Audfinna istui lieden ääressä vahtien vesipatoja. Kristiina olisi
niin tahtonut pyytää tätä luokseen pitämään häntä kädestä. Hän olisi
antanut vaikka mitä, jos olisi saanut tuntea tutun, ystävällisen käden
omassaan. Mutta hän ei rohjennut pyytää.
* * * * *
Seuraavan aamurupeaman kuluessa vallitsi Husabyssä eräänlainen
sekasortoinen hiljaisuus. Oli Maarianmessun aatto, ja työt täytyi saada
tehdyksi puoleenpäivään mennessä, mutta miehet olivat hajamielisiä ja
vakavissaan, ja säikähtyneet neidot tekivät työnsä huonosti. Palvelijat
olivat alkaneet pitää nuoresta emännästään -- tämän elämä ei ollut
niinkään helppoa, arvelivat he.
Erlend seisoi ulkona pihamaalla puhellen seppänsä kanssa. Hän koetti
pitää ajatuksensa siinä, mistä mies puhui. Silloin tuli Gunna-rouva
kiireesti hänen luokseen.
"Vaimosi asiat eivät edisty lainkaan, Erlend -- olemme koetelleet
kaikkia keinoja. Lähde mukaan -- ehkä se auttaisi, jos hänet saataisiin
sinun syliisi. Mene sisään ja vaihda päällesi lyhyt takki -- mutta
joudu; Puolisoparallasi on vaikeat paikat!"
Veri oli tulvahtanut Erlendin poskiin. Hän muisti kuulleensa, että
ellei nainen tahtonut saada syntymään lasta, joka oli siitetty salassa,
silloin auttaisi se, että hänet nostettaisiin miehensä polvelle.
Kristiina makasi lattialla peittojen alla; hänen luonaan istui kaksi
naista. Astuessaan sisään näki Erlend Kristiinan vetäytyvän kyyryyn,
painavan päänsä toisen naisen syliin ja heittelevän sitä puoleen ja
toiseen -- mutta hän ei päästänyt ainoatakaan äännähdystä.
Polttojen mentyä ohi hän nosti hurjistuneet, säikähtyneet silmänsä;
valjenneet, ruskeat huulet läähättivät. Viimeinenkin nuoruuden ja
sulouden jälki oli kadonnut näiltä paisuneilta, punaläikällisiltä
kasvoilta -- tukkakin oli sekautunut olkien ja nahkoista irtautuneiden
villatukkojen kanssa sotkuiseksi möyhyksi. Hän katsoi Erlendiin kuin
ei olisi heti tuntenut tätä. Mutta tajuttuaan, miksi naiset olivat
hakeneet hänet, pudisti hän kiihkeästi päätään.
"Ei ole tapana siellä, mistä minä olen kotoisin, että miehet ovat läsnä
naisen saadessa lapsia."
"Ehkäpä täällä pohjoisessa on sellainen tapa", sanoi Erlend hiljaa.
"Jos se voisi helpottaa tuskaasi, Kristiina, niin --"
"Ooh --!" Samassa kun Erlend laskihe polvilleen hänen viereensä, kiersi
Kristiina käsivartensa hänen ympärilleen ja puristautui tiukasti
kiinni. Yhdessä myhkyrässä ja vavisten hän kesti polton äännähtämättä.
"Saanko puhua pari sanaa kahden kesken mieheni kanssa", sanoi hän
hengästyneesti ja nopeaan kohtauksen mentyä ohi. Naiset vetäytyivät
pois.
"Ormin syntyessäkö sinä lupasit Elinelle sen, mitä hän väitti sinun
luvanneen -- että naisit hänet sitten, kun hän jäisi leskeksi --
silloinko se tapahtui?" kuiskasi Kristiina.
Erlend veti äkkiä henkeä kuin olisi häntä isketty sydänalaan. Sitten
hän pudisti kiihkeästi päätään.
"-- Minä olin linnassa sinä yönä -- minun miehilläni oli vahtivuoro. Se
tapahtui aamulla, kun palasin majapaikkaan, ja siellä laskettiin poika
minun syliini. Oletko sinä nyt miettinyt sitä, Kristiina --"
"Olen." Jälleen hän kouristautui Erlendiin tuskanlaineen saapuessa.
Erlend pyyhki pois hänen kasvojaan pitkin virtaavan hien.
"Kun sinä nyt tiedät tämän, niin etkö tahdo, että minä tekisin niinkuin
Gunna-rouva neuvoo?" kysyi Erlend Kristiinan tyyntyessä jälleen.
Mutta Kristiina pudisti päätään. Ja viimein täytyi vaimojen antaa
Erlendin mennä.
Samassa oli kuin synnyttäjän voimat olisivat loppuneet. Hän huusi
hurjassa tuskassa tuntiessaan polton taas lähestyvän ja rukoili
vaikeroiden apua. Mutta kun vaimot puhuivat Erlendin hakemisesta, huusi
hän 'ei' -- ennen kituisi hän kuoliaaksi --
Gunnulf ja tämän mukana tullut pappi lähtivät kirkkoon iltarukousta
pitämään. Joka ainoa henki, joka ei ollut lapsenpäästäjän luona, meni
sinne. Mutta Erlend pujahti ulos ennen toimituksen loppua ja lähti
etelän puoleista rakennusriviä kohti.
Lännessä, laaksoa vastapäätä olevien harjujen takana, oli taivas
keltaisenpunainen -- kevätilta alkoi hämärtää kuulaana, valoisana
ja vienona. Siellä täällä tuikahti esiin tähti valkoisena vaaleassa
ilmassa. Alhaalla järven rannalla leijaili pieni usvakaistale
lehtimetsän kohdalla -- ja maassa oli pälviä sellaisissa kohdin, minne
aurinko oli päässyt paistamaan; ilmassa oli mullan ja sulavan lumen
tuntu.
Pikkutupa oli pihan länsilaidassa, laakson puolella. Erlend astui sitä
kohti ja seisahtui seinän taakse. Hirret hohtivat vielä auringon lämpöä
hänen nojautuessaan niitä vasten. Oi, miten Kristiina huusi! Ollessaan
keskenkasvuinen poika hän oli kuullut hiehon vaikeroivan karhun
kynsissä tunturin karjatuvalla. Hän oli juossut Arnbjørnin, paimenen,
kanssa etelää kohti metsään. Hän muisti miten oli nähnyt karvaisen
pallon nousevan pystyyn ja muuttuvan irvistäväksi, punakitaiseksi
karhuksi. Arnbjørnin keihäs murtui kahtia karhun käpälien välissä --
silloin otti mies hänen keihäänsä, sillä hän seisoi kauhusta paikalleen
jähmettyneenä. Hieho makasi maassa -- se eli vielä, mutta utareet ja
toinen kylki oli syöty --
Kristiina, omani -- oi Herra armahda häntä pyhän äitisi tähden! Erlend
pakeni takaisin kirkkoon.
* * * * *
Palvelijat toivat iltaruoan tupaan -- he eivät laskeneet alas pöytää,
vaan panivat astiat kädestään lieden lähelle. Miehet hakivat kalaa ja
leipää, palasivat paikoilleen penkille ja olivat ääneti, pureksivat
vähän, mutta eivät näyttäneet olevan nälkäisiä. Kukaan ei tullut
korjaamaan ruokaa aterian jälkeen, eikä yksikään miehistä noussut
paikaltaan mennäkseen maata. He jäivät istumaan tuleen tuijottaen
eivätkä puhuneet keskenään.
Mestari Gunnulf oli sytyttänyt pienen tuikun ja asettanut sen
kunniaistuimen käsipuulle. Hän istuutui tulen ääreen penkin päähän
kirja kädessä -- hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja herkeämättä.
Ulf Haldorinpoika nousi, astui lieden ääreen, otti kappaleen pehmeää
leipää, kopeloi jotakin halkojen välistä ja löysi mieleisensä. Sitten
hän siirtyi komeroon lähelle ulko-ovea, jossa ukkovanhus Aan istui.
Heillä oli jotakin leivällä toimitettavaa salaista hommaa keskenään
Ulfin viitan takana; Aan veisti ja leikkeli puuta. Miehet vilkaisivat
sinnepäin jonkun kerran. Jonkin ajan kuluttua nousivat Ulf ja Aan
penkiltä ja hävisivät ulos.
Gunnulf seurasi noita kahta miestä katsellaan, mutta ei sanonut mitään.
Hän jatkoi taas rukouksiaan.
* * * * *
Välillä romahti muuan nuori poika penkiltä lattialle -- unissaan. Hän
nousi, katsoi pöllähtäneenä ympärilleen; sitten hän huoahti ja istuutui
jälleen.
Ulf Haldorinpoika ja Aan tulivat hiljaa sisään ja menivät entisille
paikoilleen. Miehet katsoivat heihin taas, mutta eivät sanoneet mitään.
Yhtäkkiä kavahti Erlend seisoalleen. Hän tuli lattian yli
palvelusväkensä luo. Hän oli tuhkanharmaa, ja silmien ympärykset olivat
mustat.
"Eikö teistä kukaan tiedä mitään keinoa?" sanoi hän. "Etkö sinäkään,
Aan?" kuiskasi hän ukolle.
"Ei auttanut", vastasi Ulf hänelle hiljaa.
"Taitaa olla siten määrätty, ettei hänen pidä saada tätä lasta", sanoi
Aan nenäänsä niistäen. "Eivät silloin auta uhrit eivätkä loitsut. Sääli
sinua, Erlend, kun sinun näin pian piti kadottaa kelpo vaimosi!"
"Älä puhu kuin hän olisi jo kuollut", rukoili Erlend peräti murtuneena.
Hän meni takaisin nurkkaansa ja piilotti päänsä sängyn jalkopäähän.
Kerran käväisi eräs miehistä ulkona: "Kuu on taivaalla", hän virkahti.
"On kohta aamu --"
* * * * *
Hetken kuluttua tuli Gunna-rouva saliin. Hän vaipui ovensuuhun
almunanojain penkille -- hänen harmaat hiuksensa törröttivät sekaisin,
huntu oli liukunut niskaan.
Miehet nousivat -- he tulivat hitaasti häntä kohti.
"Joku teistä saa tulla pitämään häntä", sanoi hän itkien. "Me emme
jaksa enää --. Sinä voit mennä hänen luokseen, Gunnulf -- ei sitä
tiedä, mikä tässä vielä on edessä --"
Gunnulf nousi ja pisti rukouskirjan vyönalustaskuun.
"Tule sinä myös, Erlend", sanoi rouva. Paha ölinä kohtasi heitä
ovessa -- Erlend seisahtui väristen paikalleen. Hän näki Kristiinan
vääntyneet, tuntemattomiksi kouristuneet kasvot itkevien naisihmisten
keskellä -- Kristiina oli polvillaan maassa, ja naiset tukivat häntä.
Oven suussa oli pari palvelusnaista suullaan penkillä; he rukoilivat
lakkaamatta. Erlend viskautui heidän viereensä maahan ja kätki kasvot
käsiinsä. Kristiina huusi, huusi jälleen, ja joka kerran oli kuin
Erlend olisi kohmettunut mielettömästä kauhusta. Eihän se saattanut
olla tällaista!
Hän koetti kerran vilkaista sinne. Nyt istui Gunnulf Kristiinan edessä
rahilla pidellen häntä käsivarsien alta. Gunna-rouva oli polvillaan
vieressä käsivarret Kristiinan vyötäisten ympärillä, mutta Kristiina
ponnisti vastaan kuoleman tuskassa, työntäen toista luotaan.
"Ei, ei, päästäkää minut, minä en jaksa -- Jumala, Jumala, auta --"
"Jumala on pian auttava sinua, Kristiina", sanoi pappi aina väliin.
Eräs vaimo piteli vesivatia, ja joka polton jälkeen otti Gunnulf märän
vaatteen ja pyyhki sairaan kasvoja -- hiusrajasta ja huulien välistä,
mistä valui kinaa.
Sitten Kristiinan pää retkahti Gunnulfin käsiin ja hän nukahti
tuokioksi, mutta vaivat herättivät hänet samassa. Ja pappi saneli:
"Kohta, Kristiina, kohta sinä saat avun --"
Kukaan ei enää tiennyt mikä aika oli. Päivä sarasti valjuna räppänän
raosta.
Sitten pitkän, mielettömän voihkinan jälkeen oli aivan hiljaista.
Erlend kuuli naisten alkavan hääräillä -- hän aikoi katsoa ylös;
silloin hän kuuli jonkun itkevän huutamalla ja vaipui taas kasaan --
hän ei uskaltanut kuulla totuutta.
Silloin huusi Kristiina taas, päästi kimeän, hurjan valitushuudon, joka
ei ollut aikaisempien, järjettömien, eläimellisten huutojen kaltainen.
Erlend hyppäsi pystyyn.
Gunnulf seisoi kumarassa tukien Kristiinaa, joka vielä oli polvillaan.
Tämä tuijotti rajattoman kauhun vallassa jotakin, jonka Gunna-rouva
oli pannut lammasnahkaan. Se oli verinen, tumma köntti, joka näytti
teuraseläimen sisälmyksiltä.
Pappi painoi Kristiinan lujasti itseään vasten:
"Kristiina -- sinä olet saanut Jumalalta oikein sievän ja terveen pojan
-- hengittäähän se!" sanoi Gunnulf kiihkeästi itkeville naisille. "Se
hengittää -- Jumala ei voi olla niin julma, ettei kuulisi meitä!"
Papin vielä puhuessa tapahtui tämä. Äidin väsyneessä, hämmentyneessä
mielessä häämötti eräs epäselvä muisto; hän muisti, miten oli nähnyt
luostarin puutarhassa nupun aukeavan kukaksi, -- siitä oli irrottunut
ryppyisiä silkinhienoja helpeitä.
Muodoton sikiö liikahti -- äännähti -- ojensihe ja kehkeytyi
pikkuruiseksi viininpunaiseksi lapseksi, jolla oli ihmisen muoto
-- sillä oli käsivarret ja sääret ja kädet ja jalat, joissa oli
täydelliset sormet ja varpaat -- se sätki ja pihisi hiukan.
"Miten pieni, pieni, pieni se on!" huudahti Kristiina heikolla,
särähtävällä äänellä ja purskahti naurunsekaiseen itkuun. Ympärillä
olevat naiset alkoivat nauraa kuivaten kyyneleitään, ja Gunnulf jätti
Kristiinan heidän käsiinsä.
"Keikuttakaa poikaa kaukalossa, niin se huutaa paremmin", virkkoi pappi
seuraten vaimoja, jotka kantoivat vastasyntyneen tulen ääreen.
Kun Kristiina heräsi pitkästä horroksesta, oli hän vuoteessa. Häneltä
oli riisuttu läpihikiset, kauheat vaatteet ja hän tunsi suloisen lämmön
ja rauhan virtaavan ruumiiseensa -- hänen päälleen oli asetettu pieniä
pusseja, joissa oli lämmintä nokkoshaudetta, ja hänet oli peitetty
mattojen ja nahkojen sisään.
Joku sanoi, että hänen tuli pysyä hiljaa, kun hän yritti puhua.
Huoneessa oli aivan hiljaista. Ja hiljaisuuden läpi kuului ääni, jota
hän ei oikein tuntenut.
-- "Nikulaus, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen --"
Jossakin liikuteltiin vettä.
Kristiina kohosi kyynärpäilleen ja katsoi huoneeseen sängystä. Lieden
luona seisoi valkoiseen messupaitaan puettu pappi, ja Ulf Haldorinpoika
nosti punaisen, ilkialastoman lapsen suuresta messinkivadista, antoi
sen kummitädille ja otti tältä palavan kynttilän.
Kristiina oli saanut lapsen -- se se nyt kirkui niin, ettei papin
sanoja tahtonut kuulua ollenkaan. Mutta häntä väsytti niin -- hän ei
välittänyt mistään, hän tahtoi nukkua.
Sitten hän kuuli Erlendin äänen; tämä puhui nopeasti ja säikähtyneesti:
"Sen pää -- sillä on niin kummallinen pää."
"Se on painunut", vastasi naisen ääni levollisesti. "Ei se ole mitään
ihmeellistä -- tämän miehenalun on täytynyt taistella ankarasti
henkensä puolesta."
Kristiina huusi jotakin. Oli kuin hän olisi herännyt, kuin hänen
sydämessään olisi liikahtanut -- jokin -- tuo oli hänen poikansa, ja se
oli taistellut henkensä puolesta niinkuin hänkin.
Gunnulf kääntyi nopeasti ja hymyili -- hän otti pienen valkoisen kääryn
Gunna-rouvan sylistä ja kantoi sen vuoteen luo. Hän laski pojan äidin
viereen. Sairaana hellyydestä ja onnesta hieroi Kristiina kasvonsa
pieniä punaisia, silkinpehmeitä kasvoja vasten, jotka pilkistivät
vaatteiden keskeltä.
Hän katsoi Erlendiin. Hän oli kerran ennen jo nähnyt tämän kasvot
näin harmaina ja kurjannäköisinä -- missä, sitä hän ei nyt saattanut
muistaa, hänen päänsä oli niin oudontuntuinen ja pöppöröinen -- mutta
hän tunsi, että oli hyvä, kun hän ei muistanut. Ja teki niin hyvää
nähdä Erlendin seisovan siinä veljensä kanssa -- pappi oli laskenut
toisen kätensä Erlendin olalle. Sanomaton rauha ja turvallisuus
valtasi Kristiinan hänen katsoessaan tuota pitkää, albaan ja stolaan
verhoutunutta miestä; nuo mustan hiusseppeleen ympäröimät pyöreät,
laihat kasvot näyttivät niin voimakkailta, mutta Gunnulf hymyili
kauniisti ja lämpimästi.
Erlend työnsi tikarin syvälle seinähirteen äidin ja lapsen taa.
"Tuo on nyt tarpeetonta", sanoi pappi nauraen. "Poikahan on jo
kastettu."
Kristiina muisti mitä veli Edvin oli sanonut kerran. Äskensyntynyt
lapsi oli yhtä pyhä kuin taivaan pyhät enkelit. Vanhempien synnit
olivat puhtaaksi pestyt, ja itse se ei ollut vielä tehnyt syntiä.
Arastellen ja varovasti hän suuteli noita pikkuruisia kasvoja.
Gunna-rouva tuli heidän luokseen. Hän oli lopen uupunut ja vihoissaan
isälle, jolla ei ollut älyä kiittää apuvaimoja sanallakaan. Ja pappi
oli ottanut hänen käsistään lapsen ja kantanut sen äidille -- se olisi
ollut hänen tehtävänsä siksi, että hän oli ollut synnytysmestari, ja
siksi, että hän oli pojan kummi.
"Sinä et ole vielä lausunut mitään pojallesi, Erlend, etkä pitänyt sitä
sylissäsi", sanoi hän suutuksissaan.
Erlend nosti kapalovauvan äidin vierestä ja painoi suunsa hetkeksi sen
kasvoja vasten:
"Minä en taidakaan pitää sinusta oikein, pikku Naakkve, ennen kuin olen
ehtinyt unohtaa, että sinä kiusasit äitiäsi niin hirveästi", sanoi hän
laskien pojan taas Kristiinan viereen.
"Syytä sinä poikaa", sanoi vanha rouva äkeissään. Mestari Gunnulf
nauroi, ja sitten nauroi myös Gunna-rouva. Hän tahtoi ottaa lapsen ja
panna sen kätkyeen, mutta Kristiina pyysi hartaasti, että hän saisi
pitää sen luonaan vielä vähän aikaa. Ja samassa hän nukahti poikansa
viereen -- hän tunsi vielä, että Erlend kosketti häntä hellävaroen,
kuin olisi pelännyt satuttavansa; sitten hän nukahti uudestaan.
V
Kymmenentenä päivänä lapsen syntymän jälkeen sanoi mestari Gunnulf
veljelleen heidän ollessaan aamulla kahden salissa:
"Nyt lienee aika, Erlend, lähettää sana vaimosi suvulle Kristiinan
voinnista."
"Ei sillä taida olla niin kiirettä", vastasi Erlend. "Tuskinpa
Jørundgaardissa iloitaan, kun kuullaan, että täällä jo on poika
talossa."
"Miten voit ajatella", kysyi Gunnulf, "ettei Kristiinan äiti olisi
huomannut jo syksyllä, että hänen tyttärensä ei ollut terve. Ja nyt hän
pelkää varmasti --"
Erlend ei vastannut mitään.
Mutta vähän päivemmällä Gunnulfin istuessa pikkutuvassa ja puhellessa
Kristiinan kanssa tuli Erlend sisään. Hänellä oli karvalakki päässä,
lyhyt, paksu sarkainen päällystakki yllä, jalassa pitkät housut ja
karvasaappaat. Hän kumartui vaimonsa puoleen ja taputti hänen poskeaan:
"Kas niin, Kristiina -- tahdotko lähettää terveisiä Jørundgaardiin, nyt
minä lähden etelään ilmoittamaan poikamme syntymästä --"
Kristiina sävähti punaiseksi -- hän oli säikähtyneen, mutta myös
iloisen näköinen.
"Se on oikeus ja kohtuus sinun isääsi kohtaan", sanoi Erlend vakavasti.
"Minä vien itse sanan."
Kristiina makasi hiljaa hetken aikaa.
"Sano kotona", alkoi hän hiljaa puhua, "että minä olen kaivannut joka
päivä siitä hetkestä asti, jolloin kotoa läksin, saada langeta isäni ja
äitini eteen ja rukoilla heidän anteeksiantoaan."
Vähän myöhemmin Erlend lähti. Kristiina ei muistanut kysyä millä tavoin
hän aikoi matkustaa. Mutt Gunnulf saattoi veljeään pihalle. Tuvan oven
takan olivat Erlendin sukset ja keihäänkärjellä varustettu suksisauva.
"Lähdetkö hiihtämällä?" sanoi Gunnulf. "Kuka tulee mukaan?"
"Ei kukaan", vastasi Erlend nauraen. "Pitäisihän sinun jos kenen
tietää, ettei ole helppo pysyä minun perässäni, kun minä olen suksilla."
"Se on mielestäni varomatonta", arveli pappi. "Sanotaan Ylätunturin
metsässä olevan nykyään paljon susia."
Mutta Erlend vain nauroi ja alkoi kiinnittää suksia jalkaan. "Luulisin
ehtiväni Gjeitskarin karjatuville ennen pimeän tuloa. Nyt on jo niin
kauan valoisaa. Saatan olla Jørundgaardissa kolmannen päivän iltana."
"Gjeitskarista valtatielle ei ole selvä taival -- siellä on pahoja
usvamaitakin. Ja tiedäthän, että noiden karjatupien luona ei saata
liikkua turvallisesti talviseen aikaan."
"Voithan sinä antaa minulle tulirautasi", sanoi toinen itsepäisesti,
"jos minun olisi pakko viskata omani pois -- jonkun haltiattaren
niskaan, kun tämä vaatisi minulta sellaista mielistelyä, joka ei
sovellu naineelle miehelle. Kuulehan, veli, nyt minä teen kuten sinä
sanoit, lähden Kristiinan isän luo ja tarjoan hänelle hänen mielensä
mukaiset sakot -- mutta sen verran sinun täytyy antaa minun tehdä oman
mieleni mukaan, että saan valita itse millä neuvoilla lähden."
Siihen täytyi mestari Gunnulfin tyytyä. Mutta hän käski ankarasti
palvelijoita salaamaan Kristiinalta, että Erlend oli lähtenyt yksin.
* * * * *
Taivas kaartui vaaleankeltaisena yli tunturin siintävien kinosten sinä
iltana, jolloin Erlend viiletti alas kirkon ohi niin että hanki vinkui
ja kirisi. Korkealla taivaalla loisti valju puolikuu hämärässä.
Jørundgaardissa tuprusi tumma savu räppänän aukoista kalpeaa,
pilvetöntä taivasta vasten. Hiljaisuudessa kuului tasaista, kirskuvaa
kirveen ääntä. Kartanon portailla hyökkäsi koiralauma haukkuen
tulijaa vastaan. Pihalla keputteli joukko takkuisia vuohia, tummina
kuuleassa hämärässä -- ne nyppivät kuusenhavuja, joita oli kasassa
pihan keskellä. Kolme talvitamineihin puettua pikkulasta hääri niiden
keskellä.
Vastaan tuoksahtava kotirauha vaikutti oudon vahvasti Erlendiin. Hän
jäi seisomaan saamattomana paikalleen odottaen Lauritsaa, joka tuli
vierasta vastaan -- appiukko oli seisonut halkovajan luona puhellen
seiväspuita katkovan miehen kanssa. Hän seisahtui äkkiä tuntiessaan
vävynsä -- ja työnsi kädessään olleen keihään syvälle lumeen.
"_Sinäkö_ siellä tulet?" kysyi hän hiljaa. "Yksin --? Onko -- onko
jotakin --? Mistä syystä sinä taivallat näin --?" kysyi hän sitten.
"Asiat vaativat niin." Erlend rohkaisi mielensä ja katsoi appeaan
silmiin. "Tahdoin tulla itse ilmoittamaan teille sanomaani. Kristiina
sai pojan Maarian-messun aamuna. -- Hän voi hyvin", lisäsi hän
joutuisasti.
Lauritsa seisoi vähän aikaa mitään virkkamatta. Hän puri hampaansa
kovasti alahuulta vasten -- hänen leukansa vapisi ja väkätti hiukan.
"Olipa se sanoma!" virkkoi hän sitten.
Pikku Ramborg oli tullut heidän luokseen ja seisoi nyt isän vieressä.
Hän katsoi isää hehkuvan punaisena kasvoiltaan.
"Ole vaiti", sanoi Lauritsa jurosti, vaikkei lapsi ollut lausunut
sanaakaan, ainoastaan punastunut. "Älä seiso siinä -- mene tiehesi!"
Enempää hän ei sanonut. Erlend seisoi nojallaan sauvaa vasten, vasen
käsi sen ympärillä. Hän katsoi lumeen. Oikean kätensä hän oli pistänyt
poveen. Lauritsa osoitti sitä:
"Oletko satuttanut itsesi --?"
"Joutavanpäiväistä", sanoi Erlend. "Kaaduin kallionkoloon eilen illalla
pimeässä."
Lauritsa tarttui hänen ranteeseensa ja tunnusteli sitä varovasti. "Ei
ole luuvikaa, luullakseni", sanoi hän. "Voit itse sanoa asiasi hänen
äidilleen --", hän astui tupaa kohti Ragnfridin ilmestyessä pihamaalle.
Ragnfrid katsoi kummissaan miestään -- sitten hän tunsi Erlendin ja
tuli kiireesti tätä kohti.
Hän kuunteli mitään virkkamatta sanomaa, joka Erlendin täytyi esittää
toiseen kertaan. Mutta hänen silmänsä saivat kostean kiillon Erlendin
sanoessa lopuksi:
"Ajattelin sinun kenties huomanneen jotakin, ennen kuin hän lähti
täältä syksyllä -- ja että kenties olit levoton näihin aikoihin."
"Teit kauniisti, Erlend", sanoi Ragnfrid epävarmasti, "kun muistit sen
seikan. Olen ollut peloissani joka päivä siitä lähtien kun veit hänet
luotamme."
Lauritsa palasi:
"Tässä on ketun ihraa -- huomaan sinun palelluttaneen poskesi, vävy.
Jää vähäksi aikaa porstuaan, niin Ragnfrid hoitaa tämän asian ja hieroo
poskesi pehmeäksi -- miten on jalkojesi laita? Ota pois saappaat, niin
katsomme."
Väen tultua sisään illalliselle ilmoitti Lauritsa heille uutisen
ja käski kantamaan sisään olutta, jotta voitaisiin iloita uutisen
johdosta. Mutta iloa ei oikein tahtonut syntyä -- isäntä itse istui
vesikuppi edessään. Hän pyysi tätä anteeksi Erlendiltä; hän oli
poikavuosinaan tehnyt sellaisen lupauksen, että joisi vain vettä
paastona. Niin istuivat miehetkin hiljaisina, ja puhe sujui kankeasti
hyvän oluen ääressä. Lapset kävivät väliin Lauritsan luona -- tämä
kietoi kätensä heidän ympärilleen, kun he asettuivat hänen polveaan
vasten, mutta hän vastasi hajamielisesti heidän kysymyksiinsä. Ramborg
vastasi nenäkkäästi ja lyhyeen, kun Erlend koetti laskea leikkiä
hänen kanssaan -- hän tahtoi näyttää, ettei hän pitänyt langostaan.
Hän oli nyt kahdeksannella vuodella, vilkas ja kaunis lapsi, mutta ei
muistuttanut sisariansa.
Erlend kysyi keitä nuo toiset lapset olivat. Lauritsa vastasi, että
poika oli Haavard Trondinpoika, nuorin Sundbun lapsista. Hänen oli
ikävä aikuisten sisarustensa parissa, ja hän oli sanonut äkkiä jouluna
tahtovansa lähteä isänsä sisaren matkaan. Tyttö oli Helga Rolvintytär
-- sukulaisten oli täytynyt ottaa luoksensa lapset lähtiessään
Blakarsarvista hautajaisten jälkeen; oli surku antaa näiden nähdä
isäänsä siinä tilassa. Ramborgilla oli hauska, kun hän oli saanut
kasvinkumppalit. "Tässä aletaan jo vanheta Ragnfridin kanssa", virkahti
Lauritsa. "Ja tämä tässä on vallattomampi ja hehkuvampi kuin Kristiina
oli." Hän silitti tyttären kiharaa päätä.
Erlend istui anopin viereen, ja tämä kyseli häneltä Kristiinan
synnytyksestä. Vävy huomasi Lauritsan kuuntelevan heitä. Sitten tämä
nousi ja meni ottamaan hattunsa ja viittansa. Sanoi aikovansa käväistä
pappilassa -- kutsumassa Sira Eirikiä juomaan.
* * * * *
Lauritsa kulki lumeen astuttua tietä yli peltojen Romundgaardiin.
Kuu oli häviämäisillään vuoren taa -- mutta tuhansia tähtiä säihkyi
valkoisten harjanteiden yllä. -- Hän toivoi papin olevan kotona -- hän
ei jaksanut istua kauemmin toisten joukossa.
Mutta tultuaan kartanon piha-aitojen kohdalle hän näki pienen lyhdyn
lekkuvan edessään. Vanha Audun kantoi sitä -- ja huomatessaan, että
tiellä oli ihmisiä, hän helisytti pientä hopeatiukuaan. Lauritsa
Bjørgulfinpoika viskautui polvilleen kinokseen tiepuoleen.
Audun kulki ohi lyhtyineen ja tiukuineen, jolla oli vieno ja heleä
ääni. Perästä ratsasti Sira Eirik. Hän nosti hostiarasian korkealle
ajaessaan ohi polvistuvan miehen, ei katsonut sivulle, vaan ratsasti
hiljaa ohi; ja Lauritsa kumarsi syvään ja ojensi kätensä ylös
tervehtien Vapahtajaansa.
-- Papin seurassa oleva mies oli Einar Hnufanpoika, -- niinpä läheni
loppu siis tuotakin vanhusta --! Niin, niin, Lauritsa luki kuolevien
puolesta määrätyt rukoukset ennen kuin nousi ja palasi kotiin. Yöllinen
kohtaus Jumalan kanssa oli kuitenkin vahvistanut ja lohduttanut paljon.
* * * * *
Levolle käytyä kysyi Lauritsa vaimoltaan:
"Tiesitkö sinä tästä -- että Kristiinan asiat olivat niin?"
"Etkö sinä tiennytkään?" sanoi Ragnfrid.
"En", vastasi mies niin pian, että toinen huomasi hänen sittenkin
joskus epäilleen asiaa.
"Kesällä minä kyllä pelkäsin sitä yhteen aikaan", sanoi äiti
viivytellen. "Nähdessäni, ettei hänessä kestänyt ruoka. Mutta sitten
luulin erehtyneeni. Hän oli niin iloinen koko ajan, kun varustimme
häitä --"
"_Siihen_ hänellä olikin syytä", virkahti isä hiukan pilkallisesti.
"Mutta ihmettelen, ettei hän sanonut mitään sinulle -- vaikka sinä olet
hänen äitinsä."
"Sen sinä sanot nyt, kun hän on tehnyt pahoin", vastasi Ragnfrid
katkerasti. "Tiedäthän sinä, ettei Kristiina ole milloinkaan
turvautunut minuun."
Lauritsa ei puhunut enempää. Vähän ajan kuluttua hän toivotti
vaimolleen lempeästi hyvää yötä ja asettui hiljaa hänen viereensä. Unta
hän ei tuntenut saavansa hyvään aikaan.
Kristiina --, Kristiina -- hänen pikku tyttönsä --.
-- Lauritsa ei ollut milloinkaan sanallakaan koskettanut sitä, mitä
Ragnfrid oli uskonut hänelle tuona yönä. Eikä Ragnfridilla ollut
pienintäkään syytä sanoa, että Lauritsasta olisi huomannut hänen
ajatelleen asiaa sen koommin. Hän ei ollut toisenlainen vaimoaan
kohtaan -- pikemminkin hän oli koettanut olla entistä hellempi ja
ystävällisempi. Mutta hän ei ollut ensi kertaa tänä talvena huomannut
Ragnfridissa katkeruutta tai nähnyt tämän vainuavan salattua loukkausta
aivan viattomissa sanoissa. Hän ei ymmärtänyt sitä eikä tiennyt siihen
mitään neuvoa -- ja niin se sai olla.
Isä meidän, joka olet taivaissa --. Hän rukoili Kristiinan ja hänen
lapsensa puolesta. Lopuksi hän rukoili voimaa, jotta jaksaisi kärsiä
Erlend Nikulauksenpoikaa tyynellä mielellä niin kauan kuin hänen oli
pakko nähdä tätä talossaan.
* * * * *
Lauritsa ei mitenkään sallinut tyttären miehen lähteä kotimatkalle
ennen kuin näkisi, miltä tämän ranne alkoi näyttää. Eikä hän tahtonut
lähettää Erlendiä takaisin yksin.
"Kristiina tulisi iloiseksi, jos te tulisitte mukaan", sanoi Erlend
eräänä päivänä.
Lauritsa oli ensin vaiti. Sitten hän ilmoitti kaikenlaisia esteitä.
Ragnfrid ei varmaankaan mielellään jäisi yksin kotiin. Ja jos hän
lähtisi niin kauas pohjoiseen, hän tuskin ehtisi takaisin kevätkylvöjen
ajaksi. Mutta asia päättyi kuitenkin lopulta niin, että hän lähti
Erlendin matkaan. Hän ei ottanut mukaan miehiä, vaan aikoi palata
kotiin Raumsdalista lähtevällä laivalla; saihan hän hevosia laakson
varrelta -- hänellä oli tuttavia kaikkialla matkan varrella.
* * * * *
He eivät puhelleet paljoa matkalla, mutta tulivat hyvin toimeen.
Lauritsalla oli kova työ pysyä Erlendin perässä; hän ei tahtonut
tunnustaa, että vävy hiihti liian kovaa. Mutta Erlend huomasi asian ja
sovitti heti vauhdin appensa mukaan. Hän koki kaikin tavoin miellyttää
vaimonsa isää -- ja hänellä oli oma hiljainen, pehmeä tapansa silloin,
kun hän tahtoi voittaa jonkun ihmisen ystävyyden.
Kolmantena iltana he jäivät yöksi erääseen kivimajaan. Matkalla oli
ollut paha ilma ja sumu, mutta Erlend uskoi löytävänsä yhtä hyvin
näinkin. Lauritsa oli huomannut Erlendin tuntevan ihmeellisen tarkasti
kaikki maan ja ilman merkit ja eläinten luonnon sekä tavat -- ja hän
tiesi missä oltiin. Kaiken sen, mitä hän itse oli oppinut tuntureita
taivaltaessaan huomion ja muistinsa avulla, näytti tuo toinen tietävän
aivan sokeasti. Erlend nauroi sille -- mutta sanoi vain tuntevansa tuon
kaiken itsestään.
He löysivät kivimajan pimeässä, täsmälleen siihen aikaan kuin Erlend
oli sanonut. Lauritsa muisti miten hän kerran itse tämmöisenä yönä oli
kaivautunut lumeen nuolenkantaman päähän omasta hevosleiristään. Lumi
oli kasautunut majan seiniä vasten, niin että heidän täytyi tunkeutua
sisään savuaukon kautta. Erlend peitti aukon hevosen nahalla, joka oli
majassa, ja kiinnitti sen hirsien väliin puunkappaleilla. Hän työnsi
majaan tuiskunneen lumen sivummalle suksella ja teki takkakiville tulen
jäätyneistä puista, joita oli majassa. Penkin alta hän sitten veti
esiin kolme neljä metsäkanaa -- hän oli pannut ne sinne menomatkalla
etelään -- pyöritti niitä lattian savessa, joka oli pehmennyt tulen
ympäriltä, ja viskasi sitten saviset möykyt tuleen.
Lauritsa loikoi multapenkillä, johon Erlend oli laittanut niin mukavan
sijan kuin suinkin heidän selkärepuistaan ja viitoistaan.
"Tuolla lailla paistavat huovit varastettuja kanoja, Erlend", hän sanoi
nauraen.
"Minä opin yhtä ja toista kreivin palveluksessa ollessani", sanoi
Erlend, hänkin nauraen.
Ja nyt hän oli niin ketterä ja vilkas, ettei appi ollut tuntea häntä
entiseksi mieheksi; hän oli nähnyt Erlendin aina hiljaisena ja hieman
töykeänä. Istuessaan siinä appiukkonsa edessä lattialla Erlend
ryhtyi nyt kertomaan niistä vuosista, jolloin hän oli ollut kreivi
Jaakon palveluksessa Hallandissa. Hän oli ollut joukkueen päällikkö
ja vartioinut rannikkoa kolmella pienellä laivalla. Erlendin silmät
välkkyivät kuin lapsen -- hän ei kerskunut, hän antoi vain kielen
käydä. Lauritsa loikoi häntä katsellen.
Hän oli rukoillut Jumalalta kärsivällisyyttä tyttären miestä kohtaan --
nyt häntä melkein suututti, sillä hän huomasi pitävänsä tästä enemmän
kuin oikeastaan tahtoi. Hän muisti, että tuona yönä, jolloin kirkko
paloi, hän oli pitänyt Erlendistä. Hänen pitkä hongankolistajavartensa
ei ollut vailla miehuutta. Isän sydämessä tuntui ilkeä pistos --
oli sääli Erlendiä, hänestä olisi voinut olla parempaankin kuin
viettelemään naisia. Mutta nuo muut paremmat toimet olivat supistuneet
enimmäkseen poikamaisiin kujeihin. Jos olisi ollut sellaiset ajat, että
joku taitava päällikkö olisi voinut ottaa tuon miehen ohjattavakseen ja
käskettäväkseen, niin kukaties -- mutta nykyinen aika oli sellainen,
että jokaisen tuli luottaa omaan arvostelukykyynsä niin monessa
seikassa -- ja Erlendin asemassa olevan miehen tuli osata päättää
omasta ja monien muiden menestyksestä. Ja tuo tuossa oli Kristiinan
mies.
Erlend katsoi appeensa. Hän kävi itsekin vakavaksi. Sitten hän sanoi:
"Tahtoisin pyytää, Lauritsa, -- ennen kuin saavumme minun talooni --
että sanoisitte minulle, mitä teillä on sydämellänne."
Lauritsa oli vaiti.
"Tiedättehän", puhui Erlend edelleen, -- "että minä haluaisin nöyrtyä
edessänne sillä tapaa kuin toivotte ja korvata kaiken siten kuin te
katsotte minun tekoni ansainneen --"
Lauritsa katsoi noihin nuoriin kasvoihin -- ja hymyili sitten
omituisesti:
"Se taitaisi käydä vaikeaksi, Erlend -- minun sanoa ja sinun täyttää
-- voit antaa sievoisen lahjan Sundbun kirkolle ja papeille, joita te
myös piditte narreinanne", sanoi hän kiihtyen. "En tahdo puhua enempää
tästä! -- Nuoruuttakaan sinä et voi syyttää. Rehellisempää olisi ollut,
Erlend, jos olisit tullut eteeni ennen kuin varustimme häitä --"
"Niin", sanoi Erlend. "Mutta minä en tiennyt silloin miten asiat olivat
enkä tiennyt tulevan ilmi, että minä olin loukannut teitä."
Lauritsa kohosi istualleen:
"Etkö sinä tiennyt naimisiin mennessäsi, että Kristiina --?"
"En", sanoi Erlend apean näköisenä. "Olimme olleet naimisissa lähemmä
kaksi kuukautta ennen kuin ymmärsin sen."
Lauritsa katsoi hieman ihmeissään häneen, mutta ei sanonut mitään.
Silloin puuttui Erlend puhumaan, haparoiden ja heikosti.
"Olen iloinen, appi, että läksitte mukaan. Kristiina on ollut koko
talven niin raskasmielinen -- hän on sanonut minulle tuskin sanaakaan.
Minusta tuntui usein siltä kuin hän ei viihtyisi Husabyssä eikä minun
luonani."
Lauritsa vastasi kylmäkiskoisesti ja vieraammin:
"Niin on kai kaikkien nuorten vaimojen laita. Nyt, kun hän on taas
terve, tulette te pian yhtä hyviksi ystäviksi kuin mitä olitte ennen",
lausui hän hieman pilkallisesti hymyillen.
Mutta Erlend istui tuijottaen hiillokseen. Nyt hän tiesi sen äkkiä
aivan varmasti -- vaikka hän oli tiennyt sen siitä hetkestä asti,
jolloin hän näki pienet punaiset lapsenkasvot vasten Kristiinan
valkoista olkapäätä -- etteivät heidän välinsä enää milloinkaan tulisi
sellaisiksi kuin ne olivat ennen olleet.
* * * * *
Lauritsan astuessa pikkutupaan Kristiinan luo tämä nousi istualleen
vuoteessa ja ojensi molemmat kätensä isäänsä vastaan. Hän pani kätensä
isänsä kaulaan ja itki itkemistään, niin että Lauritsa lopulta aivan
rupesi pelkäämään.
Kristiina oli jo ollut jalkeilla jonkin aikaa, mutta sitten hän sai
jostakin kuulla Erlendin lähteneen yksin laaksoon, ja tämän viipyessä
hän tuli niin levottomaksi että sai kuumeen. Ja silloin hänen täytyi
käydä jälleen vuoteeseen.
Kyllä näkyi, että hän oli vielä heikko -- hän itki milloin mitäkin. --
Uusi vakinainen pappi Sira Eiliv Serkinpoika oli tullut taloon Erlendin
ollessa poissa. Hän oli käynyt usein kartanon emännän luona lukemassa
tälle -- mutta Kristiina itki niin mahdottomista syistä, ettei pappi
viimein tiennyt, mitä hänelle saattoi lukea.
* * * * *
Eräänä päivänä isän istuessa hänen luonaan tahtoi Kristiina kapaloida
lapsensa itse niin, että isä oikein saisi nähdä, miten kaunis ja
tervejäseninen hänen poikansa oli. Poika potki sitten alastomana
kapaloittensa päällä äitinsä edessä.
"Mikäs merkki sillä on rinnassa?" kysyi Lauritsa.
Aivan sydämen kohdalla oli lapsella pieniä veripunaisia pilkkuja --
näytti siltä kuin verinen käsi olisi koskenut poikaan. Kristiinasta oli
itsestäänkin ensin tuntunut pahalta, kun hän näki tuon merkin. Mutta
hän oli koettanut lohduttautua ja sanoi nytkin:
"Ei se taida olla muuta kuin muistomerkki -- minä kouraisin sydäntäni,
kun näin kirkkomme palavan."
Isä hätkähti. Niin. Eihän hän tiennyt kuinka kauan -- tai kuinka paljon
-- tytär oli salannut. Eikä hän ymmärtänyt, miten Kristiina oli voinut
-- hänen oma lapsensa -- tehdä hänelle tämän.
"Ette taidakaan pitää pojastani", kysyi Kristiina isältään moneen
kertaan, ja Lauritsa hymyili ja sanoi, että kyllä hän piti. Hän oli
myös laskenut runsaasti lahjoja sekä kätkyeen että lapsivuoteessa
makaavan tyttärensä viereen. Mutta Kristiinan mielestä kukaan ei
pitänyt hänen pojastaan -- Erlend kaikista vähimmin. "Katsokaa, isä",
pyysi hän, "näittekö, nythän se nauroi -- oletteko milloinkaan nähnyt
niin kaunista lasta kuin Naakkve, isä?" Kristiina kysyi tätä yhä
uudelleen, ja kerran sanoi Lauritsa, aivan kuin ajatuksissaan:
"Haavard, sinun veljesi -- toinen poikamme -- oli kovin kaunis lapsi."
Hetken kuluttua kysyi Kristiina heikolla äänellä:
"Hänhän eli kauimmin minun veljistäni --?"
"Niin. Hän ehti elää kaksi talvea. -- Nyt sinä et saa taas ruveta
itkemään, Kristiina", pyysi isä hiljaa.
* * * * *
Lauritsa ja Gunnulf Nikulauksenpoika eivät pitäneet siitä, että poikaa
kutsuttiin Naakkveksi; sehän oli kastettu Nikulaukseksi. Erlend intti,
että sama nimihän se oli, mutta Gunnulf sanoi, että eipäs ollut; vain
pakanuuden aikaisissa saduissa kerrottiin miehistä, joiden nimi oli
ollut Naakkve. Mutta Erlend ei tahtonut sittenkään käyttää nimeä, joka
oli ollut hänen isällään. Ja Kristiina nimitti aina poikaa siksi, joksi
Erlend oli häntä ensin kutsunut.
* * * * *
Ja niin oli Kristiinan otaksuman jälkeen koko Husabyssä yksi ainoa,
joka täydelleen käsitti, miten ihana toivelapsi hänen Naakkvensa oli.
Se oli uusi pappi, Sira Eiliv --. Hän oli siinä suhteessa melkein yhtä
ymmärtäväinen kuin lapsen äiti.
Sira Eiliv oli lyhyt, hentorakenteinen mies, jolla oli pieni,
pyöreä vatsa. Hän oli kovin vähäpätöisen näköinen -- sellaisetkin,
jotka olivat puhuneet hänen kanssaan jo monesti, eivät tahtoneet
oppia ymmärtämään, että hän oli pappi; niin tavalliset kasvot
hänellä oli. Hänen hiuksensa ja ihonsa olivat samanväriset -- kuin
keltaisenpunertava hiekka -- ja hänen pyöreät, vedenväriset silmänsä
olivat aivan litteät. Tavoiltaan hän oli hiljainen ja nöyrä, mutta
mestari Gunnulf sanoi Sira Eiliviä niin oppineeksi, että hänkin olisi
voinut suorittaa tohtorin tutkinnon, ellei hän olisi ollut niin
vaatimaton. Mutta se, mikä häntä kaunisti vielä paljon enemmän kuin
oppi, oli puhdas elämä, nöyryys ja syvä rakkaus Kristukseen ja hänen
kirkkoonsa.
Hän oli alhaista sukuperää, ja vaikka hän ei ollut paljon vanhempi
Gunnulf Nikulauksenpoikaa, näytti hän melkein vanhalta. Gunnulf
oli tuntenut hänet siitä asti kun he olivat yhdessä käyneet
koulua Nidarosissa, ja hän puhui aina suurella rakkaudella Eiliv
Serkinpojasta. Erlend mielestään oli saanut Husabyhyn mitättömän papin,
mutta Kristiinassa syttyi paikalla luottamus ja rakkaus häneen.
Kristiina jäi asumaan edelleen pikkutupaan lapsineen, senkin jälkeen
kun hänet oli kirkotettu. Tuo oli vaikea päivä Kristiinalle -- Sira
Eiliv talutti hänet kirkkoon, mutta ei rohjennut antaa hänelle
Herran ruumista. Kristiina oli ripittänyt itsensä hänelle, mutta
sille synnille, johon hän oli tullut vikapääksi osallisuudellaan
toisen ihmisen epäautuaaseen lähtöön, täytyi hänen hakea sovitusta
arkkipiispalta. Tuona aamuna, jolloin Gunnulf oli istunut Kristiinan
luona ja kuullut hänen purkavan sieluntuskaansa, hän oli laskenut
Kristiinan sydämelle, että niin pian kuin hän oli pelastunut
ruumiillisesta vaarasta, täytyi hänen rientää hakemaan parannusta
sielulleen. Heti kun hän oli saanut takaisin terveytensä, tuli hänen
täyttää Pyhälle Olaville antamansa lupaus. Tämä oli esirukouksillaan
saattanut hänen poikansa terveenä ja elävänä maailmaan ja kasteen
liittoon. Kristiinan tuli nyt lähteä paljasjaloin hänen haudalleen ja
laskea sinne se kultainen seppele, neitojen kunniakoru, jota hän oli
hoitanut niin huonosti ja kantanut vääryydellä. Ja Gunnulf neuvoi häntä
valmistautumaan tuolle matkalle yksinäisellä elämällä, rukouksilla,
sananlukemisella ja mietiskelyllä sekä paastolla -- mutta pysymään
kuitenkin kohtuuden rajoissa rintalapsen tähden.
Illalla hänen istuessaan suruissaan kirkotuksensa jälkeen oli Gunnulf
tullut hänen luokseen ja antanut hänelle paternoster-rukousnauhan. Hän
sanoi, että vieraissa maissa käyttivät muutkin kuin luostariväki ja
papit sellaisia apunaan hartaudenharjoituksessa. Nauha oli sanomattoman
kaunis; sen helmet olivat eräänlaista keltaista puuta, jota tuodaan
Intiasta, ja ne tuoksuivat niin hyvältä ja makealta, että todella
muistuttivat sitä, mitä oikean rukouksen tuli olla -- sydämen uhria ja
pyrkimystä Jumalan mielen mukaiseen elämään. Välissä oli merenvahaisia
ja kultaisia helmiä, ja risti oli kauniista emaljista.
* * * * *
Erlend seurasi kaipaavasti katseellaan nuorta vaimoaan, kun tämä tuli
häntä vastaan pihamaalla. Näin kaunis hän ei ollut vielä milloinkaan
ollut -- pitkä, solakka vartalo oli entistä kukkeampi yksinkertaisessa,
mullanruskeassa, värjäämättömästä sarasta valmistetussa puvussa. Karkea
aivinaliina, joka peitti hänen tukkansa ja kaulansa ja hartiansa,
ilmaisi yhä selvemmin, miten hohtavan valkoiseksi hänen ihonsa oli
käynyt. Kevätauringon langetessa hänen kasvoilleen näytti siltä kuin
valo olisi tunkeutunut syvälle hänen lihaansa, niin hohtava se oli
-- silmät ja huulet näyttivät aivan läpikuultavilta. Jos Erlend meni
alas pikkutupaan katsomaan lasta, niin painoi Kristiina alas suuret,
valkoiset luomensa Erlendin katsoessa häntä -- hän oli niin kainon ja
hempeän näköinen, että Erlend uskalsi tuskin koskettaa hänen kättään.
Jos hänellä oli Naakkve rinnoillaan, niin hän peitti huntunsa kulmalla
aukeaman, josta näkyi hänen valkea pintansa. Erlendistä tuntui aivan
siltä kuin hänen vaimonsa olisi tahdottu lähettää taivaaseen.
Näin Erlend laski leikkiä veljensä ja appensa seurassa heidän
istuessaan illoin tuvassa --, kun siellä oli pelkästään miehiä.
Husabystä oli tullut suorastaan tuomiokirkko. Tuossa oli Gunnulf ja
tuossa Sira Eiliv; appi oli puoleksi pappi hänkin, ja nyt tahdottiin
hänestäkin samaa. Siis yhteensä kolme pappia samaan taloon. Mutta
toiset nauroivat hänelle.
Tänä keväänä piti Erlend Nikulauksenpoika hyvää huolta talonsa
asioista. Vuoden kuluessa korjattiin kaikki aidat, ja portit
ilmestyivät paikoilleen oikeaan aikaan; kynnöt ja kylvöt suoritettiin
varhain ja kunnollisesti, ja Erlend lisäsi karjaansa mainioilla uusilla
elukoilla -- hänen oli täytynyt tapattaa koko joukko entisiä, eikä
se varsin suuri vahinko ollutkaan, joukossa kun oli paljon huonoa ja
vanhaa. Hän palkkasi väkeä tervanpolttoon ja tuohenkiskontaan, ja
rakennuksia ja kattoja paranneltiin. Sellaista järjestystä ei talossa
oltu nähty sitten vanhan Nikulaus-herran voiman päivien. Erlendin
kerrottiinkin saaneen neuvoa ja tukea vaimonsa isältä. Tämän ynnä
veljensä kanssa liikkui Erlend ystävien ja omaisten luona kaukana
toisissa kylissä. Mutta nyt hän ratsasti komeasti, kuten toisetkin
isoiset, pari reipasta, kaunista huovia kerallaan. Ennen vanhaan oli
Erlendin ollut tapana ratsastaa maita mantereita kurittoman ja hurjan
saattojoukon kera. Nyt loppuivat vanhat puheet Erlend Nikulauksenpojan
kiihkeästä ja pahennusta herättäneestä elämästä ja Husabyn
hoidottomuudesta tai lauhtuivat hyväntahtoiseksi pilaksi. Ihmiset
hymyilivät ja tuumivat, että Erlendin nuori emäntä oli ehtinyt saada
aikaan paljon kuudessa kuukaudessa.
Vähää ennen Botolvin-messua lähti Lauritsa Bjørgulfinpoika Nidarosiin
mestari Gunnulfin seurassa. Hänen piti asua papin vieraana pari päivää
käydäkseen Pyhän Olavin ja muissa kaupungin kirkoissa ennen kuin
lähti paluumatkalle etelää kohti kotiinsa Jørundgaardiin. Hän erosi
tyttärestään ja tämän miehestä ystävyydessä ja sovussa.