HUSABY

I

Vasta uutenavuonna ilmestyi Husabyhyn odottamattomia vieraita. Sinne

tuli Lauritsa Bjørgulfinpoika ja vanha Smid Gudleikinpoika Dovresta;

näiden seurassa oli kaksi herraa, joita Kristiina ei tuntenut. Mutta

Erlend hämmästyi hiukan nähdessään appensa tässä seurassa -- herrat

olivat Erling Vidkuninpoika, Gisken ja Bjarkøyn isäntä, sekä Haftor

Graut Godøysta -- hän ei tiennyt Lauritsan tuntevan näitä. Mutta

Erling-herra selitti heidän tavanneen toisensa Niemellä, hän oli

istunut Lauritsan ja Smidin kanssa kuudenmiehen-neuvostossa, joka

vihdoin viimein oli langettanut päätöksen herra Jon Haukinpojan

perillisten riitajutussa. Näin hän oli joutunut puhumaan Lauritsan

kanssa Erlendistä, ja Erling, jolla oli asiaa Nidarosiin, sanoi

silloin, että hänen tekisi mielensä lähteä Husabyssä käymään, jos

Lauritsa suostuisi lähtemään mukaan ja purjehtimaan pohjoiseen hänen

kanssaan. Smid Gudleikinpoika kertoi nauraen tarjoutuneensa itse samaan

joukkoon:

"Minä tahdoin nähdä Kristiinamme -- Pohjoislaakson kauneimman ruusun.

Ja sitten minä ajattelin sukulaiseni Ragnfridin olevan kiitollisen, jos

minä pitäisin hiukan silmällä hänen miestään ja niitä tärkeitä asioita,

joista tämä päättelee noin mahtavien ja viisaiden miesten kanssa. Niin,

Kristiina, sinun isälläsi on toisenlaisia hommia tänä talvena kuin

kulkea talosta taloon meidän matkassamme juomassa jouluoluvia paastoon

asti. Me olemme istuneet hyvässä rauhassa turpeellamme viimeiset vuodet

ja hoidelleet perintöämme. Mutta nyt vaatii Lauritsa kaikkia laakson

miehiä ratsastamaan joukolla Osloon kesken talvipakkasen -- opettamaan

neuvoston korkeita herroja katsomaan kuninkaan parasta -- ne hoitavat

niin huonosti asioita tuon alaikäisen lapsiraukan nimessä, sanoo

Lauritsa --"

Herra Erling näytti hieman vaivaantuneelta. Erlend kohotti kulmiaan.

"Otatteko osaa noihin neuvotteluihin -- kuulutteko te suureen

henkivartiopäätöskuntaan?"

"En, enhän minä", sanoi Lauritsa, "ratsastan vain neuvotteluun, kuten

toiset laaksomme miehet, siksi että meidät on kutsuttu sinne."

Mutta Smid Gudleikinpoika puuttui taas puheeseen. Lauritsa oli ainakin

saanut taivutetuksi hänet -- ja Kruken Hersteinin ja Trond Gjeslingin

ja Guttorm Sneisin ja muita, jotka eivät muuten olisi välittäneet

lähteä.

"Eikö tässä talossa ole tapana käskeä vieraita peremmälle?" sanoi

Lauritsa. "Nyt sitä nähdään osaako Kristiina panna yhtä hyvän oluen

kuin hänen äitinsä." Erlend oli miettivän näköinen, ja Kristiina

ihmetteli.

* * * * *

"Mitä tämä tietää, isä?" kysyi hän vähän myöhemmin isän jäätyä hänen

kanssaan pikkutupaan, jonne hän oli vienyt lapsen vieraiden takia.

Lauritsa istui kiikuttaen tyttärenpoikaa polvellaan. Naakkve oli nyt

kymmenen kuukauden vanha, iso ja kaunis lapsi. Sillä oli ollut mekko ja

töppöset jo joulusta alkaen.

"En muista teidän lausuneen sanaanne tuollaisissa asioissa ennen",

lausui tytär jälleen. "Olette aina sanonut, että kuninkaan on paras

hoitaa asioita niiden miesten avulla, jotka hän on kutsunut rinnalleen.

Erlend sanoo, että tämä yritys on lähtenyt etelänpuoleisten herrojen

taholta -- he aikovat saattaa vallasta Ingebjørg-rouvan ja hänen isänsä

hänelle määräämät neuvonantajat ja kahmaista itselleen samanlaisen

vallan kuin heillä oli Haakon-kuninkaan ja hänen veljensä lapsena

ollessa. Mutta sanoitte siitä koituneen valtakunnalle paljon haittaa --"

Lauritsa kuiskasi, että Kristiina lähettäisi ulos lapsenpiian. Heidän

jäätyään kahden hän kysyi:

"Mistä Erlend tämän asian tietää --? Munanko on kertonut?"

Kristiina virkkoi, että Orm oli tuonut muassaan kirjeen Munan-herralta

palatessaan Husabyhyn syksyllä. Hän ei kertonut, että hän oli itse

lukenut sen Erlendille -- tämä ei ollut taitava kirjoituksen lukija.

Siinä kirjeessä oli Munan valittanut, että nykyään uskoi jokainen

Norjan mies, joka kantoi vaakunamerkkiä, ymmärtävänsä paremmin maan

hoitoa ja nuoren kuninkaan parasta kuin ne herrat, jotka olivat

seisoneet Haakon-kuninkaan sivulla tämän eläessä, ja kuin tämän oma

äiti, korkea Ingebjørg-rouva. Hän oli varoittanut Erlendiä, että jos

Norjan herrat näyttäisivät tahtovan ryhtyä samanlaisiin toimiin kuin

ruotsalaiset viime kesänä Skarassa juonittelemalla Ingebjørgia ja hänen

vanhoja, taattuja neuvonantajiaan vastaan, tulisi tuon korkean rouvan

sukulaisten pysytellä valmiina, ja Erlendin tuli silloin lähteä Munanin

kanssa Hamariin.

"Eikö hän maininnut", sanoi Lauritsa raaputtaen sormellaan Naakkven

lihavaa leuan alustaa, "että minä olen yksi niistä miehistä, jotka ovat

nousseet vastustamaan niitä laittomia käskyjä, joita Munan levitteli

pitkin laaksoa pohjoiseen -- kuninkaamme nimessä?"

"Tekö!" pääsi Kristiinan suusta. "Oletteko tavannut Munan Baardinpojan

syksyllä?"

"Olen niinkin", vastasi Lauritsa. "Mutta kovinkaan sopuisia me emme

olleet."

"Puhuitteko te minusta?" kysyi Kristiina nopeaan.

"Emme, hyvä lapsi", sanoi isä naurahtaen. "En muista sinusta olleen

puhetta sillä kertaa. -- Tiedätkö sinä, onko asia niin, että sinun

miehesi aikoo mennä etelään Munan Baardinpoikaa tapaamaan?

"Niin luulisin", vastasi Kristiina. "Sira Eiliv laati Erlendille

tuonnoin kirjeen -- ja Erlend kertoi, että pian taitaa tulla lähtö

etelään."

Lauritsa istui vähän aikaa katsellen lasta, joka kopeloi sormillaan

hänen tikarinsa kahvaa ja koetti purra siihen juotettua vuorikristallia.

"Onko totta, että Ingebjørg-rouva aiotaan syöstä vallasta?" kysyi

Kristiina.

"Hän on suunnilleen sinun ikäisesi", vastasi isä, yhä edelleen

hymyillen. "Kukaan ei tahdo riistää kuninkaan äidiltä arvoa tai valtaa,

johon hän on syntynyt. Mutta arkkipiispa ja eräät kuningasvainajan

ystävät ja sukulaiset ovat kutsuneet meidät yhteen neuvottelemaan

siitä, miten rouvan valtaa ja kunniaa sekä kansan etua parhaiten

suojeltaisiin."

Kristiina sanoi hiljaa:

"Minä ymmärrän, isä, ettette te ole tullut tällä kertaa Husabyhyn vain

katsomaan Naakkvea ja minua."

"Totta se on, en sen asian tähden ainoastaan", sanoi Lauritsa. Sitten

hän nauroi: "Ja minä ymmärrän, tyttäreni, ettet sinä pidä siitä!"

Hän laski kätensä Kristiinan poskelle ja silitteli sitä. Niin hänen oli

ollut tapana tehdä Kristiinalle tämän ensi vuosista asti joka kerran

kun hän oli torunut tai kiusoitellut tytärtään.

* * * * *

Sillä välin istuivat herra Erling ja Erlend ylhäällä ritariparvessa

-- siksi kutsuttiin isoa aittaa, joka oli pihamaan koilliskulmassa,

aivan portin pielessä. Se oli korkea kuin torni ja kolmikerroksinen;

ylimmässä oli ampumarei'illä varustettu huone ja siellä säilytettiin

kaikki ne aseet, joita ei tarvittu tavallisissa oloissa kartanolla.

Kuningas Skule oli rakentanut tämän talon.

Erling-herralla ja Erlendillä oli yllään turkit, siliä huoneessa oli

purevan kylmä. Vieras kulki ympäri huonetta katsellen kaunista ase-

ja haarniskavarastoa, jonka Erlend oli perinyt äitinsä isältä, Gaute

Erlendinpojalta.

Erling Vidkuninpoika oli pienenläntä mies, hento rakenteeltaan,

mutta pehmeälihainen; hän liikkui kevyesti ja kauniisti. Kasvoiltaan

hän ei ollut kaunis, vaikka hänellä olikin säännölliset piirteet --

hänen tukkansa oli punertava ja kulmakarvat ja ripset valkoiset;

itse silmät olivat myös hyvin vaaleansiniset. Se, että Erling-herraa

kaikesta huolimatta pidettiin kauniina, johtui ehkä siitä, että

kaikki tiesivät hänet Norjan rikkaimmaksi ritariksi. Hänellä oli myös

erittäin puoleensavetävä, miellyttävä käytös. Hän oli mahdottoman

järkevä, oppinut ja runsastietoinen, mutta kun hän ei milloinkaan

pyrkinyt näyttämään tietojaan ja aina oli valmis kuuntelemaan muita,

oli hänellä erittäin viisaan miehen maine maassa. Hän oli yhdenikäinen

Erlend Nikulauksenpojan kanssa, ja he olivat sukua, joskin kaukaista

Stovreim-suvun kautta; he olivat tunteneet toisensa lapsesta saakka,

mutta mitään lähempää ystävyyttä ei heidän välillään ollut.

Erlend istui arkulla puhellen laivasta, jota hän veistätti itselleen

kesäksi; se oli kuusitoistasoutuinen, ja hän arveli siitä tulevan

erittäin nopeakulkuisen ja keveästi ohjattavan aluksen. Hän oli

tuottanut kaksi laivanveistäjää pohjoisesta ja itse johtanut työntekoa.

"Laiva-asioita minä, näetkös, ymmärrän jonkin verran, Erling", virkkoi

hän, "saat nähdä, että Margygren on näytettävä komealta, kun se pannaan

halkomaan meren aaltoja --"

"Margygren -- onpas sillä kamalan pakanallinen nimi", sanoi herra

Erling naurahtaen. "Aiotko siis lähteä sillä etelään?"

"Sinä taidat olla yhtä hurskas kuin vaimoni -- hänkin sanoo, että se

on pakanallinen nimi. Ei hän pidä muuten koko laivasta, mutta hän on

sellainen sisämaalainen -- hän ei kärsi koko merta."

"Vaimosi on hurskaan ja lempeän ja hyvän näköinen", sanoi Erling

kohteliaasti. "Hän on sukuunsa, kuten odottaa sopii."

"Niin", Erlend naurahti. "Ei kulu päivääkään, ettei hän kävisi

messussa. Ja Sira Eiliv, pappimme, jonka jo näit, lukee meille

hengellisiä kirjoja -- se on -- jollei oteta lukuun olutta ja

herkkua -- tälle papille mieluisinta. Ja tänne virtaa köyhää kansaa

hakemaan apua ja neuvoja Kristiinalta -- he suutelevat luullakseni

hänen hameensa helmoja -- minun omat miehenikin ovat muuttuneet

tuntemattomiksi. Hän on kuin pyhät rouvat niissä pyhissä taruissa,

joita Haakon-kuningas luetutti meille papeille siihen aikaan kun

olimme hovipoikia, muistatko? Paljon on Husaby muuttunut sen jälkeen

kun viimeksi kävit luonani, Erling. -- Ihmettelen muuten, että tahdoit

tulla luokseni silloin", sanoi hän tovin kuluttua.

"Mainitsit ajan, jolloin olimme hovipoikia", sanoi Erling Vidkuninpoika

kasvoilla hymy, joka kaunisti häntä. "Olimmehan me silloin ystäviä?

Kaikki odottivat silloin sinusta suuria."