Kristiina juoksi alas portaita, irrotti hopeasakset vitjavyöstä ja
sanoi:
"Voit antaa tämän Ramborgille korvaukseksi siitä, että minun poikani
löivät hengiltä hänen lampaansa -- tiedän hänen toivoneen tätä lapsesta
asti. Ja älköön kukaan sanoko, että minun poikani --", hän oli puhunut
kiihkeästi, mutta vaikeni sitten äkkiä. Hän oli nähnyt vanhempiensa
kasvot -- nämä katsoivat häneen paheksuen ja ihmeissään.
Simon ei ottanut saksia, vaan näytti olevan hämillään. Silloin hän
huomasi Bjørgulfin, ratsasti hänen luokseen, kumartui alas ja nosti
poikasen eteensä satulaan:
"Vai rosvoat sinä täällä meidän karjaamme, senkin -- nyt sinä olet
minun vankini, ja huomenna saavat sinun vanhempasi tulla meille
sopimaan lunnaista --"
Näin sanottuaan hän huusi nauraen hyvästit ja ratsasti pois vieden
kerallaan pojan, joka potki ja nauroi hänen sylissään. Simon oli
parasta ystävää Erlendin poikien kanssa; Kristiina muisti kaikkien
lasten suosineen Simonia; hänen pikkusisarensa olivat aivan rakastaneet
häntä. Ja hän tunsi omituista karsautta siitä, että Simon piti niin
lapsista ja osasi niin hyvin leikkiä heidän kanssaan, kun taas hänen
oma miehensä tuskin milloinkaan viitsi kuunnella lasten loruja.
Toisena päivänä heidän ollessaan Formossa huomasi hän muuten, ettei
Simon ollut saanut kiitosta vaimoltaan siitä, että oli tuonut tämän
pikku vieraan muassaan.
"Eihän sitä voi vaatiakaan, että Ramborg välittäisi lapsista, vastahan
hän on lapsi itsekin", sanoi Ragnfrid. "Kyllä hän muuttuu, kun
vanhenee."
"Kyllä kai." Simon ja hänen anoppinsa vaihtoivat katseet ja aivan
pienoisen hymyn. No niin, ajatteli Kristiina -- johan häistä olikin
kohta kulunut kaksi kuukautta.
* * * * *
Kristiinan nykyisestä kärsimättömyydestä ja rauhattomuudesta johtui,
että hänen huono tuulensa usein purkautui Erlendiin. Erlend viihtyi
ja oleili vaimonsa isien kartanossa kuin ainakin rehti mies. Hän
oli hyvissä väleissä Ragnfridin kanssa eikä salannut sitä, että hän
piti syvästi apestaan, ja Lauritsakin tuntui pitävän vävystään.
Mutta Kristiina oli nyt niin arassa ja herkässä mielentilassa, että
tunsi isänsä hyvyyteen Erlendiä kohtaan kätkeytyvän hivenen säälivää
hellyyttä, jota Lauritsa aina oli osoittanut sellaisia kohtaan, jotka
hänen mielestään eivät olleet oikein taitavia elämässä. Mutta toista
vävyään, Simonia, hän kohteli ystävänään ja toverinaan. Ja vaikka
Erlend iän puolesta oli paljon lähempänä appeaan, kutsuivat Simon ja
Lauritsa toisiansa sinuiksi, mutta siitä asti, kun Erlend oli tullut
Kristiinan kihlatuksi, oli Lauritsa sanonut vävyään sinuksi ja Erlend
oli appeaan teititellyt. Eikä Lauritsa ollut milloinkaan koettanut
korjata tätä.
Myös Simon ja Erlend olivat hyvät ystävät tavatessaan, mutta eivät
hakeneet toistensa seuraa. Kristiina ei päässyt vapaaksi salaisesta
arkuuden tunteesta Simon Darrea kohtaan -- osaksi sen vuoksi, mitä tämä
tiesi hänestä, mutta vielä enemmän siksi, että Simon oli selvinnyt
kunnialla sillä kertaa, jolloin Erlend joutui häpeään. Ja häntä
raivostutti se, että Erlend näytti voineen jo senkin unohtaa. Eikä
hän jaksanut olla aina sopuisa miestään kohtaan. Jos Erlend oli sillä
tuulella, että kantoi hänen ärtyisyytensä sopuisin ja lempein mielin,
ärsytti Kristiinaa se, ettei hän välittänyt hänen sanoistaan. Toisen
kerran saattoi sattua, että Erlendin kärsivällisyys loppui ja hän
suuttui, mutta silloin Kristiina vastasi purevasti ja kylmästi.
Muutamana iltana istuttiin Jørundgaardin pirtissä. Lauritsa viihtyi
edelleen parhaiten tässä rakennuksessa, varsinkin sateella ja
painostavalla säällä, kuten tänään, sillä isossa tuvassa ylisparvella
oli lattea katto ja uuninsavu kävi kiusalliseksi; pirtissä sitä vastoin
ajautui savu harjan alle lakeen silloinkin, kun täytyi sulkea räppänä
ilman tähden.
Kristiina istui lieden ääressä neuloen; hän oli pahalla päällä ja
ikävissään. Häntä vastapäätä torkkui Margret neulomuksensa ääressä
haukotellen vähän väliä; lapset melusivat ja reuhasivat tuvassa.
Ragnfrid oli Formossa ja enin palvelusväki oli poissa. Lauritsa istui
pöydän päässä peräistuimellaan ja Erlend ulkopenkin päässä, heidän
välillään oli shakkilauta ja he muuttelivat nappuloita ääneti ja
harkiten. Kerran, kun Ivar ja Skule olivat repiä koiranpennun kahdeksi
kappaleeksi, nousi Lauritsa paikaltaan ja pelasti vinkuvan eläinraiskan
heidän kynsistään; hän ei virkkanut mitään, vaan istuutui takaisin
pelin ääreen koira sylissään.
Kristiina meni heidän luokseen ja jäi katsomaan leikkiä käsi miehensä
olalla. Erlend oli paljon huonompi pelaaja kuin hänen appensa ja hän
hävisi useimmiten heidän istuessaan laudan ääressä iltaisin; mutta hän
tyytyi osaansa hiljaa ja tyynesti. Tänä iltana hän pelasi erittäin
huonosti. Kirstiina moitti häntä siitä -- ei varsin leppeästi ja
herttaisesti. Silloin sanoi Lauritsa viimein hiukan tylysti:
"Ei suinkaan Erlend voi pitää ajatuksiaan koossa, kun sinä seisot
siinä hätistäen häntä. Mitä sinä tahdot, Kristiina -- ethän sinä ole
milloinkaan ymmärtänyt lautapeliä!"
"Enhän minä teidän mielestänne ymmärrä mitään --"
"Ainakaan yhtä asiaa sinä et näy ymmärtävän", sanoi Lauritsa terävästi,
"ja se on se, miten vaimon tulee puhua miehelleen. Olisi parempi, jos
menisit hillitsemään vekaroitasi -- nehän pitävät pahempaa meteliä kuin
tapaninajajat --"
Kristiina meni, asetti lapsensa riviin penkille ja istuutui itse heidän
luokseen.
"Olkaa hiljaa, poikani", hän sanoi, "isoisä ei tahdo, että te leikitte
ja pidätte elämää sisällä."
Lauritsa katsoi tyttäreensä, mutta oli vaiti. Vähän ajan kuluttua
tulivat hoitajanaiset sisään, ja Kristiina, nämä ja Margret lähtivät
panemaan lapsia levolle. Erlend sanoi jäätyään kahden kesken appivaarin
kanssa:
"Minä toivoisin, appi, ettette te nuhtelisi Kristiinaa siten. Jos hän
välttämättä tahtoo näykkiä minua huonolla tuulella ollessaan, niin --
neuvominen on turhaa, eikä hän kärsi, että kukaan sanoo sanaakaan hänen
lapsistaan --"
"Entäs sinä", kysyi Lauritsa, "aiotko sinä kärsiä, että poikasi
kasvavat kurittomuudessa? Ja missä ne naiset lentelevät, joiden tulee
hoitaa ja vahtia lapsia?"
"Eivätköhän ne liene miestentuvassa", sanoi Erlend nauraen ja
oikaisihe. "Mutta minä en vain uskalla sanoa sanaakaan Kristiinalle
hänen palveluspiioistaan -- muuten hän suuttuu silmittömästi ja minä
saan kuulla, ettemme me ole olleet kumpainenkaan mitään esikuvia --"
* * * * *
Seuraavana päivänä Kristiina kulki kartanon eteläpuolella olevan niityn
reunaa mansikoita poimien; silloin hänen isänsä huusi häntä pajan
ovelta pyytäen häntä tulemaan luokseen.
Kristiina meni vähän vastahakoisesti. Nyt oli kai Naakkve taas tehnyt
jotakin pahaa -- aamulla hän oli jättänyt auki erään veräjän, ja
kotilehmät olivat menneet viljapeltoon.
Isä otti hehkuvan raudan ahjosta ja laski sen alasimelle. Tytär istui
odottamaan, mutta pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin moukarin
iskuja ritisevään rautaan ja alasimen vonkuva vastaus. Viimein kysyi
Kristiina, mitä isä tahtoi.
Rauta oli jäähtynyt. Lauritsa laski kädestään pihdit ja moukarin ja
tuli hänen luokseen. Kasvot ja tukka noessa, vaatteet ja kädet mustina,
suuri nahkaesiliina edessään hän näytti ankarammalta kuin tavallisesti.
"Kutsuin sinut luokseni, tyttäreni, siksi että minulla on sinulle
sanottavaa. Minun kattoni alla ollessasi tulee sinun osoittaa
aviomiehellesi sellaista kunnioitusta kuin vaimon sopii. Minä en tahdo
kuulla tyttäreni vastaavan miehelleen niin kuin sinä vastasit ja puhuit
Erlendille eilen."
"En arvannut, isä, teidän pitävän Erlendiä sellaisena miehenä, jolle
tulisi osoittaa kunnioitusta."
"Hän on _sinun_ miehesi", sanoi Lauritsa. "Enkä minä suinkaan käyttänyt
väkivaltaa saadakseni aikaan tuon avioliiton. Muista se."
"Te näytte olevan niin hellät ystävät", vastasi Kristiina. "Jos
olisitte tuntenut hänet silloin siksi, miksi tunnette hänet nyt,
olisitte kukaties mielellännekin tehnyt sen."
Isä katsoi Kristiinaan vakavasti ja huolissaan:
"Nyt sinä puhut ajattelemattomasta Kristiina, ja sanot sellaista minkä
tiedät valheeksi. Minä en pakottanut sinua silloin, kun tahdoit työntää
luotasi laillisen sulhasesi, vaikka tiedät minun pitäneen Simonista
kaikesta sydämestäni --"
"Ette -- mutta Simon ei tahtonutkaan minua, ja niin."
"Vielä mitä. Mutta hän oli liian jaloluontoinen pitääkseen itsepäisesti
kiinni oikeudestaan, kun sinä olit haluton. Enkä minä tiedä olisiko
hän sydämessään ollut kovin sitä vastaan, jos olisin tehnyt, kuten
Andres Darre tahtoi -- ettemme olisi välittäneet teidän nuorten
päähänpistoista. Enkä minä tiedä, oliko tuo ritari aivan vaarassakaan
-- nähdessäni nyt, ettet sinä osaa elää säädyllisesti sen miehen
rinnalla, jonka otit uhmaillen --"
Kristiina nauroi ääneen ilkeästi:
"Simonko! Ette ikimaailmassa olisi saanut Simonia pakotetuksi naimaan
vaimoa, jonka hän oli yllättänyt toisen miehen kanssa sellaisesta
talosta --"
Lauritsa vetäisi henkeä -- "talosta --?" pääsi häneltä vaistomaisesti.
"Niin -- sellaisesta talosta, jota te miehet kutsutte porttolaksi. Sen
omistaja oli Munanin jalkavaimo, ja hän varoitti itse minua tulemasta
sinne. Minä sanoin meneväni tapaamaan erästä sukulaista -- en tiennyt
Erlendin olevan _hänenkin_ sukulaisensa --", hän nauroi taas hurjasti
ja ilkeästi.
"Vaikene!" sanoi isä.
Hän jäi paikalleen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan kulki vavistus
-- hymy, joka oli kuin kalpenemista. Kristiina muisti lehdon tunturin
laella -- näin sekin valkeni myrskypuuskan ravistaessa irti jokaisen
lehden -- hän muisti valjun, kimmeltävän kajastuksen.
"Paljon sitä kuulee, kun ei kysy --"
Kristiina vaipui kasaan penkille, pää toisen kyynärpään varassa, toinen
käsi peittona silmien edessä. Ensi kertaa eläessään hän pelkäsi isäänsä
-- pelkäsi rajattomasti.
Lauritsa kääntyi hänestä, otti moukarin ja vei sen paikalleen toisten
samanlaisten joukkoon. Sitten hän keräsi kokoon viilat ja pikkutarpeet
ja ryhtyi järjestelemään niitä seinien väliselle poikkihirrelle. Hän
seisoi selin Kristiinaan; hänen kätensä tutisivat ankarasti.
"Etkö ole milloinkaan ajatellut, Kristiina -- ettei Erlend ole puhunut
tästä?" Hän seisoi tyttärensä edessä ja katsoi noihin kalpeisiin,
pelokkaisiin kasvoihin.
"Minä vastasin kieltävästi, tein sen sangen jyrkästi, kun hän tuli
luokseni Tunsbergiin rikkaine sukulaisineen pyytämään sinua -- en minä
silloin arvannut, että minun olisi pitänyt kiittää häntä siitä, että
hän tahtoi puhdistaa tyttäreni kunnian. Moni mies olisi antanut minun
tietää sen silloin.
"_Hän_ tuli takaisin kosien sinua kaikella kunnialla. Joka mies ei olisi
ollut niin innokas saamaan puolisokseen sitä, joka jo oli -- jo oli --
se, mikä sinä olit silloin."
"En usko, että kukaan mies olisi uskaltanut sanoa sitä teille --"
"Erlend ei ole milloinkaan pelännyt kylmää rautaa." Lauritsan kasvot
kävivät yhtäkkiä sanomattoman raukeiksi, ja hänen äänestään katosi
kaiku. Mutta sitten hän taas jatkoi, hiljaa ja väkevästi:
"Vaikka tämä onkin paha, Kristiina -- on mielestäni sittenkin pahinta
se, että sinä kerrot sen nyt, kun hän on miehesi ja poikiesi isä.
"Jos asia on kuten sanot, silloin tiesit jo hänestä pahimman ennen kuin
tahdoit väkisin hänen emännäkseen. Hän oli suostuvainen ostamaan sinut
sellaisella hinnalla kuin olisit ollut kunniallinen neito. Paljon hän
on suonut sinulle myös vapautta -- ja sinun tulee sovittaa syntisi
hoitamalla ymmärtäväisesti hänen omaisuuttaan, korvaten Erlendin
varomattomuuden -- sen olet velkaa Jumalalle ja lapsillesi.
"Olen sanonut, ja samaa ovat sanoneet muut -- ettei Erlend näyttänyt
kelpaavan muuhun kuin naisten viettelijäksi. Olet myös itse syypää
tuohon puheeseen -- sen olet itse todistanut. Myöhemmin hän on
osoittanut kelpaavansa muuhunkin -- miehesi on hankkinut itselleen
hyvän nimen rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan retkellänsä. Sinun
pojillasi on vielä oleva hyötyä siitä, että heidän isällään on rohkean
ja asetaitoisen miehen maine. Hän on ollut ymmärtämätön -- sen tiennet
parhaiten sinä. Ja parhaiten voit puhdistaa häpeäsi siten, että
kunnioitat ja autat miestä, jonka itse olet valinnut --"
Kristiina istui kokoonlysähtäneenä, pää käsien varassa. Nyt hän kohotti
kasvonsa kalpeana ja epätoivoissaan:
"Julmasti tein, kun kerroin teille tämän. Oi -- Simon pyysi, ja se
oli ainoa, mitä hän pyysi, että säästäisin teitä kuulemasta kaikista
ruminta --"
"Simon pyysi säästämään minua --" Kristiina kuuli miten isän ääni
värähti. Ja hän ymmärsi uudeksi julmuudeksi sen, että hän kertoi
vieraan katsoneen tarpeelliseksi muistuttaa häntä olemaan armelias
isälleen.
Nyt istuutui Lauritsa hänen viereensä, otti hänen kätensä omiensa
väliin ja laski sen polvelleen:
"Julmasti teit, lapseni", sanoi hän lempeästi ja surullisesti.
"Hyvä sinä olet kaikille, lapseni, mutta olen huomannut jo ennen,
että voit olla julma niitä kohtaan, joista eniten pidät. Jeesuksen
tähden, Kristiina, säästä minua siitä, ettei minun tarvitse olla niin
peloissani sinun tähtesi. Ettei mielenhurjuutesi tuota enää lisää surua
itsellesi ja lähimmillesi. Sinä rimpuilet kuin ensi kertaa pilttuuseen
sidottu varsa tottumatta siihen, että olet kiinni sydänjuuristasi."
Itkien painautui Kristiina isänsä kylkeen, ja Lauritsa sulki hänet
lujasti ja kiinteästi syliinsä. Siihen he jäivät istumaan pitkäksi
aikaa, mutta Lauritsa ei puhunut enempää. Lopuksi hän kohotti
tyttärensä päätä:
"Sinä olet tullut mustaksi", sanoi hän hymyillen. "Tuolla on liina
nurkassa -- mutta sinä tulet vielä mustemmaksi siitä. Mene nyt kotiin
parantamaan asuasi -- jokainen voi nähdä, että sinä olet istunut sepän
sylissä --"
Hän työnsi Kristiinan lempeästi ovesta, sulki sen ja jäi seisomaan
paikalleen. Sitten hän horjui parin askeleen päähän penkille, lysähti
istumaan ja jäi siihen niska seinähirsiä vasten ja vääristyneet kasvot
koholla.
Hän painoi koko voimallaan kättä sydäntään vasten.
Eihän se kestänyt koskaan kauan tämä hengenahdistus, pyörrytys ja
kipu, joka souti jäseniin sydämestä, joka taisteli ja värisi, takoi
jonkun kumean lyönnin ja oli taas rävähtämättömän hiljaa. Veri jyskytti
kaulasuonissa.
Se meni ohi tuokion kuluttua. Se meni aina ohi, kun istui vähän aikaa.
Mutta se palasi, yhä useammin.
* * * * *
Erlend oli käskenyt laivamiehistönsä saapua Veøyhin Jaakon-messun
iltana, mutta hän jäikin Jørundgaardiin vähän pitemmäksi aikaa
lähteäkseen Simonin kanssa pyytämään karhua, joka oli tehnyt vahinkoa
tunturikarjassa. Metsästysmatkalta palattuaan hän sai kuulla, että
hänen miehensä olivat tapelleet kaupunkilaisten kanssa, ja hänen täytyi
kiiruhtaa pohjoiseen lunastamaan näitä vapaaksi. Lauritsalla oli myös
asiaa sinne, ja hän lähti vävynsä mukaan.
Oli Olavin-messun loppupuoli, kun he saapuivat saarelle. Erling
Vidkuninpojan laiva oli siellä, ja iltarukouksessa Pietarinkirkossa
he tapasivat drotsin itsensä. Tämä lähti heidän mukaansa munkkien
kartanoon, missä Lauritsan majapaikka oli, söi heidän seurassaan
ja lähetti miehensä laivalle noutamaan jotakin erikoisen hyvää
ranskanviiniä, jota oli ollut saatavissa Nidarosissa.
Mutta keskustelu sujui kankeasti heidän juodessaan. Erlend istui omissa
ajatuksissaan, silmät iloisina, kuten aina, kun häntä odotti jokin
uusi vaihe, mutta kuunnellen hajamielisenä toisten puhetta. Lauritsa
maisteli ainoastaan viiniä, ja Erling-herra oli vaiti.
"Sinä näytät väsyneeltä, sukulainen", sanoi Erlend hänelle.
Erling sanoi Husastadvikenillä olleen ankaran sään viime yönä, ja hän
oli valvonut.
"Ja sinun täytyy ratsastaa aika vauhtia, jos aiot ehtiä Tunsbergiin
Lauritsan-messun päiväksi. Eivätkä sielläkään taida odottaa liian
iloiset ja rauhalliset päivät. Onko mestari Paal kuninkaan matkassa?"
"On. Etkö sinä käväise Tunsbergissä?"
"Senkö vuoksi siis, että kysyisin, tahtooko kuningas lähettää rakkaan
tervehdyksen äidilleen?" Erlend nauroi. "Vai onko piispa Audfinnillä
jotakin asiaa rouvalle?"
"Moni ihmettelee miksi sinä menet Tanskaan nyt, kun päälliköt
kokoontuvat Tunsbergiin", sanoi Erling-herra.
"Eikös se ole kumma, että ihmisten aina pitää ihmetellä minua? Voihan
minun tehdä mieleni nähdä vähän sellaisia tapoja, joita en ole nähnyt
sitten kun viimeksi olin Tanskassa -- päästä taas kerran turnajaisiin
-- kun korkea sukulaisrouvammekin on kutsunut. Eihän kukaan muu hänen
Norjassa elävistä sukulaisistaan nykyään tahdo tietää hänestä mitään,
paitsi Munan ja minä."
"Munan --" Erling rypisti kulmiaan. Sitten hän nauroi: "Vieläkö tuossa
vanhassa -- siassa, olin vähällä sanoa -- on niin paljon henkeä, että
hän jaksaa liikutella lihojaan? Vai aikoo Knut-herttua panna toimeen
turnajaiset. Ja Munan ratsastaa kai myös?"
"Kyllä -- on vahinko, Erling, ettet sinä pääse näkemään sitä näkyä."
Erlendkin nauroi. "Kyllä huomaan, että sinä pelkäät Ingebjørg-rouvan
kutsuneen meidät näihin ristiäisiin, jotta panisimme toimeen
samanlaiset täällä ja kutsuisimme hänet niihin. Mutta tiedäthän sinä,
että minulla on liian raskaat jalat ja liian kepeä sydän joutuakseni
osalliseksi salajuoniin. Ja Munanin suusta te olette kiskoneet jokaisen
hampaan --"
"Olet oikeassa, emme me pelkää pahasti juonia siltäkään taholta. Ja
ymmärtää kai Ingebjørg-rouva itsekin sen, että hän on menettänyt kaikki
oikeudet omaan maahansa mennessään naimisiin Porsen kanssa. Vaikea
hänen on työntää jalkaansa kynnyksen yli täällä laskettuaan kätensä
sen miehen käteen, jonka pikkusormeakaan me emme halua nähdä rajojemme
sisällä."
"Teitte viisaasti kun erotitte pojan äidistä", sanoi Erlend synkästi.
"Hän on vasta lapsi -- ja meillä Norjan miehillä on jo nyt syytä kantaa
päätämme pystyssä ajatellessamme kuningasta, jolle olemme tehneet
uskollisuudenvalan."
"Ole vaiti", sanoi Erling Vidkuninpoika hiljaa ja epätoivoisesti. "Tuo
-- tuo on valhetta --"
Toiset näkivät hänestä, että hän tiesi sen olevan totta. Vaikka
kuningas Maunu Eirikinpoika oli vielä lapsi, kuului hän jo olevan
erään synnin saastuttamana, jota ei sovi mainita kristittyjen miesten
parissa. Muuan ruotsalainen kirkonmies, joka oli määrätty hänen
lukutaidon opettajakseen hänen ollessaan Ruotsissa, oli johtanut hänet
harhaan tavalla, jota on mahdotonta sanoa.
Erlend sanoi:
"Jokaisessa kartanossa ja majassa norjalaisten rajojemme sisällä
kuiskaillaan Kristuksenkirkon palaneen siksi, että kuninkaamme on
arvoton istumaan Pyhän Olavin istuimella --"
"Jumalan nimessä, Erlend -- on tietymätöntä, onko se totta, sanon
minä! Ja täytyihän meidän uskoa tuo lapsi, Maunu-kuningas, syyttömäksi
Jumalan silmissä. Hän saattaa nousta -- -- -- Mutta sanoitko sinä
meidän erottaneen hänet äidistään! Minäpä sanon, että rangaiskoon
Jumala sitä äitiä, joka pettää lapsensa siten kuin Ingebjørg petti
poikansa -- äläkä sinä, Erlend, anna luottamustasi sellaiselle, --
muista, että ne, joiden pariin nyt olet menossa, ovat uskotonta väkeä!"
"Minusta he ovat pysyneet hyvinkin uskollisina toisilleen. Mutta sinä
puhut kuin taivaallisia sanomia sataisi helmaasi joka ainoa päivä --
sentähden sinä kai luulet uskaltavasi olla niin rohkea, että rakennat
riitaa kirkonmiesten kanssa."
"Lopeta, lopeta jo, Erlend. Puhu siitä, mitä ymmärrät, poika, ja ole
muuten vaiti --". Herra Erling oli kavahtanut pystyyn; molemmat, hän ja
Erlend, seisoivat vastatusten punaisina ja puhkuen.
Erlend irvisti inhosta:
"Elukan, jonka ihminen on kähminyt, lyömme me kuoliaaksi ja raadon
viskaamme koskeen."
"Erlend!" Drotsi tarttui pöydänkulmaan molemmin käsin. -- "Sinulla on
itselläsi poikia", sanoi hän hiljaa. "Miten voit sanoa tuollaista. Varo
sinä suutasi, Erlend. Ajattele ennen kuin puhut siellä, minne nyt olet
menossa. Ja mieti kymmeneen kertaan ennen kuin ryhdyt toimeen."
"Jos teillä on tapana tehdä niin, teillä, jotka hoidatte valtakunnan
asioita, ei minua ihmetytä, että kaikki menee päin mäntyyn. Mutta ei
sinun tarvitse pelätä" -- hän murti suutaan -- "minä -- en suinkaan
ryhdy mihinkään. Tässä maassa on vain niin hauska elää. Mutta sinunhan
pitää olla aikaisin ylhäällä huomenna. Ja appeani väsyttää? --"
Toiset jäivät vielä istumaan mitään puhumatta Erlendin toivotettua
hyvää yötä. Erlend nukkui laivallaan. Erling Vidkuninpoika käänteli
pikaria käsissään.
"Teillä on yskä?" tokaisi hän jotakin sanoakseen.
"Vanhat miehet tulevat niin helposti köhäisiksi. Meillä on niin monta
vaivaa, hyvä herra, joista te nuoret ette tiedä mitään", sanoi Lauritsa
hymyillen.
Sitten he jälleen istuivat ääneti, kunnes Erling Vidkuninpoika virkkoi
puolittain itsekseen:
"Kaikki ajattelevat, että maamme asiat ovat huonolla tolalla. Kuusi
vuotta sitten Oslossa luulin minä käyneen selvästi ilmi, että maassa
tahdottiin pitää pystyssä kuningasvaltaa -- päättäen niistä miehistä,
jotka sukuperänsä puolesta ovat määrätyt siitä asiasta päättämään. Minä
-- luotin siihen."
"Uskon teidän olleen oikeassa silloin. Mutta sanoitte itse, että me
olemme tottuneet liittymään kuninkaamme ympärille. Hän on tällä kertaa
lapsi -- ja puolet ajasta toisessa maassa --"
"Niin. Toisinaan ajattelen -- ettei ole mitään niin suurta pahaa,
ettei siitä olisi jotakin hyvää. Ennen vanhaan, jolloin kuninkaamme
keikkuivat kuin oriit -- oli riittämiin hyviä varsoja kasvatettavaksi;
kansan ei tarvinnut muuta kuin valita se, joka parhaiten puri --"