IV

Yrjön-messu tuli ja meni. Kristiina oli uskonut aivan varmasti ainakin

siihen mennessä synnyttävänsä. Mutta pian oli Maarian-messu ja

paastonaika, ja hän odotti yhä.

Erlendin oli lähdettävä Nidarosiin puolipaastokäräjille; hän

arveli ehtivänsä varmasti kotiin maanantai-illaksi, mutta vielä

keskiviikkoaamunakaan ei hänt kuulunut. Kristiina istui tuvassa

tietämättä mihin ryhtyä -- häntä ei haluttanut oikeastaan ryhtyä

mihinkään.

Valo lankesi sisään räppänästä -- ulkona tuntui olevan oikein keväistä

tänään. Sitten hän nousi ja viskasi vaipan ylleen.

Muuan palvelustytöistä oli sanonut, että jos raskas vaimo sai odottaa

liian kauan, niin oli hänen hyvä antaa morsiushevosen syödä jyviä

sylistään. Kristiina jäi hetkeksi tuvan ovelle -- häikäisevässä

auringonpaisteessa oli pihakenttä jo aivan ruskea, ja siinä välkkyi

kirkkaita vesitiehyeitä hevosenkakkaroiden ja muun loan lomassa. Taivas

väikkyi kirkkaana ja silkinsiintävänä vanhojen rakennusten yllä --

ja itäisen aitan laivankeulan muotoiset puiset harjaviirit hehkuivat

kuluneessa kultauksessaan. Katoilta tippui vettä, ja savu tuprahteli ja

tanssi koleahkossa kevättuulessa.

Hän meni talliin ja otti hinkalosta jyviä helmaansa. Tallin haju ja

hevosten töminä pimeässä teki hänelle hyvää. Mutta tallissa oli miehiä.

Siksi hän jätti tekemättä sen, mitä varten oli tullut.

Hän lähti ulos ja sirotteli jyvänsä kanoille, jotka tepsuttivat päivää

paistatellen pihamaalla. Hajamielisenä hän katsoi Toreen, hevosrenkiin,

joka harjasi ja siisti harmaata ruunaa. Sitten hän sulki silmänsä ja

käänsi riutuneet, kelmeät kasvonsa aurinkoa kohti.

Näin hän seisoi kolmen miehen ratsastaessa pihaan. Etumainen oli nuori

pappi, jota hän ei tuntenut. Heti Kristiinan huomattuaan hyppäsi mies

alas satulasta ja tuli suoraan hänen luokseen käsi ojossa.

"Eipä tainnut olla minulle aiottu se kunnia, että itse talon emäntä

olisi minua vastassa pihamaalla", sanoi hän hymyillen. "Mutta

kiitoksia vain. Sillä te olette varmaankin veljeni vaimo Kristiina

Lauritsantytär?"

"Te olette siis lankoni, mestari Gunnulf --", vastasi Kristiina

hehkuvan punaisena. "Tervetuloa takaisin Husabyhyn, herra!"

"Kiitos tervehdyksestäsi", sanoi pappi; hän kumartui suutelemaan

Kristiinan poskea, kuten tämä tiesi olevan tapana vieraissa maissa

sukulaisten kohdatessa toisensa. "Onni ja menestys taloosi, Erlendin

vaimo!"

Ulf Haldorinpoika tuli ulos ja käski erään kartanon rengin viedä

vieraiden hevoset talliin. Gunnulf tervehti Ulfia sydämellisesti.

"Täälläkö sinä olet, sukulaismies -- olin odottanut tapaavani sinut

naineena ja talollisena miehenä."

"Minä en nai ennen kuin minun täytyy valita naisen ja hirsipuun

välillä", sanoi Ulf nauraen, ja pappi nauroi myös. "Olen tehnyt pirulle

yhtä vahvan naimattomuuslupauksen kuin sinä Jumalalle."

"Kyllä sinä sitten pelastat nahkasi, teitpä miten hyvänsä, Ulf",

vastasi mestari Gunnulf nauraen. "Koska olet tekevä hyvin sinä

päivänä, jolloin rikot tuolle miehelle antamasi lupauksen. Mutta onhan

toiselta puolen sanottu, että miehen tulee pitää sanansa, vaikka se

olisi annettu itse sielunviholliselle. -- Eikö Erlend ole kotona?"

kysyi tulija ihmetellen. Hän tarjosi Kristiinalle käsivartensa heidän

kääntyessään kartanoon päin.

Peittääkseen hämminkiään meni Kristiina palvelusnaisten joukkoon

tarkastamaan pöydän kattamista. Hän käski Erlendin oppineen veljen

istua kunniapaikalle, mutta kun ei hän itse tahtonut istua siihen tämän

viereen, muutti Gunnulf istumaan hänen luokseen sivupenkille.

Kun he nyt istuivat siinä vieretysten, huomasi Kristiina, että mestari

Gunnulf oli vähintään puoli päätä Erlendiä lyhyempi -- mutta hän näytti

paljon kookkaammalta. Hän oli vahvempirakenteinen ja jäntevämpi,

ja hänen leveät hartiansa olivat aivan suorat. Erlend oli hiukan

kumarahartiainen. Gunnulfilla oli tumma puku, kuten pappismiehelle

sopi, mutta hänen laaja vaippansa, joka ulottui melkein liinapaidan

reunukseen kaulassa, oli kiinnitetty emaljoiduilla napeilla, ja

kudotussa vyössä riippuivat hänen syömäkapineensa hopeaisessa tupessa.

Hän vilkaisi papin kasvoihin. Tällä oli pyöreä, lujäpiirteinen pää

ja laihat, pyöreät kasvot, leveä, matala otsa, isonlaiset poskiluut

ja pehmeästi kaartuva leuka. Nenä oli suora ja korvat pienet ja

kauniit, mutta suu oli pitkä ja kaita, ja ylähuuli työntyi hiukan

ulos varjostaen alahuulen punaisen viivan. Ainoastaan tukka oli

samanlainen kuin Erlendillä -- ajeltua papillista päälakea ympäröivä

tuuhea hiusseppele oli himmeän nokimusta ja näytti yhtä silkinhienolta

kuin Erlendin. Muuten hän muistutti tuntuvasti serkkuaan, Munan

Baardinpoikaa -- Kristiina ymmärsi nyt, että tämä oli voinut olla

kaunis nuoruudessaan. Ei, Aashildia, tätiään, hän muistuttikin -- nuo

ohuiden, suorien, mustien kulmakarvojen alla olevat silmät olivat

samanlaiset kuin Aashild-rouvalla -- merenvahankeltaiset ja loistavat.

Ensin Kristiinaa hiukan arastutti tämä lanko, joka oli tutkinut niin

monia tieteitä, Pariisin ja muissa Ranskan suurissa kouluissa. Mutta

vähitellen hän unohti kainostelunsa. Oli niin helppo puhua Gunnulfin

kanssa.

Ei kuulunut ollenkaan siltä kuin hän olisi puhunut itsestään --

eikä hän näyttänyt mitenkään tahtovan komeilla opillaan. Mutta

siitä huolimatta oli hän hetken kuluttua kertonut niin paljon, että

Kristiinasta tuntui kuin ei hän olisi milloinkaan tätä ennen käsittänyt

miten laajalti maailmaa oli Norjan ulkopuolellakin. Hän unohti itsensä

ja kaikki omat asiansa katsellessaan papin pyöreitä, vahvaluisia

kasvoja, joilla välkkyi sukkela, iloinen hymy. Pappi oli nostanut

jalkansa poikittain toisen polven yli ja istui nyt siinä voimakkaat,

valkoiset kädet nilkan ympäri kiedottuina.

* * * * *

Tullessaan myöhemmin tupaan Kristiinan luokse hän kysyi eikö Kristiina

rupeaisi pelaamaan lautapeliä. Kristiina vastasi, ettei hän tiennyt

talossa olevankaan sellaista.

"Etteikö olisi?" kysyi pappi ällistyen. Hän meni Ulfin luokse:

"Tiedätkö sinä, Ulf, minne Erlend on pannut äidin kultaisen pelilaudan?

-- Ei kai hän ole antanut pois äidiltä perimiään leluja?"

"Ne ovat ritariparvessa", sanoi Ulf. "Luulen hänen pikemminkin

tarkoittaneen, etteivät ne joutuisi erään ihmisen käsiin -- joka oli

tässä talossa ennen", lausui Ulf hiljaa. "Jos tahdot, Gunnulf, voin

noutaa sen tänne?"

"Nouda, eihän Erlend voi pahastua siitä", sanoi pappi.

Hetken kuluttua palasivat molemmat takaisin kantaen kaunein leikkauksin

koristettua arkkusta. Avain oli lukossa, ja Gunnulf aukaisi kannen.

Päällimmäisenä oli harppulauta ja eräs toinen kielisoitin, jollaista

Kristiina ei ollut milloinkaan nähnyt. Gunnulf kutsui sitä salterioksi

-- hän kosketti kieliä sormiensa päillä, mutta ne olivat aivan

epävireessä. Sitten siellä oli nauhakääryjä, silkkikeriä, kirjailtuja

käsineitä ja silkkihuiveja sekä kolme hakaniekkaa kirjaa. Lopuksi pappi

löysi lautapelin; se oli tehty valkoisista ja kultaisista ruuduista, ja

nappulat olivat valaanluiset, nekin valkoiset ja kultaiset.

Vasta nyt tuli Kristiina ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Husabyssä

yhtään ainoata sellaista peliä, jota käytettiin ajanvietteenä, ei koko

aikanaan.

Hänen täytyi tunnustaa langolleen olevansa kovin taitamaton

lautapelissä, eikä hän ymmärtänyt paljoa soitostakaan. Mutta kirjoja

hän oli utelias näkemään.

"Niin, sinähän taidat olla taitava lukemaan, Kristiina", sanoi pappi,

mihin toinen saattoi ylpeillen vastata, että lukemaan hän oli oppinut

jo lapsena ollessaan. Ja luostarissa hän oli saanut kehumista siitä

sekä kirjoitustaidostaan.

Pappi seisoi hänen vieressään hymyillen, kun hän selaili kirjoja. Yksi

niistä oli ritarisatu Tristanista ja Isoldesta, toinen pyhistä miehistä

-- hän aukaisi sen kirjan Pyhän Marteinin tarinan kohdalta. Kolmas

kirja oli latinaa ja erittäin kauniisti kirjoitettu; siinä oli suuret

värilliset alkukirjaimet.

"Tämä on ollut meidän kantaisämme piispa Nikulauksen oma", sanoi

Gunnulf.

Kristiina luki puoliääneen:

Averte faciem tuam a peccatis meis et omnes iniquitates meas dele.

[Käännä pois kasvosi minun synneistäni ja pyyhi pois kaikki pahat

tekoni.]

Cor mundum crea in me, Deus, et spiritum rectum innova in visceribus

meis. [Jumala anna minulle puhdas sydän ja uusi puhdas mieli.]

Ne projicias me a facie tua et Spiritum Sanctum tuum ne auferas a me.

[Älä käännä kasvojasi minusta, äläkä ota pois Pyhää Henkeäsi luotani.

Psalmi 51.]

"Ymmärrätkö sinä tämän?" kysyi Gunnulf, ja Kristiina nyökkäsi ja sanoi

ymmärtävänsä vähän. Hän tunsi sanat niin hyvin, että joutui oudon

liikutuksen valtaan, kun ne nyt juuri sattuivat hänen silmiensä eteen.

Hänen kasvonsa alkoivat värähdellä, ja kyynelet tahtoivat tunkeutua

esiin. Silloin Gunnulf otti harppulaudan, asetti sen polvelleen ja

sanoi tahtovansa nähdä, eikö hän saisi sitä kuntoon.

Heidän siinä istuessaan kuului ulkoa kavion kapsetta -- ja heti sen

jälkeen syöksähti Erlend ovesta sisään loistavan iloisena -- hän oli

kuullut kuka oli tullut taloon. Veljekset seisoivat kädet toistensa

olalla; Erlend kysyi kysymistään eikä malttanut odottaa vastausta.

Gunnulf oli ollut Nidarosissa kaksi päivää; oli ihme, etteivät he

olleet tavanneet toisiaan siellä.

"Ihme se on", tuumi Erlend. "Minä olisin luullut, että koko

Kristuksenkirkon papisto olisi mennyt sinua vastaan kulkueessa sinun

saapuessasi kotiin -- nyt kun tietysti olet rikkiviisas ja oppinut --."

"Mitäpä sinä siitä tietäisit kuitenkaan", sanoi veli nauraen. "Sinä et

tule liian lähelle Kristuksenkirkkoa kaupungissa käydessäsi, kertoo

huhu."

"Ehen, poikaseni -- minä en laita luitani liian likelle herra

arkkipiispaa, jos pääsen pakoon -- hän on korventanut nahkani jo

kerran", sanoi Erlend vallattomasti nauraen. "Mitä sinä pidät

langostani, kultaseni -- huomaan sinun jo ystävystyneen Kristiinan

kanssa, veliseni. Kristiina ei pidä toisista sukulaisistamme --"

Vasta illallispöytään asettuessaan Erlend äkkäsi, ettei hän vielä ollut

riisunut karvalakkiaan, vaippaansa ja miekkaa vyöltä.

Siitä sukeutui iloisin ilta, mitä Kristiinalla oli Husabyssä ollut.

Erlend pakotti veljensä istumaan kunniapaikalle Kristiinan kanssa; itse

hän leikkasi tälle ruoan ja täytti hänen pikarinsa. Juodessaan ensi

kertaa Gunnulfin maljan hän notkisti toisen polvensa ja tahtoi suudella

veljensä kättä.

"Onnea ja siunausta, herra! Meidän tulee oppia, Kristiina, osoittamaan

arkkipiispalle tarpeellista kunnioitusta -- älä ollenkaan vastusta,

kyllä sinusta kerran tulee arkkipiispa, Gunnulf!"

Väki lähti myöhään tuvasta, mutta veljekset ja Kristiina jäivät vielä

juoman ääreen. Erlend oli istahtanut pöydän kulmalle kasvot veljeensä

päin:

"Minä ajattelin häissäni", sanoi hän osoittaen äitinsä arkkusta, "että

Kristiinan tuli saada tuo. Mutta minä unohdan kaiken, etkä sinä unohda

mitään, veli. Mutta äidin sormus on tullut kauniiseen käteen, vai

mitä sanot?" Hän otti Kristiinan käden polvelleen ja käänteli tämän

kihlasormusta.

Gunnulf nyökkäsi. Hän laski salterion Erlendin syliin: "Laulapas veli,

sinä lauloit ennen niin kauniisti ja soitit niin hyvin --"

"Siitä on vuosia jo", sanoi Erlend vakavammin. Sitten hän alkoi

näppäillä:

Kuningas Olavi Haraldinpoika

ajoi metsässä miehineen,

silloin näki hän hiekassa jäljen,

tää on tarina entinen.

Lausui silloin miehistä muuan,

ratsun paikalle ohjaten:

Lienee kaunis kantaja kengän,

pieni, purppurasukkaimen.

Erlend hymyili laulaessaan, ja Kristiina loi hiukan aran katseen

pappiin -- pahastuisiko tämä Pyhän Olavin ja Alvhildin laulusta. Mutta

Gunnulf hymyili -- ei laululle, vaan Erlendille, ymmärsi Kristiina

äkkiä.

-- "Sinun ei tarvitse laulaa, sinun rintasi taitaa olla ahtaanlainen,

kultaseni", sanoi Erlend silittäen Kristiinan poskea. "Mutta nyt on

sinun vuorosi." Hän ojensi soittimen veljelleen.

Papin soitto ja laulu ilmaisi hänen saaneen oppia koulussa: