VI

Seikka, joka paikalla pisti Kristiinan silmään kotona, oli, että kaikki

vanhat ukonpäät, jotka olivat olleet katonnurkkauksissa rakennuksen

päädyssä, olivat poissa. Sijaan oli tullut lehti- ja lintukoristeita,

ja uutisaitan katolle kullattu tuuliviiri. Pirtin vanhat peräistuimen

pielipuut olivat myös vaihtuneet uusiin. Vanhat olivat olleet veistetyt

miehen muotoon; ne olivat tosin olleet rumat, mutta olivat olleet

paikallaan niin kauan kuin talo oli seisonut, ja ne oli voideltu

rasvalla ja hierottu öljyllä juhla-aikoina. Uusiin pielipuihin oli isä

veistänyt kaksi miestä, joilla oli ristinmerkki kypärässä ja kilvessä.

Ne eivät kuvanneet Pyhää Olavia itseään, sanoi Lauritsa, sillä hänestä

oli sopimatonta, että syntinen ihminen piti pyhimysten kuvia luonaan

muuhun tarkoitukseen kuin rukoiltavaksi -- mutta ne voivat vaikka

merkitä kahta ristisoturia. Kaikki vanhat puukoristukset oli Lauritsa

itse pilkkonut kappaleiksi ja polttanut -- rengit eivät saaneet puuttua

siihen. Nämä saivat töintuskin kantaa ruokaa suurelle kivelle Jørundin

kummulle juhlapyhä-iltoina -- Lauritsasta olisi ollut kovasti sääli

riistää tätä antia muinaiskummun vainajalta, joka oli tottunut saamaan

sen koko ajan kun tässä talossa oli ihmisiä ollut. Hän oli kuollut

aikoja ennen kuin kristinusko tuli Norjaan, joten ei ollut hänen

syynsä, että hän oli pakana.

Ihmiset eivät katsoneet oikein suopein silmin Lauritsa Bjørgulfinpojan

uudistushommia. Kyllähän hänen sopi, jolla oli varaa ostaa itselleen

turva toiselta taholta. Se näkyi olevan yhtä tehokas, sillä häntä

seurasi töissään sama onni kuin ennen. Mutta arvella saattoi, eivätkö

nuo manalaiset kerran kostaisi puolestaan, kun kartanoon tulisi

vähemmän hurskas isäntä, joka ei olisi yhtä avarakätinen kirkon

tarpeita kohtaan. Pieneläjistä oli huokeampaa antaa pakanavainajille

se, mitä nämä olivat tottuneet saamaan, kuin ryhtyä taistelemaan näitä

vastaan turvautuen pappeihin.

Oli muuten epävarmaa, miten Jørundgaardin ja pappilan välisen

ystävyyden oli käyvä kerran Sira Eirikin kuoltua. Pappi oli käynyt

vanhaksi ja raihnaaksi, joten hänen oli täytynyt ottaa apupappi. Hän

oli ensin puhunut piispalle tyttärensä pojasta, Bentein Joninpojasta

-- mutta Lauritsallakin oli ollut puhuttavaa piispalle, joka oli hänen

vanha ystävänsä. Ihmisistä tuo oli liian vaativaista. Kenties oli tuo

nuori pappi saattanut olla liian lähentelevä Kristiina Lauritsantytärtä

kohtaan kerran ja säikäyttänyt tytön -- mutta olihan hyvinkin

mahdollista, että Kristiina oli itse aiheuttanut miehen hävyttömyyden.

Olihan myöhemmin nähty, ettei hän ollut niin kaino kuin oli olevinaan.

Mutta Lauritsa oli kaiken ikänsä uskonut tyttärestään liian hyvää ja

kantanut häntä käsillään kuin pyhimyslipasta.

Sen jälkeen oli jonkin aikaa vallinnut viileä suhde Sira Eirikin ja

Lauritsan välillä. Mutta sitten tuli Sira Solmund, ja hän joutui heti

riitaan seurakuntapapin kanssa siitä, kuuluiko eräs maapalsta kirkolle

vai oliko se Eirikin yksityisomaisuutta. Lauritsa oli koko paikkakunnan

miehisestä väestä parhaiten selvillä monen miespolven aikaisista

maankaupoista ja sen sellaisesta, ja hänen todistuksensa ratkaisi

riidan. Tämän jälkeen ei hän ollut Sira Solmundin ystävä; mutta Sira

Eirik ja Audun, tuo vanha teini, melkein asuivat Jørundgaardissa; he

kävivät siellä joka päivä pakinoimassa Lauritsan kanssa valittaen

kaikkia uuden papin vääryyksiä ja vehkeitä, ja heitä kestittiin kuin

piispoja.

Kristiina oli kuullut näistä asioista Borgar Trondinpojalta; tämä oli

saanut itselleen vaimon Trøndelagenista ja käynyt usein tervehtimässä

Kristiinaa Husabyssä. Trond Gjesling oli kuollut muutama vuosi sitten;

sitä ei surrut kukaan, sillä hän oli aina ollut kuin muukalainen

tuossa vanhassa suvussa -- saita, tyly ja sairaalloinen. Lauritsa

oli ainoa, joka jaksoi sietää Trondia, sillä hän surkutteli lankoaan

ja vielä enemmän Gudridia, tämän vaimoa. He olivat nyt kumpikin

kuolleet, ja kaikki Trondin neljä poikaa asuivat yhdessä kotona; he

olivat reippaita, toimeliaita ja kauniita nuoria miehiä, ja he olivat

hyvässä huudossa. Heidän ja heidän tätinsä miehen välillä vallitsi luja

ystävyys -- Lauritsa ratsasti Sundbuhun pari kertaa vuodessa ja otti

osaa heidän metsästysmatkoihinsa länsitunturilla. Mutta Borgar sanoi,

että Lauritsa ja Ragnfrid kiusasivat itseään aivan luonnottomalla

parannuksenteolla ja hartaudella. "Vettä hän lappaa itseensä paastoina,

mutta ei puhu enää olutkulhojen ääressä yhtä sydämelliseen tapaan kuin

ennen", oli Borgar sanonut. Kukaan ei käsittänyt Lauritsaa -- olihan

aivan mahdotonta ajatella hänen sovittavan jotakin salaista syntiä;

mikäli tiedettiin, hän oli elänyt niin kristillisesti kuin ajatella voi.

Syvällä Kristiinan sydämessä kierteli aavistus siitä, miksi isä

pyrki pääsemään yhä lähemmä Jumalaa. Mutta hän ei uskaltanut katsoa

aavistustaan silmästä silmään.

Hän ei tahtonut tunnustaa näkevänsä, miten muuttunut isä oli. Isä ei

ollut niin pahasti vanhentunut: hän oli pysynyt hoikkana ja liikkui

ryhdikkäästi ja kauniisti. Hiukset olivat kovasti harmaantuneet, mutta

se ei pistänyt silmään erikoisesti, hän kun oli aina ollut vaalea. Ja

sittenkin -- sittenkin väikkyi Kristiinan mielessä muisto nuoresta,

häikäisevän kauniista miehestä -- hän muisti isän poskien raikkaan

pyöreyden pitkänsoikeissa kasvoissa ihon heleän punan päivetyksen

ohella, hänen punaisen, mehevän suunsa syvine pielineen. Hänen jäntevä

ruumiinsa oli nyt kuivunut pelkiksi niveliksi ja jänteiksi, kasvot

olivat niin ruskeat ja kovat kuin puuhun veistetyt, posket litteät ja

laihat, päättyen kummallakin puolen suuta jännesäkeisiin. Mutta eihän

hän ollutkaan enää mikään nuori mies -- joskaan ei peräti vanhakaan.

Hiljainen, miettivä ja harkitseva hän oli ollut aina, ja Kristiina

tiesi hänen lapsuudestaan asti seuranneen kristinuskon käskyjä,

tahtoneen tuntea messut ja rukoukset latinankielellä sekä pitäneen

kirkkoa sinä paikkana, joka oli hänen suurin ilonsa. Mutta kaikki

olivat tunteneet, että tuon hiljaisen miehen mielessä asui vankka ja

tyyni elämän-uskallus ja ilo. Nyt tuntui siltä kuin hänestä olisi

häipynyt jotakin pois.

Kristiina ei ollut kotiin palattuaan nähnyt häntä juovuksissa kuin

yhden ainoan kerran -- eräänä iltana Formon häissä. Siellä hän oli

hoiperrellut hiukan ja puhunut sammaltaen, mutta ei ollut ollut

erittäin hilpeä. Kristiina muisti lapsuudestaan -- juhla-aikojen ja

pitojen suurista juomingeista -- miten isä oli nauranut täyttä kurkkua

ja läimäytellyt reisiään jokaisesta sukkelasta sanasta, koettanut

voimiaan jokaista ruumiinvoimistaan kuulua miestä vastaan, ajanut

kilpaa hevosilla ja pyörähtänyt tanssiin; mutta hän nauroi aina

itse eniten epävarmalle astunnalleen, jakeli rentonaan lahjoja ja

säteili hyvänsuopuutta ja ystävällisyyttä kaikkia kohtaan. Kristiina

ymmärsi isänsä tarvitsevan suurta huumausta alituisen työnteon,

ankarien paastojen ja hiljaisen kotielämänsä vaihteeksi, jossa hän oli

lähimpiensä paras ystävä ja tuki.

Kristiina tunsi myös, ettei hänen omalla miehellään ollut milloinkaan

halua juoda juopumiseen asti, mutta toisaalta Erlend hillitsi itseään

niin vähän ollessaan selvä ja seurasi aina päähänpistojaan, pohtimatta

tekikö oikein vai väärin tai piittaamatta siitä, mitä ihmiset pitivät

hyviin tapoihin ja ymmärtäväiseen elämään kuuluvana. Erlend oli

kohtuullisin kaikista Kristiinan tuntemista miehistä väkevien juomien

nauttimisessa, -- hän joi sammuttaakseen janonsa tai sitten seuran

vuoksi, mutta ei erikoisesti välittänyt juomisesta.

Lauritsa Bjørgulfinpoikaa ei enää nähty yhtä ilosydämisenä oluen

ääressä. Hänessä ei ollut enää sitä, minkä olisi tarvinnut purkautua

humalassa. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan juolahtanut hukuttaa

surujaan juopotteluun, eikä hän turvautunut siihen nytkään -- hänen

mielestään tuli miehen istua juomapöytään ilonsa aikana.

Suruineen hän oli paennut toisaanne. Tyttären mieleen oli juuttunut

unohtumattomaksi muuan kuva, muisto isästä sinä yönä, jona kirkko

paloi. Lauritsa oli seisonut ristiinnaulitun kuvan alla, jonka oli

pelastanut kirkosta, seisonut pidellen siitä ja nojannut siihen.

Selvittämättä itselleen asiaa Kristiina aavisti, että pelko hänen ja

hänen lastensa tulevaisuudesta sen miehen rinnalla, jonka hän oli

valinnut, sekä tunne omasta voimattomuudestaan asiaan nähden oli eräs

niistä syistä, jotka olivat muuttaneet Lauritsan luonnon.

Tämä tieto jäyti salaa Kristiinan sydäntä. Ja hän oli tullut kotiin

väsyneenä viimeisen talven levottomuuteen ja kevytmielisyyteen,

jolla hän oli suhtautunut Erlendin huolettomuuteen. Hän tiesi tämän

parantumattomaksi tuhlariksi, kykenemättömäksi hoitamaan taloa; talo

hupeni hitaasti, mutta herkeämättä. Yhtä ja toista hän oli saanut

Erlendin järjestämään hänen ja Sira Eirikin neuvojen mukaan -- mutta

hän ei jaksanut jauhaa miehelleen alati samaa. Hän oli niin väsynyt

taistelemaan kaikkea vastaan ympärillään ja omassa mielessään. Mutta

hän oli sellainen, että häntä kulutti ja ahdisti myös suruttomuus.

Hän oli odottanut löytävänsä lapsuutensa rauhan kotona isänsä huomassa.

Hän tunsi itsensä kovin epävarmaksi. Erlendillä oli hyvät tulot

uudesta toimestaan, mutta hän esiintyi niin komeasti, piti semmoisia

palvelijalaumoja ja saattojoukkoja ettei määrää. Ja sitten hän oli

alkanut sulkea Kristiinan kaiken sen ulkopuolelle elämässään, joka ei

liittynyt heidän lähimpään yhteiseen piiriinsä. Kristiina ymmärsi,

ettei Erlend tahtonut tielleen hänen valvovaa silmäänsä. Miesten kanssa

Erlend puhui vapaasti kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut pohjoisessa

-- Kristiinalle hän ei maininnut siitä koskaan. Ja oli muitakin

asioita. Erlend oli tavannut Ingebjørg-rouvan, kuninkaan äidin, ja

herra Knut Porsen eräitä kertoja viime vuosina; oli sattunut niin,

ettei Kristiinan milloinkaan ollut sopinut olla mukana silloin. Herra

Knut oli nyt Tanskan herttua, ja Haakon-kuninkaan tytär oli solminut

hänen kanssaan avioliiton. Se oli herättänyt katkeraa suuttumusta

monessa Norjan miehessä; häntä vastaan oli ryhdytty keinoihin, joita

Kristiina ei ymmärtänyt. Ja Bergenin piispa oli lähettänyt salaa

muutamia arkkuja Husabyhyn; ne olivat nyt tulossa Margygrenillä ja

laiva odotti Niemen luona. Erlend oli saanut joitakin tietoja ja aikoi

lähteä Tanskaan kesemmällä. Erlend tahtoi välttämättä Kristiinaa

mukaansa -- mutta tämä pani vastaan. Kristiina käsitti Erlendin

liikkuvan noiden valtiaiden parissa vertaisen ja kalliin sukulaisen

tavoin, ja häntä pelotti; oli turvatonta olla niin varomattoman miehen

matkassa. Hän ei uskaltanut lähteä mukaan -- ei hän olisi voinut neuvoa

Erlendiä kuitenkaan missään asiassa siellä eikä hän tahtonut joutua

ihmisten pariin, joiden seurassa hän, tasainen talonemäntä, kenties

olisi käyttäytynyt kömpelösti. Ja sitten hän pelkäsi merta -- meritauti

kummitteli hänen mielessään kovinta synnytystäkin kamalampana.

Hän eli siis kotona Jørundgaardissa ahdistavan levottomuuden vallassa.

* * * * *

Eräänä päivänä oli Kristiina isänsä kanssa Skjennessä. Ja hän oli

taas nähnyt sen ihmeellisen kalleuden, joka siinä kartanossa oli. Se

oli puhtaimmasta kullasta valmistettu kannus, painava ja muodoltaan

vanhanaikainen, kummallisia koukeroita täynnä. Kristiina tiesi, samoin

kuin muutkin kylän lapset, mistä se oli peräisin.

Ensi aikoina Pyhän Olavin tuotua kristinuskon laaksoon oli kaunis

Audhild, Skjennen tytär, loitsittu vuoreen. Kylän ihmiset veivät

kirkonkellon tunturille ja soittivat sillä neitoa takaisin, -- ja tämä

tuli kolmantena iltana yli kedon, kauttaaltaan kullalla koristettuna ja

säihkyen kuin tähti. Mutta samassa köysi katkesi, kello vieri rinnettä

alas, ja Audhildin täytyi palata vuoreen.

Mutta vuosien kuluttua tuli eräänä yönä kaksitoista soturia papin

luo, joka oli ensimmäinen pappi Silissä. Heillä oli kultakypärät ja

hopeahaarniskat ja he ajoivat vaskenkarvaisilla oriilla. Tulijat

olivat Audhildin ja vuorenkuninkaan lapsia, ja he olivat tulleet

pyytämään, että heidän äitinsä saisi kristilliset hautajaiset sekä

haudan vihittyyn maahan. Hän oli koettanut ylläpitää uskoaan ja kirkon

pyhäpäiviä vuoressa ja pyytänyt hyvin hartaasti heitä viemään tämän

sanan. Mutta pappi kielsi -- ja kerrottiin, ettei hänellä sitten

itsellään ollut rauhaa haudassa tuon kieltonsa jälkeen, vaan että

hänen syksyisinä öinä kuultiin kulkevan lehdossa pohjoispuolella

kirkon itkien ja kovuuttaan katuen. Samana yönä olivat Audhildin pojat

näyttäytyneet Skjennessä tuoden äitinsä tervehdyksen tämän iäkkäille

vanhemmille. Seuraavana aamuna löytyi kultainen kannus pihalta. Eikä

vuoren väki unohtanut senkään jälkeen sukulaisuuttaan Skjennen-miehiin,

sillä näitä suosi aina ihmeellinen onni tunturilla.

Lauritsa sanoi tyttärelleen, heidän ratsastaessaan kotiin kesäyönä:

"Audhildin pojat olivat lukeneet papille kristilliset rukoukset, jotka

he olivat oppineet äidiltään. Jumalan nimeä ja Jeesuksen nimeä he eivät

kuulu lausuneen, vaan lukeneen isämeidän-rukouksen ja credon näin: minä

uskon kaikkivaltiaaseen, minä uskon ainosyntyiseen poikaan, minä uskon

väkevään henkeen. Ja sitten: terve sinä, siunattu vaimojen joukossa --

siunattu olkoon sinun hedelmäsi, maailman lohdutus --"

Kristiina katsoi arasti isän laihoihin, ahavoituneisiin kasvoihin.

Kesäyön valossa ne näyttivät niin surujen ja mietteiden runtelemilta,

ettei hän muistanut vielä milloinkaan niitä sellaisina nähneensä.

"Tätä te ette ole ennen kertonut minulle", sanoi Kristiina hiljaa.

"Enkö ole! Lienen ajatellut, että sinä voisit joutua siitä raskaampien

ajatusten valtaan kuin mitä olisit jaksanut iälläsi kantaa. Sira Eirik

sanoo Pyhän apostoli Paavalin kirjoittaneen, ettei miessuku yksin

huokaile tuskassa --"

Eräänä päivänä istui Kristiina neuloen ylistuvan portaiden korkeimmalla

askelmalla Simonin saapuessa ratsastaen kartanoon; Simon pysähdytti

hevosensa sille kohtaa parven alla, missä Kristiina istui, huomaamatta

tätä. Vanhemmat tulivat ulos. Simon ei sanonut joutavansa nousta

hevosen selästä, Ramborg oli vain lähettänyt hänet kysymään, koska

hänen matkansa sattui tänne päin -- että ei kai sitä lammasta, joka oli

Ramborgin nimikko, ollut lähetetty tunturille, hän tahtoi sen luokseen.

Kristiina kuuli isänsä raapivan päätään. Ramborgin lammas, tuota

niinkö --? Hän nauroi harmissaan. Sepä paha, hän oli toivonut

tyttärensä unohtaneen sen. Sillä hän oli antanut kahdelle vanhimmalle

tyttärenpojalleen pienen käsikirveen kummallekin, ja ihan ensi töikseen

olivat nämä lyöneet niillä hengiltä Ramborgin lampaan.