VI

Kristiinan oli määrä mennä Nidarosiin kolme päivää jälkeen

Seljamiesten-messun -- lopummalla kuukautta alkoi kaupungissa jo

Olavin-pyhien edellinen hälinä ja kiire, ja aikaisemmin ei arkkipiispa

ollut kaupungissa.

Edellisenä iltana oli mestari Gunnulf tullut Husabyhyn, ja varhain

seuraavana aamuna hän meni Sira Eilivin kanssa kirkkoon huomenmessuun.

Kaste peitti harmaana loimena maan Kristiinan mennessä kirkkoon, mutta

aurinko kultasi harjun laella olevan metsän ja käki kukkui rinteellä --

hänelle näytti tulevan kaunis vaellusilma.

Kirkossa ei ollut ketään muita kuin Erlend ja hänen vaimonsa ynnä

papit valaistussa kuorissa. Erlend katsoi Kristiinan paljaita

jalkoja. Kivinen lattia tuntui varmaan jääkylmältä. Kristiina aikoi

vaeltaa kolmen peninkulman matkan ilman muita saattajia kuin heidän

rukouksensa. Hän koetti ylentää sydämensä Jumalan luo innokkaammin kuin

vuosikausiin.

Kristiina oli pukeutunut tuhkanväriseen hameeseen, ja hänellä oli nuora

vyötäisten ympärillä. Sen alla tiesi Erlend hänellä olevan karkean

piikkopaidan. Kireään sidottu sarkaliina peitti hänen tukkansa.

Heidän astuessaan kirkosta aamuiseen auringonpaisteeseen tuli heitä

vastaan eräs palvelusneidoista kantaen lasta. Kristiina istui hirren

nenään. Ja kääntäen selän miehelleen hän antoi nyt poikansa imeä

itsensä kylläiseksi ennen lähtöä. Erlend jäi seisomaan liikkumatta

kappaleen matkaa taemmaksi -- hänen poskensa olivat kalpeat ja jäykät

jännityksestä.

Papit ilmestyivät kirkosta hetkistä myöhemmin -- he olivat jättäneet

messupaitansa sakaristoon. He pysähtyivät Kristiinan luo. Sira Eiliv

jatkoi melkein heti matkaa kartanoa kohti, mutta Gunnulf jäi auttamaan

Kristiinaa, kun tämä sitoi lapsen lujasti selkäänsä.

Kaulasta riippuvassa pussissa oli hänellä kultainen seppeleensä, rahaa

ja hiukan suolaa ja leipää. Hän otti käteensä sauvan, niiasi syvään

papille ja alkoi hiljalleen vaeltaa pohjoista polkua, joka vei ylös

metsään.

Erlend jäi seisomaan paikalleen -- pelottavan kalpeana kasvoiltaan.

Yhtäkkiä hän alkoi juosta. Pohjoispuolella kirkon oli muutamia

ruohoisia kukkuloita, joilla kasvoi tyhjäksikaluttua katajaa ja matalaa

koivua -- se oli vuohien laidunpaikka. Erlend juoksi kukkulalle, sieltä

hän näki Kristiinan vielä vähän matkaa ennen kuin tämä katosi metsään.

Gunnulf tuli hitaasti veljensä jäljestä. Hän näytti sangen pitkältä ja

mustalta aamun kirkkaudessa. Hänkin oli hyvin kalpea.

Erlend seisoi huulet puoliavoinna; kyyneleet valuivat pitkin hänen

kalpeita poskiaan. Yhtäkkiä hän sortui polvilleen, -- sitten hän

viskautui suinpäin lyhyeksi jyrsitylle nurmelle ja jäi makaamaan siihen

itkien ja repien kanervaa pitkillä ruskeilla sormillaan.

Gunnulf seisoi liikahtamatta. Hän katsoi alas itkevään mieheen --

katsoi metsään, jonne vaimo oli kadonnut.

Erlend kohotti hiukan päätään:

"Gunnulf -- oliko tämä tarpeen --? Oliko tarpeellista vaatia häneltä

tätä", kysyi hän jälleen. "Etkö sinä olisi voinut antaa hänelle

synninpäästöä?"

Toinen ei vastannut, ja Erlend jatkoi:

"Minähän olin käynyt ripillä ja maksanut sakot, minä." Hän kohosi

istualleen. "Minä ostin hänelle kuusikymmentä messua ja jokavuotisen

sielumessun ja haudan vihityssä maassa -- minä ripitin syntini

Helge-piispalle ja tein matkan pyhän veren kirkkoon Schweriniin. Eikö

se olisi riittänyt Kristiinankin puolesta?"

"Vaikka oletkin tehnyt kaiken tämän", sanoi pappi hiljaa, "-- kantanut

Jumalalle murtuneen sydämen ja saanut häneltä täyden sovituksen, --

niin ymmärrät kai sentään, että sinun tulee koettaa poistaa maallisten

syntiesi jälkiä edelleenkin. Sitä, mitä sinä olet rikkonut häntä

vastaan, joka nyt on vaimosi, viettelemällä hänet ensin epäpuhtaaseen

elämään ja saattamalla hänet sitten syylliseksi murhaan -- et sinä

voi sovittaa hänen puolestaan, sen voi vain Jumala. Rukoile, että hän

suojaisi vaimoasi tällä vaelluksella, jolla sinun ei ole suotu seurata

ja suojella häntä. Äläkä unohda, veli, koko yhteiselämänne aikana, että

olet nähnyt vaimosi lähtevän talostasi siten -- enemmän sinun kuin

omien syntiensä tähden."

Tuokion kuluttua Erlend sanoi:

"Olin vannonut Jumalan ja kristillisen uskoni nimessä, ennen kuin

riistin hänen kunniansa, etten milloinkaan huolisi ketään muuta

vaimokseni, ja hän lupasi, ettei hän huolisi muita kuin minut koko

elämänsä aikana. Sinä olet sanonut itse, Gunnulf, että sellainen on

side, joka kestää Jumalan edessä; se, joka sen jälkeen ottaa toisen, on

tekevä huorin hänen silmiensä edessä. Mutta eihän se siis voinut olla

epäpuhtautta, että Kristiina tuli minun omakseni."

"Se ei ollut synti, että sinä olit hänen kanssaan", virkkoi pappi

hetken kuluttua. "Jos se olisi saattanut tapahtua loukkaamatta muita

lakeja -- mutta sinä johdit hänet syntiseen vastarintaan niitä kohtaan,

jotka Jumala oli asettanut tämän lapsen kaitsijaksi -- ja saatoit

viimein hänen päälleen verisynnin. Sanoin senkin silloin kun puhelimme

tästä; siksi on kirkko laatinut sellaisen lain, että avioliittoon

aikovat on ensin kuulutettava ja että me papit emme saa vihkiä neitoa

ja miestä vastoin sukulaisten tahtoa." Hän istuutui maahan, kietoi

kätensä toisen polvensa ympärille ja tuijotti kirkkaaseen kesäiseen

laaksoon, jonka pohjalla välkkyi pieni sininen järvi. "Tiedäthän itse

kylväneesi ohdakkeita ja nokkosia ja orjantappuroita -- kuinka luulit

voivasi johtaa nuoren neidon luoksesi ilman että hän saa verinaarmuja

--"

"Sinä puolsit minua useammin kuin kerran, veli, siihen aikaan kun minä

olin Elinen kanssa", sanoi Erlend hiljaa. "En ole milloinkaan unohtanut

sitä --"

"Tuskinpa olisin tehnyt sitä", vastasi Gunnulf vapisevalla äänellä,

"jos olisin osannut aavistaa sinun voivan kohdella siten kainoa nuorta

neitoa -- joka oli lapsi sinun rinnallasi."

Erlend oli vaiti. Gunnulf kysyi hiljaa:

"Erlend -- etkö sinä kertaakaan ajatellut Oslossa ollessanne,

mikä Kristiinaa olisi kohdannut, jos hän olisi saanut lapsen --

nunnaluostarissa, ollessaan toisen kihlattu? Etkö ajatellut, että hänen

isänsä oli ylpeä ja kunniantuntoinen mies -- ja että hän oli suurta

sukua, joka ei ollut tottunut sietämään häpeää?"

"Tietysti ajattelin" -- Erlend oli kääntänyt kasvonsa pois. "Munan oli

luvannut pitää hänestä huolta --. ilmoitin siitä Kristiinalle."

"Munan! Saatoitko kertoa Munanin kaltaiselle miehelle Kristiinan

kunniasta --"

"Hän ei ole sellainen kuin luulet", sanoi Erlend lyhyesti.

"Entä mitä olisi sukulaisemme Katri sanonut. Sillä et kai sinä

tarkoittanut, että Munanin olisi pitänyt viedä hänet johonkin toiseen

kartanoonsa, jalkavaimojensa joukkoon --"

Erlend iski nyrkkinsä mäkeen niin että rystyt tulivat verille.

"No jo on piru merrassa, kun vaimo menee ripittämään itsensä miehen

veljelle --!"

"Ei hän ole ripittänyt itseään minulle", sanoi pappi, "enkä minä ole

hänen pappinsa. Hän valitti minulle katkeraa hätäänsä ja kärsimystään

-- ja minä koetin lohduttaa ja neuvoa häntä parhaimman ymmärrykseni

mukaan."

"Hyvä." Erlend nakkasi päänsä niskaan ja katsoi veljeensä. "Kyllä

tiedän -- ettei minun olisi pitänyt tehdä siten eikä antaa hänen tulla

luokseni Brynhildin taloon --"

Pappi jäi ällistyksestä sanattomaksi.

"Brynhild Flugan --"

"Niin, eikö hän sanonut sitä, kun sanoi kaiken muun?"

"Taitaapa Kristiinan käydä vaikeaksi kertoa sellaista miehestään

ripissä", sanoi pappi hetken kuluttua. "Hän kuolisi varmaan mieluummin

kuin sanoisi sellaista kenellekään muulle." Gunnulf istui vaiti vähän

aikaa ja sanoi sitten ankarasti ja kiihtyneenä:

"Ja jos sinä pidit itseäsi hänen miehenään Jumalan edessä, Erlend,

jonka tuli kaitsea ja suojata häntä -- on sinun tekosi mielestäni

vieläkin pahempi. Houkuttelit hänet metsiin ja latoihin ja annoit

hänen tulla huoran ovien sisälle. Ja viimein Bjørn Gunnarinpojan ja

Aashild-rouvan taloon."

"Sinun ei pidä puhua siten Aashild-tädistä", sanoi Erlend hiljaa.

"Itse sanoit ennen uskovasi, että Aashild-täti oli ottanut sedältämme

hengen -- yksissä neuvoin tuon Bjørn-herran kanssa."

"Samantekevä", sanoi Erlend kiivaasti. "Minä pidän Aashild-tädistä."

"Tiedän sen", lausui pappi, ja hänen suunsa vetäytyi pieneen

halveksuvaan hymyyn, "koskapa olisit jättänyt hänen asiakseen kohdata

Lauritsa Bjørgulfinpoikaa sen jälkeen, kun sinä olit karannut

hänen tyttärensä kanssa. Sinä näyt luulevan, Erlend, että sinun

ystävyydestäsi kannattaa maksaa hyvin paljon --"

"Herra Jeesus sinua!" Erlend kätki kasvot käsiinsä. Mutta Gunnulf

jatkoi:

"Olisitpa nähnyt vaimosi sieluntuskan ja kuinka hän vapisi kauhusta

syntiensä tähden, kun hän oli vailla apua ja synninpäästöä --

odottaessaan sinun lapsesi syntymistä, kuoleman seisoessa kynnyksellä

-- hänen itsensäkin ollessa vain lapsi ja niin onneton --"

"Tiedän, tiedän!" Erlendiä puistatti. "Tiedän hänen ajatelleen sitä

kesken synnytystuskiansa. Jeesuksen tähden, Gunnulf, vaikene jo --

olenhan minä sinun veljesi!"

Mutta toinen jatkoi säälimättä:

"Jos minä olisin ollut sellainen mies kuin sinä enkä pappi -- ja jos

minä olisin johtanut harhaan nuoren kelpo neidon -- niin minä olisin

vapauttanut itseni tuosta toisesta -- Herra armahda, ennen olisin

tehnyt kuten Aashild-täti teki miehelleen ja joutunut helvetintuleen

kuin voinut nähdä hänen kärsivän niin kuin viaton ystäväsi on kärsinyt

--"

Erlend istui ääneti ja vapisi.

"Sanot olevasi pappi --", sanoi hän hiljaa. "Oletko niin täydellinen

pappi, ettet ole milloinkaan tehnyt syntiä -- naisen kanssa?"

Gunnulf ei katsonut veljeensä. Veri tulvahti laineena hänen kasvoilleen.

"Sinulla ei ole oikeutta kysyä sitä -- mutta minä voin sittenkin

vastata. Hän, joka kuoli ristinpuulla meidän syntiemme tähden, tietää,

miten suuresti minä olen hänen armonsa tarpeessa. Mutta minä sanon

sinulle, Erlend -- vaikkei hänellä koko maapallon pyöreällä kiekolla

ole yhtään palvelijaa, joka olisi puhdas ja saastaton, ja vaikkei hänen

pyhässä kirkossaan olisi yhtään ainoata pappia, joka olisi uskollisempi

ja arvollisempi kuin minä poloinen kuninkaani petturi -- niin opetamme

me kuitenkin kuninkaamme käskyjä ja lakeja. Eivät hänen sanansa saastu

epäpuhtaan papin suussa, ne voivat vain polttaa ja kuluttaa meidän

huulemme -- mutta tätä sinä kenties et ymmärrä. Sen sinä kuitenkin

tiedät yhtä hyvin kuin minä ja jokainen syntinen perkeleen orja, jonka

hän on lunastanut verellään, että Jumalan lakia ei ole oikeus järkyttää

eikä hänen kunniaansa pienentää. Niin totta kuin hänen aurinkonsa mahti

on yhtä valtava paistaessaan autioon mereen ja kuolleille kallioille

kuin näille viljaville rinteille --"

Erlend oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Hän istui kauan vaiti, mutta kun

hän alkoi puhua, oli hänen äänensä kova ja karu:

"Pappi taikka maallikko -- koska et siis ole perin ankara

siveellisyyden mies, niin etkö käsitä --? Olisitko sinä voinut tehdä

naiselle, joka oli maannut sylissäsi -- synnyttänyt sinulle kaksi lasta

-- niin kuin täti teki miehelleen?"

Pappi oli ääneti kotvasen. Sitten hän sanoi hiukan pilkallisesti:

"Sinähän et tuomitse niin ankarasti Aashild-tätiä --"

"Miehestä se ei voi tuntua samalta kuin naisesta. Minä muistan sen

kerran, jolloin he olivat viimeksi Husabyssä ja herra Bjørn oli heidän

kanssaan. Istuimme tässä lieden luona, äiti ja täti ja herra Bjørn,

joka lauloi ja soitteli heille -- minä seisoin hänen polveaan vasten.

Silloin huusi Baard-setä tätiä luokseen -- hän oli sängyssä ja tahtoi

tätiä jo nukkumaan -- hän käytti kauhean rivoja ja häpeämättömiä

sanoja. Täti nousi, samoin herra Bjørn; hän lähti tuvasta, mutta ensin

he katsoivat toisiinsa. Ajattelin myöhemmin, kun olin siksi vanha, että

rupesin tajuamaan -- että ehkä se oli totta.

"Olin pyytänyt päästä Bjørn-herralle tulennäyttäjäksi siihen aittaan,

missä hän nukkui, mutta en uskaltanut lähteä, enkä uskaltanut nukkua

salissakaan -- juoksin ulos ja paneuduin maata miestentupaan. Herran

Jeesuksen nimessä, Gunnulf -- en usko, että miehestä voi tuntua siltä

kuin Aashildista tuona iltana --.

"Ei, Gunnulf -- murhata nainen -- tapaamatta häntä toisen vierestä -- ei

--"

Mutta Erlendhän oli sen tehnyt --. Tätä Gunnulf ei kuitenkaan saattanut

sanoa veljelleen. Sitten kysyi pappi kylmästi:

"Eikö sekään siis ole totta, että Eline oli ollut sinulle uskoton?"

"Uskoton!" Erlend kääntyi äkkiä veljeensä päin vihan vimmassa.

"Tarkoitatko sinä, että minun olisi pitänyt lukea hänelle viaksi se,

että hän oli liittynyt Gissuriin, annettuani hänen tietää moneen

kertaan, että meidän väleistämme täytyi tulla loppu."

Gunnulf nyökkäsi hitaasti.

"En. Olet oikeassa", sanoi hän väsyneesti ja hiljaa.

Mutta Erlend yltyi saamastaan pienestä tunnustuksesta -- hän

nytkäytteli niskojaan ja katsoi pappiin.

"Sinä pidät ihmeen hyvää huolta Kristiinasta. Olet häärinyt hänen

ympärillään koko kevään -- enemmän kuin veljen ja papin oikeastaan

sopii. Minusta tuntuu melkein siltä kuin sinä et soisi häntä minulle.

Ellei hänen laitansa olisi ollut sellainen kuin oli sinun ensi kertaa

nähdessäsi hänet, saattaisi luulla --"

Gunnulf katsoi häntä. Suunniltaan veljensä katseesta kavahti Erlend

pystyyn -- ja Gunnulfkin nousi. Kun Gunnulf yhä edelleen katsoi

häneen, uhkasi Erlend häntä nyrkillään. Pappi tarttui veljeään

ranteisiin. Erlend aikoi hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Gunnulf seisoi

järkähtämättä.

Silloin Erlend talttui. "Minun olisi pitänyt muistaa, että sinä olet

pappi", sanoi hän hiljaa.

"Etkö näe, ettei sinun tarvitse sitä katua", sanoi Gunnulf vetäen

suutansa hymyyn -- Erlend hieroskeli ranteitaan.

"Sinulla on aina ollut niin vietävän lujat kourat --"

"Tämä oli aivan kuin poikavuosinamme." Gunnulfin ääni muuttui

merkillisen vienoksi ja pehmeäksi. "Minä olen muistanut usein

maailmalla ollessani poikavuosiamme. Suutuimme usein toisiimme, mutta

se ei kestänyt koskaan kauan, Erlend."

"Nyt, Gunnulf", sanoi toinen surullisesti, "ei enää milloinkaan tule

sellaista aikaa."

"Ei", vastasi pappi hiljaa. "Ei suinkaan sitä enää voi tulla --"

He seisoivat kauan hiljaa. Lopulta sanoi Gunnulf:

"Minä lähden nyt pois, Erlend. Menen Eilivin luo hyvästejä sanomaan ja

sitten minä matkustan. Minun on käytävä Orkedalin papin luona; en mene

Nidarosiin niin kauan kuin _hän_ on siellä." Hän hymyili hiukan.

"Gunnulf! Minä en tarkoittanut -- älä lähde minun luotani noin --"

Gunnulf seisoi paikallaan. Hän veti pari kertaa kiihkeästi henkeään,

sitten hän sanoi:

"Kerron sinulle vähäisen itsestäni, Erlend -- koska sinä tiedät minun

tietävän sinun asiasi. -- Istu!"

Pappi istuutui aikaisemmalle paikalleen. Erlend oikaisihe maahan hänen

eteensä, makasi siinä käsi leuan alla ja katsoi veljensä oudon jäykkiin

ja jännittyneisiin kasvoihin. Sitten hän hymyili:

"Mitä sinä aiot kertoa, Gunnulf -- aiotko ripittää itsesi minulle?"

"Aion", vastasi veli hiljaa. Mutta sitten hän oli kauan ääneti. Erlend

näki hänen liikuttavan huuliaan kerran ja rutistavan polven ympäri

kiertämiään käsiä.

"Mitähän minä saanen kuullakaan?" Erlendiä hymyilytti. "Eihän vain joku

ihana rouva -- siellä etelämaissa --"

"Ei", sanoi pappi. Hänen äänensä kävi kumman raa'aksi. "En ala kertoa

rakkaudesta -- Tiedätkö sinä, Erlend, mistä johtui, että minut

määrättiin papiksi --?"

"Tiedän. Kun toiset veljemme kuolivat ja vanhempamme pelkäsivät

kadottavansa meidätkin --"

"Ei", sanoi Gunnulf. "Munan uskoi heidän olleen terveitä, eikä

ainakaan Gautella ollut tartuntaa, hän kuoli vasta seuraavana talvena.

Mutta sinä sairastelit, ja silloin äiti lupasi minut Pyhän Olavin

palvelukseen, jos hän pelastaisi henkesi."

"Kuka on sanonut sinulle tämän?" kysyi Erlend vähän ajan kuluttua.

"Ingrid, hoitajattareni."

"Minä olisinkin ollut omituinen lahja Pyhälle Olaville", sanoi Erlend

naurahtaen. "Ei hänellä olisi ollut paljon hyötyä minusta. -- Mutta

olethan sinä sanonut, Gunnulf, olevasi tyytyväinen siihen, että sinut

määrättiin papiksi jo lapsena."

"Olen", sanoi pappi. "Mutta aina ei ollut niin. Muistan sen päivän,

jolloin sinä ratsastit Husabystä Munan Baardinpojan seurassa

lähteäksesi sukulaisemme kuninkaan palvelukseen. Sinun hevosesi vikuroi

niin uljaasti ja uudet aseesi kiilsivät ja välkkyivät. Minä en ollut

milloinkaan saapa kantaa aseita. Kaunis sinä olit, veljeni -- vasta

kuusitoistavuotinen; mutta jo aikoja minä olin huomannut rouvien ja

neitojen pitävän sinusta."

"Se ihanuus loppui lyhyeen", sanoi Erlend. "Opin halkomaan kynteni

miekalla, vannomaan Jeesuksen nimeen joka toisella sanalla ja

käyttämään tikaria miekan jatkona. Sitten minut lähetettiin pohjoiseen,

jossa tapasin _hänet_ -- minut ajettiin häväisten henkivartiosta, ja

isäni sulki minulta ovensa --"

"Ja sinä pakenit kauniin rouvan kanssa maasta", sanoi Gunnulf hiljaa.

"Ja kuulimme sinun tulleen kreivi Jaakon linnanpäälliköksi."

"Se ei ollut niin suuri kunnia miltä se kotona kuulosti", sanoi Erlend

nauraen.

"Isä ja sinä ette olleet ystäviä -- minuun hän kiinnitti niin vähäisen

huomiota, ettei viitsinyt edes olla viholliseni. Äiti piti minusta,

sen tiedän -- mutta kuinka mitättömäksi hän katsoi minut sinuun

verraten, sen huomasin vasta sinun lähdettyäsi maasta. Sinä, veli,

olit ainoa, joka todella pidit minusta. Ja Jumala tietää, että sinä

olit minun parhain ystäväni maailmassa. Mutta siihen aikaan, kun vielä

olin nuori ja mieletön, saattoi sattua, että ajattelin sinun saaneen

kohtuuttomasti enemmän kuin minä. Nyt se on sanottu, Erlend!"

Erlend makasi kasvot maata vasten.

"Älä lähde, Gunnulf", pyysi hän.

"Lähden", vastasi pappi. "Me olemme sanoneet toisillemme liian paljon.

Jumala ja Neitsyt Maaria suokoon, että tapaisimme otollisemmalla

hetkellä. Voi hyvin, Erlend!"

"Voi hyvin", sanoi Erlend nostamatta katsettaan.

Kun Gunnulf pari tuntia myöhemmin astui matkavalmiina papin talosta,

hän näki miehen ratsastavan metsää kohti yli ketojen. Miehellä oli

kaaripyssy olalla, ja kolme koiraa juoksenteli hevosen kintereillä.

Ratsastaja oli Erlend.

* * * * *

Sillä välin kulki Kristiina reippaasti metsätietä harjua ylös. Aurinko

oli korkealla taivaalla, ja kuusenlatvat helottivat kesätaivasta

vasten, mutta metsän sisässä oli vielä aamun raikkaus ja viileys.

Ilmassa tuntui hyvä neulasten, suoturpeen ja vanamon haju; niitä kasvoi

kaikkialla mättäitä pitkin, ja ruohottunut polku oli kostea ja pehmyt,

tuntui niin lahealta jalan alla. Kristiina kulki rukouksia lukien ja

katsahti aika ajoin valkoisiin hattaroihin, joita leijaili taivaan

sinessä puiden latvojen yllä.

Hän ei voinut olla ajattelematta veli Edviniä. -- Näin oli tämä

vaeltanut vuodesta vuoteen, aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn.

Pitkin tunturiteitä, ohi tummien rotkojen, läpi valkoisten kinosten.

Lepäillyt karjatuvissa, juonut puroista vettä ja pureksinut

karjatyttöjen ja hevospaimenten tarjoamaa leipää; sanonut sitten

hyvästit ja toivottanut Herran rauhaa ja siunausta taloille ja

ihmisille. Humisevien metsien läpi oli munkki saapunut laaksoon; hänen

pitkän, köyryisen hahmonsa oli nähty vaeltavan kyläteitä kartanoiden ja

rakennusten ohi -- ja kaikkialla, missä hän kulki, hän jätti jälkeensä

hellät esirukoukset lähimmäisten puolesta; ne lämmittivät niinkuin

paisteinen päivä.

Kristiina ei tavannut yhtään elävää sielua; joku lehmä vain sattui

silloin tällöin kohdalle -- tuntureilla oli karjatupia. Mutta tie

kohosi jyrkkänä, ja soiden yli täytyi kulkea pitkospuita myöten.

Kristiinaa ei pelottanut -- hänestä tuntui kuin munkki olisi

näkymättömänä seurannut häntä. Jos on totta, veli Edvin, että sinä

olet pyhä mies, ja jos nyt olet Jumalan kasvojen edessä, niin rukoile

puolestani!

Herra Jeesus Kristus, pyhä Maaria, Pyhä Olavi --. Hän kaipasi

matkan päätä -- tahtoi saada viskata luotaan vuosien salatun

syntitaakan, ripittämättä ja katumuksentunnotta kuultujen messujen

ja jumalanpalvelusten painon -- kaipasi puhdistusta ja vapautusta --

hartaammin kuin oli kaivannut vapautusta kohtunsa taakasta keväällä,

poikaansa kantaessaan.

Tämä nukkui makeasti ja turvallisesti äitinsä selässä. Kristiina oli

tullut esiin metsästä lähellä Snefugl-taloa ja jäi hetkeksi katsomaan

Budvikin lahdelle ja Saltnesin syrjävuonolle päin. Hän istuutui metsän

laitaan, pyöräytti mytyn, jossa lapsi oli, etupuolelle ja avasi

pukunsa ryntäiltä. Tuntui niin hyvältä pitää lasta rinnoillaan, tuntui

niin hyvältä istua, tuntui niin siunatun hyvältä koko ruumiissa kun

kivikovat, maidosta pullistuneet rinnat tyhjenivät pojan imiessä niitä.

Laakso uinui hiljaisena helteessä vihreine ketoineen ja vaaleine,

metsän välissä paistavine peltomaineen. Siellä täällä nousi savu

kattojen harjalta. Heinänteko oli alkanut paikoitellen.

Hänen täytyisi ottaa venekyyti Saltnessandista Steineen. Hän oli nyt

aivan vieraassa seudussa. Bynesiin johtava tie kulki kappaleen matkaa

ohi talojen, sitten hän saapui jälleen metsään, mutta ihmisasuntojen

välillä ei sentään ollut enää niin mahdottomia matkoja. Hän oli hyvin

väsynyt. Mutta sitten hän muisti vanhempansa -- nämä olivat kulkeneet

paljasjaloin koko matkan Jørundgaardista Siliin, yli Dovren alas

Nidarosiin, ja kantaneet Ulvhildia paareilla välissään. Hän ei saanut

ajatella, että Naakkve painoi selässä.

-- Hiki syyhytti hänen päätänsä niin kauheasti paksun sarkaliinan alla.

Ja vyötäisten kohdalla, siinä, missä nuora liimasi vaatteet ruumiiseen,

oli paita varmaan hangannut ihon rikki.

Tiellä alkoi näkyä liikettä. Vähän väliä ratsasti joku hänen

ohitseen milloin mitäkin tietä. Hän saavutti maalaisrattaat,

jotka olivat viemässä tavaraa kaupunkiin -- raskaat lautapyörät

tärskyivät ja kitisivät kivien ja kantojen yli pompahdellessaan.

Kaksi miestä veti perässään teurasraavasta. He katsoivat vähän nuorta

pyhiinvaeltajanaista, koska tämä oli kaunis -- muuten oli tämän

puolen kansa kyllä tottunut tuollaisiin kulkijoihin. Eräällä paikalla

vähän syrjemmällä oli muutamia miehiä rakennuspuuhissa. Nämä huusivat

hänelle, ja muuan iäkkäänpuoleinen mies tuli juosten hänen jäljestään

tarjoten olutryyppyä. Kristiina niiasi, joi ja kiitti kuten köyhän

kansan oli tapana kiittää hänen antaessaan almuja.

* * * * *

Vähän ajan perästä hänen täytyi taas levätä. Hän löysi pienen

vihreän kunnaan tien laidasta; siinä lirisi puro. Kristiina laski

lapsen nurmelle; tämä heräsi ja päästi huikean porun, niin että

Kristiinan täytyi hätäpikaa lukea aikomansa rukoukset. Sitten hän

otti Naakkven syliinsä ja aukaisi kapalot. Se oli liannut itsensä,

ja äiti muutti sille puhdasta; sen jälkeen hän huuhtoi lapsen rievut

ja pani ne kuivumaan kuumalle kallionsyrjälle auringonpaisteeseen.

Päällyskappaleet hän kääri höllästi pojan ympärille. Potkimisen ja

irrallaan olon se ymmärsi hyvin ja imi tyytyväisenä äitinsä rintaa.

Kristiina katseli iloisena sen hienoja ruusunpunaisia jäseniä ja painoi

syöttäessään sen toisen käden rintojensa väliin.

Kaksi miestä ratsasti täyttä laukkaa ohi. Kristiina vilkaisi ylös --

näkyi olevan joku korkea herra palvelijoineen. Mutta yhtäkkiä herra

seisautti hevosensa, hyppäsi satulasta ja tuli sinne, missä hän istui.

Se oli Simon Andreksenpoika.

"Ehkä et halua, että tulen sinua tervehtimään?" kysyi Simon. Hän piteli

hevostaan ja katsoi maahan. Hän oli matkatamineissa: vaaleansinisen

mekon päällä oli hihaton nahkatakki ja päässä heilui pieni silkkimyssy;

kasvot olivat punaiset ja hikiset ajosta. "Olipa tämä sattuma -- että

tapasin sinut -- mutta ehkä sinä et tahdo puhua kanssani --?"

"Mitä sinä loruat --? kuinka olet voinut, Simon --?"

Kristiina veti paljaat jalkansa hameen alle ja aikoi ottaa lapsen

rinnalta. Mutta poika huusi, hamuili ja haki niin että hänen täytyi

panna se siihen jälleen. Hän peitti povensa niin hyvin kuin taisi ja

katsoi maahan:

"Onko se sinun?" kysyi Simon osoittaen lasta. "Se oli tyhmä kysymys",

nauroi hän sitten. "Poikahan se on? -- Erlend Nikulauksenpojalla on

onni kelkassaan!" Hän oli sitonut hevosensa puuhun ja istui sitten

kivelle vähän loitommaksi. Sitten hän veti miekkansa polvien väliin,

nojasi molemmin käsin kahvaan ja alkoi kuopia multaa miekan kärjellä.

"En arvannut näkeväni sinua täällä pohjoisessa, Simon", sanoi Kristiina

jotakin sanoakseen.

"Niin", sanoi Simon. "Eihän minulla ole ollut tätä ennen asioita

täälläpäin."

Kristiina muisti nyt kuulleensa -- Husabyn tulopidoissa -- että

Ranheimin herran, Arne Gjavvaldinpojan nuorimmalle pojalle aiottiin

Andres Darren nuorinta tytärtä; hän kysyi, oliko Simon käynyt siellä.

"Joko sinä tiedät?" kysyi Simon. "No niin, kai siitä puhutaan yleisesti

tällä kulmalla --"

"Gjavvald aikoo siis naida Sigridin?" sanoi Kristiina.

Simon nosti nopeasti katseensa ja nipisti huulensa yhteen:

"Huomaan, ettet sinä sittenkään ole perillä asiasta."

"En ole käynyt ulkopuolella Husabyn pihaa koko talvena", sanoi

Kristiina. "Ja harva on osunut meille. Mutta olen kuullut puuhattavan

tuota naimaliittoa."

"No niin, voithan kuulla sen minunkin suustani -- pian se kai leviää

tännekin." Hän mietti hiukan: "Gjavvald kuoli syksyllä -- hän putosi

hevosen selästä ja taittoi selkänsä. Muistatko sen paikan, juuri ennen

kuin tullaan Dyfriniin, jossa tie kääntyy joen itäpuolelle ja jossa on

äkkijyrkkä rinne -- ei, ethän sinä voi muistaa. Olimme matkalla heidän

kihlajaisiinsa; Arne poikineen oli tullut hakemaan meitä laivalla

Osloon." Simon vaikeni.

"Sigrid taisi mennä mielellään Gjavvaldille?" kysyi Kristiina arasti ja

ahdistuneesti.

"Olisi mennyt", sanoi Simon. "Ja hän sai tälle pojan --

apostolinmessunpäivänä keväällä --"

"Voi, Simon!"

Sigrid Andreksentytär, jolla oli ruskeat kiharat ja pienet pyöreät

kasvot! Kun hän nauroi, syntyi hänen poskiinsa syvät kuopat. Hymykuopat

ja lapsekkaat pienet hampaat -- niin oli Simonillakin ollut. Kristiina

muisti, että hänen käydessään vieraammaksi sulhastaan kohtaan se oli

näyttänyt hänestä epämiehekkäältä, varsinkin sitten, kun hän oli

tutustunut Erlendiin. Sigrid ja Simon olivat hyvin samannäköiset --

mutta Sigridille oli vain eduksi, että hän oli niin lylleröinen ja

nauruisa. Hän oli ollut neljäntoista vuoden vanha siihen aikaan. Niin

iloista naurua kuin Sigridin ei Kristiina ollut kuullut koskaan. Simon

kiusoitteli usein nuorinta sisartaan ja leikitteli hänen kanssaan

lakkaamatta -- Kristiina oli huomannut hänen pitävän sisaruksistaan

eniten Sigridistä.

"Tiedäthän, että isä piti eniten Sigridistä", sanoi Simon. "Siksi hän

tahtoi ensin nähdä, voisivatko Sigrid ja Gjavvald pitää toisistaan,

ennen kuin kauppa päätettäisiin Arnen kanssa. Ja nämä pitivät

toisistaan -- minun mielestäni enemmän kuin hyvä oli -- aina he nykivät

toisiaan, kun sattuivat kohdakkain, ja vilkuilivat ja nauroivat -- tämä

tapahtui viime kesänä Dyfrinissä. Mutta he olivat niin nuoria. Eihän

kukaan osannut aavistaa. Ja Astrid taaskin, sinähän tiedät, että hän

oli kihlattu jo silloin kun sinä ja minä -- No, hän ei pannut vastaan,

onhan Torgrim rikas ja hyväkin tavallaan -- hänelle ei vain kelpaa

oikein kukaan eikä mikään, ja sitten hän luulee potevansa kaikkia

tauteja ja vaivoja mitä maailmassa on. Me iloitsimme siis kaikki, kun

Sigrid oli niin mielissään omasta naimisestaan.

"Ja kun sitten kannoimme Gjavvaldin kartanoon -- Halfrid, vaimoni,

järjesti asiat niin, että Sigrid tuli meidän luoksemme Mandvikiin. Ja

silloin selvisi, että hän kantoikin Gjavvaldin lasta."

He olivat ääneti jonkin aikaa. Sitten sanoi Kristiina hiljaa:

"Tämä ei ole ollut mikään huviretki sinulle, Simon."

"Ehei." Sitten hän naurahti. "Mutta minä alan pian tottua

onnettomuuksiin, Kristiina. Ja minä olin lähin mies -- isä ei kyennyt

lähtemään, ja Sigrid ja poika ovat minun luonani Mandvikissa. Mutta

poika perii isänsä paikan suvussa, ja minä näin tällä matkalla, ettei

tuo pikku raukka ole kohtaava vieroksuntaa joutuessaan sinne."

"Entä sisaresi", kysyi Kristiina henkeä pidättäen. "Minne hän joutuu?"

Simon katsoi maahan:

"Isä tahtoo hänet takaisin Dyfriniin", lausui hän hiljaa.

"Simon! Onko sinulla sydäntä suostua siihen!"

"Ymmärräthän sinä", vastasi toinen nostamatta silmiään maasta, "että

pojalle on onni päästä isänsä sukuun alusta alkaen. Halfrid ja minä

olisimme pitäneet mielellämme molemmat luonamme. Sisar ei olisi voinut

olla uskollisempi ja hellempi sisarelleen kuin Halfrid oli Sigridiä

kohtaan. Kukaan meistä ei ole ollut kova hänelle -- älä sitä luule. Ei

isäkään -- vaikka hän on ollut murtunut mies sen jälkeen. Mutta etkö

sinä ymmärrä, että olisi väärin, jos joku meistä estäisi tuota viatonta

poikaa saamasta isänsä nimeä ja perintöä."

Kristiinan lapsi päästi suustaan rinnan. Äiti veti kiireesti kokoon

vaatteensa rinnan yli ja pusersi vavisten pienokaisen itseään vasten.

Tämä röyhtäisi pari kertaa tyytyväisenä ja pulputti maitoa suustaan

omille ja äidin vaatteille.

Simon katsahti heihin ja sanoi omituisesti hymyillen:

"Sinulla oli parempi onni, Kristiina, kuin minun sisarellani."

"Niin, sinusta ei voine tuntua oikealta", sanoi Kristiina hiljaa, "että

minulla on vaimon nimi ja pojallani aviolapsen. Olisi ollut oikein, jos

minä olisin jäänyt yksin isättömine äpärineni --"

"Se olisi ollut kamalin sanoma, minkä minä olisin saattanut kuulla",

sanoi Simon. "Minä suon sinulle kaikkea hyvää, Kristiina", lisäsi hän

hiljemmin.

Tämän jälkeen hän kysyi tietä. Hän kertoi tulleensa pohjoiseen laivalla

Tunsbergin kautta. "Minun täytyy nyt ratsastaa eteenpäin ja koettaa

saavuttaa palvelijani."

"Finnkö sinulla on mukana?" kysyi Kristiina.

"Ei, Finn on nyt nainut mies eikä ole minun luonani enää. Vieläkö sinä

muistat hänet?" kysyi Simon ilostuen hiukan.

"Onko Sigridin poika kaunis lapsi?" kysyi Kristiina katsoen Naakkvea.

"Niinhän nuo sanovat. Minusta kaikki kapalolapset ovat yhdennäköisiä",

vastasi Simon.

"Sinulla ei ole itselläsi lapsia", sanoi Kristiina, ja häntä hymyilytti.

"Ei", vastasi toinen lyhyeen. Sitten hän sanoi hyvästit ja ratsasti

pois.

* * * * *

Jatkaessaan matkaa ei Kristiina enää pannut lasta selkäänsä. Hän kantoi

sitä sylissään painaen sen kasvot kaulakuoppaansa vasten. Hän ei voinut

ajatella muuta kuin Sigrid Andreksentytärtä.

Hänen isänsä ei olisi voinut tehdä niin. Lauritsa Bjørgulfinpoika ei

olisi voinut ratsastaa kerjäämään tyttärensä äpärälle perheoikeutta sen

isän sukulaisilta -- ei ikinä hän olisi tehnyt sitä. Eikä ikinä, ei

kuuna päivänä hänellä olisi ollut sydäntä riistää Kristiinan sylilasta,

pientä poloista, äitinsä sylistä, äitinsä rinnoilta, äidinmaidon vielä

sen viattomilla huulilla pisaroidessa. Naakkve-poikaseni, sitä hän ei

olisi hennonut tehdä -- vaikka se olisi ollut tuhannesti oikein; minun

isäni ei olisi tehnyt sitä.

Mutta hän ei saanut silmistään tuota kuvaa: ratsujoukkoa, joka katoaa

pohjoiseen tunturisolaan, missä laakso on ahdas ja vuorensyrjät

työntyvät yhteen sankan metsän peittäminä. Kylmää huokuva joki syöksyy

pauhaten pohjapaadelta toiselle, jäänviheriänä, pärskyen, mustia

häränsilmiä tehden. Se, joka putoaa syvyyteen, ruhjoutuu kuoliaaksi

kivien välissä. Oi Jeesus, Maaria!

Sitten hän näki edessään Jørundgaardin kotiniityt valoisana kesäyönä

-- näki itsensä juoksemassa polkua alas honkametsän laidassa joen

rannalla olevalle vihreälle kentälle, joka oli vaatteiden pesupaikka.

Vesi juoksi väkevänä, yksitoikkoisesti kumisevana virtana laakeassa,

kivisessä uomassaan. Jeesus Kristus, en jaksa enää --!

Mutta isä ei sittenkään olisi hennonut tehdä niin. Ei vaikka se olisi

ollut kuinka oikein. Jos minä olisin rukoilemalla rukoillut polvillani:

Isä, sinä et saa ottaa minulta lastani!

* * * * *

Kristiina seisoi Feginsbrekkalla, ja kaupunki loisti hänen allaan illan

kultaisessa ruskossa. Joen leveän, välkkyvän kaarteen tuolla puolen

näkyi ruskeita, turvekattoisia taloja, tuuheita tarhoja, vaaleita

kivisiä rakennuksia, joilla oli pykäläiset päädyt, kirkkoja, joista

toisissa oli musta lautakatto, toisissa himmeä lyijynkarvainen kupu.

Mutta yli vihannan laakson, yli tuon kaupungin kohosi Kristuksenkirkko

niin jättiläismäisenä ja häikäisevän valkeana, että kaikki näytti

aivan kuin lepäävän sen jaloissa. Päin auringon hohdetta kimmeltävine

ikkunaruutuineen, torneineen ja huimaavine huippuineen sekä kultaisine

viireineen se seisoi siinä viitaten valoisaa kesätaivasta kohti.

Joka puolella näkyi vihantia viljelysmaita, ja kukkuloilla oli mahtavia

kartanoita. Takana levisi vuono avarana ja kirkkaana, kuvastellen

isoja hattaroita, joita vaelsi häikäisevän sinisten tunturien takaa

toiselta puolen. Luostarisaari päilyi kuin vihreä seppele valkoisine

kivitalo-kukkasineen vuonossa, ja laineet loiskivat hiljaa sen

rantoihin. Oi, kuinka paljon laivanmastoja rannassa, kuinka paljon

kauniita taloja!

Häikäistyneenä ja itkien vaipui nuori vaimo alas tiepuoleen pystytetyn

ristin eteen, missä tuhannet pyhiinvaeltajat olivat polvistuneet

kiittämään Jumalaa, jonka auttavat kädet ojentuivat ihmisiä kohti

näiden vaeltaessa vaarallisen, kauniin maailman halki.

* * * * *

Kirkoista ja luostareista kuului iltasoitto Kristiinan astuessa

Kristuksenkirkon pihaan. Silmänräpäykseksi hän uskalsi katsoa ylös

kirkon länsipäätyyn -- sitten hän loi häikäistynä katseensa maahan.

Ihmisten oma voima ei ollut voinut saada tätä aikaan -- Jumalan

henki oli elänyt pyhässä Øisteinissa ja muissa miehissä, jotka hänen

jälkeensä olivat rakentaneet kirkkoa. Tulkoon sinun valtakuntasi,

tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa -- nyt hän ymmärsi

nuo sanat. Jumalan valtakunnan ihanuus heijastui noista kivistä, jotka

todistivat, että hänen tahtonsa oli kaikki mikä on kaunista. Kristiina

joutui vavistuksen valtaan. Jumalan täytyi kääntyä vihassa pois

kaikesta, mikä on rumaa -- synnistä ja häpeästä ja saastasta.

Taivaanlinnan pylväskäytävissä seisoi pyhiä miehiä ja naisia; nämä

olivat niin kauniita, ettei Kristiina uskaltanut katsoakaan niitä.

Iankaikkisuuden kuihtumattomat köynnökset kohosivat hiljaa, hentoina

korkeuteen -- kiersivät torneja ja pylväitä ja puhkesivat viimein

kukkaan kivisinä monstranssiastioina. Keskioven yläpuolella riippui

Kristus ristillä, sivullaan Maaria ja evankelista Johannes, ja nämä

olivat niin valkoiset kuin lumi; ja tuon valkoisen keskeltä välkkyi

kultaa.

Kolmeen kertaan hän kulki rukoillen kirkon ympäri. Mahtavat muurit

päätä huimaavine, loputtomine pilareineen ja kaarineen ja ikkunoineen,

katon valtava kallepinta, torni, ristin paistava kulta ylhäällä

avaruudessa -- sai Kristiinan vaipumaan maahan syntinsä kuorman alle.

Hän vapisi suudellessaan pääportin kirjailtua kivilevyä. Kuin salaman

välkkeessä hän näki tummat puuveistokset kotikirkon ovella -- jota hän

oli suudellut lapsensuullaan isän ja äidin jälkeen.

Hän pirskotti vihkivettä lapsen ja itsensä päälle -- muisti isän

tehneen samoin hänen ollessaan pieni. Pusertaen lapsen lujasti

rintaansa vasten hän kulki kirkon läpi alttaria kohti. Hän kulki kuin

metsässä -- pylväät olivat uurteiset kuin vanha puu, ja metsän sisälle

lankesi valo monivivahteisena ja kirkkaana kuin taulu kuvaruutujen

läpi. Korkealla hänen yläpuolellaan oli leikkivien eläinten ja

ihmisten kuvia kivilehtien keskellä ja kivi-enkelit soittivat -- mutta

vielä paljon, pyörryttävän paljon korkeammalla kaartuivat holvit,

kohottaen katon Jumalaa kohti. Eräässä salissa, joka oli syrjemmällä,

toimitettiin palvelusta alttarin edessä. Kristiina vaipui polvilleen

patsaan juureen. Laulu rasitti häntä kuin liian voimakas valo. Nyt hän

näki, miten syvällä tomussa hän oli.

Pater noster. Credo in unum Deum. Ave Maria, gratia plena. Hän oli

oppinut rukouksensa sanelemalla niitä isän ja äidin jälkeen ennen kuin

oli ymmärtänyt niistä sanaakaan -- oli osannut ne niin kauan kuin

muisti. Herra Jeesus Kristus. Sellainen syntinenkö hän oli --

Korkealla kunniakaaren alla, ihmisten yläpuolella, riippui

ristiinnaulittu Jeesus. Pyhä Neitsyt, hänen äitinsä, seisoi katsoen

kuolemantuskassa viatonta poikaansa, joka kitui siinä kuoliaaksi

pahantekijän tavoin.

Ja tässä hän makasi polvillaan maassa syntinsä hedelmä sylissään. Hän

puristi lasta rintaansa vasten -- se oli terve kuin omena, punainen

ja valkoinen kuin ruusu -- se oli nyt valveilla ja katsoi häneen

kirkkailla, suloisilla silmillään.

Synnissä siitetty. Hänen kovan, pahan sydämensä alla kasvanut. Vedetty

esiin hänen synninsaastuttamasta ruumiistaan niin hentona, ehjänä,

sanomattoman suloisena, terveenä ja puhtaana. Tuo ansaitsematon armo

mursi hänen sydämensä, ja katumuksen lyömänä hän makasi siinä, itkun

valuessa hänen sielustaan kuin veri kuolemanhaavasta.

Naakkve, Naakkve, oma lapseni! Jumala kostaa vanhempien pahuuden

lapsille. Enkö minä sitä tiennyt. Tiesin kyllä. Mutta minä en säälinyt

viatonta elämänalkua, joka saattoi herätä kohdussani -- tullakseen

kirotuksi ja saadakseen kärsiä syntini tähden.

Kaduinko minä syntiäni kantaessani sinua, rakkahin, rakkahin poikani?

En, ei se katumusta ollut. Sydämeni oli kova vihasta ja pahoista

ajatuksista sillä hetkellä, jolloin ensiksi tunsin sinun liikkuvan,

liikkuvan niin pienenä ja turvattomana. Magnificat anima mea Dominum.

Et exultavit spiritus meus in Deo salutari meo --. [Sieluni ylistää

Herraa. Ja henkeni iloitsee Jumalasta, Vapahtajastani.] Näin hän

lauloi, tuo naisten lempeä kuningatar, kun hänet oli valittu kantamaan

sitä, jonka tuli kuolla meidän syntiemme tähden. En minä muistanut

oman syntini ja lapseni synnin sovittajaa. Ei, ei se ollut katumusta

-- tekeydyin vain pieneksi ja kurjaksi ja kerjäsin, että oikeuden

laki rikottaisiin, sillä en jaksanut kestää sitä, että Jumala pysyi

sanassaan ja rankaisi minua sanansa mukaan.

Nyt hän sen tiesi. Hän oli kuvitellut Jumalan sellaiseksi kuin oman

isänsä, Pyhän Olavin sellaiseksi kuin isänsä. Hän oli odottanut kaiken

aikaa syvimmässä sydämessään, että jos rangaistus olisi kovempi kuin

mitä hän jaksaisi kestää, ei hän kohtaisi oikeutta, vaan armon. Hän

itki niin, ettei kyennyt kohoamaan ylös toisten noustessa seisomaan

jumalanpalveluksen aikana -- vaan jäi lysyyn lapsensa yli. Hänen

lähellään oli myös joitakin toisia, jotka eivät kohonneet paikaltaan --

kaks hyvissä pukimissa olevaa talonpoikaisnaista ja nuori poika heidän

välissään.

Hän katsoi kuoriin päin. Kultaisten ristikko-ovien takana kiilsi

pimeässä Pyhän Olavin arkku korkealla alttarin takana. Kylmät väreet

kulkivat pitkin Kristiinan selkään. Siellä odotti hänen pyhä ruumiinsa

ylösnousemuksen päivää. Silloin oli arkun kansi ponnahtava auki ja

kuningas oli nouseva kuolleista. Kirves kädessään hän oli astuva

alas kirkon käytävää pitkin. Ja kivilattian alta ja mullasta kirkon

ympäriltä, jokaisesta Norjanmaan haudasta oli nouseva kuolleiden

keltaisia luurankoja, ne tulisivat täyttymään lihalla ja seuraisivat

kuningastaan. Ne, jotka olivat koettaneet astua hänen verisiä jälkiään,

kuin myös ne, jotka vain olivat liittyneet häneen siksi, että hän

auttaisi heitä kantamaan niitä synnin ja surun ja sairauden taakkoja,

jotka he olivat sitoneet selkäänsä ja lastensa selkään täällä maan

päällä. Siinä he nyt tungeksivat kuninkaansa ympärillä pyytäen häntä

muistuttamaan Jumalalle heidän hädästään. Herra, kuule, kun rukoilen

tämän kansan puolesta, jota rakastin niin, että mieluummin kärsisin

kirousta ja hätää ja vihaa ja iankaikkisen kuoleman kuin että Norjassa

olisi yksikään mies tahi nainen, joka ei tietäisi sinun kuolleen

kaikkien syntisten vapahdukseksi, Herra, sinä joka käskit meidän lähteä

maailmaan saattamaan kaikki kansat opetuslapsiksesi -- Herra, verelläni

kirjoitin minä, Olavi Haraldinpoika, sinun käskysi norjankielellä

noille soturiraukoillesi.

Kristiina sulki silmänsä, häntä pyörrytti ja huimasi. Kuninkaan kasvot

kääntyivät häneen -- tämän salamoivat silmät katsoivat läpi hänen

sielunsa -- ja hän vapisi Pyhän Olavin katsetta.

Eikö sinne sinun pohjoiselle kotikulmallesi, Kristiina, missä minä

levähdin silloin, kun omat mieheni ajoivat minut perintökunnastani,

siksi etteivät kärsineet Jumalan lakia -- eikö sinne rakennettu

kirkkoa? Eikö siellä käynyt sanantaitavia miehiä neuvomassa teille

Jumalan käskyjä?

Kristiina Lauritsantytär Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Ei sinun pidä

tappaman. Herra kostaa isäin pahat teot lapsille. Minä kuolin, että te

oppisitte tuntemaan nämä opit. Etkö sinä ole tullut osalliseksi niistä,

Kristiina Lauritsantytär?

Kyllä, kyllä, herra kuningas!

Olavinkirkko kotona -- Kristiina näki tuon rauhaisan, ruskean

hirsihuoneen. Katto ei ollut niin korkealla siellä, että se olisi

pelottanut häntä, se oli luottamusta herättävä, pystytetty Jumalan

kunniaksi tummasta tervatusta puusta, samasta, josta ihmiset rakentavat

asumuksensa, aittansa ja navettansa. Mutta kirkon rakennuspuut oli

veistetty sileiksi parruiksi ja asetettu seisomaan pystyyn Herran

huoneeksi. Näin, opetti Sira Eirik joka vuosi kirkonvihkiäispäivänä,

tulee meidän vuolla uskon aseilla syntisestä, luonnollisesta

ihmisestämme kestävä parru Kristuksen kirkkoon.

Oletko sinä unohtanut tämän. Kristiina? Missä ovat ne teot, joiden

tulee todistaa viimeisenä päivänä, että olet parru Jumalan kirkossa --

hyvät teot, jotka todistavat sinut Jumalan omaksi?

Herra Jeesus, hänen hyvät tekonsa! Hän oli lukenut rukoukset, jotka

oli opetettu hänelle. Hän oli ojentanut almut, jotka hänen isänsä oli

pannut hänen käsiinsä, hän oli auttanut äitiään tämän pukiessa köyhiä,

ravitessa nälkäisiä, hoidellessa sairaiden haavoja.

Mutta pahat työt olivat hänen omansa.

Hän oli tarrautunut kaikkiin, jotka soivat hänelle turvaa ja tukea.

Hän oli kuunnellut veli Edvinin helliä kehoituksia, nähnyt tämän

surun hänen syntinsä johdosta, omistanut tämän lempeät esirukoukset

-- ja heittäytynyt polttavaan hekkumaan heti kun oli päässyt hänen

hyvien, vanhojen silmiensä alta. Makaillut navetoissa ja suojissa

tuntien tuskin häpeää siitä, että oli narrannut hyvää, kunnianarvoisaa

Groa-rouvaa, nauttinut hurskasten sisarten ystävällistä huolenpitoa

ymmärtämättä hävetä sittenkään, kun nämä kiittivät hänen lempeää

luontoaan ja säädyllistä menoaan isälle.

Oih, vaikeinta oli ajatella isää. Isää, joka ei ollut sanonut hänelle

yhtään ynseää sanaa tullessaan hänen luoksensa keväällä.

Simon oli salannut hänen kanssaan sen, että oli tavannut kihlattunsa

toisen miehen kanssa majalassa, joka oli kaiken maailman kulkijoita

varten. Ja Kristiina oli antanut hänen kärsiä syyn omasta

sanansyönnistään, antanut hänen astua syyllisenä isänsä eteen.

Oi, isä, pahimmin hän oli rikkonut isää kohtaan. Ei, äitiä. Se oli

vieläkin pahempaa. Jos hänen Naakkvensa osoittaisi varttuessaan yhtä

vähän rakkautta äitiään kohtaan kuin hän oli suonut omalle äidilleen

-- ei hän jaksaisi sitä kestää. Äidille, joka oli synnyttänyt hänet

ja ruokkinut häntä rinnoillaan, valvonut hänen vieressään öitä hänen

ollessaan sairas, pessyt hänet ja sukinut hänen tukkaansa iloiten

siitä, että se oli kaunis. Ja kun hän ensi kertaa oli itse tuntenut

tarvitsevansa äitinsä lohdutusta ja apua, hän oli heti odottanut äidin

tulevan luokseen, kaikesta nöyryytyksestä huolimatta. Äitisi olisi

kyllä lähtenyt pohjoiseen ja tullut sinun luoksesi, jos hän olisi

tiennyt, että siitä olisi ollut lohtua sinulle, oli isä sanonut. Oi

äiti, äiti, äiti --!

Hän muisti äkkiä, miten Jørundgaardin kaivovesi oli näyttänyt puhtaalta

ja kirkkaalta puisissa kupeissa. Mutta isällä oli lasipikari, ja kun

hän täytti sen vedellä ja pani sen auringonpaisteeseen, niin se oli

liejuista ja täynnä törkyä.

Nyt, herra kuningas, minä näen, millainen olen!

Hyvyyttä ja rakkautta hän oli vaatinut kaikilta ihmisiltä suoranaisena

oikeutenaan. Hän oli kokenut ääretöntä hyvyyttä ja rakkautta elonsa

päivinä. Mutta jo ensimmäisellä kerralla, kun joku oli noussut

häntä vastaan, oli hän kohonnut pystyyn kuin myrkkykäärme, valmiina

pistämään. Hänen tahtonsa oli ollut kova ja terävä kuin veitsi hänen

toimittaessaan Eline Ormintyttären kuolemaan.

Hän olisi noussut varmasti vaikka itse Jumalaa vastaan, jos tämä olisi

laskenut oikeamielisen kätensä hänen päälleen. Miten olivatkaan isä

ja äiti jaksaneet kestää kaiken -- kolme lasta he olivat kadottaneet

pieninä, nähneet Ulvhildin vaipuvan hautaan koettuaan pitkät surulliset

vuodet hankkia tälle terveyttä. Mutta he olivat kantaneet kaikki

koettelemuksensa kärsivällisesti eivätkä olleet kertaakaan epäilleet,

ettei Jumala olisi katsonut heidän lapsiensa parasta. Ja sitten oli hän

tuottanut heille niin paljon surua ja häpeää.

Mutta jos joku olisi koskenut hänen lapseensa -- jos he olisivat

ottaneet sen, kuten Sigrid Andreksentyttäreltä otettiin hänen lapsensa

--. Oi, älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta!

Helvetin kuilun reunalle hän oli joutunut. Jos hän olisi kadottanut

poikansa, olisi hän viskautunut kuohuvaan syvyyteen, heittänyt pilkaten

toivon kaikkien niiden hyvien, rakastavien ihmisten jälleennäkemisestä,

jotka olivat rakastaneet häntä -- tappanut itsensä ja joutunut

perkeleen huomaan.

Ei ollut siis kovin ihmeellistä, että Naakkvella oli verisen käden

merkki rinnassaan.

Oi Pyhä Olavi, joka kuulit minua silloin, kun rukoilin sinua auttamaan

lastani! Kun rukoilin, että kääntäisit rangaistuksen minuun ja

jättäisit rauhaan viattoman. Oi, herra, minä tiedän, olen pitänyt oman

puoleni sopimuksesta.

Kuin villi, pakanallinen eläin hän oli karannut pystyyn ensimmäisestä

ojennuksesta. Erlend. Ei hetkeäkään hän ollut uskonut, ettei tämä enää

pitäisi hänestä. Sillä jos hän olisi niin uskonut, silloin hän ei

olisi jaksanut elääkään enää. Ei, hän oli ajatellut salaa itsekseen,

että kun hän tuli taas kauniiksi ja terveeksi ja iloiseksi -- silloin

saisi tämä olla pyytäjänä. Ei Erlend ollut rakkaudeton talvellakaan.

Vaikka hän, Kristiina, oli kuullut pienestä pitäen sanottavan, että

paholainen pysytteleikse aina raskaan vaimon kintereillä kiusaten häntä

hänen ollessaan heikko, oli hän kallistanut korvansa sen valheille.

Hän oli ollut uskovinaan ettei Erlend enää vähnänyt hänestä, siksi

että hän oli ruma ja sairas -- huomatessaan miehensä surevan sitä,

että oli toimittanut itsensä ja vaimonsa juorujen alaiseksi. Hän oli

tappanut Erlendin pienet hellät sanat tämän huulille, ja kun hän itse

viekoitteli tämän käyttämään kiivasta ja ajattelematonta kieltä, veti

hän ne sopivalla hetkellä esiin. Herra Jeesus, oliko hän siis ilkeä

nainen -- hän oli ollut huono vaimo.

Joko nyt huomaat, Kristiina, tarvitsevasi apua?

Kyllä, herra kuningas, huomaan sen nyt. Tarvitsen suuresti sinun

tukeasi, etten kääntyisi uudelleen Jumalasta pois. Ole kanssani sinä

kansanpäällikkö, minun astuessani esiin rukouksineni, rukoile armoa

minulle. Pyhä Olavi, rukoile puolestani!

Cor mundum crea in me, Deus, et Spiritum rectum innova in visceribus

meis.