"Etkö sinä voi purjehtia etelään minun kanssani, Erlend?" kysyi herra
Erling.
"Olen ajatellut lähteä maitse", vastasi toinen.
"Se käy hankalaksi -- yli tunturin talvisaikaan", sanoi Erling-herra.
"Olisi hupaisaa, jos sinä liittyisit Haftorin ja minun matkaan."
"Olen luvannut lähteä eräiden toisten kera", vastasi Erlend.
"Vai niin, sinä seuraat tietysti appeasi -- sehän onkin luonnollisinta."
"Ei aivan niinkään -- minä tunnen niin vähän niitä miehiä, joiden
kanssa hän on matkalla." Erlend oli vaiti. "Ei, minä olen luvannut
käydä Munanin luona Stangessa", sanoi hän nopeasti.
"Turhaan sinä haet häntä sieltä", vastasi toinen. "Hän on lähtenyt
tiloillensa Hisingiin, ja taitaa kulua aikaa, ennen kuin hän tulee
uudelleen pohjoiseen. Milloin olet kuullut hänestä viimeksi?"
"Viime Mikon-messun aikaan -- hän kirjoitti minulle silloin Ringabusta."
"Tiedäthän sinä, mitä laaksossa tapahtui viime syksynä?" kysyi Erling.
"Etkö tiedä? Sen kai sinä tiedät, että hän kulki Mjøsin varrella ja
laaksoissa asuvien lääninherrojen luona viemässä hallitusherrain
käskykirjettä, jonka mukaan talonpoikien tuli suorittaa täysi sotavero
muonineen ja hevosineen -- yksi hevonen aina kuuden talonpojan osalle
-- mutta herrojen lähettää vain hevoset ja itse jäädä kotiin? Etkö sinä
ole kuullut tätä? Etkö sitäkään, että pohjoiset laaksot kieltäytyivät
suorittamasta tätä veroa Munanin esiintyessä Eirik Toppin kanssa Vaagen
käräjillä? Vastustuksen johtaja oli muuten Lauritsa Bjørgulfinpoika --
hän vaati Eirikiä turvautumaan lakiin, jos laillisista veroista oli
jäänyt jotakin suorittamatta, mutta nimitti mielivallaksi sitä, että
rahvaalta vaadittiin sotasuorituksia tanskalaisen miehen tukemiseksi
melskeessä Tanskan kuningasta vastaan; jos kuningas vaati alamaisiltaan
palvelusta, ei hänen tarvinnut pelätä jäävänsä vaille hyviä aseita
ja hevosia ja aseistettuja miehiä -- mutta hän ei ollut lähettävä
Jørundgaardista yhtään ainoata hamppunuorassa kulkevaa kilipukkia,
ellei kuningas vaatinut häntä itseään ratsastamaan sen selässä
yhtymäpaikalle. Mutta etkö sinä tiedä tästä? Smid Gudleikinpoika sanoo
Lauritsan luvanneen kulmakunnalleen suojelusta tarvittaessa."
Erlend istui kuin salaman lyömänä.
"Lauritsa! En minä ole ikinä kuullut vaimoni isän sekaantuneen muuhun
kuin siihen, mikä koskee hänen ja hänen ystäviensä omaisuutta."
"Ei hän useasti sitä teekään", sanoi herra Erling. "Mutta sen verran
minä näin käydessäni nyt niemellä, että silloin, kun Lauritsa
Bjørgulfinpoika puuttuu johonkin asiaan, seuraavat häntä kaikki --
sillä hän ei puhu ennen kuin tuntee asian niin hyvin, ettei hänen
sanaansa helpolla suisteta. Hän kuuluu olleen kirjeenvaihdossa näistä
seikoista Ruotsissa asuvan sukunsa kanssa -- rouva Ramborg, hänen
isoäitinsä, ja herra Erngislen isoisä olivat näet veljeksien lapsia,
ja hänellä on suuri suku siellä. Vaikka appesi onkin hiljainen mies,
on hänellä huomattava valta niillä seuduin, missä hänet tunnetaan --
joskin hän harvoin sitä käyttää."
"Nyt minä ymmärrän, miksi sinä olet liittynyt häneen, Erling", sanoi
Erlend nauraen. "Johan minua ihmetyttikin, miten teistä oli tullut niin
hellät ystävät."
"Ihmetytti!" suutahti Erling. "Olisipa se ihmeteltävä mies, joka ei
haluaisi kutsua Jørundgaardin Lauritsaa ystäväkseen. Parempi sinun
olisi, sukulaismies, kuunnella häntä kuin Munania."
"Munan on ollut aivan kuin vanhempi veljeni siitä päivästä asti,
jolloin lähdin ensi kertaa kotoa", sanoi Erlend hiukan kiivaasti. "Hän
ei ole milloinkaan pettänyt minua, kun olen joutunut pulaan. Hän on nyt
itse pulassa."
"Munan selviää kyllä", sanoi Erling Vidkuninpoika jälleen tyynesti.
"Hänen kuljettamansa käskykirjeet olivat varustetut Norjan valtakunnan
sinetillä -- vastoin lakia tosin, mutta sehän ei ole hänen syynsä. On
hänellä muitakin vaikeuksia -- ne hommat, joihin hän oli sekaantunut
ja joissa hän oli käyttänyt sinettiään ollessaan todistajana
Eufemia-neidon kihlaamistilaisuudessa -- mutta sitä on vaikea selvittää
ilmaisematta erästä, jota me emme --. Totta puhuen, Erlend, --
minä uskon Munanin selviävän ilman sinun apuasi -- mutta sinä voit
vahingoittaa itseäsi sillä."
"Tahdotte syöstä rouva Ingebjørgin vallasta, niinhän?" sanoi Erlend.
"Mutta minä olen luvannut sukulaisrouvallemme palvelustani sekä omassa
maassa että muualla."
"Niin olen minäkin", vastasi Erling. "Ja aion pitää sen lupauksen
-- niin tekee jokainen Norjan mies, joka on palvellut ja rakastanut
herraamme ja kuningastamme Haakonia. Mutta hänen on paras päästä
vapaaksi neuvonantajista, jotka neuvovat tuota nuorta rouvaa ja hänen
poikaansa tuhon teille."
"Uskotko sinä teidän pystyvän _siihen_", kysyi Erlend ääntään alentaen.
"Uskon", vastasi Erling Vidkuninpoika lujasti. "Niin uskon. Ja niin
uskovat kaikki, jotka eivät viitsi kuunnella", -- hän kohautti
olkaansa -- "pahansuopaa ja -- joutavaa puhetta. Ja sitä meidän,
Ingebjørg-rouvan sukulaisten, tulisi välttää ennen kaikkea."
Palvelusneito kohotti lattialuukkua ja kysyi, joko emännän sopi
toimittaa ruoka pöytään.
* * * * *
Pöydässä istuttaessa tahtoi yhteispuhelu vähän väliä luiskahtaa
uusiin suuriin kuulumisiin. Kristiina huomasi, että sekä hänen
isänsä että Erling välttivät puheenainetta; he kertoivat sukulais-
ja tuttavapiirissä tapahtuneista naimisista ja kuolemantapauksista,
perintöriidoista ja kartanonkaupoista. Hän tuli levottomaksi tietämättä
itsekään miksi. Näillä oli asiaa Erlendille, sen hän ymmärsi. Ja
vaikkei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleen, tiesi hän jo tuntevansa
miehensä siksi hyvin, että arvasi tämän, itsepäisyydestään huolimatta,
olevan hyvinkin helposti johdettavan, kun lujassa kourassa oli pehmeä
kinnas, kuten sananlasku sanoo.
Aterian jälkeen muuttivat herrat lieden lähelle, asettuivat sinne
juomaan. Kristiina istuutui penkille, otti ompelukehyksen syliinsä ja
rupesi solmimaan lankoja. Kohta sen jälkeen tuli siihen Haftor Graut,
levitti nahkasen lattialle ja istuutui emännän jalkojen juureen. Hän
oli löytänyt Erlendin harpun, asetti sen eteensä ja alkoi hyräillä ja
jutella. Haftor oli aivan nuori mies; hänellä oli keltainen kihara
tukka, mitä kauneimmat kasvot, mutta paljon teerenpilkkuja. Kristiina
havaitsi hänet pian kovasti lörppösuiseksi. Haftor oli vastikään nainut
rahaa ja rikkautta, mutta ei viihtynyt tiloillaan; siksi hän oli
lähtenyt henkivartioväen neuvotteluihin.
"-- Mutta ei ole kumma, jos Erlend Nikulauksenpoika jää mieluummin
kotiin", sanoi hän laskien päänsä Kristiinan syliin. Kristiina vetäytyi
etemmä, nauroi ja sanoi, että hän oli juuri kuullut miehensä aikovan
lähteä etelään -- "missä asioissa lähtenee", sanoi hän viattoman
näköisenä. "Nyt ovat ajat niin levottomat, ettei tuhma nainen enää
ymmärrä, mistä on kysymys."
"Ja kuitenkin juuri naisen tuhmuus on saanut sen aikaan", vastasi
Haftor nauraen ja siirtyi jäljestä. "Niin sanoo Erling ja niin sanoo
Lauritsa Bjørgulfinpoika -- haluaisinpa tietää, mitä he tarkoittavat
sillä. Mitä te luulette, Kristiina-emäntä? Ingebjørg-rouva on hyvä,
yksinkertainen nainen -- ehkä hän parastaikaa istuu samanlaisessa
puuhassa kuin te solmimassa silkkiä lumivalkeilla käsillään ja
ajattelee: olisi sydämetöntä kieltää miesvainajan uskolliselta
alamaispäälliköltä vähän suurempi elatusapu --"
Erlend tuli siihen ja istuutui vaimonsa viereen, minkä vuoksi Haftorin
täytyi siirtyä etemmä.
"Tuo on semmoista hölynpölyä, jota rouvat jauhavat majapaikoissa, kun
heidän miehensä ovat niin tyhmiä, että ottavat heidät mukaansa käräjiin
--"
"Siellä, mistä minä olen kotoisin, sanotaan ettei savua ilman tulta --"
"Tunnemme mekin sen sananparren", virkahti Lauritsa; hän ja
Erling olivat tulleet toisten luo. "Ja kuitenkin, Haftor, minulle
kävi hullusti tässä talvella -- aioin sytyttää lyhtyni tuoreella
hevosenlannalla --", sanoi Lauritsa ja istuutui pöydän kulmalle.
Erling-herra toi heti hänen pikarinsa ja ojensi sen hänelle
kunnioittavasti; sitten istui ritari penkille hänen lähettyvilleen.
"Kuinka te voisitte tietääkään siellä pohjan perillä Haalogalandissa,
mitä Ingebjørg-rouva ja hänen neuvonantajansa tietävät tanskalaisten
aikeista ja juonista?" sanoi Erlend. "Ja olitte ehkä lyhytnäköisiä
asettuessanne vastustamaan kuninkaan avunpyyntöä. Knut-herra -- voimme
yhtä hyvin lausua hänen nimensä, häntä kuitenkin kaikki tarkoitamme --
on minun mielestäni mies, jota en uskoisi tavattavan nukkuvana orrelta.
Te istutte liian kaukana isoista padoista voidaksenne haistaa, mitä
niissä keitetään. Ja parempi vara kuin vahinko, minusta --"
"Niin", sanoi Erling-herra. "Voisipa melkein sanoa, että meidän
keittomme keitetään naapurin padassa -- me norjalaiset olemme kohta
kuin vuokraväkeä, meille työnnetään ovesta Ruotsissa laitettu puuro --
syö, jos tahdot ruokaa! Yhden virheen teki herramme kuningas Haakon:
hän muutti pirtin rakennusten ulkolaitaan tehdessään Oslosta maan
ensimmäisen kaupungin. Ennen se sijaitsi keskellä pihaa, jos jatkamme
tätä puhetta -- Bergenissä tai Nidarosissa -- mutta niissä määräävät
nyt arkkipiispa ja tuomiokapituli yksin. -- Mitä sanot sinä, Erlend
-- sinä, joka olet trøndilainen ja jonka koko tavara ja mahti on
Trondheimissa?"
"Aivan niin. Kautta Kristuksen veren -- jos te tahdotte, että pata on
kannettava takaisin oikeaan lieteen, niin --"
"Juuri niin", sanoi Haftor. "Liian kauan on meidän Pohjolaisten
täytynyt tyytyä tuntemaan pohjaanpalaneen hajua ja särpimään kylmää
kaalia --"
Lauritsa puuttui puheeseen:
"Asia on sillä lailla, Erlend, etten minä olisi ryhtynyt oman kulmani
puhemieheksi, ellei minulla olisi ollut hallussani sukulaiseni herra
Erngislen lähettämiä kirjeitä. Tiesin siis, ettei kukaan niistä
miehistä, jotka käyttävät laillisesti valtikkaa, ole aikonut rikkoa
molempien maiden välistä rauhaa ja sopua, ei Tanskan kuninkaan eikä
oman kuninkaamme maassa."
"Jos tiedätte, appi, kuka nykyisin käyttää valtikkaa Tanskan maassa,
niin tiedätte enemmän kuin useimmat muut", sanoi Erlend.
"Yhden seikan tiedän. On eräs, jota ei yksikään tahdo nähdä vallassa,
ei täällä, ei Ruotsissa eikä Tanskassa. Se oli aiheena ruotsalaisten
kapinaan kesällä Skarassa, ja se on aiheena siihen neuvotteluun, jonka
me nyt aiomme pitää Oslossa -- osoittaaksemme kaikille, jotka vielä
eivät ole älynneet asiaa, että järkevät miehet ovat kaikki tyynni yhtä
mieltä siitä."
He olivat juoneet niin paljon, että olivat tulleet jonkin verran
meluaviksi -- lukuun ottamatta vanhaa Smid Gudleikinpoikaa, joka oli
nukahtanut tuolilleen lieden luo. Erlend huusi kovalla äänellä:
"Te olette niin järkeviä kaikki, ettei itse paholainen voi petkuttaa
teitä. Onhan se selvä, että te pelkäätte Knut Porsea. Te ette ymmärrä,
hyvät herrat, ettei sellainen mies tyydy istumaan laiskana ja antamaan
päivien kulua ja ruohon kasvaa, niinkuin Jumala tahtoo. Minä tahtoisin
tavata jälleen tuon ritarin, tunsin hänet Hallandin aikoina. Eikä
minusta olisi yhtään vastahakoista olla hänen sijassaan."
"Sitä minä en olisi uskaltanut sanoa vaimoni kuullen", sanoi Haftor
Graut.
Mutta Erling Vidkuninpoika oli myös juonut. Hän koetti vielä pysytellä
säädyllisenä, mutta ei osannut: "Sinä!" hän sanoi purskahtaen
röhönauruun, "sinäkö, sukulaismies! -- Sinä, Erlend!" Hän läiskäytti
Erlendiä olalle ja nauroi nauramistaan.
"Ei, Erlend", sanoi Lauritsa rohkeasti, "siihen tarvitaan muuta kuin
pelkkää naisten nauratustaitoa. Ellei Knut Porsessa olisi miestä muuhun
kuin leikkimään kettua hanhitarhassa -- niin me Norjan herrat olisimme
liian laiskoja lähteäksemme miehissä tavoittamaan häntä -- vaikka
hanhi olisi itse kuninkaamme äiti. Mutta vaikka Knut-herra voisikin
houkutella miehiä tuhmuuksien tekoon hänen tähtensä -- niin itse hän ei
hulluttele suotta. Hänellä on tarkoituksensa, ja ole varma siitä, ettei
hän sitä unohda."
Keskustelu laukesi lukkoon vähäksi aikaa. Sitten sanoi Erlend -- hänen
silmänsä säihkyivät:
"Silloin minä tahtoisin, että Knut-herra olisi Norjan mies!"
Toiset istuivat vaiti. Herra Erling otti kulauksen tuopistaan ja sanoi
sitten:
"Herra varjelkoon meitä siitä -- jos meillä olisi joukossamme semmoinen
mies täällä Norjassa, niin pelkään, että maa olisi pian rauhaa vailla."
"Rauhaa vailla!" sanoi Erlend halveksuvasti.
"Juuri niin, rauhaa vailla", vastasi Erling Vidkuninpoika. "Muista,
Erlend -- tätä maata emme muodosta ainoastaan me ritariston miehet.
Sinusta saattaisi ehkä tuntua hauskalta, jos täältä nousisi joku
seikkailunhaluinen ja kunnianhimoinen Knut Porsen kaltainen mies. Ennen
vanhaan oli niin, että kun joku maamme miehistä nostatti kapinan, oli
hänen aina helppo saada kannatusta mahtavien joukosta. Voitto joko
tuli heille, jolloin he saivat kunnianimiä ja maita -- taikka heidän
sukulaisilleen, jolloin he saivat vapauden henkeen ja omaisuuteen
nähden -- niin, tiedetään kyllä jonkun menettäneen päänsä, mutta suurin
osa selvisi hyvin, kävipä niin tahi näin -- niin oli ennen isäimme
aikana. Mutta rahvas ja kaupunkilaiset, Erlend -- työkansa, joka
sai maksaa veroja kahdelle herralle useinkin samana vuonna ja joka
saattoi iloita joka kerran, kun ratsastusparvi karahutti peltojen yli
polttamatta taloja ja hävittämättä karjaa -- maakansa, jonka täytyi
kestää sietämätöntä sortoa ja mielivaltaa -- sen minä luulen kiittävän
Jumalaa ja Pyhää Olavia kuningas Haakonista ja kuningas Maunusta ja
tämän pojista, jotka tukivat rauhaa ja lakeja --"
"Niin. Kyllä minä uskon sinun luulevan niin." Erlend keikahutti
päätään. Lauritsa istui katsoen nuorta vävyään -- tämä säteili
valppautta. Hänen tummat, kiihkeät kasvonsa hehkuivat, kurkku
oli kaarella hoikassa, ruskeassa kaulassa. Sitten isä vilkaisi
tyttäreensä. Kristiina oli päästänyt työnsä vaipumaan syliin ja seurasi
tarkkaavaisesti miesten puhetta.
"Oletko sinä niin varma siitä, että talonpojat ja muu rahvas
ajattelevat tuohon tapaan kiittäen nykyistä järjestystä? On totta,
että heillä on ollut useinkin kovat ajat -- ennen vanhaan, kun
kuninkaat ja vastakuninkaat ratsastivat sotajoukkoineen läpi maan.
Tiedän heidän vielä muistavan sen ajan, jolloin heidän täytyi paeta
tunturille karjoineen, vaimoineen ja lapsineen, kartanoitten loimutessa
ilmitulessa laaksojen pohjalla. Olen kuullut heidän puhuvan siitä.
Mutta tiedän heidän myös muistavan toisenkin seikan -- että heidän omat
isänsä olivat mukana joukoissa; emme me taistelleet vallasta yksin,
Erling, talonpoikien pojat olivat mukana myös -- ja sattui joskus, että
heille annettiin meidän perintötilamme. Sellaista ei tapahdu lakien
vallitessa maassa, että skidanilaisen huoranaisen poika, joka ei tiedä
isänsä nimeä, saa lääninherran lesken ja omaisuuden, kuten sai Reidar
Darre -- hänen jälkeläisensä olisi kelvannut sinun tyttäresi mieheksi,
Lauritsa, ja nyt hän on naimisissa sinun vaimosi veljentyttären kanssa,
Erling. Meillä on nyt laki ja järjestys maassa, mutta talonpoikien maa
joutuu meidän käsiimme -- en tiedä mistä se johtuu, mutta se tapahtuu
lakien suojassa. Mitä enemmän oikeus vallitsee, sitä nopeammin he
kadottavat sana- ja määräämisvallan valtakunnan asioissa, samoin omissa
asioissaan. Ja tämän, Erling, tietää rahvas myös! Ehei, älkää olko
liian varmoja siitä, ettei maakansa kaipaa uudelleen aikoja, jolloin
se saattoi kadottaa talonsa tulen ja väkivallan uhrina, -- mutta myös
voittaa aseilla paremmin kuin oikeudella --"
Lauritsa nyökkäsi.
"Ei Erlend ole aivan väärässä", sanoi hän hiljaa.
Mutta Erling Vidkuninpoika nousi:
"Uskon kyllä, että kansa muistaa paremmin ne harvat miehet, jotka
nousivat alhaisista oloista herroiksi -- miekkavallan aikana -- kuin ne
lukemattoman monet, jotka joutuivat synkkään perikatoon ja kurjuuteen.
Eikä kuitenkaan kukaan ollut kovempi herra köyhille kuin nämä -- luulen
vanhan puheenparren -- 'suvusta suurin harmi' -- johtuneen juuri
heistä. Miehen täytyy syntyä herraksi, muuten hänestä tulee kova herra.
Mutta kun hän on kasvanut lapsena renkien ja palvelusnaisten parissa,
silloin hän ymmärtää, että ilman alhaista kansaa me olemme monessa
suhteessa avuttomat kuin lapset ja että meidän tulisi puolestamme
palvella heitä tiedoillamme ja suojella heitä ritariston avulla.
Yksikään valtakunta ei ole pysynyt pystyssä ilman mahtimiehiä, jotka
ovat voineet ja tahtoneet turvata vallallaan pienempäin oikeutta."
"Sinä voisit kilpailla veljeni kanssa puhetaidossa, Erling", sanoi
Erlend nauraen. "Mutta minä luulen ulkotrøndilaisten pitäneen enemmän
meistä herroistaan entisaikaan, jolloin veimme heidän poikansa
taisteluretkille, jolloin veremme sekoittui heidän vereensä tantereella
ja jolloin hajotimme muureja ja riehuimme kilvan vuokramiestemme
kanssa. -- Siinä kuulet, Kristiina, että minä toisinaan nukun toinen
korva auki Sira Eilivin lukiessa ääneen suuria kirjojaan."
"Tavara, joka on vääryydellä saatu, ei joudu kolmannen perijän käsiin",
sanoi Lauritsa Bjørgulfinpoika. "Etkö ole kuullut sitä, Erlend?"
"Miksen minä ole kuullut!" Erlend nauroi ääneen "Mutta näkemättä se on
vielä --"
Erling Vidkuninpoika sanoi:
"Kuule, Erlend, herraksi on syntynyt harva, mutta kaikki ovat syntyneet
palvelemaan; oikea herruus on olla palvelijansa palvelija."
Erlend vei kätensä niskan taa, venyttelihe ja sanoi sitten hymyillen:
"Sitä en ole milloinkaan ajatellut. Enkä minä usko alaisteni voivan
kiittää minua mistään palveluksista. Ja kuitenkin, ihme ja kumma,
minä luulen heidän pitävän minusta." Hän hieroi hyväillen poskeaan
Kristiinan mustaan kissanpoikaan, joka oli hypännyt hänen olalleen ja
marni nyt hyrräten selkä köyryssä hänen kaulansa ympärillä. "Mutta
tämä vaimoni tässä -- hän on mitä palvelevaisin rouva -- vaikka teillä
ei olekaan syytä uskoa sitä -- sillä kannut ja haarikat ovat tyhjät,
Kristiina!"
Orm, joka oli istunut ääneti kuunnellen miesten puhetta, nousi paikalla
ylös ja lähti ulos.
"Talon emännällä on ollut niin ikävä, että hän on nukkunut", sanoi
Haftor hymyillen, "ja syy on teidän -- olisitte antaneet minun jutella
rauhassa hänen kanssaan, minä osaan puhella naisten mieliksi."
"Niin, tämä puhuminen on varmaan käynyt ikävystyttäväksi teille,
emäntä", sanoi Erling anteeksipyytävästi, mutta Kristiina vastasi
hymyillen:
"Enhän minä ole tainnut käsittää kaikkea, mitä täällä on puhuttu tänä
iltana, herra, mutta muistan hyvin kaiken ja voin perästäpäin tuumia
edelleen --"
Orm palasi parin palvelusneidon seurassa, jotka kantoivat tupaan
lisää juotavaa. Poika täytti astiat. Lauritsa katsoi surullisesti
tuota kaunista lasta. Hän oli koettanut päästä keskustelun alkuun Orm
Erlendinpojan kanssa, mutta tämä oli vähäsanainen, vaikka hänellä oli
kaunis, säädykäs käytös.
Eräs neidoista kuiskasi Kristiinan korvaan, että Naakkve oli herännyt
ja huusi kauheasti pikkutuvassa. Emäntä toivotti silloin hyvää yötä ja
lähti palvelusneitojen kanssa ulos.
Miehet ryhtyivät uudelleen juomaan. Erling-herra ja Lauritsa katsoivat
toisiinsa pari kertaa, sitten sanoi edellinen:
"Olin aikonut puhua sinulle eräästä asiasta, Erlend. Taitaa tulla
sotaanlähtökäsky täällä meidän vuonomme ja Møren kulmalla --
pohjoisessa pelätään venäläisten hyökkäävän taas rajan yli suuremmalla
voimalla ensi kesänä, niin ettei siellä jakseta pitää puolia yksin.
Se on ensimmäinen voitto, josta saamme kiittää Ruotsin kanssa tehtyä
sopimusta -- eikä ole oikein, että haaløygalaiset hyötyvät siitä yksin.
Arne Gjavvaldinpoika on liian vanha ja kitulias, minkä vuoksi on ollut
puhe siitä, että sinut pantaisiin talonpoikaislaivojen päälliköksi
vuonon tällä puolen. Mitä sinä pitäisit siitä?"
Erlend läimähytti kätensä yhteen -- hänen kasvonsa loistivat:
"Mitä minä pitäisin siitä --!"
"Kovin suurta palkkaa tuskin saatamme luvata", sanoi Erling
hillitsevästi. "Mutta sinun tulisi hankkia tietoja tämän puolen
lääninherroilta -- neuvoston herrojen kesken on arveltu sinua ehkä
sopivaksi mieheksi toimittamaan jotakin tässä asiassa. Toiset muistavat
vielä sinun niittäneen kunniaa kreivi Jaakon laivapäällikkönä -- ja
muistan itse hänen sanoneen Haakon-kuninkaalle, että hän oli toiminut
epäviisaasti ollessaan niin ankara taitavaa, nuorta soturia kohtaan.
Hän sanoi, että sinusta vielä kerran tulisi kuninkaasi tuki."
Erlend näpsäytti sormiaan:
"Eihän vain sinusta tule kuningas, Erling Vidkuninpoika! Sitäkö te
haudotte mielessänne", kysyi hän ääneen nauraen, "että Erlingistä
pitäisi tehdä kuningas?"
Erling sanoi kärsimättömästi:
"Eikö mitä, Erlend, etkö sinä ymmärrä, että minä puhun täyttä totta --"
"Herra varjele -- laskitko sinä siis äsken leikkiä? Minä ymmärsin sinun
puhuneen täyttä totta koko illan -- no, yhtäkaikki, puhukaamme siis
täyttä totta -- kerro minulle kaikki, sukulaismies!"
* * * * *
Kristiina nukkui lapsi rinnallaan Erlendin tullessa pikkutupaan. Erlend
pisti päreen lieden hiilien sekaan ja valaisi sillä noita kahta, jääden
katsomaan heitä pitkäksi aikaa.
Miten kaunis hänen vaimonsa oli -- ja kaunis oli heidän poikansakin.
Kristiina oli vain niin uninen iltaisin tätä nykyä -- heti kun hän oli
paneutunut pitkäkseen ja saanut pojan viereensä, nukkuivat molemmat.
Erlend veti suutaan nauruun ja heitti lastun takaisin tuleen. Sitten
hän riisuutui hitaasti.
Hän oli pääsevä pohjoiseen keväällä Margygrenillä -- kolme
neljä sotalaivaa matkassaan. Haftor Graut oli määrätty kolmen
haaløygalaislaivan päälliköksi -- mutta Haftorilla ei ollut lainkaan
kokemusta, hänet hän kyllä taivuttaisi niinkuin itse tahtoi, hän
ymmärsi itse saavansa hallita. Sillä pelkurilta tai nahjukselta ei
Haftor ainakaan näyttänyt. Erlend oikaisihe ja hymyili pimeässä. Hän
oli ajatellut hankkia miehistön Margygrenille Møresta. Mutta oli
tälläkin seudulla ja Birgsissä rohkeita, reippaita poikia -- hän saisi
valita mielensä mukaan.
Hän oli ollut naimisissa hiukan yli vuoden. Ensin lapsensynnytys,
sitten katumuksenteko sekä paastot, ja nyt poika, poika, yöt päivät
vain poika. Ja kuitenkin -- sama herttainen, nuori Kristiina hän oli
yhä -- kun hänet sai unohtamaan hetkeksi papin puheet ja tuon ahnaan
imeväisen.
Hän suuteli Kristiinan olkaa, mutta toinen ei herännyt. Nukkukoon,
raukka -- olihan hänellä niin paljon ajattelemista nyt yöllä. Erlend
kääntyi häneen selin ja makasi tuijottaen tupaan päin; sieltä kiilsi
pieni hehkuva hiilensilmä liedellä. Hänen olisi pitänyt nousta
peittämään tuhka -- mutta hän ei viitsinyt.
Kuohuen heräsivät nuoruuden muistot. Hän näki tärisevän laivankeulan
pysähtyvän silmänräpäykseksi vastaanvyöryvän aallon edessä -- sitten
vesi loiskahti yli kannen. Kuului myrskyn ja aaltojen valtava
kohu niiden syöstessä alusta vastaan, ja mastonhuippu keikkui
hurjasti kiitävien pilvien lomassa. He olivat olleet jossakin
Hallandin rannikolla. Erlend tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä
mielenliikutuksesta. Hän ei ollut itse tiennyt, miten nämä velttoudessa
vietetyt vuodet olivat kiusanneet häntä.
Seuraavana aamuna seisoivat Lauritsa Bjørgulfinpoika ja Erling
Vidkuninpoika pihalla katsellen Erlendin hevosia, jotka juoksivat
irrallaan aidan takana,
"Jos nyt Erlend lähtee mukanamme neuvotteluihin", sanoi Lauritsa,
"luulen hänen arvonsa ja syntyperänsä vaativan häntä astumaan
ensimmäisten riviin, koska hän on kuninkaan ja tämän äidin sukulainen.
Mutta luuletteko, herra Erling, voivanne luottaa siihen, etteivät hänen
ajatuksensa näissä asioissa saa häntä kallistumaan toiselle puolelle?
Jos Ivar Ogmundinpoika yrittäisi tehdä jonkin vastatarjouksen -- Erlend
on sukua myös niille miehille, jotka tulevat liittymään Ivar-herraan --"
"En minä usko herra Ivarin tekevän sellaista", sanoi Erling
Vidkuninpoika. "Ja Munan", hän liikautti huuliaan, "on niin viisas,
että ymmärtää pysyä poissa -- hän pelkää muuten käyvän liian selvästi
ilmi, minkä verran Munan Baardinpoika merkitsee." He nauroivat
molemmat. "Siinä on se hankala paikka -- niin, tehän sen tiedätte
paremmin kuin minä, te Lauritsa Laamanninpoika, jonka suku ja heimo on
siellä, että nuo Ruotsin herrat eivät tahdo katsoa meidän ritaristoamme
oikein yhdenarvoiseksi omansa kanssa. Nyt ei meiltä saisi puuttua
ketään sellaista, jolla on arvoa ja rikkautta -- meillä ei olisi varaa
jättää Erlendin kaltaista miestä istumaan kotiin leikkimään vaimonsa
kanssa ja hoitamaan tilojaan -- miten hoitanee niitä", lisäsi hän
nähtyään Lauritsan ilmeen.
Lauritsa hymyili vähän.
"Mutta jos te luulette, ettei ole viisasta ahdistaa Erlendiä liiaksi
puolellemme, niin luovun siitä."
"Minä luulen, hyvä herra", sanoi Lauritsa, "että Erlendistä on oleva
enemmän hyötyä tällä seudulla. Voi olla mahdollista -- kuten itse
sanoitte --, että tämä hanke saa osakseen vastustusta Namdalseidin
eteläpuolella -- jossa ajatellaan oltavan turvassa venäläisiltä. Ehkä
Erlendissä olisi miestä kääntämään ihmisten ajatukset toiselle tolalle
näissä asioissa --"
"Hän on niin hiton hölläsuinen", pääsi herra Erlingin huulilta.
Lauritsa vastasi hymyillen:
"Ehkäpä eräällä taholla ymmärrettäisiin paremmin sellaista kieltä kuin
-- taitavampien miesten puhetta." He katsoivat jälleen toisiinsa ja
molemmat purskahtivat nauruun. "Mutta kaikitenkin -- hän voi saattaa
aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos lähtisi etelään ja yltyisi
liian kovaääniseksi --"
"Niin, ellette te voi taltuttaa häntä --"
"Minä en voi vaikuttaa häneen ainakaan muuta kuin siihen asti, jolloin
hän tapaa sellaisia lintuja, joiden parissa on tottunut lentämään --
vävyni ja minä olemme liian erilaiset."
Erlend tuli heidän luokseen pihan ylälaitaan:
"Teillä on tainnut olla niin suuri hyöty messusta, ettette kaipaa
einettä lainkaan?"
"En ole kuullut kenenkään virkkavan eineestä mitään -- olen nälkäinen
kuin susi -- ja janoinen." Lauritsa taputti likaista valkoista hevosta,
joka oli seissyt hänen hyväiltävänään. "Minä ajaisin sen miehen, joka
hoitaa työhevosia, pois talosta ennen kuin istuisin pöytään, jos minä
olisin isäntä."
"En uskalla tehdä sitä Kristiinan tähden", sanoi Erlend. "Hän on
saattanut erään palvelusneidon raskaaksi."
"Te taidatte pitää sitä sellaisena urotyönä", sanoi Lauritsa kohottaen
kulmiaan, "että mies on korvaamaton, kun --"
"Emme, mutta ymmärrättehän te", sanoi Erlend nauraen, "että Kristiina
ja pappi koettavat naittaa heidät toisilleen -- ja he tahtovat saada
minut auttamaan miestä sellaiselle tolalle, että hän voi elättää heidät
kumpaisenkin. Neito ei tahdo, eikä hänen naittajansa tahdo, eikä Tore
tahdo hänkään -- mutta minä en vain saa ajaa häntä pois; Kristiina
pelkää hänen silloin lähtevän seudulta. Varsinainen hevosten hoitaja
onkin Ulf Haldorinpoika -- silloin kun hän on kotosalla."
Erling Vidkuninpoika meni Smid Gudleikinpoikaa vastaan; Lauritsa sanoi
vävylleen:
"Kristiina näyttää minun mielestäni kalpealta päivisin --"
"Aivan niin", yhtyi Erlend innokkaasti appeensa. "Ettekö te voi puhua
hänelle, appi -- poika imee ihan ytimen hänestä. Luulen hänen aikovan
syöttää sitä kolmanteen paastoon asti kuin mikäkin mökin eukko --"
"Hän pitää kovasti pojastaan", sanoi Lauritsa hymähtäen.
"Niin pitää." Erlend pudisti päätään. "Hän saattaa istua kolme tuntia
Sira Eilivin kanssa -- puhellen siitä, että poika on saanut punaista
sierettymää jonnekin, ja he pitävät jokaista uutta hammasta, joka
hänen suuhunsa ilmestyy, taivaallisena ihmeenä. Minä olen kuullut
kaikkien lasten saavan hampaita, joten minusta olisi suurempi ihme, jos
Naakkvemme jäisi hampaattomaksi."