"Keskustelimme yhdessä kolme vuotta sitten, Lauritsa Laamanninpoika,
teidän palattuanne toivioretkeltänne Skøvdesta ja oltuanne
tervehtimässä sukuanne Gautlandissa."
"Kyllä muistan, herra, te suvaitsitte käydä minua katsomassa."
"Ei, ei, Lauritsa, teidän ei tarvitse kursailla --" Erling huitaisi
hiukan kärsimättömästi kädellään. "Tapahtui kuten ennustin", lausui hän
synkästi. "Tämän maan herroja ei voi enää kukaan koota. Esillä pysyy
se, jolla on paras ruokahalu -- ainahan seimen pohjalta jotakin löytyy.
Mutta ne, jotka voisivat tavoitella valtaa ja rikkautta vanhaan,
isäimme aikaiseen kunnialliseen tapaan, ne miehet eivät astu esiin."
"Siltä näyttää. Mutta asia on niin, että kunnia seuraa päällikön
merkkiä."
"Silloin lienee miesten mieli tässä maassa se, että minun merkkiäni
seuraa huono kunnia", sanoi Erling kuivasti. -- "Te, Lauritsa
Bjørgulfinpoika, olette pysynyt syrjässä kaikesta, joka voisi tehdä
nimenne tunnetuksi."
"Niin minä olen tehnyt koko naimisissa oloni ajan, herra. Jouduin
aikaisin naimisiin -- vaimoni on ollut kivulloinen eikä ole jaksanut
liikkua paljon ihmisten ilmoilla. Ja näyttää siltä kuin ei sukumme
tahtoisi versoa täällä Norjassa. Poikani kuolivat varhain, ja
ainoastaan yksi veljenipojista kasvoi täyteen ikään."
Hän oli pahoillaan, että oli tullut sanoneeksi tämän. Erling
Vidkuninpojalla oli itsellään ollut paljon surua kodissaan. Hänen
tyttärensä olivat olleet terveitä lapsia ja varttuneet aikuisiksi,
mutta hänkin oli saanut pitää elossa vain yhden ainoan pojan, ja tuo
poika kuului olevan heikko terveydeltään. Mutta Erling-herra kysyi
ainoastaan:
"Teillä ei taida olla likisukulaisia äidin puoleltakaan, ellen muista
väärin."
"Ei ketään sen likeisempää kuin äidinisän sisaren lapset. Sigurd
Lodininpojalla oli vain kaksi tytärtä, ja nämä kuolivat kumpikin
ensimmäistä lasta synnyttäessään -- tätini vei omansa kerallaan
hautaan."
Sitten he jälleen vaikenivat.
"Tuollaiset kuin Erlend", sanoi drotsi matalalla äänellä, "ovat
vaarallisimmat. Jotka ajattelevat hiukan etemmäs omaa etuaan. Mutta
eivät tarpeeksi etäälle. Erlend on kuin laiska lapsi --", herra Erling
työnsi kiukuissaan pikariaan ympäri pöytää, "onhan hänellä kykyä!
Ja onhan hän korkeasukuinen ja rohkea! Mutta on turha odottaa, että
hän viitsisi kuunnella yhtään asiaa loppuun asti niin, että todella
käsittäisi sen perinpohjin. Ja jos hän kuuntelisikin, olisi hän jo
unohtanut alun, ennen kuin toinen ehtisi päähän."
Lauritsa katsoi häneen. Herra Erling oli vanhentunut paljon viime
näkemästä. Hän oli kuluneen ja väsyneen näköinen -- hän näytti
kutistuneen kokoon. Hänellä oli hienot, selvät kasvonpiirteet, mutta
kasvot olivat vähän liian pienet, ja hänen ihonsa oli kuihtuneen
värinen -- se oli ollut sitä aina. Lauritsa tunsi, että tuo mies --
vaikka olikin nuhteeton ritari, viisas, valmis palvelemaan maata
vilpittömästi ja säästämättä itseään -- tuntui vähän liian pieneltä
kaikin puolin olemaan ensi sijalla. Jos hän olisi ollut päätä pitempi,
hän olisi kai helpommin saavuttanut täyden kannatuksen.
Lauritsa virkkoi hiljaa:
"Siksi viisas on Knut herrakin varmaan, että tietää -- jos siellä
etelässä jotakin vehkeillään -- ettei hänellä voi olla Erlendistä
huomattavampaa apua salaisissa suunnitelmissa."
"Te pidätte sittenkin vävystänne, Lauritsa", sanoi toinen melkein
harmistuneena. "Oikeastaan teillä ei ole syytä rakastaa häntä."
Lauritsa istui levitellen sormellaan pöydälle läikähtänyttä viiniä.
Erling-herra huomasi, että hänen sormuksensa olivat hyvin väljästi
sormissa.
"Onkos _teillä_?" Lauritsa nosti katseensa suu hienossa hymyssä. "Ja
kuitenkin minä luulen teidänkin pitävän hänestä!"
"Enpä kiellä. Herra tietää --
"Mutta se vain on varma, Lauritsa, että Knut-herran mielessä liikkuu
nykyään monenlaisia tuumia -- hänen poikansa on Haakon-kuninkaan
tyttärenpoika."
"Sen käsittänee toki Erlendinkin taju, että tuon lapsen isällä on niin
leveä selkä, ettei nuori junkkari pääse milloinkaan sen sivu. Ja lapsen
äitiä vastustaa koko kansa tuon avioliiton tähden."
Vähän myöhemmin nousi Erling Vidkuninpoika paikaltaan ja sitoi miekan
vyölleen; Lauritsa oli ottanut palvelevasti vieraan viitan naulapuusta
ja piti nyt sitä käsissään -- kun hän äkkiä horjahti ja olisi kaatunut
maahan, ellei herra Erling olisi ottanut häntä vastaan. Vaivalloisesti
hän sai kannetuksi tämän suuren miehen vuoteeseen. Halvaus se ei
ollut -- Lauritsa makasi siinä kelmeänä, sinertävin huulin ja
veltoin jäsenin. Herra Erling juoksi pihan poikki ja herätti majalan
isäntämunkin.
Lauritsa oli kovin hämillään tultuaan tajuihinsa. Se oli vain
sellaista heikkoutta, joka ilmestyi väliin, sanoi hän; se oli alkanut
erään hirvimetsästyksen jälkeen pari vuotta sitten, hänen eksyttyään
tuiskussa. Jotakinhan sitä tarvitaan muistuttamaan, että nuoruuden
voima on poissa ruumiista, sanoi hän anteeksipyytävästi hymyillen.
Herra Erling odotti siksi kunnes munkki oli iskenyt sairaan suonta,
vaikka Lauritsa pyysi, ettei hän vaivautuisi suotta -- kun hänen oli
jatkettava matkaa jo päivän sarastaessa.
Kuu paistoi korkealla tunturien yllä, ja vesi päilyi mustana alla,
mutta vuonon ulapalla välkkyi sen kilo kuin hopeariutta. Ei noussut
savua yhdestäkään räppänän aukosta -- rakennusten katolla kasvava ruoho
kimalsi kasteisena kuutamossa. Kaupungin ainoalla lyhyellä kadulla ei
näkynyt ainoatakaan ihmistä, kun Erling-herra astui reippaasti mäkeä
alas muutaman askeleen päässä olevaan kuninkaankartanoon, jossa hän
nukkui. Hän oli niin kumman pienen ja heiveröisen näköinen kuutamossa
-- musta viitta kiedottuna tiukasti ruumiin ympärille -- hytisten
hiukan kylmästä. Pari unista palvelijaa, jotka olivat istuneet häntä
odotellen, kompuroi ulos pihalle lyhty kädessä. Drotsi otti lyhdyn,
lähetti miehet nukkumaan -- ja hytisi jälleen noustessaan portaita
aitan parvelle, jossa hänen makuusijansa oli.