IV

Erlend Nikulauksenpoika viipyi kuninkaan puolustuspäällikkönä ja

Vargøyn linnan komentajana lähes kaksi vuotta. Koko aikana hän ei

joutunut kauemmaksi etelään kuin Bjarkøyhin, kerran kun hän ja herra

Erling Vidkuninpoika olivat päättäneet kohdata toisensa siellä. Toisena

Erlendin poissaolokesänä kuoli viimeinkin Herning Alfinpoika, ja Erlend

joutui Orkdølafylken lääninherraksi hänen jälkeensä. Haftor Graut lähti

pohjoiseen hänen paikalleen Vargøyn päälliköksi.

Erlend oli iloisella mielellä purjehtiessaan etelään syksyllä pari

päivää jälkeen Maarian-messun. Nyt hän oli saanut sen sovituksen,

jota oli kaivannut näinä vuosina -- toimen, joka kerran oli

ollut hänen isällään. Hän ei tosin ollut milloinkaan tavoitellut

sitä. Mutta hänestä oli aina tuntunut siltä, että juuri sitä hän

tarvitsi voidakseen astua paikalle, johon hän kuului sekä omissa

että vertaistensa silmissä. Nyt ei enää haitannut, vaikka häntä

olisi pidetty vähän erilaisena kuin muita käskyherroja -- hänen

erikoisasemassaan ei ollut enää mitään kieroa.

Ja hän ikävöi kotiin. Lapissa oli ollut rauhallisempaa kuin mitä hän

oli luullut. Jo ensimmäinen talvi oli painostanut häntä -- hän sai

istua toimettomana linnassaan eikä ollut voinut aikaansaada mitään

parannuksia. Linnoitus oli pantu hyvään kuntoon seitsemäntoista vuotta

sitten, mutta oli nyt peräti rappiolla.

Sitten tuli kevät ja kesä ja monenlaista touhua -- neuvotteluja pitkin

vuonojen varsia norjalaisten ja puolinorjalaisten veronkantajien

ja lakeuksilla asuvan kansan edusmiesten kanssa. Erlend purjehti

laivoillaan pitkin rantoja ja hänellä oli hauskaa. Saarella

paranneltiin rakennuksia ja lujitettiin varustuksia. Mutta toisena

vuonna oli taas hiljaista.

Haftor pitäisi kyllä huolta siitä, että siellä jälleen syntyisi eloa.

Erlend nauroi. He olivat purjehtineet yhdessä melkein Turjanmaahan

asti, ja siellä oli Haftor löytänyt turjanlappalaisnaisen, jota hän

kuljetti mukanaan. Erlend varotti häntä. Hänen tuli muistaa, että

oli opetettava pakanoita ymmärtämään, että norjalaiset ovat heidän

herrojaan -- eikä siis tullut turhanpäiten ärsyttää ketään. Ei

ollut myöskään sekaannuttava lappalaisten keskinäisiin riitoihin ja

murhiin, vaan suotava heille tämä ilo. Sensijaan tuli olla kuin haukka

venäläisten ja kolbjagien ja tiesi minkä nimellisten kimpussa. Ja

jättää rauhaan näiden naiset -- koska he olivat noitia kaikki tyynni ja

koska perillä oli tarpeeksi tarjokkaita. Mutta saattoihan tuo Godøyn

nuori herra koetella, kunnes oppisi ymmärtämään.

Haftor halusi pois tiloiltaan ja vaimonsa luota. Erlend halusi

omiensa luo. Hän ikävöi aivan pakahtuakseen Kristiinaa ja Husabytä ja

kotilaaksoa ja lapsiaan -- kaikkea, mikä kuului Kristiinan piiriin.

Lyngsfjord-vuonossa hän kuuli kerrottavan aluksesta, joka oli matkalla

Nidarosista pohjoiseen ja jolla matkusti saarnaveljien-munkkikunnan

pappeja kylvämään oikeata uskoa rajaseuduilla asuvien pakanoiden ja

harhaoppisten keskuuteen.

Erlend tunsi, että Gunnulfin täytyi olla näiden matkassa. Ja kolme

päivää myöhemmin hän todellakin istui veljensä kanssa kahden kesken

turvemajassa, joka kuului pieneen rannikolla olevaan norjalaiseen

taloon, jossa he olivat tavanneet toisensa.

* * * * *

Erlend oli kumman liikuttunut. Hän oli ollut messussa miehistöineen

-- ainoan kerran koko pohjanretkellään Bjarkøyssa-käyntinsä jälkeen.

Vargøyn kirkko oli papiton, linnaan oli jäänyt muuan teini ja tämä oli

koettanut pitää heille lukua pyhistä, mutta muuten oli norjalaisten

sielunhoito ollut vähän hataralla kannalla tuolla pohjan perillä.

He saivat tyytyä siihen, että olivat ikään kuin eräänlaisella

ristiretkellä, joten heidän syntejään ei kenties luettu niin suuriksi.

Hän istui ja puhui Gunnulfille tästä, ja veli kuunteli häntä omituinen

kaukainen hymy kapeilla huulillaan. Näytti aina siltä kuin hän olisi

vetänyt alahuultaan sisäänpäin, kuten moni ihminen tekee ajatellessaan

tiukasti jotakin asiaa ja ollessaan juuri saamaisillaan sen selväksi

itselleen, mutta pääsemättä kokonaan perille.

Yö oli jo pitkällä. Kaikki muut talon asujaimet nukkuivat ylhäällä

parvessa; veljekset tiesivät olevansa kahden valveilla. Ja kumpikin

tunsi omituista liikutusta sen johdosta, että he nyt istuivat siinä

ihan kahden kesken.

Meren pauhina ja myrskyn kohu kuului kolkkona ja kumeana turveseinien

läpi. Aika ajoin tohahti tuuli sisään, huokui tulisijan hiiliin

ja lekutti rasvalampun liekkiä. Majassa ei ollut minkäänlaista

sisustusta; veljekset istuivat matalalla multapenkillä, joka kiersi

majan kolmea seinää, ja heidän keskellään oli Gunnulfin kirjoituslauta

mustepulloineen, sulkakynineen ja pergamenttikääröineen. Gunnulf

oli kirjoitellut muistiin yhtä ja toista, mitä veli oli kertonut;

pysähdyspaikkojen ja talonpoikien nimiä, purjehdusväylän viittoja,

ilmanennusmerkkejä ja lapinkielen sanoja -- mitä sattui johtumaan

Erlendin mieleen. Gunnulf ohjasi itse laivaa -- se oli nimeltään

Sunnivasuden, sillä saarnaveljet olivat valinneet Pyhän Sunnivan

retkensä suojeluspyhimykseksi.

"Kunhan teitä ei vain odottaisi sama kohtalo kuin seljamiehiä", sanoi

Erlend, ja jälleen hymyili Gunnulf kaukaista hymyään.

"Sinä sanot minua rauhattomaksi, Gunnulf", ryhtyi Erlend taas puhumaan.

"Miksikäs sinua sitten pitäisi nimittää? Ensin sinä kiertelit etelät ja

lännet ja olit poissa vuosia, ja tuskin olet päässyt kotiin, kun jätät

papinviran ja varman elannon lähteäksesi saarnaamaan pirulle ja hänen

penikoilleen kauas Velli-aahan. Et sinä osaa heidän kieltään, eivätkä

he ymmärrä sinun kieltäsi. Minusta sinä olet vielä liikkuvampi kuin

minä."

"Minulla ei ole sukua eikä omaisuutta vastuullani", sanoi munkki. "Minä

olen irrottanut itseni kaikista siteistä, mutta sinä olet sitonut

itsesi, sinä."

"Niin kyllä. Niinhän taitaa olla, että se mies on vapaa, jolla ei

mitään ole."

Gunnulf vastasi:

"Kaikki se, mitä miehellä on, pitää miehestä lujemmin kiinni kuin mies

siitä."

"Hm. Eipäs sittenkään, hitto vieköön. Olkoon, että Kristiina kiinnittää

minua -- mutta omaisuuden ja lasten minä en tahdo antaa sitoa itseäni

--"

"Älä ajattele noin, hyvä veli", sanoi Gunnulf hiljaa. "Muuten voi käydä

niin, että pian kadotat ne."

"Mutta minä en tahdo tulla sellaiseksi kuin ne, jotka seisovat mullassa

kurkkuaan myöten", sanoi Erlend nauraen, ja velikin hymyili hiukan.

"Kauniimpia lapsia kuin Ivar ja Skule minä en ole nähnyt milloinkaan",

sanoi hän. "Voin ajatella sinun olleen samannäköinen heidän iässään --

eikä ole ihme, jos äiti rakasti sinua niin paljon."

Veljesten toinen käsi oli heidän välissään olevalla kirjoituslaudalla.

Rasvalampun himmeässä valossakin näkyi, miten erilaiset nuo kädet

olivat. Munkin oli paljas ja sormukseton, valkoinen ja jäntevä,

pienempi ja paljon lujarakenteisempi kuin Erlendin; se näytti ainakin

vahvemmalta -- vaikka Erlendinkin koura oli kova kuin sarvi ja tummaa

pintaa kynti sinertävä nuolen arpi ranteesta ylös käsivartta pitkin.

Mutta Erlendin kapean, ruskean, ahavoituneen käden sormet olivat kuivat

ja nykyräiset kuin oksa nivelien paikalta ja täynnä sormuksia ja kiviä.

Erlendin teki mieli tarttua veljensä käteen, mutta häntä kainostutti

-- ja niin hän vain joi Gunnulfin menestykseksi, irvistäen huonolle

oluelle.

"Kristiina oli siis mielestäsi täysin terve ja reipas?" alkoi Erlend

taas kysellä.

"Hän kukoisti kuin ruusu minun käydessäni Husabyssä kesällä", sanoi

munkki hiukan hymyillen. Hän odotti hetken aikaa ja sanoi sitten

vakavasti: "Pyytäisin sinua, veli, ajattelemaan vähän enemmän kuin

tähän asti Kristiinan ja lapsiesi parasta. Kuuntele hänen neuvoaan

ja solmi ne kaupat, jotka hän ja Eiliv ovat ajatelleet valmiiksi; he

odottavat vain sinun suostumustasi."

"Minä en oikein pidä noista hänen suunnitelmistaan, joista sinä puhut",

sanoi Erlend hitaasti. "-- Ja muuttuuhan minun asemanikin toiseksi --"

"Tiloilla on enemmän arvoa, kun kokoat ne yhteen", vastasi munkki.

"Minusta tuntuivat Kristiinan tuumat järkeviltä, kun hän esitti ne

minulle."

"Koko Norjan maassa ei taida olla toista vaimoa, jolla olisi suurempi

valta kuin hänellä", sanoi Erlend.

"Mutta lopulta sinä kuitenkin päätät", vastasi Gunnulf jälleen. "Ja

sinä -- sinähän saat Kristiinankin taipumaan tahtoosi", sanoi hän

omituisen heikolla äänellä.

Erlend nauroi hiljaista kurkkunaurua, oikaisi vartaloaan ja päästi

haukotuksen. Sitten hän sanoi yhtäkkiä vakavasti: "Olet sinä sanellut

hänelle neuvojasi sinäkin, veljeni. Eikä ole aivan varma, eivätkö sinun

neuvosi ole toisinaan tulleet meidän ystävyytemme väliin."

"Tarkoitatko ystävyyttä sinun ja vaimosi välillä vai ystävyyttä meidän

kahden veljeksen välillä?" kysyi munkki harvakseen.

"Kumpaakin", vastasi Erlend, aivan kuin hän nyt vasta olisi huomannut

tuon asian. "Niin hurskas ei kai maallisen vaimon tarvitse olla", sanoi

hän sitten keveämmin.

"Minä olen neuvonut hänelle sitä, mitä olen pitänyt parhaana. Mikä on

parasta", oikaisi hän sitten.

Erlend katsoi munkkia, joka istui siinä saarnaveljien karkeassa,

harmaassa kaavussa. Munkin huppu oli työnnetty taapäin, niin että se

riippui paksuina poimuina kaulalla ja hartioilla. Pää oli ajeltu niin,

että siinä oli nyt ainoastaan kapea hiusseppel pyöreiden, laihojen ja

kalpeiden kasvojen ympärillä -- mutta se oli yhtä tiheä ja musta kuin

Gunnulfin nuorempana ollessa. "Vaikka sinähän et nyt olekaan enää minun

veljeni enempää kuin mitä olet jokaisen veli", sanoi Erlend ihmetellen

itsekin äänensä syvää katkeruutta.

"Niin ei ole laita -- vaikka pitäisi olla."

"Herra armahda -- minä luulin sinun senkin tähden aikovan pohjoiseen,

lappalaisten luo!" sanoi Erlend.

Gunnulf nyökkäsi. Hänen kellanruskeat silmänsä hehkuivat.

"Jossain määrin tapahtuu se senkin tähden", sanoi hän hiljaa ja

nopeasti.

He levittivät penkille nahat ja vaatteet, jotka olivat ottaneet

mukaansa. Majassa oli liian kylmä ja raaka ilma heidän riisua vähääkään

päältään; he toivottivat toisilleen hyvää yötä ja kävivät pitkäkseen

penkille, joka oli melkein lattian tasalla savun vuoksi.

Erlend loikoi miettien kotoa saamiansa tietoja. Hän ei ollut kuullut

sieltä paljoa näinä vuosina -- kaksi vaimon lähettämää kirjettä oli

tullut hänen käsiinsä, mutta ne olivat olleet vanhoja saapuessaan

perille. Sira Eiliv oli kirjoittanut ne Kristiinan puolesta --

Kristiina osasi itsekin kirjoittaa aivan selvästi ja kauniisti,

mutta ei kirjoittanut mielellään, koska se hänestä ei oikein sopinut

oppimattomalle naiselle.

Kristiina oli kai tuleva yhä hurskaammaksi, nyt kun he olivat saaneet

läheisyyteensä pyhän vainajan, varsinkin kun tämä oli ollut mies,

jonka Kristiina itse oli tuntenut eläessään ja jonka voimasta Gaute

oli saanut parannuksen tautiinsa ja Kristiina itse ruvennut paremmin

kävelemään, oltuaan heikko kaksosten syntymän jälkeen. Gunnulf kertoi,

että Hamarin saarnaveljien oli täytynyt lopulta luovuttaa takaisin

Edvin Rikardinpojan ruumis tämän veljesmunkeille Osloon, ja nämä

kirjoituttivat nyt muistiin veli Edvinin elämän ja ihmeet, jotka hänen

sanottiin tehneen vaellusvuosinaan ja kuolemansa jälkeen. Heidän

tarkoituksensa oli lähettää tuo kirjoitus paaville ja koettaa saada

munkki julistetuksi pyhimykseksi. Joitakin Gauldalin ja Medaldalin

miehiä oli tullut etelään todistamaan ihmeistä, joita veli Edvin oli

saanut aikaan rukouksillaan ja erään ristiinnaulitunkuvan avulla, jonka

hän oli veistänyt puusta ja joka nyt oli Medalhusissa. Miehet olivat

luvanneet rakentaa pienen kirkon Vatsfjeldetille, missä veli Edvin oli

viettänyt erakkoelämää muutaman kesän ja mistä löytyi terveyslähde.

Nämä saivat silloin vainajan toisen käden säilytettäväksi tuossa

kirkossa.

Kristiina oli uhrannut kirkolle kaksi hopeamaljaa ja suuren, sinisillä

kivillä koristetun vaippasolkensa, joka oli hänen äidinäitinsä Ulvhild

Haavardintyttären peruja, sekä antanut Tiedeken Pausin Nidarosista

valmistaa hopeakäden veli Edvinin luiden jatkoksi toiseen käteen.

Ja hän oli ollut Vatsfjeldetillä Sira Eilivin ja lastensa ja suuren

saattueen kera, kun arkkipiispa vihki kirkon Juhanan-messun aikaan,

vuoden kuluttua Erlendin matkasta pohjoiseen.

Sen perästä oli Gaute nopeasti parantunut ja alkanut oppia kävelemään

ja puhumaan ja oli nyt muiden ikäistensä kaltainen. Erlend potkaisi

itsensä suoraksi -- se se taisikin olla suurin onni, mikä heille

saattoi tapahtua. Erlend päätti antaa vähän maata tuolle kirkolle.

Gaute oli vaalea, kertoi Gunnulf, ja kauniskasvuinen -- kuten äiti.

Kunpa hän olisi ollut pikkuinen tyttö -- jolle olisi pantu nimeksi

Magnhild. No niin -- kaipasihan hän kauniita poikiaankin nyt.

Gunnulf Nikulauksenpoika makasi ajatellen erästä kevätpäivää kolme

vuotta sitten, jolloin hän oli ratsastanut Husabytä kohti. Tiellä hän

tapasi jonkun talon miehistä -- talon emäntä ei ollut kotona, tiesi

mies ilmoittaa -- hän oli mennyt sairaan vaimon luokse.

Hän ratsasti kapeata, nurmettunutta tietä lahonneiden aitojen välissä;

savisilla rinteillä kasvoi nuorta lehtimetsää sekä tunturinpuolella

että alangossa, jonka pohjalla kohisi virta keväisen täytenä. Hän

ratsasti vasten aurinkoa, ja nuoret hennot lehdet kimmelsivät kuin

kultaiset läikät oksilla; mutta metsässä lankesi varjo viileänä ja

syvänä maan ruohovaippaan.

Hän tuli aukealle, josta näkyi pilkahdus järveä, se päilyi tummana

vuorenseinän varjossa, kuvastellen pinnassaan taivaan sineä ja suuria

suvipilviä, kunnes virran värinä ne hajotti ja rikkoi. Syvällä

ratsastuspolun alla oli pieni tupa vihreällä, kukkakirjaisella kedolla.

Parvi valkohuntuisia naisia seisoi pihamaalla -- mutta Kristiinaa ei

näkynyt näiden joukossa.

Vähän etempänä hän näki Kristiinan hevosen, se kulki haassa muiden

hevosten parissa. Tie laskeutui alas varjoisaan notkoon, ja kun se

nousi seuraavalle savikkoharjulle, hän näki Kristiinan seisovan aidan

luona lehdossa kuunnellen linnunlaulua. Hän näki tämän hoikan mustan

vartalon nojautuneena aitaa vasten, metsään päin kääntyneenä; hänen

valkea liinansa ja valkeat käsivartensa hohtivat auringonpaisteessa.

Gunnulf pidätti hevostaan ja ratsasti käymäjalkaa häntä kohti. Mutta

lähemmä tultuaan hän huomasi sen olleen vanhan koivuntohlon.

Seuraavana iltana purjehtiessaan palvelijoineen kaupunkiin istui pappi

itse peräsimessä. Hän tunsi sydämensä lujaksi ja uudestisyntyneeksi.

Nyt ei mikään voinut horjuttaa hänen aikeitaan.

Nyt hän tiesi, että se, mikä oli pidättänyt häntä maailmassa, oli

hänen sammumaton kaipauksensa saavuttaa ihmisten suosiota. Päästäkseen

suosioon hän oli ollut hyväätekevä, lempeä ja leikkisä alhaista kansaa

kohtaan; hän oli loistanut opillaan, kuitenkin kohtuullisesti ja nöyrin

mielin, kaupungin pappien keskuudessa, jotta nämä pitäisivät hänestä,

hän oli ollut kuuliainen herra Eiliv Kortinille siksi, että tämä oli

ollut hänen isänsä ystäviä, ja siksi, että hän tiesi millaisista

ihmisistä Eiliv-herra piti. Hän oli ollut lempeä ja hellä Ormille

kääntääkseen itseensä pienen hivenen pojan rakkaudesta oikulliseen

isään. Ja hän oli ollut ankara ja vaativainen Kristiinaa kohtaan siksi,

että ymmärsi tämän tarvitsevan tukea, joka ei horjunut hänen sitä

tavoitellessaan, kättä, joka ei johtanut harhaan, kun hän oli altis

seuraamaan.

Mutta nyt hän olikin huomannut -- tahtoneensa voittaa tämän

luottamuksen itselleen, sen sijaan että olisi ainoastaan vahvistanut

hänen luottamustaan Jumalaan. Erlend oli tänään lausunut sen ilmi.

Et ole minun veljeni enempää kuin kaikkien muiden veli. Tämä oli

kiertotie, jota hänen täytyi kulkea ennen kuin hänen veljenrakkautensa

saattoi hyödyttää _ketään_.

Kahta viikkoa myöhemmin hän oli jakanut tavaransa sukulaistensa ja

kirkon kesken ja pukenut ylleen saarnaveljien vaipan. Ja keväällä,

kun kaikkien mielet olivat juuriaan myöten järkyttyneet sen hirveän

onnettomuuden johdosta, joka oli kohdannut maata -- sen, että salama

oli sytyttänyt Nidarosin Kristuksenkirkon polttaen puolittain poroksi

Pyhän Olavin kirkon -- oli Gunnulf saanut arkkipiispan kannatuksen

vanhalle tuumalleen. Yhdessä veli Olav Joninpojan kanssa, joka oli

vihitty pappi kuten hänkin, ynnä kolmen nuoremman munkin, joista yksi

oli Nidarosista ja kaksi saarnaveljien luostarista Bergenistä, hän

suoriutui lähtemään pohjoiseen jakaakseen sanan valoa tietämättömille

pakanoille, jotka elivät ja kuolivat pimeydessä kristityn maan rajojen

sisällä.

Oi Kristus, ristiinnaulittu Herra! Nyt minä olen luopunut kaikesta,

mikä olisi voinut sitoa minua. Itseni olen minä jättänyt sinun käsiisi,

jos armostasi tahdot lunastaa minun elämäni saatanan vallasta. Ota

minut, niin että tunnen olevani sinun orjasi, sillä silloin minäkin

omistan sinut. -- Ja nyt hänen sydämensä taas laulaisi ja riemuitsisi

rinnassa, kuten se oli laulanut ja sykkinyt hänen kulkiessaan vihreitä

tasankoja Rooman luona toiviokirkosta toiviokirkkoon -- "minä olen

rakastettuni oma ja häneen minun haluni palaa --"

Veljekset nukkuivat viimein kumpikin ajatuksiinsa pienen turvemajan

multapenkillä. Yksinäinen hiili hehkui tulipesässä heidän välissään.

Ajatukset johdattivat heidät yhä etemmäs toisistaan. Ja huomenissa

lähti toinen veli pohjoiseen, toinen etelään.

* * * * *

Erlend oli luvannut Haftor Grautille poiketa Godøyhin hakemaan hänen

sisartaan, joka myös aikoi lähteä etelään. Tämä oli naimisissa

Lensvikin herran Baard Aasulfinpojan kanssa -- hänkin oli Erlendin

sukulaisia, vaikka kaukaisia.

Ensimmäisenä aamuna Margygrenin viilettäessä sievässä tuulessa

ulos Godøyn salmesta purje pullollaan ja jättäessä taakseen

sinisen tunturiseinän seisoi Erlend ylhäällä laivan perässä. Ulf

Haldorinpoika hoiti peräsintä. Silloin tuli rouva Sunniva sinne. Hän

oli pudottanut alas viitanhupun, ja tuuli puhalsi hunnun niskaan hänen

auringonkeltaisilta, kiharoilta hiuksiltaan. Hänellä oli samanlaiset

merensiniset, välkkyvät silmät kuin veljellään, ja kuten tämä oli

hänkin soreakasvoinen, mutta iho oli teerenpilkkujen peittämä -- pienet

täyteläiset kädetkin olivat niitä täynnä.

Ensi illasta asti, jolloin Erlend näki hänet Godøyssa -- heidän

silmänsä olivat sattuneet yhteen, he olivat katsoneet syrjään ja

hymyilleet salaa -- oli hän tiennyt, että Sunniva Olavintytär tiesi

hänen mielensä -- ja hän tiesi tämän mielen. Sunniva Olavintyttären hän

saattoi ottaa paljaalla kourallaan, ja tämä odotti, että hän sen tekisi.

Kun Erlend nyt seisoi kannella pidellen Sunnivan kättä omassaan -- hän

oli auttanut rouvan ylös -- sattui hän katsahtamaan Ulfin raakoihin,

synkkiin kasvoihin. Ulf tiesi asian myös. Erlend joutui oudosti

hämilleen kohdatessaan Ulfin katseen. Hän muisti yhtäkkiä kaiken,

minkä todistajana tämä hänen sukulaisensa ja seuralaisensa oli ollut

-- jokaisen hullutuksen varhaisimmilta poikavuosilta asti. Ulfin ei

kannattanut katsoa häneen niin halveksuvasti -- ei hän ollut aikonut

lähennellä rouvaa enemmän kuin minkä arvo ja kunnia salli, rauhoitti

hän itseään. Olihan hän jo siksi vanha ja vahingosta viisastunut,

että hänet voitiin päästää pohjoiseen Haalogalandiin ilman että hän

takertui järjettömyyksiin toisen miehen vaimon takia. Hänellä oli nyt

itsellään vaimo -- hän oli ollut uskollinen Kristiinalle ensi päivästä,

jolloin oli tämän nähnyt, tähän hetkeen asti -- yhtä ja toista pientä,

jota oli tapahtunut pohjoisessa, ei kukaan järjellinen mies saattanut

laskea miksikään. Mutta muuten hän ei ollut katsonut yhteenkään

naiseen -- siten. Hän tiesi sen itse -- ei kehenkään norjalaiseen

naiseen, heidän vertaiseensa -- hänellä ei saattaisi olla hetkenkään

rauhaa sydämessään, jos hän olisi voinut pettää Kristiinan siten. --

Mutta tämä etelään johtava matka laivalla -- saattoi sentään käydä

vaaralliseksi.

Hiukan hyötyä oli toki siitä seikasta, että he joutuivat matkustamaan

jotensakin kovassa tuulessa, joten hänellä oli muuta tekemistä kuin

hupsutella rouvan kanssa. Dynøyssä heidän täytyi mennä maihin ja jäädä

ankkuriin muutamaksi päiväksi. Heidän odotellessaan parempaa säätä

tapahtui semmoista, mikä sai Sunniva-rouvan näyttämään hänen mielestään

paljon vähemmän viettelevältä. Erlend ja Ulf ja pari miehistä nukkui

samassa suojassa kuin Sunniva ja hänen neitonsa. Eräänä aamuna oli

Erlend siellä yksin eikä rouva ollut vielä noussut vuoteesta. Silloin

Sunniva huusi hänet luokseen -- sanoi kadottaneensa sormuksensa

tilalle. Erlendin täytyi tulla auttamaan -- itse hän ryömi polvillaan

paljaassa paidassa. He hipaisivat toisiaan vähän väliä, ja joka kerran

syttyi kummankin silmässä hymy. Silloin Sunniva tarttui häneen. Ei

hän kai itsekään ollut käyttäytynyt varsin säädyllisesti, aika ja

paikka eivät sitä sallineet -- mutta toinen osoitti niin röyhkeää ja

kainostelematonta myöntyvyyttä, että hän samassa kerrassaan kylmeni.

Punaisena häpeästä hän kääntyi pois noista kasvoista, jotka olivat

naurun ja kiiman herpaisemat; hän nousi pitemmittä puheitta, lähti ulos

ja lähetti sitten palvelusneidot Sunniva-rouvan luokse.

Ei, piru vieköön! Hän ei ollut mikään rotanpoika, joka antautui

vangiksi sängynolkiin. Toista oli vietellä -- toista joutua

vietellyksi. Mutta täytyi sille nauraakin -- siinä hän seisoi kuin

Joosef heprealainen, joka karkasi kauniin naisen pauloista. Saattaa

sitä tapahtua jos jotakin sekä maalla että merellä.

Ei, hyvä Sunniva-rouva! Hän muisti erään -- _erään_, jonka tunsi. Tämä

oli tullut häntä tapaamaan kulkijoiden majapaikkaan -- tullut yhtä

siveänä ja arvokkaana kuin kuninkaantytär, joka käy messuun. Lehdoissa

ja ladoissa oli tämä ollut hänen omansa; Jumala armahda, hän oli

unohtanut tämän syntyperän ja kunnian; toinen oli unohtanut ne hänen

tähtensä, mutta hän ei ollut osannut luopua niistä. Hänen sukunsa

ilmeni hänessä silloinkin, kun hän ei ajatellut sitä.

Herra siunatkoon sinua, Kristiinani -- minä en ole rikkova sanaani,

jonka annoin sinulle salassa ja kirkon oven edessä. Muuten minusta ei

ole mihinkään.

Ja sitten hän sai Sunniva-rouvan lasketuksi maihin Yrjarin luona,

missä tällä oli sukulaisia. Paras asiassa oli, ettei rouva näyttänyt

erittäin vihaiseltakaan heidän erotessaan. Eikä hänen ollut tarvinnut

kulkea kallellapäin ja murjottaa kuin munkki -- he olivat veikeilleet

kannella. Jäähyväisiksi hän antoi Sunnivalle muutamia kalliita nahkoja

turkiksi, ja toinen lupasi, että Erlend oli vielä näkevä hänet siinä

turkissa. Kaipa he joskus kohtaisivat. Raukka -- hänen miehensä ei

ollut enää nuori ja sairasteli yhtäpäätä.

Mutta Erlend oli onnellinen voidessaan tulla kotiin vaimonsa luokse

kantamatta tunnollaan mitään, jota hänen olisi tarvinnut salata; hän

oli ylpeä osoittamastaan lujuudesta. Ja hän oli aivan järjiltään

ikävästä -- Kristiina oli kuitenkin hänen herttaisin ja viehkein

liljansa ja ruusunsa -- ja aivan hänen omansa!

* * * * *

Kristiina oli vastassa niemellä Erlendin laskiessa Birgsin rantaan.

Kalastajat olivat vieneet sanan Viggiin, että Margygren oli nähty

ulapalla Yrjarin luona. Kristiina oli ottanut mukaansa molemmat

vanhemmat pojat ja Margretin, ja kotona Husabyssä valmistettiin pitoja

ystäville ja sukulaisille Erlendin kotiintulon juhlimiseksi.

Kristiinasta oli tullut niin kaunis, että aivan henkeä salpasi, kun

katsoi häneen. Mutta muuttunut hän kyllä oli. Tyttömäisyys, jota hän

ei ollut kadottanut yhdenkään lapsivuoteen jälkeen -- lapsekas hentous

ja nunnamainen hauraus -- oli nyt poissa. Hän oli nuori, kukoistava

vaimo ja äiti. Hänen poskensa hohtivat pyöreinä ja raikkaan punaisina

valkoisen hunnun kehyksestä, ja povi kohosi korkeana ja kiinteänä

ketjujen ja solkien peitosta. Lanteiden kaarros oli leveämpi ja

pehmeämpi kuin ennen, ja avainvyö kullattuine saksi- ja veitsituppineen

notkui hauskasti uumilla. Totta se oli, kaunistunut hän oli -- ei

hän enää ollutkaan sen näköinen, että hänet olisi saattanut puhaltaa

ilmaan. Suuret, kapeat kädetkin olivat käyneet entistä täyteläisemmiksi

ja valkoisemmiksi.

He nukkuivat yönsä Viggissä, apotin talossa. Ja se Kristiina, joka

seuraavana päivänä ratsasti Erlendin rinnalla Husabyn pitoja kohti, oli

nuori, kukkea ja iloinen, hempeä ja onnesta heikko.

* * * * *

Kristiinalla olisi ollut niin paljon vakavaa puhumista miehensä kanssa

tämän tullessa kotiin. Oli senkin tuhannet lapsia koskevat seikat, oli

huolia Margretista, oli uusia tuumia tilojen parantamiseksi. Mutta

puheet jäivät puhumatta juhlimisen humussa.

He kulkivat pidoista pitoihin, ja Kristiina seurasi arvoon noussutta

miestään tämän kaikilla retkillä. Erlend piti Husabyssä entistä

enemmän miehiä; lähettejä ja kirjeenkantajia kulki edestakaisin hänen

ja hänen lääninvoutiensa ja asiamiestensä välillä. Erlend oli aina

vallaton ja iloinen -- eikö hän muka kelvannut valtakunnan lääninherran

virkaan -- hän, joka oli puskenut kallonsa melkein jokaista maallisen

ja hengellisen lain pykälää vastaan. Sellainen oli mennyt päähän

eikä lähtenyt sieltä hevillä. Ei häneltä puuttunut hyvää ja sukkelaa

käsityskykyäkään, ja hän oli saanut oppia kasvuaikanaan. Nyt se pääsi

esille. Hän tottui lukemaan, itse kirjeet ja oli saanut kirjurikseen

islantilaisen. Ennen oli Erlend pannut sinettinsä kaiken alle, mitä

toiset lukivat hänelle, miltei vilkaisematta kirjoitukseen -- sen oli

Kristiina saanut kokea näinä kahtena vuonna, jolloin hän oli tutustunut

kaikkeen, mitä Erlendin kirjesäiliössä oli.

Ja Kristiinan valtasi kevytmielisyys, jollaista hänessä ei ollut ikinä

ollut. Hän muuttui itsekin sukkelasanaisemmaksi ja vilkkaammaksi

liikkuessaan ihmisten ilmoilla -- sillä hän tunsi nyt olevansa peräti

kaunis ja täysin terve ja reipas ensi kertaa naimisiin menonsa jälkeen.

Ja illalla, kun hän nukkui Erlendin kanssa vieraassa sängyssä jonkun

suurkartanon parvella tai talonpojan tuvassa, nauroivat ja kuiskivat

he keskenään ja tekivät pilaa ihmisistä, joita olivat tavanneet, ja

asioista, joita olivat kuulleet. Erlend oli entistä repäisevämpi

puheiltaan, ja ihmiset näkyivät pitävän hänestä enemmän kuin koskaan.

Kristiina näki sen heidän omista lapsistaan -- nämä olivat hulluina

ihastuksesta, kun isä jonkin hetken mellasti heidän kanssaan.

Naakkve ja Bjørgulf eivät välittäneet nykyään mistään muusta kuin

kaaripyssyistä, keihäistä ja kirveistä. Ja jos isä silloin seisahtui

heidän luokseen pihan yli kulkiessaan, jäi katsomaan ja opettamaan "ei

niin, poikaseni -- näin sitä on pidettävä" -- muuttaen pikku nyrkin

asentoa ja järjestäen sormet oikeaan, ei riemulla ollut rajaa.

Molemmat vanhimmat pojat olivat erottamattomat. Bjørgulf oli

suurin ja vantterin lapsista, yhtä pitkä kuin Naakkve, joka oli

kolme neljännesvuotta vanhempi, mutta lihavampi Naakkvea. Hänellä

oli pikimusta kihara tukka, hänen pienet kasvonsa olivat leveät,

mutta kauniit, silmät mustansiniset. Eräänä päivänä kysyi Erlend

huolestuneena äidiltä, tiesikö tämä, ettei Bjørgulf nähnyt hyvin

toisella silmällä -- hän katsoi vähän kieroonkin. Kristiina sanoi,

ettei hän luullut sen mitään merkitsevän, kai se häviäisi aikaa myöten.

Asian laita oli sellainen, että hän oli aina hellitellyt vähimmin tuota

lasta -- Bjørgulf oli syntynyt silloin, kun äiti oli loppuun kulunut

Naakkven hoitamisesta, ja Gaute oli seurannut niin pian perästä. Hän

oli väkevin lapsista ja myös viisain, mutta vähäpuheinen. Erlend piti

eniten tästä pojastaan.

Vaikka Erlend ei tehnyt siitä selvää itsellensä, tunsi hän hiukan

nurjuutta Naakkvea kohtaan siitä syystä, että tämä oli syntynyt

sopimattomaan aikaan ja että hänelle oli täytynyt antaa Erlendin

isän nimi. Ja Gaute ei taas ollut sellainen kuin hän oli odottanut.

Pojalla oli iso pää, kuten luonnollista oli, koska kahtena ensimmäisenä

vuonna ei mikään muu näyttänyt kasvavan kuin pää -- nyt varttuivat

jo toisetkin jäsenet. Ymmärrys Gautella oli hyvä, mutta hän puhui

hyvin hitaasti, sillä jos hän puhui nopeasti, rupesi hän sopertamaan

taikka änkyttämään, ja silloin Margret ivaili häntä. Kristiina helli

kovin tätä poikaa -- Erlend ymmärsi, että vanhin oli tavallaan hänen

lempilapsensa -- mutta Gaute oli ollut niin heikko ja hän muistutti

hiukan Kristiinan isää pellavankeltaisine hiuksineen ja tummine

harmaine silmineen -- ja hän riippui aina äitinsä helmoissa. Gaute

oli vähän yksinäinen kahden aina yhtä köyttä vetävän vanhemman veljen

parissa ja kaksosten välissä, jotka olivat vielä niin pienet, että

seurasivat hoitajiaan.

Kristiina ei nyt joutunut puuhaamaan niin paljon lastensa parissa,

vaan hänen täytyi tehdä kuten toiset rouvat tekivät -- jättää ne

palvelusneitojen paimennettaviksi -- molemmat vanhemmat pojat

juoksivatkin jo mieluummin miesten perässä kartanolla. Hän ei enää

riippunut lapsissaan entisen tuskaisen hellyyden sitomana -- vaan

leikki ja nauroi heidän kanssaan milloin hänellä oli aikaa kerätä

heidät ympärilleen.

Vuoden vaihteessa tuli Husabyhyn Lauritsa Bjørgulfinpojan sinetillä

varustettu kirje. Se oli kirjoitettu hänen omalla käsialallaan ja

saapui Orkedalin papin mukana, joka oli ollut etelässä; se oli kahden

kuukauden vanha. Suurin uutinen, jonka se sisälsi, oli, että hän oli

kihlannut Ramborgin Simon Andreksenpojalle Formoon. Häiden tuli olla

ristinmessun aikoihin keväällä.

Kristiina ihmetteli mahdottomasti. Mutta Erlend sanoi usein

ajatelleensa, että niin saattoi käydä -- hän oli ajatellut tätä siitä

asti kun Simon Darre oli jäänyt leskeksi ja asettunut isänsä Andres

Darren kuoltua perimäänsä kartanoon Siliin.

V

Simon Darre oli pitänyt aivan asianmukaisena, että hänen isänsä teki

Lauritsa Bjørgulfinpojan kanssa sopimuksen tämän tyttären naittamisesta

hänelle. Heidän suvussaan se oli aina ollut vanhempien asia. Hän oli

tullut hyvilleen nähdessään morsiamen niin kauniiksi ja viehättäväksi.

Hän ei koskaan ollut ajatellut toisin kuin että hän oli rupeava hyväksi

ystäväksi sen vaimon kanssa, jonka isä hänelle valitsi. Kristiina ja

hän sopivat toisilleen ikään ja varallisuuteen sekä syntyperään katsoen

-- jos Lauritsa oli hiukan korkeampaa sukua, oli hänen isänsä toiselta

puolen lyöty ritari, ja isä oli ollut Haakon-kuninkaan lähimpiä miehiä,

kun taas Lauritsa eleli hiljaa tiloillansa. Eikä hän ollut milloinkaan

huomannut muuta kuin että naineet parit tulivat hyvin toimeen keskenään

ollessaan tasavertaiset.

Sitten oli tullut Finsbrekkenin ilta -- jolloin ihmiset tahtoivat

tuhota tuon viattoman lapsen. Siitä hetkestä asti hän oli tosin tiennyt

pitävänsä enemmän morsiamestaan kuin mikä oli välttämätöntä. Hän ei

paljon ajatellut asiaa -- hän vain iloitsi; hän näki neidon olevan aran

ja kainon, mutta hän ei jäänyt miettimään sitäkään. Sitten tuli Oslon

aika, jolloin hänen täytyi ajatella asioita -- ja sitten ilta Flugan

parvessa.

Hän oli joutunut keskelle tapauksia, jollaisia hän ei uskonut sattuvan

maailmassa enää nykyisinä aikoina -- kunniallisten ihmisten ja hyvän

suvun jälkeläisten kesken. Sokaistuna ja päästään pyörällä hän oli

ihmetellyt rikkoontunutta kihlaustaan -- mutta oli ollut kylmä ja tyyni

käytökseltään ja tasainen puhuessaan asiasta isälleen ja Kristiinan

isälle.

Näin hän oli joutunut ulkopuolelle sukunsa tapojen ja sitten hän

oli tehnyt sellaista, mikä myös oli kuulumatonta heidän suvussaan:

edes neuvottelematta isänsä kanssa hän kosi Mandvikin nuorta rikasta

leskeä. Hänen silmiään häikäisi se, että hän huomasi Halfrid-rouvan

pitävän hänestä -- tämä oli paljon rikkaampi ja ylhäissukuisempi kuin

Kristiina, paroni Tore Haakoninpojan, Tunsbergin herran pojantytär ja

ritari Finn Aslakinpojan leski -- hän oli kaunis ja hänellä oli niin

hieno ja aatelinen käytös, että Simonista oli tuntunut siltä kuin hänen

oman piirinsä naiset olisivat olleet kaikki vain talonpoikaisakkoja.

Perhana, kyllä hän näyttäisi kaikille, että hän saattoi saada peräti

hienon vaimon; Halfridilla oli vielä enemmän rikkautta ja kaikkea hyvää

kuin tuolla trøndiläisherralla, jonka häväistäväksi Kristiina oli

antautunut. Ja leski-ihminen, se oli suoraa ja selkeätä, silloin tiesi

mikä tämä oli -- piru heidän neitsyyteensä enää uskokoon --!

Hän oli saanut oppia, ettei maailmassa ollut niin mutkatonta elää

kuin hän oli uskonut kotona Dyfrinissä ollessaan. Siellä määräsi isä

kaikessa, ja hänen mielipiteensä olivat ainoat oikeat. Olihan Simon

tosin ollut henkivartiossa ja hovipoikanakin jonkin aikaa ja saanut

vähän oppia isänsä kotipapilta -- joten hänestä kyllä toisinaan

saattoi tuntua isän ajatustapa vähän vanhentuneelta. Hän vastustikin

isäänsä milloin sattui -- mutta se oli kaikki puolileikkiä ja leikiksi

käsitetty -- terävä pää tuolla Simonilla, nauroivat isä ja äiti ja

hänen sisaruksensa, jotka eivät koskaan vastustaneet Andres-herraa.

Mutta kaikki jäi siihen, mitä isä sanoi. Simon piti sitä itsekin

luonnollisena.

Niinä vuosina, jolloin hän oli naimisissa Halfrid Erlingintyttären

kanssa ja asui Mandvikissa, hän oppi ymmärtämään päivä päivältä yhä

paremmin, että elämä saattoi olla monin verroin mutkallisempaa kuin

mitä herra Andres Gudmundinpoika milloinkaan oli kuvitellut.

Ettei hän voisi oppia viihtymään vaimon kanssa, joka oli hänen osalleen

tullut, -- sitä hän ei olisi uskonut ikinä. Syvällä hänen sisimmässään

kyti kiusallinen ihmetys, kun hän katseli vaimoaan tämän liikkuessa

talossaan niin kauniina lempeine silmineen ja herttaisine suineen, joka

oli hyvin sievä suljettuna ollessaan -- eikä hän ollut nähnyt kenenkään

naisen kantavan vaatteitaan ja koru jaan niin luontevan sirosti. Mutta

yön pimeydessä kalvoi kyllästys hänestä kaiken mehun ja nuoruuden --

Halfrid oli kivulias, hänen henkensä haisi, hänen hyväilynsä olivat

miehelle vastenmieliset. Ja hän oli niin hyvä, että Simon tunsi

epätoivoista häpeää haluttomuutensa johdosta; mutta hän ei vain voinut

mieltyä vaimoonsa.

Eivätkä he olleet montakaan aikaa naimisissa ennen kuin Simon huomasi,

ettei Halfrid tulisi milloinkaan synnyttämään hänelle elävää,

täysikuista lasta. Hän näki vaimonsa surevan sitä vielä paljon enemmän

kuin hän itse -- hän tunsi kuin puukoniskun rinnassaan ajatellessaan

vaimonsa kokemuksia siinä suhteessa. Hänen korviinsa oli kuulunut

yhtä ja toista -- hänen vaimonsa oli tullut sellaiseksi siksi, että

herra Finn oli potkinut ja lyönyt häntä, niin että hän monta kertaa

oli synnyttänyt keskoset. Hänen miehensä oli ollut järjettömän

mustasukkainen nuoresta, kauniista vaimostaan. Halfridin suku olisi

suonut hänen muuttavan miehensä luota, mutta Halfrid sanoi, että

kristityn vaimon velvollisuus oli pysyä aviomiehensä luona, olipa tämä

millainen hyvänsä.

Mutta kun he nyt eivät saaneet lapsia, täytyi Simonin joka päivä tuntea

elävänsä vaimonsa maalla, hoitavansa vaimonsa rikkauksia. Hän koetti

olla ymmärtäväinen ja huolellinen hoidossaan. Mutta noina vuosina

kasvoi hänen mielessään kaipaus Formoon, isoäitinsä perintökartanoon,

joka oli aina ollut aiottu hänelle isän kuoleman jälkeen. Ja hänestä

tuntui kuin hänellä olisi pohjoisessa Gudbrandinlaaksossa melkein

enemmän maita kuin Rooman valtakunta.

Kansa kutsui hänen vaimoaan Halfrid _rouvaksi_ ensimmäisen miehen,

ritarin ajoilta. Ja silloin hän tunsi itsensä yhä selvemmin ikään kuin

vain Mandvikin voudiksi.

Tulipa sitten päivä, jolloin Simon ja tämän vaimo istuivat kahden

tuvassa. Eräs palvelusneidoista oli juuri pistäytynyt asialla sisässä.

Halfrid seurasi häntä katseellaan.

"Olen ajatellut", hän sanoi -- "pelkään, että Jorunn saa lapsen tänä

kesänä --"

Simon istui kaaripyssy kädessä korjaten sen salpaa. Hän vaihtoi

ponsirautaa, tarkkasi joustinta ja vastasi katsettaan nostamatta:

"Niin saa. Ja se on minun."

Vaimo ei virkkanut mitään. Kun Simon viimein katsoi häneen, istui

Halfrid neuloen yhtä syvästi työhönsä vaipuneena kuin Simon oli ollut

omaansa.

Simon pahoitteli koko sydämestään. Pahoitteli sitä, että oli loukannut

vaimoaan, ja sitä, että oli ryhtynyt asioihin tytön kanssa; ja lopuksi

hän oli suutuksissaan siitä, että oli ottanut niskoilleen isyyden. Hän

ei ollut siitä edes varma -- Jorunn oli kevytkenkäinen. Oikeastaan

hän ei ollut milloinkaan pitänyt tästä; tyttö oli ruma, mutta nokkela

suustaan ja hauska puhekumppani; hän se myös oli ollut isäntää

vastassa, kun tämä tuli myöhään kotiin talvella. Hän oli vastannut noin

äkkipikaa siksi, että oli odottanut vaimon alkavan valittaa ja moittia.

Se oli tyhmä ajatus, olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Halfrid oli

pitävä itsensä liian hyvänä sellaiseen. Mutta tehty kuin tehty -- ei

hän tahtonut luopuakaan sanastaan. Ja niin hän sai tyytyä siihen, että

kävi palvelijansa lapsen isästä, olipa lapsi hänen tahi ei.

Halfrid ei puhunut asiasta ennen kuin noin vuoden kuluttua; silloin

hän kysyi eräänä päivänä, tiesikö Simon, että Jorunn aiottiin naittaa

Borgiin. Simon tiesi sen kyllä, koska hän oli itse antanut tälle

myötäjäiset. Minne lapsi joutuisi, kysyi vaimo. Äitinsä vanhempien luo,

missä se nytkin on, vastasi Simon. Silloin sanoi Halfrid:

"Minusta olisi sopivampaa, että tytär kasvaisi isänsä talossa."

"Sinun talossasi, tarkoitat kai?" kysyi Simon.

Rouvan kasvot värähtivät vähän:

"Tiedäthän sinä, mieheni, että niin kauan kuin me molemmat elämme,

hallitset sinä Mandvikia", lausui hän.

Simon astui hänen luokseen ja laski kädet vaimonsa olkapäille:

"Jos sinä tarkoitat, Halfrid, että voit sietää lasta täällä meidän

luonamme, niin kiitän sinua mielesi jaloudesta."

Simonia asia ei miellyttänyt. Hän oli nähnyt lapsen pari kertaa --

se oli jotakuinkin ruma, eikä hän voinut huomata siinä mitään hänen

tai hänen sukulaistensa näköistä. Hän uskoi vähemmän kuin koskaan

itseään sen isäksi. Ja hän oli ollut hyvin suutuksissaan kuullessaan,

että tyttö oli antanut kastaa sen Arngjerdiksi hänen äitinsä mukaan,

kysymättä ensin lupaa. Mutta hänen täytyi nyt antaa Halfridin määrätä.

Tämä nouti lapsen Mandvikiin, valitsi sille hoitajan ja huolehti itse

siitä, ettei lapselta puuttunut mitään. Jos lapsi sattui lähettyville,

otti hän sen usein syliinsä ja hoiteli sitä hiljaa ja sievästi. Ja

mitä enemmän Simon näki pienokaista, sitä enemmän hän alkoi pitää

siitä -- hän oli hyvin lapsirakas. Ja sitten hän jo luuli huomaavansa

sen muistuttavan hänen isäänsä. Olihan Jorunn voinut pysyä alallaan

sen jälkeen kun isäntä oli lähestynyt häntä. Taisipa Arngjerd siis

olla hänen tyttärensä, ja se, mitä Halfrid oli saanut hänet tekemään,

parasta ja kunniallisinta.

Heidän oltuaan naimisissa viisi vuotta synnytti Halfrid miehelleen

täysikuisen poikalapsen. Hän oli kuin onnen kirkastama, mutta heti

synnytyksen jälkeen hän sairastui niin kovasti, että kaikki pian

ymmärsivät hänen kuolevan. Kuitenkin hän oli mieleltään valoisa

ollessaan viimeistä kertaa tajuissaan ja sanoessaan miehelleen: "Nyt

sinä saat jäädä tähän, Simon, ja voit hoitaa Mandvikia oman sukusi ja

minun sukuni parhaaksi."

Tämän jälkeen lisääntyi kuume niin tuntuvasti, ettei potilas enää

tietänyt mistään, ja niin hän säästyi siltä surulta, että olisi nähnyt

poikansa kuolevan vuorokautta ennen äitiä. Ja toisessa kodissa ei

hän kai enää surrut sitä, vaan iloitsi, kun sai pitää luonaan heidän

Erlinginsä, ajatteli Simon.

Simon muisti myöhemmin, että sinä yönä, jolloin nuo kaksi olivat

maanneet laudoilla ylisillä, oli hän seisonut aitaan nojaten pellon

laidassa, joka vietti alas rantaan. Se oli juuri ennen Juhanan-messua,

ja yö oli niin valoisa, että täysikuu tuskin näkyi. Vesi päilyi

kirkkaana ja kelmeänä liplatellen rantakiviä vastaan. Simon ei ollut

nukkunut juuri tuntia enempää yössä pojan syntymästä asti -- hänestä

tuntui kuin siitä olisi ollut äärettömän pitkä aika, ja hän oli niin

väsynyt, että tuskin jaksoi surra.

Hän oli silloin kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanha.

* * * * *

Kesällä pesänselvityksen jälkeen luovutti Simon Mandvikin Stig

Haakoninpojan, Halfridin sedänpojan käsiin. Hän lähti Dyfriniin ja oli

siellä talven.

Vanha Andres-herra virui vuoteessa vesipöhössä peräti raihnaisena;

loppu oli lähestymässä, ja hän valitti paljon -- elämä ei enää ollut

lopulla ollut niin suoraa ja selkeätä. Hänen kauniit ja toimeliaat

lapsensa eivät olleet saaneet sellaista osaa kuin hän oli toivonut ja

odottanut. Simon istui isänsä luona koettaen parhaansa mukaan puhua

tälle entiseen iloiseen ja leikkisään tapaansa, mutta vanhus vaikeroi

lakkaamatta. Helga Saksintytär, jonka Gyrd oli nainut, oli niin

hieno, ettei tiennyt mitä merkillistä keksisi -- Gyrd ei uskaltanut

röyhtäistäkään omassa talossaan kysymättä vaimoltaan lupaa. Entäs

tuo Torgrim, joka alituiseen vonkui vatsaansa -- ei sinä ikänä hän

olisi antanut Torgrimille tytärtään, jos olisi tiennyt miehen niin

huonoksi, ettei tästä ollut eläjäksi eikä kuolijaksi. Astridilla ei

ollut mitään iloa nuoruudestaan ja varallisuudestaan niin kauan kuin

hänen miehensä eli. Sigrid kulki allapäin ja masentuneena -- naurun ja

laulun hän oli kokonaan unohtanut, tuo herttainen lapsi. Miksi tälle

olikin pitänyt syntyä tuo lapsi -- eikä Simonille yhtään. Gudmund oli

pannut vastalauseen kaikkiin isän ehdottamiin naimaliittoihin, ja isä

oli tullut niin vanhaksi ja saamattomaksi, että oli antanut pojan viedä

häneltä kaiken luonnon.

-- Mutta onnettomuus oli alkanut siitä, että Simon ja tuo kavala neito

olivat ryhtyneet vastustamaan vanhempiaan. Ja se oli Lauritsan syy --;

vaikka tämä oli niin rohkea miesten joukossa, painui hän polvilleen

vaimoväkensä edessä. Tyttö oli kai itkenyt ja parkunut -- ja samassa

oli Lauritsa maassa ja lähetti hakemaan tuota Trøndelagenin kullattua

huoripukkia, joka ei edes malttanut odottaa siksi, että olisi saanut

neidon vihityksi vaimokseen. Mutta vaikka Lauritsa ei ollutkaan

osannut olla isäntä talossaan, niin kyllä ainakin hän, Andres Darre,

oli näyttävä, että osasi opettaa parrattomalle nulikalle ihmisten

tapoja. Kristiina Lauritsantytär sai lapsia -- ilmielävän lapsen joka

yhdestoista kuukausi kertoman mukaan --

"Se tulee kalliiksi, isä", sanoi Simon nauraen. "Perintö murenee

niin pieniin eriin." Hän otti Arngjerdin syliinsä -- tämä oli tullut

tallustaen sisään.

"Tuo tuossa ei ole ainakaan saava aikaan, että sinun jälkiperintösi

jakaantuu liian pieniin osiin -- kuka sen jakaneekin", sanoi

Andres-herra kiukuissaan. Hän piti pojantyttärestään jollakin tapaa,

mutta oli vihainen, että Simon oli saanut äpärälapsen. "Oletko

miettinyt mitään uutta naimakauppaa, Simon?"

"Antakaahan nyt Halfridin ensin rauhassa kylmetä, isä", sanoi Simon

silittäen lapsen vaaleita hiuksia. "Vielä minä nain -- mutta eihän

sillä ole niin kiire."

Sitten hän otti kaaripyssyn ja sukset ja sujahti metsään saadakseen

hiukan hengähtää; hän ajoi koirineen hirveä hangella ja ampui metsoja

-- makasi yönsä Dyfrinin metsämajassa ja iloitsi siitä, että oli yksin.

Ulkoa kuului suksien kahinaa, koirat hyppäsivät pystyyn ja ulkoa

vastasivat toiset koirat. Simon aukaisi oven kuutamosiintoiseen yöhön,

ja Gyrd tuli hiljaa sisään pitkänä ja sorjana ja solakkana. Hän oli nyt

nuoremman näköinen kuin Simon, joka oli aina ollut vähän lihavanläntä

ja tullut vielä koko joukon tukevammaksi Mandvikissa olonsa aikana.

Veljekset istuivat eväsreppu välissään syöden ja juoden ja katsoen

tuleen.

"Kai sinä olet ymmärtänyt", sanoi Gyrd, "että Torgrim on nostava kovan

huudon ja hälinän, kun isä on poissa -- ja hän on saanut Gudmundin

puolelleen. Ja Helgan. He eivät tahdo suoda Sigridille täyttä

perintöosaa --"

"Olen aavistanut sen. Mutta osansa hän on saava, siitä me veljet

pidämme huolen."

"Parasta taitaisi olla, jos isä itse järjestäisi asian ennen kuin

kuolee", tuumi Gyrd.

"Voi, annetaan isän kuolla rauhassa", sanoi Simon. "Emmeköhän me kaksi

osaa suojella sisartamme niin etteivät toiset saa höyhentää häntä

siksi, että häntä on kohdannut onnettomuus --"

* * * * *

Ja niin hajaantuivat herra Andres Darren perilliset katkerassa

epäsovussa. Gyrd oli ainoa, jolle Simon heitti hyvästit kotoa

lähtiessään -- ja hän tiesi, etteivät Gyrdiä ja hänen vaimoaan nyt

odottaneet liian leppeät päivät. Sigridin hän vei kanssansa Formoon --

hoitamaan taloutta; Simon puolestaan ohjasi Sigridin asioita.

Hän ratsasti kartanolleen muutamana harmaana päivänä

lumensulamisaikaan, Laugenin varsilla kasvavan leppämetsän

ruskottaessa. Aikoessaan astua tuvan ovesta sisään Arngjerd

käsivarrellaan kysyi Sigrid Andreksentytär:

"Miksi sinä hymyilit, Simon?"

"Hymyilinkö minä?"

Hän oli ajatellut, että tämä oli toisenlainen paluu, kuin minkä hän oli

luullut odottavan itseään kerran -- sen päivän ollessa käsissä, jolloin

hän asettuisi isoäitinsä kartanoon. Vietelty sisar ja äpärälapsi, siinä

hänen osansa.

* * * * *

Ensimmäisenä kesänä Simon ei nähnyt paljon Jørundgaardin väkeä -- hän

vältti näitä tietensä.

Mutta syksyllä, viimeisen Maarian-messun jälkeisenä pyhänä hän joutui

seisomaan Lauritsa Bjørgulfinpojan vieressä kirkossa siten, että heidän

kahden tuli antaa toisilleen messusuudelma, Sira Eirikin toivotettua

pyhän kirkon rauhaa sanankuulijoille. Ja tuntiessaan vanhemman

miehen kapeat huulet poskellaan ja kuullessaan tämän kuiskaavan

rauhansiunauksen hän joutui liikutuksen valtaan. Hän ymmärsi Lauritsan

tarkoittaneen sillä enemmän kuin pelkän kirkollisen muodollisuuden

täyttämistä.

Hän riensi ulos messun loputtua, mutta hevosten luona hän tapasi

Lauritsan, joka pyysi häntä mukaansa Jørundgaardiin aterioimaan. Simon

vastasi, että hänen tyttärensä oli sairas ja hänen sisarensa hoiti

tätä. Lauritsa pyysi silloin Jumalaa parantamaan lapsen ja hyvästeli

kädestä pitäen.

Eräänä päivänä tämän jälkeen oli Formossa pidetty kovaa kiirettä, jotta

saataisiin lyhteet korjuuseen, sillä ilma näytti uhkaavalta. Enin

vilja oli korjuussa illalla, kun ensimmäinen sadekuuro yllätti. Simon

juoksi pihaton poikki rankkasateessa, ja heleänkirkas aurigonjuova,

joka pilkahti pilvien välistä, valaisi rakennuksen ja sen takana olevan

vuorenseinän -- silloin hän näki pienen neidon seisovan portaiden

edessä sateessa ja auringonpaisteessa. Tällä oli Simonin rakkain koira

vierellään -- nyt se riuhtaisihe irti ja hyppi häntä vastaan, ja

kudottu naistenvyö laahasi maata sen kaulanauhassa.

Hän näki tytön olevan isoisten lapsia -- tämä oli ilman vaippaa ja

paljain päin, mutta viininpunainen hame oli tehty kaupunginverasta,

kirjailtu ompeluksin ja kiinnitetty kullatulla soljella rinnalle.

Silkkinen nauha esti isokiharaista märkää tukkaa kiertymästä otsalle.

Tytöllä oli vilkkaat pienet kasvot, leveä otsa, terävä leuka ja suuret,

loistavat silmät; hänen poskensa olivat hehkuvan punaiset, aivan kuin

hän olisi juossut kovaa.

Simon aavisti, kuka hän saattoi olla, ja tervehti tyttöä lausuen hänen

nimensä.

"Mistä minulla tämä kunnia, että sinä tulet meillä käymään, Ramborg?"

Tyttö kertoi koiran tuoneen hänet sinne, ja hänen oli Simonia seuraten

täytynyt tulla sisään sadetta pakoon. Koira oli ruvennut juoksemaan

Jørundgaardissa, hän toi sen nyt takaisin. Hän tiesi, että se oli

Simonin koira, hän oli nähnyt sen juoksevan Simonin perässä tämän

ratsastaessa.

Simon ei voinut kokonaan olla nuhtelematta tyttöä siitä, että tämä

oli lähtenyt heille yksin; hän sanoi nyt satuloivansa hevoset ja

saattavansa hänet kotiin itse. Mutta ensin Ramborgin täytyi syödä.

Ramborg juoksi heti sen sängyn luo, jossa pikku Arngjerd makasi

sairastaen; sekä lapsi että Sigrid ihastuivat pian vieraaseen, sillä

Ramborg oli sukkelakielinen ja elävä. Hän ei ollut sisariinsa, ajatteli

Simon.

Hän ratsasti Ramborgin kanssa pihatielle asti, josta olisi kääntynyt

takaisin, ellei olisi kohdannut Lauritsaa, joka vastikään oli saanut

kuulla, ettei lapsi ollut leikkisiskojensa kanssa Laugarbrussa, ja joka

nyt oli lähdössä hakumatkalle miesten kanssa -- hän oli ollut hyvin

levoton. Simonin täytyi lähteä sisään, ja vasta kun hän oli istuutunut

ylistupaan, hävisi arkuus hänestä ja hän viihtyi hyvin Ragnfridin ja

Lauritsan parissa. He jäivät istumaan pitkäksi aikaa oluen ääreen, ja

kun ilma yhä paheni, kiitti hän ja jäi yöksi.

Ylistuvassa oli kaksi sänkyä. Ragnfrid kaunisti toisen kuntoon vierasta

varten, ja sitten tuumittiin, missä Ramborg nukkuisi -- vanhempienko

vieressä vai toisessa talossa.

"Minä tahdon nukkua omassa sängyssäni", sanoi lapsi. "Enkö minä saa

nukkua sinun vieressäsi, Simon?" pyysi hän.

Isä sanoi, ettei vierasta sopinut kiusata siten, että kakaroiden

annettaisiin nukkua samassa sängyssä, mutta Ramborg naukui yhä, että

hän tahtoi nukkua Simonin vieressä. Lopulta sanoi Lauritsa ankarasti,

että tyttö oli liian iso jakamaan vuodetta vieraan miehen kanssa.

"Ei isä, en minä ole", kärtti toinen. "Eihän Simon, enhän minä ole

liian iso?"

"Sinä olet liian pieni", sanoi Simon nauraen. "Pyydäpäs päästä

nukkumaan minun viereeni viiden vuoden kuluttua, niin minä en pane

vastaan. Mutta silloin sinulle ei enää kelpaakaan tämmöinen ruma ja

paksu vanha leskimies, Ramborg-tyttönen!"

Lauritsaa ei näyttänyt miellyttävän leikinteko, hän sanoi jyrkästi,

että nyt tyttö sai pitää suunsa kiinni ja tulla nukkumaan vanhempien

sänkyyn. Mutta Ramborg huusi vielä sittenkin:

"Nyt sinä olet kosinut minua, Simon Darre, isäni kuullen!"

"Oikein on", vastasi Simon nauraen. "Mutta minä pelkään, etten minä

kelpaa sinulle, Ramborg."

Tuosta päivästä alkaen olivat formolaiset ja jørundgaardilaiset

alituiseen yhdessä. Ramborg kävi naapurikartanossa niin usein kuin

suinkin soveltui, puuhaili Arngjerdin kanssa, kuin olisi tämä ollut

hänen nukkensa, juoksenteli Sigridin jäljessä auttaen taloustoimissa,

istui Simonin sylissä, kun tämä oli tuvassa. Simon alkoi silloin

peuhata ja leikitellä hänen kanssaan niinkuin entisinä päivinä, jolloin

Ramborgista ja Ulvhildista piti tulla hänen sisarensa.

Simon oli asunut laaksossa kaksi vuotta, kun Geirmund Hersteininpoika

Krukesta kosi Sigrid Andreksentytärtä. Kruken suku oli vanhaa

suurtalonpoikais-juurta, mutta vaikka joku sen miehistä oli ollut

kuninkaiden henkivartioväessä, eivät nämä olleet milloinkaan tulleet

tunnetuiksi ulkopuolella laaksoaan. Kuitenkin oli tämä niin hyvä

naimakauppa kuin Sigrid saattoi toivoa, ja Sigrid otti mielellään

Geirmundin. Niin solmivat hänen veljensä naimaliiton, ja Simon piti

luonaan sisarensa häät.

Eräänä iltana juuri ennen häitä, kun heillä oli pahimmat

valmistuskiireet, sanoi Simon leikillä, ettei hän ymmärtänyt, miten

hänen talonsa nyt selviäisi, kun Sigrid jätti hänet. Silloin sanoi

Ramborg:

"Saat koettaa selvitä kaksi vuotta, Simon. Neljätoistavuotiaana on

neito naimakelpoinen, silloin sinä voit ottaa minut luoksesi."

"En minä huoli sinua", sanoi Simon nauraen. "Minä pelkään, etten osaa

pitää aisoissa noin villiä neitoa."

"Hiljaisimmilla vesillä on mutaisin pohja, sanoo isä", lausui Ramborg.

"Minä olen villi. Sisareni oli hiljainen ja lauhkea. Oletko jo

unohtanut Kristiinan, Simon Andreksenpoika?"

Simon hyppäsi penkiltä, tempasi tytön käsiinsä, nosti olkaansa vasten

ja suuteli häntä kaulakuoppaan, niin että siihen jäi punainen jälki.

Kauhistuneena ja ihmetellen omaa itseään hän päästi sitten Ramborgin

käsistään -- tarttui Arngjerdiin ja viskeli ja rutisteli tätä samalla

tapaa peittääkseen äskeisen tekonsa. Hän ajeli ja hätyytteli tyttöjä,

puolisuurta ja pientä, niin että nämä hyppivät pöytien ja penkkien

yli; viimeksi hän nosti heidät ovea lähinnä olevalle poikkihirrelle ja

juoksi ulos.

Jørundgaardissa ei milloinkaan mainittu Kristiinaa hänen kuultensa.

* * * * *

Ramborg Lauritsantytär varttui ja kaunistui. Kylän kielet alkoivat

kilvan naittaa häntä. Yhteen aikaan puhuttiin Eindride Haakoninpojasta,

joka oli Valders-Gjeslingien sukua. He olivat serkkuja neljännessä

polvessa, mutta Lauritsa ja Haakon olivat kumpikin niin rikkaat, että

heillä olisi ollut varaa hankkia paavilta erikoislupa. Siihen olisivat

loppuneet vanhat käräjäriidatkin, joita oli jatkunut siitä asti kun

vanhat Gjeslingit olivat liittyneet Skule-herttuaan ja kuningas Haakon

oli ottanut heiltä Vaagen tilan ja antanut sen Sigurd Eldjarnille.

Ivar Gjesling nuorempi oli saanut takaisin Sundbun naimisen ja vaihdon

kautta, mutta näistä asioista oli ollut äärettömän paljon riitaa

ja rettelöitä. Lauritsa nauroi sille; se osa saaliista, jonka hän

olisi voinut vaatia vaimonsa nimessä, ei ollut edes sen vasikannahan

ja rahan arvoinen, jonka hän oli menettänyt tuon jutun vuoksi --

puhumattakaan matkoista ja harmeista. Mutta kun hän oli ajanut sitä

koko naimisissaolonsa ajan, täytyi hänen pysyä kannallaan --.

Mutta Eindride Gjesling vietti häitä toisen tytön kanssa, eikä

Jørundgaardin väki näyttänyt surevan sitä. He olivat mukana häissä,

ja Ramborg kertoi kotiin tultuaan, että neljä miestä oli puhunut

Lauritsalle hänestä omassa tai jonkun sukulaisensa nimessä. Lauritsa

oli vastannut, ettei hän tahtonut tehdä mitään sopimusta tyttärestään

ennen kuin tämä oli kyllin vanha sanoakseen oman sanansa asiassa.

Tällä kannalla olivat asiat keväällä sinä vuonna, jolloin Ramborg

täytti neljätoista vuotta. Silloin hän oli eräänä iltana navetassa

Simonin kanssa katsomassa vasikkaa, joka heille oli syntynyt. Se

oli valkoinen, mutta siinä oli ruskea täplä, jonka Ramborg sanoi

muistuttavan aivan kirkkoa. Simon istui karsinan laidalla, tyttö oli

kumartunut hänen polvensa yli ja Simon pudisti häntä palmikoista:

"Se merkitsee varmaan sitä, että sinä ajat pian morsiuskirkkoon,

Ramborg!"

"Tiedäthän sinä, ettei isä pane vastaan, kun sinä pyydät minua

häneltä", sanoi tyttö. "Minä olen jo varttunut neito, ja minut voi

huoleti naittaa tänä vuonna."

Simon hätkähti vähän, mutta yritti nauraa:

"Joko sinä taas alat puhua pehmosia!"

"Kyllä sinä tiedät, ettei se sitä ole", sanoi tyttö luoden suuret

silmänsä häneen. "Olen tietänyt kauan, että tänne Formoon minä

mieluimmin tahdon. Miksi sinä olet suudellut minua ja pitänyt minua

vähän väliä sylissäsi, ellet tahtoisi minua?"

"Kyllä minä tahdon sinut, Ramborg. Mutta en ole osannut ajatella,

että niin sievä ja nuori neito olisi aiottu minulle. Minä olen

seitsemäntoista vuotta sinua vanhempi -- sinä et varmaan muista, että

sinulla olisi tihrusilmäinen, pöhömahainen ukonrahjus, kun itse olet

parhaassa iässä --"

"Minä olen parhaassa iässä _nyt_", sanoi Ramborg säteilevänä, "etkä

sinä ole vielä mikään ukonrahjus, Simon!"

"Rumakin minä olen -- sinä väsyisit pian suutelemaan _minua_!"

"Sitä sinun on turha uskoa", vastasi tyttö nauraen kuten ennen ja

kurotti suunsa Simonia kohden. Mutta Simon ei suudellut häntä.

"Minä en tahdo hyötyä sinun ymmärtämättömyydestäsi, hyvä ystävä.

Lauritsa tahtoo sinut mukaansa etelään kesällä. Ellet ole muuttanut

mieltä takaisin tullessasi, niin minä olen kiittävä Jumalaa ja Pyhää

Neitsyttä onnesta, joka on parempi kuin mitä olin osannut odottaa --

mutta sitoa en sinua tahdo, kaunis Ramborg."

* * * * *

Simon otti koiransa, kaarensa ja keihään ja lähti tunturille vielä

samana iltana. Aukealla oli vielä paljon lunta; hän kulki karjatupansa

kautta, josta kävi noutamassa suksensa, eleli Raanekampenien

eteläpuolella sijaitsevan lammen lähistöllä ja ajoi hirveä viikon ajan.

Mutta sinä iltana, jolloin hän painalsi alas laaksoa kohden jälleen,

alkoi häntä taas vaivata levottomuus ja pelko. Olisi ollut Ramborgin

kaltaista, jos tämä olisi puhunut asiasta isälleen. Liukuessaan alas

rinnettä Jørundgaardin karjatuvan ohi hän näki katosta nousevan savua

ja säkeniä. Hän arveli Lauritsan itsensä ehkä olevan siellä ja astui

tupaan.

Lauritsan näöstä päättäen hän luuli arvanneensa oikein. Mutta he

puhelivat kuluneesta huonosta kesästä sekä siitä, milloin karja

voitaisiin siirtää tunturille tänä vuonna, metsästyksestä ja Lauritsan

uudesta haukasta, joka istui lattialla siivet pörhöllään, ahmien niiden

lintujen sisuksia, jotka paistuivat vartaassa tulen päällä. Lauritsa

oli tullut katsomaan Ilmandsdalissa olevaa hevostarhaansa -- se kuului

romahtaneen maahan, olivat eräät alvdølilaiset tienneet, jotka tulivat

sieltä joku päivä sitten. Näin kului suurin osa iltaa. Viimein Simon

sanoi:

"Enpä oikein tiedä -- onko Ramborg sanonut sinulle mitään eräästä

asiasta, josta me puhelimme tässä eräänä iltana?"

Lauritsa vastasi hitaasti:

"Minusta sinä olisit voinut puhua minulle ensin, Simon -- tiedäthän,

minkämoisen vastauksen olisit saanut. Niin, niin -- kyllähän minä

ymmärrän sen sattuneen sillä tapaa, että sinä tulit puhuneeksi tytölle

ensin -- eikä se muuta asiaa. Olen iloinen kaupatessani lapseni kunnon

miehen käsiin."

Eikä siinä sitten ollut paljon muuta sanomista, tuumi Simon.

Ihmeelliseltä kuitenkin tuntui, että hän, joka ei milloinkaan ollut

ajatellut lähennellä ketään kunniallista neitoa tai rouvaa, oli nyt

sitoutunut kunniansa kautta naimaan tytön, jota hän mieluummin olisi

ollut vailla. Hän koetti kuitenkin selvitellä:

"Ei asia ole aivan siten, Lauritsa, että minä olisin kosiskellut

tytärtäsi sinun selkäsi takana -- pidin itseäni niin vanhana, etten

luullut hänen käsittävän sitä muuksi kuin vanhoilta päiviltä perityksi

veljeydeksi, että puhelin niin paljon hänen kanssaan. Ja jos minä sinun

mielestäsi olen liian vanha hänelle, niin en ole kummeksiva sitä enkä

antava sen rikkoa ystävyyttämme."

"Kenetpä minä näkisin mieluummin poikanani kuin sinut, Simon!" sanoi

Lauritsa. "Ja tahtoisin mielelläni itse naittaa Ramborgin. Tiedäthän

kuka hänen naittajakseen tulisi sitten, kun minä olen poissa." Tämä

oli ensimmäinen kerta, jolloin heidän keskensä viitattiin Erlend

Nikulauksenpoikaan. "Vävyni on monessa suhteessa parempi mies kuin

miksi häntä luulin tullessani ensin tuntemaan hänet. Mutta enpä tiedä,

onko hän oikea mies päättämään viisaasti nuoren tytön naittamisesta. Ja

minä olen huomannut, että Ramborg itse tätä kernaasti haluaa."

"Niin hän nyt sanoo", vastasi Simon. "Mutta hän on melkein lapsi vielä.

Enkä minä siis aio kiirehtiä, jos sinusta asian tulee jäädä lepäämään

edelleen --"

"Enkä minä", sanoi Lauritsa rypistäen hiukan kulmiaan, "aio tyrkyttää

sinulle tytärtäni -- sitä sinun ei pidä uskoa."

"_Sinun_ pitää uskoa", sanoi Simon nopeasti, "ettei koko Norjan maassa

ole neitoa, jonka minä tahtoisin Ramborgia mieluummin. Mutta Lauritsa,

minusta olisi liian suuri onni, jos minulle joutuisi niin kaunis ja

nuori ja hyvä morsian, rikas ja suurisukuinen. Ja että saisin sinut

appiukoksi", sanoi hän hiukan hämillään.

Lauritsa hymyili hyvillään:

"Kyllähän sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Ja sinä olet

hoitava minun lastani ja hänen omaisuuttaan siten, ettei meillä, hänen

äidillään ja minulla, ole milloinkaan oleva syytä katua kauppaamme."

"Sen minä lupaan Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä", sanoi Simon.

Ja he paiskasivat kättä. Simon muisti edellisen kerran, jolloin hän

näin oli solminut liiton Lauritsan kanssa. Hänen sydämensä kutistui

kokoon, ja siihen koski.

Mutta Ramborg oli parempi naimakauppa kuin hän oli osannut odottaa.

Lauritsan perintö jakautuisi vain kahden tyttären kesken. Ja hän

oli pääsevä sen miehen pojaksi, jota hän aina oli kunnioittanut ja

rakastanut eniten kaikista tuntemistaan. Ja Ramborg oli nuori ja

suloinen ja terve.

Ja luulisihan hänenkin, Simonin, vihdoin saaneen aikamiehen

ymmärryksen. Jos hän oli kuvitellut sellaista, että saisi kerran

leskenä sen, jota ei ollut saanut neitona -- Erlendin nautittua

tämän naisen nuoruuden -- ynnä tusinan hänen kaltaisiaan poikapuolia

kaupanpäälliseksi -- niin kyllä hänen veljensä silloin saivat julistaa

hänet syyntakeettomaksi ja kykenemättömäksi hoitamaan asioitaan. Erlend

oli elävä niin kauan kuin kivi kalliossa -- niin herrat aina elivät.

Heistä tuli nyt siis langokset. He eivät olleet nähneet toisiaan tuon

Oslossa vietetyn illan jälkeen. Mutta Erlendistä täytyi tuntua vielä

vähemmän miellyttävältä muistella sitä.

Hänestä oli tuleva Ramborgille hyvä mies, nuhteeton herra. Eikä hän

kuitenkaan ollut aivan varma, eikö tuo lapsi ollut viekoitellut häntä

satimeen.

"Sinä naureskelet?" sanoi Lauritsa.

"Nauroinko minä --? Muistin vain tässä hauskaa --"

"Sinun pitää sanoa, mitä se oli, Simon -- jotta minäkin saan nauraa."

Simon Andreksenpoika kiinnitti terävät, pienet silmänsä Lauritsaan.

"Minä ajattelin -- naisia. Onkohan yhtään sellaista vaimoa, joka

pitäisi arvossa miehen uskoa ja lakeja niin kuin me miehet keskenämme

-- kun hän tai hänen etunsa hyötyisi syrjäyttämisestä. Halfrid,

ensimmäinen vaimoni --. Tästä en ole tähän saakka puhunut yhdellekään

ristinsielulle, Lauritsa Bjørgulfinpoika, enkä puhu siitä vastakaan.

Hän oli niin hyvä ja hurskas ja oikeamielinen vaimo, että toista

sen kaltaista tuskin on elänyt -- olenhan kertonut sinulle, mille

kannalle hän asettui Arngjerdiin. Mutta huomatessamme, miten Sigridin

laita oli, hän tahtoi piilottaa minun sisareni ja olla olevinaan itse

raskaana sekä ottaa Sigridin lapsen omakseen. Näin meillä olisi ollut

perillinen, lapsella olisi ollut turvattu asema, ja Sigrid olisi

voinut jäädä meille tarvitsematta erota lapsestaan. En minä usko hänen

ymmärtäneen, että se olisi ollut petos hänen omaa sukuaan vastaan --"

Lauritsa sanoi vähän ajan kuluttua:

"Sinä olisit voinut jäädä Mandvikiin silloin, sinä Simon --"

"Olisin." Simon Darre naurahti katkerasti. "Ja ehkä yhtä hyvällä

oikeudella kuin moni muu mies, joka elää maalla, jota hän kutsuu

isiensä maaksi. Koska emme voi perustaa näissä asioissa muuhun kuin

naistemme kunniaan --"

Lauritsa pisti hupun haukan päähän ja nosti sen ranteellensa.

"Tuo on outoa puhetta naimatuumissa kulkevan miehen suusta", sanoi hän

hiljaa. Hänen äänessään tuntui vastenmielisyyden väre.

"_Sinun_ tyttäristäsi ei kukaan ajattele sellaista", vastasi Simon.

Lauritsa katsoi alas haukkaan ja raaputti sitä puikolla.

"Eikö Kristiinastakaan?" kuiskasi hän.

"Ei", vastasi Simon lujasti. "Ei hän tosin ole tehnyt kauniisti minua

kohtaan, mutta en minä ole huomannut hänen milloinkaan valehdelleen.

Hän sanoi avoimesti ja suoraan kohdanneensa toisen miehen, josta piti

enemmän kuin minusta."

"Entä kun sinä niin helposti päästit hänet menemään", kysyi Lauritsa

hiljaa, "niin eikö se tapahtunut siksi että sinä olit -- kuullut huhuja

-- hänestä?"

"Ei", sanoi Simon yhä. "Minä en ollut kuullut mitään huhuja hänestä."

* * * * *

Päätettiin pitää kihlajaiset samana kesänä ja häät pääsiäisen jälkeen

seuraavana vuonna, Ramborgin täytettyä viisitoista vuotta.

* * * * *

Kristiina ei ollut nähnyt kotiaan siitä päivästä asti, jolloin hän

ratsasti sieltä morsiamena -- siitä oli kahdeksan vuotta. Nyt hän

palasi suuren saattueen kera -- siihen kuului mies, Margret, viisi

poikaa, lapsenhoitajia, neitoja, huoveja ja kuormahevosia. Lauritsa

oli ratsastanut heitä vastaan; he tapasivat Dovrella. Kristiina ei

enää ollut niin herkkä itkemään kuin nuoruudessaan, mutta nähdessään

isänsä ratsastavan vastaan ja heidän kohdattuaan toisensa hän tarttui

Lauritsan käteen ja suuteli sitä nöyrästi. Lauritsa hyppäsi heti alas

hevosen selästä ja nosti tyttären syliinsä. Sitten hän tervehti kädestä

Erlendiä, joka oli tehnyt kuten muut ja nyt tuli appeaan vastaan

jalkaisin ja kunnioittavin elein.

Seuraavana päivänä ilmestyi Simon Jørundgaardiin tapaamaan uusia

sukulaisiaan. Gyrd Darre ja herra Geirmund Kruke olivat mukana, mutta

heidän vaimonsa olivat jääneet Formoon. Simon tahtoi pitää häät omassa

talossaan, ja naisilla oli kova kiire.

Kohtaus sujui siten, että Simon ja Erlend tervehtivät toisiaan

luontevasti ja vapaasti. Simon hillitsi itsensä, ja Erlend oli niin

reima ja hilpeä, että saattoi luulla tämän jo unohtaneen, missä he

olivat tavanneet toisensa viimeksi. Sen jälkeen Simon antoi kättä

Kristiinalle. He olivat epävarmat, ja heidän katseensa yhtyivät

silmänräpäykseksi.

Kristiina ajatteli, että Simon oli rumentunut. Nuorena tämä oli

sentään ollut aika kaunis, vaikka hän jo silloin oli paksunläntä

ja lyhytkaulainen. Hänen raudanharmaat silmänsä olivat näyttäneet

pieniltä täyteläisten luomien alla, suu oli ollut liian pieni ja

hymykuopat liian isot lapsellisen pyöreissä kasvoissa. Mutta hänellä

oli ollut terveempi ihonväri ja leveä, maidonvalkoinen otsa kauniin

vaaleanruskean, kiharaisen tukan alla. Kiharat olivat jäljellä yhtä

pähkinänruskeina ja sankkoina, mutta hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan

ruskeanpunaiset, silmien alla oli vakoja, ja posket olivat muodottoman

paksut ja yhtyivät kaksoisleukaan. Ja hän oli lihonut vartaloltaankin

-- saanut jo vatsaakin. Ei hän enää näyttänyt sellaiselta mieheltä,

joka olisi viitsinyt ruveta sängynreunalle illalla kuiskaillakseen

neitonsa kanssa. Kristiinan kävi sääli nuorta sisartaan; tämä oli niin

terve ja viehkeä ja lapsellisen iloinen siitä, että pääsi naimisiin. Jo

ensimmäisenä päivänä hän oli näyttänyt Kristiinalle myötäjäisarkkunsa

sekä Simonin kihlat -- ja kertonut Sigrid Andreksentyttären sanoneen,

että Formon häätuvan ylisillä oli vielä yksi kullattu arkkunen; siinä

oli kaksitoista kallista huntua, ja hän oli saava sen mieheltään

ensimmäisenä aamuna. Pikku raukka, hän ei tiennyt mitä avioliitto

oli. Oli surku, että hän tunsi niin vähän tuota pikku sisartaan --

Ramborg oli käynyt Husabyssä kaksi kertaa, mutta siellä hän oli aina

tuittupäinen ja äksy -- hän ei voinut kärsiä Erlendiä eikä Margretia,

joka oli jokseenkin samanikäinen kuin Ramborg.

Simon muisti odottaneensa -- melkeinpä toivoneensa -- että Kristiina

olisi ollut kuluneen näköinen saatuaan niin monta lasta. Mutta tämä

uhkui nuoruutta ja terveyttä, kulki selkä suorana ja astui yhtä

joustavasti kuin ennen, vaikka laskikin jalkansa vähän painavammin

maahan. Hän oli komea äiti viiden kauniin pikkupojan keskellä.

Hänellä oli yllään kotona tehty ruosteenruskea villapuku, jossa oli

kankaaseenkudottuja tummansinisiä lintuja -- Simon muisti nuhjailleensa

kangaspuiden ääressä Kristiinan kutoessa tätä kangasta.

Syntyi hiukan levottomuutta, kun oli istuttava ruokapöytään

ylistuvassa. Skule ja Ivar alkoivat huutaa, he tahtoivat istua äitinsä

ja hoitajan välissä, kuten olivat tottuneet kotona. Lauritsan mielestä

ei sopinut, että Ramborg istuisi kauempana kuin sisaren palveluspiika

ja pikkulapset -- ja niin hän pyysi tyttärensä viereensä pöydän päähän,

koska tämä niin pian oli lähtevä kodista.

Pikku Husabyn naskalit olivat levottomia eivätkä näyttäneet oikeille

pöytätavoille opetetuilta. Ei ollut ehditty pitkällekään ateriassa,

kun pieni vaalea poika sukelsi pöydän alle ja ilmestyi näkyviin penkin

laidasta Simonin polven luota.

"Saanko minä katsoa tuota kaunista tuppea, joka riippuu sinun vyössäsi,

sukulaismies", sanoi poika hitaasti ja arvokkaasti Simonille. Hän

oli huomannut Simonin suuren hopeahelaisen tupen, jossa säilytettiin

lusikkaa ja kahta veistä.

"Saat kyllä, sukulaismies. Mikä sinun nimesi on?"

"Minä olen Gaute Erlendinpoika." Hän laski läskipalan kädestään Simonin

hopeanharmaalle flaamilaiselle verkamekolle, veti veitsen tupesta ja

katsoi sitä tarkkaan. Sitten hän otti sen veitsen, jolla Simon söi,

sekä lusikan, asetti ne kaikki paikoilleen ja katsoi miltä se näytti,

kun nyt koko tuppi oli täysi. Hän oli hyvin totinen, ja hänen naamansa

ja kätensä kiilsivät. Simon katsoi hymyillen noita pieniä, kauniita,

innokkaita kasvoja.

Samassa olivat kaksi vanhintakin miesten puolella, ja kaksoset

pyörähtivät lattialle alkaen peuhata siellä ihmisten jaloissa -- kunnes

tulivat esiin ja juoksivat koirien luokse uunin kupeelle. Ruokarauhaa

ei tahtonut oikein syntyä. Äiti ja isä kyllä kieltelivät lapsiaan ja

komensivat istumaan kauniisti paikallaan, mutta lapset eivät ottaneet

totellakseen, vanhemmat nauroivat heille samalla koko ajan eivätkä

näyttäneet olevan paljon milläänkään heidän aikaansaamastaan melusta --

eivät sittenkään, vaikka Lauritsa jokseenkin terävällä äänellä käski

erään miehistä viemään penikat alempaan tupaan, jotta saattaisi kuulla

oman äänensä ylhäällä.

Husabyläisten piti nukkua ylisparvessa, ja aterian jälkeen, kun oli

kannettu miehille lisää juomaa, vei Kristiina palvelusneitoineen

lapset soppeen riisuakseen heidän yltään vaatteet. Nämä olivat

tahrineet itsensä niin pahoin, että äiti tahtoi pestä heidät puhtaiksi

ensin. Mutta pojat eivät olisi tahtoneet tulla puhtaiksi, ja isommat

räiskyttivät vettä, ja kaikki juoksentelivat ympäri huonetta aina kun

jokin vaatekappale oli saatu siepatuksi heidän yltään. Lopulta he

kuitenkin kaikki olivat toisessa sängyssä, mutta siellä he jatkoivat

elämöimistä, töykkivät toisiaan, nauroivat ja huusivat, ja pielukset

ja kuvakankaat ja raidit lentelivät sinne ja tänne niin että pölisi ja

koko tupa tuoksui heinältä. Kristiina nauroi ja sanoi, että nämä olivat

niin villejä siksi, että olivat vieraassa paikassa.

Ramborg seurasi sulhastaan ulos ja saattoi tätä vähän matkaa aitoviertä

kevätyön hämyssä. Gyrd ja Geirmund olivat ratsastaneet pois edeltäpäin,

ja Simon aikoi nyt sanoa hyvästit Ramborgille. Hänellä oli jo toinen

jalka jalustimessa, kun hän äkkiä kääntyikin neitoon päin, otti tämän

syliinsä ja pusersi tuota hentoa lasta niin että tämä äännähti hiljaa

ja onnellisena.

"Jumala siunatkoon sinua, Ramborgini -- olet niin hieno ja hempeä --

liian hieno ja kaunis minulle", mutisi hän tytön liehuviin kiharoihin.

Ramborg katseli yhä Simonia tämän ratsastaessa pois utuiseen kuutamoon.

Hän hieroi käsivarttaan -- Simon oli ottanut siitä niin rajusti kiinni,

että se oli hellä. Ilosta huumautuneena hän ajatteli, että nyt oli

vain enää kolme vuorokautta siihen, kun hän joutuisi naimisiin Simonin

kanssa.

* * * * *

Lauritsa seisoi Kristiinan kanssa lasten sängyn vieressä ja katsoi

miten Kristiina asetteli nuo ihmisenalut sievästi vierekkäin. Vanhimmat

olivat jo isoja poikia, joilla oli laihat ruumiit ja hoikat, mehuttomat

raajat, mutta molemmat pienet olivat pyöreitä ja rusottavia, niiden

iho oli taipeilla ja nivelpaikat kuopilla. Kaunis näky oli hänestä

tämä, kun lapset makasivat siinä niin punaisina ja kuumissaan, paksu

tukka hiestä märkänä, huokaillen hiljaa unissaan. He olivat terveitä,

kauniita lapsia, mutta hän ei ollut eläessään nähnyt niin huonosti

kasvatettuja vesoja kuin hänen tyttärensä pojat olivat. Oli hyvä,

etteivät Simonin sisar ja veljenvaimo olleet täällä tänä iltana. Mutta

ei hän kuitenkaan ruvennut tässä saarnaamaan lapsenkasvatuksesta.

Lauritsa huokasi hiukan ja teki ristinmerkin noiden pienten päiden

päällä.

* * * * *

Sitten vietti Simon Andreksenpoika häät Ramborg Lauritsantyttären

kanssa, ja ne olivat kaikin puolin kauniit ja komeat. Morsian ja

sulhanen näyttivät iloisilta, ja monen mielestä Ramborg oli viehkeämpi

juhlapäivänään kuin mitä sisar oli ollut -- ei niin kuvankaunis kuin

Kristiina, mutta paljon iloisempi ja hellempi; jokainen saattoi nähdä

tämän morsiamen kirkkaista, viattomista silmistä, että hän kantoi

Gjeslingin suvun kultaista kruunua täydellä kunnialla.

Ja iloisena ja ylpeänä hän istui hiukset ylös solmittuina selkätuolissa

morsiusvuoteensa vieressä, kun vieraat seuraavana aamuna tulivat nuoren

parin luokse. Nauraen ja vallattomasti pilaillen he näkivät Simonin

käärivän hunnun nuoren vaimonsa päähän. Tervehdyshuudot ja aseenkalske

kohosivat kattoon Ramborgin noustessa seisomaan ja ojentaessa

miehelleen kätensä suorana ja punaposkisena, valkoinen huntu päässä.

Ei sattunut usein, että kaksi saman paikkakunnan isoisten lasta

joutui naimisiin keskenään -- kun piti tarkastaa suku juuria myöten,

huomattiin usein esteeksi liian läheinen sukulaisuus. Kaikki pitivät

sen vuoksi näitä häitä suurena ilojuhlana.