II

Jouluiltana oli rankkasade ja myrsky. Oli mahdoton ajaa reellä, ja

niin täytyi Kristiinan jäädä kotiin, kun Erlend ja väki ajoi yömessuun

Birgsin kirkkoon.

Hän seisoi tuvan ovella ja katsoi heidän jälkeensä. Soihdut, joilla he

valaisivat teitä, loimottivat punaisina mustuneiden seinien välissä

ja välkkyivät pihamaan märässä iljanteessa. Tuuli yltyi, ja liekit

taipuivat sivulle. Kristiina seisoi siinä niin kauan kuin hän erotti

heidän kulkunsa yössä.

Sisällä paloi kynttilöitä pöydällä. Pitkin pöytää oli iltaruoan

jätteitä -- puurontähteitä vadissa; puoleksipurtuja leivänkappaleita

ja kalanluita uiskenteli olutkulhossa. Ne palvelusneidot, joiden

tuli jäädä kotiin, olivat jo paneutuneet lattiaoljille. Kristiina

oli yksin talossa heidän ja erään vanhan ukon kera, jonka nimi oli

Aan. Hän oli palvellut Husabyssä Erlendin isoisän ajoista asti; nyt

hän eli pienessä mökissä meren rannalla, mutta kävi usein kartanossa

päivin, koetti toimittaa yhtä ja toista ja uskoi tekevänsä kovasti

työtä. Aan oli nukkunut illallispöytään, ja Erlend ja Ulf olivat

nauraen kantaneet hänet pois soppeen ja levittäneet peitteen hänen

päälleen. Jørundgaardissa oli lattialle levitetty paksulti kaisloja,

sillä koko talonväen tuli nukkua yhdessä tuvan lattialla juhlapyhät.

Ennen kirkkoon menoa oli heidän tapana korjata pois paastoruoan loput,

ja äiti ja palveluspiiat kattoivat pöydän niin kauniiksi kuin voivat

pannen esiin voita ja juustoja, suuria kekoja ohutta valkeata leipää,

kiiltävää silavaa ja paksuja suolaisen ja savustetun lihan kappaleita.

Hopeakannut ja simasarvet välkkyivät. Ja isä oli itse tuonut

oluttynnyrin penkille.

Kristiina käänsi tuolinsa lieteen päin -- hän ei iljennyt nähdä tuota

pahannäköistä pöytää. Yksi tytöistä kuorsasi niin että ihan pyrki

harmittamaan.

Sekin oli seikka, josta hän ei Erlendissä pitänyt, että tämä kotona

ollessaan söi aina niin rumasti ja siivottomasti, kaivoi vadeista

makupaloja ja viitsi tuskin pestä kätensä ennen pöytään asettumista

ja sitten hän antoi koirien hyppiä syliinsä ja saada osansa

ruoasta toisten syödessä. Näin ollen oli aivan luonnollista, ettei

palvelijoilla ollut tietoa pöytätavoista. -- Kotona Kristiinaa oli

opetettu syömään kauniisti -- ja hitaasti. Sillä ei sopinut, että

isäntäväki odotti palvelijoiden syödessä edelleen, sanoi äiti -- ja

niiden, jotka raatoivat ja ahersivat, täytyi saada syödä kyllikseen.

"Gunna", kutsui Kristiina hiljaa isoa keltaista narttua, joka nukkui

ison pentuparven keskessä vasten liedenvieruskiveä. Se oli niin äreä

luonnoltaan, siksi oli Erlend antanut sille Raasvoldin vanhan emännän

nimen.

"Voi piski parka", kuiskasi Kristiina silitellen eläintä, joka tuli

hänen luokseen ja laski päänsä hänen polvelleen. Sen selkä oli terävä

kuin viikate ja nisät laahasivat melkein maata. Pennut söivät ihan

emänsä hengiltä. "Voi, piski parka, niin!"

Kristiina antoi päänsä vaipua taapäin vasten tuolin selkää ja katsoi

nokisiin kattohirsiin. Häntä väsytti --.

Helppoa aikaa eivät nämä Husabyssä vietetyt kuukaudet suinkaan olleet.

Hän oli puhellut vähän Erlendin kanssa sinä iltana, jolloin he olivat

käyneet Medalbyssä. Silloin hän oli huomannut Erlendin luulleen, että

hän oli ollut vihainen siitä syystä, että Erlend oli toimittanut hänet

tähän tilaan.

"Kyllä muistan", oli Erlend sanonut hyvin hiljaa. "Sinä tarkoitat tuota

kevätpäivää, jolloin kävelimme metsässä kirkon pohjoispuolella. Kyllä

muistan, sinä pyysit minua heittämään sinut rauhaan --."

Kristiina oli tullut iloiseksi hänen sanoessaan näin. Muuten häntä

usein ihmetytti, miten monta seikkaa Erlend näytti unohtaneen. Mutta

sitten Erlend sanoi:

"Enkä minä kuitenkaan olisi uskonut, Kristiina, että sinä olisit

voinut kantaa salaista kaunaa minua kohtaan ja samalla näyttää niin

ystävälliseltä ja iloiselta. Sillä onhan sinun täytynyt tietää tämä

kauan. Luulin, että sinä olit kirkas ja kuultava kuin päivänpaiste."

"Oi Erlend", oli Kristiina vastannut surullisesti. "Sinä tiedät

paremmin kuin kukaan, että minä olen kulkenut salaisia polkuja ja

ollut viekas niitä kohtaan, jotka uskoivat minusta pelkkää hyvää." Hän

oli toivonut niin hartaasti, että Erlend ymmärtäisi. "-- En tiedä,

muistatko sinä, ystäväni, että sinä kohtelit minua tavalla, jota kukaan

ei voisi kutsua kauniiksi. Mutta kautta Jumalan ja Neitsyt Maarian,

minä en kantanut sinulle kaunaa, vaan rakastin sinua yhtä paljon --"

Erlendin kasvot muuttuivat herkiksi:

"Niin minä luulin", sanoi hän hiljaa. "Mutta tiedäthän sinä senkin,

että minä nyt olen koettanut hyvittää sen, mitä olen ennen rikkonut.

Lohduttelin itseäni sillä, että lopulta kävisi kuitenkin niin, että

minä voisin palkita sinun uskollisuutesi ja kärsivällisyytesi."

Silloin oli Kristiina kysynyt:

"Olet kai kuullut isoisäni veljestä ja neitsyt Bengtasta, jotka

pakenivat Ruotsista vastoin neidon sukulaisten mieltä? Jumala rankaisi

heitä eikä suonut heille yhtään lasta. Etkö sinä ole kertaakaan näiden

vuosien kuluessa pelännyt hänen rankaisevan meitä samoin?"

Ja Kristiina oli vielä sanonut hänelle hiljaa ja väristen:

"Ymmärräthän nyt, Erlend, etten ollut kovin iloinen kesällä, kun ensin

havaitsin asian. Ja sittenkin mietin -- mietin, että jos sinä kuolisit

ennen kuin me ehdimme naimisiin -- -- -- niin mieluummin jäisin sinun

lapsesi kera maailmaan kuin yksin. Mietin, että jos minä sattuisin

kuolemaan sitä synnyttäessäni -- niin olisi sekin parempi kuin ettei

sinulla olisi aviossa syntynyttä poikaa, joka astuisi isännän paikalle

sinun jälkeesi sitten kun sinun aikasi tulee lähteä näiltä mailta --"

Erlend vastasi kiivaasti:

"Minusta poikani olisi liian kalliisti ostettu, jos se maksaisi sinun

henkesi. Älä puhu noin, Kristiina --. Niin paljon en rakasta Husabytä",

lisäsi hän kotvasen kuluttua. "Etenkin sen jälkeen kun ymmärsin, ettei

Orm voi koskaan saada täyttä perintö-osaa --"

"Pidätkö enemmän hänen pojastaan kuin minun?" kysyi Kristiina silloin.

"_Sinun_ pojastasi --" Erlend naurahti. "Hänestähän minä en tiedä muuta

kuin että saamme sen lahjan puolisen vuotta aikaisemmin kuin hyvä

olisi. Ormia olen rakastanut kaksitoista vuotta."

Hetken kuluttua kysyi Kristiina:

"Ikävöitkö milloinkaan noita lapsiasi?"

"Kyllä", vastasi mies. "Ennen kävin usein heitä katsomassa

Østerdalenissa, missä he asuvat."

"Sinähän voisit käydä siellä nyt adventin aikaan", sanoi Kristiina

hiljaa.

"Etkö sinä pahastuisi siitä?" kysyi Erlend iloisesti.

Kristiina oli vastannut, että olihan se luonnollista. Silloin oli

Erlend kysynyt, olisiko Kristiinasta ikävä, jos hän toisi lapset

Husabyhyn jouluksi. "Kerranhan sinun kuitenkin täytyy ne nähdä." Ja

jälleen oli Kristiina vastannut, että sekin hänen mielestään oli kuin

olla piti.

Erlendin poissa ollessa puuhasi Kristiina ahkerasti

jouluvalmistustöissä. Häntä kiusasi kulkea näiden monien vieraiden

miesten ja naisten joukossa -- hänen täytyi voittaa luontonsa

riisuutuessaan ja pukeutuessaan kahden palvelusneidon nähden, jotka

Erlend oli määrännyt nukkumaan hänen kanssaan tuvassa. Hänen täytyi

toistaa mielessään ajatusta, että yksin hän ei olisi ikipäivinä

saattanut maata tässä suuressa talossa, jossa toinen oli maannut

Erlendin kanssa ennen häntä.

Talon naispalvelusväki ei ollut kelvollisempaa kuin odottaa sopi.

Talonpojat, jotka huolehtivat tyttäristään, eivät lähettäneet näitä

palvelukseen kartanoon, jossa isäntä eli julkisessa haureudessa ja

oli jättänyt jalkavaimolleen talon ohjat. Naiset olivat laiskoja ja

tottumattomia alistumaan emännän määräyksiin. Mutta jotkut heistä

alkoivat pian katsella suopein silmin sitä, että Kristiina pani talon

hyvään kuntoon ja otti itse osaa kaikkiin töihin. He tulivat iloisiksi

ja puheliaiksi, kun hän kuunteli heitä ja vastasi heille lempeästi ja

leikkiä laskien. Ja Kristiina oli aina palvelijoiden nähden lempeä

ja tyyni. Hän ei nuhdellut ketään, mutta jos joku naisista asettui

hänen käskyään vastaan, oli emäntä luulevinaan, ettei palvelija ollut

ymmärtänyt sitä ja osoitti lauhkeasti, miten hän tarkoitti asian

tehtäväksi. Näin oli Kristiina nähnyt isänsä taltuttavan niskuroivia

tulokkaita -- eikä yksikään miehistä ollut kahdesti koettanut vastustaa

Jørundgaardin Lauritsaa.

Näin päästäisiin ehkä talven yli. Myöhemmin hänen täytyi jollakin

keinoin koettaa päästä irti naisista, joista hän ei pitänyt tai joita

hän ei saanut taipumaan tahtoonsa.

Erästä työtä hän ei kumminkaan saattanut tehdä näiden vieraiden silmien

nähden. Aamuisin istuessaan yksin tuvassa hän valmisti vaatteita

lapselleen, -- vaippavaatteita pehmeästä sarasta, kapaloita punaisesta

ja vihreästä ostokankaasta ja valkoisia aivinoita kastekoltuksi. Hänen

istuessaan käsityönsä ääressä taistelivat hänen mielessään ylivallasta

pelko ja luottamus ihmisten taivaallisiin ystäviin, joiden esirukousta

hän oli anonut. Lapsi kyllä liikkui ja elämöi hänen kohdussaan niin,

ettei hänellä ollut yön eikä päivän rauhaa. Mutta hän oli kuullut

semmoisistakin lapsista, joilla oli ollut syntyessään muodoton möhkö

kasvojen paikalla, ja jollakin oli ollut pää väärin puolin, niin

että kasvot olivat takana, ja toisilla oli ollut varpaat kantapäiden

kohdalla. Ja hän muisti Sveinin, jonka kasvojen toinen puoli oli

sininen siksi, että hänen äitinsä oli vioittunut tulipalossa.

Äkkiä hän viskasi luotaan neuleen, meni Neitsyt Maarian kuvan eteen,

polvistui, luki seitsemän avea. Veli Edvin oli sanonut Jumalanäidin

iloitsevan aina yhtä suuresti kuullessaan enkelin tervehdyksen, vaikka

se olisi lähtenyt kaikista kurjimman syntisen huulilta. Ja sanat

Dominus tecum olivat hänelle mieleisimmät, siksi Kristiina lausui ne

aina kolmeen kertaan.

Se helpotti vähäksi aikaa. Hän tiesi kuitenkin monta miestä ja vaimoa,

jotka eivät välittäneet Jumalasta ja tämän pyhästä äidistä ja jotka

täyttivät huonosti käskyt, -- eikä hän tiennyt heidän kuitenkaan

saaneen vaivaisia lapsia. Jumala oli usein armahtavainen eikä kostanut

vanhempien syntejä lapsiraukoille, vaikka hänen toisinaan täytyikin

antaa ihmisille merkki siitä, ettei hän jaksanut kärsiä heidän

pahuuttaan lakkaamatta. Mutta ei kai sen tarvinnut tapahtua juuri hänen

lapsessaan.

Sitten hän huusi avukseen Pyhää Olavia. Hänestä hän oli kuullut niin

paljon, että tuntui melkein siltä kuin hän olisi nähnyt Pyhän Olavin

hänen eläessään tässä maassa. Pitkä hän ei ollut, mutta hänen lihavahko

vartalonsa oli ryhdikäs ja kaunis; hänen kullankellervillä kiharoillaan

oli kultakruunu ja välkkyvä säde, ja punainen kähärä parta ympäröi

hänen lujia, ahavoituneita ja rohkeita kasvojaan. Mutta hänen syvät,

liekehtivät silmänsä näkivät joka ihmisen läpi, eikä niihin uskaltanut

katsoa kukaan, jolla ei ollut puhdas tunto. Ei Kristiinakaan rohjennut;

hän katsoi maahan tämän katseen edessä, mutta hän ei tuntenut pelkoa

-- hänestä tuntui samanlaiselta kuin oli tuntunut hänen seisoessaan

lapsena isänsä edessä katse maahan luotuna, tehtyään jotakin pahaa.

Pyhä Olavi katsoi häneen ankarasti, mutta ei armottomasti -- hänhän

oli luvannut parantaa elämänsä. Hän kaipasi niin kauheasti Nidarosiin,

jossa olisi saanut polvistua hänen pyhän ruumiinsa eteen. Erlend oli

heidän tullessaan Husabyhyn luvannut viedä hänet sinne hyvin pian.

Mutta matkaa oli lykätty. Ja Kristiina ymmärsi, ettei Erlend mielellään

olisi lähtenyt hänen kanssaan nyt; hän häpesi ja pelkäsi ihmisten

puheita.

Eräänä iltana Kristiinan istuessa pöydässä alaistensa kanssa sanoi eräs

naispalvelijoista, aivan nuori tyttö, joka oli apuna sisätöissä:

"Eiköhän meidän, emäntä hyvä, olisi parempi alkaa ommella kapaloita ja

lapsenvaatteita kuin panna alulle kangas, josta puhutte?"

Kristiina ei ollut kuulevinaan, vaan puhui edelleen vaatteen

värjäyksestä. Silloin yritti tyttö uudelleen:

"Vai ehkä olette jo tuoneet lapsenvaatteet kotoanne?"

Kristiina veti suutaan hymyyn ja kääntyi uudelleen toisten puoleen.

Vilkaistessaan hetken kuluttua neitoon hän näki tämän istuvan

tulipunaisena ja katsovan pelokkaasti emäntäänsä. Kristiina hymyili

taas ja puhui Ulfille yli pöydän. Silloin pyrskähti tyttö äkkiä itkuun.

Kristiinaa nauratti, ja neito itki yhä hurjemmin, kunnes hänen täytyi

niistää ja nyyhkiä.

"No, heitä jo itkusi, Frida", sanoi Kristiina viimein rauhallisesti.

"Sinut on pestattu tänne täysi-ikäisenä neitona; älä nyt käyttäydy

niinkuin pikkutyttö?-."

Tyttö koetti sanoa, ettei hän ollut tahtonut olla nenäkäs ja ettei

Kristiina panisi pahakseen.

"En panekaan", sanoi Kristiina yhtä hymyilevänä. "Syö nyt, äläkä itke.

Jokaisella on se ymmärrys, minkä Jumala on antanut."

Frida hyppäsi paikaltaan ja juoksi ulos itkeä öllöttäen.

Myöhemmin, kun Ulf Haldorinpoika seisoi puhellen Kristiinan kanssa

seuraavan päivän töistä, sanoi hän nauraen:

"Erlendin olisi pitänyt kihlata sinut, Kristiina, kymmenen vuotta

sitten. Hänen asiansa olisivat silloin kaikin puolin paremmalla

kannalla."

"Niinkö luulet?" kysyi talon emäntä ja hymyili yhä. "Minä olin silloin

yhdeksän talven vanha. Luuletko, että Erlend olisi kyennyt odottamaan

vuosikausia lapsimorsianta --?"

Ulf nauroi ja lähti ulos.

Mutta yöllä Kristiina itki; hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja

nöyryytetyksi.

Sitten tuli Erlend kotiin viikkoa ennen joulua, ja Orm, hänen poikansa,

ratsasti isänsä rinnalla. Kristiinan sydäntä vihlaisi, kun Erlend

talutti pojan hänen eteensä ja käski tämän tervehtiä äitipuoltaan.

Poika oli kerrassaan kaunis lapsi. Sellaiseksi oli Kristiina kuvitellut

oman poikansa uskaltaessaan joskus iloita ja uskoa, että hänen lapsensa

oli syntyvä terveenä ja kaunisjäsenisenä, ja ajatellessaan miten hänen

poikansa oli varttuessaan istuva hänen polvellaan. Sellaiseksi hän oli

hänet kuvitellut -- juuri noin isänsä näköiseksi.

Orm oli ikäisekseen pienenlainen ja hento, mutta sirojäseninen ja

kaunis; hänen ihonsa ja hiuksensa olivat tummat, mutta silmät olivat

siniset. Suu oli punainen ja lempeä. Poika tervehti kunnioittavasti

äitipuoltaan, mutta hänen kasvonsa pysyivät kylminä ja jäykkinä.

Kristiina ei ollut päässyt puhumaan paljon pojan kanssa. Mutta hän

tunsi, miten tämän silmät seurasivat häntä lakkaamatta ja miten hän

itse kävi vielä kömpelömmäksi tietäessään lapsen tuijottavan häntä.

Erlend ei näkynyt puhuvan paljoa poikansa kanssa, ja saattoi samalla

huomata, että poika pysytteli loitolla isästään. Kristiina sanoi

miehelleen, että Orm oli kaunis ja viisaan näköinen. Tytärtään ei

Erlend ollut ottanut mukaan, Margret oli hänen mielestään liian pieni

näin pitkälle matkalle talvikelillä. Tyttö oli vielä paljon kauniimpi

veljeään, kertoi Erlend ylpeillen, kun Kristiina tahtoi kuulla tuosta

pienestä tytöstä, ja paljon terhakampi; hän sai kasvatusvanhempansa

tekemään ihan mitä tahtoi. Hänellä oli kullankeltainen kihara tukka ja

ruskeat silmät.

Hän oli siis kai äitinsä näköinen, ajatteli Kristiina. Hän ei voinut

sille mitään, että tunsi kirvelevää mustasukkaisuutta. Mahtoikohan

Erlend rakastaa tuota tytärtään yhtä paljon kuin Lauritsa oli

rakastanut Kristiinaa? Erlendin ääni oli ollut niin lempeä ja hellä

hänen puhuessaan Margretista.

Kristiina nousi vuoteesta ja lähti ulko-ovelle. Ulkona oli niin pimeä

ja sakea ilma, ettei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Mutta Kristiina arveli

olevan suunnilleen keskiyön. Hän otti porstuasta lyhdyn, palasi sisään

ja sytytti sen. Sitten hän heitti vaipan hartioilleen ja astui ulos

sateeseen.

"Jeesuksen nimeen", kuiskasi hän ja teki kolmasti ristinmerkin

astuessaan ulos yöhön.

Pihan yläpäässä oli papin talo. Se oli nyt autio. Erlendin päästyä

kirkon kirouksesta ei Husabyssä ollut ollut vakituista pappia; väliin

kävi joku Orkedalin papeista lukemassa messun, mutta kirkon papiksi

määrätty uusi pappi oli ulkomailla mestari Gunnulfin kanssa; nämä

olivat kouluaikaisia ystäviä. Heitä oli odotettu kotiin kesällä --

mutta Erlend arveli, etteivät he palaisi kotimaahan ennen ensi kesää.

Gunnulfilla oli ollut keuhkotauti nuoruudessaan, joten hän tuskin

matkustaisi talvisaikaan.

Kristiina avasi tuon tyhjän kylmän asunnon oven ja haki kirkon

avaimen. Sitten hän seisahtui hetkeksi tuumimaan. Oli hyvin liukasta

ja pilkkosen pimeä, ulkona myrskysi ja satoi. Oli vaarallista liikkua

ulkona öiseen aikaan, eritoten jouluyönä, jolloin kaikki pahat henget

olivat liikkeellä. Mutta hän ei voinut olla menemättä -- hänen täytyi

päästä kirkkoon.

"Kaikkivaltias Jumala suojelkoon askeleitani", hän kuiskasi hiljaa.

Valaisten tietä lyhdyllä hän sijoitti jalkansa sellaisiin kohtiin,

missä ruohotukkuja ja kiviä pisti esiin iljanteesta. Matka kirkkoon

tuntui pimeässä loputtoman pitkältä. Mutta viimein seisoi hän sentään

oveneduspaadella.

Sisällä oli viiltävän kylmä -- paljon kylmempi kuin ulkona sateessa.

Kristiina astui kuoriholviin ja polvistui ristiinnaulitun kuvan eteen,

joka häämötti hänen edessään pimeässä.

Luettuaan rukouksensa ja noustuaan seisaalleen hän viivähti hiukan.

Hänestä tuntui kuin hänelle nyt olisi täytynyt tapahtua jotakin

erikoista. Mutta mitään ei tapahtunut. Häntä palelsi ja pelotti

pimeässä, autiossa kirkossa.

Hän hiipi alttarin ääreen valaisten lyhdyllä pyhimysten kuvia. Ne

olivat iänikuisia, rumia ja vihaisen näköisiä. Alttaripöytä oli

paljaana -- liinat, kirjat ja astiat olivat lukitussa arkussa.

Pitkin pitkääseinää kulki matala penkki. Kristiina meni siihen

istumaan; lyhdyn hän laski lattialle. Hänen vaippansa oli märkä, ja

hänen jalkansa olivat kastuneet ja kylmät. Hän yritti vetää toisen

jalkansa alleen, mutta joutui istumaan epämukavasti. Sitten hän kääri

vaipan huolellisesti ympärilleen ja koetti ajatella ainoastaan sitä,

että nyt oli jälleen pyhä keskiyönhetki, jolloin Kristus syntyi Neitsyt

Maariasta Betlehemissä.

Verbum caro factum est et habitavit in nobis. [Sana tuli lihaksi ja

asui keskellämme.]

Hän muisti Sira Eirikin syvän ja selkeän äänen. Ja Audunin, tuon vanhan

teinin, joka pysyi aina teininä. Ja kotikirkon, jossa hän oli seisonut

äitinsä rinnalla joulumessua kuunnellen. Joka ainoa vuosi hän oli ollut

sitä kuulemassa. Hän koetti muistaa pyhää lukua pitemmältä, mutta

ei voinut ajatella muuta kuin omaa kotikirkkoaan ja kaikkia siellä

näkemiään tuttuja kasvoja. Ylinnä miesten puolella seisoi aina hänen

isänsä tuijottaen haaveellisin silmin kuorista leviävään valoloistoon.

Oli niin käsittämätöntä, ettei heidän kirkkoaan ollut enää. Se oli

palanut. Häntä itketti, kun hän muisti sitä. Ja hän istui nyt yksin

pimeässä pyhänä yönä, jolloin kaikki kristikansa kokoontui iloon ja

riemuun Jumalan huoneeseen. Oli kai oikein, että hänet oli suljettu

pois Jumalan pojan syntymisen ja viattoman puhtaan neitseen juhlasta.

-- Vanhemmat olivat varmaan Sundbussa tänä jouluna. Mutta Sundbun

kappelissa ei pidetty messua jouluyönä; hän tiesi sundbulaisten

ratsastavan joka joulu Ladalmin pääkirkon jumalanpalvelukseen.

Tämä oli ensimmäinen kerta koko hänen elämänsä aikana, jolloin hän ei

ollut ollut joulumessussa. Hän oli varmaan ollut hyvin pieni vanhempien

viedessä hänet ensi kertaa joulumessuun. Sillä hän muisti, että hänet

oli pistetty nahkapussiin, joka oli karvainen sisältä, ja isä oli

pitänyt häntä sylissään. Oli hirveän kylmä yö, ja he ratsastivat metsän

läpi -- tervavalkeat loimottivat lumisten kuusien keskellä. Hänen

isänsä kasvot olivat hehkuvan punaiset valkean hohteessa, ja hänen

lakkinsa nahkareunus oli liidunvalkea kuurasta. Vähän väliä puraisi

isä Kristiinan nenänpäätä -- kysyen tunsiko hän puraisun; sitten hän

kääntyi taakseen ja huusi nauraen äidille, ettei lapsen nenä vielä

ollut jäätynyt. Sen oli täytynyt tapahtua siihen aikaan kun he vielä

asuivat Skogissa -- hän oli ehkä ollut kolmitalvinen paitaressu.

Vanhemmat olivat aivan nuoria silloin. Ja hän oli kuulevinaan äitinsä

äänen, kirkkaan ja iloisen ja nauruisan äänen, hänen huutaessaan edellä

ratsastavalle miehelleen kysyäkseen lapsen vointia. Äidin ääni oli

ollut raikas ja nuoruutta uhkuva.

-- Betlehem merkitsee norjan kielellä leivän paikkaa. Siellähän

annettiin ihmisille se leipä, joka ravitsee meidät iankaikkiseen

elämään --.

Päivämessussa Sira Eirik nousi opetustuoliin ja selitti evankeliumia

kansan omalla kielellä.

Messujen välissä istui kansa kirkkotuvassa kirkon pohjoispuolella.

Väellä oli muassaan olutta, jota tarjottiin kaikille. Miehet

pistäytyivät tallissa hevosia katsomassa. Kesällä valvontaöinä oleskeli

kirkkokansa kirkon mäellä, ja nuoriso tanssi jumalanpalvelusten välillä.

-- Ja pyhä Neitsyt Maaria kääri poikansa kapaloihin. Hän laski hänet

seimeen, josta härät ja aasit söivät --

Kristiina painoi kädet kylkiään vasten.

Voi poikastani, suloista omaa pikku poikastani! Jumala on armahtava

meitä pyhän äitinsä tähden. Pyhä Maaria, sinä kirkas kointähti,

iankaikkisen elämän aamunkoitto, joka synnytit maailman valon -- auta

meitä! Lapsukainen, mikä sinua vaivaa tänä pyhänä yönä, kun olet niin

rauhaton --. Tunnetko siellä sydämeni alla, että minun on niin kauhean

vilu --.

Hän muisti viimejouluisen lastenpäivän, jolloin Sira Eirik oli

selittänyt Raamatun kertomusta viattomista lapsista, jotka saivat

surmansa äitiensä sylissä julmien sotamiesten aseista, mutta jotka

Jumala oli valinnut ensimmäisiksi veritodistajiksi taivaan salissa

merkiksi siitä, että taivaan valtakunta on lasten. Ja hän otti pienen

pojan, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ellette tule sellaisiksi

kuin tämä tässä, ette suinkaan ole pääsevä taivaan valtakuntaan,

rakkaat veljet ja sisaret. Olkoon tämä siis lohdutukseksi jokaiselle

miehelle ja naiselle, joka suree pienen lapsensa kuolemaa. -- Silloin

Kristiina oli nähnyt isän ja äidin katseiden yhtyvän yli kirkon, ja

hän oli katsonut pois, sillä hän tunsi, ettei tämä ollut tarkoitettu

hänelle.

Tämä tapahtui viime vuonna, ensimmäisenä jouluna Ulvhildin kuoleman

jälkeen. Voih -- mutta ei minun lapseni! Jeesus, Maaria! Antakaa minun

pitää poikani!

Isä ei ollut tahtonut ratsastaa Tapanin-ajoon viime vuonna -- mutta

lopuksi saivat miehet hänet lähtemään mukaan. Ratsastus tapahtui

kirkonmäeltä alas joensuuhun, Loptsgaardiin. Hän muisti, miten isä

oli karahuttanut toisten ohi kullankarvaisella oriillaan -- noussut

seisomaan jalustimissa, painautunut vasten hevosensa kaulaa, huutanut

ja kiihottanut oritta -- ja koko roikka oli tullut jymisten perässä.

Mutta isä oli palannut aikaisin kotiin ja ollut aivan selvä.

Tavallisesti tulivat miehet sinä iltana myöhään kotiin ja olivat

kovasti päissään. Sillä heidän täytyi käväistä joka kartanon

pihalla juomassa Kristuksen ja Pyhän Tapanin malja, joka oli nähnyt

ensimmäisenä idässä loistavan tähden viedessään kuningas Herodeksen

varsoja juomaan Jordanin joelle. Hevosetkin saivat sinä päivänä olutta,

että ne oikein teutaroisivat ja hyppisivät. Tapaninpäivänä tuli

miesten keikkua kilpaa hevostensa kanssa iltarukoukseen asti -- oli

turha koettaa saada heitä ajattelemaan muuta tai puhumaan muusta kuin

hevosista.

Hän muisti erään joulun, jolloin Jørundgaardissa oli pidetty suuret

yhteisjuomingit. Isä oli luvannut muutamalle papille, joka oli

vieraiden joukossa, punaisen orivarsan, Guldsveinenin varsan, jos hän

saisi sen kiinni ja pääsisi sen selkään sen juoksennellessa satulatta

pihamaalla.

Siitä oli jo kauan -- se oli tapahtunut ennen Ulvhildin onnettomuutta.

Äiti seisoi talon ovella pikkusisko käsivarrella, ja Kristiina piteli

hänen helmuksestaan -- hän oli hiukan peloissaan.

Pappi tavoitti hevosta, sai kiinni päitsistä ja juoksi niin, että

hänen leveä vaippansa hulmusi, mutta päästi taas irti takajaloilleen

nousseen, virman eläimen.

"Heppa -- heppa, sooh, sooh!" koetti hän huudella ja hyppi ja tanssi

kuin kilipukki. Isä ja eräs vanha isäntä seisoivat kaulakkain -- heidän

kasvonsa olivat aivan väärinä naurusta ja humalasta.

Pappi voitti todellakin varsan taikka sitten oli Lauritsa lahjoittanut

sen hänelle kaikesta huolimatta. Kristiina muisti vain sen, että pappi

ajoi sen selässä Jørundgaardista pois. Kaikilta oli silloin jo humala

haihtunut; Lauritsa piteli kunnioittavasti kiinni jalustimista papin

noustessa varsan selkään, ja pappi siunasi heitä lähtiessään nostaen

kolme sormea pystyyn. Tuo pappi oli varmaan ollut hyvin korkea-arvoinen.

Niin. Kotona oli usein monenlaista hauskuutta jouluna. Ja entä

joulupukit! Isä nosti hänet hartioilleen; hänen nuttunsa oli jäätynyt

ja tukkansa märkä. Selvittääkseen humalaansa iltarukoukseen viskasivat

miehet jäistä vettä toistensa päähän kaivon luona. He nauroivat

vaimojen paheksuessa. Isä tarttui hänen kylmiin pikku käsiinsä ja

painoi ne vasten otsaansa, joka oli vielä punainen ja tulikuuma.

Tämä tapahtui ulkona pihamaalla illalla -- uuden kuun hohtava sirppi

loisti tunturiharjan yllä vedenvihreällä taivaalla. Astuessaan tupaan

Kristiina olallaan isä kolautti hänen päänsä oven kamanaa vasten,

niin että otsaan nousi korkea kuhmu. Sitten hän istui isän polvella

pöydän luona. Isä painoi tikarinsa lapaa kuhmua vasten, syötti hänelle

herkkuja ja juotti hänelle simaa omasta pikaristaan. Silloin hän ei

pelännyt joulupukkejakaan, jotka loikkivat lattialla.

-- Oi isä, isä --. Rakas, hyvä isäni --!

Ääneen itkien kätki Kristiina kasvot käsiinsä. Oi, eipä tiennyt hänen

isänsä, minkälainen jouluyö hänellä oli nyt!

Kulkiessaan takaisin pihan yli Kristiina näki kodan katosta kohoavan

kipunoita. Palvelustytöt olivat nousseet laittamaan ruokaa kirkkoväelle.

Salissa oli hämärä. Pöydällä olevat kynttilät olivat palaneet loppuun,

ja liesi oli melkein musta. Kristiina pani lisää halkoja hiillokseen ja

puhalsi siihen. Silloin hän näki Ormin istuvan tuolissaan. Tämä nousi

paikalla pystyyn äitipuolen huomattua hänet.

"Hyvä lapsi --!" sanoi Kristiina "Etkö sinä ole isäsi ja toisten kanssa

messussa?"

Orm nielaisi pari kertaa ennen kuin sanoi:

"Isä unohti herättää minut. Hän käski minun käydä nukkumaan vähäksi

aikaa etelänpuoleiseen sänkyyn ja lupasi herättää minut --."

"Se oli pahasti tehty, Orm", sanoi Kristiina.

Poika ei vastannut. Hetken kuluttua hän sanoi:

"Minä luulin, että sinä olit sittenkin lähtenyt mukaan -- kun heräsin,

huomasin olevani ihan yksin tuvassa --."

"Minä käväisin kirkossa", vastasi Kristiina. "Uskallatko sinä mennä

ulos jouluyönä", kysyi poika. "Etkö tiedä, että henget olisivat voineet

viedä sinut"?

"Eiväthän tänä yönä liiku ainoastaan pahat henget, vai mitä", vastasi

Kristiina. "Jouluyönä liikkuvat kaikki henget --. Tunsin erään munkin,

joka on jo kuollut ja Jumalan kasvojen alla luullakseni, sillä hän oli

kovin hyvä. Hän kertoi --. Oletko sinä koskaan kuullut, miten pyhän

tallin eläimet puhelivat jouluyönä? Ne puhuivat latinaa siihen aikaan.

Kukko kiekui näin: Christus natus est! Ei, en minä muista enää kaikkea.

Muut eläimet kysyivät missä, ja pukki mäkätti: Betlem, Betlem -- ja

lammas määkäisi: Eamus, eamus --"

Orm hymyili pilkallisesti:

"Luuletko sinä minua sellaiseksi nulikaksi, että voit lohduttaa minua

saduilla? Mikset ota minua syliisi ja tarjoa rintaa --"

"Kerroin tämän oikeastaan siksi, että itse tarvitsin lohdutusta, Orm",

sanoi Kristiina hiljaa. "Minäkin olisin tahtonut mennä messuun --"

Ja äkkiä häntä alkoi inhottaa tuo rojuinen ruokapöytä. Hän haki

rikkalapion, lakaisi siihen kaikki ylijäämät ja kantoi sen koiran

eteen. Sitten hän etsi penkin alta heinätukun ja pyyhki sillä pöydän

puhtaaksi.

"Tahdotko sinä lähteä minun kanssani länsiaittaan, Orm, hakemaan leipää

ja suolasärvintä, kun katamme joulupöydän", sanoi Kristiina.

"Miksi sinä et anna palvelusnaisten tehdä sitä?" tiedusti poika.

"Minulle neuvottiin kotona isäni ja äitini luona", vastasi nuori

emäntä, "ettei kukaan saa pyytää mitään toisilta jouluna, vaan jokaisen

tulee koettaa selvitä itse. Sillä onnellisin on se, joka osaa parhaiten

palvella muita pyhien aikana."

"Sinähän pyydät minua", virkkoi Orm.

"Se on toinen asia -- sinähän olet Husabyn poika."

Orm otti lyhdyn, ja he menivät yhdessä pihan yli aittaan. Kristiina

täytti kaksi purtiloa jouluruoalla. Hän otti myös kimpullisen suuria

talikynttilöitä. Heidän hääriessään näin virkkoi poika:

"Tuo, mitä äsken kerroit, on kai talonpoikain tapoja. Sillä minä

olen kuullut, että sinun isäsi Lauritsa Bjørgulfinpoika on pelkkä

sarkahousu."

"Kuka sinulle on sellaista kertonut?" kysyi Kristiina.

"Äiti", vastasi Orm. "Kuulin hänen vähän väliä sanovan isälle, viimeksi

Husabyssä asuessamme, ettei sarkahousu talonpoikakaan antanut hänelle

tytärtään."

"Onpa elämä täällä Husabyssä ollut kaunista siihen aikaan", sanoi

Kristiina lyhyesti.

Poika ei vastannut mitään. Hänen suupielensä vavahtelivat.

Kristiina kantoi nyt Ormin kanssa täytetyt purtilot takaisin tupaan ja

järjesti pöydän. Mutta hänen täytyi vielä kerran mennä aittaan hakemaan

ruokaa. Orm otti purtilon ja sanoi arasti:

"Minä menen sinun sijastasi, Kristiina, pihalla on niin liukasta."

Kristiina seisoi ovella odottaen siksi kun Orm tuli takaisin.

Sitten he istuivat lieden luo -- Kristiina selkätuoliin ja poika

kolmijalalle lähelle häntä. Kotvasen kuluttua sanoi Orm Erlendinpoika

hiljaa:

"Kerro vielä vähän tässä istuessamme, äitipuoli!"

"Mitä sinä tahtoisit?" kysyi Kristiina yksikantaan.

"Jotakin -- kerro satu tai muuta sellaista -- joka sopii jouluyönä",

virkkoi poika hämillään.

Kristiina taivuttautui selkäkenoon ja tarttui kapeilla laihoilla

käsillään kaiteiden eläimenpäihin:

"Se munkki, josta kerroin, oli käynyt Englannissakin. Ja hän sanoi,

että siellä on sellainen paikka, missä kasvaa ruusupensaita, jotka

puhkeavat valkoiseen kukkaan jouluyönä. Pyhä Joosef Arimathealainen

laski laivansa siihen rantaan pakanoita paetessaan ja iski sauvansa

rantaan; ja se rupesi kasvamaan ja puhkesi kukkaan -- hän oli

ensimmäinen, joka toi kristittyjen uskon brittien maahan. Paikan nimi

on Glastonbury -- nyt minä sen muistan. Veli Edvin oli itse nähnyt nuo

pensaat --. Glastonburyyn on haudattu Artur-kuningas kuningattarinensa.

Sinä olet varmaan kuullutkin hänestä -- hän oli eräs kristikunnan

seitsemästä kuuluisasta esitaistelijasta.

"Englannissa sanotaan Kristuksen ristin olleen veistetyn lepästä. Mutta

minun kotonani poltettiin haapaa joulupyhien aikana, sillä haavasta

pyhä Joosef, Kristuksen isäpuoli, teki tulen, jonka ääressä Neitsyt

Maaria sai lämmitellä itseään ja vastasyntynyttä Jumalan poikaa. Senkin

oli isä kuullut veli Edvinin kertovan."

"Mutta täällä ei kasva juuri ollenkaan haapaa, täällä pohjoisilla

tuntureilla", tokaisi poika. "Se on käytetty kaikki keihään varsiksi

ennen muinoin, näetkös. Minä en tiedä täällä kasvavan yhtään haapaa

paitsi sen, joka seisoo kartanon itäpuolella portin pylvään luona,

ja sitä isä ei voi hakata poikki, sillä sen alla asuu kotihaltia --.

Kristiina, pyhä ristihän on Roomassa, eikö siellä voida saada selville,

onko totta, että se on tehty lepästä?"

"Niin", vastasi Kristiina, "minä en tiedä onko se totta. Sillä

kirjoitettuhan on, kuten sinä tiedät, että se risti tehtiin elämänpuun

oksasta, jonka Seth sai noutaa Paratiisin yrttitarhasta ja viedä

Aatamin eteen ennen kuin hän kuoli."

"Niin", sanoi Orm. "Mutta kerro siitä sentään --"

Hetkistä myöhemmin sanoi Kristiina lapselle:

"Nyt sinä voisit käydä makuulle vähäksi aikaa, sukulaispoika. Kestää

vielä hyvän aikaa ennen kuin kirkkoväki palaa."

Orm nousi.

"Me emme ole vielä juoneet sukulaismaljaa, Kristiina Lauritsantytär."

Hän meni ottamaan sarven pöydältä, joi siitä ensin ja ojensi sitten

sarven Kristiinalle.

Kristiinasta tuntui kuin jäinen vesi olisi virrannut hänen selkäänsä

pitkin. Hän muisti hetken, jolloin Ormin äiti oli ojentanut hänelle

sarven. Ja sikiö liikahti voimakkaasti hänen kohdussaan. Oli kuin

syntymätön poika olisi tuntenut kaiken, mitä hän tunsi, palellut

silloin kun häntä paleli, köyristynyt kokoon pelosta silloin kun häntä

pelotti. "Mitä joutavia, eihän tämmöinen pehmeys kelpaa", ajatteli

Kristiina. Hän otti sarven ja joi poikapuolensa perästä.

Ojentaessaan sen takaisin Ormille hän silitti hellästi tämän mustaa

päätä. Minusta ei ole milloinkaan tuleva ilkeää äitipuolta, hän

ajatteli. Sinä Erlendin kaunis, kaunis poika!

Hän oli nukkunut tuoliinsa, kun Erlend tuli kotiin paiskaten jäätyneet

kintaat pöydälle.

"Joko te olette siinä", sanoi Kristiina ihmetellen. "Luulin teidän

jäävän yli päivämessun."

"Kaksi messua riittää minulle pitkäksi aikaa", sanoi Erlend. Kristiina

riisui hänen jäätyneen vaippansa. "Siellä on kirkas ilma ja pakastaa."

"Oli paha, että unohdit herättää Ormin", lausui vaimo.

"Oliko hän nyreissään?" kysyi isä. "En minä unohtanut", sanoi hän

hiljaa. "Mutta hän nukkui niin makeasti, että ajattelin -- ja ihmiset

töllistelivät jo muutenkin kirkossa, kun tulin ilman sinua --. Ei minua

haluttanut lisäksi astua esiin tuo poika sivullani."

Kristiina ei virkannut mitään. Mutta hän oli pahoilla mielin. Hänestä

Erlend ei ollut tehnyt hyvin.