Silloin valitti kyyhkynen hänelle näin:
"Vei haukka puolison viereltäin!"
Kävi kuningas haukkaa kiidättämään,
mutta haukkapa ilmahan siintävään.
Se laskihe tarhaan kukkivaan,
mi ihaninta on päällä maan.
Sali ilmava kohoaa keskeltä sen,
punapurppura peittona patjojen.
Ken ritari kalvas tuo verissään?
Hän kuningas oiva on paikan tään.
Sinivaate peittävi kuninkaan,
"Corpus Domini" vaatteessa luetaan.
"Missä sinä olet oppinut tuon laulun?" kysyi Erlend.
"Kuulin parin pojan laulavan sitä Canterburyssä sen majatalon
edustalla, jossa minä asuin", sanoi Gunnulf. "Sitten minä koetin
kääntää sen norjankielelle. Mutta ei se suju niin hyvin." Hän näppäili
yhä kieliä.
"Kuulehan, veli -- yö on pitkällä. Kristiina kaipaa varmaan sänkyyn --
väsyttääkö sinua, vaimoseni?"
Kristiina katsahti arasti miehiin, hän oli kauhean kalpea:
"En tiedä. En minä taida käydä sänkyyn tänään."
"Oletko sinä sairas?" kysyivät molemmat kumartuen hänen puoleensa.
"En tiedä", sanoi hän kuten äsken. Hän koetti selkäpuoltaan. "Tuntuu
niin kummalta ristiluissa."
Erlend hyppäsi paikaltaan ja juoksi ovelle. Gunnulf seurasi perästä.
Hän sanoi: "On paha, ettette ole kutsuttaneet apuvaimoja aikaisemmin.
Onko hän odottanut jo kauan?"
Erlend lensi hehkuvan punaiseksi ja sanoi sitten:
"Kristiina arveli tulevansa toimeen omine palvelusneitoineen. Parilla
on ollut lapsia itsellään." Hän koetti nauraa.
"Ei sinulla ole paljon älyä!" Gunnulf katsoi häneen. "Jokaisen töllin
akalla on naapurivaimoja apunaan käydessään lapsivuoteeseen -- pitääkö
sinun vaimosi piiloutua nurkkaan kuin kissa, joka saa pentuja! Ei, hyvä
veli, sen verran miestä sinussa pitää olla, että haetat hänelle seudun
parhaimmat emännät."
Erlend painoi alas häpeästä punaiset kasvonsa:
"Se on totta, veli. Minä ratsastan itse alas Raasvoldiin -- ja lähetän
miehiä muihin kartanoihin. Jää sinä Kristiinan luo!"
"Lähdetkö sinä pois?" kysyi hänen vaimonsa peloissaan, nähdessään
Erlendin ottavan päällysvaatteensa.
Erlend meni hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen:
"Minä menen hakemaan seudun parhaimmat vaimot sinun luoksesi,
Kristiina. Gunnulf jää sinun luoksesi. Palvelusneidot valmistavat
sinulle sijan pikkutupaan", sanoi Erlend suudellen Kristiinaa.
"Etkö sinä voi lähettää sanaa Audfinna Audunintyttärelle?" pyysi
Kristiina. "Mutta ei ennen aamua -- en tahdo, että hänet herätetään
kesken unta minun tähteni -- hänellä on niin paljon huolta."
Gunnulf kysyi veljeltään kuka Audfinna oli.
"Ei se ole mielestäni oikein soveliasta", sanoi pappi. "Sinun
vuokralaisesi vaimo --."
"Kristiinan tulee saada se, jonka hän tahtoo", sanoi Erlend. Papin
saattaessa veljeään ulos heidän odotellessaan Erlendin hevosta kertoi
Erlend miten Kristiina oli tutustunut tuohon köyhään vaimoon. Gunnulf
puri huultaan ja tuli miettivän näköiseksi.
* * * * *
Nytkös kartanossa syntyi häly ja elämä; miehet lähtivät matkaan, ja
naisväki juoksi yhtenään sisällä kysymässä miten heidän emäntänsä voi.
Kristiina vastasi, ettei hänen laitansa vielä ollut huonosti, mutta oli
parasta laittaa kaikki valmiiksi pikkutupaan. Hän lupasi lähettää sanan
sitten kun tahtoi saattajia sinne.
Sen jälkeen hän oli papin kanssa kahden. Hän koetti puhua tyynesti ja
iloisesti tämän kanssa kuten aikaisemmin.
"Et sinä ole pelkuri", virkkoi Gunnulf hiukan hymyillen.
"Olen minä!" Kristiina katsoi häntä silmiin -- hänen omat silmänsä
olivat säikähdyksestä mustat. "Tiedätkö sinä, lanko -- ovatko Erlendin
toiset lapset syntyneet täällä Husabyssä?"
"Eivät", vastasi pappi nopeasti. "Poika on syntynyt Hunehalsissa ja
tyttö Strindissä -- talossa, jonka hän omisti siellä kerran. -- Onko
sinua vaivannut se, että toinen nainen on ollut ennen Erlendin luona?"
kysyi Gunnulf tuokion kuluttua.
"On", vastasi Kristiina.
"Sinun on vaikea tuomita oikein Erlendin ja Elinen asiaa", sanoi pappi
vakavasti. "Erlend ei ole koskaan oikein ymmärtänyt itseään -- hän on
aina ollut epävarma siitä, mikä on oikein. Sillä aivan pienestä asti
oli kaikki, mitä Erlend teki, äidin mielestä hyvää ja isän mielestä
pahaa. Mutta hän on kai puhunut sinulle niin paljon äidistämme, että
sinä jo tiedät kaiken tämän --"
"En ole kuullut Erlendin mainitsevan hänestä kuin pari kolme kertaa",
sanoi Kristiina. "Mutta olen kyllä ymmärtänyt hänen pitäneen äidistään."
Gunnulf sanoi hiljaa:
"Sellaista rakkautta lienee tuskin milloinkaan ollut äidin ja pojan
välillä. Äiti oli paljon nuorempi isääni. Silloin tapahtui tuo
Aashild-tädin juttu -- setämme kuoli, ja sanottiin -- olet kai kuullut
siitä? Isä uskoi pahinta ja ilmaisi sen äidille. Erlend viskasi kerran
puukon isänsä jälkeen; hän ei ollut kovinkaan suuri silloin -- hän
hyökkäsi isäänsä vastaan äidin takia useamman kerran kasvuvuosinaan.
"Äidin sairastuessa erosi Erlend Eline Ormintyttärestä. Äiti sai
semmoisen sairauden, että hänen ihonsa tuli täyteen haavoja ja
rupea, isä luuli sitä ruumisrutoksi. Hän lähetti äidin luotaan --
tahtoi pakottaa hänen menemään elätteelle sairaalan sisarien luokse.
Silloin nouti Erlend äidin ja ajoi hänen kanssaan Osloon -- he
asuivat Aashild-tädin luona, joka on taitava lääkkeiden tuntija, ja
kuninkaan ranskalainen lääkärikin sanoi, ettei äidissä spitaalia
ollut. Haakon-kuningas otti silloin Erlendin sydämellisesti vastaan
ja kehoitti heitä lähtemään koetteeksi kuningas Erik Valdemarinpojan,
kuninkaan äidin isän haudalle. Siellä oli moni parantunut ihotaudista.
"Erlend lähti Tanskaan äidin kanssa, mutta äiti kuoli laivalla Stadin
eteläpuolella. Erlendin palatessa kotiin äidin ruumis mukanaan, -- älä
unohda, että isä oli hyvin vanha ja että Erlend oli ollut ikänsä kaiken
tottelematon poika -- isä asui silloin meidän kaupungintalossamme --,
ei isä sanonut huolivansa Erlendiä luokseen ennen kuin oli nähnyt,
oliko tämäkin saanut tartunnan. Erlend nousi silloin hevosensa selkään
ja ajoi pysähtymättä siihen asti kunnes saapui taloon, missä Eline
asui poikineen. Sitten hän pysyi tämän luona itsepintaisesti siitäkin
huolimatta, että hän itse oli kyllästynyt Elineen, ja niin se johti
siihen, että hän toi hänet tänne Husabyhyn ja pani hänet emännöimään
jouduttuaan itse kartanon isännäksi. Eline uhkasi, että jos Erlend
vielä toisen kerran pettäisi hänet, oli hän itse ansainnut ruumisruton.
"Mutta eiköhän jo ole aika kutsua palvelusneitoja, vai mitä, Kristiina?"
sanoi hän katsoen noita harmaita, nuoria kasvoja, jotka nyt olivat
jäykät pelosta ja tuskasta. Mutta Gunnulfin lähtiessä ovea kohti huusi
Kristiina kovalla äänellä hänen jälkeensä:
"Ei, ei, älä jätä minua --!"
"Sitä pikemmin pääset vaivastasi", lohdutti pappi, "kun sinä olet jo
noin sairas --"
"En minä tarkoita sitä!" Hän tarttui lujasti Gunnulfin käsivarteen.
"Gunnulf --!"
Pappi ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista kauhua ihmisen kasvoilla.
"Kristiina -- muista toki, ettei sinun tilasi ole pahempi kuin
muidenkaan vaimojen --"
"On. On". Hän painoi kasvonsa papin käsivarteen. "Sillä nyt minä
tiedän, että Elinen ja hänen lastensa paikka olisi täällä. Erlend
oli luvannut olla uskollinen ja naida hänet ennen kuin minusta tuli
Erlendin jalkavaimo --"
"Tuon sinä muka tiedät?" sanoi Gunnulf rauhallisesti. "Erlend ei
ymmärtänyt itseään silloin. Mutta ymmärräthän sinä, että tuota lupausta
hänen oli mahdoton pitää -- arkkipiispa ei olisi sallinut ikipäivinä,
että nuo kaksi olisivat yhtyneet avioon. Älä suinkaan ajattele, ettei
sinun avioliittosi olisi oikeudenmukainen. Sinä olet Erlendin oikea
vaimo."
"Oi, minä olin menettänyt kaikki oikeudet elämään aikaa ennen kuin
siksi tulin. Ja kuitenkin se on pahempaa kuin luulin. Jospa nyt saisin
kuolla eikä lapseni milloinkaan tarvitsisi nähdä päivän valoa -- en
uskalla nähdä mitä olen tehnyt."
"Herra armahtakoon, Kristiina -- sinä et tiedä mitä sanot! Voitko
toivoa, että lapsesi kuolisi syntymättä ja kastamatta!"
"Se, mikä on kasvanut minun sydämeni alla, se kuuluu kuitenkin
perkeleelle! Se ei saata pelastua! Oi, jospa olisin juonut Elinen
tarjoaman juoman -- se olisi ehkä sovittanut kaiken, mitä Erlend ja
minä olemme rikkoneet. Silloin ei tätä lasta olisi siitetty. Oi, olen
ajatellut kaiken aikaa, Gunnulf -- että kun joutuisin näkemään, mitä
olin kasvattanut itsessäni, silloin ymmärtäisin, että parempi olisi
ollut juoda Elinen tarjoama spitaalijuoma kuin johdattaa kuolemaan
hänet, johon Erlend oli sitonut itsensä aikaisemmin."
"Kristiina", sanoi pappi. "Sinä liioittelet. Ethän sinä johdattanut
kuolemaan tuota naisparkaa. Erlend ei voinut pitää sanaa, jonka hän
oli antanut Elinelle ollessaan nuori ja lakiatuntematon. Hän ei olisi
milloinkaan voinut elää synnittä Elinen kanssa. Ja Eline antautui
toisen vieteltäväksi, josta kuultuaan Erlend tahtoi naittaa hänet
tälle. Ettehän te mahtaneet sille mitään, että hän päätti päivänsä."
"Tahdotko sinä tietää miten hän joutui päättämään päivänsä?" Kristiina
oli nyt niin epätoivoissaan, että hän puhui aivan rauhallisesti.
"Erlend ja minä olimme Haugenissa, kun hän ilmestyi sinne. Hänellä
oli mukanaan juomasarvi, ja hän tarjosi sitä minulle -- hän oli
luultavasti varustanut sen Erlendille, mutta löytäessään minut sieltä
Erlendin kanssa tahtoi hän, että minä -- Huomasin hänen kavaluutensa --
huomasin, ettei hän juonut itse ollenkaan laskiessaan huulensa sarven
laidalle. Mutta minä halusin juoda -- minusta oli sama elinkö vai
kuolin, kun kuulin Erlendin pitäneen häntä luonaan Husabyssä koko ajan.
Silloin tuli Erlend sisään -- hän uhkasi häntä puukolla ja käski Elineä
juomaan ensin. Eline rukoili ja kerjäsi ja Erlend aikoi jättää hänet
rauhaan. Silloin sai paholainen minut valtaansa, minä otin sarven ja
sanoin: valitse toinen jalkavaimoistasi -- kiihotin Erlendiä -- ethän
sinä voi pitää meitä molempia, sanoin. Ja silloin Eline tappoi itsensä
Erlendin puukolla -- mutta Bjørn ja Aashild keksivät keinon asiankulun
salaamiseksi --"
"Vai oli Aashild-täti osallisena siinä", sanoi Gunnulf ankarasti.
"Ymmärrän -- hän oli toimittanut sinut Erlendin käsiin --"
"Ei", sanoi Kristiina kiihkeästi. "Aashild-rouva rukoili meitä --
rukoili Erlendiä ja minua niin, etten ymmärrä miten saatoin vastustaa
häntä -- menettelemään niin rehellisesti kuin vielä oli mahdollista
-- lankeamaan isäni jalkojen juureen ja pyytämään häneltä anteeksi
rikostamme. Mutta minä en rohjennut. Syytin sitä, että pelkäsin isäni
tappavan Erlendin, vaikka tiesin, ettei isä olisi tehnyt mitään
miehelle, joka antoi itsensä ja asiansa hänen käsiinsä. Syytin sitä,
että tuottaisin hänelle niin suuren surun, ettei hän enää koskaan
jaksaisi kantaa päätänsä pystyssä. Oi, olen tullut huomaamaan
jälkeenpäin, etten pelännyt kovinkaan tuottaa surua isälleni. Sinä et
ymmärrä, Gunnulf, miten hyvä mies minun isäni on -- kukaan, joka ei
tunne isääni, ei tiedä, miten hyvä hän on ollut minulle aina. Aina hän
on pitänyt minusta niin suunnattomasti. En tahtonut antaa hänen tietää,
että sillaikaa kun hän uskoi minun oppivan Oslossa sisarien parissa
vain hyvää ja kaunista, kannoin oppilaspukuakin viruessani Erlendin
kanssa navetoissa ja kaupungin parvissa --"
Hän katsoi Gunnulfiin. Tämän kasvot olivat valkeat ja kovat kuin kivi.
"Ymmärrätkö nyt, että minä pelkään. Tuo toinen, Eline, otti hänet
luoksensa sellaisenaan, ruumisruton saastuttamana."
"Etkö sinä olisi tehnyt sitä?" kysyi pappi hiljaa.
"Olisin. Olisin. Olisin." Muinaisen hurjan, hehkuvan hymyn häive syttyi
vaimon riutuneille kasvoille.
"Eihän Erlendissä ollutkaan tartuntaa", sanoi Gunnulf. "Kukaan muu
paitsi isä ei ole koskaan uskonut äidin kuolleen ruumisruttoon."
"Mutta minä olen spitaalitautinen Jumalan edessä, minä", sanoi
Kristiina. Hän painoi kasvonsa papin käsivarteen, jota hän puristi
molemmin käsin. "Syntieni saastuttama --"
"Sisareni", sanoi pappi hiljaa laskien kätensä hänen päänsä päälle.
"Niin syntinen sinä et voi kuitenkaan olla, lapsiraukka, että
olisit unohtanut, että samoin kuin Jumala voi puhdistaa ruumisruton
saastuttaman ihmisen taudista, voi hän puhdistaa sinun sielusi synnistä
--"
"Enpä tiedä", itki Kristiina kasvot papin hihaa vasten. "Enpä tiedä
-- mutta minä en osaa katuakaan, Gunnulf. Pelkään, mutta kuitenkin
-- Pelkäsin silloin, kun seisoin kirkon ovella Erlendin rinnalla ja
pappi vihki meitä -- pelkäsin mennessäni häämessuun hänen kanssaan
-- kultakruunu päässä ja hiukset hajallaan, sillä en ollut rohjennut
tunnustaa isälleni häpeääni ja sovittamatonta syntiäni, en ollut
uskaltanut tunnustaa totuutta omalle papillemmekaan. Mutta tämän
talven aikana, huomatessani tulevani päivä päivältä rumemmaksi -- olen
pelännyt vielä enemmän, sillä Erlend ei ollut enää sellainen minua
kohtaan kuin ennen -- en voinut olla muistamatta sitä aikaa, jolloin
hän kävi illoin luonani Skogin parvella --"
"Kristiina", pappi koetti kohottaa hänen kasvojaan, "sinä et saa
ajatella sitä nyt --! Sinun pitää ajatella, että Jumala on näkevä
surusi ja katumuksesi. Käänny lempeän Neitsyt Maarian puoleen, joka
säälii jokaista surevaista."
"Etkö sinä käsitä -- minähän saatoin toisen ihmisen päättämään päivänsä
--"
"Kristiina", sanoi pappi ankarasti. "Kuinka sinä uskallat olla niin
ylpeä, että luulet voivasi tehdä niin pahan synnin, ettei Jumalan armo
riittäisi sitä sovittamaan?"
Hän silitti silittämistään Kristiinan hunnun peittämää päätä.
"Etkö muista, sisareni, miten paholainen kiusasi Pyhää Marteinia.
Sielunvihollinen kysyi, uskalsiko Pyhä Martein luottaa siihen, että
hänellä oli oikeus antaa anteeksi kaikki hänelle tunnustetut synnit,
jolloin piispa vastaisi: 'Sinullekin minä uskallan luvata Jumalan
anteeksiannon samalla hetkellä, jona sitä pyydät -- kun vain heität
pois ylpeytesi ja uskot, että hänen rakkautensa on sinun vihaasi
suurempi' --"
Gunnulf silitti edelleen itkevän naisen päätä. Sillä välin hän
ajatteli, että _näinkö_ Erlend oli kohdellut nuorikkoaan. Hänen suunsa
muuttui kalpeaksi ja kovaksi.
Audfinna Audunintytär oli ensimmäinen apuvaimo, joka tuli taloon. Hän
tapasi Kristiinan pikkutuvassa; Gunnulf istui hänen luonaan ja pari
naista hääräili huoneessa.
Audfinna tervehti kunnioittavasti pappia, mutta Kristiina nousi ja meni
häntä vastaan käsi ojossa.
"Kiitos, Audfinna, että tulit -- tiedän, ettei teillä kotona ole helppo
tulla toimeen sinun poissa ollessasi."
Gunnulf oli katsonut tutkivasti vaimoon. Nyt hänkin nousi:
"Hyvin teit, kun tulit näin pian; veljeni vaimon täytyy saada luokseen
joku, johon hän voi luottaa -- hän on vieras tällä seudulla ja
kokematon."
"Herra Jeesus, hän on yhtä valkea kuin hänen huntunsa", kuiskasi
Audfinna. "Luuletteko, herra, että uskallan antaa hänelle pienen
unijuoman -- hän tarvitsee varmasti vähän lepoa ennen kuin pahempi
alkaa."
Hän puuhasi hiljaa ja nopeasti, tunnusteli vuodetta, jonka
palvelusnaiset olivat varustaneet lattialle, ja pyysi näitä tuomaan
useampia patjoja ja lisää olkia. Sitten hän pani pieniä kivisiä patoja,
joissa oli yrttivettä, liedelle lämpiämään. Sen jälkeen hän ryhtyi
aukomaan Kristiinan puvussa olevia nauhoja ja solmuja, ja veti viimeksi
neulat sairaan tukasta.
"Enpä ole nähnyt ennen näin komeata tukkaa", sanoi hän, kun koko tuo
kullanruskea hiustulva valahti alas kalpeiden kasvojen ympärille.
Sitten hän sanoi nauraen: "Ei tämä ole voinut menettää väriä eikä
valtaa, vaikka se onkin riippunut hajallaan vähän kauemmin kuin oikein
oli."
Hän sijoitti Kristiinan mukavasti patjojen väliin lattialle ja peitti
hänet hyvin.
"Juo nyt tämä, niin et tunne polttoja niin pahasti -- ja koeta nukkua,
jos voit."
Gunnulf aikoi nyt lähteä. Hän tuli Kristiinan luo ja kumartui tämän yli.
"Rukoilethan sinä minun puolestani, Gunnulf?" kysyi Kristiina anovasti.
"Minä rukoilen sinun puolestasi siihen asti kun näen sinun makaavan
lapsi vierelläsi -- ja senkin jälkeen", vastasi Gunnulf työntäen
Kristiinan kädet taas peiton alle.
Kristiina makasi horroksissa. Hän tunsi melkein hyvinvointia. Kyljissä
tuntuvat poltot tulivat ja menivät ja tulivat taas -- mutta se oli niin
toisenlaista kuin mikään, mitä hän oli kokenut ennen, että joka kerran,
kun ne olivat hellittäneet, hän melkein luuli kuvitelleensa tyhjää.
Aikaisten aamutuntien tuskan ja pelon jälkeen tuntui hänestä siltä
kuin hän jo olisi voittanut pahimman pelon ja vaivan. Audfinna liikkui
hiljaa levitellen lapsenvaatteita, peittoja ja nahkoja lieden lähelle
lämpiämään ja hämmenteli väliin patojaan, joista levisi kirpeä haju.
Viimein vaipui Kristiina puolinukuksiin jokaisen polton jälkeen ja
luuli olevansa kotona Jørundgaardin pirtissä auttamassa äitiään suuren
kankaan värjäämisessä -- sen vaikutti kai haavankuoren ja nokkosten
haju.
* * * * *
Sitten tulivat apuvaimot toinen toisensa jälkeen -- oman seurakunnan ja
Birgsin kartanojen emännät. Audfinna vetäytyi palvelusnaisten joukkoon.
Ja illan tullessa alkoi Kristiinasta tuntua jo oikein pahalta. Rouvat
sanoivat, että hänen tuli koettaa pysyä jalkeilla niin kauan kuin
suinkin. Kristiinaa kiusasi koko komento -- tupa oli väkeä täynnä,
ja hänen täytyi astua edestakaisin kuin myytävänä oleva tamma. Ja
vähän väliä hänen täytyi antaa noiden vieraiden rouvien painella ja
tunnustella häntä joka puolelta, minkä jälkeen nämä taas neuvottelivat
keskenään. Lopulta sanoi pääemäntä, Raasvoldin Gunna-rouva, että
Kristiinan tuli käydä pitkäkseen lattialle. Hän jakoi naiset kahteen
ryhmään, toiset saivat mennä nukkumaan, toisten tuli valvoa: "Tämä
ei käy nopeasti -- mutta huuda vain Kristiina, kun alkaa kovasti
vaivata, äläkä välitä nukkuvista. Mehän olemme täällä sinua auttamassa,
lapsiraukka", sanoi hän lempeästi ja herttaisesti taputtaen nuorikkoa
poskelle.
Kristiina makasi purren huulensa rikki ja puristaen peitettä hikisissä
käsissään. Sisällä oli tukahduttavan kuuma -- mutta naiset sanoivat,
että niin piti olla. Joka polton jälkeen valui hiki virtanaan hänestä.
Ja hän virui siinä miettien, mitä näille kaikille syöttäisi. Hän
toivoi heidän huomaavan, että talossa vallitsi nyt hyvä järjestys. Hän
oli käskenyt Torbjørgin, keittäjän, panna kokomaitoa tuoreen kalan
keittoveteen. Kun ei vain Gunnulf pitäisi sitä paaston rikkomisena.
Sira Eirik oli sanonut, ettei se sitä ole, sillä kalakeittohan ei ole
maitoruokaa, ja kalavesihän kaadetaan sitä paitsi pois. Kuivaa kalaa,
jota Erlend oli hankkinut taloon syksyllä, heidän ei tullut saada
maistaa -- se oli pilaantunutta ja täynnä punkkeja.
Voi pyhä neitsyt Maaria -- vieläköhän kestänee kauan ennen kuin sinä
autat minua -- voi, nyt koskee niin kovasti, niin kovasti --.