Kristiina istui kummulla kartanon pohjoispuolella pitäen Gautea
sylissään ja katsellen ympärilleen. Oli kaunis ilta. Järvi päilyi
aivan kirkkaana ja tyynenä laakson pohjalla kuvastaen harjuja, Byn
kartanorakennuksia ja taivaan kultaisia pilviä. Lehtien ja mullan
tuoksu tuntui vahvana aikaisemmin päivällä tulleen sateen jälkeen.
Niittyjen ruoho oli varmaan jo polvenkorkuista, ja pellot olivat
oraalla.
Tänä iltana oli äänekästä. Vinjarista, alempaa rinteeltä, alkoi taas
kuulua pillien ja rumpujen ja viulujen ääni -- se kuului niin kauniilta.
Käki oli pitkät ajat hiljaa, mutta sitten se päästi taas jonkun
kutsuvan kukahduksen eteläisessä metsässä. Ja linnut vihelsivät ja
lauloivat kaikissa lehdoissa kartanon ympärillä -- vaikka toistaiseksi
vain yksikantaan ja hiljaa, sillä aurinko oli vielä korkealla.
Kotikarja tuli hypellen ja kellot kilkkaen haasta pihaportin takaa.
"Kohta minun Gauteni saa maitoa", leperteli Kristiina lapselle nostaen
sen ilmaan. Poika laski tapansa mukaan raskaan päänsä äidin olkapäälle.
Sitten se painautui tiukempaan äitiään vasten -- se oli Kristiinan
mielestä merkki siitä, että pienokainen jo ymmärsi hänen hellittelynsä
ja pienet puheensa.
Hän alkoi laskeutua rinnettä kartanoa kohti. Tuvan oven edessä
juoksentelivat Naakkve ja Bjørgulf kutsuen kissaa, joka oli päässyt
heidän käsistään katolle. Sitten pojat taas alkoivat leikkiä
tikarinpätkällä, joka oli heidän yhteinen lelunsa, jatkaen eteisen
multalattiaan kaivamansa kuopan syventämistä.
Dagrun tuli saliin kantaen vuohenmaito-astiaa, ja talon emäntä antoi
Gauten juoda kauhallisen toisensa perästä tuota lämmintä juomaa. Poika
murahti äkäisesti, kun palvelustyttö koetti puhua hänelle, ja hotaisi
tätä kädellään sekä piiloutui äidin rinnalle, kun tyttö tahtoi ottaa
hänet syliinsä.
"Hän näyttää paremmalta", sanoi karjatyttö.
Kristiina kohotti noita pikku kasvoja -- ne olivat kellertävät kuin
tali, ja silmät näyttivät aina väsyneiltä. Gautella oli iso, painava
pää ja heikot, voimattomat jäsenet. Hän tuli kahden vuoden vanhaksi
kahdeksan päivää jälkeen Lauritsan-messun, mutta ei vielä kestänyt
jaloillaan; hampaita oli vain viisi, eikä hän osannut sanoa sanaakaan.
Sira Eiliv arveli, ettei se ainakaan riisitautia ollut; mutta
messupaita ja alttarikirjat olivat olleet yhtä voimattomat. Kaikkialla,
missä liikkui, pappi kyseli neuvoa tuohon tautiin, joka oli tullut
Gauteen. Kristiina tiesi hänen muistavan lasta kaikissa rukouksissaan.
Mutta Kristiinalle itselleen hän saattoi vain sanoa, että tämän tuli
kärsivällisesti taipua Jumalan tahtoon. Ja antaa pojan juoda lämmintä
vuohenmaitoa --.
Hänen pikkuinen poikaraiskansa. -- Kristiina syleili ja suuteli häntä
karjatytön mentyä. Poika oli niin kaunis, niin kaunis. Kristiina oli
huomaavinaan, että se alkoi muuttua hänen isänsä näköiseksi -- pojan
silmät olivat tummanharmaat ja tukka pellavanvalkoinen, paksu ja
silkinhieno.
Nyt lapsi alkoi taas porista. Kristiina nousi ja kantoi sitä
edestakaisin lattialla. Vaikka se oli niin pieni ja hento, tuntui se
ajan pitkään raskaalta -- Gaute ei tahtonut olla missään muualla kuin
äidin sylissä. Ja niin Kristiina kantoi ja kulki ja viihdytteli sitä
hämärässä huoneessa.
Joku tuli ratsastaen pihaan. Ulf Haldorinpojan ääni kaikui rakennusten
välistä. Kristiina meni lapsi käsivarrella porstuan ovelle.
"Sinä saat riisua hevosesi itse tänä iltana, Ulf -- kaikki miehet ovat
tansseissa. Onhan se ikävää, että sinulla on siitä vaivaa, mutta saat
antaa anteeksi --"
Ulf mutisi itsekseen riisuessaan hevosta. Naakkve ja Bjørgulf pyörivät
hänen ympärillään ja tahtoivat ajaa hevosen selässä puutarhallakaan.
"Ei, sinun pitää pysyä Gauten luona, Naakkve-poikaseni -- leikkimässä
veljesi luona, niin ettei hän itke, sillä aikaa kun minä käyn pirtissä
--"
Poika veti suunsa väärään. Mutta sitten hän asettui nelinkontin
lattialle, ammui ja puski pikkuisen edessä, jonka Kristiina oli
laskenut porstuan oven suussa olevalle nahalle. Äiti kumartui ja
silitti Naakkven tukkaa. Poika oli hyvin kiltti pienemmille veljilleen.
* * * * *
Kun Kristiina tuli takaisin tupaan suuri purtilo käsissään, istui Ulf
Haldorinpoika penkillä leikkien lasten kanssa. Gaute viihtyi Ulfin
parissa silloinkin, kun äiti ei ollut näkösällä -- mutta nyt hän alkoi
heti itkeä ojentaen käsiään Kristiinaa kohti. Kristiina laski astian
käsistään ja otti Gauten syliinsä.
Ulf puhalsi pois kuohun vastalasketun oluen pinnalta, joi ja alkoi
kaivaa pikkukuppeja purtilon pohjalta.
"Ovatko kaikki naiset poissa tänään?"
Kristiina sanoi:
"Siellä on viulut ja rummut ja pillit -- soittoniekkajoukko, joka tuli
häistä Orkdalin puolelta. Ja kun kaikki kysyivät lupaa, niin -- hehän
ovat nuoria tyttöjä --"
"Sinä annat niiden juosta ja lennellä, Kristiina. Näyttää siltä kuin
pelkäisit imettäjänpuutetta syksyllä --"
Kristiina oikaisi vaistomaisesti pukuaan hoikan vyötärönsä kohdalta.
Hän oli tullut tummanpunaiseksi kasvoiltaan Ulfin puhuessa. Ulf
naurahti tylysti ja sanoi:
"Mutta jos sinä kantelet aina tuota Gautea, niin käy sinun kai pian
kuten viime vuonna. Tule tänne sedän luokse, poika, niin saat syödä
samasta kupista."
Kristiina ei vastannut. Hän asetti kolme pikku poikaansa riviin
penkille toisen seinän viereen, nouti maitopuurokupin ja veti lasten
eteen pienen rahin. Siinä hän syötti heitä, vaikka Naakkve ja Bjørgulf
mukisivat -- he olisivat tahtoneet syödä itse omalla lusikalla. Toinen
pojista oli neljän, toinen kohta kolmen vuoden vanha.
"Missä Erlend on?" kysyi Ulf.
"Margret tahtoi tanssiin, ja hän lähti tätä viemään."
"Onpa hyvä, että miehellä on sen verran älyä, että paimentaa tyttöään",
sanoi Ulf.
Kristiina ei taaskaan vastannut mitään. Hän riisui lapset ja pani
heidät nukkumaan, Gauten kätkyeen, molemmat toiset aviovuoteeseen.
Erlend oli alistunut pitämään ne siellä Kristiinan parannuttua pitkästä
sairaudestaan edellisenä vuonna.
Kun Ulf oli kylläinen, oikaisihe hän penkille. Kristiina veti
pahkajakkaran kätkyen ääreen, haki villalankakorin ja ryhtyi tekemään
keriä liekuttaen aina väliin hiljalleen kätkyttä.
"Etkö sinä aio käydä levolle?" kysyi hän kerran kääntämättä päätään.
"Etkö ole väsynyt, Ulf?"
Mies nousi, kohensi hiukan tulta ja tuli talon emännän luo. Hän rupesi
istumaan penkille vastapäätä Kristiinaa. Kristiina näki, ettei hän
ollut niin juovuksissa kuin tavallisesti oltuaan Nidarosissa useamman
päivän.
"Et kysy edes kaupungin kuulumisia, Kristiina", sanoi Ulf katsoen
Kristiinaa pitkään; hän istui kumarassa, kyynärpäät polvilla.
Kristiinan sydän alkoi tykyttää pelosta -- hän näki miehen ilmeestä ja
eleistä, että hän nyt saisi kuulla taas uutisia, jotka eivät olleet
hyviä. Mutta hän vastasi hymyillen, lempeästi ja rauhallisesti:
"Kerrohan sitten, Ulf, oletko kuullut jotakin."
"Ainahan sitä --." Ulf haki ensin reppunsa ja tyhjensi sieltä tavarat,
jotka hän oli toimittanut Kristiinalle kaupungista. Kristiina kiitti.
"Huomaan, että olet kuullut uutta kaupungissa", sanoi hän hetken
kuluttua kehotellen.
Ulf katsoi nuoreen emäntäänsä -- sitten hän käänsi kasvonsa kalpeaan,
kätkyessä nukkuvaan lapseen.
"Ainako hän hikoaa noin päästään?" kysyi hän hiljaa ja koetteli varoen
hiostunutta tukkaa. "Kristiina -- kun sinä menit naimisiin Erlendin
kanssa -- niin eikö siinä kirjeessä, joka laadittiin teidän väliseksi
omaisuussopimukseksi, ollut sellainen sisältö, että sinun tuli itse
hoitaa häneltä saamasi avio- ja huomenlahjaomaisuus?"
Kristiinan sydän jyskytti kovemmin, mutta hän lausui tyynesti:
"Niin on ollutkin; Erlend on aina kysynyt minun mieltäni ja
suostumustani kaikissa tuota omaisuutta koskevissa asioissa.
Tarkoitatko sinä niitä Verdalin palstoja, jotka hän on myynyt Lyngin
Vigleikille?"
"Tarkoitan", vastasi Ulf. "Hän on nyt ostanut Hugrekkenin Vigleikiltä.
Hänen hallussaan on siis nyt kaksi laivaa. Mitä sinä saat sijaan,
Kristiina?"
"Erlendin osan Skjervastadista, kaksi veropalstaa Ulfkelstadista ja
hänen osuutensa Aarhammariin", sanoi Kristiina. "Mutta et kai sinä
luule, että Erlend on myynyt tuon maan vastoin minun tahtoani ja
antamatta sijaan korvausta --?"
"Hm." Ulf oli vaiti. "Sinä saat kuitenkin vähemmän sijaan, Kristiina.
Skjervastad -- sieltähän Erlend sai heinät talvella, kun vapautti
isännän kolmeksi vuodeksi maaveroista --"
"Eihän Erlend voinut sille mitään, ettei meillä saatu viime kesänä
kuivaa heinää --. Tiedän sinun tehneen kaiken mitä saatoit, Ulf, --
mutta meillähän oli semmoinen surkeus viime kesänä --"
"Aarhammerista hän möi enemmän kuin puolet Reinin nunnaluostarin
sisarille siihen aikaan kun hän varustautui karkaamaan maasta sinun
kanssasi" -- Ulf päästi lyhyen naurun -- "tai antoi sen pantiksi --
se on sama asia, kun on kysymys Erlendistä. Sieltä ei lähde veroja.
Saatavat ovat kokonaan Audunin niskoilla; tämä hoitaa nyt sitä maata,
joka on olevinaan sinun omaisuuttasi."
"Eikö hän voi vuokrata luostarille panttaamaansa maata?" kysyi
Kristiina.
"Sisarien tilanherra naapurikartanosta on vuokrannut sen", sanoi Ulf.
"Vuokramiesten ei ole helppo hoitaa maita, kun ne paloitellaan pieniin
osiin, kuten Erlend on ruvennut tekemään."
Kristiina oli vaiti. Hän tiesi sen hyvin.
"Erlend on sukkela lisäämään sukua ja hävittämään tilansa."
Kun ei Kristiina vastannut vieläkään, sanoi Ulf:
"Sinulla alkaa olla monta lasta, Kristiina Lauritsantytär."
"Mutta ei yhtäkään kadotettavaksi asti", vastasi Kristiina ja hänen
äänensä värähti.
"Älä ole niin huolissasi Gauten tähden -- kyllä hän vahvistuu, kunhan
kasvaa", sanoi Ulf hiljaa.
"Siinä käy, niinkuin Jumala tahtoo -- mutta odottavan aika käy
pitkäksi."
Ulf kuuli äidin äänen salatun liikutuksen -- ja tuo vankka, tumma mies
tuli kumman avuttomaksi.
"Se merkitsee niin vähän, Kristiina -- paljon sinä olet saanut aikaan
täällä Husabyssä, mutta jos nyt Erlend rupeaa pitämään kahta laivaa
-- minä en usko, että pohjoisessa syntyy rauha. Sinun miehesi ei osaa
pitää puoliaan ja kääntää hyödykseen sitä, minkä hän on voittanut
kahtena viime vuonna. On ollut huonoja vuosia, ja sinä sairastelet
aina. Jos tätä jatkuu, niin sinä menehdyt viimein, Kristiina. Minä olen
auttanut sinua voimieni mukaan talon hoidossa -- mutta tämä juttu --
tämä Erlendin ymmärtämättömyys --"
"Niin. Jumala tietää", keskeytti hänet Kristiina, "että sinä olet ollut
hyvä sukulainen ja ystävä, Ulf. En voi milloinkaan kiittää ja palkita
sinua niinkuin tahtoisin --"
Ulf nousi, sytytti kynttilän liedessä, pisti sen pöydällä olevaan
jalkaan ja jäi paikalleen selin emäntäänsä. Kristiina oli antanut
käsiensä vaipua helmaan -- nyt hän alkoi taas keriä lankaa ja liekuttaa
kätkyttä.
"Etkö sinä voi lähettää sanaa kotiisi?" kysyi Ulf hiljaa. "Olisi hyvä,
jos Lauritsa lähtisi mukaan syksyllä, kun sinun äitisi tulee tänne?"
"En ole aikonut vaivata äitiäni tänne syksyllä. Hän alkaa käydä
vanhaksi -- ja minä alan makailla liian taajaan pikkutuvan lattialla;
en voi pyytää häntä tulemaan luokseni joka kerran" -- Kristiina hymyili
väkinäisesti.
"Tee se nyt tällä kertaa", vastasi Ulf. "Ja pyydä isääsi tulemaan
mukaan -- niin voit kysyä häneltä neuvoa näissä asioissa."
"En tahdo kysyä isältäni neuvoa tässä", sanoi Kristiina hiljaa ja
lujasti.
"Entä Gunnulfilta?" kysyi Ulf tuokion kuluttua. "Etkö voi puhua
Gunnulfin kanssa?"
"Ei sovi häiritä häntä sellaisella nyt", sanoi Kristiina entiseen
tapaan.
"Siksikö, että hän on ruvennut munkiksi?" Ulf nauroi pilkallisesti.
"En minä ole tiennyt milloinkaan, että munkit ymmärtäisivät huonommin
tilusten hoitoa kuin muut."
"Ellet tahdo kysyä neuvoa keltään muulta, Kristiina, täytyy sinun puhua
Erlendin kanssa", sanoi Ulf, kun ei saanut vastausta. "Muista poikiasi,
Kristiina!"
Kristiina ei puhunut mitään pitkään aikaan.
"Kun sinä olet niin hyvä meidän lapsillemme, Ulf --", sanoi hän
viimein, "olisi minusta luonnollisempaa, että sinä menisit naimisiin ja
saisit omia huolehdittavia -- kuin että hukkaat voimasi täällä -- ja
kiusaat itseäsi -- Erlendin -- ja minun vaikeuksilla."
Ulf kääntyi. Hän seisoi kädet selän takana pöydän kulmaa vasten ja
katsoi Kristiina Lauritsantytärtä. Vielä oli tämä istuessaan siinä yhtä
suora ja hoikka ja kaunis kuin ennen. Hänen hameensa oli tehty tummasta
kotonavärjätystä villakankaasta, mutta hänen hiljaisia, kalpeita
kasvojaan ympäröivä huntu solui pehmeästi vartalolle. Vyö, josta
avainkimppu riippui, oli koristettu hopeanastoin. Rinnalla välkkyi
kaksi ketjua, kumpikin risteineen, isompi kullatussa vitjassa, joka
ylettyi melkein vyötäisille asti; sen hän oli saanut isältään. Tämän
yläpuolella riippui ohut hopeaketju pienine risteineen, jonka Orm oli
käskenyt antaa äitipuolelleen pyytäen, että tämä kantaisi sitä aina.
Hän oli aina noussut lapsivuoteestaan yhtä kauniina kuin ennen --
vain vähän hiljaisempana, vähän raskaampi vastuun taakka nuorilla
hartioillaan, vähän kapeampana poskiltaan, silmät vähän tummempina ja
totisempina leveän, valkoisen otsan alla, suu vähän vähemmän punaisena
ja täyteläänä. Mutta hempeys haihtuisi kai piankin, jos tätä menoa
jatkui --.
"Eikö sinusta olisi hauskempi, Ulf, jos asettuisit omille tiloillesi?"
alkoi taas Kristiina puhua. "Sinä kuulut ostaneen kolme uutta
rantapalstaa Skjoldvirkstadista, kertoi Erlend -- omistat pian koko
kartanon. Ja Isakilla on yksi ainoa lapsi -- Aase on kaunis ja hyvä --
ja toimelias nainen -- ja näkyy pitävän sinusta --"
"Mutta minä en huoli hänestä, jos minun pitää naida hänet", sanoi
mies karkeasti nauraen, "Ja Aase Isakintytär on liian hyvä --", hän
keskeytti puheensa ja hänen äänensä muuttui. "Minulla on ollut vain
vieras isä, Kristiina -- ja luulen osani olevan, että minun tulee pitää
hyvänä vain vieraita lapsia."
"Tahdon rukoilla sinulle parempaa onnea Neitsyt Maarialta,
sukulaismies."
"Enkä minä ole enää nuorikaan. Kolmekymmentäviisi vuotta, Kristiina!"
Ulf nauroi. "Voisin miltei olla sinun isäsi."
"Kylläpä sinun sitten olisi pitänyt hävyttömän aikaisin yrittää",
vastasi Kristiina koettaen saattaa äänensä kepeäksi ja nauruiseksi.
"Etkö sinä mene maata?" kysyi Ulf pian tämän jälkeen.
"Kyllä, kohta -- mutta olet kai sinäkin väsynyt, Ulf -- lähtisit jo
levolle."
Mies toivotti hiljaa hyvää yötä ja meni ulos.
Kristiina otti kynttiläpihdit pöydältä ja valaisi kahta sängyssä
nukkuvaa poikaansa. Bjørgulfilla ei nyt ollut rähmää ripsissään --
Jumalan kiitos. Oli kestänyt kaunista ilmaa. Heti kun tuuli vähän
kovemmin tai oli sellainen ilma, että lasten täytyi pysyä sisällä
valkean ääressä, alkoivat pojan silmät vuotaa. Kristiina seisoi kauan
katsellen noita kahta. Sitten hän kumartui Gauten yli.
Kaikki hänen kolme poikaansa olivat olleet terveet kuin linnunpojat --
siihen asti kun kulkutauti oli tullut seudulle kesällä. Tulirokko oli
temmannut lapsia kuolemaan vuonon rannoilla niin että suretti nähdä ja
kuulla. Hän oli saanut pitää kaikki omansa -- omat lapsensa --
Viisi vuorokautta hän oli istunut eteläseinän vuoteen ääressä, missä
nämä nukkuivat, kaikilla kolmella iho täynnä punaisia läikkiä, silmät
valonarkoina ja kipeinä, pienet ruumiit polttavan kuumina. Hän oli
istunut käsi peitteen alla takoen Bjørgulfin jalkapohjia ja laulaen
uupumatta, kunnes hänen vähäinen äänensä oli paljasta kähinää.
Aja, aja, aja,
Mennään sepän pajaan,
Seppä iskee rautakengän
Herran hevosen jalkaan.
Aja, aja, aja,
Mennään sepän pajaan,
Seppä iskee hopeakengän
Jaarlin hevosen jalkaan.
Aja, aja, aja,
Mennään sepän pajaan,
Seppä iskee kultakengän
Kuninkaan hevosen jalkaan.
Bjørgulf oli vähimmin sairas mutta levoton. Jos Kristiina taukosi
laulamasta hetkeksikään, tahtoi tämä heti viskata peitteen päältään.
Gaute oli vain kymmenkuukautinen -- hän oli niin heikko, ettei
Kristiina uskonut hänen jäävän eloon. Pienokainen lepäsi hänen
rinnoillaan peitteihin ja nahkoihin käärittynä jaksamatta imeä.
Kristiina piteli häntä toisella kädellä ja taputti Bjørgulfin
jalkapohjia toisella.
Väliin kun sattui, että kaikki kolme uinahtivat hetkeksi, paneutui hän
pitkäkseen näiden viereen täysissä pukeissa. Erlend kulki neuvottomana
edestakaisin, käyden katsomassa kolmea pikku poikaansa. Hän koetti
laulaa näille, mutta nämä eivät välittäneet isän kauniista äänestä
-- äidin laulu vain kelpasi heille, vaikkei Kristiinalla ollut
lauluääntäkään.
Palvelusnaiset tarjoutuivat avuksi ja pyysivät häntä säästämään
itseään, miehet kävivät kysymässä poikien vointia, Orm koetti leikkiä
pikkuveikkojen kanssa. Margretin oli Erlend Kristiinan neuvosta
lähettänyt Østerdaleniin, mutta Orm tahtoi jäädä kotiin -- tämä olikin
jo aikamies. Sira Eiliv istui lasten vuoteen ääressä, kun ei sattunut
olemaan sairaiden luona. Pappi puuhasi ja suri niin, että hänestä lähti
koko Husabyssä koottu lihavuus -- hänen oli vaikea nähdä niin monen
kauniin lapsen kuolevan. Joitakin aikuisiakin kuoli.
Kuudentena iltana olivat kaikki lapset sen verran terveemmät, että
Kristiina lupasi miehelleen riisuutua ja käydä vuoteeseen yöksi --
Erlend tarjoutui valvomaan yhdessä tyttöjen kanssa ja lupasi herättää
hänet, jos tarvittaisiin. Mutta illallispöydässä huomasi Kristiina
Ormin olevan hehkuvan punaisen ja hänen silmiensä kiiluvan kuumeesta.
Orm ei ollut millänsäkään -- mutta yhtäkkiä hän syöksähti pystyyn ja
juoksi ulos. Hän seisoi oksentaen pihalla, kun Erlend ja Kristiina
menivät perästä.
Erlend kietoi kätensä hänen ympärilleen.
"Orm -- poikani -- oletko sinä sairas?"
"Minun päätäni niin pakottaa", valitti poika antaen sen vaipua
raskaasti isän olalle.
Sinä yönä he valvoivat Ormin vuoteen ääressä. Orm houri melkein
lakkaamatta -- parahteli ääneen ja huitoi pitkillä käsivarsillaan;
häntä näkyi kiusaavan pahat näyt. Sanoista ei saanut selvää.
Aamulla Kristiinan voimat loppuivat. Hänen huomattiin taas olleen
pikkuisiin päin, mutta nyt siinä kävi hullusti, ja jälkeenpäin
hän makasi kauan kuin kuolemanhorroksissa; sitten hän sai ankaran
kuumetaudin. Orm oli ollut haudassa yli kaksi viikkoa ennen kuin
Kristiina sai kuulla poikapuolensa kuolemasta.
Silloin hän oli niin heikko, ettei ymmärtänyt oikein surrakaan. Hän
oli niin veretön ja voimaton, ettei mikään liikuttanut häntä -- hän
oli tyytyväinen kun sai elää noin vain puolinaista elämää pitkällään
viruen. Välillä oli ollut kauhea aika, jolloin naiset tuskin uskalsivat
koskea häneen ja pitää huolta siisteydestä ynnä sen sellaisesta --
mutta se liittyi kuumehoureisiin. Nyt tuntui niin hyvältä saada hoitoa.
Hänen sänkynsä ympärillä riippui monta tuoksuvaa niittykukkaseppeltä,
joiden tuli karkottaa kärpäset loitolle -- tunturimajojen väki oli
lähettänyt ne tuomisiksi, ja ne tuoksuivat niin hyvälle varsinkin
silloin kun ilmassa tuntui sateen makua. Erlend toi lapset kerran hänen
ympärilleen -- Kristiina näki näiden näyttävän kurjilta taudin jälkeen
ja huomasi, ettei Gaute enää tuntenut häntä; mutta sekään ei tuntunut
pahalta. Hän tajusi vain, että Erlend oli aina hänen luonaan.
Erlend oli läsnä messussa joka päivä ja kävi rukoilemassa Ormin
haudalla. Hautuumaa oli seurakuntakirkon vieressä Vinjarissa, mutta
jotkut suvun kuolleista pikkulapsista olivat saaneet leposijan Husabyn
kappelikirkossa -- siinä lepäsivät Erlendin molemmat veljet ja Munan
Piispanpojan pieni tytär. Kristiinaa oli usein säälittänyt nuo
pienokaiset, jotka nukkuivat aivan yksin kivilattian alla. Nyt oli Orm
Erlendinpoika saanut sijansa heidän keskellään.
Toisten pelätessä Kristiinan henkeä vaelsi paikkakunnan läpi
kerjäläislaumoja matkalla Nidarosiin Olavin-juhliin. Ne olivat
enimmäkseen samoja almunanojia ja vanhoja eukkoja, jotka matkasivat
sinne joka vuosi -- entiset pyhiinvaeltajat olivat aina runsaskätisiä
köyhiä kohtaan, koska näiden esirukoukset kuuluivat olevan erittäin
vaikuttavia. Ja he olivat oppineet pistäytymään Skaunissa näinä
vuosina, jolloin Kristiina oli elänyt Husabyssä -- he tiesivät saavansa
kartanossa yösijan, vatsan täydeltä ruokaa ja almun ennen kuin lähtivät
jatkamaan matkaa. Palvelusväki tahtoi tällä kertaa ajaa heidät
tiehensä, koska rouva makasi sairaana. Mutta kun Erlend, joka oli ollut
pohjoisessa kaksi viimeistä kesää, kuuli vaimonsa kestinneen noita
kerjäläisiä ennen niin auliisti, hän käski majoittaa nämä taloon ja
ruokkia kuten ennen. Ja aamulla liikkui hän itse kerjäläisten parissa
toimittaen näille juomaa ja ruokaa, ojentaen almurahat ja pyytäen
nöyrästi näitä rukoilemaan Kristiinan puolesta. Moni kerjäläinen itki
kuullessaan lempeän emännän makaavan kuolemankielissä. Tämän oli Sira
Eiliv kertonut Kristiinan tultua terveemmäksi. Vasta joulun alla
vaurastui Kristiina sen verran että saattoi taas kantaa avaimensa itse.
Erlend oli heti lähettänyt sanan Kristiinan vanhemmille hänen
sairastumisestaan, mutta nämä olivat kutsuttuina Skogin häihin
lähteneet etelään. Palatessaan he tulivat Husabyhyn; Kristiina
voi silloin paremmin, mutta oli niin heikko, ettei jaksanut puhua
vanhempiensa kanssa paljoa. Hän tahtoi mieluimmin nähdä vain Erlendin
vuoteensa laidalla.
Heikkona, vilunarkana ja verettömänä hän pakeni Erlendin terveyden
turviin. Vanha verenpolte oli jäähtynyt, kadonnut niin tyystin, ettei
hän enää muistanut, millaista oli ollut rakastaa siten; mutta sen
keralla oli myös kadonnut viime vuosien rauhattomuus ja katkeruus.
Hänen oli mielestään niin hyvä näin -- vaikka suru Ormin kuoleman
johdosta painoikin heitä molempia raskaasti. Ja vaikka Erlend ei
ymmärtänytkään hänen olevan niin huolissaan Gauten tähden, oli heidän
sittenkin nyt hyvä. Erlend oli pelännyt kovasti kadottavansa hänet, sen
huomasi kaikesta.
Olisi ollut vaikea ja arka tehtävä puhua Erlendille nyt -- koskettaa
mitään, joka olisi voinut rikkoa rauhan ja ilon heidän väliltään.
Kristiina seisoi tuvan oven edessä ulkona valoisassa kesäyössä
talonväen palatessa tansseista. Margret riippui isänsä käsikynkässä.
Hän oli niin hepenissään, että sellainen olisi sopinut paremmin
hääkemuissa kuin ulkona tanhukentällä, jossa oli kaikenlaista
väkeä. Mutta äitipuoli oli kokonaan lakannut puuttumasta Margretin
kasvatukseen. Erlend sai tehdä kuten tahtoi tyttärensä suhteen.
Erlendiä ja Margretia janotti, ja Kristiina meni hakemaan heille
olutta. Tyttö jäi puhelemaan hetkeksi -- hän ja äitipuoli olivat olleet
hyviä ystäviä sen jälkeen, kun Kristiina ei enää koettanut opettaa
Margretia, Erlend nauroi kaikelle, mitä tytär kertoi tansseista. Mutta
viimein lähtivät Margret ja hänen neitonsa parvelle nukkumaan.
Mies jäi mittelemään tuvan lattiaa -- venytteli, haukotteli, mutta
sanoi, ettei hän ollut väsynyt. Hän haroi sormillaan pitkää, mustaa
tukkaansa.
"Oli niin kiire, kun me tulimme saunasta -- ennen tanssia -- etkö
sinä voisi leikata minun tukkaani, Kristiina -- enhän minä voi kulkea
tällaisena pyhien aikana --"
Kristiina huomautti, että nythän oli pimeä -- mutta Erlend nauroi
ja osoitti sormellaan räppänää; alkoi jo valjeta. Silloin Kristiina
sytytti uudelleen tulen, käski Erlendin istua ja levitti liinan hänen
hartioilleen. Tukkaa leikattaessa liikahteli Erlend kutkun-arasti ja
nauroi, kun Kristiinan sakset tulivat lähelle kaulaa.
Kristiina keräsi huolellisesti poikkileikatut hiukset ja poltti ne
liedessä, pudistellen liinaakin tulen yläpuolella. Sitten hän suki
Erlendin tukan sileäksi alas otsalta ja näpsi vielä saksilla tupsun
sieltä ja täältä, missä reuna ei ollut aivan tasainen.
Erlend tarttui Kristiinan käsiin, kun tämä seisoi hänen takanaan,
kietoi ne yhteen kurkkunsa ympäri ja katsoi ylös hymyilevin kasvoin:
"Sinä olet väsynyt", sanoi hän sitten, päästi Kristiinan irti ja nousi
kevyesti huoahtaen.
* * * * *
Erlend purjehti Bergeniin heti juhannuksen jälkeen. Hän oli huonolla
tuulella, kun vaimo taas oli kykenemätön matkustamaan hänen kanssaan.
Kristiina hymyili väsyneesti ja tuumi, että eihän hän kuitenkaan olisi
voinut jättää Gautea.
Ja niin eleli Kristiina yksin Husabyssä tämänkin kesän. Oli toki hyvä,
ettei hän tänä vuonna odottanut lasta ennen kuin Matin-messun aikaan;
hänellä itsellään samoin kuin apurouvilla oli paljon hankaluutta ja
vaivaa, kun se sattui kovien kiireiden aikana.
Hän ajatteli mahtoiko tätä jatkua aina. Ajat olivat nyt toiset kuin
hänen neitovuosinaan. Hän oli kuullut isänsä kertovan tanskalaissodasta
ja muisti vielä, miten isä oli ollut sotaretkellä Eirik herttuaa
vastaan. Hänen ruumiissaan näkyvät suuret arvet olivat siltä ajalta.
Mutta kotilaaksossa elettiin kuitenkin liian kaukana sodan kuuluvilta
-- sinne asti ei kukaan uskonut sen yltävän enää koskaan. Siellä
oli eletty enimmäkseen rauhassa, ja isä hoiteli tilojaan, huolehti
alaisistaan ja ajatteli jokaisen parasta.
Nyt kuultiin lakkaamatta levottomia viestejä -- kaikki puhuivat vainon
ajoista ja sodasta ja maan hallituksesta. Se liittyi Kristiinan
mielessä meren ja rannikon muistoihin. Merellä hän oli ollut yhden
ainoan kerran -- tänne pohjoiseen muuttaessaan. Rannikkoa ne kulkivat
kaikki nuo korkeat herrat, joiden pää oli täynnä tuumia ja aikeita
ja vasta-aikeita ja neuvotteluita, hengelliset herrat ja maallikot.
Erlend kuului heidän joukkoonsa syntynsä ja omaisuutensa nojalla. Mutta
Kristiina tunsi, että hän oli puolittain heidän piirinsä ulkopuolella.
Hän ajatteli ja tuumaili mikä sen oikeastaan oli saanut aikaan. Mikä
mahtoi olla Erlendin vertaisten ajatus hänestä?
Koska Erlend oli ainoastaan se mies, jota hän rakasti, ei hän
ollut koskaan välittänyt muusta. Hän oli kyllä huomannut miehensä
äkkipikaisen ja kiivaan ja ajattelemattoman luonteen ja nähnyt, että
Erlendillä oli erikoinen taito kääntää kaikki asiat nurin. Mutta
hän oli aina löytänyt jonkin puolustuksen -- ei ollut milloinkaan
vaivautunut miettimään, mihin Erlendin mielenlaatu vielä saattoi
johtaa heidät molemmat. Kun he saavat naimaluvan, oli kaikki muuttuva
-- näin hän oli lohduttanut itseään. Toisinaan hänestä tuntui kuin
hän olisi alkanut ajatella siitä hetkestä lähtien, jolloin hän tiesi
kantavansa lasta. Millainen oli oikein Erlend jota ihmiset sanoivat
kevytmieliseksi ja ymmärtämättömäksi mieheksi, johon ei voinut luottaa
--?
Hän oli luottanut. Hän ajatteli Brynhildin ylistupaa ajatteli, miten
Erlendin ja tuon toisen naisen suhde oi lopuksi katkennut. Hän ajatteli
Erlendin käytöstä sen jälkeen, kun hän jo oli ollut tämän kihlattu
morsian. Mutta Erlend oli sittenkin pysynyt uskollisena, nöyryytyksistä
ja vastoinkäymisistä huolimatta; Kristiina oli nähnyt, ettei Erlend
tahtonut kadottaa häntä millään hinnalla nytkään.
Hän ajatteli Godøyn Haftoria. Tämä oli aina pyörinyt hänen perässään,
lörpötellyt ja pyrkinyt hyväilemään, kun he tapasivat jossakin; eikä
hän ollut pannut sitä sen enemmän mieleensä. Haftorilla oli kai
sellainen tapa laskea leikkiä. Ei Kristiina voinut uskoa muuta nytkään;
hän oli pitänyt tuosta vallattomasta, kauniista miehestä ja piti
hänestä vieläkin. Mutta sitä, että joku saattoi olla sellainen vain
muuten, huvikseen, ei hän ymmärtänyt.
Hän oli tavannut Haftor Grautin jälleen kuninkaanpidoissa Nidarosissa,
ja tämä hyöri hänen liepeissään jälleen kuten ennenkin. Eräänä iltana
oli Haftor saanut hänet mukaansa erääseen ylistupaan, ja hän oli
laskeutunut Haftorin kanssa valmiiksi suoritulle sängylle, joka oli
sisällä. Kotona hän ei olisi saattanut kuvitella sellaista -- siellä ei
kuulunut kylätapoihin, että miehet ja naiset pistäytyivät tuolla tapaa
syrjään, kaksitellen. Mutta täällä tekivät kaikki niin, eikä kukaan
tuntunut pitävän sitä sopimattomana -- se kuului olevan ritarien tapoja
vieraissa maissa. Juuri heidän sisään astuessaan makasi Elin-rouva,
herra Erlingin vaimo, toisessa sängyssä ruotsalaisen ritarin vieressä,
he puhuivat kuninkaan korvakivusta. Ruotsalainen oli iloisen näköinen
Elin-rouvan noustessa pois ja lähtiessä saliin.
Huomatessaan Haftorin tarkoittavan täyttä totta sillä mitä pyysi,
heidän parhaillaan loikoessaan sängyssä puhellen, oli Kristiina
joutunut niin ymmälle, ettei ollut ymmärtänyt pelätä eikä kunnolla
suuttuakaan. Molemmathan he olivat naimisissa, ja molemmilla heillä oli
lapsia avioliitostaan. Kristiina ei oikein ollut ottanut uskoakseen,
että sellaista saattoi tapahtua. Haftor oli ollut naurusuinen ja hilpeä
ja veitikkamainen -- Kristiina ei osannut nimittää viettelemiseksi
sitä, mitä tämä tahtoi, niin vakava ei Haftor ollut ollut. Mutta nyt
tämä oli tahtonut houkutella hänet pahimpaan syntiin.
Haftor oli noussut paikalla sängystä, kun Kristiina käski hänet pois
-- hän oli tullut lauhkeaksi, mutta näytti enemmän hämmästyneeltä kuin
häpeävältä. Ja hän oli kysynyt epäilevästi, luuliko Kristiina todella,
etteivät naineet ihmiset olleet milloinkaan uskottomia. Harva mies
saattoi sanoa rehellisellä mielellä, ettei hänellä ollut jalkavaimoja.
Naiset olivat ehkä vähän parempia, mutta eipä ollut heissäkään
kehumista.
"Uskoitteko te kaikki pappien saarnat synnistä ja sen semmoisesta
ollessanne neito?" hän kysyi. "Silloin minä en ymmärrä, Kristiina
Lauritsantytär, miten Erlend sai teidät suostumaan tahtoonsa."
Haftor oli katsonut häntä silmiin -- ja varmaan ne ilmaisivat jotakin
hänelle, vaikka Kristiina ei millään hinnalla olisi puhunut Haftorin
kanssa tästä. Sillä miehen ääni oli ollut ihmetyksestä heleä hänen
sanoessaan:
"Sellaista minä luulin tapahtuvan vain -- lauluissa."
Kristiina ei ollut puhunut asiasta kenellekään, ei edes Erlendille.
Erlend piti Haftorista. Ja kyllähän se oli kauheata, että oli niin
kevytmielisiä miehiä kuin Haftor Graut -- mutta Kristiina ei voinut
oikein käsittää asian liikuttavan häntä itseään. Haftor ei sen koommin
ollut koettanut lähennellä häntä -- istui vain merensiniset silmät
ihmetyksestä selällään, kun he joskus tapasivat.
* * * * *
Jos Erlend oli kevytmielinen, niin oli hän sitä ainakin toisella
tapaa. Ja oliko hän niin ymmärtämätön, ajatteli Kristiina. Hän näki
ihmisten säpsähtävän Erlendin puheita ja pohtivan niitä sitten yksissä
neuvoin. Saattoi olla paljon totta ja oikeata siinä, mitä Erlend
Nikulauksenpoika esitti. Hän ei vain milloinkaan oppinut sitä, mitä
toiset herrat eivät koskaan unohtaneet -- varovaista oveluutta,
jolla he vartioivat toisiaan. Erlend nimitti sitä juonitteluksi ja
nauroi raikasta nauruaan, joka ensin ärsytti ihmisiä, mutta lopulta
riisui heidät aseista. He yhtyivät nauruun, löivät Erlendiä olalle ja
sanoivat, että hän saattoi olla terävä, vaikka olikin lyhytnäköinen.
Sitten Erlend teki tyhjäksi sanansa vallattomalla ja rohkealla pilalla.
Ja tämänkaltaista ihmiset kuuntelivat mielellään Erlendin suusta. Vaimo
aavisti hämärästi -- ja tunsi nöyryytystä sen johdosta -- minkä tähden
kaikki antoivat Erlendille anteeksi hänen rennot puheensa. Erlend
pelästyi heti kun kohtasi miehen, joka uskalsi pitää kiinni omasta
kannastaan. Ja vaikka tämän ajatuskanta olisi näyttänyt hänestä kuinka
typerältä tahansa, luopui hän kuitenkin omastaan kaikissa asioissa
peittäen peräytymisensä leveään leikinlaskuun vastustajastaan.
Ja ihmiset olivat tyytyväisiä, että Erlend oli pelkuri ajatuksiltaan
-- vaikka hän toiselta puolen oli liiankin huoleton menestyksestään,
seikkailunhaluinen ja silmittömästi ihastunut jokaiseen vaaran
aiheeseen, jota saattoi vastustaa aseilla. Mutta näin ollen heidän ei
tarvinnut pelätä Erlend Nikulauksenpoikaa.
Edellisenä vuonna, talven ollessa lopullaan, oli valtakunnanhoitaja
käynyt Nidarosissa pienen kuninkaan kanssa. Kristiina oli ollut
kuninkaan kartanossa vietetyissä suurissa pidoissa. Silkkihuntu
päässään, punainen morsiuspuku yllään ja hienoimmat korut kaulassaan
hän oli istunut hiljaisena ja arvokkaana korkeimpien rouvien keskellä.
Hän oli seurannut valppain silmin miestään, kun tämä liikkui toisten
miesten parissa, katsellut, kuunnellut ja ajatellut -- kuten hän
katseli, kuunteli ja ajatteli kaikkialla, missä hän kulki Erlendin
kanssa ja missä huomasi ihmisten puhuvan Erlendistä.
Yhtä ja toista hän jo oli oppinut. Herra Erling Vidkuninpoika tahtoi
panna alttiiksi kaiken puolustaakseen Norjan valtaa pohjoisessa Vienan
meren rannoilla ja suojellakseen Haalogalandia. Mutta neuvosto ja
ritarista olivat vastaan eivätkä millään tahtoneet yhtyä yritykseen,
joka saattoi tulla kalliiksi. Arkkipiispa ja hiippakunnan papisto eivät
olleet haluttomat kannattamaan hanketta rahallisesti -- sen hän oli
kuullut Gunnulfilta -- mutta muuten vastusti sitä koko maan hengellinen
sääty, vaikka oli kyseessä sota Jumalan vihollisia, harhaoppisia ja
pakanoita vastaan. Ja herrat vehkeilivät valtionhoitajaa vastaan,
ainakin Trondelagenissa. He eivät olleet eläneet kovin tarkasti lain
kirjaimen mukaan eivätkä piitanneet kruunun vaatimuksista ja olivat nyt
vihoissaan siitä, että herra Erling ylläpiti niin ankarasti edesmenneen
sukulaisensa Haakon-kuninkaan aikaista henkeä eräissä asioissa. Mutta
nämä seikat eivät olleet syynä siihen, ettei Erlend tahtonut antautua
valtionhoitajan käytettäväksi sillä tapaa kuin Kristiina ymmärsi tämän
tahtovan käyttää hänen miestään. Erlendillä ei ollut siihen muuta syytä
kuin se, että toisen vakava ja arvokas olemus ikävystytti häntä --
ja hän kosti Erlingille siten, että ivaili hyväntahtoisesti mahtavaa
sukulaistaan.
Kristiina luuli ymmärtävänsä herra Erlingin aseman Erlendiin nähden.
Erling oli pitänyt Erlendistä heidän yhteisestä nuoruudestaan asti
ja oli varmaan ajatellut, että jos hän voisi voittaa puolelleen
suurisukuisen ja sotaisan Husabyn isännän, jolla oli sitä paitsi
jonkin verran kokemusta sodankäyntitaidossa, hän kun oli ollut ennen
kreivi Jaakon palveluksessa -- Erlend oli ainakin kokeneempi kuin
useimmat muut kartanoiden omistajat -- voisi se koitua hyödyksi Erling
Vidkuninpojan suunnitelmille samoin kuin Erlendin omalle menestykselle.
Mutta niin ei ollut käynyt.
Kaksi kesää oli Erlend ollut merellä myöhäiseen syksyyn, keikkunut
pitkän pohjoisrannan aalloilla ja ajanut rosvoaluksia neljällä
pienellä laivalla, jotka seurasivat hänen merkkiään. Hän oli tullut
tuoreen ruoan haussa erääseen norjalaiseen uutisseutuun Tenojoelle,
hyvin kauas pohjoiseen, juuri kun karjalaiset ryöstivät siellä, ja
ottanut vangiksi -- vain kourallisella miehiä -- kahdeksantoista
rosvoa, jotka ripustettiin puoleksi palaneen ladon harjahirteen. Hän
oli hakannut maahan venäläisparven, joka oli pyrkinyt tunturille,
ja polttanut ja hävittänyt muutamia vihollisen laivoja ulkovesillä.
Pohjoisessa puhuttiin paljon hänen neuvokkuudestaan ja rohkeudestaan;
ulkotrøndilaiset ja møringilaiset rakastivat päällikköään tämän lujan
komennon vuoksi ja myös siksi, että hän aina jakoi vaivat ja vastukset
miehistönsä kanssa. Hänellä oli ystäviä rahvaan ja ritarisukujen
nuorten miesten joukossa Haalogalandissa, jossa kansa oli jo tottunut
siihen, että sen piti puolustaa rantaansa itse.
Mutta sittenkään ei Erlendistä ollut mitään apua drotsille hänen
suurissa ristiretkihankkeissaan. Trøndelagenissa ylistettiin Erlendin
urotekoja hänen ajaessaan venäläisiä maasta -- kun siitä tuli puhe,
silloin kyllä muistettiin hänen olevan omia miehiä. Silloin oli taas
huomattu sekin, että rannikon pojissa eli vielä vanha hyvä henki. Mutta
kaikki, mitä Erlendistä, Husabyn herrasta, sanottiin tai kuultiin, oli
liian lapsellista järkevien ikämiesten puheen aiheeksi.
Kristiina huomasi, että Erlend yhä laskettiin kuuluvaksi nuoriin,
vaikka hän oli vuotta vanhempi drotsia. Hän ymmärsi soveltuvan
monien laskuun, että Erlend oli mies, jonka sanoja ja tekoja voitiin
pitää nuoren virmapään hurjisteluna. Sellaisena hänestä pidettiin,
sellaisena häntä hemmoteltiin, sellaisena hänestä kerskuttiin -- mutta
vakiintuneen miehen mainetta hän ei saanut. Ja Kristiina näki, miten
helposti Erlend taipui olemaan se, miksi toiset hänet tahtoivat tehdä.
Erlend puhui venäläisretken puolesta, hän puhui ruotsalaisista, joilla
oli sama kuningas kuin norjalaisilla, mutta jotka eivät tahtoneet
pitää Norjan herroja ja ritareita omien aatelismiestensä vertaisina.
Vai oliko milloinkaan kuultu semmoista vaatimusta maailman luomisesta
asti, että aatelismiehen tuli maksaa sotasuorituksensa ilman että hän
itse sai ohjata omaa hevostaan ja itse kantaa omia aseitaan! Kristiina
tiesi, että tämä oli suunnilleen samaa, mitä hänen isänsä oli sanonut
Vaagen käräjillä ja mitä isä oli selitellyt Erlendille silloin, kun
tämä ei ollut tahtonut erota Munan Baardinpojan kumppanuudesta. Ei,
sanoi Erlend, ja toi esiin vaimonsa isän Ruotsissa elävän suvun --
kyllä hän tiesi minkä arvoisina nuo Ruotsin herrat pitävät meitä.
Ellemme me näytä, mihin pystymme, niin joudumme kohta ruotsalaisten
isännyyden alle.
Niin, sanoivat toiset, olihan siinä perää. Mutta sitten he taas
puhuivat drotsista. He sanoivat Erlendin ajavan omia etujaan
pohjoisessa; karjalaiset olivat eräänä vuonna polttaneet Bjarkøn hänen
voutiensa silmien edessä ja ryöstelleet hänen lampuotejaan. Ja Erlend
muutti puhetapaa alkaen kujeilla -- mutta Erling Vidkuninpoika ei
etsinyt omaansa, ei suinkaan. -- Hän oli niin jalo ja hieno ja uljas
ritari kuin kukaan -- parempaa miestä ei olisi voinut löytää mistään
maan asioiden hoitoon. Herra varjele, Erling oli niin rehellinen ja
kunnianarvoisa kuin lakikirjan kultainen alkukirjain. Ihmiset nauroivat
ja painoivat paremmin mieleensä Erlendin vertauksen kultaisesta
alkukirjaimesta kuin tämän lavertelun drotsin oikeamielisyydestä.
Ei, Erlendiä ei otettu vakavalta kannalta -- nykyään, kun hän kuitenkin
oli jollakin tavoin suosiossa. Mutta kun hän nuorena saattoi asiansa
epäjärjestykseen ja epätoivoisena eli jalkavaimoineen, tahtomatta
lähettää tätä luotaan, kuninkaan käskystä ja kirkonkirouksesta
huolimatta -- silloin he olivat ottaneet hänet vakavalta kannalta ja
kääntynet hänestä osoittaen kiihkeätä suuttumusta hänen jumalattoman ja
häpeällisen elämänsä tähden. Se oli nyt unohdettu ja anteeksi annettu
-- ja Kristiina ymmärsi jonkinlaisen kiitollisuudentunteen vaativan
Erlendiä olemaan sellainen, jollaisena ihmiset hänestä pitivät -- hän
oli kärsinyt kipeästi ollessaan suljettuna vertaistensa parista.
Mutta -- Kristiina muisti miten hänen isänsä oli tapana suhtautua
kehnojen miesten vikoihin ja puutteisiin -- hän kohautti keveästi
olkaansa. Ihmisen kristillinen velvollisuus oli olla anteeksiantavainen
niitä kohtaan, jotka eivät osaa vastata teoistaan. Jos Erlendille oli
annettu anteeksi hänen nuoruudensyntinsä, niin --
Erlend oli kuitenkin vastannut teoistaan eläessään Elinen kanssa. Hän
oli vastannut synnistään siihen saakka, kun tapasi Kristiinan ja kun
tämä oli seurannut häntä alttiisti uuteen syntiin. Oliko siis Kristiina
itse --?
Ei. Nyt häntä alkoivat pelottaa omat ajatukset.
Ja hän koetti karkottaa luotaan huolet sellaisista asioista, joille
ei mahtanut mitään. Hän tahtoi ajatella vain seikkoja, joihin hän
voi vaikuttaa jotakin. Muu täytyi jättää Jumalan käsiin. Jumala oli
auttanut häntä kaikessa, missä hänen oma apunsa ei riittänyt. Husabyn
kartano alkoi olla hyvässä kunnossa, kuten se oli ollut ennen --
huonoista vuosista huolimatta. Kolme tervettä, kaunista poikaa oli
Jumala suonut hänen synnyttää -- joka vuosi Hän oli lahjoittanut
Kristiinalle uudelleen elämän, annettuaan hänen kohdata kuoleman
synnytystuskissa; Hän oli suonut hänen nousta vuoteesta täysin terveenä
joka synnytyksen jälkeen. Kaikki kolme herttaista poikaansa hän oli
saanut pitää tänä vuonna, jolloin tauti tempasi pois niin monta sievää
pikkulasta seudulta. Ja Gaute -- Gaute oli tuleva terveeksi, siihen hän
luotti varmasti.
Ja oli kai niin kuin Erlend sanoi -- että hänen täytyi esiintyä
komeasti ja pitää kaikki hyvässä kunnossa. Muuten hän ei olisi
kelvannut vertaistensa joukkoon ja voinut saavuttaa sellaisia oikeuksia
ja tuloja kuin hänen syntyperänsä vaati. Kristiinan täytyi koettaa
uskoa, että Erlend ymmärsi tuon asian paremmin kuin hän.
Oli mieletöntä ajatella, että Erlendillä olisi ollut jossakin suhteessa
paremmat olot niinä päivinä, jolloin hän eli syntisten paulojen
kietomana tuon toisen -- ja Kristiinan itsensä kanssa. Kristiina
muisti, minkälaiset Erlendin kasvot olivat olleet eri kertoina -- surun
runtelemat, intohimon vääristämät. Ei, ei, oli hyvä niinkuin oli.
Erlend oli vain vähän liian huoleton ja ajattelematon.
* * * * *
Erlend tuli kotiin vähää ennen Mikon-messua. Hän oli toivonut
löytävänsä Kristiinan sängystä, mutta tämä oli vielä jalkeilla.
Kristiina tuli Erlendiä vastaan tielle. Hän liikkui tällä kertaa
hirveän raskaasti -- mutta hän kantoi Gautea käsivarrellaan, kuten
aina; isommat pojat juoksentelivat hänen edellään.
Erlend hyppäsi hevosen selästä ja nosti pojat ratsaille. Kristiinan
kalpeat, kiusaantuneet kasvot kirkastuivat, kun ei Gaute pelännyt
isäänsä -- kaipa lapsi siis tunsi hänet. Kristiina ei kysynyt mitään
miehensä matkasta, vaan kertoi vain Gauten neljästä uudesta hampaasta
-- tällä oli ollut kovat tuskat niitä saadessaan.
Äkkiä parahti poika kovaan itkuun -- isän rintasolki oli raapinut
naarmun hänen poskeensa. Poika tahtoi takaisin äitinsä luokse, ja
Kristiina otti hänet pois, vaikka Erlend pani vastaan.
Vasta illalla heidän istuessaan salissa ja lasten nukkuessa kysyi
Kristiina mieheltään tämän Bergeninmatkasta -- niinkuin hän nyt vasta
olisi muistanut sen.
Erlend katsoi salaa vaimoonsa. Ystävä-parka -- tämä oli niin kurjan
näköinen. Ja niin hän kertoi aluksi kaikenlaisia pieniä uutisia. Erling
oli lähettänyt terveisiä ja käskenyt antaa Kristiinalle tämän -- hän
veti esiin pronssisen tikarin, vihreän ja homeensyömän -- oli hyvä
panna kätkyeen, jos Gautella oli riisi.
Kristiina kääri taas liinan tikarin ympärille, nousi vaivalloisesti
tuolista ja meni kätkyen ääreen. Hän pisti käärön kätkyen pohjalle
patjojen alle -- siellä oli jo ennestään maasta löydetty kivikirves,
majavan nielu, näsiän oksasta tehty risti, peritty hopeakalu ja
tuliraudan kappale, maariankämmekän juuria ja olavinpartaa.
"Mene vain nukkumaan jo, Kristiina", kehotti Erlend hellästi. Hän meni
vaimonsa luo ja veti kengät ja sukat tämän jalasta. Sillä välin hän
kertoi tärkeimmän uutisensa.
Haakon Ogmundinpoika oli tullut takaisin, ja venäläisten ja
karjalaisten kanssa oli solmittu ja vahvistettu rauha. Hän joutui itse
lähtemään pohjoiseen syksyllä. Ei ollut liikaa luottamista siihen, että
rauha syntyisi aivan paikalla. Ja siksi Vargøyssa tarvittiin miestä,
joka tunsi maan olot. Hänelle oli luvattu rajaton valta sikäläisessä
linnassa -- sitä täytyi lujittaa, jotta rauha säilyisi paremmin uusien
rajojen sisällä.
Erlend katsoi jännittyneenä vaimonsa kasvoihin. Tämä näytti vähän
säikähtyneeltä -- mutta ei kysellyt suuria, ja olihan selvä, ettei
Kristiina ymmärtänyt paljoa siitä, mitä nämä uutiset merkitsivät,
Erlend näki, miten väsynyt Kristiina oli -- eikä puhunut enempää siitä
asiasta, vaan jäi istumaan hetkeksi Kristiinan sängyn laidalle.
Itse hän tiesi, mihin oli ryhtynyt. Erlend naureskeli hiljaa
itsekseen riisuessaan vitkalleen vaatteitaan. Ei siellä joutaisi
istumaan hopeavyö mahan ympärillä, pitämään olutkemuja ystäville
ja sukulaisille, leikkaamaan kynsiään kauniiksi ja tasaisiksi ja
kiidättämään vahteja ja alipäälliköltä sinne ja tänne -- ei siellä
istuttu kädet ristissä, kuten kuninkaan päämiehet etelän linnoissa.
Vargøyn linnassa oli omalaatuisensa komento.
Siellä oli lappalaisia, venäläisiä, karjalaisia ja kaiken maailman
sekalistoa -- noita-akkoja, seitoja, pakanoita ja pirun pentuja, jotka
täytyi taas opettaa maksamaan veroa norjalaisille miehille ja jättämään
rauhaan norjalaiset asumasijat, jotka olivat yhtä kaukana toisistaan
kuin täältä on matkaa Møreen. Rauha -- ehkä sekin kerran saataisiin
säilymään siellä -- mutta hänen aikanaan siellä ei rauha ollut kestävä
sen kauemmin kuin piru istui messussa. Ja sitten oli hänen pidettävä
kurissa omat hurjimuksensa -- kevätpuoleen, kun näiden mieli alkoi
painua pimeydestä ja myrskystä, meren helvetillisestä jyrystä ja
kylmästä; kun alkoi uupua jauhoja ja voita ja juomista, kun miehet
tappelivat naisistaan ja kun alkoi olla vaikea kestää elämää saarilla.
Hän tunsi sitä jo vähän oltuaan siellä Gissur Gallen kanssa nuorena
poikana. Ehei -- ei siinä joutanut lojumaan kyljellään --!
Ingolf Peit, joka siellä oli nyt, oli kyllä paikallaan hänkin, mutta
Erling oli oikeassa siinä, että ritaristoon kuuluvan miehen siellä
piti olla asiain hoidossa -- muuten ei kukaan ymmärtäisi, että Norjan
kuninkaan vakaa tahto oli pysyttää valtansa sillä kulmalla. Hohoi --
hän tuli olemaan siellä kuin silmäneula kankaassa. Piru vieköön, siellä
ei ollut Norjan maita ennen kuin Malangissa.
Ingolf oli pystyvä mies -- kun sai jonkun käskijäkseen. Hän oli
antava Ingolfin hallittavaksi Hugrekkenin. Margygren oli uljain
kaikista laivoista, sen hän oli jo havainnut. Erlend nauroi hiljaista,
onnellista naurua. Hän oli usein sanonut Kristiinalle, että tämä
seuranainen hänellä oli ja tuli olemaan, Kristiina sai tyytyä siihen --.
* * * * *
Kristiina heräsi lapsen itkuun pimeässä. Erlend kuuli vaimonsa
liikahtavan toisen seinän viereisessä sängyssä ja puhelevan hiljaa
tyynnyttäen -- Bjørgulf oli alkanut valitella. Väliin sattui, että
poika herätessään joskus yöllä ei saanut silmiään auki rähmältä --
silloin äiti kostutti ne kielellään, Erlendistä se oli aina ollut
ilkeän näköistä, Kristiina hyräili hiljaa toisen seinän luona. Tuo
ohut, piipittävä ääni kiusasi Erlendiä.
Erlend muisti, mistä hän oli nähnyt unta. Hän oli kävellyt rannalla
-- se oli ollut kiviranta, ja hän hyppi kiveltä kivelle. Meri päilyi
kelmeänä ja kiiltäväpintaisena nuoleksien ulapan leviä -- oli
tyyni, varjoinen kesäpäivä, aurinkoa ei näkynyt. Hopealta hohtavaa
vuononsuuta vasten hän näki aluksen, joka kellui ankkurissa mustana ja
siropiirteisenä hiljaa mainingeilla. Haisi niin jumalattomasti mereltä
ja leviltä.
Hänen sydäntään kouristi ikävä ja kaipaus. Nyt -- yön pimeydessä,
maatessaan tässä vierassängyssä ja kuullessaan kehtolaulun
yksitoikkoisen sävelen tunkeutuvan korviinsa -- nyt hän tunsi, miten
hän kaipasi. Pois kotoa ja lasten luota, joita kiehui talo täynnä, pois
kuulemasta talonhoitoa, väkeä, tiloja ja kakaroita koskevia asioita
-- pois tuntemasta sydämen tuskaa Kristiinan tähden, joka aina kantoi
lasta kohdussaan ja jota hänen täytyi sääliä --!
Erlend painoi kädet vasten sydäntään. Oli kuin se olisi lakannut
lyömästä ja vapissut vain hiljaa kauhusta rinnassa. Hän ikävöi pois
Kristiinan luota. Kun hän ajatteli mikä Kristiinaa odotti tämän ollessa
nyt niin heikko ja voimaton -- sitä näkyi saattavan odottaa millä
hetkellä tahansa -- oli hän tukehtua pelosta. Mutta jos hän menettäisi
Kristiinan, ei hän ymmärtänyt, miten jaksaisi elää. Kuitenkaan ei
hän jaksanut elää yhdessäkään -- ei nyt; hän tahtoi päästä erilleen
kaikesta, hengähtämään, ja se tuntui aivan elämän asialta.
Herra Jeesus, Vapahtajani -- millainen mies hän oli! Tänä yönä hän sen
havaitsi. Kristiina, rakas, suloinen ystävä -- ja sittenkin, oikein
syvää sydämen iloa hän oli tuntenut Kristiinan luona vain siihen
aikaan, jolloin hän oli vietellyt tämän.
Hänhän oli uskonut varmasti, että sinä päivänä, jolloin hän oli saava
Kristiinan aviovaimokseen, omakseen Jumalan ja ihmisten edessä -- sinä
päivänä oli kaikki paha väistyvä hänen elämästään niin tyystin, että
hän unohtaisi sellaista koskaan olleenkaan.
Hän oli varmaan sellainen, ettei hän kärsinyt mitään oikein hyvää ja
puhdasta lähellään. Sillä Kristiina oli ollut kuin Jumalan enkeli
pelastuttuaan synnistä ja turmeluksesta, johon Erlend oli johdattanut
hänet. Lempeä, uskollinen, hiljainen, kelvollinen, kunnianarvoisa. Hän
oli kantanut kunnian takaisin Husabyhyn. Hänestä oli tullut jälleen se,
mikä hän oli ollut sinä kesäyönä, jolloin tuo nuori neitseellinen impi
oli painautunut Erlendin viitan alle luostarin puutarhassa ja tämä oli
ajatellut tuntiessaan tuon hennon nuoren ruumiin kylkeään vasten --.
ettei itse paholainenkaan olisi hennonut loukata tätä lasta tai tuottaa
hänelle surua.
Kyyneleet vuotivat Erlendin poskia pitkin.
-- Taitaa olla totta tuossa pappien puheessa, että synti syö miehen
sielun kuin ruoste -- sillä hänellä ei ollut ollut sielun rauhaa
herttaisen ystävänsä luona -- pois Kristiinan läheltä ja kaikista hänen
hommistaan hän kaipasi.
Hän oli itkenyt itsensä puolinukuksiin kuullessaan Kristiinan valvovan
ja kävelevän lattialla hymisten ja hyssytellen.
Erlend hyppäsi sängystä, kompastui pimeässä lapsenkenkiin, meni
vaimonsa luo ja otti Gauten häneltä. Poika parahti, ja Kristiina sanoi
valittaen: "Nyt minä juuri olin saamaisillani hänet uneen."
Isä koetti tyynnyttää kirkuvaa lasta, läiskäytti tätä pari kertaa
takapuoleen -- ja kun poika parkui entistä pahemmin, keikutti hän tätä
niin kovaa, että Gauten suu meni pelosta lukkoon. Tällaista ei vielä
ollut sattunut hänen elämässään.
"Nyt sinä saat käyttää sitä älyä, joka sinulle on annettu, Kristiina."
Kiukku vei Erlendiltä aivan voimat hänen seisoessaan säikähtyneenä,
paljaana ja palellen pilkkopimeässä huoneessa, läkähtymäisillään oleva
kakara sylissään. "Loppu tästä pitää tulla, sen minä sanon -- mitä
varten sinulla muuten on lapsenpiikasi -- nukkukoot kakarat heidän
kanssaan, sinä menehdyt tämmöiseen?-"
"Etkö sinä salli minun pitää omia lapsiani luonani sitä lyhyttä aikaa,
joka minulla on jäljellä", valitti vaimo hiljaa.
Erlend ei _tahtonut_ ymmärtää, mitä hän tarkoitti.
"Sinä aikana, mikä sinulla on jäljellä, tarvitset sinä _rauhaa_. Mene
nyt nukkumaan, Kristiina", pyysi hän lempeämmin.
Hän otti Gauten viereensä sänkyyn, lauloi tälle vähän ja löysi pimeässä
vyönsä sängynportaalta. Pienet hopealastat kitisivät ja kiikkuivat
pojan leikkiessä vyöllä.
"Ei kai siinä ole tikaria?" kysyi Kristiina levottomasti sängystään,
ja Gaute päästi kovan porun kuullessaan äidin äänen. Erlend hyssytteli
lasta ja helisti vyötään, ja viimein lapsi tyyntyi.
Tuon surkean pojun tuskin saattoi toivoa jäävän eloon -- mahtoikohan
Gautella edes olla älyä.
Ei, ei, armahin Neitsyt Maaria, sitä hän ei tarkoittanut -- eihän hän
toki toivonut oman pikku poikansa kuolemaa. Ei, ei, Erlend otti lapsen
käsivarsilleen ja painoi kasvonsa sen pehmeitä, hienoja hiuksia vasten.
Heidän kauniit poikansa. -- Mutta häntä väsytti niin kuulla puhuttavan
näistä aamusta iltaan, hän väsyi siihen, että nämä aina olivat jaloissa
joka paikassa. Hän ei käsittänyt, että kolme kakaraa saattoi olla
kaikkialla yhdellä kertaa. Mutta hän muisti, miten vihan vimmoissaan
hän oli ollut Elinelle, kun ei tämä välittänyt heidän lapsistaan. Hän
oli varmaan kauhea mies -- sillä häntä suututti sekin, ettei hän nähnyt
enää milloinkaan Kristiinaa ilman että lapset aina riippuivat tämän
liepeissä.
Hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista tunnetta nostaessaan
syliinsä laillisia poikiaan kuin silloin, kun hänen käsivarsilleen ensi
kertaa oli laskettu Orm. Oi Orm, Orm, poikani! -- Erlend oli ollut jo
silloin niin kyllästynyt Elineen -- väsynyt tämän itsepäisyyteen ja
kiivauteen ja hillittömään rakkauteen. Hän oli huomannut, että Eline
oli liian vanha hänelle. Ja hän oli alkanut ymmärtää, mitä tuo hulluus
oli maksava. Mutta hän ei ollut voinut ajaa Elineä luotaankaan -- kun
tämä oli menettänyt kaiken hänen tähtensä. Pojan syntymä oli saattanut
hänet sietämään äitiä, sen hän tunsi. Hän oli ollut niin nuori
tullessaan Ormin isäksi, ettei hän ollut täysin käsittänyt lapsensa
tulevaa asemaa -- sen äiti kun oli toisen miehen aviovaimo.
Itku pyrki taas esiin ja hän painoi Gauten lujemmin itseensä. Orm --
ketään lapsistaan ei hän ollut rakastanut niinkuin tätä; hän kaipasi
tätä niin ja katui katkerasti jokaista kovaa ja kiivasta sanaa,
jolla oli pahoittanut pojan mieltä. Orm ei ollut voinut saada tietää
kuinka hänen isänsä rakasti häntä. Ja syynä hänen katkeruuteensa ja
epätoivoonsa oli ollut se -- tämä selvisi hänelle vähitellen --,
ettei Ormia milloinkaan voitaisi lukea hänen lailliseksi pojakseen ja
ettei hän milloinkaan voisi periä isänsä vaakunakilpeä. Ja hän oli
mustasukkainen siitä, että näki pojan kiintyvän enemmän äitipuoleen
kuin häneen ja että Kristiinan tasainen, lempeä hyvyys kasvavaa poikaa
kohtaan oli kuin häneen itseensä lankeava moite.
Sitten hän muisti vuorokaudet, joita ei jaksanut ajatella. Orm makasi
ruumiina ylisillä ja naiset sanoivat, että he luulivat tämän tiedon
tappavan Kristiinan. Miehet hakkasivat Ormille haudan kirkkoon
ja kysyivät tuliko Kristiina haudattavaksi siihen vai vietäväksi
Gregoriuksenkirkkoon, missä Erlendin vanhemmat lepäsivät.
Oi voi -- hän pidätti henkeään sitä muistaessaan. Hänen takanaan oli
koko elämällinen muistoja, joita hän pakeni siksi, ettei jaksanut
ajatella niitä. Tänä yönä hän sen ymmärsi. Hän saattoi unohtaa ne
jotenkuten arkihyörinässä, mutta hän ei voinut suojella itseään sitä
vastaan, että joskus sukelsi esiin tämmöinen hetki -- ja silloin tuntui
kuin kaikki rohkeus olisi puhallettu hänestä pois.
Haugenin päivät oli hänen melkein onnistunut saada mielestään. Hän ei
ollut käynyt Haugenilla sen yön perästä, jolloin ajoi sieltä pois,
eikä hän ollut nähnyt Bjørnia ja Aashildia häittensä jälkeen. Hän oli
pelännyt tavata herra Bjørnia. Ja nyt. -- Hän muisti mitä Munan oli
kertonut -- että siellä kummitteli; Haugenissa kummitteli niin, että
rakennukset oli jätetty tyhjiksi; kukaan ei tahtonut asua siellä, ei
ilmaiseksikaan.
Bjørn Gunnarinpoika oli ollut rohkea sillä lailla, miten hän itse ei
milloinkaan tulisi olemaan. Hänen kätensä ei ollut vapissut hänen
tappaessaan vaimonsa -- Munan oli kertonut iskun käyneen suoraan
sydämeen.
Talvella tuli kuluneeksi kaksi vuotta Bjørnin ja Aashild-rouvan
kuolemasta. Ihmiset eivät olleet nähneet savun nousevan Haugenista
viikkoon; silloin jotkut miehet rohkaisivat mielensä ja lähtivät
sinne. Bjørn-herra virui sängyssä katkotuin kurkuin; hän piti vaimonsa
ruumista sylissään. Sängyn edessä lattialla oli hänen verinen tikarinsa.
Kaikki olivat ymmärtäneet asian kulun -- mutta Munan Baardinpoika ja
hänen veljensä saivat kuitenkin heidät haudatuksi vihittyyn maahan. --
Olihan siellä voinut käydä tihutyöntekijöitä, sanoivat nämä, vaikka
Bjørnin ja Aashildin tavara-arkkua ei ollut liikutettu. Ruumiita eivät
olleet koskeneet hiiret eivätkä rotat -- Haugenissa ei muuten sellaisia
ollutkaan -- ja kansa piti sitä merkkinä rouvan noituudesta.
Munan Baardinpoika oli ollut kauhean järkyttynyt äitinsä kuolemasta.
Hän oli lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle Pyhän Jaakon haudalle
Kompostellaan heti sen jälkeen.
Erlend muisti oman äitinsä kuoleman jälkeisen aamun. Heidän laivansa
oli ollut ankkurissa Moldøyn salmessa, mutta oli niin sakea sumu,
että tuon valkoisen seinän läpi näkyi vain hetkittäin tunturinsyrjä,
jonka alla he olivat. Veneen soutaessa maihin pappia kaikui airon
ääni umpeasti ilmassa. Erlend oli seisonut keulassa katsellen soutua
laivalta. Kaikki, mihin hän koski, oli sumusta märkää; hänen hiuksensa
ja vaatteensa olivat pisaroita täynnä ja vieras pappi ja tämän saattaja
kyyhöttivät veneessä kuin haukat sateessa, pyhät astiat sylissään.
Airojen loiske, hankojen kitinä ja tunturiseinästä kimpoava kaiku
kuului vielä sen jälkeen kun vene jo aikaa sitten oli kadonnut sumuun.
Silloin hänkin oli päättänyt lähteä pyhiinvaellusretkelle. Hänellä
oli ollut silloin yksi ainoa toive -- että hän vielä kerran saisi
nähdä äitinsä suloiset, lempeät kasvot sellaisina kuin ne olivat
olleet ennen -- sileine, hienoine, kalpeanruskeine kiharoineen. Äiti
makasi nyt laivan kannen alla kasvot kauheiden haavojen runtelemina,
jotka halkeilivat ja pursuttivat pieniä kirkkaita märkähelmiä äidin
koettaessa hymyillä hänelle.
Eihän hän voinut sille mitään, että isä oli ottanut hänet sillä
lailla vastaan. Ja että hän sitten oli liittynyt erääseen, joka oli
ajettu tielle kuten hänkin. Ja sitten hän oli heittänyt mielestään
pyhiinvaellusretken eikä sen jälkeen ollut välittänyt enää ajatella
äitiään. Vaikka tämän elämä oli ollut raskas maan päällä, niin kai hän
nyt oli siellä missä oli rauha -- hänellä, Erlendillä, ei ollut tietoa
rauhasta liityttyään uudelleen Elineen.
Rauha --! Sitä hän oli varmaankin tuntenut vain yhden ainoan kerran
elämässään -- sinä yönä, jolloin hän istui kiviaitaa vasten metsän
laidassa Hofvinissa pidellen vyötäisiltä Kristiinaa, joka nukkui hänen
sylissään -- levollista, leppeää, keskeytymätöntä lapsenunta. Kauan
hän ei ollut voinut olla koskematta Kristiinaan. Rauhaa hän ei ollut
löytänyt Kristiinan luota sen jälkeen, eikä hän ollut löytänyt sitä
hänen luotaan nyt. Vaikka hän näki, että kaikki kartanon muu väki tunsi
rauhan hänen lähellään.
Ja nyt hän ikävöi vain melskettä. Hän kaihosi mielettömästi
ulkoluotojen keskeen, kaihosi hyrskyävää pohjoista merta, mantereen
loputonta rantaa, valtavia vuonoja, jotka saattoivat kätkeä monenmoisia
vaaroja ja loukkuja, ihmisiä, joiden kieltä hän tunsi vain osapuilleen,
näiden taikoja, epävakaisuutta ja päähänpistoja, sotaa ja merenkäyntiä,
omien aseittensa ja miestensä aseiden kalsketta.
Erlend vaipui viimein uneen, mutta heräsi taas -- mitä hän olikaan
uneksinut -- Niin tosiaan. Että hän oli maannut sängyssä kummallakin
puolellaan musta lappalaistyttö. Se oli jokin puoliunhoon vaipunut
tapaus siltä ajalta, jolloin hän oli ollut pohjoisessa Gissurin
kanssa -- muuan hurja yö, jolloin he kaikki olivat olleet humalassa
ja järjiltään. Hän ei muistanut paljon muuta koko tapahtumasta kuin
naisista lähtevän äikeän villipedon hajun.
Ja tässä hän nyt makasi pienen sairaan poikansa vieressä tämmöisiä unia
nähden. Hän pelkäsi itseään niin, ettei uskaltanut enää ruveta unta
hieromaan. Eikä hän sietänyt maata valveillakaan. Kylläpä hän taisi
olla turmion tuoja. Pelosta jäykkänä hän makasi liikkumatta paikallaan
tuntien sydämensä takovan -- ja odotti sarastuksen vapautusta.
Hän sai suostutetuksi Kristiinan pysymään vuoteessa seuraavan päivän,
sillä hän ei jaksanut nähdä tämän laahustavan ympäri taloa noin
viheliäisenä. Hän istui Kristiinan luona ja piti tämän kättä omassaan.
Kristiinalla oli ollut niin kauniit käsivarret -- hennot, mutta niin
pyöreät, ettei nivelien luita näkynyt lainkaan. Nyt ne riippuivat kuin
solmuruoska laihtuneista olkapäistä, ja käsivarren alapuoli oli aivan
sinertävä.
Ulkona tuuli ja satoi niin että rapakko roiskui. Kun Erlend myöhemmin
päivällä tuli ritariparvesta, kuuli hän Gauten surkean itkun jostakin
pihalta. Ahtaassa solassa rakennusten välissä istuivat hänen kolme
poikaansa pahimmassa sateessa räystäsveden alla. Naakkve piteli kiinni
pienintä veljeä Bjørgulfin koettaessa työntää tämän suuhun elävää
onkimatoa -- hänellä oli koura täynnä kiemurtelevia, vaaleanpunaisia
lieroja.
Pojat olivat nousseet seisomaan ja kuuntelivat loukkaantuneen näköisinä
isän torumista. He kertoivat vanhan Aanin sanoneen, että Gaute saisi
hampaat ilman kipuja, jos hänet saisi puraisemaan elävää matoa.
Kaikki kolme olivat likomärät kiireestä kantapäähän. Erlend huusi
lapsenhoitajia -- nämä tulivat juosten paikalle, toinen miestentuvasta,
toinen tallista. Isäntä noitui heitä suut silmät täyteen, pisti Gauten
käsivartensa alle kuin porsaan ja ajoi toisia edellään sisään.
Vähän ajan kuluttua istuivat pienokaiset kuivina ja tyytyväisin
mielin sinisissä pyhävaatteissaan rivissä äidin sängyn viereisellä
portaalla. Isä oli vetäissyt rahin viereen, leikki ja parpatti ja
rutisteli nauraen tenaviaan haihduttaakseen mielestään viime yön
kauhun. Mutta äiti hymyili ilosta, kun Erlend viitsi leikkiä lasten
kanssa. Isä kertoi heille, että hänellä oli ihan oikea lappalaisnoita,
joka oli kahdensadan vuoden vanha ja niin kuivettunut, ettei se ollut
tätä suurempi. Se oli nahkapussissa isossa arkussa hänen laivassaan.
Tietysti sille annettiin ruokaa, kuinkas muuten -- joka jouluksi
kristityn miehen reisi -- se riitti sille koko vuodeksi. Jos he eivät
olleet kilttejä ja istuneet alallaan sekä olleet marisematta äidilleen,
joka oli kipeä, joutuisivat hekin nahkapussiin.
"Äiti on kipeä siksi, että hän kantaa meidän sisartamme", sanoi Naakkve
ylpeänä siitä, että tiesi asian niin hyvin.
Erlend veti pojan korvasta polvelleen:
"Niin -- ja kun hän on syntynyt, tuo sisarenne, niin minä annan
lappalaisakan noitua teidät kaikki kolme jääkarhuiksi ja sitten saatte
lönkytellä autiossa metsässä, mutta tyttäreni perii kaiken tavaran --"
Lapset rupesivat huutamaan ja kiipesivät sänkyyn äidin luo -- Gaute ei
ymmärtänyt mitään asiasta, mutta kirkui ja kompuroi hänkin sinne, kun
näki toisten tekevän niin. Kristiina moitti Erlendiä -- tämän ei toki
pitänyt laskea niin pelottavaa pilaa. Mutta Naakkve kapusi taas alas,
naurun ja pelon hurmiossa hän ryntäsi isänsä kimppuun, tarrautui hänen
vyöhönsä ja koetti purra Erlendin käsiä riemusta kirkuen.
* * * * *
Erlend ei saanut tälläkään kertaa tytärtä, jota oli niin toivonut.
Kristiina synnytti hänelle kaksi tukevaa, kaunista poikaa, mutta oli
vähällä saada maksaa ne hengellään.
Erlend antoi kastaa toisen Ivariksi, Ivar Gjeslingin mukaan, toisen
kuningas Skulen kaimaksi. Tämän nimi ei ollut muuten kulkenut suvussa
-- Ragnfrid-rouva oli sanonut isänsä olleen onnettomuutta levittävän
miehen, ja siksi hänen nimeään ei tahdottu uusia. Mutta Erlend vannoi,
ettei kellään hänen pojistaan ollut komeampaa nimeä kuin tällä
nuorimmalla.
Syksy oli nyt kulunut niin pitkälle, että Erlendin täytyi lähteä
pohjoiseen heti kun Kristiina oli päässyt vaikeimman ajan yli. Ja
Erlend ajatteli mielessään, että saattoi olla hyväkin, että hän oli
poissa jo ennen kuin Kristiina nousi vuoteesta. Viisi poikaa viiden
vuoden aikana -- johan se riitti, eikä hän tahtonut itselleen sitä
huolta, että Kristiina kuolisi lapsivuoteeseen sillaikaa kun hän oli
Vargøyssa.
Hän aavisti Kristiinan ajattelevan samaan suuntaan. Tämä ei enää
valitellut sitä, että Erlend lähti hänen luotaan. Kristiina oli pitänyt
jokaista lasta, joka oli hänelle suotu, kalliina Herran lahjana ja
kestänyt tuskat seikkana, josta ei sopinut napista. Mutta tällä
kertaa hänellä oli ollut niin ankara urakka, että Erlend näki hänen
kadottaneen kaiken rohkeutensa. Hän lepäsi vuoteessa savenkaltaisena
kasvoiltaan katsellen kahta vieressään nukkuvaa kapalokääröä, eikä
hänen silmiensä ilme ollut yhtä iloinen kuin aikaisemmin.
Erlend istui hänen luonaan ajatellen mielessään tarkoin koko
pohjan-retken. Siitä taisi tulla kova merimatka näin myöhään syksyllä
-- tuntui myös kummalliselta joutua sinne pitkään talviseen yöhön.
Mutta hän kaipasi sinne sanomattomasti. Viimeaikainen pelko ja hätä
vaimon puolesta oli murtanut kaiken hänen vastustusvoimansa -- hän
antautui tahdottomasti ikävänsä valtaan ja halasi kotoa pois.