VIII

Kristiina oli kotonaan Husabyssä tämän syksyn ja talven eikä halunnut

minnekään -- hän syytti sitä, ettei ollut terve. Mutta hän oli vain

väsynyt. Niin väsynyt hän ei ollut ollut milloinkaan elämässään --

hän oli väsynyt olemaan iloinen ja väsynyt suremaan, mutta kaikista

väsynein miettimään.

Varmaan asia paranisi, kun hän saisi uuden lapsensa, tuumi hän -- hän

kaipasi sitä niin kauheasti; oli ihan kuin se olisi voinut pelastaa

hänet. Jos siitä tuli poika ja hänen isänsä kuolisi ennen kuin se oli

syntynyt, oli se saava Lauritsan nimen. Ja hän kuvitteli, miten hän

oli rakastava tätä lasta ja ruokkiva omalla rinnallaan -- siitä oli

jo niin kauan, kun hänellä oli viimeksi ollut rintalapsi, että häntä

itketti ikävästä ajatellessaan, että hän nyt taas pian saisi syliinsä

imetettävän.

Hän keräsi taas kaikki poikansa ympärilleen, kuten ennen, ja koetti

opettaa heille parempaa kuria ja käytöstä. Hän tunsi tekevänsä

siinä isänsä toivon mukaan, ja se tuntui tuovan hiukkasen lohtua

hänen sieluunsa. Sira Eiliv oli alkanut opettaa Naakkvelle ja

Bjørgulfille aakkosia ynnä latinan kieltä, ja Kristiina istui näin

usein papintalossa lasten ollessa siellä oppimassa. Mutta lapset eivät

olleet varsin tiedonhaluisia oppilaita; he olivat kaikki vallattomia

ja omapäisiä paitsi Gaute, joka siten edelleen tuli olemaan äidin

sylivauva, kuten Erlend sanoi.

Erlend oli palannut Tanskasta pyhäinmessun aikaan hyvin hilpeällä

tuulella. Häntä oli kestitty mitä tuhlaavimmin herttuan ja sukulaisensa

Ingebjørg-rouvan luona; nämä olivat kiitelleet kovasti hänen tuomiaan

nahkoja ja hopeita, hän oli ollut turnauksessa ja pyytänyt kauriita

ja hirviä; ja eron hetkellä oli Knut-herra lahjoittanut hänelle

pikimustan kastiilialaisen oriin ja rouva oli lähettänyt sydämellisen

tervehdyksen ja kaksi hopeanharmaata vainukoiraa tuliaisiksi

Kristiinalle. Kristiinan mielestä nuo vierasrotuiset koirat olivat

kavalan ja uskottoman näköisiä, ja hän pelkäsi niiden tekevän pahaa

lapsille. Ja ihmiset puhuivat kastiilialaishevosesta. Erlend oli uljaan

näköinen korkeajalkaisen, sirorakenteisen hevosensa selässä, mutta

sellainen eläin ei kelvannut tämän maan oloihin; Jumala tiesi miten se

oli selviävä tunturilla. Erlend osteli kuitenkin tarkastusretkillään

parhaita mustia tammoja, ja hänellä oli yksi tamma, joka oli ainakin

kaunis katsella. Erlend oli muuten antanut hienot vierasmaalaiset nimet

ratsuhevosilleen. Mikä oli Belkolor, mikä Bajard mikä minkinniminen,

mutta ori oli niin mainio, ettei se tarvinnut nimikoruja -- se oli vain

Musta.

Erlendiä harmitti kovasti, ettei hänen vaimonsa tahtonut lähteä

mihinkään hänen kanssaan. Ei Kristiina hänestä tuntunut sairaaltakaan

-- ei hän pyörtynyt eikä oksennellut ollenkaan tällä kertaa, eikä

hänestä edes näkynyt vielä mitään -- hän oli varmaan niin kalpea

ja väsynyt siksi, että istui aina sisällä tuumien ja selvitellen

hänen pahoja tekojaan. Oli joulun aika -- heidän välillään syntyi

usein kiivas riita. Eikä Erlend nyt tullutkaan pyytämään anteeksi

kiivauttaan, kuten hän ennen oli aina tehnyt. Tähän asti hän oli aina

luullut erimielisyyksien syntyessä itse olevansa syypää. Kristiina oli

hyvä, hän oli aina oikeassa, ja kun Erlend ei viihtynyt kotona, niin

johtui se hänen luonnostaan, joka oli sellainen, että häntä väsytti

hyvyys ja oikeus, jos sitä tuli liiaksi. Näin hän oli ajatellut asian.

Mutta tänä kesänä hän oli jo useamman kerran huomannut appiukkonsa

yhtyvän häneen ja olevan sitä mieltä, että Kristiinalta puuttui kelpo

vaimon lempeys ja suvaitsevaisuus. Hänen mieleensä juolahti silloin,

että Kristiina oli monesti pikkumaisen arka eikä tahtonut antaa

anteeksi pieniä syntejä, joilla hän ei ollut tarkoittanut mitään sen

pahempaa. Hän oli aina pyytänyt vaimoltaan anteeksi -- ja Kristiina oli

sanonut antavansa, mutta perästäpäin Erlend oli nähnyt, ettei vaimo

ollutkaan unohtanut.

Näin hän joutui olemaan paljon poissa kotoa ja otti tyttärensä

Margretin mukaan. Tämän kasvatus oli aina ollut epäsovun aihe Erlendin

ja Kristiinan välillä. Kristiina ei tosin ollut koskaan sanonut mitään,

mutta Erlend tiesi mitä hän -- ja muut ihmiset -- ajattelivat. Hän

oli kaikella tapaa kohdellut Margretia kuin aviolastaan, ja ihmiset

käyttäytyivät myös häntä kohtaan hänen käydessään vieraisilla isänsä

ja äitipuolensa kanssa kuin hän olisi sitä ollut. Ramborgin häissä

hän oli ollut yhtenä morsiusneidoista ja kantanut kultaseppeltä

valtoimilla hiuksillaan. Useiden naisten mielestä se ei ollut sopivaa,

mutta Lauritsa oli nuhdellut heitä, ja Simonkin oli pyytänyt, ettei

kukaan mainitsisi siitä Erlendille eikä neidolle itselleen; eihän

tuo kaunis lapsi voinut mitään onnettomalle syntyperälleen. Mutta

Kristiina huomasi Erlendin aikovan saada Margretin naitetuksi johonkin

aatelissukuun ja uskovan korkean asemansa avulla onnistuvansa

aikomuksessaan, vaikka neito oli syntynyt haureudessa ja hänen asemansa

turvaaminen oli käyvä vaikeaksi. Asia olisi ehkä käynyt päinsä, jos

olisi voitu uskoa siihen, että Erlend kykeni säilyttämään ja lisäämään

valtaansa ja rikkauttaan. Mutta vaikka Erlendistä pidettiin ja häntä

kunnioitettiin eräällä tapaa, ei kukaan kuitenkaan jaksanut oikein

uskoa Husabyn varallisuuden pysyvyyteen. Kristiina pelkäsi siis, ettei

hän voisi toteuttaa Margretia koskevia aikeitaan. Ja vaikka hän ei

juuri pitänyt Margretista, sääli hän tätä kuitenkin ja pelkäsi sitä

päivää, jolloin tytön korskeus ehkä oli saava kolauksen -- ja mietti,

oliko tämä silloin tyytyvä paljon vähäpätöisempään naimiskauppaan kuin

mitä hänen isänsä oli opettanut odottamaan sekä aivan toisenlaisiin

oloihin kuin missä hän oli saanut kasvaa.

Tulipa sitten kolme miestä Formosta Husabyhyn heti kynttilänmessun

jälkeen; he olivat tulleet suksilla tunturin yli ja toivat Erlendille

pikaviestin Simon Andreksenpojalta. Simon kirjoitti heidän yhteisen

appensa olevan sairaana ja olevan tietymätöntä, miten kauan hän eläisi;

Lauritsa oli käskenyt pyytää Erlendiä Siliin, jos se suinkin kävi

päinsä; hän olisi halunnut puhua molempien vävyjensä kanssa asioiden

järjestämisestä hänen kuolemansa jälkeen.

Erlend katsahti vaimoonsa. Tämä oli raskaana, oli kovasti kalpea ja

kapea poskiltaan -- ja näytti niin murheelliselta, että kyyneleet

olivat pulpahtamassa esiin millä hetkellä hyvänsä. Ja Erlend katui

tämäntalvista käytöstään häntä kohtaan -- isän sairaus ei tullut

odottamatta. Jos Kristiina siis oli kantanut moista salaista murhetta,

täytyi hänen ärtyisyytensä antaa anteeksi.

Yksin hän olisi saattanut tehdä tämän Silin matkan koko nopeasti

hiihtämällä tunturin yli. Mutta jos hänen oli vietävä sinne myös

vaimonsa, tuli siitä pitkä ja vaivalloinen retki. Ja silloin hänen

täytyi odottaa paaston aikana pidettävien asekäräjien yli sekä pitää

ensin lääninvoutiensa kokous; oli myös eräitä kokouksia ja käräjiä,

joissa hänen itsensä tuli olla mukana. Ennen kuin he olisivat päässeet

matkaan, olisi ehditty arveluttavan lähelle synnytysaikaa -- eikä

Kristiina sietänyt merta edes terveenä ollessaan. Mutta sekin oli

mahdoton ajatus, ettei Kristiina saisi nähdä isäänsä ennen tämän

kuolemaa. Illalla heidän maatapantuaan kysyi Erlend vaimoltaan,

uskalsiko tämä lähteä mukaan.

Ja Erlend sai mielestään täyden korvauksen, kun Kristiina itki hänen

sylissään katuen talvista töykeyttään. Erlend pehmeni ja suli helläksi

kuten aina tuotettuaan surua naiselle ja nähdessään sen laukeavan

silmiensä edessä. Ja hän koetti sietää malttiaan menettämättä

Kristiinan päähänpistot. Hän oli sanonut paikalla, että lapsia hän ei

huolinut mukaan. Kristiina koetti selitellä, että Naakkve oli jo siksi

vanha, että hänellä voisi olla hyötyä isoisän kuoleman näkemisestä.

Erlend sanoi: ei. Sitten olivat Ivar ja Skule Kristiinan mielestä

liian pienet jäämään yksinomaan palvelusnaisten haltuun. Ei, sanoi

taas Erlend. Ja Gautesta oli Lauritsa pitänyt niin paljon. Ei, sanoi

Erlend -- asia oli liian hankala järjestää Kristiinan ollessa tuossa

tilassa -- Ragnfridin täytyi hankkia apuvaimo taloon miehensä maatessa

kuolinvuoteella -- ja heillä itsellään tuli olemaan vaikea paluumatka

vastasyntyneen kera. Joko hänen täytyi jättää lapsensa hoidettavaksi

jollekin Lauritsan tilalle tai odottaa Jørundgaardissa kesää.

Erlend esitti asian moneen kertaan, mutta koetti puhua tyynesti ja

vakuuttavasti.

Sitten hän tuli ajatelleeksi, että hänen oli hankittava Nidarosista

mukaansa yhtä ja toista, mitä anoppi saattoi tarvita hautajaisiin --

viiniä ja vahaa, vehnäjauhoja, mannaryyniä ynnä muuta. Mutta vihdoin

viimein he kuitenkin pääsivät lähtemään ja saapuivat Jørundgaardiin

Kertun-messun aattona.

Mutta kotonaolo muodostui Kristiinalle aivan toisenlaiseksi kuin mitä

hän oli odottanut.

Täytyihän hänen iloita kaikesta sydämestään, että oli nähnyt isänsä

vielä kerran. Ja hän iloitsi muistaessaan isänsä ilon hänen tullessaan

ja hän oli nähnyt, miten isä oli kiittänyt Erlendiä siitä, että tämä

oli suonut hänen tulla. Mutta hän tunsi joutuneensa niin monen asian

ulkopuolelle, ja se koski häneen.

Oli vajaa kuukausi aikaan, jolloin hän odotti lapsen syntyvän, ja

Lauritsa kielsi häntä kokonaan puuttumasta sairaanhoitoon; hän ei

saanut valvoa toisten kanssa isän luona öisin, eikä äiti olisi sallinut

hänen liikuttaa sormeakaan talouskureissa. Hän istui isänsä luona koko

päivän, mutta harvoin he jäivät kahden kesken hetkeksikään. Melkein

joka päivä saapui kartanoon vieraita -- ystäviä, jotka tahtoivat

nähdä Lauritsa Bjørgulfinpojan vielä kerran ennen kuolemaa. Se

ilahdutti isää, vaikka se väsytti häntä suuresti. Hän puheli iloisesti

ja sydämellisesti kaikkien kanssa, naisten ja miesten, köyhien ja

rikkaiden, nuorien ja vanhojen, kiitti heitä heidän ystävyydestään,

pyysi heidän esirukoustaan ja toivoi kohtaavansa kaikki Jumalan luona

autuuden päivänä. Öisin, kun vain omaiset olivat hänen luonaan, makasi

Kristiina ylistuvassa, tuijotti pimeään eikä voinut nukkua miettiessään

isänsä lähtöä ja oman sydämensä pahuutta ja kelvottomuutta.

Loppu läheni nopeasti. Lauritsa oli pysynyt jalkeilla siihen asti,

kun Ramborg oli saanut lapsensa, jolloin Ragnfridin ei enää tarvinnut

olla Formossa niin paljon; hän oli myös kerran ajattanut itsensä sinne

katsomaan tytärtään ja tyttärensä tytärtä; tuo pikku tyttö oli ristitty

Ulvhildiksi. Mutta sitten hän paneutui sänkyyn eikä enää noussut.

Hän nukkui isossatuvassa ylisparven alla. Hänelle oli valmistettu

eräänlainen sänky peräistuimelle pöydän päähän, sillä hän ei sietänyt

korkeaa päänaluista; muuten häntä heti alkoi pyörryttää, hän sai

taintumiskohtauksia ja sydämenkouristuksia. Hänestä ei uskallettu enää

lyödä suonta; sitä oli täytynyt tehdä niin usein talven ja syksyn

kuluessa, että hän oli jo aivan veretön eikä jaksanut paljon syödä eikä

juoda.

Isän hienot ja kauniit kasvonpiirteet olivat muuttuneet teräviksi,

ja rusketus oli kalvennut hänen ahavoituneilta kasvoiltaan, iho

oli keltainen väriltään kuin luu, ja huulet sekä silmännurkat

sinertävän verettömät. Sankka harmaankeltainen tukka oli levällään ja

leikkaamatta, kuihtuneen ja voimattoman näköisenä pitkin pieluksen

sinikukallista päällystä, mutta se, mikä eniten teki hänet vieraan

näköiseksi, oli karkea harmaa parransänki, joka rehotti kasvojen

alaosassa ja hänen pitkällä leveällä kaulallaan, josta suonet

pullistuivat esiin vahvojen jänteiden tavoin. Lauritsa oli aina pitänyt

tarkasti huolta partansa ruokkoamisesta ennen jokaista messupäivää.

Vartalo oli niin laihtunut, että se oli melkein kuin luuranko. Mutta

hän sanoi voivansa hyvin, kun makasi suorana eikä liikkunut. Ja hän oli

aina iloinen ja leikkisä.

Hautajaisia varustettiin kiireellä. Oli teurastuspuuhia ja leipomista,

makuuvaatteiden tuuletusta ja tarkastamista -- tehtiin kaikki mitä

ehdittiin, jotta talossa olisi hiljaista, kun viimeinen kamppailu tuli.

Lauritsaa virkisti suuresti kuulla noista puuhista -- hänen viimeiset

kemunsa eivät saaneet olla vähäpätöisimmät Jørundgaardissa pidetyistä;

kunniallisesti ja arvokkaasti hän tahtoi eritä isännyydestään. Eräänä

päivänä hän halusi nähdä ne kaksi lehmää, joiden oli määrä olla mukana

hautajaissaatossa ja joutua Sira Eirikille ja Sira Solmundille, ja

nämä tuotiin silloin tupaan. Niitä oli ruokittu kaksinkertaisin

annoksin koko talven, ja ne olivatkin nyt pulskat ja lihavat kuin

tunturilehmät Olavinmessun aikaan, vaikka kevät oli vasta alullaan.

Kukaan ei nauranut niin makeasti kuin hän, kun toinen niistä teki

jäljen lattialle. Hänen ainoa huolensa oli, että vaimo kuluttaisi

kaikki voimansa. -- Kristiina oli luullut olevansa taitava talonemäntä,

hän oli saanut sellaisen maineen Skaunissa, mutta nyt hän huomasi

äitiinsä verrattuna olevansa kerrassaan mitätön. Oli käsittämätöntä,

miten Ragnfrid pystyi saamaan aikaan kaiken sen, mitä sai -- eikä hän

kuitenkaan koskaan näyttänyt olevan poissa miehensä luota; yölläkin hän

oli aina mukana valvomassa.

"Älä ajattele minua, mieheni", hän sanoi laskien kätensä Lauritsan

käteen. "Kun sinä olet poissa, niin tiedät minun lepäävän kaiken tämän

touhun jälkeen."

Lauritsa Bjørgulfinpoika oli ostanut jo vuosia sitten itselleen

leposijan Hämärin saarnaveljien hautausmaalta, ja Ragnfrid oli

päättänyt saattaa hänen ruumiinsa sinne sekä asettua sen läheisyyteen;

hän oli ajatellut ruveta elätteelle erääseen munkkien omistamaan

taloon. Ruumisarkku oli ensin vietävä kotikirkkoon, ja kirkolle ja

kotiseurakunnan papeille oli annettava suuria lahjoja; jäljestä oli

talutettava hänen ratsuorittaan, jonka selkään oli sidottava Lauritsan

sotavarustus ja aseet; nämä tuli Erlendin lunastaa kahdellakymmenellä

kahdella naulalla hopeaa. Jonkun Erlendin ja Kristiinan pojista tuli

saada ne omakseen -- mieluimmin sen, jota hän parastaikaa kantoi,

jos siitä tulisi poika -- ehkä siitä oli kerran sukeutuva toinen

Jørundgaardin Lauritsa, tuumi sairas hymyillen. Gudbrandinlaakson

varrella oli arkku vietävä vielä useaan kirkkoon ja annettava sen olla

kirkossa yli yön; Lauritsa oli muistanut näitä kirkkoja rahalahjoilla

ja vahakynttilöillä testamentissaan.

Kerran kertoi Simon apen saaneen makuuhaavoja -- hän auttoi Ragnfridia

sairaan kääntämisessä ja hoitelemisessa.

Kristiina oli epätoivoinen kateellisen sydämensä tähden. Hän ei

tahtonut jaksaa sulattaa sitä, että vanhemmat osoittivat Simon

Andreksenpojalle niin suurta luottamusta. Tämä liikkui Jørundgaardissa

yhtä vapaasti kuin kotonaan -- mitä Erlend ei ollut milloinkaan

tehnyt. Melkein joka päivä seisoi hänen tanakka voikkonsa piha-aitaan

sidottuna, ja Simon istui sisällä isän luona hattu ja viitta yllä; hän

ei aikonut jäädä. Mutta vähän ajan kuluttua hän ilmestyi ovelle ja

huusi, että miehet saisivat sittenkin viedä hänen hevosensa talliin.

Hän tunsi kaikki isän asiat, nouti kirjerasian, etsi esiin kaikki

kauppakirjat ja jäljennökset, toimitti Ragnfridin asioita ja puhui

kartanorengin kanssa talon asioiden hoidosta. Kristiina muisti, miten

hartaasti hän oli toivonut, että hänen isänsä kiintyisi Erlendiin -- ja

ensi kerran, kun isä oli pitänyt Erlendin puolta häntä vastaan, oli hän

paikalla tehnyt niin pahasti kuin taisi -- -- --

Simon Andreksenpoika suri kovasti sitä, että hänen näin pian oli

erottava apestaan. Mutta hän riemuitsi siitä, että oli saanut pikku

tyttären. Lauritsa ja Ragnfrid puhuivat paljon pikku Ulvhildista, ja

Simon osasi vastata kaikkeen, mitä he kysyivät tuosta pienokaisesta,

sen kasvusta ja voinnista. Tämänkin asian johdosta Kristiina tunsi

kateuden kalvavan sydäntään -- Erlend ei ollut milloinkaan välittänyt

lapsistaan sillä tapaa. Samalla oli hänestä hiukan naurettavaa, että

tuo jo ikämiehen kirjoissa oleva iso-, punakasvoinen mies istui siinä

niin toimessaan kertoen kapalolapsen vatsanväänteistä ja ruokahalusta.

Simon tuli kerran hakemaan Kristiinan luokseen reellä; täytyihän

Kristiinan toki nähdä sisarensa ja sisarentyttärensä.

Simon oli antanut rakentaa kokonaan uuteen asuun vanhan mustuneen

pirtin, jossa Formon naiset parin sadan vuoden aikana olivat

synnyttäneet lapsensa. Liesi oli hävitetty, uuni tehty sijaan, ja

sen toiselle kyljelle oli rakennettu lämpimään, suojaiseen nurkkaan

kauniilla leikkauksilla koristettu sänky; vastapäisellä seinällä

oli kaunis puinen jumalanäidin kuva, joka oli asetettu semmoiselle

paikalle, että sen saattoi nähdä vuoteesta. Lattialle olivat

ilmestyneet palkit, seinään lasinen ikkuna, ja muutenkin oli sisällä

paljon pientä uutta kaunista kalua sekä penkkejä. Simon tahtoi, että

tämä oli oleva Ramborgin tupa, jossa hän saattoi vallita mielensä

mukaan, kestitä vaimovieraitaan ja viedä turvaan ne heistä, jotka eivät

viihtyneet miesten seurassa, kun nämä illalla yltyivät liian remuaviksi

pitoja pidettäessä.

Ramborg oli mennyt sänkyyn vieraan kunniaksi. Hän oli pukeutunut

silkkipaitaan ja punaiseen nuttuun, jossa oli valkoiset nahkareunukset

povella; hänen selkänsä takana oli silkkipäällyksiset pielukset ja

sänkypeittojen päällä oli kukallinen samettivaate. Sängyn edessä oli

Ulvhild Simonintyttären kätkyt. Se oli tuo vanha ruotsalainen kätkyt,

jonka Ramborg Sunentytär oli tuonut mukanaan Norjaan; siinä olivat

Kristiinan isä ja isoisä, hän itse ja kaikki hänen sisarensa maanneet.

Perimätapojen mukaan olisi Kristiinan vanhimpana tyttärenä tullut saada

tuo kätkyt myötäjäisten mukana, mutta siitä ei ollut mainittu mitään

hänen mennessään naimisiin. Hän oli ymmärtänyt vanhempiensa unohtaneen

sen tahallisesti -- he eivät olleet pitäneet Erlendin ja hänen lapsia

kyllin arvokkaina nukkumaan siinä.

Sen jälkeen hän kieltäytyi lähtemästä toistamiseen Formoon -- koska hän

muka ei jaksanut.

* * * * *

Hän tunsi itsensä sairaaksi, mutta sairaaksi surusta ja sieluntuskasta.

Sillä hän ei voinut salata itseltään sitä, että hän tuli sitä

onnettomammaksi mitä kauemmin hän oli kotona. Sellainen hän oli; häneen

koski huomio, että nyt kun isä teki kuolemaa, oli vaimo lähimpänä tämän

sydäntä.

Hän oli kuullut aina mainittavan vanhempiensa yhteiselämää

esikuvalliseksi -- kauniin arvokkaan, yksimielisyydessä,

uskollisuudessa ja hyvänsuopuudessa vietetyn elämän tähden. Mutta hän

oli tuntenut, pohtimatta sitä sen enempää, että näitä kahta sittenkin

erotti jokin -- jokin epämääräinen varjo, joka teki elämän kotona

hiljaiseksi, vaikka he viihtyivätkin hyvin ja kauniisti yhdessä.

Nyt hänen vanhempiaan ei enää erottanut mikään. He puhelivat hiljaa

ja tasaisesti yhdessä, enimmäkseen jokapäiväisistä asioista, mutta

Kristiina tunsi, että heidän silmissään ja äänensä sävyssä oli jotakin

uutta. Hän näki isänsä alati kaihoavan vaimoaan, milloin tämä ei

ollut hänen luonaan. Kun Lauritsa itse oli saanut vaimonsa menemään

levolle vähäksi aikaa, makasi hän odotellen tätä malttamattomasti, ja

kun Ragnfrid astui sisään, oli kuin ilo ja rauha olisivat seuranneet

häntä sairaan luokse. Eräänä päivänä kuuli Kristiina heidän puhuvan

kuolleista lapsistaan; ja kuitenkin he olivat hyvin onnellisen

näköiset. Kun Sira Eirik tuli kartanon puolelle lukemaan Lauritsalle

sanaa, istui Ragnfrid aina heidän luonaan; silloin Lauritsa tarttui

usein vaimonsa käteen leikitellen hänen sormillaan ja pyöritellen hänen

sormuksiaan.

Kristiina tiesi, ettei isä rakastanut häntä vähemmän kuin ennen. Mutta

hän ei ollut huomannut ennen kuin vasta nyt, että isä rakasti myös

äitiä. Ja hän ymmärsi sen eron, joka oli miehen rakkaudessa vaimoon,

joka oli elänyt hänen rinnallaan halki pitkän elämän, niin hyvinä kuin

pahoina päivinä -- ja hänen rakkaudessaan lapseen, joka oli jakanut

vain hänen ilonsa ja saanut hänen syvimmän hellyytensä. Ja hän itki ja

rukoili apua Jumalalta ja Pyhältä Olavilta -- sillä hän muisti heidän

itkuisen ja raskaan hyvästijättönsä viime syksynä tunturilla; mutta hän

_ei sittenkään_ toivonut, että se olisi ollut viimeinen.

* * * * *

Kesäkauden alkamispäivänä sai Kristiina kuudennen poikansa, ja jo

viidentenä päivänä siitä hän nousi vuoteesta ja meni kartanotupaan

isäänsä katsomaan. Lauritsa ei pitänyt siitä -- hänen talossaan ei

ollut milloinkaan ollut tapana, että lapsensynnyttäjä tuli näkyviin

ennen kuin oli käynyt kirkossa. Hänen ei pitänyt ainakaan liikkua

pihamaan yli muulloin kuin päivän aikaan. Ragnfrid kuuli miehensä

puheen.

"Tuumin tässä, mieheni", hän sanoi, "että me sinun naisesi emme ole

milloinkaan olleet liian kuuliaiset sinulle, vaan olemme useimmiten

tehneet oman päämme mukaan."

"Etkö sinä ole sitä aikaisemmin huomannut?" kysyi hänen miehensä

hymyillen. "Eikä veljesi Trond ollut väärässä --, silloin kun hän sanoi

minua lapaseksi sen vuoksi, että annoin teidän käännellä itseäni,

muistatkos?"

Seuraavana messupäivänä oli Ramborgin kirkottajaiset, ja sen jälkeen

hän tuli Jørundgaardiin ensi kertaa lapsivuoteesta noustuaan. Helga

Rolvintytär oli hänen kanssaan -- tämäkin oli nyt naimisissa.

Haavard Trondinpoika Sundbusta sattui olemaan Lauritsan luona. Nämä

kolme nuorta olivat yhdenikäisiä, ja he olivat eläneet kolme vuotta

siskoksina Jørundgaardissa. Haavard oli ollut silloin varmin heistä

ja johtanut toisten leikkejä, koska hän oli poika. Nyt antoivat nuo

kaksi valkohuntuista nuorta talonemäntää hänen selvästi tuntea, että he

olivat kokeneita naisia, joilla oli mies ja lapsi ja talonhuolet, mutta

hän vain alaikäinen ja älytön nulikka; tämä huvitti suuresti Lauritsaa.

"Odotahan, kunhan saat emännän itse, kasvattipoikani, silloin sinä

vasta saat kuulla, paljonko sinulla on älyä", hän sanoi, ja kaikki

tuvassa olevat miehet nauroivat ja yhtyivät puheeseen.

Sira Eirik kävi joka päivä kuolevan luona. Tuo vanha seurakuntapappi

oli jo huononäköinen, mutta luomiskertomus sujui norjaksi ja

evankeliumit sekä psalttari latinaksi yhtä selvästi kuin ennen, sillä

hän tunsi hyvin omat kirjansa. Lauritsa oli joku vuosi sitten ostanut

itselleen erään paksun kirjan Saastadista; hän olisi mieluimmin

halunnut kuulla luettavan siitä, mutta Sira Eirik ei saanut siitä

selvää huonoilla silmillään. Silloin isä pyysi Kristiinaa koettamaan,

osaisiko hän lukea sitä. Ja kun Kristiina oli hiukan tottunut sen

kirjaimiin, selvisikin hän siitä kaikella kunnialla, ja hänestä tuntui

suurelta ilolta, että hän nyt saattoi tehdä jotakin isänsä hyväksi.

Tässä kirjassa oli luettavana keskusteluja Pelon ja Rohkeuden,

Uskon ja Epäilyksen, Ruumiin ja Sielun välillä. Siinä oli myös

joitakin pyhimystaruja ja monta kertomusta miehistä, jotka olivat

jo maallisen elämänsä aikana nähneet hengessä tuskanvaltakunnan

kidutukset, kiirastulen koetukset ja taivaanvaltakunnan autuuden.

Lauritsa puhui paljon kiirastulesta, johon hän uskoi pian joutuvansa,

mutta hän oli aivan peloton. Hän toivoi suurta lohtua ystäviensä ja

pappien esirukouksista ja luotti Pyhän Olavin ja Pyhän Tuomaan apuun

viimeisessä koetuksessa. Muuten hän oli tuntenut näiden vahvistavan

häntä jo tässä elämässä. Hän oli kuullut pappien sanovan, että se,

joka pysyy lujana uskossa, ei hetkeksikään kadota silmistään autuuden

valtakuntaa, johon sielu menee polttavan tulen kautta. Kristiinan

mielestä hänen isänsä iloitsi siitä kuin mieskuntoisuuskoetuksesta. Hän

muisti hämärästi lapsuudestaan ajan, jolloin kuninkaan miehet lähtivät

laaksosta taisteluun Eirik-herttuaa vastaan -- ja hänestä tuntui nyt

siltä kuin isä olisi odottanut kuolemaa samalla mielellä kuin hän

silloin oli odottanut seikkailuja ja sotaleikkiä.

Hän sanoi sitten eräänä päivänä isälleen, että hänestä tuntui kuin

olisi elämässä jo ollut niin paljon koettelemuksia, ettei häntä

voinut odottaa kovin vaikea osa kuoleman jälkeen. Lauritsa vastasi,

ettei se hänestä siltä tuntunut; olihan hän ollut rikas, syntyisin

mainiosta suvusta, hänellä oli ollut ystäviä ja menestystä maailmassa.

"Raskaimmat suruni ovat olleet, etten koskaan ole nähnyt äitini kasvoja

ja että kadotin lapseni, mutta nämäkään surut eivät kohta ole suruja

enää. Ja sama on muiden surujen laita, jotka ovat painaneet minua

elämässä -- ne eivät ole enää suruja."

Äiti oli usein sisällä Kristiinan lukiessa, samoin vieraat, jos niitä

oli talossa, ja Erlendkin istui mielellään kuulemassa. Kaikilla näillä

oli iloa siitä, mutta Kristiina itse joutui järkytyksen ja epätoivon

valtaan -- se pani hänet ajattelemaan omaa sydäntään, joka niin hyvin

tiesi, mikä oli oikeata ja hyvää, ja kuitenkin aina halasi vääryyttä.

Ja hän pelkäsi pikku lapsensa puolesta, tohti tuskin nukkua yöllä

pelosta, että se kuolisi pakanuudessa. Hänen luonaan täytyi aina olla

kaksi valvojanaista, ja sittenkin hän pelkäsi vaipua uneen. Kaikki

hänen toiset lapsensa oli kastettu ennen kuin ne olivat tulleet kolmen

vuorokauden vanhoiksi, mutta tämän kastamista lykättiin, koska se oli

iso ja vankka, siksi että sille tahdottiin antaa Lauritsan nimi -- ja

laaksossa seurattiin ankarasti tapaa, ettei elävän miehen nimeä saanut

antaa vastasyntyneelle.

Kerran, kun hän istui isänsä luona lapsi sylissään, pyysi Lauritsa

häntä irrottamaan lapsen kapaloista; hän ei ollut vielä nähnyt muuta

kuin poikasen kasvot. Kristiina teki niin ja laski pojan isänsä

käsivarsille. Lauritsa silitti pientä kaarevaa rintaa ja otti toisen

noista kiinteistä kätösistä omaansa:

"Ihmeelliseltä tuntuu, pikku sukulaismies, että sinä kerran olet

pukeutuva minun haarniskaani -- nyt olisit sen sisällä yhtä pieni

kuin hopeahelmi tyhjässä pähkinässä; ja tämän käden täytyy kasvaa

paljon ennen kuin se kykenee tarttumaan minun miekkani kahvaan. Kun

näkee edessään tämänkaltaisen taimen, saattaa miltei luulla Jumalan

tahtovan, ettei meidän tule kantaa asetta. Mutta sinä et ole tarvitseva

paljoakaan kokoa lisää, pikkarainen, ennen kuin olet ojentava kätesi

niitä kohden. Harvalla miehellä on niin suuri rakkaus Jumalaan, että

hän kieltäytyisi asetta kantamasta. Minulla sitä ei ollut."

Hän makasi vähän aikaa hiljaa katsellen pienokaista:

"Sinä kannat lapsiasi rakastavan sydämen alla, Kristiina -- poika

on iso ja lihava, mutta itse sinä olet väritön ja hento kuin virpi,

ja sellaisen on äitisi kertonut sinun olleen joka lapsen jälkeen.

Ramborgin tytär on laiha ja pieni", lisäsi hän nauraen, "mutta Ramborg

kukoistaa kuin ruusu."

"Siksipä minusta onkin ihmeellistä, ettei hän tahdo lastansa omille

rinnoilleen", sanoi Kristiina.

"Ei Simonkaan toivonut sitä -- hän sanoo, ettei hän tahdo palkita

vaimoaan tämän antamasta lahjasta siten, että äiti itse kuihtuisi --

muista, ettei Ramborg ollut vielä täyttä kuuttatoista silloin. Hän

oli itse tuskin päässyt lasten kirjoista saadessaan tyttären -- eikä

hän ollut sitä ennen sairastanut hetkeäkään elämässään -- joten ei

ole ihme, jos häneltä loppui kärsivällisyys. Sinä olit täysi nainen

mennessäsi naimisiin, Kristiina!"

Kristiina purskahti yhtäkkiä hillittömään itkuun -- hän tiesi tuskin

itse, minkä tähden häntä näin itketti. Mutta totta se oli, -- hän oli

rakastanut lapsiaan ensi hetkestä asti, jolloin tiesi kantavansa niitä

sydämensä alla, oli rakastanut niitä, vaikka ne olivat vaivanneet

häntä, tehneet hänet levottomaksi ja rumaksi. Hän oli rakastanut

niiden pieniä kasvoja siitä asti kun näki ne ensi kertaa ja rakasti

niitä kaiken aikaa niiden varttuessa ja muuttuessa ja miehistyessä.

Mutta kukaan ei ollut oikein rakastanut niitä hänen toverinaan -- ei

Erlendkään, vaikka hän pitikin niistä -- Naakkve oli hänen mielestään

tullut liian aikaisin ja toisten syntyessä oli hänestä lapsia aina

ollut yksi liikaa. Kristiina muisti mitä hän oli ajatellut synnin

hedelmästä ollessaan ensi talvea Husabyssä -- hän ymmärsi saaneensa

maistaa sen katkeruutta, vaikka ei sillä tapaa kuin oli pelännyt. Hänen

ja Erlendin väliin oli tullut silloin jotakin kieroa, joka tuskin voi

korjautua koskaan.

Äitiään hän ei ollut milloinkaan tuntenut likeiseksi, sisaret olivat

olleet pieniä hänen jo ollessaan täysi neito, leikkitovereita hänellä

ei ollut milloinkaan ollut. Hänet oli kasvatettu miesten parissa ja hän

oli aina saanut olla lempeä ja vieno, sillä hänen ympärillään oli aina

ollut miehiä, jotka ojensivat suojelevat ja varjelevat kätensä hänen ja

maailman väliin. Hänestä tuntui nyt niin luonnolliselta, että hänelle

itselleen syntyi pelkkiä poikia, poikalapsia, jotka kasvoivat hänen

verestään ja imivät hänen maitoaan ja joita hän sai rakastaa ja helliä

ja hoitaa, kunnes he kasvaisivat niin suuriksi, että voisivat astua

miesten riviin. Hän muisti kuulleensa eräästä kuningattaresta, jolle

oli annettu lisänimi Poikainäiti. Hänen lapsihuoneensa ympärillä oli

nähtävästi ollut kokonainen aita suojelevia miehiä.

"Mikä sinua nyt vaivaa, Kristiina?" kysyi isä tuokion kuluttua hiljaa.

Kristiina ei voinut sanoa isälleen mikä häntä vaivasi. Ja niinpä hän

lausui hetken kuluttua, hilliten itkuaan:

"Kuinka minä en surisi, isä, kun te makaatte siinä --"

Kun Lauritsa lopuksi oikein ahdisti häntä, ilmaisi hän pelkonsa

kastamattoman lapsen puolesta. Lauritsa määräsi silloin heti, että

poika oli vietävä kirkkoon seuraavana messupäivänä -- ja sanoi, ettei

hän luullut sen kuolevan tuon asian tähden ennen kuin sen hetki oli

lyönyt.

"Ja minä olen muuten jo maannut tässä tarpeeksi", sanoi hän nauraen.

"Tuska ja vaiva on sisälle- ja uloskäymisemme -- kivulla me synnymme

ja kivulla kuolemme, ellemme kuole äkkikuolemalla. Kauneimmalta olisi

minusta tuntunut nuorena ollessani kaatua taistelutantereelle. Mutta

tämmöiselle syntiselle kelpaa tautivuodekin -- vaikka en voi enää

tuntea sieluni kostuvan enemmästä makaamisesta."

Poika kastettiin sitten seuraavana sunnuntaina ja sai isoisänsä nimen.

Kristiinaa ja Erlendiä moitittiin kovasti kaikkialla tämän tapauksen

johdosta, vaikka Lauritsa Bjørgulfinpoika sanoi kaikille talossa

kävijöille itse vaatineensa tätä; hän ei tahtonut pitää talossaan

pakanaa kuoleman kolkuttaessa ovelle.

Lauritsaa alkoi nyt huolettaa se, että hänen lähtönsä tulisi

tapahtumaan keskellä kylvökiireitä, suureksi haitaksi niille monille,

jotka olisivat halunneet kunnioittaa hänen hautaanpanoaan ottamalla

siihen osaa. Mutta neljätoista päivää lapsen kastamisen jälkeen

tuli Erlend Kristiinan luokse vanhaan kutomatupaan, jossa Kristiina

oli nukkunut synnytyksestä asti. Aamu oli jo pitkälle kulunut, ohi

ruokarupeaman; Kristiina oli vielä makuulla, sillä poika oli ollut

levoton. Erlend oli hyvin liikuttunut, hän sanoi Kristiinalle hiljaa ja

hellästi, että tämä nyt nousisi ja lähtisi isänsä luo, Lauritsalla oli

ollut kauhean kovia sydänkohtauksia päivän sarastaessa, ja hän oli sen

jälkeen kauan virunut tiedottomana. Sira Eirik oli hänen luonaan ja oli

juuri ripittänyt hänet.

Oli viides päivä Halvardin-messusta. Sataa tihuutti hiljaa. Tultuaan

pihamaalle tunsi Kristiina lauhkeassa eteläisessä leyhkässä

vastakynnetyiltä ja lannoitetuilta vainioilta nousevan mullan hajun.

Seutu uinui ruskeana kevätsateessa, ilma sinersi korkeiden tunturien

välissä, ja sumu leijaili puolitiessä rinnettä. Kuului tiukujen

helinää vettäuhkuvan, harmaan joen viereisistä lehdoista -- vuohet

oli päästetty ulos, ja ne kulkivat napsien ummulla olevia oksia. Oli

sellainen ilma, joka oli aina ilahduttanut hänen isänsä sydäntä,

talvi ja pakkanen lähti ihmisten ja eläinten maailmasta, karja pääsi

ahtaista, pimeistä navetoista ja niukan ravinnon äärestä.

Kristiina näki heti isän kasvoista, että kuolema oli hyvin lähellä.

Lauritsa oli lumivalkoinen nenänjuuresta, huulet ja suurten silmien

ympärykset olivat mustansiniset, tukka oli jakautunut kosteisiin

siisnoihin leveän hikisen otsan ympärillä. Mutta hän oli täydessä

tajussa ja puhui selvästi, joskin verkalleen ja heikolla äänellä.

Talonväki astui vuoteen ääreen yksi kerrallaan. Lauritsa otti jokaista

kädestä, kiitti heidän palveluksestaan, sanoi heille hyvästi ja pyysi

heitä antamaan anteeksi, jos hän oli rikkonut heitä vastaan jollakin

tapaa, sekä rukoilemaan hänen sielunsa puolesta. Sitten hän sanoi

jäähyväiset omaisilleen. Tyttäriä hän pyysi kumartumaan, jotta hän

saattaisi suudella heitä, ja hän toivotti Jumalan ja kaikkien pyhien

suojelusta heille. Tyttäret itkivät kumpikin katkerasti, ja nuori

Ramborg heittäytyi sisarensa syliin. Toisiinsa kietoutuneina menivät

nuo kaksi Lauritsantytärtä paikalleen isän jalkapäähän, ja nuorempi

itki edelleen Kristiinan rintaa vasten.

Erlendin kasvot vavahtelivat, ja kyyneleet juoksivat hänen poskiansa

pitkin hänen nostaessaan Lauritsan käden ja suudellessaan sitä pyytäen

hiljaa apeitaan anteeksi kaikkea, mitä oli tätä vastaan rikkonut

vuosien kuluessa. Lauritsa sanoi antavansa hänelle anteeksi täydestä

sydämestä ja toivotti hänelle Jumalan siunausta elämän poluilla.

Erlendin kauniilla kasvoilla oli omituinen vaalea hohde hänen

siirtyessään hiljaa takaisin ja jäädessään seisomaan vaimonsa viereen,

käsi kädessä hänen kanssaan.

Simon Darre ei itkenyt, mutta hän polvistui maahan tarttuen appensa

käteen sitä suudellakseen ja jäi siihen joksikin aikaa pitäen sitä

kädessään. "Sinun kätesi, vävy, on lämmin ja hyvä", sanoi Lauritsa

heikosti hymyillen. Ramborg kääntyi miehensä puoleen, kun tämä tuli

hänen luokseen, ja Simon laski käsivartensa vaimonsa hennoille,

tyttömäisille olkapäille.

Lopuksi heitti Lauritsa hyvästit vaimolleen. He kuiskasivat keskenään

muutaman sanan, joita ei kukaan kuullut, ja vaihtoivat suudelman

kaikkien nähden, mikä oli soveliasta kuoleman ollessa huoneessa.

Sen jälkeen Ragnfrid polvistui miehen makuusijan ääreen, kasvot

käännettyinä Lauritsaan; hän oli kalpea, tyyni ja äänetön.

Sira Eirik jäi taloon annettuaan kuolevalle viimeisen voitelun

ja viaticumin. Hän istui pääpuolessa lukien rukouksia. Ragnfrid

oli istuutunut vuoteen laidalle. Kului muutama tunti. Lauritsa

makasi silmät puoliummessa. Väliin hän käänsi levottomasti päätään

pieluksella, liikutteli käsiään peitteellä, hengitti raskaasti ja

sysäyksittäin. Toiset luulivat hänen kadottaneen puhekykynsä, mutta

mitään kuolemankamppailua ei näkynyt.

Tuli aikaisin pimeä, ja pappi sytytti kynttilän. Istuttiin hiljaa

katsellen kuolevaa ja kuunnellen sateen rapinaa. Sitten sairas alkoi

käydä rauhattomaksi, hänen ruumiinsa vapisi, kasvot mustenivat, ja

hänen henkeään näytti ahdistavan. Sira Eirik kohotti häntä hartioista,

nosti hänet istuvaan asentoon tukien hänen päätään rintaansa vasten

ja pidellen ristiä hänen silmiensä edessä. Lauritsa avasi silmänsä,

kiinnitti katseensa ristiinnaulitunkuvaan, joka oli papin kädessä, ja

lausui hiljaa, mutta niin selvästi, että useimmat tuvassa olevat sen

kuulivat:

"Exsurrexi, et adhuc sum tecum." [Minä heräsin ja minä olen sinun

luonasi vielä. Ps. 139, 18.]

Vielä tärisytti ruumista muutama kouristus, ja kuolevan kädet

hapuilivat peitteellä. Sira Eirik piti häntä vielä hetkisen itseään

vasten. Sitten hän laski varovasti ystävänsä ruumiin takaisin

patjoille, suuteli tämän otsaa ja silitti hiukset sen ympäriltä, ennen

kuin painoi kiinni silmäluomet ja sieraimet; sitten hän nousi ja alkoi

sanella rukousta.

* * * * *

Kristiina sai istua ruumiin vieressä yötä. Lauritsa oli pantu paareille

ylisparveen, sillä siellä oli eniten tilaa; odotettiin paljon väkeä

valvojaisiin.

Isä näytti Kristiinasta sanomattoman kauniilta kynttilöiden valossa,

kullahtavankalpeat kasvot paljaina. Hikiliina oli käännetty alas, ettei

se likaantuisi niiden monien käsistä, jotka tulivat katsomaan vainajaa.

Sira Eirik ja Kvamin seurakuntapappi lauloivat -- jälkimmäinen oli

tullut taloon illalla sanoakseen Lauritsalle viimeiset jäähyväiset,

mutta oli tullut liian myöhään.

Jo seuraavana päivänä alkoivat vieraat ratsastaa taloon, ja nyt täytyi

Kristiinan sopivaisuuden vuoksi paneutua vuoteeseen, koska hän ei vielä

ollut käynyt kirkossa. Nyt oli hänen vuoronsa saada lapsivuoteensa

koristetuksi silkkipeitteillä ja talon hienoimmilla pieluksilla. Formon

kätkyt tuotiin lainaksi kotiin; siinä lepäsi nyt Lauritsa nuorempi, ja

joka päivä kävi ihmisiä katsomassa Kristiinaa ja lasta.

Isän ruumis kuului säilyvän kauniina -- se oli vain entisestään

kellastunut. Eikä kukaan ollut nähnyt kannettavan niin paljon

kynttilöitä kuolleen miehen paarien ympärille.

Viidentenä päivänä alkoivat hautajaiskemut, jotka olivat kaikin

puolin erinomaiset -- kartanolla seisoi yli sata vierasta hevosta,

samoin Laugarbrussa; jopa Formoonkin asti oli vieraita majoitettu.

Seitsemäntenä päivänä pitivät perilliset perinnön jaon sovussa ja

ystävyydessä -- Lauritsa oli itse järjestänyt kaiken ennen kuolemaansa,

ja kaikki seurasivat tarkasti hänen toivomuksiaan.

Seuraavana päivänä piti ruumis, joka nyt oli Olavinkirkossa, vietämän

Hamariin.

Edellisenä iltana -- taikka oli pikemminkin jo yö -- tuli Ragnfrid

pirttiin, jossa tytär nukkui lapsineen. Kartanon emäntä oli hyvin

väsynyt, mutta hänen kasvonsa olivat tyynet ja kirkkaat. Hän pyysi

palvelusnaisia lähtemään ulos:

"Kyllähän täällä on täyttä joka nurkassa, mutta etteköhän te sentään

löytäne sijaa jostakin; minä haluan itse valvoa tyttäreni luona tämän

viimeisen yön, jonka olen talossani."

Hän otti lapsen Kristiinan käsistä, kantoi sen lieden luo ja laittoi

sen yökuntoon.

"Oudolta mahtanee tuntua teistä, äiti, muuttaa tästä talosta, jossa

olette elänyt isäni kanssa niin kauan", sanoi Kristiina. "En ymmärrä,

miten te jaksatte sen kestää."

"Jaksaisin vielä vähemmän jäädä tänne", vastasi Ragnfrid tuudittaen

Lauritsaa sylissään, "näkemättä isäsi liikkuvan rakennusten väliä."

"Sinä et ole milloinkaan kuullut, mistä se johtui, että me muutimme

tänne laaksoon ja jäimme tänne asumaan", jatkoi hän vähän ajan

kuluttua. "Siihen aikaan, kun meille tuli sana Ivarin, minun isäni

hengenlähdön lähestymisestä, en minä ollut ratsastuskunnossa; Lauritsan

täytyi lähteä pohjoiseen yksin. Muistan, kuinka se ilta oli kaunis,

jolloin hän lähti -- hänestä oli jo silloin niin hauska ratsastaa

illalla, viileässä; hän aikoi ehtiä Osloon yöksi -- se oli juuri

juhannuksen alla. Minä saatoin häntä siihen saakka, missä kartanon

tie yhtyy kirkkotiehen -- muistatko? Siinä on pari isoa kalliota ynnä

vierinkivimaata -- ne ovat Skogin kivisimmät tienoot, johon kuivuus

aina käy kiinni; mutta sinä vuonna kasvoi vilja hyvin noissa saroissa,

ja me puhuimme siitä. Lauritsa käveli hevostaan taluttaen, ja minä

talutin sinua -- sinä olit neljän talven vanha.

"Kun tulimme tienristeykseen, tahdoin minä, että sinä olisit juossut

takaisin kartanoon. Sinä et olisi lähtenyt, mutta silloin sanoi isäsi,

että koettaisit etsiä viisi valkoista kiveä ja panna ne ristiin puron

pohjalle lähteen alapuolelle -- se suojelisi häntä Mjørsametsän

peikoilta, kun hän ratsasti ohi. Silloin sinä lähdit juoksemaan."

"Onko sellainen taika?" kysyi Kristiina.

"En minä ole kuullut sitä ennen enkä sen jälkeen. Luulen isäsi

keksineen sen sillä hetkellä. Etkö sinä muista, miten hän keksi

kaikenlaista leikkiessäsi sinun kanssasi?"

"Kyllä minä muistan."

"Minä saatoin häntä metsän läpi kääpiökivelle asti. Siinä hän pyysi

minua kääntymään takaisin ja saattoi nyt vuorostaan minua takaisin

tienristeykseen -- isäsi nauroi ja sanoi, että täytyihän minun

ymmärtää, ettei hän sallinut minun kulkea yksin metsän läpi, etenkin

kun aurinkokin jo oli laskenut. Seisoessamme siinä tienristeyksessä

kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa: minun oli niin vaikea olla, kun

en päässyt mukaan -- en ollut milloinkaan oikein viihtynyt Skogissa,

kaipasin aina pohjoiseen. Lauritsa lohdutti minua ja virkkoi lopuksi:

jos sinulla minun takaisin tullessani on poika käsivarrella, voit

pyytää minulta mitä tahdot; jos se on täytettävissä, et ole pyytävä

turhaan. Silloin minä vastasin, että tulisin pyytämään sitä, että

muuttaisimme tänne pohjoiseen minun perintötilalleni. Isäsi ei pitänyt

tästä, ja hän sanoikin: etkö olisi voinut pyytää mitään tärkeämpää --

sitten hän naurahti, ja minä ajattelin, että tuohon hän ei ole suostuva

ikinä, ja se oli minusta aivan luonnollista. Tiedäthän, ettei Sigurd,

nuorin veljesi, sitten elänyt tuntiakaan -- Halvdan kastoi hänet ja hän

kuoli heti sen perästä --

"Isäsi palasi kotiin varhain eräänä aamuna -- hän oli jo kuullut illalla

Oslossa, miten asiat olivat, ja lähti viipymättä edelleen. Minä olin

vielä vuoteessa, olin niin surullinen, etten kyennyt nousemaan; minusta

tuntui kuin en olisi ikinä enää tahtonut nousta. Jumala minulle

anteeksi suokoon -- kun minun viereeni laskettiin sinut, käännyin

seinään päin, enkä tahtonut nähdä sinua, pikkuiseni. Mutta silloin

sanoi Lauritsa istuessaan sänkyni laidalla, vielä ratsastuspukeissa

ja miekka vyöllä, että koettaisimme, olisiko meidän parempi elää

Jørundgaardissa. Ja niin me jouduimme muuttamaan Skogista, mutta

ymmärräthän, etten minä nyt halua asua täällä, kun Lauritsa on poissa."

Ragnfrid otti lapsen ja asetti sen äidin rinnoille. Hän otti

silkkipeitteen, joka oli ollut levitetty Kristiinan sängylle päivällä,

käänsi sen kokoon ja laski syrjään. Sitten hän katsoi vähän aikaa

tytärtään, kosketti tämän paksua, kullanruskeata palmikkoa, joka oli

solahtanut valkoisten rintojen väliin, ja sanoi:

"Isäsi kysyi minulta usein, oliko sinun tukkasi vielä yhtä suuri ja

kaunis kuin tyttönä. Hän iloitsi niin siitä, ettet sinä menettänyt

kauneuttasi monia lapsia kantaessasi. Ja hän iloitsi siitä, että

sinusta oli tullut niin kelpo vaimo ja että menestyit ja elit terveenä

kauniiden pikku poikiesi keskellä."

Kristiina nielaisi pari kertaa.

"Ja minulle, äiti, hän puhui usein, että te olitte ollut niin hyvä

vaimo -- hän käski minun sanoa sen teille --" Kristiina vaikeni

hämillään ja Ragnfrid nauroi hiljaa:

"Olisin minä luullut Lauritsan tietävän, ettei hänen tarvinnut lähettää

ketään ilmoittamaan minulle hänen suopeuttaan." Hän silitti lapsen

päätä ja tyttärensä kättä, joka piti kiinni pienestä. "Mutta ehkä

hän tahtoi --. Älä luule, Kristiina, että minä milloinkaan olisin

kadehtinut isäsi rakkautta sinuun. On oikein ja kohtuullista, että sinä

olet rakastanut enemmän häntä kuin minua. Sinä olit niin herttainen

pikku tyttö -- en ymmärtänyt olla Jumalalle tarpeeksi kiitollinen

siitä, että hän salli minun pitää sinut. Mutta minä olin sellainen,

että aina ajattelin enemmän sitä, mitä olin kadottanut, kuin sitä mitä

minulla oli."

Ragnfrid istuutui sängyn laidalle.

"Skogissa oli toisenlaiset tavat kuin minun kotonani. En muista

isäni suudelleen minua milloinkaan -- hän suuteli äitiäni hänen

maatessaan paareilla. Äiti suuteli Gudrunia messussa, koska tämä seisoi

häntä lähinnä, sitten suuteli sisareni minua -- muulloin ei meillä

milloinkaan ollut tapana tehdä sitä.

"Skogissa oli sellainen tapa, että kun me tulimme kirkosta nautittuamme

Herran ruumiista ja astuimme alas hevosen selästä kotona, suuteli

herra Bjørgulf poikiaan ja minua poskelle, mutta me suutelimme

hänen kättään. Sitten suutelivat kaikki aviopuolisot toisiaan, ja

sen jälkeen me kättelimme kaikkia palvelijoita, jotka olivat olleet

jumalanpalveluksessa, ja toivotimme toisillemme siunausta hengellisestä

ateriastamme. Lauritsa ja Aasmund suutelivat usein isäänsä kädelle, kun

hän antoi heille lahjoja, ja muutenkin. Kun hän tai Inga tuli sisään,

nousivat pojat heti seisomaan ja seisoivat kunnes heitä pyydettiin

istumaan. Tuo oli minusta alussa narrimaista ja outoa.

"Myöhemmin sitten, kun elin isäsi kanssa ja me kadotimme poikamme, koko

tuona aikana, jolloin saimme kestää niin paljon huolta ja murhetta

Ulvhildimme tähden -- silloin oli hyvä, että Lauritsa oli saanut

sellaisen kasvatuksen -- että hänet oli totutettu lempeämpiin ja

hellempiin tapoihin."

Hetken kuluttua sanoi Kristiina hiljaa:

"Isä ei siis saanut nähdä Sigurdia elossa?"

"Ei", vastasi Ragnfrid, yhtä hiljaa. "En minäkään nähnyt hänen elävän."

Kristiina makasi liikkumatta, sitten hän sanoi:

"Äiti, minun mielestäni teillä on sentään ollut paljon onnea elämässä."

Ragnfrid Ivarintyttären kalpeita poskia pitkin alkoivat virrata

kyyneleet:

"Kyllä, Jumalan kiitos. Siltä minustakin nyt näyttää."

Vähän ajan kuluttua hän otti Kristiinan rinnoilta kapalolapsen, joka

oli nukkunut, ja laski sen kätkyeen. Hän kiinnitti Kristiinan paidan

pienellä soljella, taputti tyttären poskea ja pyysi häntä sulkemaan

silmänsä. Kristiina kohotti kättään.

"Äiti --", sanoi hän pyytäen.

Ragnfrid kumartui, veti tyttären puoleensa ja suuteli häntä monta

kertaa. Hän ei ollut tehnyt tätä siitä pitäen kun Ulvhild kuoli.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli mitä ihanin kevätilma. Kristiina seisoi

kartanorakennuksen nurkan takana katsellen joen takaiselle rinteelle.

Ilmassa tuntui mullan haju, vapautuneet purot lauloivat kaikkialla,

joka viita ja niitty vihannoi. Siinä kohden, missä tie kulki

tunturinlaitaa Laugarbrun takana, loisti tilkku talviorasta raikkaan ja

heleän värisenä -- Jon oli kaatanut kaskeksi vesakon ja kylvänyt ruista

tuhkaan.

Tästä näkyisi hautaussaatto parhaiten, kun se ehtisi siihen.

Ja sitten virtasi saatto esiin vuorenvieremän alta, uudispeltotilkun

laidasta.

Hän erotti kaikki papit. Nämä ratsastivat edellä; mukana oli myös

kirkonpalvelijoita, jotka kantoivat ristiä ja kynttilöitä ensimmäiseen

pysähdyspaikkaan. Tulia ei voinut nähdä päivän valossa, mutta

kynttilänvarret vilkkuivat kuin ohuet valkoiset viivat. Sitten

ilmestyivät esiin arkkua kantavat hevoset; arkku oli asetettu paareille

niiden väliin; sen jälkeen hän erotti Erlendin, joka ratsasti mustan

hevosensa selässä, äidin, Simonin ja Ramborgin sekä monet sukulaiset ja

ystävät saaton päähän asti.

Vähän aikaa kuului pappien laulu Laagenin pauhun yli, mutta sitten

hukkui hymnin sävel joen kohinaan ja rinteiltä virtaavien kevätpurojen

pajatukseen. Kristiina jäi tuijottamaan eteensä vielä pitkäksi aikaa

sen jälkeen kun viimeinen kuorma juhta oli kadonnut vastapäätä olevaan

lehtoon.