III

Husabyssä ei tänä jouluna nähty paljon vieraita. Erlend ei halunnut

lähteä minnekään mihin häntä kutsuttiin, vaan kulki kotona kartanossaan

ja oli huonolla tuulella.

Asian laita oli se, että tämä tapaus koski häneen enemmän kuin

vaimo arvasi. Hän oli kehunut niin kovasti morsiantaan siitä asti

kun hänen sukulaisensa olivat tuoneet hänelle myönteisen vastauksen

Jørundgaardista. Hän ei millään muotoa tahtonut antaa kenenkään luulla,

että hän olisi pitänyt vaimoaan ja tämän sukua halvemman arvoisena

kuin omaa sukuaan. Kaikkien tuli tietää hänen pitävän kunnianaan ja

paremman elämän alkuna sitä, että Lauritsa Bjørgulfinpoika oli luvannut

hänelle tyttärensä. Ja nyt sanottaisiin, ettei hän ollut pitänyt

tyttöä tavallista talonpoikaisneitoa parempana, koska oli uskaltanut

loukata tämän isää niin syvästi, että makasi tyttären ennen kuin tämä

oli annettu hänelle vaimoksi. Häissä oli Erlend pyytänyt Kristiinan

vanhempia kiihkeästi käymään kesällä katsomassa miten Husabyssä oltiin

ja elettiin. Hän olisi halunnut näyttää näille, ettei hän ollut vienyt

heidän tytärtään ahtaisiin oloihin. Mutta hän oli myös iloinnut siitä,

että saisi liikkua kylillä näytellen itseään näiden muhkeiden kelpo

appivanhempien parissa; hän tiesi Lauritsan ja Rangfridin pitävän

puolensa missä tahansa parhaiden rinnalla. Ja hän oli uskonut sen

päivän jälkeen, jolloin Jørundgaardin kirkko paloi, ettei Lauritsa

kaikesta huolimatta ollut kokonaan pitämättä hänestä. Nyt ei ollut

luultavaa, että jälleennäkeminen hänen ja vaimon sukulaisten välillä

muodostuisi huviksi kumpaisillekaan.

Kristiinaa harmitti, että Erlend niin usein antoi huonon tuulensa

purkautua Ormiin. Pojalla ei ollut ketään yhdenikäistä kumppania,

jonka parissa hän olisi ollut, ja niin hän usein oli hieman raju ja

väsyttävä; hän teki myös koko joukon vahinkoa. Eräänä päivänä hän oli

ottanut omin luvin isänsä ranskalaisen kaaripyssyn, ja silloin oli

lukkoon tullut jokin vika. Erlend suuttui ankarasti; hän läimäytti

Ormia korvalle ja vannoi, ettei poika enää saanut liikuttaa ainoatakaan

Husabyn pyssyä.

"Ei se ollut Ormin syy", sanoi Kristiina kääntymättä Erlendiin päin.

Hän istui selin molempiin ja ompeli. "Jousi oli vääntynyt jo hänen

ottaessaan sen esiin, ja hän koetti oikaista sitä. Niin julma sinä

et toki saa olla, ettet anna ison poikasi käytettäväksi ainoatakaan

kaarta, vaikka niitä on niin paljon tässä talossa. Anna hänelle vaikka

jokin ritariparven kaaripyssyistä."

"Anna itse hänelle kaaripyssy, jos tahdot", sanoi Erlend suutuksissaan.

"Voinhan minä antaakin", vastasi Kristiina äskeiseen tapaan. "Puhun

siitä Ulfille, kun hän lähtee ensi kerran kaupunkiin."

"Mene kiittämään hyvää äitipuoltasi, Orm", sanoi Erlend, jonka ääni oli

korskea ja vihainen.

Orm teki niin. Ja sitten hän meni ovea kohti niin pian kuin pääsi.

Erlend jäi paikalleen seisomaan.

"Tuon sinä teit suututtaaksesi minua, Kristiina", virkahti hän.

"Tiedänhän minä olevani noita. Olet sanonut sen jo ennen", vastasi

vaimo.

"Muistatko myös, kultaseni", sanoi Erlend surullisesti, "etten minä

puhunut tosissani silloin?"

Kristiina ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan neuleesta.

Silloin Erlend meni pois, ja Kristiina itki hänen mentyään. Hän piti

Ormista, ja Erlend oli hänen mielestään usein liian ankara poikaansa

kohtaan. Mutta häntä vaivasi myös miehen harvasanaisuus ja iloton näkö

niin että hän itki vuoteessaan usein puolen yötä. Ja sitten hänen

päätänsä kivisti seuraavana päivänä. Hänen kätensä olivat käyneet niin

laihoiksi, että hänen täytyi pujottaa pari pientä hopeasormusta, joita

hän oli käyttänyt lapsena, kihla- ja vihkisormuksen eteen, etteivät ne

putoaisi pois hänen nukkuessaan.

Paaston edellisenä pyhänä iltapuoleen ilmestyivät herra Baard

Petrinpoika leskityttärensä kera ja Munan Baardinpoika vaimoineen

äkkiarvaamatta Husabyhyn. Erlend ja Kristiina lähtivät pihamaalle

lausuakseen vieraat tervetulleiksi.

Heti kun Munan näki Kristiinan, läimähytti hän Erlendiä olalle:

"Huomaan, että olet osannut pitää vaimoasi niin, että hän vihtyy

talossa. Sinä et ole enää yhtä kaita ja surkea kuin häissäsi, Kristiina

-- ja värikin on parempi", sanoi hän nauraen, sillä Kristiina oli

lentänyt punaiseksi kuin kiulukka.

Erlend ei vastannut tähän mitään. Baard-herran ilme oli synkkä, mutta

rouvat eivät olleet näkevinään eivätkä kuulevinaan, he tervehtivät

tyynesti ja arvokkaasti.

Kristiina toimitti olutta ja simaa lieden luokse heidän odotellessaan

ruokaa. Munan Baardinpoika hölpötti lakkaamatta. Hän oli tuonut kirjeen

Erlendille herttuattarelta -- tämä oli kysynyt, missä hän viipyi

morsiamineen. Ja oliko hän nyt naimisissa saman neidon kanssa, jonka

hän oli tahtonut viedä Ruotsiin. Oli pirunmoista matkustella näin

sydäntalven aikaan -- ensin laaksojen kautta pohjoista kohti ja sitten

laivalla Nidarosiin. Mutta hän kulki kuninkaan asioilla, eikä silloin

auttanut nurista. Hän oli käynyt äitinsä luona Haugenissa ja toi tämän

terveiset.

"Kävittekö te Jørundgaardissa?" kysyi Kristiina hiljaa.

"En", sanoi Munan. Hän oli näet saanut kuulla heidän lähteneen

Blakarsarvin hautajaisiin. Se oli kamala tapaus. Emäntä, Tora,

Ragnfridin sisarentytär, oli pudonnut alas parvensolasta ja taittanut

selkänsä; mies oli työntänyt hänet vahingossa alas -- noissa

vanhanaikaisissa solissa ei ollut oikeata lattiaa, vaan ainoastaan pari

lautaa toisen yläkerran päätyhirsien välillä. Rolv oli täytynyt sitoa

köysiin, ja häntä piti vahtia yöt ja päivät sen jälkeen -- hän tahtoi

näet päättää päivänsä.

Kaikki istuivat ääneti, väristen. Kristiina ei tuntenut sukulaisia

paljoakaan, mutta he olivat olleet hänen häissään. Hänestä tuntui

pahalta, ja häntä alkoi viepottaa -- hänen silmissään musteni.

Munan istui vastapäätä ja hyppäsi pystyyn. Seisoessaan Kristiinan

yli kumartuneena ja tukiessaan häntä hartioista hän oli niin hyvän

näköinen, että Kristiina ajatteli, ettei ollut sentään mikään kumma,

että Erlend piti serkustaan.

"Minä tunsin Rolvin ennen nuorena", virkkoi hän. "Ihmiset säälivät

Tora Guttormintytärtä -- hänen miestään sanottiin hurjaksi ja

kovaluontoiseksi. Nyt on kuitenkin nähty hänen pitäneen vaimostaan.

Niinpä niin, moni mies kerskuu ja komeilee sillä, että mielellään

purkaisi naimakaupat, mutta useimmat tietävät, että miehelle on

pahinta, jos hän kadottaa vaimonsa --"

Baard Petrinpoika nousi äkisti ja meni seinuspenkille istumaan.

"Herra varjele tätä minun suutani", sanoi Munan-herra hiljaa. "Minä en

opi ikinä pitämään tukossa kitaani --"

Kristiina ei käsittänyt, mistä kysymys oli. Pyörrytys oli nyt ohi,

mutta huoneessa oli kovin kolkkoa -- kaikki olivat niin kummallisia.

Hän oli iloinen, kun palvelijat toivat ruoan sisään.

Munan katsoi pöytää ja hykersi käsiään:

"Johan minä ajattelin, ettei meidän tarvitse katua sitä, että

pistäydyimme sinun luoksesi, Kristiina, ennen kuin meidän pitää alkaa

pureksia paastoruokaa. Oletko sinä saanut aikaan tuollaisia laitoksia

näin lyhyessä ajassa! Voisi melkein luulla sinun oppineen noitatemppuja

minun äidiltäni. Mutta huomaan sinut ketteräksi ottamaan kätköistä

kaiken, millä talon emännän tulee ilahduttaa miestään."

He istuutuivat pöytään. Vieraille oli pantu samettipatjat

seinäpenkille, kunniaistuimen molemmin puolin. Palvelusväki istui

ulkopenkillä, Ulf Haldorinpoika keskellä, isäntää vastapäätä.

Kristiina jutteli vieraiden rouvien kanssa koettaen salata, miten

vaikea hänen oli olla. Vähän väliä lasketteli Munan Baardinpoika

sanoja, joiden tuli olla leikkiä ja jotka yhä uudelleen koskivat sitä,

että Kristiina jo oli niin muhkea. Kristiina ei ollut kuulevinaan.

Munan oli suunnattoman lihava mies. Hänen pienet, kaunismuotoiset

korvansa kohosivat syvältä punaisesta paksusta kaulasta, ja vatsa oli

aina tiellä pöytään ruvettaessa.

"Minä olen usein miettinyt ruumiin ylösnousemista", sanoi hän.

"Nostetaankohan minut ylös kaikkine näine lihoineni, jotka olen

kasannut ympärilleni, kun se päivä tulee. Sinä hoikkenet taas pian

vyötäröltä, sinä Kristiina -- minun laitani on hullummin. Et taida

uskoa, kun sanon, että minä ollessani kahdenkymmenen korvissa olin yhtä

ohut lanteilta kuin tuo Erlend --"

"Pidä nyt suusi, Munan", pyysi Erlend hiljaa. "Sinä kiusaat Kristiinaa."

"Kyllä pidän, koska sinä käsket", yltyi toinen. "Kyllä nyt on nenä

pystyssä, kyllä vain -- istut omassa pöydässäsi aviovaimo vieressäsi.

Kautta korkeimman, ei se ole liian aikaista -- olet jo ikämies,

poikaseni! Kyllä minä pidän suuni, koska sinä käsket. Vaikka kukaan

ei käskenyt sinua puhumaan tai olemaan puhumatta -- ennen muinoin kun

_sinä_ istuit _minun_ pöydässäni -- ja viivyit vieraanani viikkomäärin,

etkä sinä tainnut huomata, ettet olisi ollut tervetullut.

"Mutta mahtaakohan Kristiina paheksua pientä pilaa -- mitäs sanot, sorja

sukulaiseni -- et sinä ollut ennen niin perin arkapintainen. Olen

tuntenut Erlendin tämänkokoisesta asti ja luulen uskaltavani sanoa,

että olen aina tarkoittanut hänelle hyvää. Reipas ja uljas poika, mikäs

siinä, ase kädessä nimittäin, istuipa hevosen selässä tai seisoi laivan

kannella. Mutta halkaiskoon minut Pyhä Olavi kirveellään, jos näen

sinun nousevan pitkille koivillesi viimeisenä päivänä ja uskaltavan

katsoa rohkeasti eteesi. Ehei, rakas heimoveljeni, silloin sinulla on

pää kallellaan kuin satimeen tarttuneella linnulla, ja sinä odotat,

että Jumala ja omaisesi auttavat sinut pinteestä. Ja sinä olet siksi

ymmärtäväinen vaimo, Kristiina, että uskon sinun jo tietävän tämän

-- eikä sinulle tee pahaa pieni nauru; tänä talvena olet luullakseni

saanut katsella tarpeeksi noloja silmiä ja surua ja katumusta --"

Kristiina oli tummanpunainen kasvoiltaan. Hänen kätensä vapisivat, eikä

hän uskaltanut katsoa Erlendiin. Viha kuohutti häntä -- siinä istuivat

nuo vieraat rouvat ja palvelusväki ja Orm. Tämä oli siis Erlendin

rikkaiden sukulaisten säädyllisyyttä.

Silloin sanoi Baard-herra niin hiljaa, että vain lähinnä istuvat sen

kuulivat:

"Ei se ole mielestäni mikään leikin aihe, että Erlend on järjestänyt

asiansa tällä lailla. Minä puhuin sinusta hyvää, Erlend, Lauritsa

Bjørgulfinpojalle."

"Se oli pirun tyhmästi tehty, kasvatusisä", sanoi Erlend äänekkäästi

ja kiivaasti. "Minä en ymmärrä, miten saatoit olla niin hölmö. Sillä

pitäisihän sinunkin tuntea minut."

Mutta nyt oli Munan aivan suunniltaan:

"Mutta nyt minä sanon, miksi tämä on minusta hauskaa. Muistatko, mitä

sinä vastasit minulle, Baard, kun tulin sinun luoksesi ja sanoin, että

nyt meidän tulee auttaa Erlendiä tähän avioliittoon -- ei, nyt _minä_

kerron siitä, Erlendin täytyy saada tietää, mitä sinä minusta luulit.

-- Sillä lailla ovat heidän asiansa, sanoin minä, ja ellei hän saa

Kristiina Lauritsantytärtä, niin tiesi taivas, mitä hullutuksia perästä

kuuluu. Silloin sinä kysyit, siksikö minä niin innokkaasti koetin saada

häntä ottamaan tuon vietellyn neidon, että otaksuin hänen ehkä olevan

hedelmättömän, koska hän oli pysynyt lapsettomana niin kauan. Mutta

tunnettehan te minut, te kaikki, ja tiedätte minun aina olleen kunnon

sukulaisen --" Hän purskahti itkuun mielenliikutuksesta.

"Olkoot siis Jumala ja kaikki pyhät todistajani, etten milloinkaan ole

pyytänyt sinun tavaraasi, sukulaismies -- ja onhan minun ja Husabyn

välillä muutenkin Gunnulf. Mutta minä vastasin sinulle, Baard, tunnusta

pois -- että ensimmäinen poika, joka Kristiinalle syntyisi, on saava

minulta kultakahvaisen tikarini valaanluisine tuppineen -- tuossa on

--", huusi hän itkien ja paiskasi komean aseen pöydän yli Kristiinan

eteen. "Ellet saa poikaa tällä kertaa, niin saat kai ensi vuonna --"

Häpeän ja vihan kyyneleet juoksivat Kristiinan polttavia poskia pitkin.

Hän taisteli tuimasti ollakseen purskahtamatta itkuun. Mutta molemmat

vieraat rouvat söivät niin rauhallisesti kuin olisivat tottuneet

tällaisiin kohtauksiin. Ja Erlend sanoi kuiskaten, että Kristiina

ottaisi tikarin vastaan: "muuten Munan ei lopeta koko yönä."

"Enkä minä tahdo sitäkään salata", jatkoi Munan, "että suon sinun

isällesi, Kristiina, sen, että hän saa nähdä taanneensa liian kerkeästi

tyttärensä luonteen. Lauritsa oli ylpeä mies -- me emme kelvanneet

hänelle, me, sinä olit muka hieno ja kaino kärsiäksesi sängyssäsi

Erlendin kaltaista miestä. Hän puhui kuin olisi uskonut, ettet sinä

muuta osaa kuin laulaa nunnakuorossa kaiket yöt. Minä sanoin hänelle,

'hyvä Lauritsa', sanoin minä, 'tyttärenne on kaunis ja terve ja ketterä

neito, ja talvinen yö on pitkä tässä maassa' --"

Kristiina nosti huntunsa silmilleen, hän itki ääneen ja aikoi nousta

pöydästä, mutta Erlend painoi hänet jälleen istumaan.

"Hillitse itsesi", sanoi Erlend kiivaasti. "Älä välitä Munanista --

näethän, että hän on kauheasti juovuksissa."

Kristiina tunsi Katri- ja Vilborg-rouvien pitävän häntä kehnona, kun ei

hän paremmin hallinnut itseään. Mutta hän ei saanut itkuaan pysähtymään.

Baard Petrinpoika sanoi raivoissaan:

"Tuki jo ruokoton kitasi. Sika sinä olet ollut koko elämäsi -- mutta

luulisi sinun sentään osaavan säästää sairasta vaimoa likaisilta

puheilta."

"Sanoitko sika -- niin, enemmän äpärälapsia minulla kyllä on kuin

sinulla, se on totta. Mutta erääseen asiaan en ole syypää -- eikä

Erlendkään -- me emme ole palkanneet vierasta miestä lastemme isäksi."

"Munan!" ärjäisi Erlend ja hyppäsi pystyyn. "Nyt minä julistan

kotirauhan kattoni alla!"

"Julista sinä kotirauha peräpuoliisi! Isäksi sanotaan sitä, joka on

siittänyt porsaat -- sioista puhuen!" Munan iski nyrkkinsä pöytään niin

että kupit ja lautaset kalisivat. "Eivät meidän poikamme kulje renkeinä

sukulaistensa taloissa. Mutta tuossa istuu sinun poikasi samassa

pöydässä kuin sinä itse, ja hän istuu palvelijain penkillä. Minusta

sellainen olisi suuri häpeä --"

Baard hyökkäsi pystyyn ja heitti kulhon päin toisen naamaa. Miehet

törmäsivät vastatusten, niin että pöytälauta kallistui toiselle

kyljelle ja ruoka ja astiat liukuivat ulkopenkillä istujain syliin.

Kristiina istui valkoisena kuin palttina, suu puoliksi avoinna. Kerran

hän vilkaisi Ulfiin -- tämä nauroi häpeämättä raakaa ja ilkeää naurua.

Sitten Ulf keikautti pöydän paikoilleen ja työnsi sitä tappelevia

vasten.

Erlend keikahti pöydälle. Ollen polvillaan keskellä metakkaa tapasi hän

Munania käsivarresta ja kainalon alta eikä päästänyt häntä -- hän tuli

itse tulipunaiseksi ponnistuksesta. Munan sai potkaistuksi Baardia,

niin että tämän suusta purskahti verta -- silloin Erlend mätkäisi

miehen pöydän yli kauas lattialle. Itse hän hyppäsi perästä -- ja

seisoi siinä puhkuen kuin palje.

Toinen kohosi jaloilleen ja ryntäsi Erlendin kimppuun, joka livahti

hänen käsivarsiensa alta parisen kertaa. Sitten Erlend hyökkäsi Munania

kohti ja sulki hänet pitkien, jäntevien käsivarsiensa väliin. Erlend

oli notkea kuin kissa, mutta Munan pysyi tasapainossa -- hänen vahva,

raskas ruhonsa ei taipunut maahan. He väänsivät sylirysyä ympäri tupaa

naispalvelijani kirkuessa ja huudahdellessa, eikä yksikään miehistä

näyttänyt ryhtyvän heitä erottamaan.

Silloin nousi kookas ja pyylevä Katri-rouva paikaltaan ja astui niin

tyynesti yli pöydän kuin olisi noussut aitan portaita.

"Lopettakaa nyt jo", sanoi hän tahmaisella, kylläisellä äänellään.

"Päästä hänet, Erlend! Pahasti hän teki, kun puhui sillä tavoin

vanhalle miehelle ja likeiselle sukulaiselle."

Miehet tottelivat. Munan seisoi talttuneena paikallaan antaen vaimonsa

kuivata nenästä juoksevan veren huntunsa kolkkaan. Vaimo käski hänen

paneutua maata, ja mies seurasi taipuisasti, kun vaimo kuljetti hänet

etelänpuoleiseen sänkyyn. Katri-rouva ja pari palvelijaa riisuivat

häneltä vaatteet, työnsivät hänet sänkyyn ja sulkivat sängyn oven.

Erlend oli mennyt pöydän luokse. Hän kumartui Ulfin ohi, joka istui

samalla paikalla.

"Kasvatusisä!" sanoi hän onnettomana. Hän näytti täydelleen unohtaneen

vaimonsa. Baard-herra istui päätänsä huojutellen, ja kyynelet tippuivat

hänen poskiaan pitkin.

"Ei Ulfin olisi tarvinnut ruveta palvelukseen", sai hän nyyhkytetyksi

itkun hytkäysten välistä. "Olisit voinut ottaa talon Haldorin jälkeen,

tiedäthän sen olleen tarkoitukseni."

"Eipä tuo ollut kovin häävi talo, jonka sinä hänelle annoit -- ostit

halvan miehen vaimosi palvelusneidolle", sanoi Ulf. "Hän on hoitanut

sitä ja pannut sen hyvään kuntoon -- minusta oli oikein, että veljeni

perivät sen isänsä jälkeen. Yksi syy oli se -- eikä minua haluttanut

jäädä talonpojaksi -- kaikkein vähimmin sinne tunturin laelle

töllistämään alas Hestnaesin pihaan -- olin joka päivä kuulevinani

miten Paal ja Vilhorg murisivat siitä, että sinä olit antanut liian

suuren lahjan äpäräpojallesi."

"Koetinhan minä auttaa sinua, Ulf", sanoi Baard yhä itkien, "kun

halusit lähteä Erlendin matkaan. Kerroin sinulle koko asian heti, kun

olit kyllin suuri ymmärtämään sen. Käskin sinun kääntyä isäsi puoleen."

"Minä kutsun isäksi sitä, joka hoivasi minua pienenä ollessani. Se oli

Haldor. Hän oli hyvä äidille ja minulle. Hän opetti minut istumaan

hevosen selässä ja heiluttamaan miekkaa -- niinkuin talonpoikaisnuijaa,

taisi Paal kerran sanoa."

Ulf viskasi pois puukon, jolla hän oli syönyt, niin että se lennähti

kilahtaen kauas pöydälle. Sitten hän nousi, otti sen uudelleen, pyyhki

sitä reitensä takapuoleen, pisti sen tuppeen ja kääntyi Erlendin

puoleen:

"Tee nyt loppu näistä kesteistä ja lähetä palvelusväki levolle! Etkö

näe, että vaimosi on vielä tottumaton sukumme kestitapoihin?"

Näin sanoen hän lähti huoneesta.

Baard-herra seurasi häntä katsellaan -- hän näytti niin säälittävän

vanhalta ja käpertyneeltä istuessaan siinä lyyhyssä samettipatjojen

keskellä. Hänen tyttärensä Vilborg ja eräs miehistä auttoivat hänet

pystyyn ja taluttivat hänet ulos.

Kristiina istui yksin pöydän päässä; hän itki itkemistään. Kun Erlend

kosketti häntä, työnsi hän kiivaasti hänen kätensä luotaan. Hän

horjahti pari kertaa lattian yli mennessään, mutta vastasi kieltävästi

miehen kysyessä oliko hän sairas.

Hän ei pitänyt noista suljetuista sängyistä. Kotona käytettiin vain

verhoja vuoteiden edessä tuvan puolella, ja siksi siellä ei ollut niin

kuuma ja umpea ilma. Nyt siellä oli pahempi maata kuin koskaan -- hänen

oli muutenkin vaikea hengittää. Kova myhky, joka painoi kylkiluukaaren

alla, oli hänen luullakseen lapsen pää -- hän kuvitteli, että sen pieni

musta pää oli siellä hänen sydänjuuriensa keskellä -- se koski kuten

ennen Erlendin tunkiessa mustatukkaista päätään hänen poveensa. Mutta

tänä yönä ei tuo ajatus lainkaan hurmannut.

"Etkö aio lakata itkemästä ollenkaan?" kysyi mies koettaen kiertää

käsivartensa hänen olkapäänsä alle.

Erlend oli aivan selvä. Hän sieti paljon, ja tavallisesti hän joi

vain vähän, Kristiina mietti, ettei tällaista ikipäivänä olisi voinut

tapahtua kotona -- siellä ei milloinkaan kuultu ihmisten häpäisevän

toisiaan tai vetävän esille sellaista, jonka oli paras pysyä salassa.

Vaikka Kristiina oli niin monta kertaa nähnyt isänsä hoipertelevan

pahasti päissään ja tupa oli ollut täynnä juopuneita vieraita, ei

ollut kertaakaan tapahtunut, ettei Lauritsa olisi osannut pitää kuria

kartanossaan -- rauha ja sopu vallitsi siellä siihen saakka, kun miehet

putosivat penkeiltä ja vaipuivat uneen ilossa ja sovinnossa.

"Ystäväiseni, älä ota tätä niin raskaasti", pyysi Erlend.

"Ja herra Baardkin!" sai Kristiina sanotuksi kesken itkua. "Hyi,

millaista elämää -- vaikka hän puhui minun isälleni niinkuin Jumalan

sanantuoja -- Munan kertoi minulle meidän kihlajaisissamme --"

Erlend vastasi hiljaa:

"Tiedän kyllä, Kristiina, että minulla on syytä katsoa maahan sinun

isäsi edessä. Hän on kunnian mies -- mutta minun kasvatusisäni ei

ole häntä huonompi. Inga, Paalin ja Vilborgin äiti, makasi sairaana

ja halvaantuneena kuusi vuotta ennen kuin kuoli. Se oli ennen minun

tuloani Hestnaesiin, mutta olen kuullut kerrottavan, ettei yksikään

aviomies ole hoitanut vaimoaan hellemmin ja uskollisemmin. Mutta siihen

aikaan syntyi Ulf --"

"Sitä suurempi häpeä -- elää sairaan vaimon palvelusneidon kanssa --"

"Sinä olet usein niin lapsellinen, ettei sinun kanssasi osaa puhua",

sanoi Erlend avuttomasti. "Herra varjele, Kristiina, sinähän täytät

kaksikymmentä vuotta keväällä -- ja johan sinua on täytynyt pitää

aikuisena erinäisiä vuosia --"

"Sinä olet kyllä sopiva tekemään siitä pilaa."

Erlend ähkyi ääneen:

"Tiedäthän sinä, etten minä tarkoittanut sitä. -- Mutta sinä olet

elänyt Jørundgaardissa ja kuunnellut Lauritsan puheita -- ja hän, niin

miehekäs ja pystyvä kuin onkin, puhuu usein kuin munkki eikä kuin

ikämies."

"Oletko sinä kuullut munkeista, joilla on ollut kuusi lasta?" sanoi

Kristiina pahastuneena.

"Olen kuullut Skurda-Grimillä olleen seitsemän kappaletta", sanoi

Erlend epätoivoissaan. "Hän oli Holmin entinen apotti. -- Voi,

Kristiina, Kristiina, älä nyt itke noin. Jumalan nimessä, ihanhan sinä

olet menettänyt järkesi."

* * * * *

Munan oli kovin sävyisä seuraavana aamuna. "En voinut ajatella, että

sinä panisit niin pahaksesi minun juomapuheeni, Kristiina", sanoi hän

vakavasti silittäen Kristiinan poskea. "Muuten olisin pitänyt paremmin

kurissa kieleni."

Hän puhui Erlendille, että eiköhän Kristiinasta tuntunut oudolle, kun

Orm kuljeskeli täällä -- paras olisi toimittaa hänet vähän etemmäksi

lähiaikoina; ja hän tarjoutui ottamaan pojan luokseen joksikin aikaa.

Tämä oli Erlendin mieleen, eikä Orm ollut vastahakoinen lähtemään

Munanin kanssa. Mutta Kristiina kaipasi lasta paljon -- hän oli alkanut

pitää poikapuolestaan.

Nyt hän istui taas illat kahden Erlendin kanssa, mutta Erlendistä

ei ollut paljonkaan seuraa. Hän istui lieden luona, virkahti sanan

silloin, toisen tällöin, otti siemauksen olutkulhostaan tai leikki

koiriensa kera. Sitten hän pani penkille pitkäkseen -- ja sitten hän

meni maata -- kysäisi pari kertaa, eikö Kristiina pian aio tulla

levolle -- ja nukkui sitten.

Kristiina istui neuloen. Hän hengitti kuuluvasti, lyhyeen ja raskaasti.

Mutta nyt ei ollut pitkiä aikoja enää. Hän oli aivan kuin unohtanut,

miltä tuntui olla pehmeä ja hoikka vyötäisiltä ja sitoa kenkänsä

vaivattomasti.

Nyt, kun Erlend nukkui, ei hän koettanut ehkäistä kyyneleitään.

Huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin kekäleiden tohahdus niiden

hajotessa kasaan liedellä ja koirien liikahtelu. Väliin häntä ihmetytti

mitä he olivat mahtaneet puhella keskenään ennen, Erlend ja hän. He

eivät kai olleet puhelleet juuri ollenkaan -- heillä oli ollut muuta

tehtävää lyhyinä, varastettuina yhdessäolon hetkinä --

-- Tähän aikaan vuotta oli äidin tapana istua iltaisin

palvelusneitoineen kutomatuvassa. Sinne tuli isäkin miesten kanssa, ja

he alkoivat puuhata omissa askareissaan -- leikellä nahkaa, valmistaa

taloustarpeita ja veistellä puuta. Pieni tupa tuli täpötäyteen väkeä --

siinä pakistiin hiljalleen yhtä ja toista. Kun joku kävi olutaltaasta

juomassa, kysyi hän aina, ennen kuin laski kädestään kauhan, oliko

toisella jano -- sellainen oli tapa.

Tai sitten muisti joku tarinanpätkän muinaisaikojen uroista, jotka

olivat taistelleet koukoja ja menninkäisiä vastaan. Väliin kertoi isä

veistellessään ritarisatuja, joita hän oli kuullut luettavan ääneen

Haakonherttuan salissa ollessaan hovissa poikana. Hän muisti ihmeen

kauniita nimiä -- kuningas Osantrix, ritari Titurel -- kuningattaret

Sisibe, Guniver, Gloriana ja Isodd. -- Mutta toisina iltoina kerrottiin

kaskuja ja leikkiloruja, kunnes miehet olivat pakahtua nauruun ja äiti

ja neidot pudistivat päätään ja tyrskivät.

Ulvhild ja Astrid lauloivat. Äidillä oli kerrassaan kaunis ääni, mutta

häntä täytyi kärttämällä kärttää ennen kuin hänet saatiin laulamaan.

Isä ei ollut niin saita -- hän soitti hyvin kauniisti harppuakin --.

Äkkiä työnsi Ulvhild luotansa kehrävarren ja värttinän ja hieroi

lanteitaan takaa.

"Joko sinun selkääsi väsyttää, Ulvhild-tyttönen", kysyi isä ja nosti

hänet syliinsä. Joku toi lautapelin, ja isä ja Ulvhild liikuttivat

nappuloita maatapanon aikaan asti. Hän muisti pikku siskon keltaiset

kiharat, jotka valuivat pitkin isän ruskeanvihreätä sarkahihaa. Isä

tuki hellästi heikkoa selkää. Hän muisti isän suuret, solakat kädet;

kumpaisessakin pikkusormessa oli painava kultasormus. Ne olivat olleet

isän äidin omat. Se, jossa oli punainen kivi ja joka oli hänen äitinsä

naimasormus, oli isän kuoltua tuleva Kristiinalle, niin oli isä

luvannut. Mutta sen, joka oli hänen oikeassa kädessään ja jonka kivi

oli puoleksi sininen, puoleksi valkoinen, kuten hänen kilpimerkkinsä,

oli Bjørgulf-herra teettänyt rouvalleen tämän ollessa raskaana --

rouvan piti saada se synnytettyään pojan. Kolme yötä oli Kristiina

Sigurdintytär pitänyt sormusta, sitten oli hän sitonut sen poikansa

kaulaan, ja Lauritsa sanoi tahtovansa viedä sen mukaansa hautaan.

Mitä olikaan hänen isänsä sanova saadessaan tietää tämän! Kun se

kiertäisi kyliä ja hänen täytyisi kuulla joka paikassa, kirkossa,

käräjillä ja kokouksissa kaikkien nauravan hänen selkänsä takana sitä,

että hän oli antanut petkuttaa itseään niin pahoin. Jørundgaardin

kruunupää morsian, hiukset hajallaan --

"Ihmiset sanovat, etten minä osaa kurittaa lapsiani." Kristiina muisti

isän kasvot hänen sanoessaan näin hän oli olevinaan ankara ja totinen,

mutta silmät olivat leikkiä täynnä. Kristiina oli tehnyt silloin jotakin

pientä pahaa -- puhunut isälleen kysymättä, kun heillä oli vieraita,

tai jotakin sen tapaista. "Sinä et pelkää isääsi, sinä Kristiina!" Ja

sitten hän purskahti nauruun, ja Kristiina samoin. "Mutta kuulepas

sinä, se on paha." Eikä kumpikaan tiennyt mikä oikeastaan oli niin paha

-- sekö, ettei hänellä ollut asianmukaista kauhua isäänsä kohtaan, vai

sekö, ettei isä millään ihmeellä voinut pysyä vakavana nuhdellessaan

lastaan.

Oli kuin sietämätön pelko lapsen puolesta olisi vähentynyt ja siirtynyt

etemmä sitä mukaa kuin Kristiina alkoi tuntea enemmän vaivaa ja

hankaluutta ruumiistaan. Hän koetti ajatella eteenpäin -- seuraavaa

kuukautta; silloin on hänellä jo ollut poikansa kotvan aikaa. Mutta hän

ei jaksanut eläytyä siihenkään ajatukseen. Hän vain ikävöi herkeämättä

kotiin.

Kerran kysyi Erlend, tahtoiko Kristiina, että lähetettäisiin sana

hänen äidilleen. Mutta Kristiina oli evännyt -- hän ei luullut äidin

jaksavan matkustaa niin pitkää taivalta talvisaikaan. Nyt hän katui. Ja

hän katui, että oli vastannut kieltävästi Laugarbrun Tordikselle, joka

olisi halunnut lähteä hänen mukaansa pohjoiseen ja tarjoutunut avuksi

Kristiinan ensimmäisenä emäntätalvena. Häntä oli hävettänyt. Tordis

oli ollut Ragnfridin palveluksessa Sundbun ajoista asti ja seurannut

Skogiin, ja sitten ylemmä laaksoon naimisiin mennessään oli Lauritsa

määrännyt hänen miehensä Jørundgaardin voudiksi, koska Ragnfrid ei

tullut toimeen ilman rakasta palvelusneitoaan. Kristiina ei ollut

huolinut mukaansa ketään palvelijaa kotoa.

Nyt häntä kammotti, ettei hänen lähellään tulisi olemaan ainoitakaan

tuttuja kasvoja, kun hänen aikansa tuli käydä lapsivuoteeseen. Häntä

pelotti -- hän tiesi niin vähän sellaisista asioista. Äiti ei ollut

milloinkaan puhunut hänelle niistä eikä ollut huolinut nuoria neitoja

ympärilleen ollessaan apuna synnytyksissä -- nämä vain alkaisivat

pelätä, sanoi hän. Kyllä se saattoikin olla kauheata -- Kristiina

muisti, miten vaikea synnytys äidillä oli ollut, kun Ulvhild tuli

maailmaan. Mutta Ragnfrid sanoi sen johtuneen siitä, ettei hän ollut

muistanut olla varovainen, vaan oli kerran ryöminyt aidan alitse --

toiset lapset hän oli synnyttänyt helposti. Mutta Kristiina muisti itse

olleensa ajattelematon ja kumartuneensa erään köyden alitse laivalla.

Eihän nyt aina sentään sattunut samoin -- hän oli kuullut äidin ja

toisten naisten puhuvan niin. Ragnfridilla oli parhaan apuvaimon maine

kotilaaksossa, eikä hän milloinkaan kieltäytynyt lähtemästä matkaan,

vaikka häntä olisi tultu hakemaan kerjäläisvaimon tai kurjimman

mökkiläisen vietellyn tyttären luokse, ei edes kun ilma oli sellainen,

että kolmen miehen täytyi lähteä mukaan hiihtäen ja vuoronperään kantaa

häntä selässään.

Mutta Kristiina ei voinut käsittää, ettei niin kokenut vaimo kuin hänen

äitinsä ollut huomannut, mikä häntä vaivasi kesällä, kun hän oli ollut

niin huonovointinen. Ja samassa Kristiinalle selvisi, että silloinhan

-- silloinhan oli päivänselvä, että äiti tulisi tänne, vaikka häntä ei

ollut lähetetty hakemaankaan! Ragnfrid ei voisi mitenkään sallia, että

vieras ihminen auttaisi hänen tytärtään tuossa kamppailussa. Äiti oli

tulossa tänne -- hän oli varmasti jo matkalla. Oi, sitten hän saisi

pyytää äidiltään anteeksi kaikki, mitä hän oli rikkonut tätä vastaan

-- hänen oma äitinsä oli tukeva häntä, hän oli saava olla polvillaan

oman äitinsä edessä synnyttäessään lapsensa. Äiti tulee, äiti tulee

-- Kristiina itki vapautuneesti, painaen kasvot käsiinsä. Äiti, anna

anteeksi, äiti --

Tuo ajatus, että äiti oli matkalla hänen luokseen, juurtui niin lujasti

Kristiinan mieleen, että hän eräänä päivänä oli tuntevinaan äitinsä

saapuvan. Ja aamulla vähän aikaa ylhäällä oltuaan hän kietoi vaipan

ympärilleen ja meni tätä vastaan Gauldalista Skauniin kulkevalle

tielle. Kukaan ei huomannut hänen poistumistaan.

Erlend oli tuottanut hirsiä rakennusten korjausta varten, joten tie oli

auki, mutta Kristiinan oli sittenkin raskasta liikkua -- hän hengästyi,

tunsi sydämentykytystä ja pakotusta kyljissä -- hänestä tuntui kuin

pullistunut nahka repeäisi hänen kuljettuaan kappaleen matkaa. Häntä

pelotti hiukan -- mutta seudulla ei ollut nähty susia tänä talvena. Ja

tottapa Jumala pitäisi hänestä huolen, kun hän oli matkalla äitiään

vastaan langetakseen tämän jalkojen juureen anteeksi pyytäen -- eikä

hän malttanut keskeyttää kulkuaan.

Hän joutui pienelle järvelle, jonka rannalla oli pari pientä taloa.

Tien kääntyessä jäälle hän istuutui tiepuoleen jätetylle hirrelle --

istui siinä hetkisen, kulki taas vähän matkaa tuntiessaan vilua ja

odotti useamman tunnin, mutta lopulta hänen täytyi palata kotiin.

Seuraavana päivänä hän teki saman matkan. Mutta kun hän kulki järven

rannalla olevan toisen pikku talon pihan poikki, tuli vaimo juosten

hänen perästään.

"Jumalan nimessä, rouva, ei sinun pidä tehdä näin!"

Kuultuaan sen toisen suusta alkoi Kristiina itsekin pelätä niin ettei

päässyt paikaltaan liikahtamaan -- täristen, silmät säikähdyksestä

selällään hän tuijotti vain talonpoikaisvaimoon.

"Ja vielä metsän läpi -- ajattelepa, jos hukka olisi vainunnut jälkesi.

Ja olisi sinulle voinut sattua muutakin pahaa -- miten voit olla niin

mieletön!"

Vaimo tarttui nuoreen rouvaan ja tuki tätä -- hän katsoi Kristiinan

laihoihin, kellahtaviin, ruskealäikällisiin kasvoihin:

"Sinun pitää tulla vähäksi aikaa meidän tupaamme lepäämään, -- kyllä

meistä joku saattaa sinut sitten kotiin", sanoi vaimo Kristiinaa

ohjaten.

Se oli köyhä tupanen, ja sisällä oli hyvin sekaista, lattialla leikki

paljon pieniä lapsia. Äiti lähetti ne kotaan, riisui vaipan vieraan

yltä, vei hänet penkille istumaan ja veti hänen jalastaan lumiset

kengät. Sitten hän kietoi nahan Kristiinan jalkojen ympärille.

Ja vaikka Kristiina kuinka olisi pyytänyt, ettei vaimo näkisi vaivaa,

kantoi tämä kuitenkin esille ruokaa ja laski joulu tynnyristä

olutta. Sitä tehdessään vaimo ajatteli, että mahtoipa Husabyssä olla

ihmeellinen järjestys! Itse hän oli köyhän miehen vaimo, vähän heillä

oli ollut lisäapua töissä, useimmiten ei lainkaan, mutta Øistein ei

olisi ikinä sallinut hänen kulkea yksin ulkopuolelle piha-aidan, kun

hän odotti lasta -- läävässäkin käydessä täytyi jonkun olla mukana.

Seudun rikkain emäntä taas sai lähteä julman kuoleman suuhun ainoankaan

elävän olennon suojelematta -- vaikka Husabyssä kuhisi palvelijoita,

jotka eivät toimittaneet tämän taivaallista. Taisi siis olla perää

siinä huhussa, että Erlend Nikulauksenpoika oli jo kyllästynyt

vaimoonsa ja koko naimakauppaan.

Mutta hän jutteli kaiken aikaa ja pakotti Kristiinan syömään ja

juomaan. Ja Kristiinaa aivan hävetti -- sillä hänellä oli sellainen

ruokahalu, ettei hän muistanut tunteneensa moista sitten viime kevään.

Tämän kelpo vaimon ruoka maistui niin hyvältä. Ja vaimo nauroi ja

sanoi, etteivät isoisten vaimot olleet toisin luodut kuin halvemmatkaan

ihmiset. Väliin ei käynyt syönti kotona, mutta vieraan ruoka saattoi

mennä oikein hyvää kyytiä, vaikka se olisi kuinka yksinkertaista ja

halpaa.

Vaimon nimi oli Audfinna Audunintytär ja hän kertoi olevansa Updalista

kotoisin. Huomatessaan asioittensa huvittavan vierasta hän alkoi

tarinoida kodistaan ja kotiseudustaan. Ja ennen kuin Kristiina osasi

aavistaakaan, oli hänen kielensä irtaantunut ja hän jutteli omasta

kodistaan ja vanhemmistaan ja kotipuolestansa. Audfinna käsitti, että

tuon nuoren naisen sydän oli pakahtua koti-ikävästä, -- ja niin hän

houkutteli ja kehoitteli Kristiinaa yhä jatkamaan. Ja vahvan oluen

huumaamana kertoi Kristiina kertomistaan, kunnes itki ja nauroi yhdellä

kertaa. Kaikki se, mistä hän turhaan oli koettanut päästä yksinäisten

hetkien itkulla Husabyssä, irtautui nyt vähitellen hänen purkaessaan

sydäntään tälle kelpo vaimolle.

Räppänän takaa häämötti jo aivan musta taivas, mutta Audfinna tahtoi,

että Kristiina odottaisi siksi kunnes Øistein tai pojat palaisivat

metsältä ja saattaisivat hänet kotiin. Kristiina ei vastannut, hän

alkoi tulla uneliaaksi, mutta suu hymyssä hän katsoi Audfinnaan

loistavin silmin -- näin hyvältä hänestä ei ollut tuntunut kertaakaan

Husabyhyn tultua.

Äkkiä tempautui ovi auki ja miehen ääni huusi sisään, oliko täällä

nähty kartanon emäntää -- tulija äkkäsi tämän ja katosi samassa ulos.

Kohta tämän jälkeen sukelsi Erlendin pitkä varsi kamanan alta. Hän

laski kirveen kädestään ja vaipui takaperin seinää vasten --: hänen

täytyi pidellä kiinni seinästä käsillään, eikä hän saanut sanaakaan

suustaan.

"Taisit pelätä emäntäsi puolesta?" kysyi Audfinna mennen hänen luokseen.

"Kyllä, en häpeä sanoa sitä." Hän pyyhkäisi tukanrajaansa. "Ei ole

tainnut moni pelätä niin kuin minä tänä iltana. Kuultuani hänen

lähteneen metsään --"

Audfinna kertoi miten Kristiina oli joutunut heille. Erlend tarttui

vaimon käteen.

"Tätä minä en jätä palkitsematta sinulle ja miehellesi", sanoi hän.

Sitten hän meni sinne, missä hänen vaimonsa istui, asettui seisomaan

hänen viereensä ja laski kätensä hänen kaulalleen. Hän ei puhunut

Kristiinalle sanaakaan, jäi vain seisomaan siihen koko siksi ajaksi,

jonka he viipyivät tuvassa.

Sitten tulivat Husabyn ja lähitalojen miehet sisään. Kaikki näyttivät

kaipaavan hieman sydämen vahvistusta, ja Audfinna antoi oluen kiertää

miehestä mieheen, ennen kuin nämä lähtivät takaisin.

Miehet laskettivat suksilla peltojen yli, mutta Erlend oli antanut

omat suksensa erään palvelijan huostaan; hän kulki tukien Kristiinaa

vaippansa alla heidän laskeutuessaan mäkeä alas. Oli tullut pilkkosen

pimeä, ja tähdet paloivat taivaalla.

Silloin ilmestyi metsästä heidän takaansa pitkänsoikea kääry, joka

kasvoi kasvamistaan yössä. Se oli susi -- niitä oli useampia. Erlend

pysähtyi vavisten, päästi Kristiinan irti, ja tämä tunsi hänen tekevän

ristinmerkin ja pusertavan kirvestä toisessa kädessään. "Jos sinä nyt

olisit -- ei mitään --!" Hän veti Kristiinan luokseen niin kiivaasti,

että tämä voihkaisi. Avomaalla hiihtävät miehet kääntyivät äkkiä ja

ponnistivat takaisin heitä kohti minkä ikinä jaksoivat. He heittivät

suksensa olalle ja ympäröivät suojellen Kristiinan, keihäät ja kirveet

ojossa. Sudet seurasivat heitä Husabyhyn asti -- niin lähellä, että he

väliin näkivät niiden vilahtavan ohitseen pimeässä.

Astuessaan Husabyn tupaan olivat useat miehistä kasvoiltaan

tuhkanharmaat. "Tämä oli vihoviimeistä --", sanoi eräs ja oksensi

samassa lieteen. Säikähtyneet palvelusneidot toimittivat emäntänsä

sänkyyn. Syödä tämä ei voinut. Mutta nyt, kun tuo ahdistava, kauhea

pelko oli voitettu, tuntui hänestä kuitenkin tavallaan hyvältä, että

kaikki olivat olleet niin huolissaan hänestä.

Heidän jäätyään kahden tupaan tuli Erlend istumaan sängyn laidalle.

"Miksi sinä teit tämän?" hän kuiskasi. Ja kun ei Kristiina vastannut,

sanoi hän vielä hiljemmin:

"Suretko niin kovasti sitä, että olet tullut minun talooni?"

"Herra Jeesus! Miten voit sellaista ajatella?"

"Mitä sinä tarkoitit -- kun me palasimme Meldalbystä ja minä aioin

ratsastaa sinun luotasi -- sanoessasi, että minä olisin saanut kukaties

odottaa kauan, ennen kuin sinä olisit tullut hakemaan minua Husabystä?"

kysyi Erlend yhtä hiljaa.

"Minähän puhuin suutuspäissäni", sanoi Kristiina hiljaa ja nöyrästi.

Sitten hän kertoi mitä oli odottanut viime päivinä. Erlend istui

hiiskahtamatta häntä kuunnellen.

"Milloinkahan se päivä koittaa, jolloin sinä tunnet olevasi kotona

minun luonani Husabyssä", sanoi Erlend kumartuen hänen ylitseen

pimeässä.

"Ei kai siihen ole enää viikkoa enempää", kuiskasi Kristiina

epävarmasti nauraen. Erlendin painaessa kasvonsa hänen kasvojaan vasten

kietoi Kristiina äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä

kiihkeästi.

"Nyt sinä ensimmäistä kertaa tahdot syleillä minua sen jälkeen kun

sinua löin", sanoi Erlend matalalla äänellä. "Pitkävihainen olet, oma

Kristiinani --"

Kristiina ajatteli, että hän nyt uskalsi hyväillä Erlendiä tämän

pyytämättä ensimmäistä kertaa sen illan jälkeen, jolloin Erlend oli

huomannut hänen olevan raskaana.

Mutta tämän jälkeen oli Erlend niin hyvä hänelle, että Kristiina katui

kaikkia vihojaan.