkii itseänsä hänen sääreensä, nostaa hän sen syliinsä."
Erlend ja Sunniva-rouva jäivät istumaan entiseen tapaan, ikään kuin
eivät olisi olleet millänsäkään, mutta molemmat olivat punaisia.
Erlendin toinen käsi oli löyhästi rouvan ympärillä, ikään kuin hän
tuskin olisi huomannut Sunnivan istuvan siinä, kun hän itse jatkoi
herrojen kanssa puhetta Erling Vidkuninpojan ja kansleri Paalin
välisestä epäsovusta, joka askarrutti kovasti ihmisten mieliä. Erlend
sanoi Paal Baardinpojan osoittaneen monta kertaa vihaansa Erlingiä
kohtaan suorastaan akkamaisella tavalla; -- mitä sanotaan esimerkiksi
tällaisesta tapauksesta:
Viime kesänä oli eräs Lapin seudun nuorista pojista tullut päällikköjen
kokoukseen tarjoutuakseen kuninkaan palvelukseen. Tuo poika-parka oli
niin innokas oppimaan henkivartioston tapoja ja hoviherran eleitä, että
tahtoi myös koristaa puhettaan vierasmaalaisilla sanoilla -- minun
aikanani harjoitettiin ranskaa, mutta nyt kelpaa vain ruotsi -- ja niin
kysyy tuo poika kerran toisilta, mitä sana traakig merkitsee norjan
kielellä. Paal-herra sattui kuulemaan sen ja sanoo: "Traakig" [= tråkig
= ikävä], hyvä ystävä, on esimerkiksi Elin, Erling-herran rouva".
Lapin poika luulee sen nyt merkitsevän jotakin kaunista ja säädykästä,
sillä sellainenhan on Erling-herran rouva; tuo raukka ei varmaankaan
ollut kuullut rouvan puhuvan. Mutta eräänä päivänä tapaa Erling-herra
hänet saliin vievillä portailla, pysähtyy ja kysyy ystävällisesti,
onko poika viihtynyt kaupungissa, sekä lähettää terveisiä tämän
isälle. Poika kiittää ja sanoo tuottavansa isälleen mitä suurimman
ilon sillä, että voi tuoda terveisiä teiltä, hyvä herra, ja ikävältä
rouvaltanne". Herra Erling läimäyttää häntä korvalle, niin että
nuorukainen lentää monta askelta taapäin, kunnes eräs mies ottaa hänet
vastaan. Siitäkös syntyy häly, ihmisiä rientää luo ja asia selvitetään.
Erling on vimmoissaan -- hänhän joutui naurunalaiseksi -- mutta ei ole
tietävinään. Kansleri kuuluu aina nauravan tätä juttua kertoessaan ja
sanovan, että hänen olisi pitänyt neuvoa, että "traakig" merkitsee
sellaista kuin drotsi itse oli -- silloin ei poika olisi voinut erehtyä.
Vieraista oli kanslerin menettely arvotonta -- mutta jutulle naurettiin
kuitenkin. Simon kuunteli sitä vaiteliaana, istuen käsi poskella. Hänen
mielestään Erlend ilmaisi ystävyytensä Erling Vidkuninpoikaa kohtaan
omituisella tavalla -- tuosta tarinastahan kävi ilmi, että Erlingin oli
täytynyt olla poissa tasapainosta voidessaan uskoa, että pojannulikka,
joka vasta oli tullut maalta, uskaltaisi pilkata häntä vasten silmiä
kuninkaan kartanon salinportailla. Sitä, että Erlend olisi välittänyt
Simonin entisestä lankoudesta Elin-rouvaan ja Erlingiin, ei hän olisi
voinut odottaakaan.
"Mitä sinä ajattelet, Kristiina?" hän kysyi -- Kristiina istui ääneti
paikallaan, suorana ja kädet ristissä helmassa. Kristiina vastasi:
"Minä ajattelin Margretia."
Yöllä, kun Simon ja Erlend pistäytyivät asialla ulkona, säikähdyttivät
he erilleen parin, joka oli seisonut nurkan takana. Yöt olivat
kirkkaat, ja Simon tunsi Gimsarin Haakonin ja Margret Erlendintyttären.
Erlend katsoi heidän jälkeensä -- hän oli jokseenkin selvä, ja
Simon näki, että tämä ei miellyttänyt häntä, mutta hän sanoi kuin
anteeksipyytäen noiden kahden tunteneen toisensa lapsuudesta asti ja
aina leikitelleen keskenään. Simon ajatteli, että vaikkapa siinä ei
olisikaan mitään sen enempää, oli sittenkin sääli Haakonin nuorta
vaimoa Ingebjørgia.
Mutta aamulla kävi nuori Haakon asialla Nikulauksen talossa ja hän
kysyi myöskin Margretia. Silloin Erlend kivahti hänelle:
"Minun tyttäreni ei ole mikään Margret sinulle. Ellette saaneet
asioitanne puhutuksi eilen, niin saat pitää sanottavasi omina hyvinäsi
--"
Haakon kohautti olkaansa ja pyysi lähtiessään sanomaan terveisiä
_Margaretalle_.
* * * * *
Husabyläiset jäivät Nidarosiin käräjien loppuun, ja Simonilla oli
jokseenkin ikävä. Erlend oli vähän väliä kärtyinen siitä, että Gunnulf
oli antanut sairashuoneelle, joka oli toisella puolella hedelmätarhan,
käyttöoikeuden eräisiin sillä puolella oleviin rakennuksiin samoin
kuin osuuden puutarhaan. Erlend olisi tahtonut välttämättä ostaa
sairashuoneelta takaisin nuo oikeudet; hän ei pitänyt siitä, että
sairaita kuljeskeli tarhassa ja kartanolla -- jotkut näistä olivat
ilkeät katsellakin -- ja hän pelkäsi lastensa saavan tartunnan. Mutta
hän ei päässyt sovintoon munkkien kanssa, joiden oma sairaala oli.
Ja sitten Margret Erlendintyttären asiat. Simon huomasi ihmisten
juoruavan tästä hiukan ja näki sen koskevan Kristiinaan, mutta isä
suhtautui asiaan yhtäkaikkisesti; hän luuli kai voivansa suojella
tytärtään eikä uskonut asiasta sen pahempaa. Kuitenkin hän kertoi
eräänä päivänä Simonille, että Kløng Arenpoika tahtoisi saada hänen
tyttärensä, mutta ettei hän tiennyt oikein mitä vastata. Hänellä ei
ollut muuta islantilaista vastaan kuin että tämä oli papin poika -- ei
ollut oikein suotavaa, että näistä päästäisiin sanomaan, että molempien
puolella oli vikaa sukuperässä. Muuten oli Kløng miellyttävä mies,
iloluontoinen, viisas ja erittäin oppinut. Hänen isänsä Sira Are oli
kasvattanut hänet luonaan ja opettanut häntä; hän oli aikonut pojastaan
pappia ja oli jo alkanut hakea tälle erikoislupaa, mutta silloin Kløng
kieltäytyi antamasta vihkiä itseään. Näytti siltä kuin Erlend olisi
antanut asian raueta. Ellei parempaa naimakauppaa tarjoutuisi, niin
saattoihan hän antaa tytön Kløng Arenpojalle myöhemmin.
Erlendillä oli ollut muuten eräs toinenkin hyvä naimatarjous,
ja ihmiset olivat ihmetelleet suuresti hänen ylpeyttään ja
ymmärtämättömyyttään, kun hän oli antanut sen luisua käsistään. Kosija
oli ollut eräs paroni Sigvat Leirholen pojanpojista -- nimeltä Sigmund
Finninpoika; tämä ei ollut rikas, sillä Finn Sigvatinpojalla oli
ollut yksitoista lasta; eikä hän ollut aivan nuorikaan -- suunnilleen
Erlendin ikäinen -- mutta hän oli arvossapidetty ja ymmärtäväinen
mies. Ja tiluksineen, jotka Erlend oli antanut tyttärelleen naidessaan
Kristiina Lauritsantyttären, monine lahjoineen, jotka Erlend vuosien
kuluessa oli antanut lapselleen -- joukossa koruja ja kalleuksia --
ynnä myötäjäisineen, joista oli sovittu Sigmundin kanssa, olisi Margret
jo saavuttanut mainion aseman. Erlend olikin iloinnut suuresti siitä,
että oli saanut sellaisen kosijan äpärälapselleen. Mutta Erlendin
tuodessa kotiin tämän sulhasen ilmoitti tytär, ettei hän tahtonut tätä,
koska Sigmundilla oli pari lihakäsnää toisen silmäluomen reunassa,
joiden hän sanoi näyttävän inhottavilta. Erlend tyytyi tähän, ja kun
Sigmund suuttui ja puhui sopimuksenrikkomisesta, kiivastui Erlendkin
ja sanoi, että täytyihän toisen tietää kaikkien sopimusten pitävän
paikkansa ainoastaan siinä tapauksessa, että neito itse tahtoo; hänen
tyttärensä ei ollut tarvis astua väkisin morsiusvuoteeseen. Kristiina
oli yhtä mieltä miehensä kanssa siitä, ettei Margretia kohtaan ollut
käytettävä väkivaltaa -- mutta hänen mielestään Erlendin sentään olisi
pitänyt puhua vakavammin tyttärensä kanssa ja saada tämä huomaamaan,
että Sigmund Finninpoika oli niin hyvä naimakauppa, ettei Margret
mitenkään saattanut toivoa parempaa syntyperänsä tähden. Mutta Erlend
oli vihastunut vaimoonsa, kun tämä oli uskaltanut muistuttaa hänelle
tuosta arasta asiasta. Kaiken tämän oli Simon kuullut Ranheimissä.
Siellä ennustettiin, ettei asia mitenkään voinut päättyä hyvin -- sillä
joskin Erlend oli mahtava mies ja neito hyvin kaunis, ei Margretille
ollut oleva eduksi se, että isä oli hemmotellut hänet piloille ja
lietsonut kaiken aikaa hänen itsepäisyyttään ja ylpeyttään.
* * * * *
Talvikäräjien jälkeen lähti Erlend matkalle Husabyhyn vaimonsa, lasten
ja Simon Darren kera, jolla nyt oli luonaan sisarenpoikansa Gjavvald
Gjavvaldinpoika. Hän pelkäsi tästä jälleennäkemisestä, josta Sigrid
oli niin iloinnut, koituvan ikävyyttä. Sigrid eli hyvissä oloissa
Krukessa, hänellä oli kolme kaunista lasta miehensä kanssa, ja Geirmund
oli niin hyväluontoinen mies, ettei parempaa toista; hän oli itse
puhunut langolleen tahtovansa Gjavvaldin etelään, jotta äiti saisi
nähdä poikansa -- sillä tuo lapsi ei väistynyt milloinkaan Sigridin
ajatuksista. Mutta Gjavvald oli tottunut saamaan kaiken mitä tahtoi
-- vanhukset rakastivat tuota lasta aivan järjettömästi, antoivat
hänelle kaiken, mitä hän ymmärsi pyytää, ja taipuivat kaikkiin hänen
oikkuihinsa -- eikä Krukessa ollut totutettu lapsia Ranheimin tapoihin.
Ei se myös saattanut olla Geirmundin mieleen, että hänen vaimonsa
äpärälapsi saapui hänen luoksensa vieraisille niin kuin kuninkaan
lapset -- oman palvelijan, erään vanhemmanpuoleisen miehen kera, jota
tuo naskali komensi ja käski ja joka ei uskaltanut hiiskua sanaakaan
pojan metkuja vastaan. Mutta Erlendinpojille oli koittava juhlapäivät,
kun Gjavvald tuli taloon. Erlendin mielestä hänen poikiensa ei
tarvinnut hävetä Arne Gjavvaldinpojan pojanpojan rinnalla, ja niin
saivat Naakkve ja Bjørgulf isältään kaiken, mitä tiesivät kertoa
vieraallaan olevan.
* * * * *
Nyt, kun isommat pojat olivat niin suuria, että saattoivat seurata
Erlendiä ratsastusmatkoilla, hän alkoi olla enemmän poikiensa kanssa.
Simon huomasi, ettei siitä ollut yksistään iloa Kristiinalle -- tämä
pelkäsi poikien oppivan pahoja tapoja Erlendin miehiltä. Ja juuri
lapsista aviopuolisoiden välillä usein syntyi erimielisyyttä -- joskaan
he eivät suorastaan riidelleet -- Simonin mielestä se hipaisi sitäkin
rajaa useammin kuin mikä oli soveliasta. Ja hänestä tuntui kuin
Kristiina olisi ollut pääsyyllinen siihen. Erlend kiivastui helposti --
mutta Kristiina puhui usein kuin vanhan katkeruuden takaa. Näin sattui
eräänäkin päivänä Kristiinan kertoessa Erlendille jostakin Naakkven
ilkeydestä. Isä vastasi, että hän oli puhuva vakavasti pojalle -- mutta
jostakin vaimon tämän jälkeen sanomasta sanasta hän sitten vihastui
ja vastasi, että eihän hän voinut käydä pieksämään tuota isoa poikaa
talonväen tähden.
"Ei, on jo myöhä nyt -- jos olisit tehnyt sen silloin, kun hän
oli pienempi, olisi hän nyt totellut sinua. Mutta silloin sinä et
vilkaissutkaan sille taholle, missä hän kulki."
"Kyllä sentään. Mutta onhan luonnollista, että minä annoin hänen
seurata sinua pienenä -- ja eihän ole miehen työtä pieksellä
housuttomia kakaroita."
"Sinä et ajatellut niin viime viikolla", sanoi Kristiina halveksuen ja
katkerasti.
Erlend ei vastannut, vaan nousi ja lähti ulos. Eikä tuo ollut Simonin
mielestä kauniisti sanottu. Kristiina viittasi erääseen edellisen
viikon tapaukseen. Erlend ja Simon olivat tulleet ratsastaen pihaan,
kun pikku Lauritsa juoksi heitä vastaan puinen miekka kädessä ja
juostessaan isän hevosen ohi löi sitä innoissaan sääreen. Kevonen
karkasi pystyyn ja samassa oli poika hevosen jaloissa. Erlend peräytti
hevosen ja heitti ohjakset Simonille; hänen kasvonsa olivat kalpeat
pelosta hänen nostaessaan pienokaisen syliinsä. Mutta nähdessään,
ettei lapselle ollut tapahtunut mitään, hän laski sen vasemmalle
käsivarrelleen, tarttui puumiekkaan ja pieksi sillä Lauritsaa paljaille
pakaroille -- pojalla ei ollut vielä housuja. Ensi kiivaudessaan hän
ei älynnyt, miten kovasti löi, ja Lauritsan takapuoli oli vieläkin
sinisenvihreä. Sitten hän oli koko päivän hieronut sovintoa pojan
kanssa -- mutta toinen murmatti, pakeni äidin turviin ja hosui ja
huitoi isää luotansa. Ja kun Lauritsa illalla oli pantu nukkumaan
aviovuoteeseen, missä hän makasi siksi, että sai vielä rintaa äidiltään
öisin, istui Erlend koko illan sängyn vieressä; vähän väliä hän
kosketti nukkuvaa lasta ja kumartui katsomaan sitä. Itse hän sanoi
Simonille pitävänsä eniten tästä pojastaan.
Kun Erlend lähti kesäkäräjille, suoriutui Simon kotimatkalle. Hän
ratsasti etelään Gauldalenia pitkin niin että säkenet siuhkivat
kavioista. Kerran heidän ratsastaessaan hiljemmin vastamäessä kysyivät
hänen miehensä nauraen pitikö heidän ratsastaa kolmen päivän matka
kahdessa. Simon vastasi nauraen, että hyvähän se oli --. "sillä nyt
minulla on jo ikävä Formoon."
Hänellä oli aina ikävä kotiin, kun hän oli jonkin aikaa ollut poissa
kartanostaan -- hän oli kotiinsa kiintynyt ja käänsi aina iloiten
hevosensa tutulle tielle. Mutta milloinkaan hän ei ollut mielestään
kaivannut kotilaaksoon ja tiloilleen ja pikkuisten tyttöjensä luo
niinkuin nyt -- hän huomasi kaipaavansa Ramborgiakin. Se oli hänestä
oikeastaan kummaa -- mutta Husabyssä hänen olonsa tuntui semmoiselta,
että häntä halutti painua omiin nurkkiin.