II

Seuraavana vuonna, eräänä iltana joulunpyhien lopulla, ilmestyivät

Kristiina Lauritsantytär ja Orm Erlendinpoika odottamatta mestari

Gunnulfin kaupunkiasuntoon.

Oli tuullut ja satanut räntää koko päivän huomenkoitosta alkaen, ja

iltapuoleen kiihtyi ilma oikeaksi lumimyrskyksi. Vieraat olivat aivan

lumisia astuessaan tupaan, jossa pappi istui väkineen aterialla.

Gunnulf kysyi kauhistuneena, oliko kotona tapahtunut jotakin. Mutta

Kristiina pudisti päätään. Hän vastasi langon kysymykseen Erlendin

olevan pidoissa Gelminissä, mutta itse hän oli ollut niin väsynyt,

ettei jaksanut lähteä mukaan.

Pappi kummasteli, kuinka Kristiina oli jaksanut ratsastaa kaupunkiin

asti -- molempien hevoset olivat aivan loppuun ajetut -- viimeisellä

taipaleella he olivat töin tuskin jaksaneet kamppailla kinosten läpi.

Gunnulf lähetti molemmat talon naiset Kristiinan mukaan hankkimaan

hänelle kuivia vaatteita. Naiset olivat hänen entinen imettäjänsä ja

tämän sisar -- muuta naisväkeä ei papin talossa ollut. Itse hän otti

haltuunsa veljenpojan. Orm sanoi:

"Kristiina on luullakseni sairas. Minä sanoin siitä isälle, mutta hän

suuttui --"

Kristiina oli ollut aivan suunniltaan viime ajat, kertoi poika. Orm ei

ymmärtänyt, mitä se oli. Hän ei muistanut kumpi heistä, Kristiinako

vai hän, oli keksinyt, että he voisivat lähteä tänne -- Kristiina oli

tainnut sanoa ensiksi, että hän kaipasi niin Kristuksen-kirkkoa, ja Orm

oli silloin sanonut, että hän tahtoi tulla saattamaan. Ja tänä aamuna,

heti isän ratsastettua kotoa, oli Kristiina sitten sanonut, että nyt

hän tahtoi lähteä. Orm oli taipunut, vaikka hän huomasi ilman näyttävän

uhkaavalta -- Kristiinan silmät tekivät hänet levottomaksi.

Gunnulf ajatteli Kristiinan palatessa takaisin sisään, että ne tekivät

hänetkin levottomaksi. Hän näytti kauhistuttavan laihalta Ingridin

mustassa puvussa, kasvot olivat niinen väriset ja silmät sisään

vajonneet ja tummien kehien ympäröimät -- katse oli outo ja synkkä.

Gunnulf ei ollut nähnyt häntä kolmeen kuukauteen -- siitä pitäen, kun

hän oli ollut lapsen kastajaisissa Husabyssä. Kristiina oli ollut

silloin hyvinvoivan näköinen levätessään vuoteella juhla-asussa, ja

hän oli sanonut tuntevansa itsensä terveeksi -- synnytys oli ollut

helppo. Ja hän oli pannut kovasti vastaan, kun Ragnfrid Ivarintytär ja

Erlend tahtoivat antaa tämän lapsen imettäjälle -- hän oli itkenyt ja

rukoillut, että hän saisi imettää Bjørgulfin itse. -- Toiselle pojalle

oli annettu Lauritsan isän nimi.

Pappi kysyi siis ihan ensiksi Bjørgulfia -- hän tiesi, ettei Kristiina

ollut pitänyt siitä imettäjästäkään, jonka he toimittivat lapselle.

Mutta Kristiina sanoi nyt pojan viihtyvän hyvin ja Fridan pitävän

hänestä sekä hoitavan lasta paremmin kuin kukaan oli luullut. Entä

Nikulaus? kysyi setä. Oliko hän yhtä kaunis kuin ennen? Äidin kasvoille

ilmestyi hymyn väike. Naakkve tuli päivä päivältä kauniimmaksi. Ei

hän puhunut paljoa, mutta oli muuten joka suhteessa edellä ikäisiään

ja niin iso -- kukaan ei olisi uskonut hänen olevan vasta toisella

vuodella, niin sanoi Gunna-rouvakin.

Sitten hän taas vaipui ajatuksiin. Mestari Gunnulf katsoi noita kahta,

veljenvaimoa ja veljenpoikaa, heidän istuessaan hänen kummallakin

puolellaan. Tulijat näyttivät niin väsyneiltä ja surullisilta, että

hänen sydäntään aivan ahdisti.

Orm oli tosin aina raskasmielisen näköinen. Poika oli nyt

viisitoistavuotias ja hän olisi ollut mitä kaunein nuorukainen, ellei

hän olisi näyttänyt niin pehmeäluontoiselta ja heikolta. Hän oli

melkein isänsä pituinen, mutta hänen vartensa oli liian hontelo ja

kapeaharteinen. Kasvoiltaankin hän muistutti Erlendiä, mutta hänen

silmänsä olivat paljon tummemman siniset kuin isän, ja ensimmäisten

mustien parranhaituvien varjostama suu oli vielä pienempi ja hennompi

kuin Erlendin ja aina tiukasti suljettu; suupieliin oli painunut pieni

alakuloinen piirre. Ormin kapea, ruskea niskakin, joka näkyi mustan,

kiharan tukan alta, näytti kumman onnettomalta hänen syödessään siinä

hiukan etukumarassa.

Kristiina ei ollut ennen istunut lankonsa kanssa samassa pöydässä tämän

luona. Edellisenä vuonna hän oli ollut Erlendin mukana kaupungissa

kevätkäräjillä, ja silloin he olivat asuneet tässä samassa talossa,

jonka Gunnulf oli perinyt isältään, mutta silloin asui pappi

ristinveljien luostarissa erään kaniikin sijaisena. Nyt oli mestari

Gunnulf Steinin seurakuntapappi, mutta hän piti siellä sijaista johtaen

kirjankirjoitustöitä arkkihiippakunnan kirkoissa kanttorin, herra Eirik

Finninpojan sairastaessa. Ja nyt hän asui omassa talossaan.

Tupa oli vähän erilainen kuin mitä Kristiina oli tottunut näkemään.

Talo oli puusta, mutta keskelle itäistä päätyseinää oli Gunnulf

muurauttanut suuren uunin, jollaisia hän oli nähnyt eteläisemmissä

maissa; roihuvalkea paloi kankirautojen takana. Pöytä oli toisella

pitkällä seinällä, ja vastakkaisella seinällä oli penkkejä

kirjoituslautoineen; Neitsyt Maarian kuvan edessä paloi keltainen

messinkinen lamppu, ja sen lähellä oli kirjatelineitä.

Vieraalta tuntui hänestä tupa ja vieraalta lanko, kun hän näki

tämän istuvan pöydässä alaistensa kera; siinä oli pappeja ja

miespalvelijoita, jotka näyttivät omituisen puolipapillisilta. Oli

siinä köyhääkin kansaa -- vanhoja äijiä ja eräs nuori poika, jolla oli

kaivomaisen ohuet punaiset luomet tyhjien silmäkuoppien yllä. Naisten

penkillä molempien vanhojen talonnaisten vieressä istui tyttö, jolla

oli parin vuoden vanha lapsi sylissä; hän ahtoi nälissään sisäänsä

särvintä ja työnsi sitä lapsen suuhun, niin että pienokaisen posket

olivat haljeta.

Kaikki Kristuksenkirkon papit ruokkivat nimittäin köyhää kansaa.

Mutta Kristiina oli kuullut, että Gunnulf Nikulauksenpojan luona kävi

vähemmän kerjäläisiä kuin toisten pappien luona, vaikka -- tai juuri

siksi, että tämä syötti heidät luonaan tuvassa, kestiten jokaista

almunanojaa kuin arvossapidettyä vierasta. He saivat ruokaa hänen

omasta vadistaan ja olutta papin omista astioista. Köyhät kävivät hänen

luonaan milloin katsoivat tarvitsevansa särpimen puolta -- muuten he

menivät mieluummin toisten pappien luo, missä heitä ravittiin puurolla

ja kaljalla pirtissä.

Heti kun kirjuri oli lukenut ruokarukouksen, tahtoivat köyhät vieraat

lähteä. Gunnulf puhutteli lempeästi jokaista erikseen, kysyi, eivätkö

he tahtoneet jäädä taloon yöksi tai tarvitsivatko he jotakin muuten;

mutta vain sokea poika jäi taloon. Tyttöä, jolla oli lapsi, pyysi pappi

erityisesti jäämään, ettei tämän tarvitsisi kantaa lastansa ulkona

yöllä, mutta tyttö mutisi anteeksipyynnön ja kiiruhti ulos. Sitten

pyysi Gunnulf erästä palvelijaa katsomaan, että sokea Arnstein sai

olutta ja mukavan vuoteen vierastuvassa. Sitten hän otti hartioilleen

huppuviitan ja sanoi:

"Te, Orm ja Kristiina, olette kaiketi väsyneet ja tahdotte mennä

levolle. Audhild pitää teistä huolen -- te nukutte varmaan minun

palatessani kirkosta."

Mutta Kristiina pyysi päästä mukaan. "Siksi minä olen tänne tullutkin",

sanoi hän, luoden epätoivoiset silmänsä Gunnulfiin. Ingrid lainasi

hänelle kuivan viitan, ja he liittyivät Ormin kanssa pieneen

saattueeseen, joka lähti pappilasta.

Kellojen ääni kuului aivan heidän päänsä päältä mustan yötaivaan

korkeudesta -- kirkkoon ei ollut monta askelta. He kahlasivat syvässä,

märässä, vastasataneessa lumessa. Pyry oli tauonnut, mutta muutamia

pieniä lumihiutaleita lenteli vielä ilmassa hohtaen heikosti pimeässä.

* * * * *

Väsymykseen nääntymäisillään koetti Kristiina nojautua pylvääseen,

jonka vieressä seisoi, mutta kivi hohti kylmää. Hän seisoi pimeässä

kirkossa tuijottaen ylös kuorin valoihin. Hän ei voinut erottaa

Gunnulfia. Mutta tämä istui siellä pappien keskellä kynttilöineen ja

kirjoineen. -- Ei, ei hän sittenkään taitaisi voida puhua tälle --

Hänestä tuntui tänä iltana siltä kuin ei hänelle voisi löytää apua

mistään. Sira Eiliv oli moittinut häntä kotona siitä, että hän antoi

arkisyntien painaa mieltään niin raskaasti -- hän sanoi sitä ylpeyden

kiusaukseksi, hänen tuli vain olla harras rukouksessa ja hyvissä

töissä, niin ei hänelle jäisi aikaa miettiä liian paljon muita asioita.

"Perkele on siksi viisas, että ymmärtää lopulta kuitenkin kadottavansa

sinun sielusi eikä viitsi vaivata sinua niin paljon --"

Hän kuunteli vuorolaulua ja muisteli nunnien kirkkoa Oslossa. Siellä

hän oli itse yhtynyt pienellä, mitättömällä äänellään ylistyslauluun --

ja alhaalla kirkon sivulla seisoi Erlend viitta leukaan asti vedettynä

-- ja he miettivät vain sitä, miten voisivat salassa tavata toisensa.

Ja hän oli ajatellut tuota pakanallista ja polttavaa lempeä, että ei

kai se nyt ollut niin kauhea synti. Eiväthän he muuta voineet -- ja

molemmathan he olivat naimattomat. Se oli ollut ensi sijassa maallisen

lain rikkomus. Erlendhän tahtoi juuri sen kautta päästä irti kauheasta

syntielämästä -- ja hän, Kristiina, oli puolestaan ajatellut, että

Erlend saisi helpommin voimaa vapautua vanhasta synnistään, kun hän oli

antanut tämän käsiin kunniansa ja onnensa ja elämänsä.

Ollessaan viimeksi polvillaan tässä kirkossa oli hän tajunnut

täydellisesti, että hän oli silloin vain koettanut narrata Jumalaa

valheilla ja verukkeilla. Heidän hyvä onnensa, eikä suinkaan heidän

siveytensä, oli ollut syynä siihen, että oli sellaisiakin käskyjä,

joita he eivät olleet rikkoneet, syntejä, joita he eivät olleet

tehneet. Jos hän olisi ollut toisen vaimo kohdatessaan Erlendin -- ei

hän olisi säälinyt Erlendin sielun autuutta ja kunniaa enemmän kuin

eräs toinenkaan, jota hän oli tuominnut niin armottomasti. Ei ollut

mitään, siltä hänestä nyt näytti, mihin hän ei olisi silloin voinut

antaa viekoitella itsensä, harhaanjohdettuna ja epätoivoissaan. Hän oli

tuntenut tahtonsa karaistuvan rakkaudessa teräväksi ja kovaksi kuin

veitsi, joka on valmis katkomaan poikki kaikki siteet, sukulaisuuden,

kristinuskon, kunnian. Hänessä oli ollut vain polttava halu saada nähdä

Erlendiä, olla hänen lähellään, avata huulensa hänen tuliselle suulleen

ja sylinsä sille silmittömän suloiselle tunteelle, jonka Erlend oli

opettanut hänelle.

Ei. Ei perkele ollut sittenkään varma siitä, että kadottaisi hänen

sielunsa. Mutta maatessaan tässä surun murtamana syntiensä tähden,

sydämensä kovuuden tähden, epäpuhtaan elämänsä ja sielunsa sokeuden

tähden -- oli hän tuntenut pyhimyskuninkaan kietovan hänet suojaavan

kaapunsa alle. Hän oli tuntenut tämän voimakkaan, lämpimän käden

omassaan, kuningas oli osoittanut hänet sitä valoa kohti, joka on

kaiken voiman ja pyhyyden alku. Pyhä Olavi oli kääntänyt hänen

silmänsä ristiinnaulittuun Kristukseen -- katso Kristiina, tuossa

on Jumalan rakkaus! Ja hän oli alkanut tajuta Jumalan rakkautta ja

pitkämielisyyttä. Mutta hän oli jälleen kääntynyt valosta ja sulkenut

sydämensä siltä, eikä hänen mielessään nyt ollut muuta kuin tuskaa ja

vihaa ja pelkoa.

Kehno, kehno hän oli. Hän oli jo ymmärtänyt itsekin, että sellainen

nainen kuin hän tarvitsi kovia koettelemuksia ennen kuin parantuisi

sydämensä kylmyydestä. Ja kuitenkin hän oli niin tuskainen, että

luuli sydämensä pakahtuvan suruista, jotka oli laskettu hänen

kannettavakseen. Ne olivat kaikenlaisia pieniä suruja, -- mutta niitä

oli niin monta -- ja hän oli niin kärsimätön --

Hän näki poikapuolensa pitkän, sorean varren miesten puolella.

Hän ei _voinut_ sille mitään. Hän rakasti Ormia kuin omaa lastaan,

mutta hänen oli mahdoton pitää Margretista. Hän oli koettanut ja

koettanut pakottaa itseään pitämään tästäkin lapsesta siitä päivästä

lähtien talvella, jolloin Ulf Haldorinpoika oli tuonut hänet Husabyhyn.

Hänestä itsestäänkin oli kauheata, että hän saattoi tuntea sellaista

vastenmielisyyttä ja vihaa pientä yhdeksänvuotiasta tyttöä kohtaan!

Ja hän tiesi sen kyllä jossain määrin johtuvan siitä, että lapsi

oli pelottavasti äitinsä näköinen. Hän ei ymmärtänyt Erlendiä; tämä

iloitsi vain siitä, että hänen pieni kultakiharainen, ruskeasilmäinen

tyttärensä oli niin kaunis. Ei lapsi näyttänyt milloinkaan herättävän

mustia muistoja isässä. Oli aivan kuin Erlend olisi kokonaan unohtanut

lastensa äidin. Mutta se ei johtunut ainoastaan siitä, että Margret

muistutti tuota naista. Margret ei kärsinyt opetettavan itselleen

mitään, hän oli kopea ja paha palvelusväkeä kohtaan, valheellinen

hän oli myös ja silmänpalvelija isälleen. Hän ei pitänyt isästään

sillä tavoin kuin Orm piti -- hän tahtoi aina saada itselleen jotakin

painautuessaan Erlendin kylkeen hyväillen ja kähnäillen. Ja Erlend

jakoi hänelle tuhlaten lahjoja ja täytti kaikki tytön oikut. Orm ei

myöskään pitänyt sisarestaan, sen oli Kristiina huomannut.

Hän kärsi tuntiessaan itsensä niin kovaksi ja pahaksi, ettei voinut

nähdä Margretin temppuja ilman vastenmielisyyttä ja tuomitsemishalua.

Mutta vielä enemmän hän kärsi loputtomista hankauksista Erlendin

ja tämän pojan välillä. Ja kaikista eniten hän kärsi siksi, että

näki Erlendin rakastavan tuota poikaa sisimmässään rajattomasti

-- ja tulevan kiivaaksi ja julmaksi Ormia kohtaan siksi, ettei

kuolemakseen tiennyt, mitä pojasta tekisi ja miten turvaisi tämän

tulevaisuuden. Hän oli antanut äpärälapselleen talon ja tavaraa --

mutta jostakin syystä oli aivan mahdotonta ajatella Ormia talonpoikana.

Ja Erlend joutui aivan suunniltaan aina kun huomasi, miten heikko ja

voimaton poika oli -- hän kutsui poikaansa rääsyksi, rääkkäsi tätä

liioilla karkaisukeinoilla, opetti hänelle tuntikaupalla raskaiden

aseiden käyttöä, joita poika ei mitenkään jaksanut kantaa, pakotti

tämän juomaan itsensä sairaaksi illalla, oli viedä tältä hengen

uhkarohkeilla, kuluttavilla metsästysmatkoilla. Ja kaikesta tästä

huolimatta näki Kristiina hänen mielessään asuvan pelon -- Erlend oli

mieletön surusta käsittäessään, että hänen kaunis ja säädykäs poikansa

soveltui vain yhdelle ainoalle paikalle -- josta hänen syntynsä hänet

esti. Ja näin oli Kristiina saanut nähdä, miten lyhyeen Erlendin

kärsivällisyys loppui silloin kun hän oli huolissaan jostakin tai sääli

jotakuta, josta piti.

Hän näki Ormin myös ymmärtävän tämän. Ja hän näki nuorukaisen mielen

olevan murtumaisillaan rakkaudesta ja ylpeydestä isän vuoksi -- mihin

tunteeseen toisaalta liittyi halveksuntaa, kun isä saattoi olla niin

julma, että antoi poikansa maksaa kaikki ne huolet, jotka hän itse,

eikä Orm, oli aiheuttanut ja jotka nyt kiusasivat häntä. Mutta Orm

oli liittynyt nuoreen emintimäänsä -- tämän luona hän oli rauhassa ja

tunsi olonsa vapaammaksi. Ollessaan kahden Kristiinan kanssa saattoi

hän laskea leikkiäkin ja nauraa -- omalla hiljaisella tavallaan. Mutta

siitä Erlend ei pitänyt -- oli kuin hän olisi pelännyt noiden kahden

liittoutuvan häntä vastaan.

Niin, ei Erlendin asema ollut helppo -- eikä ihme, että hän menetti

malttinsa, kun oli kysymys noista lapsista. Ja kuitenkin --

Kristiina vapisi tuskasta muistaessaan kaiken.

Heillä oli ollut talo täynnä vieraita menneellä viikolla. Margretin

tullessa kotiin oli Erlend laitattanut kuntoon parven, joka oli salin

etupäässä kamarin ja porstuan yläpuolella -- siitä oli tuleva Margretin

neitsytkammio, oli hän sanonut, ja Margret nukkui nyt siellä erään

palvelusneidon kera, jonka isä oli määrännyt lapsen hoitajaksi ja

avuksi; Frida nukkui myös siellä Bjørgulfin kanssa. Nyt kun talossa

oli niin paljon jouluvieraita, oli Kristiina pannut nuoret miehet

makaamaan tuohon parveen; palvelusneitojen ja kapalolapsen täytyi

nukkua palvelusnaisten talossa. Mutta juuri siksi, että hän oli

pelännyt Erlendin pahastuvan, jos hän lähettäisi Margretin palvelusväen

joukkoon, oli hän laittanut tälle tilan salin penkille, missä rouvat ja

lapset nukkuivat. Margret oli aina hyvin aamu-uninen; sinä aamuna oli

Kristiina herätellyt häntä moneen kertaan, mutta tyttö oli aina käynyt

nukkumaan uudelleen ja makasi vielä toisten noustua ylös. Kristiina

tahtoi saada huoneen siistiksi, vieraiden tuli saada aamiaista, ja

silloin hän kadotti malttinsa. Hän oli temmannut pielukset Margretin

pään alta ja vetänyt pois peitteen. Mutta nähdessään lapsen makaavan

edessään alastomana nahkaraidilla oli hän heittänyt hartioiltaan

viitan hänen ylitseen. Se oli karkeasta värjäämättömästä sarasta tehty

vaatekappale -- hän käytti sitä vain kodassa ja aitoissa käydessään

hommatessaan ruoka-asioita.

Erlend tuli samassa sisään. Hän nukkui eräässä parvessa parin muun

miehen kera, sillä Gunna-rouva makasi Kristiinan vieressä aviosängyssä.

Ja Erlend oli joutunut aivan raivoihinsa. Hän oli tarttunut Kristiinaa

käsipuoleen niin että hänen sormiensa jäljet näkyivät vieläkin.

"Sopiiko sinusta minun tyttäreni nukkua oljilla ja saralla! Margret on

minun lapseni, vaikkei olekaan sinun -- sinä luulet hänelle kelpaavan

sen, mikä ei kelpaa omille lapsillesi. Mutta koska olet häväissyt

viatonta pikku tyttöäni vieraiden nähden, saat sovittaa virheesi

samojen silmien edessä -- pane takaisin se, minkä otit pois!"

Erlend oli ollut humalassa edellisenä iltana ja silloin hän oli aina

äreä seuraavana aamuna. Nyt hän pelkäsi kai naisten rupeavan juoruamaan

keskenään nähdessään Elinen lapset täällä. Ja hän oli arka ihmisten

mielipiteestä. Mutta kuitenkin --

Kristiina oli koettanut puhua Sira Eiliville tästä. Mutta pappi

ei voinut auttaa häntä asiassa. Gunnulf oli sanonut, että niistä

synneistä, jotka hän oli tunnustanut ja sovittanut ennen kuin Eiliv

Serkinpoika tuli hänen seurakuntapapikseen, ei hänen tarvinnut mainita

tälle, ellei hän luullut sen olevan välttämätöntä siksi, että toinen

voisi ymmärtää ja neuvoa häntä paremmin. Ja niin häneltä oli jäänyt

paljon puhumatta, vaikka hän tunsikin siten näyttävänsä Sira Eilivin

silmissä paremmalta ihmiseltä kuin mikä hän oli. Mutta hänestä tuntui

hyvin hyvältä omistaa tuon hyvän ja puhdassydämisen miehen ystävyys.

Erlend teki siitä pilaa -- mutta Kristiinalla oli niin paljon lohtua

Sira Eilivistä. Tämän kanssa hän saattoi puhua lapsistaan niin paljon

kuin tahtoi; kaikki ne pienet uutiset, joilla hän ikävystytti Erlendin

pois huoneesta, joutuivat papin kanssa asianmukaisen pohdinnan

alaiseksi. Sira Eiliv ymmärsi hyvin lapsia ja näiden pikku vaivoja ja

tauteja. Erlend nauroi Kristiinalle, kun tämä meni pirttiin laittamaan

omin käsin herkkuja, jotka sitten lähetti papin taloon -- Sira Eiliv

piti näet hyvästä ruoasta ja juomasta -- ja Kristiinaa huvittivat

tällaiset puuhat, hän kun tahtoi koetella mitä oli oppinut äidiltään

tai nähnyt luostarissa. Erlend oli tyytyväinen, kantoipa hänen eteensä

mitä hyvänsä, kunhan hän vain aina sai lihaa silloin kun ei ollut

paasto. Mutta Sira Eiliv tuli tupaan puhelemaan ja kiitteli emännän

taitavuutta, kun Kristiina oli lähettänyt hänelle vartaallisen hienoon

läskiin kierrettyjä metsäkanan poikia tai lautasellisen poronkieliä

ranskanviinissä ja hunajassa. Ja hän neuvoi Kristiinaa kasvitarhan

hoitamisessa ja hankki hänelle istukasoksia Tautrasta, jossa hänen

veljensä oli munkkina, tai Olavinluostarista, jonka priori oli hänen

hyvä ystävänsä. Ja sitten hän luki Kristiinalle ääneen ja tiesi kertoa

paljon kaunista maailmalta.

Mutta kun Sira Eiliv oli niin hyvä ja hyvää uskova mies, oli Kristiinan

usein vaikea puhua hänelle omassa sydämessään piilevästä pahuudesta.

Kristiinan tunnustaessa, miten katkeralta hänestä oli tuntunut Erlendin

menettely silloin Margretin kohtauksessa, oli Sira Eiliv muistuttanut,

että hänen tuli olla anteeksiantavainen miehelleen. Mutta hän näytti

arvelevan, että Erlendille lankesi sentään koko syy siksi että tämä

oli puhunut niin pahasti vaimolleen -- vierasten kuullen. Kristiina

ajatteli myös niin. Sydämensä pohjassa tunsi kuitenkin hänkin

syyllisyyttä, jota ei kyennyt selittämään, mutta joka tuotti hänelle

syvää tuskaa.

Kristiina katsoi pyhimysarkkuun, joka välkkyi himmeän kullahtavana

hämärässä pääalttarin yläpuolella. Hän oli uskonut varmasti, että kun

hän jälleen seisoisi tässä, tapahtuisi taas jotakin -- uskonut, että

hänen mielensä keventyisi. Jälleen täytyi hänen sydämeensä virrata

elävää voimaa, joka oli huuhtova pois kaiken sen rauhattomuuden, pelon,

katkeruuden ja sekasorron, joka oli asettunut sinne.

Mutta kellään ei ollut tänään aikaa ajatella häntä. Etkö sinä ole

oppinut vieläkään, Kristiina, että sinun on kannettava omahyväisyytesi

Jumalan vanhurskauden eteen, pakanallinen ja itsekäs lempesi rakkauden

paistavaan valoon. Sinähän et tahdo oppia sitä, Kristiina!

Mutta viimeksi polvistuessaan täällä oli hänellä ollut sylissään

Naakkve. Tämän pieni suu oli lämmittänyt hänen rintaansa sydämeen

saakka, niin että se muuttui pehmeäksi kuin vaha, jota taivaallisen

rakkauden oli helppo muovailla. Hänellähän oli Naakkve, tämä

juoksenteli kotona tuvassa niin suloisena ja herttaisena, että

hänen sydämensä oli haljeta, kun hän muisteli sitä. Pojan pehmeät

kiharaiset hiukset alkoivat tummeta -- hänestä tuli varmaan vielä

yhtä mustatukkainen kuin isä oli. Ja hän oli niin vilkas ja elävä.

Kristiina teki hänelle leikkieläimiä vanhoista peitenahoista, ja

Naakkve nakkeli niitä pitkin lattiaa ja juoksi taas hakemaan kilpaa

koiranpentujen kanssa. Ja leikki loppui väliin siihen, että nahkakarhu

putosi tuleen ja paloi levittäen ilkeätä käryä, ja Naakkve ihmetteli ja

parkui ja hyppi ja reistaili, ja kätki viimein päänsä hänen syliinsä --

siihen päättyivät vielä kaikki seikkailut. Palvelusneidot riitelivät

pojan suosiosta, miehet nostivat hänet ilmaan ja heittelivät kattoon

astuessaan sisään. Jos poika näki Ulf Haldorinpojan. juoksi hän Ulfin

luo ja tarrautui tämän sääreen -- Ulf oli vienyt hänet toisinaan

kesällä karjaa katsomaan. Erlend napsutti sormiaan pojalleen ja istutti

hänet olkapäälleen hetkeksi -- mutta isä oli muuten Husabyn väestä se,

joka kiinnitti vähimmin huomiota lapseen. Vaikka hän piti Naakkvesta.

Erlend oli iloinen siitä, että hänellä nyt oli kaksi laillista poikaa.

Äidin sydän kouristui kokoon:

Häneltä oli otettu Bjørgulf. Tämä alkoi itkeä, kun äiti otti hänet

syliinsä, ja Frida pani paikalla pojan rinnalleen -- hoitajatar vartioi

mustasukkaisesti poikaa. Mutta seuraavaa lasta hän ei luovuttaisi

toisille. Äiti ja Erlend olivat sanoneet, että häntä tuli säästää

tällä kertaa, ja sitten he ottivat hänen vastasyntyneen poikansa ja

antoivat sen toiselle vaimolle. Hän oli tuntevinaan kostonhimoista iloa

ajatellessaan, etteivät nämä olleet voittaneet sillä muuta kuin että

hän nyt saattoi odottaa kolmatta lasta ennen kuin Bjørgulf ehti täyttää

yksitoista kuukautta.

Hän ei uskaltanut puhua siitä Sira Eiliville. Tämä olisi vain luullut

hänen olevan suutuksissaan siitä, että hänen täytyi kulkea samaa latua

jo nyt. Mutta ei se ollut sitä.

Hän oli palannut pyhiinvaellusmatkaltaan syvä pelko sydämessä --

hän ei ollut enää milloinkaan antava päättömyydelleen valtaa. Kesän

loppuun oli hän elänyt yksin lapsensa kanssa vanhassa tuvassa, pohtinut

mielessään arkkipiispan sanoja ja Gunnulfin puhetta, ollut ahkera

rukouksessa ja katumuksenteossa, toimelias laiminlyödyn kartanon

kuntoon saattamisessa, koettanut voittaa palvelusväen puolelleen

hyvyydellä ja palkollistensa hyvinvoinnin silmälläpidolla, oli ollut

innokas auttamaan ja palvelemaan kaikkia, mihin vain hänen kätensä ja

valtansa ulottui. Hänet täytti viileä, suloinen rauha. Hän vahvisti

sieluaan muistamalla isäänsä, hän rukoili niitä pyhiä miehiä ja

naisia, joista Sira Eiliv luki hänelle, ja mietti näiden osoittamaa

uskollisuutta ja rohkeutta. Ja onnen ja kiitollisuuden hellyttämänä hän

muisti veli Edviniä, joka oli ilmestynyt hänelle tuona kuutamoyönä.

Kristiina oli kyllä ymmärtänyt veli Edvinin tarkoituksen, kun tämä oli

hymyillyt ja ripustanut lapasensa kuun säteen varaan. Kunhan hänellä

vain riittäisi uskoa, niin kyllä hänestä tulisi kelpo nainen.

Heidän ensimmäisen avioliittovuotensa kuluttua umpeen oli hänen pitänyt

muuttaa takaisin miehensä luo. Hän koetti pysyä rohkeana tuntiessaan

horjuvaisuutta -- arkkipiispa oli painanut hänen mieleensä, että hänen

tuli tutkia uutta sydäntään yhteiselämässä miehensä kera. Ja kokihan

hän kaikin tavoin huolehtia Erlendin menestyksestä ja kunniasta. Erlend

oli itse sanonut: "Kävi siis niinkuin minä sanoin, Kristiina -- sinä

kannoit kunnian takaisin Husabyhyn". Ihmiset osoittivat hänelle suurta

hyvyyttä ja kunnioitusta -- kaikki näyttivät tahtovan unohtaa, että

hän oli alkanut avioliittonsa vähän hätiköiden. Missä kartanoiden

emäntiä kokoontui yhteen, siellä kysyttiin hänen mieltään, kaikki

kiittivät hänen taloudenhoitoaan, häntä haettiin morsiamen pukijaksi

ja lapsivuoteen ääreen isoihin kartanoihin, eikä kukaan antanut hänen

tuntea, että hän oli nuori ja kokematon tulokas seudulla. Palvelijat

jäivät istumaan illaksi tupaan aivan kuin kotona Jørundgaardissa --

kaikilla oli jotakin kysyttävää emännältä. Häntä aivan huumasi se, että

kaikki olivat niin hyviä hänelle ja että Erlend oli ylpeä hänestä.

Sitten tuli Erlendille kovat kiireet laivojen varustelussa

etelävuonolla. Hän kiersi maata purjehtien ja ratsain, ja hänellä

oli paljon puuhaa sanantuojien ja lähettien toimittamisessa. Hän oli

nyt nuori ja kaunis ja iloinen -- kärtyinen ja nuiva ilme, jonka

Kristiina ennen oli nähnyt niin usein, oli kuin poispuhallettu. Erlend

oli virkku kuin aamu. Häneltä ei jäänyt paljon aikaa Kristiinalle --

mutta Kristiina tuli huimaksi ja vallattomaksi, kun Erlend tuli hänen

lähelleen hymyilevine kasvoineen ja toimintahaluisine silmineen.

He olivat yhdessä nauraneet Munan Baardinpojan lähettämälle kirjeelle.

Ritari ei ollut itse Oslossa, mutta pilkkasi koko hommaa ja varsinkin

sitä, että Erling Vidkuninpojasta oli tehty valtakunnanhoitaja. Tämä

oli ensimmäiseksi ottanut itselleen kunnianimen -- häntä täytyi kutsua

drotsiksi. Munan kirjoitti myös Kristiinan isästä:

"Silin vuorisusi ryömi kiven alle ja kökötti siellä. Minä tarkoitan,

että appesi asettui asumaan Laurentiuksen kirkon pappien luo eikä

antanut ihanan äänensä kaikua sanakiistoissa. Olipa hänellä siellä

hallussaan kirjeitä, joissa oli herrojen Erngislen ja Karl Turenpojan

sinetti; mutta elleivät ne vielä ole kappaleina, niin on hänen nahkansa

ollut paksumpi kuin paholaisen kengänpohjat. Tulkoon myös tietoosi,

että Lauritsa antoi palttua Nunnaluostarille. Luultavasti on mies

saanut tietää, ettei Kristiinalla ollut siellä niin ikävä kuin olisi

asianmukaisesti pitänyt olla --"

Kristiina oli tuntenut tuskan ja häpeän pistoksen viimeisiä sanoja

lukiessaan, mutta hänen oli täytynyt nauraa Erlendin kanssa. Talvi ja

kevät olivat kuluneet alituisessa ilon ja onnen ja hilpeyden humussa.

Oli pari myrskyä Ormin tähden -- Erlend ei tiennyt, ottaisiko pojan

mukaansa pohjoiseen. Se päättyi mielenpurkaukseen pääsiäisen aikaan --

Erlend itki vaimonsa vieressä yöllä: hän ei uskaltanut ottaa poikaansa

laivalle, koska pelkäsi, ettei tämä pystyisi täyttämään paikkaansa

sotaretkellä. Kristiina oli lohduttanut häntä ja itseään -- samoin myös

Ormia -- sillä, että poika ehkä vahvistuisi vuosien kuluessa.

Sinä päivänä, jolloin hän ratsasti Erlendin kanssa Birgsin niemelle, ei

hän ollut voinut olla peloissaan eikä murheellinen. Hän oli ollut kuin

päihtynyt Erlendistä, hänen ilostaan ja hänen rohkeudestaan.

Silloin hän ei ollut vielä tiennyt kantavansa toista lastaan. Hän

oli luullut pahoinvointinsa johtuvan siitä, että talossa oli niin

levotonta Erlendin hommien tähden; siellä huudettiin ja juotiin, ja

Naakkve imi hänet ihan tyhjäksi. Tuntiessaan uuden elämän heräävän

sisällään oli hän --. Hän oli niin iloinnut talvesta, siitä, että

pääsisi liikkumaan kylällä kauniin, uljaan miehensä kanssa, koska oli

itse nuori ja kaunis. Hän oli ajatellut vieroittaa pojan syksystä

alkaen -- oli hankalaa kuljettaa tätä ja lapsentyttöä kaikkialle, minne

itse meni. Hän oli niin varma siitä, että Erlend oli näyttävä tässä

venäläissodassa kelpaavansa muuhunkin kuin häpäisemään nimeään ja

hävittämään tavaraansa. Ei, hän ei ollut tullut iloiseksi, ja hän oli

sanonut sen Sira Eiliville. Silloin pappi nuhteli häntä hyvin ankarasti

hänen rakkaudettomuudestaan ja maailmallisuudestaan. Ja hän oli koko

kesän koettanut olla iloinen ja kiittää Jumalaa uudesta lapsesta, jonka

hän saisi, samoin kuin hyvistä uutisista, joita kuultiin Erlendin

uskaliaista retkistä pohjoiseen.

Sitten tuli Erlend kotiin Mikon-messuna. Ja Kristiina näki, ettei

Erlend ilostunut huomatessaan miten asiat olivat. Ja hän oli sanonut

illalla:

"Minä luulin, että kun saisin sinut kerran, olisi se kuin ainaista

joulunpitoa. Mutta näyttääkin siltä kuin meitä odottaisi enimmäkseen

pitkät paastot."

Joka kerran, kun Kristiina muisti nuo sanat, tulvahti veriaalto hänen

poskilleen yhtä kuumana kuin sinä iltana, jolloin hän oli kääntänyt

Erlendille selkänsä tummanpunaisena ja kyyneleettömänä. Erlend oli

koettanut painaa sen unhoon hellyydellä ja hyvyydellä. Mutta hän ei

voinut unohtaa. Tulen, jota mitkään katumuksen kyyneleet eivät olleet

saattaneet sammuttaa eikä synnintuska tukahuttaa -- oli nyt Erlend

polkenut jalkoihinsa noilla sanoillaan.

* * * * *

Myöhäiseen yöhön istuivat he kolmisin uunin edessä Gunnulfin luona,

pappi ja Kristiina ja Orm. Viinikulho ja pikkupikareita oli tulisijan

laidalla. Mestari Gunnulf oli monta kertaa ehdottanut, että vieraat jo

menisivät levolle. Mutta Kristiina pyysi saada istua vielä.

"Muistatko sinä, lanko", kysyi hän, "kerran sanoin sinulle kotipappimme

kehoittaneen minua menemään luostariin, ellei isä antaisi suostumustaan

Erlendin ja minun naimaliitolle --"

Gunnulf katsoi huomaamattaan Ormiin. Mutta Kristiina sanoi

surunvoittoisesti hymyillen:

"Luuletko sinä, ettei tuo aikuinen poika tiedä minua heikoksi ja

syntiseksi naiseksi?"

Mestari Gunnulf vastasi hiljaa:

"Oliko sinulla halua luostarielämään silloin, Kristiina --?"

"Olisihan Jumala voinut avata minun silmäni, kun olin tullut hänen

palvelukseensa."

"Ehkä hän tahtoi avata sinun silmäsi huomaamaan, että sinun on

palveltava häntä joka paikassa. Husabyn isäntä, lapset ja palvelusväki

kaipaavat kai keskellään uskollista ja kärsivällistä Jumalan

palvelijaa, joka huolehtii heidän tarpeistaan.

"Varmasti solmii se neito parhaimman liiton, joka suostuu Kristuksen

morsiameksi eikä antaudu syntisen miehen valtaan. Mutta se Herran

lapsi, joka jo on tehnyt pahasti --"

"Olisin toivonut, että sinä olisit antanut Jumalalle seppeleesi",

kuiskasi Kristiina. "Näin sanoi minulle veli Edvin Rikardinpoika, josta

usein olen puhunut sinulle. Ajatteletko sinä samoin?"

Gunnulf Nikulauksenpoika nyökkäsi.

-- Vaikkakin moni nainen on noussut syntielämästään niin voimakkaasti,

että me nyt saatamme pyytää heidän esirukoustaan. Mutta se tapahtui

useammin entisaikaan, jolloin uhattiin kidutuksella ja roviolla ja

palavilla raudoilla, jos tahtoi tunnustaa olevansa kristitty. Minä olen

usein ajatellut, Kristiina, että silloin oli ihmisen helpompi kiskaista

itsensä irti synnin pauloista, kun se saattoi tapahtua noin väkevästi

yhdellä kertaa. Sillä vaikka me ihmiset olemme niin turmeltuneita,

asuu uskallus sentään syntymästä asti monenkin rinnassa -- ja juuri

uskallus saattaa useimmiten ihmisen pyrkimään Jumalaa kohti. Luulisin

siis kidutusten kiihottaneen yhtä monta ihmistä uskollisuuteen

kuin pelottaneen luopumaan siitä. Mutta nuori, eksynyt lapsi, joka

tempaistaan synnin himosta, ennen kuin hän on oppinut tietämään, mitä

se tuo hänen sieluunsa -- ei ole oikein paikallaan sisaruskunnassa

puhtaiden neitseiden kanssa, jotka ovat antautuneet valvomaan ja

rukoilemaan niiden puolesta, jotka vielä nukkuvat.

-- Jospa jo olisi kesä, sanoi hän äkkiä kohoten paikaltaan.

Molemmat toiset katsoivat häneen ihmetellen.

"Muistin vain, miten käki kukkuu aamuisin Husabyn lehdoissa. Kuulimme

sen aina ensiksi harjun itäiseltä rinteeltä rakennusten takaa, ja

sitten siihen vastasi toinen jostakin Byn metsästä päin -- se kaikui

niin kauniilta järven yli aamun hiljaisuudessa. Eikö sinusta ole

kaunista Husabyssä, Kristiina?"

"Itäkäki, itkukäki", virkahti Orm Erlendinpoika hiljaa. "Minusta Husaby

on maailman kaunein kartano."

Pappi laski hetkeksi kätensä veljenpojan kapeille olkapäille:

"Niin minäkin ajattelin, Orm. Se oli minunkin isänkotini. Nuorin poika

ei ole läheisempi perintöön kuin sinä, Orm!"

"Kun isä eli minun äitini kanssa, olit sinä lähin perijä", sanoi

nuorukainen yhtä hiljaa kuin äsken.

"Me emme voi sille mitään, minä ja lapseni, Orm", lausui Kristiina

surullisesti.

"Kai sinä oletkin huomannut, etten minä kanna kaunaa teitä kohtaan",

vastasi poika hiljaisesti.

"Se on niin laaja ja avoin paikka", sanoi Kristiina vähän ajan

kuluttua. "Husabystä näkee niin kauas, ja taivas on niin -- niin

avara. Siellä, mistä minä olen kotoisin, on aivan kuin olisi katto

ihan tunturien päällä. Laakso uinuu pyöreänä ja vihreänä ja raikkaana

vuorien suojassa. Maailma on niin parhaiksi iso -- ei liian laaja eikä

liian ahdas." Hän huokasi ja liikautti syliin vaipuneita käsiään.

"Siellähän oli senkin miehen koti, jolle sinun isäsi tahtoi sinut

naittaa?" kysyi pappi, ja toinen nyökkäsi.

"Suretko milloinkaan, ettet saanut häntä?" kysyi pappi jälleen.

Kristiina pudisti päätään.

Gunnulf nousi ja haki kirjan telineeltä. Hän istuutui taas valkean

ääreen, aukaisi hakaset ja selaili lehtiä. Hän ei kuitenkaan lukenut,

vaan istui kirja levällään sylissä.

"Kun Aatami ja hänen vaimonsa olivat uhmanneet Jumalan tahtoa, niin

he tunsivat lihassaan voiman, joka uhmasi heidän tahtoaan. Jumala

oli luonut heidät mieheksi ja vaimoksi, antanut heille nuoruutta

ja kauneutta, että he eläisivät keskenään aviossa ja siittäisivät

perillisiä, jotka tulisivat osallisiksi hänen hyvyytensä lahjoista,

paratiisin ihanuudesta, elämän puun hedelmistä ja ikuisesta autuudesta.

Heidän ei tarvinnut hävetä muotoaan, sillä niin kauan kuin he olivat

tottelevaiset Jumalan tahdolle, oli koko heidän ruumiinsa ja heidän

joka jäsenensä heidän tahtonsa vallan alla, kuten käsi ja jalka."

Hehkuvan punaisena painoi Kristiina kätensä ristiin rintansa alla.

Pappi kumartui lähemmäksi häntä; Kristiina tunsi hänen väkevät,

keltaiset silmänsä alasluoduilla kasvoillaan:

"Eeva riisti sen, mikä kuului Jumalalle, ja hänen miehensä otti vastaan

sen, mitä Eeva hänelle antoi, mutta joka oikeuden mukaan oli heidän

isänsä ja luojansa oma. Ja he tahtoivat olla hänen kaltaisensa -- mutta

silloin he havaitsivat tulevansa hänen kaltaisikseen näin: niinkuin he

olivat luopuneet Jumalan herruudesta luomakunnassa, niin oli nyt heidän

herruutensa loppunut heidän omassa pienessä maailmassaan, ruumiissa,

sielun asunnossa. Kuten he olivat pettäneet Jumalan, niin tahtoi nyt

ruumis pettää herransa, sielun.

"Silloin tuntui tuo ruumis heistä niin rumalta ja vihattavalta, että he

tekivät itselleen vaatteita peittääkseen sen. He solmivat ensin lyhyen

hameen viikunapuun lehdistä; mutta opittuaan yhä selvemmin tuntemaan

lihallisen luontonsa laadun jatkoivat he vaatteitaan sydämen kohdalle

asti sekä selkään, joka on niin haluton kumartumaan. Meidän päivinämme

jo miehet pukeutuvat rautaan sormenpäätä ja varpaita myöten ja kätkevät

kasvonsa kypärinsilmikkojen taakse -- niin on viha ja petollisuus

kasvanut maailmassa."

"Auta minua, Gunnulf", pyysi Kristiina. Hänen huulensa olivat aivan

valkoiset. "Minä -- minä en tunne omaa tahtoani."

"Sano silloin: 'tapahtukoon sinun tahtosi'", vastasi pappi hiljaa. "Sinä

tiedät mitä se merkitsee: että sinun tulee avata sydämesi Jumalan

rakkaudelle. Ja sinun tulee itsesi rakastaa häntä kaikesta sielustasi

--"

Kristiina kääntyi äkkiä lankonsa puoleen:

"Sinä et tiedä, miten minä olen rakastanut Erlendiä. Ja lapsiani --!"

"Sisareni -- kaikki muu rakkaus on vain kuin taivaan kuvastus lokaisen

tien lätäköissä. Jos astut siihen, et pysy puhtaana. Mutta jos aina

muistat, että se on taivaallisen kodon kuvastin, niin iloitset sen

kauneudesta ja pidät varasi, ettet sotke sitä ruopimalla esiin

pohjamutaa --"

"Niin. Mutta sinä olet pappi, Gunnulf -- sinä olet luvannut Jumalalle

paeta noita -- vaikeuksia --"

"Niin olet sinäkin, Kristiina -- luvatessasi paeta perkelettä ja

hänen tekojaan. Perkeleen teko on se, joka alkaa hekuman makeudessa

ja päättyy siihen, että kaksi ihmistä on kuin käärme ja konna, jotka

pistävät toisiaan. Eeva sai kokea, että kun hän tahtoi antaa miehelleen

ja suvulleen sen, mikä oli Jumalan, tuli hän antaneeksi näille vain

vainon, verisynnin ja kuoleman, jotka tulivat maailmaan veljen

tappaessa veljensä ensimmäisellä pienellä kedolla, jossa orjantappurat

ja ohdakkeet rehottivat kiviraunioissa pikkuisten sarkojen ympärillä --"

"Niin, mutta sinä olet pappi", sanoi Kristiina taas. "Sinun ei ole

tarvis joka päivä taistella yhteisestä tahdosta toisen ihmisen kanssa",

jatkoi hän itkuksi pistäen, "ja olla kärsivällinen --"

Pappi sanoi hymyillen:

"Siinä asiassa on olemassa riita sielun ja ruumiin välillä joka

ainoassa ihmislapsessa. Ja vihkiminen ja häämessu ovat olemassa

siksi, että mies ja nainen saisivat olla toisilleen avuksi elämässä,

aviopuolisot ja vanhemmat ja lapset ja palvelusväki kaikki toinen

toiselleen, vaeltamalla uskollisina kumppaleina rauhan kotia kohti --"

Kristiina sanoi hiljaa:

"Mutta minusta tuntuu siltä, että pitäisi olla helpompi valvoa ja

rukoilla niiden puolesta, jotka nukkuvat maailmalla, kuin taistella

omia syntejä vastaan --"

"Niin onkin", sanoi pappi jyrkästi. "Mutta et suinkaan sinä usko,

Kristiina, että on ollut olemassa yhtäkään vihittyä hengen miestä,

jonka ei olisi pakko suojella itseään sielunvihollista vastaan samalla

kun hänen on koetettava suojella lampaitaan susilta --"

Kristiina sanoi hiljaa ja arasti:

"Minä luulin -- että ne, jotka elävät pyhien esineiden keskellä ja

tuntevat kaikki voimakkaat sanat ja rukoukset --"

Gunnulf kumartui etunojaan, kohensi tulta ja jäi istumaan kyynärpäät

polvilla:

"Näinä päivinä tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä kun saavuimme

Roomaan, Eiliv ja minä ja kaksi skottilaista pappia, joihin olimme

tutustuneet Avignonissa. Olimme kulkeneet jalkaisin koko matkan.

"Tulimme kaupunkiin juuri ennen paaston alkua. Silloin pitävät

etelämaiden kansat suuria juhlia ja vieraskestejä -- he nimittävät

niitä _carne valeksi_. Silloin virtaa viini, punainen ja valkoinen,

kuin joki, ja ihmiset tanssivat ulkona yöllä, ja turuilla palavat

soihdut ja pikivalkeat. Italiassa on siihen aikaan kevät, ja kukat

puhkeavat niityillä ja tarhoissa, ja naiset koristavat niillä itseänsä

ja viskelevät ruusuja ja orvokkeja kadulla kulkijoille -- he istuvat

ylhäällä ikkunoissaan, joista riippuu silkki- ja kultakuteisia kankaita

yli muurin kivien. Sillä kaikki talot ovat siellä kivestä tehdyt,

ja ritarien linnat ja vahvat talot ovat kaupungin sisällä. Siinä

kaupungissa ei varmaankaan ole turva- eikä kaupunginrauhalakia --

ritarit ja näiden palvelusmiehet tappelevat kaduilla, niin että veri

vuotaa.

"Sillä kadulla, jonka varrella me asuimme, oli myös sellainen linna,

ja herra, jonka hallussa se oli, oli nimeltään Ermes Malavolti. Tuo

linna varjosti koko meidän majapaikkamme edessä olevan ahtaan kujan,

ja huoneemme oli pimeä ja kylmä kuin kivisen linnan pohjalla oleva

vankikoppi. Usein ulos aikoessamme täytyi meidän painautua muuriin

hänen ratsastaessaan ohi hopeatiukuset vaatteissaan, perässä pitkä

saattue aseellisia miehiä; ja lika ja jätteet roiskuivat kavioiden

alla, sillä siinä maassa heittävät ihmiset kaiken roskan ja ryönän ulos

ovesta vain. Kadut ovat kylmät ja pimeät ja ahtaat kuin vuorensolat

-- eivät ne ole sellaisia kuin meidän kaupunkiemme vihannat kujat.

Noilla kaduilla pidetään ajoja carne valen aikaan -- annetaan villien

arabialaisten hevosten juosta kilpaa --"

Pappi oli vaiti vähän aikaa, sitten hän jatkoi taas:

"Ermes-herralla oli talossaan sukulaisvaimo. Isota oli tämän nimi, ja

hän olisi voinut olla itse vaalea Isodd. Hänen ihonsa ja hiuksensa

olivat hunajankarvaiset, mutta hänen silmänsä olivat mustat. Näin hänet

pari kertaa ikkunassa.

"Mutta kaupungin ulkopuolella on seutu autiompaa kuin meidän maamme

autioimmat tunturilakeat, joilla ei liiku muuta elävää kuin poro ja

susi ja kirkuva kotka. Ja kuitenkin siellä on kaupunkeja ja linnoja

pitkin vuoria, ja vihreillä tasangoilla näkyy kaikkialla entisten

ihmisasumusten jälkiä, laitumella käyviä lammaskarjoja ja valkoisia

härkiä. Niitä paimentaa keihäällä varustettu ratsastava paimen, ja ne

ovat vaarallisia vastaantulijoita, sillä paimenet tappavat matkustajan,

ryöstävät hänen tavaransa ja viskaavat sitten ruumiin maan repeämiin.

"Mutta noilla vihreillä tasangoilla sijaitsevat pyhiinvaelluskirkot --"

Mestari Gunnulf vaikeni.

"Ehkä tuo maa näyttää niin sanomattoman autiolta siksi, että siinä

sijaitsee se kaupunki, joka oli koko pakanallisen maailman kuningatar

ja josta tuli Kristuksen morsian. Vartiat ovat lähteneet kaupungista,

ja se on juhlivassa hälinässä kuin hylätty rouva. Räyhääjät ovat

asettuneet herrattomaan linnaan ja viekoitelleet rouvan iloonsa ja

mässäilyynsä, verenvuodatukseen ja vihaan.

"Mutta maan sisässä on aarteita, jotka ovat kalliimmat kaikkia auringon

alla olevia. Siellä ovat kallioseinään hakatut pyhien marttyyrien

haudat -- ja niitä on niin paljon, että pyörryttää ajatellessa. Kun

muistaa, miten paljon niitä on, noita kärsimystodistajia, jotka ovat

kuolleet Kristuksen asian vuoksi, tuntuu kuin jokainen pölyhiukkanen,

jonka mellastelijain hevosten kaviot nostattavat ilmaan, olisi pyhä ja

palvelemisen arvoinen."

Pappi veti ohuen vitjan vaatteittensa alta ja aukaisi hopearistin, joka

riippui sen päässä. Sisällä oli jotakin mustaa, joka oli kuin taula, ja

pieni vihreä luunkappale.

"Olimme kerran olleet noissa maanalaisissa käytävissä koko päivän,

olimme lukeneet rukouksemme luolissa ja oratorioissa, missä Pyhän

Pietarin ja Pyhän Paavalin ensimmäiset opetuslapset olivat kokoontuneet

messuun. Silloin antoivat munkit, jotka omistivat kirkon, johon me

olimme tulleet, meille nämä pyhät kappaleet. Tämä on osa sienestä,

jolla pyhät neitsyet pyyhkivät pois marttyyrien veren, ettei se

vuotanut hukkaan, ja tämä on erään pyhän miehen sorminikama, jonka

nimen vain Jumala tietää. Silloin teimme me neljä sellaisen lupauksen,

että joka päivä huutaisimme avuksemme tuota pyhää miestä, jonka

kunnia ei ole kirjoitettu ihmisten kirjoihin; ja me lupasimme tuon

tuntemattoman marttyyrin nimessä, ettemme ikinä unohtaisi, miten

kelvottomat me olemme Jumalan armoon ja kunniaan ihmisten edessä, vaan

aina muistaisimme, ettei mikään muu maailmassa ole tavoittelun arvoista

kuin hänen armonsa --"

Kristiina suuteli ristiä kunnioittavasti ja antoi sen Ormille, joka

teki samoin. Silloin sanoi Gunnulf odottamatta:

"Tahdon antaa sinulle tämän pyhän kappaleen, veljenpoika!"

Orm notkisti polvensa ja suuteli setänsä kättä. Gunnulf ripusti ristin

nuorukaisen kaulaan.

"Etkö sinä tahtoisi nähdä noita pyhiä paikkoja, Orm?"

Pojan kasvot kirkastuivat hymyksi:

"Kyllä, nyt minä tiedän, että olen kerran menevä sinne."

"Eikö sinua ole milloinkaan haluttanut ruveta papiksi?"

"On", vastasi poika. "Kun isä on moittinut minun heikkoja käsivarsiani.

Mutta en tiedä, pitäisikö hän siitä, että minusta tulisi pappi. Ja

sitten -- tiedäthän sinä, ettei se käy päinsä", sanoi hän hiljaa.

"Kai sinulle voitaisiin saada erikoisvapaus syntyysi nähden", vastasi

pappi tyynesti. "Ehkä me kaksi vielä kerran lähdemme yhdessä etelään --"

"Kerro vielä lisää, setä", pyysi Orm hiljaa.

"Kyllä." Gunnulf piti kiinni tuolin nojapuista ja katsoi tuleen.

"Astellessani siellä näkemättä edessäni muuta kuin muistoja

kärsimystodistajista ja miettimättä muuta kuin niitä sietämättömiä

tuskia, joita he olivat saaneet kestää Jeesuksen tähden, valtasi

minut ankara kiusaus. Ajattelin, että taivaan kuningas oli riippunut

ristillä muutaman tunnin, mutta hänen todistajiaan oli kiusattu

käsittämättömillä kidutuksilla monta päivää -- vaimojen oli täytynyt

nähdä lapsiaan rääkättävän silmiensä edessä, pikkutytöiltä oli kiskottu

liha irti luista rautaisilla haarukoilla, pikkupojat oli ajettu

villipetojen ja raivoisain härkien eteen. -- Ja silloin minusta tuntui

kuin moni näistä olisi kärsinyt enemmän kuin itse Kristus.

"Mietin tätä kunnes sydämeni ja aivoni olivat pakahtua. Mutta viimein

sain valon, jota olin rukoillut ja anonut. Ja minulle selvisi, että

niinkuin nämä olivat kärsineet, niin tuli meidän kaikkien uskaltaa

kärsiä. Kuka voisi olla niin hullu, ettei mielellään kestäisi tuskia ja

vaivaa, kun hän näin pääsi uskollisen, alttiin yljän luo, joka odottaa

ihmistä avosylin ja verisin rinnoin, palavaa lempeä tarjoten.

"Hän rakasti ihmisiä. Siksi hän kuoli niinkuin ylkä joka on lähtenyt

maailmaan pelastamaan morsiantaan ryövärien käsistä. Hänet sidotaan ja

näännytetään kuoliaaksi, mutta hän näkee herttaisen ystävänsä istuvan

samassa pöydässä pyöveleitten kanssa, ottavan osaa näiden leikinlaskuun

ja pilkkaavan hänen kärsimystään ja uskollista rakkauttaan."

Gunnulf Nikulauksenpoika peitti silmänsä:

"Silloin minä ymmärsin, että tuo valtava rakkaus kannattaa koko

maailmaa -- jopa helvetin tultakin. Sillä jos Jumala tahtoisi, voisi

hän ottaa sielumme väkisin -- ja silloin olisimme ratki voimattomat.

Mutta koska hän rakastaa meitä kuin ylkä morsiantaan, ei hän tahdo

pakottaa tätä syleilemään häntä väkisin, vaan tyytyy odottamaan tämän

paetessa ja pelätessä häntä. Mutta olen myös ajatellut, että ehkei

yksikään sielu sentään voi joutua kadotukseen ikuisiksi ajoiksi. Sillä

jokainen sielu ikävöi kuitenkin tuota rakkautta, ihminen ei vain

tahtoisi luopua kaikesta muusta tuon yhden asian tähden. Mutta kun tuli

on hävittänyt uppiniskaisen ja Jumalaa vihaavan tahdon, silloin viimein

kaipaus Jumalan luo, vaikka se ei olisi suurempi talon seinään iskettyä

naulaa, on jäävä jäljelle kuin naula palaneesta talosta."

"Gunnulf" -- Kristiina kohottausi puoleksi paikaltaan -- "minua alkaa

pelottaa --"

Gunnulf nosti katseensa kalpeana, liekehtivin silmin: "Minäkin

pelkäsin. Sillä huomasin, ettei Jumalan rakkauden tuska ole loppuva

niin kauan kuin maan päällä elää mies ja nainen, niin kauan kuin hänen

siis täytyy pelätä kadottavansa heidän sielunsa -- niin kauan kuin hän

joka päivä ja hetki uhraa ruumiinsa ja verensä tuhansilla alttareilla

-- niin kauan kuin on ihmisiä, jotka tallaavat jalkoihinsa tuon uhrin.

"Ja minä säikähdin itseäni, joka olin palvellut saastaisena hänen

alttarinsa edessä, sanellut messun saastaisin huulin ja kantanut hänen

ruumistaan saastaisilla käsillä -- minä olin mielestäni kuin mies, joka

on vienyt lemmittynsä saastaiseen paikkaan ja pettänyt hänet."

Hän nosti Kristiinan ylös, kun tämä vaipui lattialle, ja he kantoivat

Ormin kanssa taintuneen vaimon sänkyyn.

Hetken kuluttua avasi Kristiina silmänsä -- hän nousi istualleen ja

peitti kasvonsa. Hän purskahti kiihkeään, valittavaan itkuun:

"Minä en saata, en saata. Gunnulf -- kun sinä puhut noin, ymmärrän,

etten milloinkaan --"

Gunnulf tarttui hänen käteensä. Mutta Kristiina käänsi pois päänsä

papin kiihkeistä, kalpeista kasvoista.

"Kristiina. Sinä et voi tyytyä pienempään rakkauteen kuin siihen, joka

vallitsee Jumalan ja sielun välillä --

"Kristiina, katso, mitä on maailma! Sinä, joka olet synnyttänyt kaksi

lasta -- etkö sinä ole koskaan ajatellut, että jokainen lapsi, joka

syntyy, kastetaan veressä, ja ensimmäinen, mitä ihminen hengittää

sisäänsä syntyessään, on veren haju. Etkö sinä, joka olet äiti, tunne,

että sinun tulisi huolehtia yhdestä ainoasta -- etteivät poikasi

lankeaisi takaisin kasteenliittoon maailman kanssa, vaan pysyisivät

siinä toisessa liitossa, jonka he ovat solmineet Jumalan kanssa

kiirastulen liekeissä." Kristiina itki menehtyäkseen.

"Minä pelkään sinua", sanoi hän taas. "Gunnulf, kun sinä puhut noin,

silloin ymmärrän, etten milloinkaan jaksa ponnistaa niin että saavutan

rauhan."

"Jumala on löytävä sinut", sanoi pappi hiljaa. "Ole paikallasi äläkä

pakene häntä, joka on etsinyt sinua ennen kuin olit äitisi kohdussa."

Gunnulf istui vähän aikaa sängyn laidalla. Sitten hän kysyi tyynesti,

oliko hänen herätettävä Ingrid ja pyydettävä tätä riisumaan

Kristiinalta vaatteet. Kristiina pudisti päätään.

Silloin pappi siunasi hänet kolmesti, toivotti hyvää yötä Ormille ja

lähti kamariin.

Orm ja Kristiina riisuivat vaatteet yltään. Poika näytti olevan

pohjattomiin ajatuksiin vaipunut. Kun Kristiina oli mennyt vuoteeseen,

tuli Orm hänen luokseen. Hän katsoi Kristiinan itkun uurtamia kasvoja

ja kysyi, tahtoiko tämä, että hän istuisi hänen luonaan siihen asti kun

Kristiina nukkui.

"En -- en, Orm, väsyttäähän sinuakin, joka olet nuori. Taitaa olla

hyvin myöhä --"

Orm viipyi vielä paikallaan.

"Eikö sinusta ole ihmeellistä", sanoi hän äkkiä, "että isä ja

Gunnulf-setä -- vaikka ovat niin erilaiset -- kuitenkin jollakin tavoin

muistuttavat toisiaan?"

Kristiina makasi hiljaa ja sanoi sitten:

"Ehkä -- he ovat aivan erilaisia kuin muut miehet --"

Vähän ajan kuluttua hän nukkui, ja Orm meni toisen sängyn luo. Hän

riisuutui ja kiipesi sänkyyn. Siinä oli aivinahursti alla ja aivinaiset

päälliset pieluksissa. Poika oikaisihe mielihyvää tuntien sileälle,

viileälle tilalle. Hänen sydämensä tykytti jännityksestä hänen

miettiessään niitä uusia asioita, joista setä oli puhunut. Rukoukset,

paastot, hartaudenharjoitukset joihin hän oli ottanut osaa siksi,

että oli opetettu tekemään niin, kaikki muuttui äkkiä uudeksi --

muuttui aseeksi ihanassa taistelussa, jota hän ikävöi. Ehkä hänestä

tulisi munkki -- taikka pappi -- jos hän saisi erioikeuden, kun oli

aviorikoksessa syntynyt.

* * * * *

Gunnulfin makuusija oli puinen penkki, jolla oli vähän olkia, yksi

ainoa pikkuinen pielus ja näiden päällä nahkahursti. Pappi riisui

yltään kauhtanan, paneutui tilalle alusvaatteisillaan ja veti ohuen

sarkapeitteen ylitseen.

Vähäisen tulituikun, joka paloi rautajalassa, hän jätti palamaan.

Hän oli pelon ja rauhattomuuden järkyttämä äskeisten sanojensa johdosta.

Häntä kalvoi kaipaus menneeseen aikaan -- eikä hän enää ikinä

löytäisi sydämensä hääiloa, joka oli täyttänyt sen niin kokonaan

tuona keväänä Roomassa. Hän oli käyskennellyt kolmen veljensä kanssa

auringonpaisteessa, pitkin vihreitä, kukkivia ketoja. Häntä vapisutti

ja pyörrytti, kun hän havaitsi, miten kaunis maailma oli -- ja tiesi,

ettei tuo kaikki ollut vielä mitään tulevan elämän rikkauksien

rinnalla. Ja kuitenkin levitti tämä maailma heidän eteensä tuhansia

pieniä, iloisia, sykähdyttäviä muistoja yljästä. Kedon liljat,

taivaalla lentelevät linnut muistuttivat hänen sanoistaan; hän oli

puhunut tuollaisista aaseista, joita he nyt näkivät, tuollaisista

kivisistä kaivoista, joiden ohi he kulkivat. He söivät niiden munkkien

ruokaa, joiden kirkkoja he katselivat, ja juodessaan veripunaista

viiniä ja murtaessaan vehnäleivän kultaista kuorta ymmärsivät nuo

neljä ohramaan pappia, miksi Kristus oli valinnut viinin ja vehnän

-- jotka olivat puhtaammat kaikkia muita Jumalan ihmiselle antamia

ravintoaineita -- ilmestysmuodokseen pyhässä messu-uhrissa.

Sinä keväänä hän ei ollut tuntenut rauhattomuutta eikä pelkoa. Niin

vapaaksi hän oli tuntenut itsensä tämän maailman houkutuksista,

että lämpöisen auringonpaisteen hyväillessä ihoa oli hänestä ollut

helppo käsittää seikka, jota hän ennen oli miettinyt pelon vallassa:

kuinka tämä hänen ruumiinsa saattaisi puhdistua tulessa kirkastetuksi

ruumiiksi --. Mieli kepeänä ja vapaana maailman huolista hän ei ollut

tarvinnut enemmän unta kuin minkä käki nukahtaa kevätöinä. Sydän lauloi

hänen rinnassaan -- hänen sielunsa oli autuas kuin morsian ylkänsä

sylissä.

Hän oli ymmärtänyt, ettei tätä ollut kestävä. Maan päällä ei kukaan

mies voinut kauan elää siten. Ja hän oli kätkenyt tuon valoisan kevään

jokaisen hetken kuin pantin -- armontäyden lupauksen, jonka tuli

vahvistaa häntä silloin kun pilvet alkaisivat tummua hänen päänsä

päällä ja tie johtaisi pimeiden rotkojen sisään, yli jymisevien jokien

ja kylmien kinoksien.

* * * * *

Mutta vasta kun hän oli palannut Norjaan, oli rauhattomuus oikein

saanut vallan hänen sielussaan.

Siihen vaikuttivat monen monituiset seikat. Ensinnäkin hänen

rikkautensa. Suuri isänperintö -- ja rikas seurakunta. Tämmöinen oli

ura, jonka hän näki edessään. Paikka tuomiokapitulissa oli tiedossa.

Jollei hän luopunut kaikesta mitä omisti -- mennyt saarnaveljien

luostariin, liittynyt munkkikuntaan ja taipunut sen sääntöihin.

Sellaista elämää hän kaipasi -- puolella sielulla.

Sitten, tultuaan kyllin vanhaksi ja karaistuksi taistelussa --. Norjan

alamaisina asui vielä ihmisiä syvässä pakanuudessa ja eksyneinä

harhaoppeihin, joita venäläiset levittivät kristinuskon nimellä.

Lappalaisia ja muita puolivillejä kansoja, joita hän ajatteli aina.

Jumalahan se oli herättänyt hänessä halun lähteä heidän keskuuteensa

sanan ja valon tuojana.

-- Mutta hän karkotti luotaan nämä ajatukset, syyttäen mielessään

sitä, että hänen oli toteltava arkkipiispaa. Eiliv-herra esteli

näet. Hän oli puhunut Gunnulfin kanssa, kuunnellut hänen tuumiaan ja

koettanut osoittaa puhuvansa vanhan ystävänsä Nikulauksen, Husabyn

herran, pojalle. "Te ette osaa pysyä kohtuudessa, te Skogheimin Gauten

tyttärien jälkeläiset; olette kohtuuttomat joko hyvässä tai pahassa."

Lappalaisten pelastus painoi raskaasti hänen mieltään -- mutta nämä

eivät tarvinneet oppi-isää, joka puhui ja kirjoitti latinaa yhtä hyvin

kuin äidinkieltään ja joka tunsi yhtä tarkasti lain kuin aritmetiikan

ja algorismuksen. Kai hän oli saanut oppinsa sitä käyttääkseen; "mutta

on epätietoista, osaisitko sinä puhua noille yksinkertaisille pohjan

poloisille kansoille", tuumi piispa.

Tuona suloisena keväänä ei hänen oppinsa ollut tuntunut hänestä

arvokkaammalta kuin oppi, jonka jokainen pikku tyttö saa äidiltään

harjaantuessaan kehräämiseen, oluenpanoon, leipomiseen ja lypsyyn --

oppi, jonka jokainen lapsi tarvitsee hoitaakseen tehtävänsä maailmassa.

Hän oli valittanut arkkipiispalle rauhattomuutta ja ahdistusta, joka

usein valtasi hänet hänen ajatellessaan rikkauttaan ja sitä, että

hänestä oikeastaan oli mieluista olla rikas. Oman ruumiinsa hyväksi

hän tarvitsi hyvin vähän; hän eli kuin köyhä munkki. Mutta hänestä

oli hauska nähdä paljon väkeä pöydässään, hänestä oli hauska jaella

köyhille lahjojaan. Ja hän rakasti hevosiaan ja kirjojaan.

Herra Eiliv puhui vakavana kirkon arvosta. Jotkut olivat kutsutut

ylläpitämään sen kunniaa komeudella ja vallalla, toiset osoittamaan

vapaaehtoisella köyhyydellä maailmalle, ettei rikkaus itsessään

merkinnyt mitään. Hän kehoitti Gunnulfia muistamaan edesmenneitä

arkkipiispoja, kirkkoruhtinaita ja pappeja, joiden oli täytynyt kestää

sortoa, vainoa ja loukkauksia kuninkaittensa taholta siksi, että he

olivat pitäneet kiinni kirkon oikeuksista. Nämä olivat osoittaneet

toinen toisensa jälkeen osaavansa luopua kaikesta ja seurata Herraa,

jos sitä kysyttiin. Jumala oli antava merkin milloin sellaista

vaadittiin -- kun pidämme tämän tarkasti mielessämme, ei meidän

tarvitse pelätä, että rikkaus muuttuisi sielumme viholliseksi.

Koko ajan arkkipiispan puhuessa oli Gunnulf tuntenut, ettei tämä

pitänyt siitä, että hän ajatteli ja pohti niin paljon. Herra Eiliv ja

hänen pappinsa olivat Gunnulfin mielestä kuin rakennusmiehet, jotka

ahersivat lakkaamatta. Kirkon arvo, kirkon valta, kirkon oikeus. --

Kyllä Jumala tiesi, ettei hän tahtonut olla vähemmän tunnollinen kirkon

asioissa kuin toisetkaan hengen miehet; ei hän aikonut säikkyä kivien

raahaamista ja kalkin kantamista yhteiseen rakennukseen. Mutta oli kuin

nämä olisivat pelänneet astua sen sisään levähtämään hetkiseksi. Kuin

he olisivat pelänneet joutuvansa harhateille, jos ajattelivat liian

paljon.

Ei häntä pelottanut _se_. Kuinka olisi mies, joka piti silmänsä

rävähtämättä ristiin luotuina ja yhä uudelleen antoi itsensä Pyhän

Neitsyen huomaan, voinut langeta kerettiläisyyteen. Sitä vaaraa ei

ollut.

Vaara piili hänen omassa luonnossaan, hänen mielensä sammumattomassa

halussa voittaa ihmisten suosio ja ystävyys. Siinä oli vaara hänelle,

joka oli tuntenut olemuksensa perimpään sopukkaan asti, että Jumala

rakastaa ihmistä, Jumalalle on jokaisen sielu yhtä kallis ja rakas.

Mutta kotona elpyi taas kaikki vanha -- muisto kaikesta, mikä oli

kiusannut häntä poikavuosina ja nuoruudessa. Tieto, ettei äiti

pitänyt hänestä samoin kuin Erlendistä. Ettei isä viitsinyt puuttua

hänen asioihinsa, kuten hän lakkaamatta puuttui Erlendin hommiin. Ja

myöhemmin Baardin luona Hestnesissä oli Erlend taas aina mainio tai

paha -- hän kulki siellä vain kuin veljensä varjo. Erlend, Erlend oli

aina nuorten poikien päällikkö, Erlendiä toruivat palvelustytöt ja

sitten he taas nauroivat Erlendille. Ja hän rakasti itsekin Erlendiä

yli kaiken maailmassa. Jos vain Erlend jaksoi pitää hänestä -- hän ei

tuntenut saavansa koskaan tarpeekseen Erlendin rakkaudesta. Erlend oli

ainoa, joka piti hänestä, -- mutta Erlend piti niin monesta --

Ja nyt hänen oli täytynyt nähdä, miten Erlend hoiti sitä, mikä

oli tullut hänen osakseen. Herra tiesi miten Husabyn rikkauksien

kävisi -- Nidarosissa puhuttiin yleisesti Erlendin ymmärtämättömästä

tilanhoidosta. Ei hän ymmärtänyt antaa arvoa sillekään, että Jumala oli

suonut hänelle neljä kaunista lasta -- nekin hänen lapsensa olivat näet

kauniit, jotka hän oli siittänyt syntisessä elämässään. Hän ei ottanut

sitä vastaan Jumalan armona, vaan itsestään lankeavana asiana.

Hän oli viimein voittanut kainon, herttaisen, hyväsukuisen neidon

rakkauden. Gunnulfista tuntui, kun hän nyt tiesi, miten Erlend oli

käyttäytynyt tätä kohtaan, ettei hän voinut enää kunnioittaa veljeään

missään suhteessa. Ja hän tunsi suuttumusta huomatessaan itsessään

samoja piirteitä kuin veljessä. Vaikka Erlendillä oli jo aika lailla

ikää, kalpeni ja punastui hän kuin puolikasvuinen neito, -- Gunnulf

raivostui tuntiessaan veren nousevan ja pakenevan yhtä helposti omilla

poskillaan. He olivat perineet sen äidiltä -- tämän kasvoilla näkyi

jokaisen sanan jälki.

Erlend piti sitäkin luonnostaan lankeavana asiana, että hänen

vaimonsa oli kelpo nainen, kaikkien talon emäntien esikuva -- vaikka

hän oli koettanut vuosikaudet turmella tuota lasta ja saattaa hänet

kadotukseen. Mutta Erlend ei näyttänyt ajattelevan lainkaan, että asia

olisi voinut olla toisin, ollessaan nyt naimisissa sen neidon kanssa,

jonka hän itse oli totuttanut nautintoon, petokseen ja valheellisuuteen

-- hän ei näyttänyt huomaavan mitään kunnioittamisen arvoista siinä,

että vaimo lankeemuksestaan huolimatta oli yhä edelleen totuudellinen,

uskollinen, kunniallinen ja hyvä.

Ja sitten kuitenkin kaikitenkin -- kun hän kesällä ja syksyllä

oli kuullut Erlendin retkistä pohjoisessa, oli hänellä ollut vain

yksi toive -- saada olla siellä missä veli. Erlend kuninkaan

puolustuspäällikkönä Haalogalandissa, hän itse jumalansanan levittäjänä

autioissa, puolipakanallisissa seuduissa Vienan meren rannalla.

Gunnulf nousi vuoteelta. Toisella kamarin lyhyellä seinällä riippui

suuri ristiinnaulitun kuva, jonka edessä oli iso kivipaasi lattialla.

Hän polvistui paadelle ja ojensi käsivartensa sivuille. Hän oli

karaissut ruumiinsa kestämään tuota asentoa, niin että hän saattoi olla

tuntikausia siten, liikkumatta kuin kivi. Silmät ristiin luotuina hän

odotti lohdutusta, joka tuli silloin, kun hän kokonaan jaksoi unohtua

rukoukseen.

Mutta ensimmäinen ajatus, joka hänessä nyt heräsi, oli, saattoiko hän

erota tästä kuvasta. Pyhällä Fransiskuksella ja hänen veljillänsä oli

ollut risti, jonka he itse olivat vuolleet kahdesta puunkappaleesta.

Hänen täytyisi antaa pois tämä kaunis kuva -- Husabyn kirkolle hän

sen antaisikin. Miehet, lapset ja naiset voisivat messuun tullessaan

löytää sielulleen vahvistusta tästä Kristuksen kärsivällisen, suloisen

rakkauden näkyväisestä kuvasta. Kristiinan kaltaiset yksinkertaiset

sielut. Hän itse saattoi olla ilmankin sitä.

Yön toisensa jälkeen oli hän ollut polvillaan sen edessä suljetuin

aistein ja puutunein jäsenin, kunnes hän näki näkynsä. Puun keskellä

oleva risti, joka oli pantu kantamaan maan ja taivasten kuningasta,

alkoi vapista ja vaappua, se taipui kuin puun runko myrskysääliä,

peläten kantaa liian kallista taakkaansa, luomakunnan syntien uhria.

Ilmojen herra ohjasi sitä kuten ritari sotaorhiaan, aurinkovaltakunnan

kuningas kannusti sitä taisteluun. Silloin näyttäytyi ihme, joka

oli yhä hämärämpien ihmeiden avain. Sen näkyväinen merkki oli veri,

joka virtasi ristiä pitkin kaikkien syntien lunastukseksi, kaikkien

surujen parannukseksi. Tuon ensimmäisen ihmeen jälkeen saattoi sielun

silmä avautua tajuamaan vielä hämärämpiä seikkoja -- kuinka Jumala

oli astunut maan päälle, muuttunut neitseen pojaksi ja ihmissuvun

veljeksi, joka hävitti helvetin ja hyökkäsi pelastettujen sielujen

sotajoukon kera kohti häikäisevää valomerta, joka on maailman alku ja

ylläpitäjä. Tuota pohjatonta, ikuista, ääretöntä valoa kohti kulkivat

hänen ajatuksensa, kunnes upposivat valoon ja hävisivät kuin lintuparvi

iltataivaan hehkuun.

* * * * *

Vasta kirkonkellojen soidessa huomenmessuun nousi Gunnulf paikaltaan.

Tuvassa oli aivan hiljaista hänen astuessaan sen läpi -- Kristiina ja

Orm nukkuivat.

Ulkona pilkkopimeällä pihalla pappi odotti hetkisen. Mutta kukaan

hänen talonväestään ei nyt tullut hänen mukanaan kirkkoon. Hän ei

vaatinut väkeään tulemaan useampaan kuin kahteen messuun vuorokaudessa.

Mutta Ingrid, hänen kasvatusäitinsä, oli melkein aina hänen kanssaan

huomenmessussa. Tänä aamuna nukkui hänkin. Eihän se ollut kummakaan,

hän oli valvonut myöhään edellisenä iltana.

* * * * *

Päivän pitkään eivät nuo kolme sukulaista puhuneet paljoa keskenään;

minkä puhuivat, puhuivat vähäpätöisistä seikoista. Gunnulf oli väsyneen

näköinen, mutta hän laski leikkiä milloin mistäkin. "Kyllä me olimme

hassuja eilen illalla -- istuimme yhdessä niin surkeina kuin kolme

isätöntä lasta", lausahti hän. Nidarosissa tapahtui kaikenlaista

pientä hauskaa -- pyhiinvaeltajat olivat toisinaan niin lystikkäitä --

papit laskivat siitä leikkiä keskenään. Eräs vanha Herjedalin mies oli

tullut koko seutukuntansa asioille ja oli mennä ihan päästään pyörälle

rukouksineen -- hänen synnyinseutunsa olisi käynyt huonosti, jos Pyhä

Olavi olisi seulonut hänen sanansa kovin ankarasti, tuumi hän sitten

jälkeenpäin.

* * * * *

Illemmalla ilmestyi Erlend taloon likomärkänä -- hän oli tullut

purjehtien kaupunkiin, ja merellä tuuli vimmatusti. Hän joutui heti

suunniltaan ja alkoi sättiä Ormia. Gunnulf kuunteli hänen riehumistaan

kotvan aikaa ja sanoi sitten:

"Kun sinä puhut tuolla lailla Ormille, Erlend, olet aivan, kuin isämme

ennen -- sellainen hän oli puhuessaan sinulle."

Erlend mykistyi. Sitten hän sanoi yli olkansa:

"En minä ollut sentään näin järjetön poikana -- lähteä karkaamaan

talosta lumimyrskyyn sairaan vaimon kanssa, tuollainen poikanulikka! Ei

hänen miehuudessaan ole paljon kehumista muuten, mutta isäänsä hän ei

pelkää, kuten näet!"

"Et sinä pelännyt isääsi itsekään", sanoi veli hymyillen.

Orm nousi ja asettui isänsä eteen, ei sanonut sanaakaan, mutta koetti

näyttää tyyneltä.

"Niin, mene sinä vain", sanoi Erlend. "Minä alan kyllästyä koko Husabyn

hommaan. Mutta sen minä sanon, että tänä kesänä pitää Ormin lähteä

minun kanssani pohjoiseen, -- katsotaan, emmeköhän sitten saane kalua

tästä Kristiinan lellipojasta. Ei hän ole tuhma", sanoi hän innokkaasti

veljelleen. "Hän ampuu tarkasti, tiedätkös -- eikä hän ole pelkurikaan

-- mutta hän on niin hapan ja itsepäinen ja sitten hän on niin vetelän

näköinen kuin ei hänellä olisi ydintä luissaan."

"Jos sinä haukut poikaasi usein niinkuin nyt, ei ole ihme, jos hän

tulee happameksi", sanoi pappi.

Erlend löi asian leikiksi, nauroi ja sanoi:

"Minä sain usein kestää paljon pahempaa isältäni -- enkä minä silti ole

tullut happameksi. Mutta olkoon miten hyvänsä -- nyt minä olen täällä

ja nyt juomme joulu-oluet, koska kerran on joulu. Missä Kristiina on?

Mitä puhuttavaa hänellä nyt taas oli sinulle?"

"En minä usko hänellä olleen mitään puhuttavaa minulle", sanoi pappi.

"Orm kertoi hänen ikävöineen joulumessuun tänne? --"

"Pitäisi hänen selvitä silläkin, mitä kuulee kotonaan", sanoi Erlend.

"Mutta on surku häntä -- hän menettää koko nuoruutensa, jos tätä

jatkuu." Erlend paukautti kätensä yhteen. "Arveleekohan hyvä Jumala

meidän tarvitsevan uuden perillisen joka vuosi --"

Gunnulf katsoi veljeänsä.

"Noo --. En minä tosin tiedä mitä hyvä Jumala arvelee teidän

tarvitsevan. Mutta Kristiina tarvitsee ennen kaikkea sitä, että sinä

kohtelet häntä hyvin --"

"Niinpä taitaa olla", sanoi Erlend hiljaa.

* * * * *

Seuraavana aamuna lähti Erlend päivämessuun vaimonsa kanssa. He

aikoivat Gregoriuksenkirkkoon -- Erlend meni aina sinne messua

kuulemaan kaupungissa käydessään. Heidän mukanaan ei ollut muita, ja

Erlend talutti sievästi ja säädykkäästi vaimoaan kädestä, sillä kadulla

oli raskas kävellä märän ja kasoihin ajautuneen lumen tähden. Hän ei

ollut sanonut Kristiinalle sanaakaan tämän karkaamisesta ja hän oli

ollut ystävällinen Ormille alkumyrskyn jälkeen.

Kristiina astui hänen rinnallaan kalpeana ja pää painuksissa; avara,

musta turkki hopeahakasineen näytti painavan hänen heikkoa ja

laihtunutta ruumistaan.

"Tahdotko, että ratsastan sinun kanssasi kotiin -- Orm voi viedä

laivan", puheli mies, "sinä et kai mielelläsi lähde vuonoa myöten --?"

"En, tiedäthän sinä, ettei minusta ole hauska olla vesillä --"

Oli suojainen ja tuuleton ilma -- puista pudota moksahteli vähän

väliä raskaita, märkiä räntäpaakkuja. Taivas riippui matalana

ja tummanharmaana valkoisen kaupungin yllä. Lumi oli vetisen

harmaanvihreätä ja talojen hirsiseinät ja aidat ja puiden rungot

näyttivät mustilta kosteassa ilmassa. Kristiinasta ei maailma ollut

milloinkaan näyttänyt niin kylmältä ja vaisulta ja elottomalta kuin

juuri nyt.