I
Iltaa ennen Simonin-messua laski Baard Petrinpojan laiva Birgsin
lahteen. Nidarholman apotti oli itse ratsastanut rantaan sukulaistaan
Erlend Nikulauksenpoikaa vastaan, tahtoen samalla toivottaa
tervetulleeksi tämän kotiin tuoman nuoren vaimon. Vastanaineet aiottiin
majoittaa yöksi Viggin apotin omina vieraina.
Erlend talutti kalmankalpean, surkeannäköisen nuoren vaimonsa
laiturilta. Apotti laski leikkiä merimatkan vaivoista; Erlend nauroi ja
tuumi vaimonsa jo kaipaavankin seinäänkiinnitettyä sänkyä. Ja Kristiina
yritti hymyillä, mutta ajatteli samalla, ettei hän enää ikinä astu
hyvällä laivan kannelle. Hän voi pahoin Erlendin tullessa lähellekin,
niin tämä tuoksahti merelle ja laivalle -- hänen tukkansakin oli ihan
kankea ja tahmea suolavedestä. Erlend oli koko matkan ollut villinä
ilosta, ja Baard-herraa oli naurattanut: Møressä, meren rannalla, missä
Erlend oli viettänyt kasvinvuotensa, olivat pojat keikkuneet vesillä
lakkaamatta, purjehtineet ja soutaneet. Kumpikin, Erlend ja Baard, oli
tosin säälinyt häntä hiukan, mutta ei siten kuin Kristiinan mielestä
hänen surkeutensa vaati. Kaiken aikaa nämä vain hokivat, että meritauti
kyllä asettuu, kun hän tottuu laivalla oloon. Mutta hän oli ollut yhtä
kurja koko ajan.
Seuraavana päivänä ratsastaessaan hänestä tuntui kuin hän olisi
purjehtinut. Mäkeä ylös, toista alas kävi kulku yli mahtavien
vieremätöyryjen, ja jos koetti kiinnittää katseensa määräpisteeseen
harjun laidassa, tuntui koko perustus heiluvan ja kohoavan kuin
aallonharja kohti väritöntä talvista taivasta.
Viggiin oli tullut joukko Erlendin ystäviä ja naapureita aamulla
saattamaan morsiusparia kotiin, ja nyt he ratsastivat lopun matkaa
suuressa seurassa. Maa kumisi hevosten kavioiden alla, sillä se
oli jäätynyt kovaksi kuin rauta. Huuru kierteli ajajien ympärillä;
hevosten karva ja ratsastajien hiukset ja turkinreunat olivat
kuurassa. Erlend oli yhtä valkohapsinen kuin apotti, ja hänen kasvonsa
hehkuivat aamuryypystä ja purevasta ahavasta. Hän oli pukeutunut
sulhasvaatteisiinsa ja oli säihkyvän nuoren ja virkun näköinen; hänen
kaunis pehmeä äänensä kaikui ilakoivana ja uljaana vierasten parista
hänen karautellessaan sinne tänne huutaen ja nauraen.
Kristiinan sydän alkoi väristä kummasti -- surusta, hellyydestä
ja pelosta. Hän oli vielä sairas merimatkan jälkeen, ja rinnassa
tuntui ilkeä kuvotus heti kun hän yritti syödä tai juoda vähänkin,
häntä palelsi kauheasti, ja mielen pohjalla kyti yhä pieni, umpea,
mykkä vihantunne Erlendiä kohtaan, joka oli niin huoleton --. Mutta
nähdessään nyt, miten luottavan ylpeänä ja säihkyvän riemukkaana
tämä vei hänet kotiinsa vaimonaan, hän sittenkin katui katkerasti,
ja hänen sydäntään kirveli sääli. Nyt hän katui, että oli antanut
itsepäisyydelleen vallan eikä ollut ilmaissut Erlendille -- tämän
käydessä heidän luonaan kesällä -- ettei ollut soveliasta viettää häitä
liian komeasti. Oikeastaan asian laita oli sellainen, että Kristiina
oli toivonut hänenkin saavan nähdä, etteivät he selviä teostaan
nöyryytyksettä.
Hän oli myös pelännyt isäänsä. Ja hän oli ajatellut, että häiden
jälkeenhän he lähtisivät hyvin kauas; hän ei kai ollut näkevä
kotiseutuaan pitkiin aikoihin -- ei ennen kuin kaikki puheet jo
olisivat tyystin vaienneet --. Nyt hän huomasikin, että edessä oli
paljon pahempaa. Erlend oli tosin maininnut suurista tuliaispidoista,
jotka hän aikoi pitää Husabyssä, mutta Kristiina ei ollut ajatellut
niitä miksikään uusiksi häiksi. Ja heitä vastassa olevat vieraat
olivat väkeä, jonka keskellä Erlendin ja hänen tuli ruveta elämään --
jonka arvonanto ja ystävyys heidän tuli voittaa. Nämä samat ihmiset
olivat olleet näkemässä Erlendin mielettömyyttä ja menneiden vuosien
tuomaa onnettomuutta. Nyt uskoi Erlend parantaneensa maineensa heidän
silmissään, astuneensa vertaistensa joukkoon sijalle, joka kuului
hänelle syntyperän ja omaisuuden nojalla. Ja nyt hän oli tietenkin
joutuva laajalti naurun alaiseksi, kun kuultaisiin mitä hän oli tehnyt
omalle lailliselle morsiamelleen.
Apotti kumartui Kristiinan puoleen sanoen:
"Olette niin totinen, Kristiina Lauritsantytär. Eikö meritauti ole
vielä hellittänyt? Vai ikävöittekö äitiänne?"
"Arvasitte, herra", sanoi Kristiina hiljaa. "Juuri äitiäni minä
ajattelin."
* * * * *
He olivat saapuneet Skauniin ja ratsastivat nyt korkealla. Laakson
pohjalla heidän allaan oli lehtimetsä valkean, auringossa välkkyvän
härmän peitossa, jonka keskeltä, pilkotti pieni, sininen järvi. Sitten
loppui kuusikko. Erlend viittasi kädellään:
"Tuossa on Husaby, Kristiina. Herra suokoon sinulle paljon hyviä päiviä
siellä, vaimoni!" sanoi hän lämpimästi.
Heidän eteensä avautui laajoja, kuurassa hohtavia maita. Kartano
sijaitsi kuin leveällä laudalla rinteen puolivälissä -- lähinnä oli
pieni vaalea kivikirkko, siitä etelään rakennukset; niitä oli paljon,
useat suuria; savu tuprusi räppänäaukoista. Kirkonkellot alkoivat
soida, ja pihalta virtasi heitä vastaan kansaa huutaen ja tervehtien.
Morsiussaatossa olevat miehet rämisyttivät kilpiään -- ja remuten ja
elämöiden painalsi ratsuparvi nuoren aviomiehen taloon.
* * * * *
Kirkon edessä pysähdyttiin; Erlend auttoi morsiamensa hevosen selästä
ja johdatti hänet ovelle, jossa joukko pappeja ja hengellisiä herroja
oli heitä vastassa. Kirkossa oli viiltävän kylmä, ja valoa tunkeutui
sisään pitkänseinän pienistä pyörökaari-ikkunoista himmentäen kuorista
leviävää kynttilänhohdetta.
Kristiinaa arastelutti ja pelotti Erlendin päästäessä hänen kätensä
ja lähtiessä miesten puolelle, jolloin hänen itsensä oli asetuttava
vieraiden, juhlapukuisten naisten joukkoon. Kirkko toimitus oli
erittäin kaunis. Mutta Kristiinaa vilutti ja hänestä tuntui kuin hänen
rukouksensa olisivat painuneet takaisin, kun hän koki keventää mieltään
ja ylentää sydäntään. Hän mietti, ettei tainnut olla hyvä enne, että
oli Pyhän Simonin päivä -- sen miehen suojeluspyhimyksen, jota hän ei
ollut kohdellut hyvin.
Kirkosta lähdettiin kulkueena kartanoa kohti, etumaisina papit, sitten
Kristiina ja Erlend käsityksin, viimeisenä vieraat kaksitellen.
Kristiina ei huomannut tarkastella rakennuksia. Piha oli pitkä
ja kapea, ulkorakennukset olivat kahdessa rivissä sen etelä- ja
pohjoislaidassa; ne olivat tilavat ja hyvin lähellä toisiaan, mutta
näyttivät vanhoilta ja rappeutuneilta.
Juhlakulkue seisahtui päärakennuksen ovelle, ja papit toimittivat
siunauksen vihkivedellä. Sen jälkeen talutti Erlend Kristiinan pimeän
porstuan läpi. Oikealla avattiin ovi, josta tulvi häikäisevää valoa.
Kristiina kumartui kamanan alitse ja astui Erlendin kanssa tämän tupaan.
Se oli suurin tupa, mitä hän oli nähnyt kenenkään talossa. Keskellä
lattiaa oli liesi, joka oli niin pitkä, että sen molemmissa päissä
paloi tuli, ja huone oli niin leveä, että orsia kannattivat kauniit
puiset pylväät -- se näytti ennemminkin kirkolta tai kuninkaan salilta
kuin kartanon tuvalta. Itäiselle päätyseinälle, jonka keskellä sijaitsi
isännän kunniasija, oli pylväiden väliin rakennettu suljettavia sänkyjä.
Huoneessa paloi lukematon joukko kynttilöitä -- pöydillä, jotka olivat
täynnä kallisarvoisia vateja ja maljakoita, ja seinään kiinnitetyissä
haarukoissa. Muinaisaikojen tapaan riippui seinillä kilpiä ja aseita
kuvakudosten välissä. Kunniaistuimien tausta oli verhottu sametilla,
ja eräs miehistä ripusti nyt Erlendin kultasilaisen miekan ja hänen
valkoisen kilpensä, johon oli punaisella kuvattu hyökkäävä leijona,
toisten aseiden joukkoon.
Palvelijat ja palvelijattaret olivat riisuneet vierailta
päällysvaatteet. Erlend tarttui vaimonsa käteen ja kuljetti hänet
lieden ääreen; vieraat seisoivat puolikehässä heidän takanaan. Muuan
vankkavartinen rouva, jolla oli lempeät kasvot, astui esiin ja silitti
Kristiinan huntua, joka oli hiukan rypistynyt vaipan alla. Poistuessaan
takaisin paikalleen hän nyökkäsi hymyillen vastavihityille. Erlend
nyökkäsi hymyillen takaisin ja katsoi vaimoonsa. Ja hän oli hyvin
herttaisen näköinen. Silloin tunsi Kristiina taas sydäntään kouristavan
-- hänen tuli niin sääli Erlendiä. Hän tiesi mitä tämä ajatteli
nähdessään Kristiinan seisovan tuvassaan, pitkän lumivalkoisen,
emännänhunnun langetessa hulmuten tulenpunaiselle morsiuspuvulle.
Aamulla oli hänen, Kristiinan, täytynyt kiertää pitkä kudottu vyö
tiukasti vatsansa ja vyötäistensä ympäri muiden vaatteiden alle, ennen
kuin hän oli saanut hameensa laskeutumaan hyvin. Ja hän oli hieronut
poskiinsa Aashild-rouvan antamaa punaista voidetta. Laittautuessaan hän
oli ajatellut vihaisena ja pahoilla mielin, ettei Erlend välittänyt
katsella häntä, -- nyt kun oli saanut hänet omakseen -- koska hän ei
huomannut mitään. Ja hän katui katkerasti, ettei ollut ilmaissut mitään.
Avioparin seistessä käsi kädessä kulkivat papit ympäri huonetta,
siunasivat talon ja kotilieden, samoin sängyn ja pöydän.
Sitten kantoi eräs naispalvelijoista talon avaimet Erlendille. Tämä
kiinnitti raskaan kimpun Kristiinan vyölle -- ja oli sitä tehdessään
sen näköinen kuin olisi tahtonut samalla suudella. Eräs miehistä
toi korkean, kultarenkailla ympäröidyn sarven -- Erlend laski sen
huulilleen ja joi vaimonsa maljan:
"Onni ja siunaus taloosi, emäntä!"
Ja vieraat melusivat ja nauroivat Kristiinan maistaessa maljasta
miehensä jälkeen ja kaataessa loput viinistä tuleen.
Nyt ryhtyivät soittajat toimeen, ja Erlend vei aviovaimonsa
kunniasijalle viereensä, kun taas vieraat asettuivat pöytään.
Kolmantena päivänä alkoivat ensimmäiset vieraat lähteä, ja viidentenä
päivänä poistuivat viimeiset. Sitten oli Kristiina kahden Erlendin
kanssa Husabyssä.
Ensi töikseen hän pani palvelijat kantamaan kaikki vuodevaatteet
sängyistä, pesemään ne ynnä seinävieret lipeällä ja viemään pois oljet
sekä polttamaan ne. Sitten tuotatti hän uudet oljet ja varusti sängyt
tuomillaan vaatteilla. Kesti myöhään yöhön ennen kuin tämä työ oli
suoritettu. Mutta Kristiina määräsi tehtäväksi saman kaikkien talossa
olevien makuusijojen suhteen ja käski savuttaa kaikki vuodenahat
saunassa -- palvelustyttöjen oli ryhdyttävä toimeen huomisaamuna ja
koetettava saada käsistään niin paljon kuin suinkin ennen pyhiä. Erlend
pudisti nauraen päätään -- olipas siinä emäntä! Mutta kyllä häntä
hävettikin.
Kristiina ei ollut saanut sanottavasti unta ensi yönä, vaikka papit
olivat siunanneet hänen sänkynsä. Päälläpäin oli silkkipäällyksisiä
patjoja, aivinaisia raiteja ja mitä parhaimpia peittoja ja nahkoja,
mutta oljet pohjalla olivat likaiset ja homehtuneet, ja vaatteissa ja
komeassa mustassa karhuntaljassa, joka oli ylimmäisenä, oli täitä.
Paljon hän oli jo ehtinyt nähdä näinä päivinä. Kalliiden kudosten alta,
jotka peittivät seiniä, ei ollut pesty pois nokea ja likaa hirsistä.
Ladot ja aitat ammottivat tyhjinä pitojen loputtua; jauhohinkalot
olivat melkein kuin lakaistut. Eikä hän voinut käsittää, miten Erlend
aikoi elättää kaikki hevosensa ja suuren karjansa jäljellä olevilla
heinillä ja oljilla -- lehdeksiä ei ollut edes lampaille.
Mutta eräs aitta oli puolillaan pellavia, jotka oli jätetty silleen
-- siinä oli varmaankin monen vuoden sato melkein koskematta. Olipa
säilynyt myös aitallinen ikivanhoja, pesemättömiä, haisevia villoja,
osaksi säkeissä, osaksi levällään permannolla. Kun Kristiina koetteli
niitä hyppysissään, rapisi niistä pieniä ruskeita madonmunia -- niissä
oli ollut sekä koita että matoja.
Karja oli viheliäistä, laihaa, syyhyn vaivaamaa ja heikkoa -- eikä
hän ollut eläessään nähnyt niin monta ikäloppua nautaa yhden kartanon
karjassa. Vain hevoset olivat kauniit ja hyvin hoidetut. Mutta ei
yksikään niistä vetänyt vertoja Guldsveinenille tai Ringdrottenille,
oriille, joka hänen isällään nykyään oli. Sløngvanbauge, jonka isä
oli antanut hänelle myötäjäisiksi, oli kaunein hevonen koko Husabyn
tallissa. Kristiinan täytyi ottaa sitä kaulasta ja painaa kasvonsa sen
turpaa vasten tullessaan sen luokse. Ja trøndilais-pohatat ihmettelivät
ja kiittivät sen paksuja, voimakkaita jalkoja, sen leveää rintaa ja sen
pitkää kaulaa, sen pientä päätä ja leveitä lautasia. Gimsarin vanhus
vannoi Jumalan ja sielun vihollisen nimeen "että oli iso vahinko, kun
tämä hevonen oli kuohittu, siitä olisi tullut verraton sotaratsu".
Silloin ei Kristiina malttanut olla kehumatta hiukan sen isää,
Ringdrottenia. Se oli vielä paljon suurempi ja tanakkatekoisempi; ei
ollut sitä oritta, joka olisi vienyt siitä voiton. Kristiinan isä oli
käyttänyt sitä kilpasilla kuuluisimpien hevosten parissa aina Sognissa
saakka. Nämä omituiset nimet, Ringdrotten ja Sløngvanbauge, oli
Lauritsa antanut hevosilleen siksi, että niiden karva oli kellahtava
kuin vaalea kulta, jossa oli tummempia pyörylöitä. Ringdrottenin emä
oli eksynyt tammoista eräänä kesänä Raanekampenien luona, ja he olivat
luulleet sen joutuneen karhun kynsiin, mutta sitten se syksymmällä
tuli takaisin kotiin. Ja varsa, jonka se sai seuraavana vuonna, ei
ollut minkään ihmisille kuuluvan oriin jälkeläinen. Sitä käryytettiin
tulikiven ja leivän savussa, ja Lauritsa lahjoitti turvallisuuden
vuoksi tamman kirkolle. Mutta varsasta varttui sellainen, että nyt hän
olisi mieluummin luopunut puolista tiluksistaan kuin Ringdrottenista.
Erlend sanoi nauraen:
"Sinä Kristiina olet muuten harvasanainen, mutta kun puhut isästäsi,
käyt kaunopuheiseksi!"
Kristiina vaikeni äkkiä. Hän muisti isänsä kasvot tämän nostaessa
hänet satulaan, kun hän oli lähdössä kotoaan Erlendin kanssa. Isä
oli koettanut näyttää iloiselta lukuisan saattokansan tähden,
mutta Kristiina oli nähnyt hänen silmänsä. Isä oli sipaissut hänen
käsivarttaan ja tarttunut sitten hänen käteensä hyvästiksi. Kristiina
ei ollut juuri ajatellut muuta silloin kuin että oli hauska päästä
pois. Nyt hänestä tuntui siltä, ettei hän eläessään voisi muistaa
isänsä kasvojen ilmettä tuntematta pisto tunnossaan.
* * * * *
Kristiina Lauritsantytär ryhtyi nyt hoitamaan talouttaan. Hän oli
jalkeilla joka aamu ani varhain, vaikka Erlend pani vastaan ja oli
tahtovinaan pitää hänet väkisin sängyssä -- eihän kukaan voinut vaatia,
että vastanaitu vaimo lentelisi rakennusten väliä aikaa ennen päivän
valkenemista.
Nähdessään, miten kaikki oli rappiolla ja miten monet tehtävät häntä
odottivat, tunsi Kristiina selvästi, että vaikka hänkin oli kasannut
selkäänsä syntikuorman pyrkiessään tänne -- tehty mikä tehty --, niin
oli myös synti hoitaa Jumalan viljaa sillä tavalla kuin täällä oli
hoidettu. Häpeä aikaisemmille haltijoille, häpeä jokaiselle, joka
oli antanut Erlendin omaisuuden huveta tällä tapaa. Kahteen vuoteen
ei Husabyssä ollut ollut kykenevää johtomiestä; Erlend itse oli
ollut paljon poissa sinä aikana eikä sitä paitsi ymmärtänyt paljoa
talon hoitoa. Oli siis aivan luonnollista, että hänen syrjäisemmillä
seuduilla asuvat voutinsa pettivät häntä, kuten Kristiina näki heidän
tehneen, ja että Husabyn palveluskunta teki työtä vain sen verran ja
sillä tapaa kuin kutakin halutti. Eikä hänen nyt ollut helppo palauttaa
järjestystä.
Eräänä päivänä hän puhui asiasta Ulf Haldorinpojan, Erlendin huovin
kanssa. Kotiviljan puinnin olisi pitänyt jo olla loppuunsuoritettu --
ei sitä liikoja ollutkaan -- sillä syysteurastuksen aika saapui. Ulf
vastasi:
"Tiedäthän sinä, Kristiina, etten minä kuulu kartanon palvelusväkeen.
Haftor ja minä olemme, näetkös, Erlendin asemiehiä -- enkä minä enää
muista maatöitä."
"Tiedän sen", vastasi kartanon emäntä. "Mutta minun ei ole helppo
hallita täällä talvella, kun olen uusi tulokas pohjoistunturilla ja
talonväelle outo. Tekisit kauniisti, jos tahtoisit auttaa ja ohjata
minua."
"Ymmärrän kyllä, Kristiina, ettei talvi ole oleva sinulle helppo",
sanoi Ulf katsoen häneen omituisesti hymyillen -- hän hymyili aina
noin puhuessaan Kristiinan tai Erlendin kanssa. Siinä oli aika annos
röyhkeyttä ja ivaa, mutta Kristiina tunsi hänen myös tarkoittavan hyvää
ja kunnioittavankin häntä jollakin tapaa. Eikä hän katsonut olevansa
oikeutettu suuttumaan Ulfin asettuessa tuttavallisemmalle kannalle
häneen nähden kuin mikä oikeastaan asiaan kuului. Hän oli Erlendin
kanssa antanut tuon miehen tietää heidän säädyttömästä ja vilpillisestä
elämästään ennen; hän huomasi Ulfin tietävän nyt senkin, miten hänen
asiansa tällä haavaa olivat. Hänen täytyi tyytyä siihen -- näkihän hän
Erlendinkin alistuvan kaikkeen, Ulfin sanoihin ja tekoihin. Liikaa
kunnioitusta ei palvelija suinkaan osoittanut herraansa kohtaan. Mutta
he olivat lapsuudenaikaisia ystäviä; Ulf oli kotoisin Møresta, hän
oli erään pikkutilallisen poika, joka asui lähellä Baard Petrinpojan
kartanoa. Hän kutsui Erlendiä sinuksi ja sinutteli nyt myös Kristiinaa
-- mutta täällä pohjoisessa oli tuo tapa yleisempi kuin Kristiinan
kotikulmalla.
Ulf Haldorinpoika oli sangen komea mies, suurikasvuinen ja tumma;
hänellä oli kauniit silmät, mutta hänen suunsa oli ilkeä ja raaka.
Kristiina oli kuullut hänestä rumia juttuja palvelusneidoilta --
kaupungissa käydessään hän kuului juovan kohtuuttomasti, reuhaavan
ja mellastavan Gjeilen puoleisissa taloissa, mutta kotona Husabyssä
ollessaan hän oli talon luotettavin mies, pystyvin, työteliäin ja
viisain. Kristiina ymmärsi antaa hänelle arvoa.
"Ei tähän taloon olisi kenenkään naisen ollut helppo tulla -- kaiken
sen jälkeen, mitä täällä on nähty", sanoi taas Ulf. "Sittenkin minä
luulen sinun, Kristiina-rouva, selviävän paremmin kuin useimmat
muut selviäisivät tämän talon asioista. Sinä et ole sellainen, että
istuisit päivittelemään ja turhaa vaikeroimaan, vaan mietit miten
voisit pelastaa perintöä jälkeläisillesi, kun ei kukaan toinen tunnu
huolehtivan siitä. Tiedät myös saattavasti luottaa minuun, ja minä
tahdon auttaa sinua voimieni mukaan. Muista, että olen tottumaton
maalaistöihin. Mutta jos tahdot neuvotella minun kanssani ja sallit
minun kysyä neuvoa sinulta, niin kaipa tämän talven yli päästään
jotenkuten."
Kristiina kiitti Ulfia ja meni sisään.
* * * * *
Kristiinan sydän oli raskas pelosta ja huolesta, mutta hän koetti
työntää ne luotaan. Yksi huolen aihe oli se, ettei hän ymmärtänyt
Erlendiä -- tämä ei näyttänyt vieläkään älyävän mitään. Mutta toinen
ja pahempi oli se, ettei hän tuntenut eloa lapsessa, jota kantoi.
Kaksikymmenviikkoisena sen piti alkaa liikkua, tämän hän tiesi --
mutta nyt oli kulunut neljättä viikkoa yli tuon ajan. Hän tunsi yöllä
maatessaan kannettavansa kasvavan ja käyvän raskaammaksi, mutta pysyvän
edelleen elottomana. Ja hänen mieleensä muistuivat puheet lapsista,
jotka olivat syntyneet halvaantuneina, kuivettunein jäntein, hän muisti
kuulleensa sikiöistä, jotka olivat tulleet päivänvaloon vailla raajoja
-- eräät tuskin edes olivat ihmisen näköisiäkään. Ja sulkiessaan
silmänsä hän näki pienten sylilasten hahmoja, pelottavan rujomuotoisia;
kauhun kuva seurasi toistaan yhä kamalampana. Kotilaakson eteläpäässä,
Lidstadissa, oli ollut lapsi -- niin, se oli kai jo aikuinen. Lauritsa
oli nähnyt sen, mutta ei ollut koskaan tahtonut puhua siitä; Kristiina
huomasi hänen tulevan onnettomaksi, kun joku vain mainitsikin tuosta
lapsesta. Minkähän näköinen se oli ollut --. Voi, voi! Pyhä Olavi,
rukoile puolestani --! Hänen täytyi uskoa lujasti pyhän kuninkaan
laupeuteen, hänhän oli antanut lapsensa sen suojaan, kärsivällisesti
hän tahtoi kestää syntiensä palkan ja luottaa täydellä sydämellä Pyhän
Olavin apuun ja armoon. Varmaan häntä kiusasi itse sielunvihollinen
näillä pahoilla näyillä johdattaakseen hänet epätoivoon -- mutta
yöt olivat vaikeat. Ellei lapsella ollut jäseniä, jos se oli rampa,
niin ei kai sen äiti voinut tuntea sen liikkuvan --. Erlend huomasi
puoliunissaan vaimonsa liikehtivän levottomasti, veti hänet lähemmä
itseään ja painoi kasvonsa hänen kaulakuoppaansa.
Mutta päivisin ei Kristiina ollut millänsäkään. Ja joka aamu hän
pukeutui huolellisesti, peittääkseen vielä vähän aikaa talon
asujaimilta raskautensa.
Husabyssä oli sellainen tapa, että palvelijat lähtivät illallisen
jälkeen kukin siihen rakennukseen, missä he nukkuivat. Ja silloin
istui Kristiina Erlendin kanssa kahden isossa tuvassa. Tämän talon
tavat muistuttivat ylimalkaan entisaikoja, jolloin vielä käytettiin
orjia ja orjanaisia työssä. Tuvassa ei ollut lattiaan kiinnitettyä
pöytää, vaan aamuin ja illoin kannettiin ruoka suurelle pöytälevylle,
joka laskettiin pukkien päälle ja aterian jälkeen jälleen käännettiin
nojalleen seinää vasten. Muina veroina haki kukin itse ruokansa
liedeltä ja söi jollakin penkillä. Kristiina tiesi tavan olleen
sellaisen vanhaan aikaan. Mutta nykyään, kun oli vaikea saada miehiä
auttamaan pöydässä ja kun kaikkien täytyi tyytyä pitämään naisväkeä
sisätöissä, ei se enää käynyt päinsä -- naiset eivät ruvenneet
raatamaan itseään hengiltä raskaita pöytiä edestakaisin siirtelemällä.
Kristiina muisti äitinsä kertoneen, että Sundbussa tehtiin kiintopöytä
tupaan hänen ollessaan kahdeksantalvinen, ja sitä pitivät naiset
kaikinpuolisena helpotuksena -- heidän ei sen jälkeen tarvinnut lähteä
ulos pirttiin ompelutöineen, vaan voivat istua tuvassa leikaten ja
kerien; ja näytti niin komealta, kun pöydällä aina saattoi pitää
kynttiläjalkaa ja kauniita astioita. Kristiina päätti pyytää Erlendiä
laittamaan kesäksi pöydän pohjoiselle pitkälleseinälle.
Niin oli ollut kotona, ja isällä oli kunniasijansa pöydän päässä --
mutta silloin olivat sängyt porstuan puoleisella seinällä. Kotona
istui hänen äitinsä ulkopenkin päässä, niin että hän pääsi mukavasti
liikkumaan ja huolehtimaan ruoan kannosta. Vain pitopäivinä istui
Ragnfrid miehensä vieressä. Täällä taas oli isännänpaikka keskellä
itäistä päätyä, ja Erlend tahtoi pitää hänet alati vieressään siellä.
Kotona tarjosi isä aina kunniapaikan Herran palvelijoille, milloin
sellaisia sattui Jørundgaardiin, jolloin hän itse Ragnfridin kera
palveli heitä heidän syödessään ja juodessaan. Mutta siihen Erlend ei
alistunut, elleivät nuo vieraat olleet hyvin korkea-arvoisia. Hän ei
välittänyt papeista ja munkeista -- hän sanoi niitä liian kalliiksi
ystäviksi. Kristiina muisti väkisinkin, mitä isä ja Sira Eirik olivat
sanoneet kansan valittaessa kirkon miesten rahanahneutta: syntinen ilo
unohtui niin helposti, kun maksun aika oli käsissä.
Hän kyseli Erlendiltä Husabyn muinaisia oloja. Mutta tämä tiesi
merkillisen vähän. Niin ja niin oli Erlend kuullut kerrottavan, ellei
muistanut väärin -- tarkalleen hän ei osannut sanoa. Skule kuningas oli
omistanut kartanon ja rakentanut siihen lisää -- kuului aikoneen tehdä
Husabystä itselleen asuinpaikan antaessaan Reinin nunnaluostariksi.
Erlend oli hyvin ylpeä siitä, että polveutui herttuasta, jota hän
aina nimitti kuninkaaksi, sekä piispa Nikulauksesta; piispa oli
hänen isoisänsä Munan Piispanpojan isä. Mutta Kristiinasta tuntui,
ettei Erlend tiennyt näistä sen enempää kuin mitä hän jo oli kuullut
isänsä kertovan. Kotona oli toisin. Isä ja äiti eivät kumpikaan
ylpeilleet isiensä vallasta ja kunniasta. Mutta he puhuivat näistä
usein muistellen kaikkea hyvää, mitä heistä tiesivät, opiksi
toisille, ja kertoivat heidän virheistään ja niiden seurauksista
varoitukseksi väelleen. Ja he tiesivät pieniä hupaisia kaskuja -- Ivar
Gjesling vanhemmasta ja tämän ja Sverre kuninkaan epäsovusta, Ivar
Provstin nasevista ja lystikkäistä vastauksista, Haavard Gjeslingin
mahdottomasta lihavuudesta ja Ivar Gjesling nuoremman tavattomasta
metsästysonnesta. Lauritsa jutteli isoisänsä veljestä, joka ryösti
Folkunga-sukuisen tyttären Vretan luostarista, isoisästään Ruotsin
herrasta Ketilistä ja isoäidistään Ramborg Sunentyttärestä, joka
aina kaipasi kotiin Länsi-Göötanmaalle ja hukkui jäihin Vänernin
järvellä ollessaan kerran vieraisilla veljensä luona Solbergassa.
Hän kertoi isänsä urhoollisuudesta ja tämän sanomattomasta surusta
ensimmäisen vaimonsa nuoren Kristiina Sigurdintyttären kuollessa
lapsivuoteeseen Lauritsan syntyessä. Ja hän luki esiäidistään, pyhästä
Elin Skøvde-rouvasta, joka sai armon tulla Jumalan veritodistajaksi.
Lauritsa oli usein puhunut siitä, miten hän ja Kristiina kerran
tekisivät pyhiinvaellusretken tuon pyhän lesken haudalle. Mutta siitä
ei ollut tullut mitään.
Hädässään ja tuskassaan koetti Kristiina rukoilla pyhimysrouvaa, johon
verisiteet hänet sitoivat. Hän rukoili Sankta Eliniä lapsensa puolesta
ja suuteli ristiä, jonka oli saanut isältään; sen sisällä oli kappale
pyhän rouvan käärinliinaa. Mutta Kristiina pelkäsi Pyhää Eliniä,
häväistyään sukuaan niin pahasti. Anoessaan Pyhän Olavin ja Pyhän
Tuomaan esirukousta tunsi hän usein valituksensa kantautuvan kuuleviin
korviin ja sääliviin sydämiin. Noita kahta oikeuden marttyyria rakasti
hänen isänsä enemmän kuin mitään muita pyhimyksiä, enemmän kuin itse
Laurentiustakin, jonka mukaan hän oli saanut nimensä ja jonka päivää
syyskesällä hän aina juhli suurilla olutkesteillä ja runsaalla almujen
jaolla. Pyhän Tuomaan oli isä itse nähnyt unissa kerran maatessaan
haavoittuneena Baagahusin lähellä. Ihmisen kieli ei pystynyt kertomaan,
kuinka herttaisen ja arvokkaan näköinen hän oli ollut, eikä Lauritsa
ollut voinut lausua muuta kuin "herra, herra!" Mutta sädeloistossa
seisova piispa oli koskettanut lempeästi Lauritsan haavaa ja luvannut,
että hän oli saava pitää elämän ja liikuntakyvyn ja nähdä jälleen
vaimonsa ja tyttärensä, kuten Lauritsa oli rukoillut. Sillä kertaa ei
yksikään ihminen ollut uskonut Lauritsa Bjørgulfinpojan elävän toiseen
päivään.
Niin, sanoi Erlend. Kuulihan sitä sellaista. Hänelle ei ollut koskaan
sen tapaista sattunut, eikä se kai olisi käynyt päinsäkään -- hän ei
ollut koskaan ollut hurskas mies, kuten Lauritsa.
Sitten kyseli Kristiina vieraista, jotka olivat olleet heidän
tuliaispidoissaan. Erlend ei tiennyt heistäkään paljoa. Kristiina
huomasi, ettei hänen miehensä ollut sellainen kuin muut seudun
asukkaat. Näistä olivat monet kauniita, vaaleita ja punakoita;
heillä oli pyöreä, kova pää ja luja, voimakas ruumiinrakenne --
jotkut vanhasta väestä olivat suunnattoman lihavia. Erlend oli kuin
muukalainen vieraittensa joukossa. Hän oli päätä pitempi useimpia
miehiä, kaitaluinen ja laiha; hänellä oli notkeat jäsenet ja hienot
nivelet. Ja hänellä oli musta, silkinhieno tukka, kalpeanruskea
iho -- mutta siniset silmät sysimustien kulmien ja pitkien mustien
silmäripsien alla. Hänen otsansa oli korkea ja kaita, ohimot kuopalla,
nenä hieman liian iso ja suu hieman liian pieni näin miehiselle
miehelle -- mutta hän oli sittenkin kaunis; Kristiina ei ollut nähnyt
ketään, joka olisi ollut läheskään niin kaunis kuin Erlend. Tämän
pehmeä, hiljainen äänikin oli erilainen kuin toisten kalsea paapatus.
Erlend nauroi ja sanoi, ettei hänen sukunsa ollutkaan täältä
kotoisin -- lukuunottamatta isoisän äitiä Ragnfrid Skulentytärtä.
Hänen, Erlendin, sanottiin muistuttavan suuresti äidinisäänsä, Gaute
Erlendinpoikaa, Skogheimin herraa. Kristiina kysyi, mitä hän tiesi
siitä miehestä. Mutta Erlend ei tiennyt juuri mitään.
Tuli sitten muuan ilta; Erlend ja Kristiina riisuutuivat parastaikaa.
Erlend ei saanut millään auki kengännauhaansa, vaan leikkasi sen
poikki, jolloin puukko luiskahti hänen käteensä. Siitä vuoti
paljon verta ja hän kirosi pahasti. Kristiina haki pellavatilkun
ompelurasiastaan. Hän oli paitasillaan. Erlend laski käsivartensa hänen
vyötärölleen Kristiinan sitoessa kättä.
Äkkiä hän katsoi kauhistuneena ja hämmingin vallassa vaimoonsa -- ja
lensi samassa hehkuvan punaiseksi. Kristiina painoi alas päänsä.
Erlend veti pois kätensä. Hän ei virkannut mitään -- silloin Kristiina
poistui hiljaa ja kapusi sänkyyn. Hänen sydämensä jyskytti kumeasti ja
kovasti kylkiluita vasten. Hän vilkaisi tavantakaa mieheensä. Tämä oli
kääntänyt hänelle selkänsä ja riisui hitaasti vaatekappaleen toisensa
jälkeen. Sitten hän tuli sänkyyn.
Kristiina odotti, että hän puhuisi. Hän odotti sitä niin kiivaasti,
että toisinaan tuntui kuin ei hänen sydämensä olisi lyönyt lainkaan ja
kuin se olisi vain värissyt hiljaa paikallaan.
Mutta Erlend ei sanonut halaistua sanaa. Eikä hän sulkenut Kristiinaa
syliinsä.
Viimein hän laski viivähtäen kätensä Kristiinan povelle ja painoi
leukansa tämän olkaa vasten, niin että parransänki pisti Kristiinan
ihoa. Kun hän ei vielä sittenkään puhunut mitään, kääntyi Kristiina
seinään päin.
Oli kuin hän olisi vaipunut vaipumistaan. Toisella ei ollut yhtään
sanaa sanottavana -- nyt, kun hän tiesi Kristiinan kantaneen hänen
lastaan koko tuon pitkän, raskaan ajan. Kristiina puri hammasta
pimeässä. Ei hän kerjäisi -- jos toinen tahtoi olla vaiti, niin osasi
hän olla vaiti hänkin, vaikka synnyttämispäivään asti. Kiukku kuohutti
hänen mieltään, mutta hän makasi liikkumatta seinään päin kääntyneenä.
Ja Erlend makasi hiljaa pimeässä hänkin. Tunti kului tunnin jälkeen
heidän maatessaan yhä siten, kummankin tietäessä, ettei toinen
nukkunut. Lopulta kuuli Kristiina Erlendin tasaisesta hengityksestä
tämän vaipuneen uneen. Silloin hän antoi kyyneleiden vuotaa mielin
määrin, surun ja loukkauksen ja häpeän kyyneleiden.
Eikä hän uskonut voivansa antaa tätä ikinä anteeksi.
* * * * *
Näin kului kolme päivää. Erlend oli kuin uitettu koira nuoren vaimonsa
mielestä. Kristiina oli pakahtumaisillaan vihasta -- ja tulistui
silmittömästi huomatessaan toisen tarkastavan häntä, mutta kääntävän
pois päänsä, jos hän katsoi sille suunnalle.
* * * * *
Neljäntenä päivänä Kristiina istui aamulla tuvassa Erlendin astuessa
ovesta sisään ratsastuspukimissa. Erlend ilmoitti aikovansa lähteä
länteen päin, Medalbyhyn, ja kysyi, halusiko Kristiina lähteä
mukaan taloaan katsomaan; se kuului hänen huomenlahjatiluksiinsa.
Kristiina vastasi haluavansa, ja Erlend auttoi itse hänen jalkaansa
karvanahkasaappaat ja hänen olalleen hihavaipan hopeahakoineen.
Pihalla seisoi neljä hevosta valmiiksi satuloituina, mutta Erlend
sanoi, että Haftor ja Egil saattoivat jäädä kotiin auttamaan viljan
puinnissa. Sitten hän auttoi itse vaimonsa satulaan. Kristiina ymmärsi
Erlendin aikovan puhua siitä, mikä erotti heitä. Erlend ei kuitenkaan
sanonut mitään heidän verkalleen ratsastaessaan etelään, metsää kohti.
Teurastuskuu oli jo pitkälle kulunut, mutta vielä ei seudulla ollut
satanut lunta. Päivä oli kylmä ja kirkas, aurinko vastikään noussut,
ja kaikkialla, maassa ja puiden oksilla, kiilsi ja välkkyi valkoinen
härmä. He ratsastivat Husabyn maita. Kristiina näki vähän vilja-
ja sänkipeltoja, mutta enimmäkseen kesantoa ja vanhaa niittymaata,
mättäistä, sammaleista ja pehkottunutta. Hän huomautti tästä.
Mies vastasi mahtaillen: "Kuinka sinä, Kristiina, joka ymmärrät niin
hyvin maanviljelysasioita, et tiedä sitä, ettei kannata viljellä
syömäviljaa näin lähellä kaupunkia -- tuottavampaa on vaihtaa voit ja
villat siemeneen ja jauhoon vierailta kauppiailta --."
"Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt vaihtaa kaikki se, mikä nyt
lojuu pitkin parvien lattioita aikaa sitten pilaantuneena", sanoi
Kristiina. "Mutta minä tiedän lain määräävän, että joka miehen, joka
hoitaa maata, tulee kylvää pelloksi kolme neljännestä ja jättää
kesannoksi neljäs. Eikä suinkaan kartanon herran maiden sovi olla
huonommassa hoidossa kuin vuokramiesten mannut -- sanoi isäni aina --."
Erlend naurahti ja virkkoi:
"Minä en ole milloinkaan tutkinut lakia siinä asiassa -- kunhan minä
saan irti sen, mitä minulle kuuluu, voivat talonpojat minun puolestani
hoitaa maitaan kuten tahtovat; minä hoidan Husabytä niinkuin parhaaksi
näen."
"Tahdotkos sinä olla viisaampi kuin manallemenneet isämme ja Pyhä Olavi
ja Maunu-kuningas, näiden lakien laatijat?" kysyi Kristiina.
Erlend nauroi jälleen ja virkkoi:
"Sitä en ole ajatellut. -- Mutta kylläpäs sinä, piru vieköön, tunnet
hyvästi maan lait ja asetukset, Kristiina."
"Ymmärrän minä hiukan näitä asioita", lausui Kristiina, "sillä
isäni pyysi usein Loptsgaardin Sigurdia lukemaan meille lakia
hänen käydessään meillä, kun istuimme kotona illalla. Isä katsoi
palveluskunnan ja nuorten hyötyvän siitä, että saivat kuulla näistä
asioista, ja silloin luki Sigurd jonkun kaaren."
"Sigurd", muisteli Erlend. "Ahaa, nyt minä muistan, näin hänet meidän
häissämme. Hän oli se isonenäinen, hampaaton ukko, jonka suusta valui
kuola ja joka itki ja taputteli sinun rintaasi -- hän oli sikahumalassa
vielä seuraavana aamuna, kun hääkansa tuli katsomaan, miten minä panin
sinun päähäsi vaimonhunnun --."
"Hän on mistä asti lieneekään tuntenut minut", vastasi Kristiina
tulistuen. "Hän piti minua polvellaan ja leikki kanssani, kun minä olin
pikkutyttö --." Erlend nauroi vielä:
"Olipa se outoa huvitusta -- koko talonväki kuulemassa, kun se äijä
paukuttaa lain kaaren toisensa jälkeen. Lauritsa on joka suhteessa niin
erilainen kuin muut miehet -- mutta sanotaanhan sitä niinkin, että jos
talonpoika tuntisi lain ja ori voimansa, niin tulisi peikosta ritari --"
Kristiina päästi huudon ja läimäytti hevostaan lautasille. Erlend
katsoi vihaisesti ja ihmetellen vaimoonsa, joka ratsasti hänen luotaan.
Yhtäkkiä hän painoi kannukset hevosensa kylkeen. Herra Jeesus,
kaalamo -- siitähän ei päässyt yli tähän aikaan, savi oli liukunut
irti syksyllä --. Sløngvanbauge paransi vauhtia kuullessaan toisen
hevosen takanaan. Erlend joutui kovaan hätään -- miten Kristiina
kiitikään jyrkkiä mäkiä alas! Erlend ajoi hänen ohitseen vesakon läpi,
kaarsi paikalle, missä tie kappaleen matkaa kulki tasaista maata, ja
esti häneltä pääsyn. Tultuaan Kristiinan sivulle näki Erlend, että
Kristiinaa itseäänkin oli alkanut pelottaa.
Erlend taivuttautui vaimoaan kohden ja löi häntä korvalle, niin että
helähti -- ja Sløngvanbauge hypähti säikähtäen syrjään alkaen vikuroida.
"Siinä sait", sanoi Erlend vapisevin äänin, hevosten rauhoituttua ja
heidän taas ajaessaan tasajalkaa. "Lensit ihan kuin mieletön --. Oikein
pelästytit minut --."
Kristiina käänsi pois päänsä niin ettei Erlend voinut nähdä hänen
kasvojaan. Erlend katui, että oli lyönyt häntä, mutta sanoi sitten
jälleen:
"Niin, oikein pelästytit minut, Kristiina -- onko se nyt laitaa
sellainen! Ja vielä nyt --", sanoi hän aivan hiljaa.
Kristiina ei vastannut sanaakaan eikä katsonut häneen. Mutta Erlend
tunsi hänen olevan vähemmän vihaisen kuin taannoin hänen pilkatessaan
Kristiinan kotia. Hän ihmetteli sitä suuresti, -- mutta huomasi asian
olevan niin.
He saapuivat Medalbyhyn, ja Erlendin vouti tuli ulos pyytäen heitä
tupaan. Mutta Erlend sanoi heidän mieluummin katselevan rakennuksia
ensin -- ja Kristiinaa tarvittiin mukana. "Tämä on nyt hänen talonsa --
ja hän ymmärtää näitä asioita paremmin kuin minä, Stein", sanoi Erlend
hymyillen. Paikalle oli tullut muutamia talonpoikia todistajiksi --
heidänkin joukossaan oli Erlendin alustalaisia.
Stein oli tullut taloon viime perjantaina, ja koko ajan siitä saakka
hän oli pyydellyt, että itse isäntä tulisi katsomaan, minkälaisessa
kunnossa rakennukset olivat hänen ottaessaan ne haltuunsa, tai että
hän lähettäisi sinne ainakin edusmiehen. Talonpojat todistivat, ettei
yksikään niistä ollut ollut tyydyttävässä kunnossa, ja ne, jotka nyt
olivat luhistumaisillaan, olivat olleet siinä tilassa myös Steinin
tullessa. Kristiina näki, että tila oli hyvä, mutta se oli ollut
huonossa hoidossa. Hän ymmärsi, että tämä Stein oli kykenevä mies, ja
Erlend oli myös suopea ja lupasi hänelle huojennuksia veronmaksuissa,
kunnes hän oli saanut rakennukset parempaan kuntoon.
Sitten he astuivat tupaan, ja siellä oli pöytä täynnä hyvää ruokaa ja
väkevää olutta. Steinin vaimo pyysi anteeksi, ettei hän ollut tullut
ulos Kristiinaa vastaan. Mutta hänen miehensä ei tahtonut, että hän
astui paljaan taivaan alle ennen kuin oli käynyt kirkossa synnytyksen
jälkeen. Kristiina nyökkäsi lempeästi vaimolle ja meni sitten katsomaan
kätkyessä nukkuvaa lasta. Se oli tämän parin esikoinen, poika,
kahdentoista päivän vanha, iso ja vankka.
Nyt vietiin Kristiina ja Erlend kunniapaikalle, ja kaikki istuutuivat
pöytään, jossa syötiin ja juotiin hyvän aikaa. Kristiina oli kaikista
puheliain aterian aikana; Erlend ei virkkanut paljoa, eivät myöskään
miehet, mutta Kristiina oli kuitenkin huomaavinaan, että hänestä
pidettiin.
Sitten heräsi lapsi, inisi vähän ja alkoi sitten huutaa niin kauheasti,
että äidin täytyi ottaa se esiin ja asettaa rinnalleen, jotta se
rauhoittuisi. Kristiina katsoi pari kertaa noita kahta, ja kun poika
oli kylläinen, otti hän sen äidiltä ja asetti sen käsivarrellensa.
"Katsohan mieheni", hän virkkaa, "eikö tämä ole kaunis ja pirteä
miehenalku!"
"Onpa niinkin", vastaa mies katsomatta häneen päin. Kristiina istuu
kotvan aikaa pidellen lasta ja antaa sen sitten takaisin äidille.
"Tahtoisin lähettää lahjan tälle pojallesi, Arndis", sanoo hän, "sillä
poikasi on ensimmäinen lapsi, jota minä olen pitänyt sylissäni tultuani
tänne pohjoistuntureille." Kiihkeänä ja huulilla pieni uhmaileva hymy
katsoi Kristiina mieheensä ja sen jälkeen pitkin toisella puolen pöydän
olevaa miesten riviä. Yksi ja toinen heistä veti suutaan hiukan hymyyn,
mutta sitten katsoi kukin jälleen eteensä, kasvot jäykkinä ja vakavina.
Viimein nousi muuan ikäloppu ukonrähjä paikaltaan; hän oli juonut
tuntuvasti. Hän otti kauhan kulhosta, laski sen pöydälle, kohotti
raskaan kulhon ja sanoi:
"Juokaamme siis asian malja, Husabyn emäntä, että seuraava lapsi, jonka
sinä nostat käsivarrellesi, olisi uusi Husabyn isäntä!"
Kristiina nousi ja otti vastaan tuon raskaan kulhon. Ensiksi hän
tarjosi sen miehelleen. Erlend laski huulensa sen laitaan, mutta
Kristiina siemaisi pitkän ryypyn:
"Kiitos sinulle toivotuksestasi, Skogin Jon", sanoi hän ja nyökkäsi
miehelle silmät naurusta säihkyen. Sitten hän pani oluen kiertämään.
Erlend istui punaisena ja kovasti suutuksissaan, Kristiina huomasi sen.
Mutta hänen itsensä oli niin tehnyt mieli nauraa ja iloita. Hetken
kuluttua alkoi Erlend tehdä lähtöä, ja sitten he lähtivät kotimatkalle.
* * * * *
He olivat ratsastaneet kappaleen matkaa puhumatta, kun Erlend sanoi
äkkiä kiihkeästi:
"Onko sinusta tarpeellista itse ilmaista väellemme, että olit raskaana
vihittäessä. -- Meistä kahdesta puhutaan pian kaikissa rannikkokylissä,
piru vieköön."
Kristiina ei ensin vastannut mitään. Hän katsoi suoraan eteensä yli
hevosen pään ja oli käynyt niin valkoiseksi kasvoiltaan, että Erlendiä
pelotti.
"En ole unohtava eläessäni", sanoi hän viimein mieheensä katsomatta,
-- "että nämä ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä lausuit vyöni alla
olevasta pojastasi."
"Kristiina!" sanoi Erlend rukoilevasti.
"Rakkaani", uudisti hän, kun ei toinen vastannut mitään eikä katsonut
häneen. "Kristiina!"
"Mitä tahdotte, herra?" kysyy Kristiina kylmästi ja arvokkaasti,
kääntämättä päätään.
Erlend päästää raikuvan kirouksen, kannustaa ratsuaan ja antaa mennä.
Mutta hetken kuluttua hän ratsastaa takaisin Kristiinaa vastaan.
"Nyt minä olin vähällä suuttua niin", hän sanoo, "että minä olin lähteä
_sinun_ luotasi."
"Silloin olisi saattanut tapahtua", vastaa Kristiina rauhallisesti,
"että olisit saanut odottaa hyväsen aikaa ennen kuin minä olisin tullut
sinun perässäsi Husabyhyn."
"Voi sinun puheitasi!" virkahtaa mies avuttomasti.
* * * * *
Jälleen he ajoivat kappaleen matkaa vaiti. Hetken kuluttua he joutuivat
paikalle, mistä pieni polku erosi harjun laitaa kohden. Erlend sanoi
vaimolleen:
"Olin ajatellut, että ajaisimme kotiin tämän harjun kautta -- siitä
tulee vähän enemmän matkaa, mutta tahtoisin kerran kulkea siitä sinun
kanssasi."
Kristiina nyökkäsi välinpitämättömästi.
Tuokion kuluttua sanoi Erlend, että heidän nyt oli paras jatkaa kulkua
jalan. Hän sitoi hevoset puuhun.
"Gunnulfilla ja minulla oli ennen leikkitarha tässä harjulla", virkkoi
hän. "Tahtoisin nähdä, vieläkö linnastamme on mitään jäljellä." Hän
tarttui Kristiinan käteen. Kristiina salli sen tapahtua, mutta kulki
katsoen maahan jalansijaa etsien. Pian he olivat harjun laella. Pienen
joen viertä peittävän kuuraisen lehtimetsän takaa kohosi Husaby
vastapäisellä rinteellä uhkaavan suurena ja mahtavana kivikirkkoineen
ja monine laajoine rakennuksineen ja avarine viljelysmaineen, takanaan
tumma metsäinen selänne.
"Äiti", alkoi Erlend hiljaa kertoa, "kävi kanssamme täällä hyvin
usein. Mutta hän istui aina tuijottaen etelään, Dovrefjeldiä kohti.
Hän kaipasi pois Husabystä. Toisinaan hän kääntyi pohjoista kohti
tuijottaen lumeen tuonne, missä näkyy sinerrystä. Sillä puolen vuonon
on tuntureita. Mutta milloinkaan hän ei katsonut kartanoon."
Erlendin ääni oli pehmyt ja rukoileva. Mutta Kristiina ei puhunut
mitään eikä katsonut häneen. Silloin toinen alkoi potkia irti
jäätynyttä kanervaa:
"Ei, täällä ei ole enää mitään merkkiä minun ja Gunnulfin linnasta.
Siitä onkin jo kauan, kun me leikimme täällä, Gunnulf ja minä."
Hän ei saanut vastausta. -- Aivan heidän allaan, heidän siinä
seisoessaan, oli pieni jäätynyt allikko. -- Erlend otti kiven ja
nakkasi sen alas. Allikko oli jäätynyt pohjaa myöten, niin että kivi
piirsi vain pienen valkoisen tähden sen mustaan pintaan. Erlend otti
vielä kiven ja viskasi nyt voimakkaammin -- etsi yhä uusia ja uusia,
viimein oikein vihapäissään, saadakseen jään vihdoinkin murtumaan.
Silloin hän näki vaimonsa kasvot -- tämä seisoi siinä silmät
ylenkatseesta mustina, hymyillen pilkallisesti toisen lapsellisuudelle.
Erlend kääntyi äkkiä ympäri -- mutta Kristiina valahti samassa
kalmankalpeaksi ja hänen luomensa sulkeutuivat. Hän hapuili käsillään
ilmaa, horjui, oli kaatumaisillaan -- mutta tapasi sitten kiinni puun
rungosta. "Kristiina -- mikä sinun on?" kysyi Erlend pelokkaasti.
Toinen ei vastannut, seisoi vain kuin jotakin kuunnellen. Hänen
katseensa oli kaukainen ja outo.
Nyt hän tunsi sen taas. Syvällä kohdussa tuntui siltä kuin kala olisi
pieksänyt pyrstöllään. Ja jälleen tuntui siltä kuin maa olisi liikkunut
hänen ympärillään, ja häntä alkoi huikaista ja viepottaa, mutta ei enää
niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla.
"Mikä sinua vaivaa?" alkoi Erlend taas kysellä.
Hän oli odottanut tätä niin sanomattomasti -- hän oli tuskin uskaltanut
tunnustaa itselleen sielunsa syvää pelkoa. Hän ei voinut puhua siitä --
nyt, kun he olivat olleet epäsovussa koko päivän. Silloin sanoi Erlend
asian.
"Lapsiko se alkoi elää?" hän kysäisi hiljaa, koskettaen Kristiinan
olkapäätä.
Silloin voitti Kristiina vihansa Erlendiä kohtaan, painautui lapsensa
isää vasten ja kätki kasvonsa tämän rinnalle.
* * * * *
Tuokion kuluttua he laskeutuivat jälleen alas paikalle, missä heidän
hevosensa seisoivat. Lyhyt päivä oli melkein lopullaan; heidän takanaan
lounaassa vaipui aurinko puiden latvojen taakse, punaisena ja himmeänä
pakkashuurussa.
Erlend tunnusteli huolellisesti kaikkia satulan hihnoja ja hakoja ennen
kuin nosti vaimonsa hevosen selkään. Sitten hän meni oman hevosensa
luokse ja irrotti sen. Hän etsi vyönsä alta kintaitaan, jotka oli
pistänyt sinne, mutta löysi vain toisen. Hän katseli ja etsi pitkin
rinnettä.
Silloin ei Kristiina jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi:
"Turhaan sinä etsit kinnastasi täältä, Erlend!"
"Olisit voinut sanoa, jos kerran huomasit, minne se putosi -- vaikka
olisit ollut kuinka vihainen", sanoi Erlend.
"Se putosi vyöstäsi silloin kun sinä löit minua", sanoi Kristiina hyvin
hiljaa katsoen alas.
Erlend seisoi hevosensa luona käsi satulankaarella. Hän oli aran ja
onnettoman näköinen. Mutta sitten hän purskahti nauruun:
"En minä luullut, Kristiina -- siihen aikaan kun kosin sinua, kun
kiertelin ympäri maata ja kerjäsin omaisiani puhumaan puolestani ja
tekeydyin niin alamaiseksi ja nöyräksi saadakseni sinut -- että voisit
olla tuollainen noita!"
Silloin toinenkin nauroi:
"Etpä tainnut luulla -- muuten olisit heittänyt koko homman aikaa
sitten -- mikä olisikin ollut omaksi parhaaksesi."
Erlend astui pari askelta lähemmä ja laski kätensä hänen polvelleen.
"Herra varjele, Kristiina -- olenko minä ymmärtänyt koskaan omaa
parastani, mitä --?"
Hän laski päänsä Kristiinan helmaan katsoen vaimoonsa välkkyvin silmin.
Punastuen ja iloisena taivutti Kristiina päänsä alas koettaen kätkeä
hymynsä ja silmänsä Erlendiltä.
Erlend tarttui hänen hevostaan suitsiin ja antoi oman hevosensa kulkea
perästä. Näin hän käveli vaimonsa vieressä kunnes he olivat tulleet
harjun alle. Joka kerran kun heidän katseensa yhtyivät, nauroi Erlend,
ja Kristiina käänsi kasvonsa toisaalle salatakseen, että häntäkin
nauratti.
"Ja nyt", sanoi Erlend vallattomasti heidän saavuttuaan taas tielle,
"nyt me ajamme Husabyhyn, Kristiina, ja olemme iloisia!"