VII

Heti Pärttylin-messun jälkeen lähti Kristiina paluumatkalle lapsineen,

palvelijoineen ja kamsuineen. Lauritsa lähti saattamaan häntä

Hjerdkinniin asti.

Isä ja tytär kävelivät puhellen pihamaalla sinä aamuna, jolloin

Lauritsan piti ratsastaa takaisin kotiin. Tunturi hehkui häikäisevässä

auringonpaisteessa -- suot punersivat jo kauniisti, ja matala koivu

loisti kullankeltaisena kukkuloilla; ulapan pinta vuoroin välkkyi ja

tummeni sitä mukaa kuin suuret valkoiset kesäpilvet vaelsivat sen

yli. Yhä uusia ilmestyi esiin lakkaamatta, kadoten jälleen kaukaisiin

tunturirotkoihin ja sinisten vuorten selänteiden taa, joiden lakea

peittävä vanha ja uusi lumi sulki näköpiirin valkoisena ketjuna. Pienet

harmaanvihreät peltotilkut, jotka kuuluivat majataloille, erottuivat

niin oudosti tuosta syksyisen koreasta tunturimaailmasta.

Tuuli puhalsi navakasti ja raikkaasti -- Lauritsa nosti ylös Kristiinan

vaipanhupun, joka oli lentänyt niskaan, ja suoristi tavantakaa

sormellaan päähineen nurkkaa.

"Sinä olet tullut kalpeaksi ja kapeaposkiseksi minun talossani", sanoi

hän. "Emmekö me ole osanneet pitää sinusta huolta, Kristiina?"

"Olette kyllä. En minä siitä syystä --"

"Sinulla on ollut rasittava matkakin monine lapsinesi", tuumi isä.

"Onhan se ollut. Mutta en minä sittenkään ole kalpea poskiltani viiden

poikani tähden", hän hymähti; ja kun isä katsoi häneen säikähtyneenä

ja kysyvästi, nyökkäsi hän ja hymyili jälleen hiukan. Isä katsoi

toisaalle, mutta vähän ajan kuluttua hän kysyi:

"Taitavat sitten olla asiat sillä tolalla, ettet sinä pääse aivan pian

käymään kotilaaksossa?"

"Ei siihen nyt taida mennä kahdeksaa vuotta sentään toista kertaa",

sanoi Kristiina. Samassa hän huomasi isänsä kasvojen ilmeen. "Isä! Isä

-- voi isä!"

"Hiljaa, hiljaa tyttäreni!" Lauritsa tarttui vaistomaisesti Kristiinan

käsivarsiin ja esti tätä heittäytymästä hänen syliinsä. "Älähän nyt,

Kristiina!"

Hän puristi Kristiinan kättä lujasti ja alkoi kulkea eteenpäin

käsikkäin tyttärensä kanssa. He olivat joutuneet kauas rakennusten

luota, astuivat nyt pientä polkua keltaisen koivumetsän keskellä

eivätkä huomanneet missä kulkivat. Isä hyppäsi pienen puron yli, joka

katkaisi tien, kääntyi tyttäreensä ja ojensi tälle kätensä auttaakseen

puron yli.

Kristiina näki jo tuosta vähäisestä liikkeestä, ettei isä ollut

enää joustava ja notkea jäseniltään. Hän oli nähnyt, mutta ei ollut

kiinnittänyt siihen huomiotaan ennen -- ettei isä enää ponnahtanut

satulaan ja siitä alas yhtä keveästi kuin ennen, ei juossut ylös

parven portaita eikä nostellut raskaita kappaleita yhtä norjasti kuin

ennen. Hän liikutti ruumistaan jäykemmin ja varovammin -- aivan kuin

hänellä olisi ollut jokin salainen vaiva ruumiissaan, joka pani hänet

muistamaan askeliaan. Veri tykytti näkyvästi kaulasuonissa hänen

palatessaan ratsastusmatkoilta. Toisinaan oli Kristiina huomannut

hänen silmiensä alusten olevan ikään kuin paisuksissa ja pullollaan --

ja hän muisti, miten hän eräänä aamuna tupaan tullessaan oli nähnyt

isän makaavan puolipukeissa sängyssä, paljaat sääret sängynlaidan yli

retkottaen; äiti istui kyyryssä sängynedusportaalla ja hieroi hänen

nilkkojaan.

"Jos sinun pitäisi surra jokaista iän runtelemaa miestä, silloin

sinulla olisi paljon voivotuksen aihetta, hyvä lapsi", puhui Lauritsa

tyynesti ja hiljaa. "Sinulla on jo itselläsi suuria poikia, Kristiina,

etkä siis voi ihmetellä, jos isäsi kohtapuoleen on vanha äijä.

Erotessamme silloin, kun minä vielä olin nuori, emme tienneet enempää

kuin nytkään, tapaisimmeko toisemme vielä maailmassa. Voinhan minä elää

kauankin -- jos se on Jumalan tahto, Kristiina --"

"Oletteko te sairas, isä?" kysyi Kristiina soinnuttomasti.

"Onhan niitä vuosien tuomia vaivoja", vastasi isä keveästi.

"Ettehän te ole vanha, isä. Viisikymmentäkaksi vuotta --"

"Minun isäni ei elänyt niinkään vanhaksi. Tule, istutaan tähän."

Siinä oli matala ruohoinen penger puron yli kaartuvan vuorenseinän

alla. Lauritsa irrotti viitan hartioiltaan, kääri sen kokoon ja veti

tyttären viereensä sen päälle. Puro juoksi pulpahdellen ja loristen

pikku kivien yli heidän edessään ja huojutti pajunvarpua, joka kohosi

vedestä. Isä istui katsellen kaukana syksyisen lakeuden perällä

kohoavia sinisiä, valkohuippuisia tuntureita.

"Teidän on kylmä, isä", sanoi Kristiina, "-- ottakaa minun viittani."

Hän aukaisi hakasen, ja Lauritsa veti siitä kulman ympärilleen, niin

että he istuivat molemmat sen sisällä. Isä kietoi kätensä Kristiinan

vyötäisille viitan sisällä.

"Niinhän on, Kristiina, että hullu suree ihmisen kuolemaa -- parempi

että olet Kristuksen oma kuin minun, sanovat viisaat; minä luotan

Jumalan armoon. Ei se aika ole pitkä, joka erottaa ystävän toisesta.

Sinusta voi ehkä joskus tuntua siltä ollessasi vielä nuori, mutta

onhan sinulla lapsesi ja miehesi. Kun joudut minun ikiini, on sinusta

oleva vain tuokio siitä, kun näit meidät manallemuuttaneet, ja olet

ihmettelevä vuosia laskiessasi, miten niitä on vierähtänyt monta.

Minusta tuntuu nykyään siltä kuin olisi vain muutama vuosi siitä kun

itse olin poika -- ja kuitenkin on jo niin paljon aikaa siitä, kun

sinä olit pikkuinen vaalea tyttönen, joka juoksenteli alati jäljissäni

-- seurasit hellästi isääsi. Jumala palkitkoon sinua, rakas lapseni,

kaikesta ilosta, mitä olet minulle tuottanut."

"Jos hän palkitsee minua niin kuin minä olen palkinnut sinua, niin --"

Kristiina vaipui polvilleen isänsä jalkoihin, tarttui hänen käteensä

ranteista ja suuteli kämmenten sisäpuolta, peittäen niitä vasten

itkevät kasvonsa. "Oi isä, rakas, oma isäni -- tuskin olin varttunut

neidoksi, kun jo palkitsin rakkautenne sillä, että tuotin teille

katkeran surun."

"Älähän, lapsi, älähän nyt itke." Lauritsa veti kätensä pois, nosti

Kristiinan viereensä, ja sitten he taas istuivat kuin äsken.

"On minulla ollut paljon iloakin sinusta näinä vuosina, Kristiina.

Olen nähnyt reippaiden lasten kasvavan helmoissasi, sinusta itsestäsi

on sukeutunut taitava ja toimelias vaimo -- ja minä olen huomannut

sinun yhä enemmän etsivän apua sieltä, mistä paras apu on alkuisin,

vastuksien kohdatessa sinua. Kristiina, kallein aarteeni, älä itke noin

katkerasti. Voit vahingoittaa sitä, jota kannat vyösi alla", kuiskasi

Lauritsa. "Älähän nyt sure noin!"

Mutta isä ei saanut häntä tyyntymään. Silloin hän nosti tyttären

kokonaan syliinsä ja istutti hänet polvelleen; nyt he istuivat kuin

ennen Kristiinan lapsena ollessa -- Kristiinan käsivarret olivat isän

kaulan ympärillä ja hänen kasvonsa isän olkapäätä vasten.

"Nyt minä tahdon sanoa sinulle semmoista, mitä en ole sanonut

yhdellekään imeväiselle pappiani lukuun ottamatta. Siihen aikaan

kun minä olin kasvava poika -- kotona Skogissa ja alkuaikoina

henkivartiossa -- teki minun mieleni luostariin, kun olin täyttänyt

määrätyn iän. En ollut tehnyt mitään lupausta, en edes itselleni.

Moni seikka veti minua toisellekin tolalle. Mutta kun olin kalassa

Botn-vuonolla ja kuulin kellojen soivan Hovedøn veljien kirkossa --

niin minun mieleni sittenkin paloi eniten sinne.

"Kun sitten tulin kuudentoista vuoden ikään, antoi isä valmistaa minulle

tämän levyhaarniskan espanjalaisista teräslevyistä hopeasiloin --

Rikard englantilainen Oslosta pani sen kokoon, ja minä sain tämän

miekan, jota aina käytän -- ja hevoshaarniskan. Ajat eivät olleet

maassa niin rauhalliset kuin sinun kasvinvuosinasi, meillä oli

tanskalaissota, ja minä tiesin pian saavani käyttää kauniita aseitani.

Enkä minä hennonut luopua niistä. -- Ajattelin, ettei isäni pitäisi

siitä, että hänen vanhin poikansa rupeaisi munkiksi enkä minä tahtonut

tehdä vanhempieni tahtoa vastaan.

"Mutta valitsin omasta tahdostani maailman ja koetin ajatella

vastoinkäymisten tullen, että oli miehuutonta valittaa osaa, jonka itse

oli parhaaksi nähnyt. Sillä sen minä olen ymmärtänyt vuosi vuodelta

yhä paremmin, ettei ihmiselle, jolle on suotu armo käsittää hiukankin

Jumalan laupeutta, ole olemassa arvokkaampaa pyrkimystä kuin palvella

häntä ja valvoa ja rukoilla niiden ihmisten puolesta, joiden silmiä

vielä pimittää maailman turhuuden verho. Ja kuitenkin minun täytyy

sanoa, Kristiina, että vaikea minun olisi uhrata Jumalan tähden elämä,

jonka olen elänyt tiloillani maallisine murheineni ja iloineni --

rinnallani äitisi sekä te lapset. Miehen täytyy kestää, kun hän on

siittänyt jälkeläisiä, -- sydäntä kirvelevä on tuska, jos hän kadottaa

nämä tai jos hän näkee maailman suovan heille vastoinkäymisiä. Herran

omathan he olivat, Herran, joka antoi heille sielun, eivätkä minun --"

Kristiinan ruumis hytkyi itkusta. Silloin isä alkoi huojuttaa häntä

sylissään kuin pientä lasta.

"Paljon oli sellaista, jota minä en ymmärtänyt nuorena ollessani. Isä

piti myös Aasmundista, mutta ei siten kuin minusta. Äitini tähden hän

rakasti minua, näetkös -- häntä hän ei unohtanut koskaan; Ingan hän

otti siksi, että hänen isänsä niin tahtoi. Olisin suonut näkeväni

äitipuoleni vielä tässä maallisessa kodissa saadakseni pyytää häneltä

anteeksi sitä, etten ollut ymmärtänyt kyllin hänen hyvyyttään --"

"Olethan sinä sanonut useasti, isä, ettei äitipuolesi tehnyt sinulle

hyvää eikä pahaa", sanoi Kristiina itkunsa välistä.

"Jumala minulle anteeksi suokoon -- minulla oli niin vähän ymmärrystä.

Nyt minusta tuntuu suurelta onnelta, ettei hän koskaan vihannut minua

eikä sanonut pahaa sanaa. Miltä sinusta tuntuisi, Kristiina, nähdä

poikapuolta suosittavan kaikessa ja kaikkialla enemmän kuin omaa

lastasi?"

Kristiina oli rauhoittunut vähän. Hän oli nyt kääntänyt kasvonsa

toisaanne päin ja katsoi tunturimaisemaan. Ilman pimitti iso

harmaansininen pilvenlonkare, joka kulki auringon ohi -- pari keltaista

sädettä välähti sen läpi kuvastuen kirkkaasti purovedessä.

Sitten voitti taas itku.

"Ei, ei -- isä, rakas isä, ellen minä enää näe teitä elossa, niin --"

"Jumala kaitkoon sinua, Kristiina, lapseni, niin että tapaisimme

toisemme viimeisenä päivänä; kaikki me, jotka olemme olleet ystäviä

elämässä -- ja jokainen ihmissielu. Kristus ja Neitsyt Maaria ja Pyhä

Olavi ja Pyhä Tuomas suojelkoot sinua aina." Lauritsa otti hänen

kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä suulle. "Jumala varjelkoon

sinua, Jumala valistakoon sinua tämän maailman vaikeuksissa ja

tulevaisessa valossa --"

Pari tuntia myöhemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan ratsastaessa kotiin

päin Hjerdkinnistä lähti tytär saattamaan häntä astuen isänsä hevosen

rinnalla. Palvelija oli ehtinyt hyvän taipaleen edelle, mutta

Lauritsa ajoi koko ajan käymäjalkaa. Oli niin vaikea nähdä Kristiinan

itkettyneitä, epätoivoisia kasvoja. Sellaisena oli tämä istunut

vierastuvassakin koko ajan, kun Lauritsa söi ja puheli hänen lapsiensa

kanssa sekä nosteli näistä yhden kerrallaan syliinsä leikkiä laskien.

Lauritsa sanoi hiljaa:

"Älä enää sure sitä, mitä sinulla on kaduttavaa minun suhteeni,

Kristiina. Vaan muista sitä silloin, kun lapsesi kasvavat isoiksi ja

sinusta saattaa tuntua, etteivät ne ole sinua tai isäänsä kohtaan

sellaisia kuin toivoisit. Ja muista silloin myös se, mitä minä kerroin

sinulle nuoruudestani. Sinä olet uskollinen rakkaudessasi heitä

kohtaan, sen minä tiedän, mutta sinä olet itsepäinen silloin kun

rakastat, ja pojillasi näkyy myös olevan itsepäinen luonto", sanoi hän

hymyillen.

Lopuksi pyysi Lauritsa Kristiinaa palaamaan takaisin; "en tahdo, että

sinä kuljet yksinäsi kauemmaksi taloista", sanoi hän. He olivat tulleet

notkoon, jonka molemmin puolin oli matalia kukkuloita, niiden juurella

kasvoi koivumetsää, ja sivut olivat louhikon vallassa.

Kristiina viskautui jalustimia vasten. Hän kouri isänsä vaatteita,

kättä, satulaa, hevosen kaulaa ja kylkiä, heitteli päätään edestakaisin

ja itki niin syvään ja tuskallisesti voihkien, että isän sydän oli

murtua Kristiinan suuresta surusta.

Lauritsa hyppäsi hevosen selästä ja nosti tyttären rinnalleen syleillen

häntä viimeisen kerran. Yhä uudelleen hän teki ristinmerkin siunaten

Kristiinaa ja jättäen hänet Jumalan ja pyhimysten huomaan. Viimein hän

sanoi, että Kristiinan nyt täytyi päästää hänet menemään.

Niin he erosivat. Mutta isän ajettua vähän matkan päähän näki

Kristiina hänen hiljentävän hevosen kulkua ja huomasi, että isä itki

ratsastaessaan pois hänen luotaan.

Hän juoksi koivikkoon, riensi eteenpäin ja alkoi kavuta keltaisen

jäkälän peittämää lähintä louhikkomäkeä. Mutta siinä oli isoja kiviä,

ja se oli vaikeapääsyinen, ja kukkula oli korkeampi kuin hän oli

luullut. Vihdoin viimein hän saapui harjalle, mutta silloin isä oli jo

kadonnut näkyvistä. Kristiina viskautui sammalten ja sianpuolanvarpujen

keskelle, joita kasvoi ylhäällä, ja siihen hän jäi makaamaan itkien

kasvot käsien peitossa.

* * * * *

Lauritsa Bjørgulfinpoika palasi Jørundgaardiin myöhään illalla. Hänen

mielessään läikähti pieni lämmin laine, kun hän huomasi pirtissä vielä

oltavan valveilla -- pikkuruikkuisen lasiruudun takaa loimotti heikko

valo solaan. Sen rakennuksen hän oli aina tuntenut eniten kodikseen.

Ragnfrid istui siellä yksin suuri ompelutyö edessään pöydällä -- hänen

vieressään paloi talikynttilä messinkijalassa. Hän nousi heti, toivotti

hyvää iltaa, lisäsi vettä liedelle ja lähti itse noutamaan ruokaa ja

juomaa. Hän kertoi lähettäneensä palvelusväen makaamaan kauan aikaa

sitten, -- talossa oli ollut kova päivä, mutta nyt olikin ohraleipä

paistettuna joulupaistokseen asti. Paal ja Gunstein olivat lähteneet

tunturille sammalia keräämään. Heidän puhuessaan sammalesta sanoi

Lauritsa tahtovansa talvipuvukseen sen kankaan, jonka värjäykseen oli

käytetty sammalta taikka sitten toisen, kanervanvihreän. Moarin Orm oli

käynyt heillä aamulla ja pyytänyt ostaa jonkun nahkahihnan. Ragnfrid

oli antanut hänelle ne hihnat, jotka riippuivat etumaisina vajassa, ja

sanonut, että hän voi saada ne lahjaksi. Ormin tytär oli jo terveempi

-- sääressä oleva haava alkoi mennä umpeen.

Lauritsa vastaili ja nyökkäsi juodessaan saattorenkinsä kera. Mutta

isäntä lopetti syömisen lyhyeen. Hän nousi, kuivasi veitsen reitensä

selkäpuoleen ja otti maasta kerän, joka oli Ragnfridin lähellä. Lanka

oli keritty puikolle, jonka kumpaankin päähän oli veistetty lintu

-- toisen pyrstöstä oli kappale poissa. Lauritsa paransi vaurion ja

veisteli päätä hiukan, niin että siitä tuli töppöpyrstö. Hän oli

veistänyt koko joukon tämmöisiä keräpuikkoja vaimolleen entisinä

aikoina.

"Paikkaatko sinä tuon itse?" kysyi hän katsoen vaimonsa työtä.

Tällä oli edessään Lauritsan vanhat nahkahousut; Ragnfrid laitteli

paikkoja reisien sisäpuolelle, mistä nahka oli kulunut satulaa vasten

hankautuessaan. "Se on kovaa työtä sinun sormillesi, Ragnfrid."

"Kyllä se käy." Vaimo asetteli nahkakappaleet reuna reunaa vasten ja

pisteli reikiä naskalilla.

Lauritsan saattorenki toivotti hyvää yötä ja lähti ulos. Mies ja vaimo

jäivät kahden kesken. Lauritsa seisoi lieden luona lämmittelemässä,

toinen jalka reunalla ja käsi räppänätangossa. Ragnfrid katsoi häneen.

Silloin hän huomasi, ettei Lauritsalla ollut pientä rubiineilla

koristettua sormustaan --. äitinsä kihlasormusta. Lauritsa näki hänen

huomanneen sen.

"Minä annoin sen Kristiinalle", hän virkkoi. "Sehän on aina ollut

aiottu hänelle -- minun mielestäni hän saattoi saada sen jo nyt."

Sitten tuumivat kumpikin, että eiköhän ollut maatapanon aika. Mutta

Lauritsa jäi seisomaan ja Ragnfrid työnsä ääreen. He vaihtoivat pari

sanaa Kristiinan matkasta, töistä, jotka odottivat kotona, Ramborgista

ja Simonista. Sitten he arvelivat jälleen, että pitäisi käydä levolle

-- mutta ei kumpikaan liikahtanut.

Viimein veti Lauritsa sinivalkoisella kivellä koristetun sormirenkaan

oikeasta kädestään ja meni vaimonsa luokse. Arkana ja hämillään hän

tarttui vaimonsa käteen ja pujotti sormuksen siihen -- hänen täytyi

koettaa sitä pariin eri sormeen, ennen kuin se soveltui. Se jäi

keskisormeen vihkisormuksen päälle.

"Tämän minä tahdon antaa sinulle", sanoi hän hiljaa, katsomatta

vaimoonsa.

Ragnfrid istahti hiiskahtamatta, mutta tuli punaiseksi poskiltaan.

"Miksi sinä teit tämän?" kuiskasi hän viimein. "Luuletko sinä, etten

minä suo tyttärellemme hänelle tulevaa sormusta --"

Lauritsa pudisti päätään ja hymyili heikosti.

"Kyllä sinä ymmärrät, miksi minä sen tein."

"Olet sanonut ennen, että tämän sormuksen sinä viet kerallasi hautaan",

sanoi vaimo jälleen kuiskaten. "Sitä ei pitänyt kenenkään kantaa sinun

jälkeesi --"

"Siksi sinun ei pidäkään koskaan ottaa sitä kädestäsi, Ragnfrid --

lupaa se minulle. Sinun jälkeesi minä en suo kenenkään kantavan sitä --"

"Miksi sinä teit tämän?" kysyi Ragnfrid jälleen henkeä pidättäen.

Mies katsoi hänen silmiinsä:

"Viime keväänä meni kolmekymmentä neljä vuotta umpeen siitä, kun meidät

annettiin toisillemme. Minä olin alaikäinen poika -- koko miehuuteni

ajan olet sinä seisonut rinnallani myötä- ja vastoinkäymisessä.

Jumala armahtakoon, en ymmärtänyt, miten paljon raskasta sinulla oli

sydämelläsi meidän eläessämme yhdessä. Mutta nyt minusta tuntuu kuin

olisin aina iloinnut siitä, että sinä olet kulkenut rinnallani.

"En tiedä oletko oikeassa siinä, että uskoit Kristiinan olevan minulle

kalliimman sinua. Hän oli minun suurin iloni, ja hän on tuottanut

minulle suurimman suruni. Mutta sinä olet heidän kaikkien äiti. Nyt

minusta tuntuu kuin minun olisi vaikeinta jättää sinut erotessani

täältä.

"Siksi sinun ei koskaan pidä antaa sormustasi muille -- ei

tyttärillemmekään, vaan sano heille, etteivät he ota sitä pois.

"Ehkä sinulla on ollut minun luonani mielestäsi enemmän surua kuin iloa

-- onhan meillä ollut vaikeutta -- eräässä suhteessa, mutta sittenkin

me mielestäni olemme olleet uskolliset ystävät. Ja minä olen ajatellut,

että me vielä kerran kohtaamme niin, ettei tuo entinen enää erota

meitä, vaan että Jumala rakentaa ystävyytemme yhä ehommaksi --"

Vaimo kohotti kalpeat, vakojen uurtamat kasvonsa -- hänen suuret,

sisäänvajonneet silmänsä hehkuivat hänen katsoessaan mieheensä.

Tämä piti yhä hänen kättänsä omassaan -- Ragnfrid katsoi kättään

sen pysyessä Lauritsan kädessä hiukan koholla. Siinä välkkyi kolme

sormusta toinen toisensa päällä -- alimmaisena kihlasormus, sen päällä

vihkisormus ja ylimpänä tämä.

Hänestä tuntui niin oudolta. Hän muisti hetken, jolloin Lauritsa oli

pannut hänen sormeensa ensimmäisen -- se oli tapahtunut räppänätangon

luona kotona Sundbun tuvassa heidän molempien isien nähden. Lauritsa

oli ollut verevä, pyöreäposkinen poika, miltei vielä lapsi -- hiukan

hämillään hän oli astunut esiin herra Bjørgulfin sivulta.

Toisen oli Lauritsa pannut Ragnfridin sormeen kirkon ovella

Gerdarudissa, kolmiyhteisen Jumalan nimeen, papin käsien alla.

Ragnfridista tuntui siltä kuin olisi Lauritsa nyt kolmannen ja

viimeisen kerran vihkinyt itsensä häneen. Kun Ragnfrid kohdakkoin oli

istuva hänen hengettömän ruumiinsa ääressä, toivoi Lauritsa vaimonsa

tietävän, että tämän sormuksen mukana siirtyi se väkevä ja elävä henki,

joka oli asunut tuossa maallisessa tomumajassa.

Ragnfridista tuntui kuin hänen sydämensä olisi haljennut ja siitä olisi

lähtenyt juoksemaan veri, kiihkeä, voimakas veri. Surusta sen kuuman ja

elävän lemmen tähden, jonka osattomuudesta hän yhä vielä salassa kärsi,

ankeasta onnesta tuon verettömän, häikäisevän rakkauden edessä, joka

veti häntä maisen elämän äärimmäisille rajoille. Pimeyden läpi, joka

kerran oli tuleva, näki hän toisen, lempeämmän auringon hohteen, tunsi

ikuisen yrttitarhan kukkien tuoksun.

Lauritsa laski vaimonsa käden takaisin tämän syliin ja istuutui

penkille vähän matkan päähän, selin pöytään ja toinen käsivarsi

pöytälaudalla. Hän ei katsonut vaimoonsa, vaan lieden tuleen.

Ragnfrid sanoi sitten hiljaa ja levollisesti, ryhtyessään jälleen

puhumaan:

"En voinut ajatella, mieheni, että sinä pidät minusta niin paljon --"

"Niin pidän", vastasi toinen yhtä tasaisesti.

He istuivat ääneti vähän aikaa. Ragnfrid siirsi työnsä sylistään

viereensä penkille. Hetken kuluttua hän kysyi hiljaa:

"Entäs se, mitä minä kerroin sinulle kerran -- oletko unohtanut sen --?"

"Tämän elämän aikana tuskin yksikään mies saattaa unohtaa sellaista. Ja

onhan niin, olen itse sen tuntenut, etteivät välimme ole parantuneet

sen jälkeen kun olin tullut tietämään kaiken. Mutta Jumala tietää,

kuinka taistelin, ettet sinä koskaan huomaisi minun ajattelevan sitä

niin paljon?-"

"En tiennyt sinun tehneen niin."

Lauritsa kääntyi äkisti vaimonsa puoleen ja katsoi häneen. Silloin

sanoi Ragnfrid:

"Minun syytäni on, että välimme pahenivat, Lauritsa. Minusta tuntui,

että jos olisit voinut olla minua kohtaan aivan samanlainen kuin ennen

-- tuon mainitun yön jälkeen --, silloin sinun olisi täytynyt pitää

minusta vielä vähemmän kuin mitä olin luullut. Jos sinä olisit ollut

kova minua kohtaan sen jälkeen, jos olisit lyönyt minua, vaikkapa

kerran juovuspäissäsi --, silloin olisin voinut kantaa suruni ja

katumukseni paremmin. Mutta kun annoit sen mennä niin keveästi ohi --"

"Oletko sinä luullut, että minä annoin sen mennä keveästi ohi --?"

Lauritsan äänessä kuuluva heikko värinä saattoi Ragnfridin hurjan

kaipauksen valtaan. Hän tahtoi sulaa mieheensä, hukkua tuohon

läikehtivään syvyyteen, joka pani äänen värisemään jännityksen ja

ahdistuksen vallassa. Hän sanoi kiihkeästi:

"Jos sinä olisit kerrankaan sulkenut minut syliisi toisesta syystä kuin

siksi, että olin kristillinen aviopuolisosi, joka oli määrätty sinun

viereesi, jos olisit syleillyt minua vaimona, jota olit halunnut ja

josta olisit ollut valmis taistelemaan -- silloin sinä et olisi voinut

olla minua kohtaan sellainen, kuin noita sanoja ei olisi milloinkaan

sanottu --"

Lauritsa ajatteli:

"En. En olisi tainnut voida olla. En suinkaan."

"Jos olisit iloinnut sinulle määrätystä morsiamesta siten kuin Simon

Kristiinastamme --"

Lauritsa ei vastannut. Vähän ajan kuluttua hän sanoi, aivan kuin vasten

tahtoaan, hiljaa ja pelokkaasti:

"Miksi mainitsit _Simonin_?"

"Enhän voinut verrata sinua tuohon toiseen", vastasi vaimo itsekin

hämmästyneenä ja peloissaan, vaikka koetti hymyillä. "Te olette liian

erilaiset."

Lauritsa nousi, astui muutaman askeleen rauhattomasti -- ja sanoi

sitten vielä hiljemmin kuin äsken:

"Jumala ei ole hylkäävä Simonia."

"Eikö sinusta ole milloinkaan tuntunut siltä", kysyi vaimo, "kuin

Jumala olisi hyljännyt sinut?"

"Ei."

"Mitä sinä ajattelit tuona yönä, jolloin istuimme ladossa -- jolloin

sait tietää _yhdellä kertaa_, että me kaksi, joita sinä olit rakastanut

syvimmin ja uskollisimmin, olimme kumpikin pettäneet sinut niin pahoin

kuin mahdollista oli --"

"Enpä tainnut ajatella paljon", vastasi mies.

"Entä sitten", jatkoi vaimo, "sitten kun aina ajattelit sitä -- kuten

sanot tehneesi --"

Lauritsa käänsi kasvonsa pois. Ragnfrid näki veren tulvahtavan hänen

päivettyneeseen kaulaansa.

"Minä ajattelin kuinka monta kertaa itse olin pettänyt Kristuksen",

sanoi hän matalasti.

Ragnfrid nousi -- ja seisoi paikallaan vähän aikaa ennen kuin uskalsi

mennä Lauritsan luo ja laskea kätensä tämän olkapäille. Kun Lauritsa

veti hänet syliinsä, painoi vaimo päänsä hänen rinnalleen; Lauritsa

tunsi, että Ragnfrid itki. Mies veti vaimonsa vielä lähemmä itseään ja

painoi kasvonsa hänen otsaansa vasten.

"Nyt, Ragnfrid, me menemme levolle", sanoi hän sitten hetkisen kuluttua.

He menivät yhdessä ristiinnaulitun kuvan alle, polvistuivat ja tekivät

ristinmerkin. Lauritsa luki iltarukoukset, saneli ne kirkonkielellä

matalasti ja selvään, ja vaimo toisti ne hänen perästään.

Sitten he riisuutuivat. Ragnfrid meni peremmälle sänkyyn, jonka

päänalainen nyt oli paljon matalampi kuin ennen, koska Lauritsaa viime

aikoina usein oli vaivannut huimaus. Lauritsa sulki oven kangella ja

salvalla, hajotti tulen liedellä, puhalsi sammuksiin kynttilän ja

asettui vaimonsa viereen. He makasivat pimeässä niin, että heidän

käsivartensa koskettivat toisiaan. Tuokion kuluttua he solmivat yhteen

sormensa.

Ragnfrid Ivarintytär ajatteli, että tämä oli kuin uusi hääyö,

ihmeellinen hääyö. Onni ja onnettomuus kietoutuivat toisiinsa ja

kantoivat häntä niin raivoisilla aalloilla, että hän tunsi sielun

alkavan irrottaa ensimmäisiä juuriaan hänen ruumistaan -- kuoleman käsi

oli koskenut häneenkin -- ensimmäisen kerran.

Näin oli käyvä -- kun alku oli ollut sellainen kuin se oli. Hän muisti

ensimmäisen kerran, jolloin hän oli nähnyt sulhasensa. Tämä oli ollut

ystävällinen -- vähän hämillään, mutta valmis pitämään morsiamestaan.

Sekin, että tuo nuori poika oli ollut niin loistavan kaunis, oli

ärsyttänyt häntä; Lauritsan paksu tukka riippui sileänä ja vaaleana

punavalkoisten, kultahaivenisten kasvojen ympärillä. Ragnfridin sydän

oli yhtenä ainoana polttavana haavana hänen muistaessaan muuatta toista

miestä, joka ei ollut kaunis eikä nuori eikä rusoposkinen, mutta jonka

syliin hän ikävöi menehtyäkseen työntääkseen samalla puukon hänen

kurkkuunsa. Ja kun hänen sulhasensa ensi kerran oli tahtonut hyväillä

häntä -- he olivat istuneet yhdessä aitanportailla kotona, ja Lauritsa

oli koettanut ottaa käsiinsä hänen palmikkonsa -- oli hän hypähtänyt

pystyyn, kääntynyt sulhaseensa kalpeana vihasta ja mennyt pois.

Kuinka selvästi hän muisti sen öisen matkan, jolloin hän oli

ratsastanut Trondin ja Tordiksen kanssa Jerndalen-laakson kautta

velhovaimon luokse Dovreen. Hän oli ryöminyt polvillaan, vääntänyt

sormukset ja rannerenkaat käsistään lattialle Aashild-rouvan eteen

kerjäten turhaan ainetta, joka olisi estänyt hänen sulhastaan saamasta

tahtoaan läpi hänen suhteensa. Hän muisti tuon pitkän retken isän ja

sukulaisten ja morsiusneitojen ja muun saattoväen seurassa laakson

halki, Skogin häihin. Ja hän muisti ensimmäisen yön -- ja myöhemmät

yöt -- jolloin hän oli ottanut vastaan äskennaineen pojan kömpelöt

rakkauden osoitukset kylmänä kuin kivi, salaamatta, miten vähän ne

häntä miellyttivät.

Ei, Jumala ei ollut hyljännyt häntä. Jumala oli kuullut laupeudessaan

hänen valitushuutonsa hänen vaipuessaan yhä syvemmälle onnettomuuteensa

-- silloinkin, kun hän oli huutanut uskomatta apuun. Oli kuin musta

meri olisi hänet niellyt -- ja nyt kantoivat aallot häntä niin

ihmeellistä ja ihanaa autuutta kohti, että hän tiesi niiden kantavan

hänet elämästä pois.

"Puhu minulle, Lauritsa", pyysi hän hiljaa. "Minä olen niin väsynyt --"

Mies kuiskasi:

"Venite ad me, omnes qui laborate et onerati estis. Ego reficiam

vos [Tulkaa minun luokseni kaikki, jotka työtä teette ja olette

raskautetut, ja minä olen antava teille rauhan.] -- sanoo taivasten

Herra."

Hän työnsi käsivartensa vaimonsa olkapään alle ja veti hänet kiinni

itseensä. He lepäsivät siten poski poskea vasten. Sitten sanoi Ragnfrid

hiljaa:

"Nyt minä olen pyytänyt Jumalan äitiä rukoilemaan puolestani, ettei

minun tarvitsisi jäädä eloon sinun jälkeesi, mieheni --"

Lauritsan huulet ja silmäripset sipaisivat vaimon poskea pimeässä

keveästi kuin perhonsiivet, ja hän saneli:

"Ragnfrid, oma vaimoni, oma vaimoni --"