nahkasoljista kaikkinaiset kultakirjaimin painetut tekijän- ja
teoksennimet välähtelivät. Seinät olivat täynnä kirjoja ja jokainen
kirja tiesi sieluntaistelua, ponnistusta ja haparoimista pimeydessä.
Jokaisen takana oli ihminen, tai ehkäpä kokonaisia sukupolvia, jotka
olivat järjestelleet ihmisen ja yhteiskunnan suhteita, järjestelleet
varkautta, valhetta, juoppoutta, armeliaisuutta, rakkautta, miettineet
hiuksensa harmaiksi ja järkensä sekaisin. Ja tässä sitä oltiin. Mikael
Surpaeuksen silmät kulkivat keväisten päivänsäteitten mukana pitkin
kirjojen selustoja ja hän kuuli ikäänkuin kuoron hymistävän: mikä on
oikein, mikä väärin, mikä on totuus? Lintujen laulukuoro se oli, joka
antoi äänen valon ja sinen täyttämälle ilmalle, lukemattomat pienet
eläimet ääntelivät varhaiskesän lämmössä. Mikael Surpaeusta paleli ja
hän kuuli lukemattomien jo kylmenneiden huulten toistavan toistamistaan
kysymystä, jonka he olivat vieneet vastausta vailla mukaansa kuolemaan:
mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus.
— Mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus? toisti hän itse eikä
tietänyt, virtasiko hänen huulissaan tällä hetkellä veri, vai joko
niidenkin kysymys oli kaikkien noiden joukossa, joita peitti tomu ja
unohdus.
Ei hän myöskään tietänyt, miten kauan aikaa hän jo oli ollut tässä, kun
hän huomasi, että kuului jotain outoa ääntä ja näkyi jotkin kummalliset
kasvot. Ääni oli naurua ja kasvot esittivät hymyä. Hänen veljensähän se
oli, eversti, joka puhui ulos ikkunasta ja nauroi. Hän puhui kuin lapsi
— jos hän olisi ollut tarpeellisen määrän lyhyempi varreltaan, niin hän
olisi voinut olla viisivuotias. Jonkun lapsen kanssako hän puhui?
— Noin, noin, noin, no onko sinun hyvä? Aijai-jai-jai, kuinka on lämmin
ja hyvä...
Mikael Surpaeus tunsi voivansa liikahtaa ja ponnisti pystyyn. Kylmä
läikähti läpi koko hänen olentonsa ikäänkuin hän olisi kauan ollut
jossakin kellarissa. Hän tuli ikkunaan.
Hiekassa sireenipensaiden alla kellitteli koira, jalat oikonaan
taivasta kohden, suu täydessä naurussa ja silmät kiiluen riemusta.
Mikael Surpaeus näki ensi kerran eläimen nauravan. Sireenipensaiden
keltaisten lehtisilmujen keskeltä nousi jo tumma kukkanuppu. Nauroiko
sekin? Mikael Surpaeuksen suu aukeni ja vetäytyi korvia kohti. Ah,
luomakunnalle oli annettu nauru. Ja kevät, ja auringon välkyntä, ja
nurmen vihanta, ja orvokit, ja valkoiset kaunokit, ja omenapuut ja
sininen ilma ja... Hän kulki hyvin hiljaa, koettaen varoa, etteivät
hänen askeleensa kuuluisi, läpi eteisen, alas portaita ja tuli hiekalle
koiran luo. Ja notkisti toisen polvensa ja rupesi leikkimään koiran
kanssa ja puhumaan koiran kielellä. Ja he nauroivat ja temmelsivät niin
että kyyneleet vuotivat vanhan ihmisen silmistä.
Äkkiä huomasi Mikael Surpaeus, että hänen sisarensa Letitsia seisoi
heidän edessään, yllään puku, joka oli ikäänkuin uusi, mutta jota
Mikael oli nähnyt hänen käyttävän jo parikymmentä vuotta. Musta
puku se oli ja hatussa oli jotakin valkoista. Sisar kumartui hänkin
hyväilemään koiraa ja kaikki kolme nauroivat. Mikael Surpaeus muisti,
että he kaikki joku minuutti sitten olivat vaivanneet aivojaan ja
tuntojaan jollakin hirvittävän raskaalla kysymyksellä jota he eivät
jaksaneet ajatella loppuun, vielä vähemmin saattaa vastaukseen. Eikö
siitä ollutkin vain jokin hetki, jolloin koko vainajien ja elävien
kuoro yhdessä toisti jotain tuskallista kysymystä. Ja nyt nauroivat he
kaikki, nauroi ihminen, nauroi eläin, nauroi taivas ja maa ja kukat
haudoilla, ja aurinko antoi lämpöä kaikille. Hän ei muistanut kysyä
sisareltaan, minne hän on menossa ja mitä hän aikoo. Hän vain sanoi:
— Mikä on oikein ja mikä väärin, voitko sinä sanoa?
Letitsia oli oudon nuori, kun hän siinä leikitteli koiran kanssa. Puna
poskilla hän katsettaan nostamatta sanoi:
— Jossain kai ne ovat yhtä. Kun vain menee tarpeeksi syvälle.
— Tarpeeksi syvälle? toisti Mikael Surpaeus. — Siinä se taitaakin olla
koko onnettomuutemme, ettemme pääse tarpeeksi syvälle.
Gabriel kysyi ikkunasta, minne sisar aikoo ja sisar vastasi menevänsä
järjestämään jotakin. Mikael ei silloinkaan huomannut tarttua kiinni
keskusteluun kysyäkseen, kauanko hän aikoi viipyä ja puhuakseen muista
tärkeistä asioista. Hän oleili vain siinä auringossa Ystävän kanssa ja
ajatteli, että jos olisikin koira, tai lintu, tai orvokki. Mutta kaikki
hänen ajatuksensa olivat aivan epämääräiset ja ikäänkuin siniset ja
hyvin onnelliset. Vasta sitten hän huomasi, että häneltä jäi sanomatta
Letitsialle, että he tästä puoleen asettuisivat asumaan yhdessä, että
hän kyllä toimittaa hänen tavaransa heille. Ehkä he voivatkin muuttaa
maalle, missä on halvempaa. Heillä ei ole varaa elää täällä, Enok
sai kaikki mitä heillä oli ja hävitti ne. Mutta se ei tee mitään,
sillä hän ei enää aio ajatella maailman parantamista. Parantakoon sen
Jumala itse, joka sen on luonutkin. Ihmisen on sittenkin parannettava
omaa itseänsä ja pyrittävä tarpeeksi syvälle, sinne missä totuus on.
Letitsia oli jo poissa, kun hän tämän kaiken huomasi.
— Hauskaa meille tulee, sanoi hän veljelleen, joka oli tullut
portaille. — Lähde pois sinäkin. Niin, ethän tiedä mistä puhuinkaan.
Ajattelen vain, että muutan sisaremme kanssa maalle, tai johonkin
pikkukaupunkiin, missä on halvempaa. Täytyy ruveta tekemään jotakin
työtä, vaikkapa hakkaamaan halkoja. Sellaisesta maksetaan nykyään
hyvin. Ystävä sinä, nuoria me olemme, noin, noin, nauretaan,
kellitellään — kevät on! Minä luulen, että elämän tarkoitus onkin
sellainen hyvin yksinkertainen: nauraa ja tehdä työtä niinkuin kevät.
Lämmittää ja valaista ja olla puhdas niinkuin aurinko. Noin, noin, noin
Ystävä! Nuoria me olemme, iloisia me olemme!
Sillaikaa seisoi Tekla Surpaeus makuuhuoneessaan, jota ei vielä oltu
yön jäljestä järjestetty, ja kokosi ajatuksiaan.
Kun menisivät pois, että saisin olla yksin. Vaikkapa vähän aikaa.
Mutta tietysti eivät he mene, vaan pian he seisovat tuossa ja neuvovat
molemmat. Toinen puhuu suvun nimestä ja kilvestä ja kunniasta, toinen
tahdosta ja totuudesta. Kunhan he ymmärtäisivätkin jättää minut
pieneksi hetkeksi. Minulla on nyt paljon tekemistä. Sillä minä olen nyt
astunut syyllisyyden piiriin, lapsistani on kaksi rikollisuuden teillä
ja itse olen tänään rumasti kohdellut vanhaa neitiä, joka on tehnyt
hellittämättä työtä kotini ja lasteni hyväksi. Niin, niin, minä muistan
kaikki. Kun lapset olivat pieniä, niin valvoi hän niiden kanssa enemmän
kuin minä itse. Kun minä läksin virkistymään kesäisin, niin jätin
kaikki turvallisesti. En olisi koskaan päässyt ulkomaille, jollei häntä
olisi ollut. Tämän kaiken minä tiedän ja toistelen sitä tässä kylmällä
sydämellä. Minä en ymmärrä, mistä tulee tämä kylmyys ja tämä kovuus.
En kadu mitään tällä hetkellä. Ehkä se kaikki tulee jälkeenpäin. Nyt
tiedän vain, että seison taistelussa ja aion taistella. Kihlasormus ja
kihlasormus — päivät ovat olleet täynnä keskusteluja sormuksista ja
kihlasormuksista ja minullekin olisi tädin sanojen mukaan vasta nyt
ojennettu varsinainen kihlasormus. Nyt vasta, kun olen elänyt lähes
neljäkymmentä vuotta. Niinpä otetaan nyt sitten vastaan rautainen
sormus! Ei ole ensinkään hullumpaa tulla elämän morsiameksi. Kylmää
onnea se on. Sumua, joka ei hälvene koskaan. Sellaista on syyllisyys.
Siitä ei pääse ulos eikä se koskaan lopu. Mitähän saisi tuosta taulusta
jos myisi sen? Sen menettäminen ei enää tunnu vaikealta. Luultavasti
käy välttämättömäksi se myydä. Palovakuutus täytyy maksaa ja mikä vero
se nyt olikaan. Täytyy soittaa taidekauppiaalle. Se on hyvin arvokas
taideteos. Hyvä oli, ettei se joutunut Tommin kamariin. Nyt ei kukaan
huomaa, jos se häviää täältä. Täytyy myöskin soittaa ostajalle. Ehkä
varmuuden vuoksi pitäisi kysyä asianajotoimistoista, missä hinnassa
huvilat nyt ovat. Ja jollei kauppaa synny, niin täytyisi kai koettaa
vuokrata pois sali ja isän huone. Paljonkohan niistä voisi pyytää?
Tuhat markkaa yhteensä. Se on hirvittävä hinta, mutta nyt on kaikki
niin kallista. Hirvittävämpää kuitenkin on se ikävyys, minkä vieraat
tuottavat. Ja kukaties lasten takia täytyisi koettaa pitää koti koossa.
He ovat nyt koulussa vielä muutaman tunnin. Siksi täytyy ratkaista,
mitä sanoo Tommille ja mitä Letalle. Se ei ole tyhmä, tuo Letitsia
Surpaeus, se kyllä tietää. Aivan oikeassa hän oli. Mutta mitäpä Heini
antaisi sormustaan, saattoihan sen arvata. Täytyy koettaa keskustella
Tommin kanssa, täytyy ottaa hänet kahdenkesken ja kertoa hänelle
kaikki. Se on vaarallista, mutta ei ole muuta keinoa... Mitä he
nauravatkaan, molemmat sedät? Onko nyt naurun syytä. Soiko puhelin?
Puhelin soi ja porttikello soi ja kaikki tuli yhtaikaa, niinkuin joskus
tapahtuu juuri silloin, kun ei mitenkään olisi aikaa kuunnella niitä.
Tekla Surpaeus sai juosta asiasta toiseen, ihmisen luota toisen luo ja
tuntea hermojensa venyvän niin että luuli niiden poikki menevän. Mutta
eivät ne mene — ne kestävät ihmeen paljon, ei uskoisikaan. Niin, kaikki
tuli yhtaikaa, mahdolliset ja mahdottomat seikat, mitättömät pikkuasiat
ja suuret ja tärkeät.
Tuli kaksi poliisia ilmoittamaan, että eräs neiti oli repinyt hameensa
piikkilankaan, joka oli pingoitettu huvilan aitaan. Hame oli maksanut
kaksituhatta markkaa. Hän ei vaatinut korvausta hameesta, mutta
hän vaati, että lanka otettaisiin pois. Se olikin ratsastajille
vaarallinen. Neidin hevonen oli pillastunut. Koko ratsastusseurue oli
hyvin kiukkuinen piikkilanka-aidasta. Tuossakin näkyi hevosen jouhia,
joita oli tarttunut lankaan. Mutta miksi ratsastajat kulkivat niin
läheltä aitaa, olihan toisella puolella vaikka kuinka leveältä. Niin,
lanka jokatapauksessa oli tehtävä vaarattomaksi. Ei nyt tietysti ollut
kysymys tunneista, mutta pian se oli tehtävä. Jos tällaisia tapauksia
alkoi sattua, niin epäilemättä pian ruvettaisiin vaatimaan korvausta
tärveltyneistä vaatteista. Rouva Surpaeus lupasi tehdä parhaansa.
Tuli tuntematon huivipää nainen lainaamaan käsirattaita. Hän tarvitsi
niitä vain vähän, hän oli tästä naapurista. Tohtorin perhe oli
tarvinnut talon käsirattaat mankeliin.
Joku autonkuljettaja kiipesi yli aidan pyytämään ämpärillistä vettä,
kun hänen koneestansa oli loppunut vesi. Minkätähden täällä oli portti
lukossa, ettei sisään päässyt? Oli ollut niin paljon ajoa, kun täällä
oli tulossa suojeluskunnan juhlat. Ei tullut huomatuksi ottaa vettä
kaupungissa. Ämpärit olivat ties missä olivat. No, olihan tuossa yksi,
mitä siinä olikaan. Neitien valkeita pukuja liossa. Sopi ottaa pois
pieneksi aikaa, kyllä hän heti tuo ämpärin takaisin, tai heittää sen
aidan tälle puolen. Kyllä hän menee yli aidan, ettei tarvitse tulla
avaamaan porttia. Mutta pitääkö se varkaita tuollainen aita? Kyllä
siitä sisään pääsee, jos tulla tahtoo.
Taidekauppias oli kuvasta hyvin huvitettu. Tosin ei nyt ollut aika,
jolloin taidetta ostettiin, mutta joka tapauksessa tällä taululla oli
nimi. Kuitenkaan ei rahanaikojen ahtauden vuoksi kannattanut maksaa
kovin paljoa. Taidekauppias lupasi ottaa auton ja tulla katsomaan.
Olipa onni, että sisarukset kaikki pysyttelivät talon edustalla.
Täti oli pukeutunut — minnekähän hän nyt aikoi? Rouva Surpaeus haki
luettelosta ostajan nimen ja soitti. Niin, kyllä he ajattelivat
Niemenkiveä, mutta missään tapauksessa ei siitä kannattanut maksaa
sellaista hintaa. Kyllä hinnan täytyi tuntuvasti pudota. Oikein noin
sadoissa tuhansissa. Ja pian sinne tietysti oli päästävä asumaan, jos
sen kerran osti. Heillä oli kyllä juuri tarjolla toinenkin huvila, joka
ei ollut meren rannalla, mutta joka oli aivan uusi ja jossa oli aivan
sellainen palatsimainen rakennus ja viisikymmentä nuorta omenapuuta.
Asianajotoimistosta vastattiin, että he kyllä mielellään suostuvat
välittämään huvilan myynnin, mutta he tahtovat silloin yksinomaisen
myyntioikeuden esimerkiksi lokakuuhun asti. Jos olisi ollut tiedossa
tämä huvila aikaisemmin, tässä oli jokin viikko sitten suuri kysyntä.
Nyt menevät ihmiset maalle ja järjestävät asiansa vasta syksyllä.
Näyttää siltä kuin hinnat syksyksi laskisivat. Ainakin ihmiset sitä
odottavat. Mutta kyllä he koettavat myydä huvilan ja heidän kauttaan se
menee, jos se yleensä menee, heillä on siksi suuri ostajapiiri ja vanha
tunnettu nimi.
Rouva Surpaeus soitti vielä toiseen ja kolmanteen toimistoon. Silloin
hänet valtasi suuri lamaantuminen niin että hänen olisi tehnyt mieli
huutaa Letitsia tätiä avukseen. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja päätti
pyytää Mikaelia tai Gabrielia viemään huoneilmoituksen sanomalehteen.
Herrat nousivat ylös portaita, kun hän asettui sitä kirjoittamaan.
»Vuokrattavana nyt heti kaunis sali ja kamari...»
Silloin tuli vieraita, rouva Laamanen ja hänen tyttärensä. He olivat
hyviä ihmisiä eivätkä liikkuneet juuri minnekään kotoa. Oikeastaan
tuli Anli tervehtimään Heiniä, hän kun oli kuullut, että Heini oli
kaupungissa. Niin, se oli hyvin ikävää, että tytöt olivat poissa.
Tuskin heitä saattoi odottaa ennen päivällistä. No, kyllä he saattoivat
odottaakin, kun kerran olivat tulleet tämän pitkän matkan. Heinihän
oli nyt kihloissa, senkintähden heidän niin teki mieli tavata häntä.
Ikävää, että Niemenkivessä sattui olemaan hiukan levoton päivä. Niin,
ei muuten, mutta sattui kaikenlaista... Tyttö sotki parastaikaa
taikinaa — heillä oli nyt yksi ainoa tyttö vain, Ja sitten oli luvannut
tulla muuan herra. No, se ei mitään, heidän tähtensä ei tarvinnut tehdä
yhtään mitään, he vain halusivat puhella Teklan kanssa.
Tekla Surpaeus tunsi kuinka hänen hermonsa venyivät. Mikael ja Gabriel
— missä he olivat? He olivat tietysti säikähtäneet niinkuin heidän
tapansa oli, ja lähteneet pois.
Niin paljon oli tapahtunut siitä kun kohdattiin. Haudalla he kyllä
olivat — ei suinkaan Tekla ollut sitä huomannut. Kyllä elämä oli
niin kummallista. Mikä siinäkin oli tarkoitus. Yli punaisen ajan hän
säilyi ja sitten piti mennä niin äkkiä. Itkettiin. Tekla ajatteli,
että hänen välttämättä täytyy päästä panemaan kahvipannu tulelle ja
järjestämään makuuhuonetta, missä taideteos on. Sillä nyt ei hän voi
tuoda sitä saliinkaan nähtäväksi. Kun oli hetkinen itketty, niin
hän ehdotti, että vieraat menisivät katselemaan luontoa siksi aikaa
kun hän täällä hiukkasen... He menivät ja hän liikkui kuin liekki,
kulkien juoksuaskelin ja ajaen työtä käsistään. Oli miltei valmista,
kun he palasivat. Mitä oli tehty pihamaalla? Sieltä oli nurmi niin
kummallisesti pengottu... sieltä lehmusten alta. Niin, tottakin, siellä
oli etsitty erästä pientä esinettä — mikä se nyt olikaan, kultainen
kalvosinnappi, tai jokin sellainen. Puhuttiin Heinin sulhasesta ja
muista, puhuttiin kaihista ajasta ja ihmeellisestä keväästä, puhuttiin
juomisesta ja kieltolaista, puhuttiin Niemenkiven lapsista jokaisesta
erikseen. Oli se yhtäkaikki onnellista, että he menestyvät niin hyvin.
Tommihan oli oikea nero — ja niin kaunis ja hyvä poika sitten! Ja Letta
— aijai, hän se vielä panee monen pojan pään pyörälle. Aikoiko Lida
todella heittää lauluopintonsa? Niin, kyllä kai se viisainta oli. Entä
Lulu sitten? Vieläkö hän niin auttoi äitiään kaikessa, vieläkö hän
kokosi paperossinpätkiä ja muuta törkyä, mitä ohikulkijat viskasivat
aidan yli huvilan puolelle? Vielä, vielä, kyllä hän oli hyvä poika.
Vaikka tahtoivat nykyaikana lapset kehittyä ennen aikaansa. Ja Hertta
sitten — vieläkö hän sanoi rupeavansa lääkäriksi? Kyllä kai hänellä
sellainen ajatus oli, vaikkei tiedä mitä hän myöhemmin ajattelee,
kun tulee tosi eteen. Olipa se onnellista, että lapset kaikkikin
menestyivät niin hyvin. Mutta saattoihan sen käsittää — sellaisen isän
ja sellaisen äidin lapset. Täällä Niemenkivessä oli ihanaa, varsinkin
näin keväällä. Oikein hengitti vastaan rauha, kun tänne tuli. Ei mitään
tietoa maailman myrskyistä. Täällä oli oikein sellainen pyhä tunnelma.
Ja kuinka täällä maistui kahvi.
Puhelin soi. Lida puhui Heinin puolesta. He olivat jo vieneet sormuksen
sinne... Sinne, niin — äitihän tiesi. He tahtoivat vain sanoa tämän,
että äiti voisi kasvattaa poikaa niinkuin näki hyväksi. Letitsia tädin
sanat olivat tehneet heihin niin syvän vaikutuksen. Letitsia, Letitsia
— rouva Surpaeus tunsi kuinka hänen mielessänsä omituisesti nousi ja
laski. Hän vastasi yksityisillä pienillä sanoilla eikä muistanut sanoa
tyttärelleen, että he Heinin kanssa koettaisivat kiirehtiä kotiin.
Laamaset olivat hyviä ihmisiä, olisi pitänyt olla aikaa ja rauhaa heitä
varten.
Taidekauppias tuli. Rouva Surpaeus avasi itse hänelle portin ja
huomasi vasta nyt, kuinka rumaksi piha oli poljettu ja pengottu. Taulu
miellytti häntä, se näkyi kuuluvan taiteilijan voimakauden tuotantoon,
hän ei ollutkaan ennen sitä nähnyt. Kyllä hän oli valmis ottamaan sen
salonkiinsa — saattoi sattua, että joku kysyi tauluja näin kesälläkin,
varsinkin saattoi tämä miellyttää iloisine väreineen, jotka näkyivät
sumun takaa. Kahdeksantuhatta — sen hän saattoi luvata. Ja jo etukäteen
antaa pari tuhatta, jos kamreerska halusi. Hänellä oli tapana aina antaa
kuitti ja jokin summa. Kahdeksantuhatta — niin, olihan se suuri summa,
varsinkin entisaikaan, mutta hän oli ajatellut, että olisi ehkä voinut
saada jonkin verran enemmän. Ehkä viisitoista, tai ainakin kaksitoista.
Sanat takertuivat rouva Surpaeuksen kurkkuun, kun hän tätä kauppaa
teki. Taidekauppias hymyili ja kohautti olkapäitään. Niin, se riippui
tykkänään siitä, miten sai taulun myydyksi. Saattoi ajatella, että
se meni huomenna, meni esimerkiksi Ruotsiin. Silloin kyllä saattoi
maksaa aina viiteentoistatuhanteen, kurssi kun nyt oli niin korkea.
Ja tätä taiteilijaa kyllä joskus ostettiin Ruotsiinkin. Mutta saattoi
olla yhtä mahdollista, että taulu jäi vuosikausiksi makaamaan tänne.
Rouva Surpaeus oli kiitollinen, että hän otti taulun. Rahoja hän ei
kuitenkaan tahtonut etukäteen. Ehkä hän vielä saattoi saada takaisin
taulun, jos onnistui järjestämään toisin. Ehkä koko tämä toimenpide oli
liian äkillinen.
Hänen oli yhtäkkiä tullut vaikea luopua taideteoksesta. Kun vieras
herra tottuneesti nousi tuolille ja otti sen alas, nieli rouva Surpaeus
nielemistään jotakin, joka nousi kurkkuun, ja kun hän kulki vieraan
herran kanssa porttia kohden, oli hänestä kuin hän olisi saattanut
hautaan osaa siitä onnesta, mikä vielä oli hänellä jäljellä. Hänen
oli mahdoton sanoa vieraille, miksi taulu vietiin pois. Hän valehteli
jotakin kehyksestä ja muisti, ettei hänen tahtonsa valehdellut, vaikka
suu valehteli.
Häntä alkoi oudosti väsyttää, silmäluomia painoi ja pää oli raskas.
Häntä pyörrytti.
Täytyi lähettää sana, että mies tulisi korjaamaan piikkilankaa. Tyttö
oli päivällisvalmistuksissa, mutta hänen täytyi mennä. Niin, ja
vieraita täytyi taas pyytää katsomaan puutarhaa — vaikkei siellä ole
muuta katsomista kuin aukaisemattomia lavoja.
Missä ovat nyt tahto ja tarmo? Tämä ilta ei lopu, kaikki menee nurin —
mutta missä ovat silti tahto ja tarmo?
Laamaset olivat kunnon väkeä, he ymmärsivät kaikki niin hyvin
eivätkä pahastuneet mistään. He ryhtyivät suorastaan auttamaan tytön
poissaollessa avaamalla portin niille, jotka nyt soittivat. Käsirattaat
tuotiin takaisin. Puhelinlaskukin tuli. Puhelimessakin Anli kävi
vastaamassa. Eräs asianajaja pyysi tavata rouva Surpaeusta. Se oli
tietysti ostaja, hän pyysi huomiseksi vastausta, mikä oli viimeinen
hinta. Huomiseksi? Huomiseksi — hyvä.
Vähää ennenkuin lapset saapuivat koulusta, tuli ventovieras, vanha
ihminen, joka selitti olevansa »se Surpaeuksen Fiina» ja pyysi
kyynelsilmin, että hän saisi tavata rouvaa. Ja kyynelsilmin hän
syleili rouvaa, joka vihdoin muisti nähneensä hänet pari kertaa
morsiamena, ja sitten alkoi kyseleminen ja vastaileminen ja loppumaton
anteeksipyytäminen siitä, että hän näin oli uskaltanut tulla. Mutta
kun se Hugo, se kamreerivainaja oli lapsena niin rakas, niinkuin
kaikkikin nämä Surpaeukset olivat. Ja kun Titsiakin oli täällä ja
sanottiin Enokinkin, sen merimiehen, nyt olevan. Ja hänen tähtensähän
hän oikeastaan oli tullut. Heinin kotona hän kyllä oli käynyt, tämä
vanha Fiina, mutta ei toki koskaan täällä kaupungissa. Eikähän hän
ollut paljon päässyt mihinkään, kun oli se mies-vainaja sellainen
kivulloinen. Ja juuri siinäpä ne menivät säästöt — se vähä, mitä heillä
oli ollut sitten kun he ensin menettivät koko omaisuutensa, niin että
Niemen herra se oli antanut nytkin matkarahat.
Rouva Tekla Surpaeus kuunteli vanhan mustapukuisen vaimon haihattelevaa
kertomusta eikä ymmärtänyt, minkätähden hänkin juuri tänä päivänä
oli lähetetty tänne vastukseksi. Nähtävästi elämä nyt oikein tahtoi
koetella, mihin hän, Tekla Tanker, kelpasi. Surpaeusten vanha
palvelijatar ei kuitenkaan istunut ristissä käsin vaan hän ryhtyi
työhön ikäänkuin olisi vuosikausia työskennellyt tässä keittiössä, ja
siinä tehdessään työtä hän kaiken aikaa kertoi, mimmoista Niemessä
oli ollut ja kyseli mimmoisia olivat sen Hugon, kamreerin lapset ja
poikkesi taas puhumaan, miten raskaaksi hänen elämänsä oli käynyt
sairaan miehen vaimona, kun he menettivät kaiken omaisuutensa. Ja he
eivät olleet ainoastaan toimeentulevia, saattoi sanoa, että he olivat
varoissa. Ja hänen, Fiinan, syy se oli, että se vainaja otti pankista
rahansa ja antoi ne lainaksi. Ja nyt hän oli tullut tänne siinä
toivossa, että voisi saada takaisin edes jotakin.
Nähtävästi vieraiden takia vanha palvelijatar ei puhunut asiaansa
loppuun, vaan ainoastaan viittaili siihen. Rouva Surpaeus käsitti
yhtäkkiä päivällispöydässä minkätähden tuo uskollinen ihminen oli
tullut. Kaikki tapahtumat liittyivät kummallisesti lomikkain. Kesken
sitä melua ja iloa, joka aina tuoksahti taloon, kun nuoriso palasi
koulusta, ymmärsi hän, miten vieraitten läsnäolo helponsi hänen
kohtaustaan molempien niiden lasten kanssa, joita hänen täytyi ryhtyä
kasvattamaan. Hän oli pelännyt hetkeä, jolloin hänen täytyisi nähdä
Tommin ja Letan kasvot salaisuuksineen ja nyt hukkui tämä hetki
tervehdysten tulvaan. Ja mikä oli kaikkein kummallisinta: vanha
Surpaeusten Fiina, huomatessaan, etteivät vieraat lähdekään pois,
unohti yhtäkkiä varovaisuutensa ja kävi suoraan asiansa ytimeen.
Se Eenokki Surpaeus — kapteeni vai mikä hän nyt oli — hänhän kuului
nyt kuljettavan laivaa ja kovasti rikastuneen. Niin että eiköhän
häneltä nyt voisi saada jotakin takaisin. Hänhän oli saanut koko heidän
säästörahansa, kolmekymmentätuhatta markkaa — siitä oli nyt viisitoista
vuotta huhtikuussa. Eikä velkakirjaa antanut eikä yhtä penniä korkoa
ollut lähettänyt. Ja teki sitten vararikonkin, jossa kaikki vanhan
herran lapsetkin menettivät perintönsä. Ja kyllä siellä Suurpään
puolessa vähän moni joutui kärsimään. Kun hän oli niin hyvä puhumaan ja
niin tuttu kaikissa mökeissä. Ja niin hän osasi selittää ja vakuuttaa,
että vanhat muijat antoivat hänelle viimeiset säästönsä, mikä
viisisataa markkaa, mikä tuhannen. Ja antoihan hän heille velkakirjat,
mutta mitäpä arvoa niillä lapuilla sitten oli, kun ei niissä ollut
takaajia eikä laillisia todistajia. Kyllä siellä moni vanhus itki,
kun hän sitten hävisi näiltä mailta, ja katui tyhmyyttänsä, että
sillä lailla häneen uskoi. Mutta kyllä kai hän itsekin luuli ne
kaikki voivansa maksaa takaisin, ei hän paha ollut, Enok herra,
avulias hän oli ja puhelias niinkuin isoisänsäkin ja hänen isänsä,
Suurpään-isäntä vainaja. Mutta outo vimma hänelle tuli, kun hänen piti
rakennuttaa se sellainen suuri laiva, jonka piti mennä Amerikkaan asti.
Siihen laivaanhan ne hukkuivat kaikki Surpaeusten rahat ja Suurpään
vanhojen palvelijoiden ja alustalaismuijien säästöt. Ja oikein ne
olivat ikäänkuin yhdessä kehoittaneet häntä, Fiinaa, lähtemään tänne
katsomaan, voisiko häneltä mitään saada takaisin, koska hän nyt kuului
kotiin tulleen. Ja Niemen herrakin sanoi, että paras mennä vain, ehkä
sieltä jotain lähtee. Eihän niitä vanhoja enää monta ole elossa, mutta
on vielä se sokea Matti, joka oli Suurpäässä voutina, ja Leena — ei
suinkaan kamreerska sitä muista, eikä taitanut koskaan nähdäkään,
Titsia neiti sen muistaa, hän ompeli niin hyvin, ettei kaupunginkaan
ompelijat tee sitä sen paremmin, kaikki neitien hienot puvut hän ompeli
ja morsiamenkapiot — niin, se Leenakin antoi kaikki tälle Enokille ja
olisi nyt kovin tarpeessa. Ja kyllä se Titsia neiti olisi kiirehtinyt
kotiin, jos vain tiesi Fiinan täällä olevan.
Tekla Surpaeus ei uskaltanut katsoa vanhimpaan poikaansa, jottei tämä
huomaisi, miten äiti iloitsi siitä, että Tommi vihdoinkin sai kuulla,
kuka hänen ystävänsä kapteeni oli. Niin oli siis tähän helteiseen
päivään tullut vilvoittava hetkensä! Tekla Surpaeuksesta alkoi taasen
tuntua siltä, että kaikki ehkä jotenkin kääntyy hyväksi. Kunhan ei nyt
vanha täti menisi tekemään mitään tyhmyyksiä.
Vanha palvelijatar oli joutunut kuulijakunnan eteen, jonka uteliaisuus
mitä suurimmassa määrin kiihoitti kertomaan lisää. Lida ja Heini
varsinkin edistivät kertomusta kysymyksillään ja siveellisellä
suuttumuksellaan. Tommi ei tahtonut uskoa vanhuksen kertomusta todeksi
Tämä antoi hänelle aihetta tuoda esiin yhä uusia todistuskappaleita.
Nuori herra naurahteli ja sanoi jokseenkin suoraan, että kaikki tyyni
oli naisten kahvikestiloruja, mutta silloin vanhus vakuutti, että
vaikka hänet vaadittaisiin siinä paikassa viimeiselle tuomiolle, niin
hän on puhunut totta. Lida alkoi ahdistaa äitiään siitä, ettei heille
oltu kerrottu tätä kaikkea. Silloin rouva Surpaeus hiljaisesti vastasi,
että lasten isä oli koettanut hyvittää kaikkea niin paljon kuin hän
ikinä voi eikä tahtonut, että näihin asioihin kajottaisiin. Hän oli
useamman kerran lähettänyt rahoja enimmän kärsineille ja niin olivat
Mikael ja Gabriel sedät ja ehkä myöskin Titsia täti tehneet, mutta
heitä oli niin monta, ettei oltu voitu heitä hyvittää. Eivätkä he
ehkä olleet tietäneetkään kaikista. Heini ymmärsi nyt yhtäkkiä, että
hänenkin isällään oli ollut rahaläpiä, joista ei heillä, lapsilla,
ollut ollut aavistusta ja tuskinpa heidän äidilläänkään.
Talo oli hämmästyksen ja kiihkon vallassa. Vanha vaimo oli puhunut
itsensä kuumaksi ja ammensi tyhjentymättömästä lähteestä. Nuoret
häärivät hänen ympärillään, kysyen kovaäänisesti ja liikkuen niin
että paikat kolisivat. Rouva Surpaeus ajatteli: antaa heidän kuulla!
Ja askarteli ääneti. Hän ei Tommin eikä Letan kasvoista voinut nähdä
minkäänlaista syyllisyyden merkkiä. Letta hosui niinkuin Herttakin
ja syyteli sadatuksia miehen niskoille, joka oli voinut olla niin
hävytön ja roistomainen. Sataan kertaan sai Tommi kuulla: ja se on
sinun ystäväsi, sen kanssa sinä seurustelet ja olet ja elät. Tommi
pudisteli sisarten kädet ympäriltään niinkuin otus pudistelee ajokoirat
kupeiltaan. Hän silmäili tuontuostakin kelloaan ja sanoi vihdoin, että
hänen täytyy mennä katsomaan erästä sairasta toveria. Siihen sanoi
äiti, että hän mielellään tahtoisi neuvotella hänen kanssaan vielä
tänään eräästä asiasta, ja Tommi sanoi pian palaavansa kotiin.
Lida ja Heini loivat toisiinsa katseen, joka sanoi: nyt hän menee
Fannin luo.
Rouva Laamanen, se hyvä sielu, alkoi nyt tyttärensä kanssa ottaa
jäähyväisiä. Hänen mieleensä johtui myöskin, että jos Niemenkivessä
oli vaikea saada yösijaa Fiinalle, niin heillä kyllä saattoi saada. Ja
sydämellisten vakuuttelujen ja kaikinpuolisten onnentoivotusten jälkeen
lähtivät rouva Laamanen, Anli ja Fiina talosta.
Suloinen pieni raukeus tuli hetkeksi. Kaikki huomasivat, että oli
kevät ja että linnut lauloivat. Tytöt kulkivat kaulatusten ja pieni
poika tarrautui äitinsä helmoihin. Kaikki tunsivat omituisesti
yhteenkuuluvaisuutensa ja muistivat kiitollisina, ettei yleisessä
hälinässä kukaan ollut kysynyt onnetonta sormusta. Niinikään huomasivat
kaikki, ettei satakieli tänä iltana laulanut. Mutta mitenkä se
olisi voinutkaan laulaa, kun oli suojeluskuntajuhlat pallokentällä,
nimittäin kun liike tiellä oli niin meluavainen. Ratsastajatkin olivat
liikkeellä. Eikä aidan korjaajaa kuulunut, vaikka hän oli luvannut heti
tulla.
— Äiti, oliko se totta, mitä Fiina sanoi Enok-sedästä? Kuinka ei
Enok-setä ole vankeudessa? Onko Enok-setä huligaani? Tuleeko Tommista
huligaani? Äiti, onko Enok-setä gulashi? Tuleeko Tommistakin?
Äiti, onko konsuli gulashi ja huligaani? Eroaako konsuli Rainasta?
Ottaako Tommi sitten Rainan? Äiti, onko hauskaa huutaa? Onko
suojeluskuntajuhlilla hauskaa? Ovatko ne kaikki rikkaita, kun ajavat
autossa? Äiti, miksei satakieli tänä iltana laula? Pelkääkö se? Äiti,
miksi meillä kaikilla on niin kummalliset nimet? Miksi me kaikki olemme
niin kummallisia? Äiti, miksemme enää etsi sormusta? Onko Enok-setä
ottanut isän rahat? Olisiko isä rikas, jos ei Enok-setä olisi ottanut
rahoja? Miksei Enok-setää panna vankeuteen? Olisiko vanha täti myöskin
rikas? Äiti, miksi vanha täti on niin kauan poissa? Voiko vanha täti
uuden kerran mennä järveen?
Tähän tapaan puheli, pieniä väliaikoja pitäen, talon nuorin lapsi.
Tuoksun täyttämässä kevätillassa tuntuivat hänen kysymyksensä kaameilta
kuin syytökset tai ennustukset. Se, mitä äiti hänelle vastasi, oli
tyhjää hätävalhetta. Hän toisteli itse ääneti samoja kysymyksiä ja
molemmat vanhemmat tytöt näyttivät siltä kuin hekin olisivat tehneet
samoin.
Nyt alkoi vuorostaan Letta.
— Äiti, minä olin tänään kovasti kipeä, kirjoita minulle todistus
huomiseksi. En ymmärrä mikä minulle tuli... Mutta äiti, enkö minä nyt
saisi pitää näitä helmiä? Isähän itse on ne antanut. Nehän ovat niin
kovin vähän punaiset, melkein valkoiset. Niin, kyllä sinä lupaat, mutta
olet niin surullisen näköinen. No niin, minä en tiedä, mikä minulle
tuli, mutta rupesin voimaan kauhean pahoin. Pyörrytti ja oli aivan
mustaa. Vihko on pöydällä makuuhuoneessa. Olin poissa kaksi tuntia. En
olisi jaksanut mennä iltapäivälläkään, mutta menin sitten kuitenkin,
kun tuo Hertta aina niin kauheasti morkkaa.
Äiti aikoi juuri vetää esiin tiedon, jonka Mikael setä oli hänelle
antanut, mutta yhtäkkiä hän muutti menettelytapaa. Hän halusi nähdä,
miten pitkälle Letta oli joutunut.
— Olitko, lapseni, sanoi hän, peläten, että ääni ilmaisisi hänet. —
Tuliko pahoinvointi keskellä tuntia?
— Ei, vaan välitunnilla — tai kyllähän minä jo edelliselläkin tunnilla
voin hiukan pahoin.
— Te nukutte, lapset, liian vähän. Illalla aina valvotaan. Tästäpuoleen
pannaan varhain nukkumaan.
— Mitä vielä, äiti! Tuleehan nyt sellaista. Meillä on sattunut, että on
pyörryttykin. Varsinkin näin lukukauden lopulla. Nyt minä lähden vähän
kävelemään tyttöjen kanssa. Tulen kyllä pian kotiin.
— Kävelemään? huudahti äiti. — Sellaisen kohtauksen jälkeen. Ei toki,
lapseni. Sinä menet sänkyyn nyt. Ehkä sinulla on kuumetta?
— Kaikkea vielä. Olen ihan terve. Tytöt odottavat.
— Odottakoot. Sinä tulet nyt vuoteeseen. En ikinä uskalla antaa...
— Mutta huomenna on sunnuntai. Minä en tule vuoteeseen. Oletko hullu,
äiti!
— Mutta lapseni, sellaisen kohtauksen jälkeen!
— Mitä se nyt sitten oli. Se on ohi jo!
Hertta sekaantui äkkiä keskusteluun:
— Tekeekö mielesi suojeluskuntajuhlille Laxin pojan kanssa? Sano
suoraan vain! Se on mennyt äkkiä se rakastuminen. Tässä pari viikkoa
sitten vielä hän yhdessä minun kanssani nauroi Yngveä, ja nyt...
— Suu kiinni! huusi Letta.
— Yngveltäkö se on se lahja, jota et sinä uskalla tuoda kotiin?
— Jollet sinä ole hiljaa...
— Mikä se on? Onko se kaulus vai huivi...? No, näinhän minä koulussa.
Pulpetissa se säilytetään.
— Äiti, hän valehtelee, minä tapan hänet.
Äiti sai hänet rauhoittumaan ja vei hänet vuoteeseen. Hän makasi
vaatteet yllä, silmät tuijottaen kattoon ja kädellään hypistellen
korallihelmiään. Yhtäkkiä hän rupesi katselemaan ympärilleen ja sanoi:
— Mikä täältä on poissa?
Äiti istuutui vuoteen laidalle ja laski kätensä hänen otsalleen.
— Kyllä sinulla on hiukan kuumetta.
— Nyt minä tiedän, se on meidän paras taulu. Minne olet pannut sen?
Pienen hiljaisuuden jälkeen sanoi äiti:
— Meidän kai täytyy myydä se, että saisimme rahaa.
Tytön silmät suurenivat ja säikähtivät.
— Sitä sinä et saa tehdä. Kuinka sinä voit sanoa niin. Sinä tahdot
kiusata minua!
Äiti huojutti ääneti päätään.
— Äsh, sanoi tyttö. — Tämä iänikuinen köyhyys!
Äiti näki, että hänen sisässään myrskysi. Hän puri hammasta, kyyneleet
tulivat silmiin.
— Viisi lasta, toinen toistaan terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole
mitä syödä!
Tämän lausui nuori Letta ja purskahti nauramaan. Ja nauroi siinä
hirtehistä naurua.
Äiti tunsi taasen syytöksen lapsensa sanoissa eikä voinut vastata
mitään. Hän oli kiitollinen, kun puhelin soi ja hän hetkeksi sai
poistua huoneesta. Vanhemmat ovat naivia väkeä ja ajattelevat, että
lapset ovat valmiit jakamaan heidän kanssaan kovan päivän aivan
niinkuin helpommankin. Mutta ei: lapset eivät tahdo kovia päiviä. Ja
mitä heille vastaa, kun he huomauttavat: viisi lasta, toinen toistaan
terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole mitä syödä! Äiti tunsi kuinka
nämä sanat juottautuivat hänen mieleensä ikäänkuin ne olisivat tulleet
poltetuiksi johonkin pintaan.
Puhelimessa kysyttiin Lettaa. Äiti oli juuri kertomassa, että hän on
sairas eikä voi tulla, kun Letta karkasi eteiseen ja huusi:
— Minä tulen itse puhumaan. En minä ole sairas —. oi, voi, äiti, joko
sinä nyt suljit. Oliko se tyttö vaiko poika?
— Naisen ääni se oli, vastasi äiti.
Ja siinä puhellessaan kiihtyneen lapsensa kanssa, mietti hän kaiken
aikaa, mistä päästä alkaisi vaikuttaa häneen. Se ei ollut tehnyt mitään
vaikutusta, että taulu oli lähetetty myytäväksi. Letta ei välittänyt
taideteoksesta. Mikä hänelle oli rakasta? Kotiko? Äitikö? Joku
sisaruksista erikoisesti? Mikä oli tälle tyttöselle pyhää?
Kiihtyneenä seisoi Letta puhelimen edessä.
— Siinä se nyt oli! Minä lähden, minä en ole kipeä. Kuinka sinä sillä
lailla voit sulkea puhelimen? Kysymättä kuka puhuu. Nyt en minä tiedä
missä tavataan.
— Mutta miksi sinä noin kiihdyt, lapseni?
— No, kun he odottavat ja minä tahdon mennä.
— Etkö sitten olekaan sairas?
— En, en, en! Voi äiti, minä pitäisin sinusta paljon enemmän, jos nyt
antaisit minun mennä.
Äiti tarttui hänen käsivarteensa ja veti häntä tuolille viereensä.
— Kuule Letta, sinä et ehkä ollutkaan sairas? Puhutaanpa hiukan
vakavasti. Sinä istuit kahvilassa — katso, kyllä äiti tietää koko jutun.
— No niin, pitihän minun jonnekin mennä, en suinkaan minä voinut
kadulle jäädä. Kamalat te olette kaikki! Oli onni, että pääsin
jonnekin, olisin voinut pyörtyä...
— Ja Yngve Lax pelasti sinut ja virvoitti sinua kahvilassa. Oliko
hänkin ehkä sairas, vai tiesikö hän sinun sairastuvan?
— Tommi, se roisto! Se on Tommi, joka on tämän kaiken kertonut. Jos
minä kertoisin mitä Tommi tekee — aijai, kyllä se on tekopyhä. Minä
puhun vielä kaikki hänen salaisuutensa...
— Anna sinä veljesi olla, kyllä minä tiedän hänen asiansa. Mutta etkö
yhtään ajattele isää — luuletko, että hän olisi pitänyt tästä? Sinä
olet koulutyttö ja ensimmäinen velvollisuutesi on suorittaa opintosi
kunnialla.
— Mutta minäpä en aio jatkaa, äiti. Minä saan ehdot matematiikassa, tai
ehkä jään luokalle. Ja ehkä tulee vielä muitakin ehtoja.
— Vai niin, vai niin — ovatpa nämä hauskoja uutisia.
— Niin. Minä olen päättänyt erota.
— Ja sinä luulet, että äitisi suostuu siihen.
— Et suinkaan sinä tahdo, että minä istun luokalla kaksi vuotta.
— En. Saat kesän aikana lukea ehtosi. Sinulle ei tulekaan loma-aikaa,
koska olet laiskotellut lukukauden aikana.
— Mutta entä jos jään luokalle.
— Sitten istut luokalla kaksi vuotta.
— Äiti, minulla on jo paikka. Minä saan tuhat markkaa kuussa.
— Vai niin, vai niin. Ja mikä merkillinen paikka se on, johon otetaan
koulutyttöjä ja joille maksetaan tuhat markkaa?
— Se on nyt sama se. Konttoripaikka se on. Ei siellä muille makseta
sillä lailla.
— Sinä siis vain olet niin suosiossa.
— Minä!
Hän seisoi uppiniskaisena äidin edessä, hiusten runsaus valuen kuin
kulta alas tummaa pukua ja kasvot hehkuen ja nauraen. Hän oli kuin itse
nuoruuden uhma vanhuuden järkeilyn edessä, itse nuoruus, joka ei tahdo
ottaa vastaan mitään valmiita kokemuksia, ainoastaan itse kokea. Äiti
kävi yhä neuvottomammaksi häntä katsellessaan ja koetti voimiensa takaa
salata sitä. Hän ei itse asiassa tuntenut lastaan. Missä olivat hänen
silmänsä olleet, kun ei hän ollut nähnyt, miten rehevään kasvuun tämä
tyttönen oli puhjennut. Nyt olisi hän tarvinnut vanhaa tätiä. Ei ikinä
Letta olisi esiintynyt tällä tavalla, jos täti olisi ollut kotona. Sekö
kauppiaantytär sieltä vuosisadan takaa kummitteli tässä tytössä? Äiti
katseli häntä voittaakseen aikaa. Hänhän ei enää ollut tekemisissä
lapsen, vaan kokeneen ihmisen kanssa.
— Letta raukka, sanoi hän vihdoin, — ei tule kysymykseenkään, että sinä
lopetat koulun.
— Mutta Tommikin lopettaa!
— Se ei ole totta.
— Onpas, koska he perustavat osakeyhtiön.
— Älä puhu tyhmyyksiä. Huomaan, että olen ollut sinulle liian hyvä,
lapsi raukka. Nyt otetaan kiinni kovin kourin. Mitään sairaustodistusta
en anna, koska et ole ollut sairas.
Letta purskahti nauruun.
— Niinkuin en minä itse osaisi sitä kirjoittaa.
— Mitä sinä puhut, eihän sinun todistuksesi kelpaa.
— Minä kirjoitan sinun nimesi yhtä hyvin kuin sinä itse.
— Letta — mitä sinä sanot!
— Niin Tommikin tekee. Sinä luulet, että tuo lellipoikasi on niin
kiltti ja kuuliainen. Kuuntele vain, eikö se tänäkin yönä, kun me muut
nukumme, hyppää aidan yli Miramarin puolelle. Kunhan eivät vain Yngven
kanssa joutuisi miekkasille. Saisit olla kiitollinen, jos minä hiukan
vieroitan Yngveä kauniista äitipuolesta. Eihän ole ensinkään sanottu,
että Tommi voittaisi. Entä sitten, jos juon lasin viskiä Yngven kanssa.
Hän on hauska poika ja pitää minusta. Ja minä huvittelen hiukkasen
hänen kanssaan. En muuta. Mutta tänä iltana minä menen.
Viime sanat kuullessaan äiti nopeasti nousi pystyyn.
— Sinä et mene minnekään.
Äiti ja tytär painivat siinä kevätillassa. Se oli siveellistä painia,
mutta totta puhuen, myöskin suoranaista käsikähmää. Äiti pääsi sinä
iltana voitolle, mutta hän tunsi, että hän vastaisuudessa tulee jäämään
alakynteen. Koti tuskin enää kasvattaa näitä lapsia. Heillä on edessään
elämän koulu. Muutenkin tuntui sillä hetkellä koti menettäneen sen
sisällön, mikä sillä oli ollut. Aidat tuntuivat kaatuneen ja maailman
hälinä ajoi meluten ja tomuttaen yli sen mikä ennen oli ollut suljettua
pyhäkköä. Kuinka vähän suojelevatkaan kotia lukot ja aidat.
Letta makasi vuoteellaan ja itki. Häneltä ei saanut sanaa vastaukseksi,
kun häneltä jotain kysyi.
Heinin kihlasormus oli totisesti tullut kummalliseksi välikappaleeksi.
Heini oli uhrannut sen. Se vaelsi nyt tuntemattomilla teillä. Oliko
se pelastava Tommin? Lettako sen oli kuljettanut ulkopuolelle pihan
piirin? Saattaako täti uuden kerran mennä veteen? Oliko sormus vielä
tarjoilijatytön sormessa? Missä viipyi Tommi?
Äiti teki jo samanlaisia kysymyksiä kuin hänen pieni poikansa. Hänen
ajatuksensa hyppelivät järjettömästi toisesta asiasta toiseen.
Ystävä, oletko sinä siinä!
Ikäänkuin se olisi tietänyt, että hänen oli vaikea olla, se tuli ja
etsi kylmällä kostealla kuonollaan hänen kättänsä.
Sinun tähtesi on vaikeaa jättää tätä kotia. Tämä on ollut sinun pihasi
ja porttisi. Ja sinä, jos kuka, olet suojellut tätä kotia. Tämä on
ollut sinun maailmasi. Herra toi sinut pienenä raukkana takkinsa
sisällä.
Kyyneleet eivät saa tulla. Nyt on aivan toista ajateltavaa. Nyt
maksetaan laskuja, nyt on se aika. Tahtoa tarvitaan ja tarmoa. Onko tuo
pieni poikakin jo sairas? Hänen kysymyksensä eivät ennen ole olleet
juuri tällaisia. Silmien eteen aukeaa niin outoja näköaloja: kuinka
tämä lapsi kerran on totuudenetsijä Mikael Surpaeuksen tapaan. Hertta
ja Ellida — heistä tulee ehkä jotakin sentapaista kuin isä ja äiti.
Tommi ja Letta, mitä tulee heistä? Aika on sairas — tahtoa, tahtoa ja
tarmoa!
Niin, ilta tuolla ulkona on taasen ihmeellinen. Ei enää näe tehdä
työtä eikä hentoisi sytyttää tulta. Puut ovat käyneet aivan vihreiksi.
Omenapuut kukkivat. Mehiläiset eivät asetu lainkaan levolle. Linnut
tekevät pesää, satakieli yksin vaikenee. Autot ajavat alas mäkeä
ikäänkuin suoraan mereen. Vesi on kuin verta.
Tekla Surpaeus seisoi keskellä pihamaata ja kaikki ratkaisemattomat
asiat velloivat kuin aallokko hänen ympärillään. Hän toisteli sanoja
tahto ja tarmo, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Heini ja Lida
seisoivat yhtäkkiä hänen edessään.
— Äiti, missä täti saattaa viipyä? sanoi Lida. — Tämä on niin
kummallista. Hänellähän ei ole tuttavia eikä hän koskaan ole tahtonut
käydä missään. Hän on kuitenkin ollut niin hyvä meille. Minä olen niin
levoton.
— Ehkä hän on mennyt setien luo.
— Eihän heillä ole hänelle tilaa yöksi. Ettei hänelle vain olisi
tapahtunut jotakin, jokin auto... tai juopunut.
Oli todella paljon juopuneita liikkeellä.
— Mutta entä jos täti on huoneessaan? johtui äidin mieleen.
— Ei hän ole voinut päästä sinne kenenkään näkemättä.
Hertta nousi keinusta ja läksi yläkertaan.
— Äiti, jatkoi Lida, käsi ystävättärensä olkapään ympärillä, — Heini
ei itse tahdo sitä sanoa, mutta hän haluaisi tämän yön olla muualla...
Häntähän on niin pyydetty sinne — no, tietäähän äiti. Älä puhu mitään
nyt, Heini, vaan lähde. Minä saatan sinua, en ensinkään pelkää. Kyllä
äiti ymmärtää, ei hän pahastu. Tulemme saattamaan Hertan kanssa.
— Niin, täti, alkoi Heini, — minä olen kauhea ihminen. Paha, paha minä
olen. Täti ei kysy minulta, huomenna se on ohi. Minä nukun sen pois.
En voi sanoa sitä. Oi täti, täti, jos se olisi ollut joku muu, mutta
Tommi! Kun minä olen aina niin paljon pitänyt hänestä. Jos minä olen
täällä, niin minä en jaksa hillitä pahaa kieltäni, vaan minä sanon
hänelle, että hän on... että minusta hän... Sentähden menen pois,
kunnes olen voittanut sen.
Tommin äiti katsoi Heinin suloisiin kiihtyneihin kasvoihin, jotka
rukoilivat anteeksi, että hän ei ollut voinut luopua kihlasormuksestaan
ilman kärsimystä. Tommin äiti nosti käsivartensa, joka nyt tuntui kovin
painavan, etsi kädellään Heinin vasemman käden ja haki sanoja. Hän
löysi vain jotain tyhjää.
— Rakas lapsi, sinun ei olisi pitänyt antaa sitä, kun se on sinulle
niin vaikeaa. Sinun ei olisi pitänyt... Enhän minä voi vastata, saatko
sen takaisin.
Heini varisti kyyneliä silmistään ja nauroi.
— Huomenna olen taas kiltti. Olenkin ollut niin tyhmä. Olen sähköttänyt
Halvorille. Ehkä hän huomenna on täällä. Menen nyt yöksi muualle, täti
kulta suo minulle anteeksi. Huomenna olen taas kiltti tyttö. Ehkä
myös saan kuulla jotain Titsia tädistä. En tiedä, miksi olen niin
levoton. »Kuolemanpäivä on parempi kuin syntymäpäivä» — ne sanat soivat
lakkaamatta korvissani. Varmaan ne ovat raamatusta. Hyvää yötä, rakas
täti.
Tytöt läksivät ja äiti oli yksin nuorimpien lastensa kanssa.
Hänen ajatuksensa tarttuivat heti siihen asiaan, joka oudosti kaivellen
oli aamusta lähtien liikkunut hänen sisimmässään: eikö lasten isän
rakkaus kuulunutkaan niin yksinomaan hänelle kuin hän oli luullut?
Kiinteää yhteistä elämää he olivat eläneet. Ainoastaan lasten
rankaisemisesta he olivat olleet erimieliset. Isä oli aina ollut
ankaruuden puolella ja äiti aina hyvyyden. Nyt oli liian myöhäistä. Isä
oli usein lähettänyt lapset tädin luo — äiti muisti sen nyt, silloin
ei hän ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Loukattu ylpeys, joka hänet
oli vallannut tädin puhuessa, alkoi muuttua suruksi. Eikö hän miehensä
eläessä ollutkaan omistanut miestään? Ja nyt, hänen kuoltuaan, ei hän
omistanut lapsiaan. Mitä varten hän siis eli? Elämä seisoi ja tarjosi
rautaista sormustaan. Loppujen lopuksi ei hänelläkään ollut muuta
tehtävää kuin paikata ja parsia lapsilleen ja rakentaa omaa itseään.
Mitä varten? Kuolemaako? Kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.
Minä en tiedä mitä varten minä elän, mutta minä tiedän, että minulla
on edessä ilonpäiviä, jos lapseni kääntyvät sille tielle, mitä heidän
isänsä kulki. Minun täytyy kaukaa ja näkymättömästi johtaa heidät
sinne, koska minä tiedän, että se tie vie mielenrauhaan.
Mielenrauhaan!
Ei ole mitään muuta maailmassa, jota kannattaa tavoitella kuin
mielenrauha. Se on se, jonka vanhemmat ovat velkaa lapsilleen.
Äiti tapasi itsensä istumassa portailla pienen poikansa ja koiran
kanssa. Käden koskettaessa lapsen hiuksia hän yhtäkkiä muisti, mitä oli
tapahtunut ja kuinka suurten vaikeuksien edessä hän oli. Mielenrauha
— oliko hän keskellä hätäänsä löytänyt sen sanan, joka hänet pelasti?
Oliko hänelle annettu tämä vilvoittava sana, jottei hän menehtyisi?
Siinä oli kaiken päämäärä, koko elämän tarkoitus.
Mutta mielenrauhaan päästään vain puhtain sydämin. Ja muistin palatessa
hän yhtäkkiä käsitti, että hänen vaelluksensa oli täynnä tahraa ja että
hän tänään viimeiseksi oli kulkenut poispäin mielenrauhasta, elämän
ainoasta tavoiteltavasta arvosta: hän oli solvannut ihmistä, joka hänen
miehelleen oli ollut kuin äiti. Miten ihminen saattoikaan tehdä jotakin
sellaista.
— Lulu, lapseni, sanoi hän säikähtäen, — oletko sinä sairas? Onko sinun
poskesi kuuma? Mitä — itketkö sinä? Ethän toki. Mutta Lulu! Katsohan
kuinka Ystäväkin tulee surulliseksi. Miksi sinä itket tuolla tavalla?
Sano toki äidille. Lulu, Lulu — mutta nyt ei äiti yhtään ymmärrä!
Lapsi ravisti päätään äidin kainalossa ja itki hillittömästi.
— Sinä et... saa sanoa... saa sanoa Lulu! Minä olen Ludvig. Et saa, et
saa! Kaikki nauravat, kun meillä on kaikilla sellaiset nimet!
Vihdoin käsitti äiti, että koulussa oli puhuttu. Ja naurettu.
— Niinkö, sanoi hän, — no, me sanomme sitten Ludvig! Sinä oletkin jo
suuri poika. Katso, sanoimme »Lulu» vain siksi, että sinä itse niin
sanoit, kun olit pieni.
— Mutta Letta ei tottele! sanoi poika ja lakkasi itkemästä.
— Kyllä hän tottelee, kun ymmärtää.
Mielenrauha.
Jumala itsekö antoi hänelle ihmeellisen sanan. Ja niin yksinkertainen
oli asia, mutta niin suuri hätä oli ihmisellä täytynyt olla ennenkuin
hän sen löysi. Mikä vapahdus ja kevennys. Mielenrauha — olisivat
ihmiset tietäneet, mikä määrä oli kaikella. Tämä ihana, vilpoinen
päämäärä. On niinkuin tomu putoaisi yltä, kun vain ajatteleekin
tätä sanaa. Jos voisi lapsilleen neuvoa sen tienpään, joka vie
mielenrauhaan. Yhdentekevää missä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat,
mitä työtä he tekevät, kunhan vain kulkevat kohti tätä määrää. Jumala,
Jumala, sinä olet hyvä.
Äiti nousi, nosti käsillään painavan pienen poikansa korkealle ilmaan,
nauroi ja pani hänet alas. Ja kuiskasi hänelle, että hän juoksisi
hakemaan pallon. Niin, niin, pallon! Se oli Ludvigin omassa kamarissa.
No, miksei lapsi totellut. Palloa äiti pyysi. Leikkiä heidän täytyi,
kun oli näin kaunis ilta. Ei ole niin pimeä, ettei vielä näkisi.
— Ja tuo Letta mukaan! huusi hän lapsensa jälkeen.
Ja hän seisoi pihalla ja otti vastaan pallon, kun poika tuli. He
asettuivat vastatusten hiekkakentälle ja alkoivat heitellä palloa. Ja
he juoksivat molemmat ja nauroivat. Ja koira juoksi ja leikki. Letta
tuli portaille eikä saanut aikaa jurottelemiseen, sillä äiti paiskasi
pallon suoraan häntä päin ja hänen täytyi ottaa se käsiinsä, jollei
mielinyt saada sitä otsaansa. Mutta hän oli suuttunut ja tahtoi sen
näyttää, ja heitti pallon suinpäin jonnekin. Ja se lensi puun oksien
väliin ja kaikki lehtisilmut värähtivät, kun se oksien raoitse etsi
tietä maahan. Äiti juoksi ottamaan palloa, lapsi juoksi myöskin, kilpaa
he juoksivat, mutta Ludvig ehti perille pikemmin ja sai pallon. Neulat
lensivät äidin hiuksista, mutta ei ollut aikaa ottaa niitä ylös.
— Tuossa on maali ja tuossa on maali! huusi poika. — Nyt minä poltan
sinut, äiti!
He eivät kumpikaan huomanneet, että joku tuli portista ja asettui
vaahterakujan päähän katselemaan. Vasta kun pallo lensi sinnepäin,
juoksi lapsi puukujaa ylös.
— Tommi! huusi hän ja karkasi samassa takaisin leikkiin.
Ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut jatkoivat he. Äiti tiesi, että
odotettu rakas oli saapunut ja hänen mukanaan selvittelyn pelätty
hetki, mutta hän oli vielä velkaa varhaisvanhalle lapselleen ja juoksi
ja nauroi.
— Kun et sinä, äiti, osaa heittää palloa! huusi lapsi. — Aina menee
ohi. Muuten sinä kyllä väistät niin, että minun on verraten vaikea
polttaa sinua.
— No, kultaseni, sanoi äiti ja pysähtyi hengästyneenä, — joko lopetamme.
Tommi astui nyt ulos lehtikujasta ja virkkoi hymyillen:
— Kas, kas, äiti leikkii.
Äiti ajatteli, että se todella oli kummallista, että hän oli joutunut
leikkimään tällaisena elämänsä vaikeana hetkenä. Ja ihmeteltävästi
leikki tuntui auttavan häntä tällä hetkellä. Hän ei kuitenkaan sanonut
sitä, hymyili vain ja tunsi, että hänen koko olentonsa oli nuortunut ja
virkistynyt.
— Kuinka sinun sairas toverisi jaksoi? sanoi hän astellen Tommin
vierellä.
— Mikä sairas toveri — ai niin, no kyllähän hän. Olisitte nyt vain
leikkineet, se oli niin hauskan näköistä. Ja äitikin, niinkuin mikäkin
nuori neiti. Niin, niin.
Äiti hymyili hiukan ujostellen ja alkoi sitten koota ajatuksiaan.
— Ei, sanoi Tommi, — suoraan sanoen en ollut minkään toverin luona,
vaan Enok-sedän. Hän lupasi toimittaa rahaa tuolle vanhalle hupsulle,
joka täällä soitti päivällismusiikkia. Ja niille muillekin siellä
maalla. Hän oli ne unohtanut — siitähän on niin kauan. Ja useille hän
sanoi lähettäneensäkin, mutta on ehkä mennyt matkalla hukkaan. Joka
tapauksessa hän on luullut, että kaikki on maksettu.
Äidissä leimahti. Hänen huuliltaan oli jo luiskahtamaisillaan, luuliko
hän ehkä, että hän oli sisaruksilleenkin suorittanut velkansa. Hän
puri kuitenkin kokoon huulensa ja vaikeni. Hänen ajatuksensako lienee
pakottanut Tommin puuttumaan juuri tähän puoleen asiasta, vai oliko
siitä ollut sedän kanssa puhetta. Tommi jatkoi:
— Muuten, äiti, se on minulle aina ollut käsittämätöntä, millä
Mikael-setä elää. Virkaa hänellä ei ole... Ja kuitenkin väitetään, että
Enok-setä olisi hävittänyt kaikki sisarustensa perinnöt.
Kokonainen kauan ja salaa patoutunut katkeruuden tulva oli
pääsemäisillään kahleistaan äidin käsistä. Hän vastasi luonnottoman
hiljaa ja kylmästi:
— Hän on hävittänyt kaikki. Isäsi auttoi oikealle ja vasemmalle, minkä
saattoi. Ja enemmän kuin olisi jaksanut. Mikael Surpaeuksella on ollut
joitakin tilapäisiä tuloja, joitakin pesänselvittelyjä ja disponentin
tehtäviä ja sellaisia. Hän tulee toimeen hyvin vähällä, niinkuin tiedät.
— Mutta minkätähden tätä kaikkea on pidetty meiltä niin salassa?
kuohahti Tommi, äitinsä teeskennellyn tyyneyden ärsyttämänä.
— Isäsi tahtoi niin, sanoi äiti ikäänkuin hän olisi sieltä täältä
koonnut tavut ja haparoiden asettanut ne paikalleen. — Oikea käsi ei
saanut tietää mitä vasen teki. Me saimme kaikki käännellä vaatteitamme
ja parsia ja paikata, jotta riittäisi jakaa muille. Kyllä minä voisin
kertoa paljon, mutta unohtukoot. Isälläsi oli siitä niin paljon iloa ja
lohdutusta.
Äiti puri kokoon huulensa. Hän oli kertomaisillaan kieltäymyksistä
ja sisällisistä taisteluista, mitä nämä asiat vuosien mittaan olivat
hänelle maksaneet. Ja siitä, miten hänen sydämensä hyvyys vähitellen
oli kovettunut ja kovettunut. Mutta hänen mieleensä johtui sellaisia
tuttuja lauseita kuin: kaikki on niin pian ohi, kaikki käy aina hyvin.
Ja niin hän sai hymyn huulilleen ja viihdytteli mielensä läikyntää,
niinkuin viihdytellään lasta.
— Me alamme sedän kanssa kovasti tehdä työtä ja ansaita. Setä tahtoo
rehellisesti suorittaa kaikki. Lähdepäs sinä, Lulu, viemään pois tuo
Ystävä tuosta, se tahrii vaatteeni. Ja tuo minulle kyökistä voileipä.
Ei, äiti, älä mene sinä, kyllä hän sen osaa tuoda. Katso, äiti, minä
olen ajatellut... ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että
minä... Uskon, että isäkin suostuisi, kun tuntisi olosuhteet...
Poika oli istuutunut ikkunan alle ja silmäili verenpisaroiden lomitse
lahdelle, jonka kalvo himmenevässä illassa oli kuin hopealla kirjailtu
silkki. Äiti seisoi oveen nojaten ja ajatteli: nyt se tulee.
— Katso nyt äiti, ei kenenkään ihmisen enää kannata antautua
lukutielle. Täytyy olla rikas sitä varten. Miten luulet ihmisen
tulevaisuudessa suoriutuvan lukuveloista? Sellaista taakkaa en soisi
pahimmalle vihamiehellenikään, saatikka itselleni. Minä rupean
afäärimieheksi. Mahdollista, että täytyy käydä vähän kauppakoulua. No,
mitä sanot, äiti?
Tekla Surpaeus siveli kädellään ylös, alas oven valkoiseksi maalattua
pintaa eikä uskaltanut nostaa katsettaan. Huoneen hämärä oli täynnä
heidän molempien salattuja ajatuksia ja tarkoituksia. Ei kuitenkaan
tuntunut tukalalta, sillä välkkyvä lahti, tähdet, kevätillan kukkeus
ja molempien näiden ihmisten kiintymys toisiinsa määräsivät yhteisesti
mielialan sovinnolliseksi.
— No, mitä sanot, äiti? toisti poika.
— En vielä tiedä, vastasi äiti, peläten äänellään särkevänsä hämärää. —
Kerro vähän enemmän.
Lulu tuli ja toi voileivät. Hän oli ne itse tehnyt ja toi ne kädessään.
Tätä ei äiti voinut katsella, vaan läksi hakemaan lautasta ja maitoa.
Sill'aikaa astui eteiseen Letta. Hän viipyi pikkuisen isän huoneen
ovella ja asettui sitten korituoliin vastapäätä veljeään, paljaat
käsivarret ristissä yli rinnan.
— No, sanoi Tommi hiukan ärtyneenä. — Yngve läksi isänsä kanssa — tai
he lähtevät kai vähän myöhemmin. Hän käski sanoa, että hän odottaa
sinua huomenna tavalliseen aikaan tavallisella paikalla. Katso ettet
petä häntä, niinkuin tänään. Hän oli suuttunut.
Tytön käsivarret paistoivat pimeässä ja kengänkärki värähteli
levottomasti.
— Arvasinhan minä, sanoi hän, — mutta minun syyni se ei ole. Kyllä
sinun kelpaa, menet ja tulet ja teet mitä tahdot. Mutta minä! Minua
vartioivat lohikäärmeet joka taholla. Tyhmä minä sittenkin olin,
olisin mennyt vain. Hertta se on itse päälohikäärme. Saat nähdä, äiti
ei anna sinun erota koulusta, ei hän anna minunkaan. Ja köyhyydestä
ja puutteesta vain puhutaan. Ei mitään toivoa näy olevan uusista
kesävaatteista. En minä viitsisi Yngveltäkään ottaa — ja uskaltaako
niitä sitten panna ylleen. Hertta huutaa heti niin että koko kaupunki
kuulee.
— Odota nyt vähän aikaa, kyllä saatte kaikki, tiuskasi Tommi. — No,
saatte, saatte.
Sisar sävähti ja painui yli pöydän veljeään vasten.
— Saamme, sanot. Mistä sinä saat rahaa? No kerro nyt. En minä puhu
kenellekään. Teettekö afäärejä Enok-sedän kanssa? Niitä rahoja ei äiti
huoli. Vaikka olisi aivan oikein, että setä maksaisi meille, kun hän on
ottanut kaikki isän rahat. Sanokin hänelle, että hänen pitää maksaa.
— Älä nyt siinä, kyllähän hän tietää.
— Mitä hän tietää! Sellainen lurjus. En yhtään ihmettele, ettei isä
antanut hänen tulla tänne. En tietänyt, että hän oli sellainen.
— Kyllä hän hoitaa asiansa, ole sinä hiljaa vain. Kauanpa se äiti
viipyy.
— Onko sinulla kiire?
— Kuinka niin?
— Aiotko vielä jonnekin?
— Nukkumaan tietysti.
— Nukkumaan?
— Mitä sinä naurat?
— En mitään, en mitään.
— Minä en kärsi sitä — että tiedätkin.
— Herra jess sentään! Ei, ihan totta, häpeän silmät päästäni, kun
kuljen kadulla ja kahviloissa. Kaikki katsovat. Hame on lyhyt, hattu ei
ole musta vaan vihreä. Kyllä köyhyys on hirvittävä asia.
— Johan minä sanoin, että saatte rahaa.
— Kun vain uskaltaisi uskoa lupaukseesi. Jos teidät saadaan kiinni.
— Mitä sinä höpiset, luuletko meidän tekevän joitakin konnuuksia. Ehei,
sellaisiin ei ryhdytä, vaan rehellistä sen olla pitää.
— Roskaa, kun on hulluja lakeja niin kuka niitä noudattaisi. Sinä
luulet, etten minä tiedä.
— Et mitään sinä tiedä, ole vaiti vain. Onko täällä vielä tänään
etsitty sormusta?
— Ei. Mutta kyllä se oli kaunis sormus, voi hyvänen aika kuinka se oli
kaunis tuossa sormessa. Kyllä sen joku ohikulkija otti.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Enhän minä tiedäkään. Mutta minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt
sen kiiltävän kärryjen raiteessa ja sitten se oli poissa. Tai enhän
minä tiedä, ehkei se ollut se. Mutta nyt äiti tulee, olen hänelle
suuttunut enkä viitsi olla täällä.
Tommi istui lauantai-illan hiljaisuudessa, kun äiti tuli. Hän oli
vienyt nuorimman lapsensa nukkumaan ja toi koko tarjottimellisen
ruokaa. Hänen kasvoillaan kuvastui vielä se mieliala, mihin hän
oli joutunut peitellessään Lulua. Poika oli kiertänyt kädet hänen
kaulaansa ja kuiskannut: sano vain »Lulu» kun ollaan kahden. Äiti laski
tarjottimen Tommin eteen eikä sytyttänyt tulta vaikka sitä oikeastaan
olisi tarvittu. Hän ei tietänyt, että Letta juuri oli lähtenyt siitä
mihin hän istuutui.
— Sinä epäilet Enok-setää, sanoi poika syödessään, mutta hän on
paljon parempi. Hän maksaa kaikki. Aiomme ruveta yhdessä välittämään
kaikkinaista kauppaa. Sedällähän on suuri kokemus. Ja hän osaa
englantia. Vuokraamme huoneiston nyt ensi päivästä. Meillä on ollut
harvinainen onni, saamme aivan keskustasta... No, mitä sanot?
Äiti puhui taasen hiljaa ja harvakseltaan, jottei särkisi illan
kauneutta.
— Minä en tiedä, mitä sanoisin. Ajatellaan. Ja koetetaan ajatella
mitä isä sanoisi. Minäkin tahtoisin teiltä lapsilta kysyä, mitä
nyt teen. Jotakin täytyy tehdä. Isän eläkehän ei voi riittää.
Hautajaiskustannuksista tuli velkaa ja meillä oli ennestäänkin velkaa.
Koetammeko vuokrata huoneita, vai myymmekö Niemenkiven — se ostaja,
joka on kysynyt huvilaa, tahtoisi vastauksen huomenna...
Tommi ei antanut äitinsä puhua loppuun. Esineet alkoivat meluta ja
läiskiä hänen käsissään eikä hän ajatellut illan hiljaisuutta, kun
puhui.
— Että sinä voit puhua niin, äiti. Olenhan sanonut sinulle, että hoidan
nämä asiat. Minä en tahdo, että tämä koti myydään. Lapset saa kuljettaa
kouluun vaikkapa autolla — hankin rahaa, hankin auton, jos niikseen
tulee. Mutta en kärsi, että puhutaan myymisestä. Mistä luulet meidän
saavan kaupungista huoneita? Kuonoon minä annan mokomallekin ostajalle.
Vai vastausta huomenna! Ostakoon hän huvilan vaikkapa kuusta tai
Venuksesta, se on sama se. Anna sinä nyt velkojen olla viikon päivät
rauhassa, niin kyllä saat rahaa. Mutta älä enää koskaan puhu minulle
myymisestä.
Äidin ääni oli käheä, kun hän sanoi:
— Meidän täytyy kaikessa toimia niinkuin isäsi olisi toiminut.
— Tietysti, tietysti. Mutta suoraan sanoen minä en enää jaksa noudattaa
tätä alituista punnitsemista ja harkitsemista. Uni minun on, äiti.
Titsia-täti siis ei ole tullut vielä? Se on kyllä kummallista, eikö
olekin? Kai hän on veljiensä luona.
Äiti kokosi astioita tarjottimelle ja tunsi kammolla, että kaikki taas
tänään jää ratkaisematta. Hänellä on edessä yö, jolloin epäilykset
taasen saavat mielin määrin raadella häntä, ei mitään hän ole saanut
selväksi. Täti on poissa, sormus on poissa, Tommin tulevaisuus on
liittymäisillään kapteenin hämäriin päämääriin, huvilan kohtalo on
ratkaisematta, Letta on kadonnut huoneeseensa eikä aiokaan tulla
lausumaan anteeksipyyntöä. Miten hän saa loppuun tämän yön.
Hän seisoi ääneti pojan edessä ja toivoi Tommilta lievennyksen sanaa.
Hän olisi ollut kiitollinen vaikkapa pienestäkin rohkaisusta.
— Roskaa, sanoi Tommi, — ilmaa kaikki tyynni!
— Mitä sinä tarkoitat? kuiskasi äiti.
— Kaikki tyynni vain. Koko elämä. Tänään elät, huomenna kuolet — mitä
tässä kannattaa surra. Mutta äiti, itse olet aina sanonut, että »kaikki
on niin pian ohi, että kaikki käy hyvin». Koko punaisen ajan toistit
näitä sanoja — ajattelen nimittäin, että toistit niitä sittenkin, kun
olin lähtenyt rintamalle.
— Silloin oli toista, sanoi äiti, kaipaus äänessä, ikäänkuin hän olisi
puhunut iäksi menneestä onnen ajasta. — Silloin eli isäsi, syyttömyys
vallitsi talossa. Ei ollut häpeää, ei ollut rumuutta. Mutta tämä tila
on sitä iankaikkista tulta, joka ei lopu...
— Ohoh, äiti — tekisi mieleni sanoa Tekla, pikku Tekla. Sillä sinä olet
kuin pelästynyt lapsi, kun sinä sanot: häpeä, rumuus. Aivan niinkuin
näkisit aaveita. Kummallista väkeä te olette te vanhanajan ihmiset.
Teille on olemassa kaikenlaisia pöpöjä, joita ei nykyaika näe. No, no,
no, älä nyt säikähdä... Mennäänkö nukkumaan...
— Tommi, sano minulle: minkä arvoista on elämä, jollei meillä ole
mitään pyhää?
— Suoraan sanoen: se ei olekaan minkään arvoinen. Mutta hauska se
voi olla tai ikävä. Ja miksemme tekisi sitä niin hauskaksi kuin
mahdollista. Mutta puhutaan näistä huomenna. Nyt mennään nukkumaan.
Hyvin sinä voit nukkua, äiti, sillä sinä et ole tehnyt mitään rumaa
etkä häpeällistä.
Äiti viivytteli pitelemällä pojan kättä. Ja taasen he seisoivat silmä
silmää vastaan.
— Saatko sinä unta? kuiskasi äiti.
— Nukun kuin pölkky.
Äiti kuuli hänen askeltensa nopeasti laskeutuvan alas ja sitten
siirtyvän niille portaille, jotka johtivat puutarhasta vinttikamariin.
Kuin pölkky, toisti hän. Onko hänen sydämensäkin puuta? Ovatko sydämet
yleensä nykyään puuta? Onko onnellisempaa omistaa puusydän, joka ei
tunne muuta kuin hauskan ja ikävän? Ei kärsimystä, ei häpeää, ei
pyhää...
Puutarhassa hohtivat omenapuut kuun säteiden valaisemina kuin hanki
sydäntalven revontulten alla. Pyhää siellä oli ja hiljaista kuin
kuolemassa.
Lida ja Hertta tulivat kotiin ja puhelivat kiihkeästi tullessaan. He
olivat kohdanneet setä Gabrielin, ja Titsia-täti ei ollut siellä.
Setä oli soittanut tänne, mutta ei saanut vastausta. Hän lupasi mennä
poliisiin. Varmaan oli jotakin tapahtunut.
— Kuinka äiti saattoikin olla hänelle niin kova?
Lida sen sanoi ja istuutui Tommin äskeiselle paikalle ja purskahti
itkuun.
— Mikä meille tulee eteen, jos hän todella... Hän oli antanut äidilleen
sanan, kun äiti oli kuolemaisillaan, ettei hän jätä sisaruksiaan.
Ajattele, että joku ihminen voi vaatia toiselta sellaista. Ja tuo
toinen on pitänyt sanansa. Setä kertoi, täti itse ei ole koskaan sitä
kertonut. Voi, äiti, äiti, ei yhtä rauhan päivää ole meillä!
Ei yhtä rauhan päivää. Ei rauhaa, ei mielenrauhaa.
Tekla Surpaeus liikkui huoneissa askarrellen. Talo hiljeni ja ulkona
hiljeni. Linnutkin hiljenivät. Vain tieltä kuului silloin tällöin
poikain ja tyttöjen naurua. Joskus valaisivat auton lyhdyt pihamaan,
tehden vastapuhjenneet puut maahan valuvine varjoineen epätodellisen
reheviksi. Maan tuoksu oli niin väkevä, että se miltei höyryten täytti
ilman.
Tekla Surpaeus asteli tottumuksesta porteille, valvoakseen, että ne
olisivat lukossa. Maantien melskeen ja hänen kotinsa välillä itse
asiassa ei enää ollut raja-aitoja. Mullan höyry tulvi juovuttaen
sieraimiin ja vilvoitti ohimoja. Kuinka ihanaa on oleva kerran elämän
helteen jälkeen nukkua mullassa turpeen alla.
Mitä?
Rakennuksen seinää vasten erottautui varjo, joka hiljaa liikkui
alaspäin.
Tekla Surpaeus jähmettyi siihen paikkaan ja tuijotti varjoon. Hän
kuuli jo askeleetkin. Hitaat, varovat askeleet. Varjo tuli alas
portaita, astui hiekkakäytävän yli, sitten kukkapenkereen poikki,
sitten marjapensaiden lomitse omenapuiden alle ja siitä aidan luo. Aita
risahti ja kuului jymähdys, kun mies aidalta hyppäsi nurmeen. Ei enää
näkynyt mitään. Mutta Tekla Surpaeus tiesi jo, kuka se oli ollut.
Silloin hän tunsi kuinka tahdon miekka putosi hänen kädestään, hänen
voimansa loppuivat ja aallot löivät yhteen yli hänen päänsä. Ilma
ympärillä tiheni ja tukahutti. Totuus on painunut pohjaan ja valhe
vallitsee. Vainajat takoivat lasten kohtalot ja elävien on turhaa
taistella. Tuolla hiipii rakkain lapsi. Pois jonnekin sitä näkemästä,
pakoon! Hän tuli erään tutun oven eteen. Kynnyksellä olivat muistot,
onnellisten, syyttömien aikojen muistot: ei tästä yli. Minne sitten?
Järveenkö? Vanha täti, odota, täällä on yksi, joka tulee mukaan. Mutta
hän ei jaksanut mennä takaisinkaan. Ei eteenpäin eikä taaksepäin hän
päässyt. Yö piteli häntä ja syytökset.
Vihdoin hän mursi muistojen rivit. Hän tunsi, kuinka hänen kätensä
tekivät raakaa työtä. Syyllisyys polki raa'asti syyttömyyden.
Häpeällistä se oli. Häpeä oli hänen sielussaan, häpeä hänen kodissaan.
Syyllisyys täytti sakeana ilman. Sitä oli niin kauas kuin ajatus kantoi.
Mutta syyllisyyden mukana tulee onnettomuus.