IV

Satakielet soittelivat Tommi Surpaeuksen mielessä, kun hän kevätyössä

asteli yli solisevien purojen. Luonto vaikeni ympärillä, oli se aika

vuorokaudesta, jolloin käki ja korpirastas lepäävät. Mutta nuorelle

Tommille oli tullut yö, jota hän kaiken kevättä oli toivonut — yö,

jolloin konsuli ja hänen poikansa olivat poissa.

Niitä asioita, joita varten he olivat lähteneet, ei voinut toimittaa

päivällä. Kukin oli haarallaan, yhtä tärkeissä toimissa.

He ovat poissa, poissa — vihdoinkin! Ah Raina, Raina... Tommi

Surpaeuksen sielussa soi ja solisi. Hän ei nähnyt koivuja, jotka

nuorissa lehvissään värähtelivät mäenrinteessä, hän ei huomannut niiden

tuoksua. Ei hän liioin kiinnittänyt huomiota kukkasiin, joita niitty

ojien varsilla oli valkeanaan. Hänen silmissään väikkyi pitseihin

ja harsoihin verhottu olento, joka nyt vihdoinkin on hänen. Pitkien

ponnistusten jälkeen. Hänen edeltään pakeni jokin valkea jalka,

vetäytyen silkkisiin laskoksiin. Pysähdy, pysähdy...

Turhaan pakenet, olet minun, olet minun vihdoinkin!

Hän kiiruhti ikäänkuin olisi pelännyt, että jotain sittenkin tulee

väliin. Yö voi loppua ja aamu koittaa! Tai ties mitä voi tapahtua.

Jolleivät ne juuttaat ole lähteneetkään, tai jos äkkiarvaamatta

palaavat matkaltaan vakoillakseen häntä. Vakoilleet ovat he kaiken

aikaa. Varkain on ollut otettava joka hetki ylhäällä Rainan luona. Se

parani hiukan senjälkeen, kun Yngve iski silmänsä Lettaan. Mutta ties

mitä konsuli taas on luvannut pojalleen saadaksensa hänet salaliittoon

kanssaan. Ratsuahan Yngve toivoo. Ehkä se on se, joka nyt on luvattu.

Mutta tämä yö on heillekin tärkeä yö — kallis saalis on kysymyksessä.

Huominen yö on tärkeä sekin, tärkeä varsinkin Tommille. Hänen täytyy

saada rahaa! Eikä siinä pienet summat riitä. Kun myy sielunsa, niin

myy kaihista. Sellaista sielun myymistä tämä on, sitä ei voi kieltää.

Mutta missäpä ne puhtaat asiat nykyaikana ovat. Roskaa, ilmaa. Rahaa

täytyy saada hinnalla millä hyvänsä. Huomisyö on sitä varten. Tämä yö

on toisia tarkoituksia varten. Onnea varten.

Raina, Raina, täällä on kihlasormus. Täksi yöksi annetaan se sinulle.

Oletko koskaan nähnyt näin kaunista sormusta? Sinä pidät kaikesta

kielletystä: tämä on itse kielletyn puun hedelmä. Odota vähän. Pian,

pian olen siellä!

Matka tuntui pitkältä, vaikka Miramarin katot olivat juuri tuossa

lehtojen takana. Hänen kulkunsa oli juoksua. Perhana — oliko siinä

vesilätäkkö. Kuka häntä koettaakaan nyt pidätellä? Joku makaa

polvillaan ja kietoo kahleita hänen jalkojensa ympärille.

Hän kyllä tiesi kuka se oli ja hän pusersi käden nyrkiksi taskussaan.

Antakaa te minun mennä, ette kutsu minua rukouksilla takaisin. Älkää

kuluttako polvianne, se on turhaa. Seuratkaa te omaa katkismustanne,

minä seuraan omaani. Teidän katkismuksenne perustuu sanoihin: ei sinun

pidä — minun katkismukseni sanoihin: sinun pitää. Minulla on tällä

hetkellä yksi ainoa tärkeä asia, kaikki muu on roskaa, kaiken muun minä

revin rikki kuin hämähäkinseitin. Harsot ja pitsit, kaikki minä revin

rikki — minä tahdon elää.

Huomenna minä pelastan kotini. Se on hauskaa vaaraa univormupirujen

juonien keskellä. Mutta tänään minä suutelen naisen valkoista jalkaa.

Hän sanoo ettei koskaan ole rakastanut muita kuin minua — ehkä se

on totta. Hän kietoo minut hiustensa mantteliin. Hänen hiuksensa

tuoksuvat, hänellä on maailman kauneimmat hiukset.

Tommi Surpaeus tunsi yhtäkkiä, että lehtokin tuoksui. Hän näki

yhtäkkiä, että koivutkin värisivät. Hän näki purot ja kukkaset ja

heikon rusotuksen korkeudessa tiheän hämärän takana. Onko tuo jo aamua?

Kaikki oli hiljaista onnen odotusta. Hän itsekin hiljensi askeliaan ja

hengitti. Yön ilma oli kuin yksi ainoa vilpoinen ja tuoksuva suudelma.

Hänen tuli ikävä, niin että hänen täytyi juosta. Ja siinä juostessaan

hiersi hän toisella kädellään valkovuokkoja, joita oli riipaissut

mukaansa. Pyörryttävä kaipaus ajoi häntä eteenpäin. Ei, tätä sormusta

ei hän enää anna pois, se on hänen oma sormuksensa. Tänä yönä se on

Rainan kädessä, mutta se on hänen ja Raina on hänen.

Mitä perhanaa — Rainan huoneessa on tulta. Tuli syttyy ja sammuu.

Sillä on jokin tarkoitus. Se on merkinanto, se on varoitus. Pirut ja

paholaiset, sinne on tullut joku, hän ei ole yksin, kaikki on mennyttä!

Tai leikkiikö hän, tervehtiikö hän? Kuka sinne olisi voinut tulla tähän

aikaan yöllä? Konsuliko ja hänen poikansa? Raina, sinä, leikitteletkö,

vai mikä on? Minä en anna pois sinua, on jo myöhäistä, en enää voi...

Siellä on tulta muissakin huoneissa, uutimien raoista sen näkee. Siellä

on vieraita. Olisiko Yngven ja rakennusmestarin retki epäonnistunut?

Tulta, selvästi.

Tultuaan vakuuttuneeksi tästä pysähtyi Tommi puun suojaan ja puri

kokoon hampaansa. Raivostuttavaa se oli. Äskeisen odotuksen huuma

vaihtui silmänräpäyksessä vihaksi, Rainaa vastaan, konsulia, Yngveä,

kaikkia vastaan. Yngveä varsinkin. Jos hän olisi ollut lähettyvillä,

olisi hän lyönyt häntä kasvoihin. Hän pusersi sormusta käsissään

niin, että luuli sen litistyvän. Juuri niin: litistyä sen piti,

kihlasormuksen, joka ei saanutkaan kihlata! Jalkain alle se oli

poljettava, rikki helmet ja timantit.

No niin — roskaa, ilmaa! Tulee toisia öitä. Älkää luulkokaan, te

rukoilijat, että olette minut lannistaneet. Te olette tällä kertaa

minut voittaneet, mutta minä sanon teille: sinun pitää rakastaa niin

kauan kuin veri virtaa suonissasi — huomenna saatat olla kylmänä.

Hän naurahti ja paiskasi ruohot kädestään. Häntä hävetti tämä

epäonnistuminen ikäänkuin joku olisi ollut sitä näkemässä ja nauranut

häntä. Ja taittaakseen tältä naurulta kärjen, hän nauroi itsekin.

No niin, lähdetään kotiin nukkumaan. Ei tämä koko maailman asia ole.

Kaunis ilta, kaunis niitty ja tuollahan on kuukin. Mennään huomenna

kiltisti kouluun. Olisi sentään hyvä päästä kunnialla luokalta. Kunhan

eivät saisi vihiä siitä huomisiltaisesta. Mutta mistäpä ne. Kyllä se

niin taitavasti on järjestetty. Ja sitten rahat pöytään ennenkuin

asianajaja ehtii pesiä Niemenkiveen. Letta, se pahuksen tyttö, se

tietää jotakin ja sen kieli ei ole luotettavimpia.

— Hohoi — hohoi!

Se on Raina. Hän huutaa ikkunastaan. Onko hän hullu? Ja nyt huutaa joku

toinenkin, mitä perhanaa he tarkoittavat? Tietysti ei auta muu kuin

lähteä perille ja näyttää rehellistä naamaa. Raina on sentään katala,

kun asettaa hänet tällaiseen välikäteen. Mitä hemmettiä tässä nyt

sitten sanoo syyksi yölliseen kävelyyn? Sammakkoja metsästämässä — hm.

Ei juuri muita elukoita ole liikkeellä. Katselemassa yön kauneutta —

ja miksi juuri märällä niityllä Miramarin alla? Täytyy kuin täytyykin

tekaista jokin hyvä juttu. Jotakin poliisien silmälläpidosta voi

keittää kokoon, — jotakin valmistuksista huomista ehtoota varten.

Turha vaiva, hän huomasi ojentaessaan Yngvelle kätensä, että Raina oli

pitänyt huolen kaikesta. Yngve tuli vastaan aidalle, paiskasi savukkeen

ojaan ja rupesi heti puhumaan:

— Missä hiidessä sinä niin olet viipynyt. Siitähän jo on runsas tunti,

kun äiti sinulle soitti. Sinähän tarvitset pukeutuaksesi yhtä paljon

aikaa kuin paras primadonna. Täällä on helkkarin puute miehistä. Hyvä

joka tapauksessa että tulet. Voit jäädä tänne yöksi. No, skruuvaamiseen

tietysti, mihinkäs muuten. Pappahan on afäärimatkalla niinkuin tiedät

ja palaa huomenna vasta. Oikeastaan ei hänen sopisi vielä huomenna

tulla, mutta on diplomaattikutsut illalla eikä hän voi olla niistä

poissa. Joko olit ehtinyt sänkyyn? Suuttuiko mammasi hyvin? Kyllä minä

hänelle selitän, kun tavataan. Täällä on auto pihassa, pitää lähteä

faareja kyytiin. No, niitä on täällä sekä lähtemään että jäämään —

talo täynnä. Meidän Rainan jalka on vähän pipi, niinkuin tiedät, mutta

mukana hän silti on, toinen jalka tohvelissa.

Yngve puhui luonnottoman ääneen, ikäänkuin julistaakseen tärkeitä

totuuksia näkymättömille olennoille, jotka yön peitossa niitä

odottivat. Salapoliisit tietysti. Tommista tuntui kuitenkin, että

nämä varokeinot olivat liian läpinäkyvää laatua ja hän ryhtyi heti

parantelemaan.

— Hittoako sinä huudat, kuulenhan minä vähemmällä. Luulin minä nyt

täällä olevan parempiakin asioita kuin skruuvaaminen. Hälytetäänkö

ihmisiä nyt vuoteesta skruuvaamaan. Minä menen kotiin yksintein.

— Etkä menekään, ne ovat lyöneet vetoa, selitän heti. Kehenkä sitten

turvaa, jollei naapuriin. Veto on veto, ei se mikään turha ole. Se

on se rakennusmestari, joka sotkee ja tahtoo pois. Tai totta puhuen,

hänellä on kokouskin, niin, keskellä yötä.

— En minä rupea. Lähden kotiin.

Yngve veti häntä kovakouraisesti käsivarresta ja he astuivat auton

ohi, jonka etuistuimella tuttu kuljettaja nuokkui. Tommi torui kaiken

aikaa vastaan ja Yngve pyysi ja vakuutteli. He olivat niin kovaääniset,

että olisi voinut uskoa poliisin väliintulon piakkoin tarpeelliseksi.

Samaan aikaan oli kuitenkin liike tiellä käynyt vilkkaaksi, jopa

remuavaksikin, juhlat pallokentällä kun nyt olivat loppuneet ja iloisin

osa yleisöä palasi. Mahdollisesti täytyi siis järjestyksenvalvojien

pysytellä siellä.

Eteisessä, joka ei ollut valaistu, seisoi talon emäntä, yllään pitkät

vaaleat vaatteet, käsi ojennettuna tulijaa vastaan.

— Anna anteeksi, sanoi hän kuiskaten, — että minä näin myöhään hälytin

sinut tänne, mutta...

Tommi ehti ajatella: jo kaksi viikkoa sitten tiesit tämän päivän ja

lupasit minulle tämän yön. Silloin kävi Yngve kiinni keskusteluun,

kuiskaten hänkin:

— Nuuskijat ovat kierrelleet nurkissa. Toissayönä olivat puhutelleet

piikoja ja nämä naudat menivät vastailemaan heille. Mahlajan asunnossa

oli tänään tarkastus. Sentähden ei poika voi lähteä huviretkelle, vaan

sinä lähdet sensijaan. Tekeehän mielesi rahaa, tiedänhän minä. Tuoss'

on takki ja lakki, kukaan ihminen ei tunne sinua, kaikki on valmistettu

ensiluokkaisesti, niinkuin huomisiltaakin varten. Jos tahdot, niin saat

Mahlajan keltaiset saappaatkin. Varmasti sopivat. Pistäpäs jalkaasi...

— Lasi teetä, kuiskasi talon emäntä, — me olemme kaikki yläkerrassa

minun luonani. Saanko nojata käsivarteesi, Tommi... Jalka on yhä

kipeä, en saa sukkaakaan ylleni. Luulen että huomenna kutsun tohtorin.

Soittaisitko, poikeliini, kyökkiin, että tuovat teetä. Koetatte

saappaat sitten. Teillä on aikaa yllinkyllin. Tappeluthan on tilattu

kello yhdeksi, eikö niin? Mainio juttu, olen ollut pakahtumaisillani

nauruun. Ei nyt luulisi siihen aikaan olevan liikkeellä niin paljon

konstaapeleja, että heitä riittää rantaan. Hehän tekevät viime

kierroksensa kello yksi ja ovat tietysti jo silloin unissaan. Yhtäkkiä

alkaa sillan luona aika rähäkkä: kaksi humalaista tappelee, huutavat

hengen hädässä. Tuskin ovat konstaapelit saaneet pukarit toisistansa

eroon, kun kahvilan takana taasen alkaa aika meno. Sill'aikaa ajaa auto

rantaan ja korjaa saaliin. Hui hai, ei kenelläkään ole aikaa ajatella

autoa. Mahlaja on jo maksanut haavoistakin. Veren täytyy vuotaa, muuten

eivät nuuskijat usko. Mutta kun he näkevät veren vuotavan, niin he

uskovat. Oi joi, joi, että pitääkin olla tämän jalan kipeänä. Jestapoo,

minä olisin pukeutunut pojaksi ja tullut mukaan. No, ratsastuspuvusta

kelpaisi alapuoli ja yläpuoleksi otettaisiin konsulin kauhtana. Siihen

mahtuu vaikka jauhosäkki. Aijes sentään, sehän on hänen yllään. No

niin, enhän minä missään tapauksessa pääse mukaan tämän koipeni tähden,

mutta jesta sentään kuinka minä olen nauranut. Yngve hoi, käske tuoda

voileipää ja hummeristahan tämä Tommi pitää. Mutta kiiruusti... Oi

kulta pikkinen, kuinka olen onneton, että tämä näin kävi, koko viikon

olin iloinnut. Mutta ne juukelit eivät voineet lähteä ohjelman mukaan.

Ukkeliinin täytyi ja hänestä päästiin, hänellä oli rakkaat kesehtinsä,

mutta poikeliini jäi. Ne syyttävät tarkastusta Mahlajan luona, Mahlaja

ei sentähden voinut lähteä ja sitten piti ottaa minun pikki muruseni.

Mutta kyllä me ne vielä petämme. Jestapoo, kyllä minä sen sanon, että

jos ovat viisaita, niin olen viisas minäkin. Ukkeliinihan on aina

matkoilla, mutta kyllä täytyy alkaa reissata poikeliininkin, koska

hänkin nyt rupeaa afäärimieheksi. Saakos hän sen teidän korean Letan

konttoriinsa? Kehuu, että saa. Älähän hätäile, niitä on nyt siellä

poikia koolla, skruuvaavat ja pikkisen ryyppäävät...

Raskas verho meni umpeen heidän takanaan ja he olivat pimeissä

portaissa, joitten alapäästä erotti Yngven astunnan ja yläpäästä

herrain puheensorinan. Tämä rajoitettu ala oli vastaiseksi ollut

rakastavaisten ainoa turvattu kohtaamispaikka, täällä oli nuori

Surpaeus ensi kerran kaksi viikkoa sitten temmannut syliinsä konsulin

rouvan ja vain täällä oli hänen sittemmin onnistunut ryöstää itselleen

ne muutamat lyhyet huuman hetket, jotka antoivat hänen aavistaa, mitä

mahtoi olla kokonainen tunti, päivä, yö tämän naisen seurassa. Monta

retkeä oli hän tehnyt Miramariin, toivoen edes kerran tapaavansa

Rainan yksin. Mutta hänen ympärillään oli aina ihailijoita tai

ystävättäriä, auto kuljetti niitä yöt päivät — niin, yötkin, sillä

Martomaan ja muiden taiteilijain päähän pisti joskus tulla yölläkin.

He kohtelivat häntä, Tommia, kuin lasta. Hän vihasi heitä ja ajatteli:

kyllä minä teille näytän! Ja pian hän näyttikin, sillä Rainan hän

ryösti heiltä kaikilta, rippeitä he häneltä saivat, hymyjä ja rahaa

ja sensellaista. Mutta hän, Tommi, hän koppasi hänet uhkarohkeasti

syliinsä ovenavauksissa tai suuren kaapin takana pari askelta koko

seurasta. Ja täällä yläkerran porraskäytävässä, täällä omisti hän hänet

kokonaisen minuutin, muistamatta, että on olemassa konsuleita tai

muita arvohenkilöitä tai mitään maan päällä. Nytkin sukelsi hän Raina

Laxin huuliin, hiuksiin, niskaan, povelle, sukelsi, upposi ja rukoili

saavansa menehtyä, koskaan näkemättä muuta kuin tämän kuuman, tuoksuvan

merenpohjan, joka keinutti ja pyörrytti.

— Tiedätkö, huohotti hän rouva Laxin huulia vasten, — tämä on kauheaa!

Eivätkö ne pirut koskaan jätä meitä kahden. Minä en enää kestä tätä,

minä teen jotakin... jotakin hirveää. Sillä minä olen raivoissani.

Kuinka minä olen odottanut...

— Mutta niinhän minäkin! kuului huohotus häntä vastaan. — Meidän täytyy

rauhoittua, odottaa...

— Odottaa, odottaa... Mutta jollen minä voi! Sinä et rakasta minua, jos

voit odottaa...

— Pikki muruseni, olet suloinen. Mitä ne ovat nuo kaikki sinun

rinnallasi...

— Mutta sinä naurat ja hymyilet heidän kanssaan, sinä annat heidän

pidellä kättäsi — minä en kärsi sitä, _Raina_...

— Pikki muruseni, suutele, suutele, mitä ovat heidän kaikkien...

Hiljaa, hiljaa, meidän täytyy lähteä.

— Mitä sinä aioit sanoa? Raina, Jumalan tähden, mitä sinä aioit sanoa?

— En mitään, mitäs minä sitten. Jestas sentään, kuinka sinä puserrat

kättäni...

— Älä jätä minua tähän hirveään epätietoisuuteen, se tekee minut

hulluksi. Mitä sinä aioit sanoa?

— Mutta muruseni, paha poika, puserrat käteni sinelmille!

— Minä rakastan sinua, kuuletko. Jos sinulla on jotakin, vaikka mitä ja

kuinka pientä ja mitätöntä ja viatonta noiden toisten kanssa, niin auta

armias heitä ja sinua ja minua. Minä teen jotakin hirveää...

— Mikä sinulla on kädessäsi? Kuulepas, se on sormus! Ahaa, sinulla on

sormus. Kukas sen on antanut? Jestapoo, näytäpäs, annapas pikkisen

kurkistaa. Tunnusta pois: se on jonkun flamman antama. Aijaijai sinua!

Anna pian tänne, Yngve tulee.

Tommin pää pöyhitteli hänen niskassaan niinkuin lintu pöyhittelee

untuvaisessa pesässä. Untuvaa ja silkkiä olivat nuo tuoksuvat hiukset.

Rainakin oli mustasukkainen! Tommi riemuitsi hänen epäluulostaan,

se todisti sentään, ettei hänelle ollut yhdentekevää, antoivatko

tytöt hänelle sormuksia. Nopeudella, jonka alituinen varovaisuus ja

vaaranpelko olivat kasvattaneet, hän silmänräpäyksessä ryösti itselleen

kaikki, mitä siinä saattoi kaunottarelta saada ja piteli lujasti kiinni

sormuksesta, nautinnolla tuntien, että Raina jää epävarmuuteen, ehkäpä

tuskaan. He olivat kovaäänisessä riidassa, kun Yngve heidät saavutti.

Hän ei ollut aivan helposti petettävissä, Yngve, hän aavisti heidän

peittelevän todellista asiaintilaa, ja lausui sen häpeämättömästi julki.

— Vai, vai täällä te taas suutelette pimeässä. Odottakaa te, kun minä

kerron papalle...

Raina nauroi ja sanoi Tommin astuneen hänen kipeälle jalalleen. Oli

tehnyt niin kipeää, että hän oli pyörtymäisillään siihen paikkaan.

Niin, niin, sen kun kertoo ukkeliinille, niin kyllä ukkeliini antaa

Tommia korville.

Raina työnsi kädellään auki oven siihen pieneen turkkilaiseen

kamariin, joka kantoi rouvan budoarin nimeä. Sähkövalo, tupakansavu ja

alkoholintuoksu tulvahtivat sieltä vastaan, ja Tommi Surpaeus tajusi

yhtäkkiä kaikilla aistimillaan, silmillään, korvillaan, sieraimillaan

ja milteipä kielelläänkin jotakin, joka tähän asti oli ollut hänelle

tuntematonta. Mitä se oli? »Suutelette pimeässä», sen hän tunsi. Siinä

oli jotakin sanomattoman vastenmielistä ja tahmeaa, — kuinka hän olikin

täällä? »Suutelette pimeässä» — sanat läiskivät hänen ympärillänsä

ikäänkuin olisi heitelty maantien rapakkoa. Valkeilla käsillä

viskeltiin likaa. Roskaa, ilmaa! Se oli hänen omaa viisauttansa, mutta

se ei nyt auttanut. Mitä tekemistä hänellä oli tuon naisen kanssa,

joka tuossa paljain käsivarsin ja sielu alastomana julkeni astua

miesjoukkoon? Mitä tekemistä hänellä oli noiden miesten kanssa, jotka

loikoilivat sohvilla ja tuoleilla? Miten hän oli täällä? Hän kumarsi ja

kulki kättä ojennellen miehestä mieheen. Miksi hän sen teki? Hän näki

savuavien sikarien takaa hikisiä kasvoja — miksei hän ottanut saapasta

jalastaan ja lyönyt niitä?

— Tässä se nyt on! sanoi Raina, — tämä Niemenkiven ylpeän herran poika.

Hän uskalsi mainita Tommin isän! Mainita häntä äänellä, joka tuli

kuin torimyyjättären ääni lihaläjän takaa. Tommi aikoi kääntyä ja

hyökätä äänen kimppuun, mutta Martomaa ojensi hänelle kätensä ja sanoi

jotakin hänen kivääristään. Kysyi, joko hän oli ampunut sillä ja oliko

hän siihen tyytyväinen. Tommi tunsi hänen tarkoittavan, että se on

maksamatta ja kai hän sen nyt maksaa kun saa rahaa. Hävytön — olisi

sanonut sen suoraan, mitä hemmettiä hän tuolla lailla naamioi sanansa!

Täällä olisi pitänyt kulkea saapas vasemmassa kädessä ja antaa oikealle

ja vasemmalle, valkoisille käsille ja valkoisille poskille. Tuokin

Martomaa oli valkoinen ja parraton kuin tyttö. Kaksikymmentä litraa

konjakkia hän oli tinkinyt itselleen, hänen käsiensä kautta niiden piti

vuotaa taiteilijamaailmaan, kaikkiin taskumatteihin, joita otettiin

mukaan, kun mentiin istumaan. Löytösormuksellahan hän oli aikonut

kiväärin maksaa — täällä sormus vielä oli. Eikä hän anna sitä pois,

vaan viinarahat juuri ovat omansa siihen tarkoitukseen. Täällä, täällä

on sormus. Sanoiko tuo mies, että oli antanut kalliin kiväärin liian

halvasta? Kyllä se, piru vie, oli tullut maksamaan. Harmilla se oli

maksettu. Tommi tokaisi hänelle jotakin siitä, että hän antaa vehkeen

takaisin, mutta Martomaa vastasi, että minkä hän on humalapäissään

antanut, sen hän selvänäkin pitää. Söder ojensi hänelle kouran, joka

oli kuin sepän pajasta ja puhui syntymäpäivästään ylihuomenna. Piti nyt

vain olla varovainen, ettei hyvät humalat mene hukkaan, tämä lasti oli

muutenkin tullut niin hiton kalliiksi. Niin, niin, ei mitään epäluuloa

hän tarkoittanut, mutta Surpaeushan oli ensikertalainen, sälli tässä

salakuljetusammatissa. Lax oli hänkin sellainen uhkarohkea, niin

monessa liemessä kuin olikin poika keitetty. Ei, ei mitään epäluuloa

tai epäluottamusta. Senpätähden oli tämä nuori sotasankari tehtävään

valittukin, että tunnettiin neuvokkaaksi mieheksi. Koko seura oli

tervetullut syntymäpäiville — paitsi konsulinna, valitettavasti! Ei, ei

millään se käynyt päinsä. Oli herrakutsut. Toisen kerran naisia mukaan,

toisen kerran! Tohtorinnakaan ei saa näyttäytyä, siellä keittiön

puolella täytyy pysyä. Ja kyllä hän pysyykin, hän on sillä lailla

koulutettu. Kas, naiset täytyy kouluttaa, ei siitä muuten mitään tule.

Ei se sovi, että ne joka paikassa ovat. Niin, niin, Raina saa antaa

anteeksi, kauniille naisille ei tässä tapauksessa tehdä poikkeuksia.

Toimittaja Liukko huomautti, että hänelle oli aine tarpeellisempaa

kuin kenellekään muulle hänen tautinsa takia. Muille se tavallaan oli

ylellisyystavaraa — ja olikin. Hänelle se oli elinehto. Sokeritauti

ei ole mikään leikin asia. Mahlaja ei antanut Tommille kättä, he

olivat aikaisemmin tänään tavanneet. Hän seisoi keskellä punaista

mattoa, kädet raidallisten housujen taskuissa, kellonperät kauniisti

vedettyinä yli valkoisten liivien, joita voimakas rinta piti koholla.

Hän nauroi leveän, hyväntahtoisen naurun ja sanoi, että pojat panisivat

merkille, saattoiko jätkiin luottaa, aikoivatko he täsmällisesti.

He olivat saaneet niin hyvät kipurahat, että kyllä sillä hinnalla

kannatti antaa hakata itsensä vaikkapa pihviksi. Jos he osoittautuvat

kunnollisiksi huligaaneiksi, niin heille voi vastaisuudessa uskoa

uusia luottamustehtäviä. Herra Lax vanhempi huomautti, että hän menee

poikain mukaan, hän, suoraan sanoen, ei luota heihin, autonkuljettaja

se tällaisissa tapauksissa kyllä on pääasia, mutta vaunussakin sentään

täytyy istua miehiä eikä mitään nulikoita. Huudettiin joukolla, että

sodassakin tässä nähtiin, mihin pojat kelpasivat, ja nämä osaavat

molemmat ampua — sitä ei jokainen ajuri osaakaan. Ajuri ja ajuri, huusi

Lax Martomaalle, mikä vika siinä ammatissa oli? Kuka herrat kotiin

kyyditsi, kun eivät jaloillaan pysyneet. Parasta oli, että herrat eivät

ryhtyneet pilkkaamaan ajureja, kyllä ajurit tiesivät sellaisia asioita

herroista, että jos ne olisi pantu lehtiin, niin kyllä olisi möly

noussut, saakeli vie.

Konsulin veli iski nyrkin pöytään, hyökkäsi kälynsä luo, sylkäisi

mattoon, ja puhui ikäänkuin hän olisi ollut tekemisissä kyydittävän

kanssa, joka kieltäytyi maksamasta. Kaikki olivat äänessä yhtaikaa.

— Roope on hiljaa nyt, sanoi konsulinna, nousten syvästä

nojatuolistaan, — Atte on kieltänyt räyhäämästä, Roope muistaa sen.

Etsivät kiertävät taloa, ei saa koskea minuun, jestas sentään tuota

miestä, ilmankos konsuli on sanonut, että paras pysyä kuskipukilla eikä

tunkea tänne. Jestas sentään, Roope on paikalla hiljaa...

— Kuulkaas, kuulkaas, Lax, tuli Mahlaja väliin, — tulkaas tänne, kun

minä puhun. Katsokaas, teidän veljenne voi menettää koko konsulinarvon,

jos hänen veljestään kuullaan, että hän... Ja ettehän te toki sitä

tahdo, Atte kun on siitä maksanut niin paljon kuluja. Ei, ei, ei, ei

pidä kirota naisten seurassa. Kippis, otetaan tästä vielä — tuleehan

sitä nyt toista. No noin, Lax. Kuulkaas, mitä te saitte maksaa uudesta

kauniista liinaharjastanne? Se sopii mainiosti kuomuroskan eteen.

Mutta kuulkaas, ei minun sovi maksaa niille teidän lähettämillenne

ajomiehille enempää kuin kuusitoista markkaa tunnilta. Katsokaas,

vakinainen työ. Niin, niin, heinät ovat kalliita, mutta vakinainen työ.

Taiteilija Hiirala puhalteli konsulinnan kättä ja koetti saattaa

mielialaa tasapainoon.

— Hän on suurenmoinen, sanoi hän, — juuri niitä tyyppejä, jotka

maalataan takaapäin. Katsokaa tuota niskaa, sonni voisi sitä kadehtia.

Minä olen joskus etsinyt tämäntapaista mallia kautta koko kaupungin.

Hän on herkullinen.

— Minä en pidä hänestä, sanoi konsulinna, — minä, suoraan sanoen, en

kärsi häntä. Mieheni tulee vielä hänen tähtensä saamaan ikävyyksiä

— jestapoo, katsokaa nyt mitä hän tekee... Roope, ei saa koskea

taideteoksiin, se on savea, konsuli on tuonut sen ulkomailta...

Lax vanhempi seisoi hajareisin kälynsä edessä.

— Ja mistäs hän sinut on tuonut? sanoi hän ja tuijotti konsulinnaan

juopunein silmin. — Mistäs hän sinut löysi? Pelastusarmeijan

suojeluskodissa sinä istuit kuin lintu puurissa...

— Ulos minun huoneistani! Et enää koskaan astu tämän kynnyksen yli,

senkin pakana... Kyllä konsuli...

— Konsuli ja konsuli ja konsulinna ja Hippa! Hippa on minun paras

hevoseni ja konsulinna oli paras lintu koko puurissa.

— Nyt mennään tänne alakertaan. Noin, kas noin...

— Olkaa kiltti nyt Läksi! Toimitattekos minun muuttoni ensimmäisenä

päivänä...

— Minä kuulun tähän samaan säätyyn ja sakkiin, tietääkös herrat sen...

— Jollei tuota miestä saa pysymään alallaan, niin me kaikki joudumme

epäilyksen alaisiksi.

— Ulos ei häntä saa päästää ennenkuin hän selviää.

— Vai kuka tässä on humalassa? Herrat on humalassa, mutta ei Roope

Läksi! Ja tietääkös herrat, että minä olen kanssa pannut rahaa

kaljaasiin. Viisituhatta on minun rahojani kaljaasissa, joka tänään tuo

konj...

— Tukkikaa hiidessä sen suu...

— Konsulinna, älkäähän toki. Tiedämmehän kaikki, että hän on humalassa.

Kuulkaa... ei, mutta kuulkaahan, hyvä konsulinna... Minä elän niin

suuressa jännityksessä siitä, mitä pidätte taulusta. Se on kyllä kallis

taulu, mutta sitähän konsulinna toivoi...

— Ei ole varpunen tammikuussa köyhempi kuin oli tämä meidän

konsulinna... Mutta nyt siitä on paisunut oikea riikinkana, oikea

riikinemäkana...

— Kello on puoli yksi.

— Jaa-a, pitää alkaa lossata.

Tommi Surpaeus oli joutunut sohvaan sokeritautisen viereen ja tyhjensi

siinä lusikoittain teetä lasistaan, ikäänkuin hän olisi ottanut jotakin

lääkettä, jonka avulla hengittäminen täällä kävi mahdolliseksi.

Kuka minä olen? Mitä minä täältä haen? — sellaisia kysymyksiä hän

äänsi itselleen. Ne puhuttelivat häntä ja hän vastasi. Mutta hänen

sisimmästään kuului samalla kertaa kysymys: lausuivatko ne minun isäni

nimen? Ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut tukahtumaisillaan.

Jollei hän heti pääse ulos, niin hän pyörtyy.

Vai niin, iski seuraavassa silmänräpäyksessä hänen päähänsä, ne ovat

yhä polvillaan ja pidättävät minua! »Ei sinun pidä, ei sinun sovi!»

Rukoilijoiden työtä tämä on. Mutta minun pitää ja minä tahdon ja minä

teen mitä tahdon!

Hän syöksyi ylös matalasta turkkilaisesta sohvasta ja tuli konsulinnan

eteen. Raina oli itkenyt, hänen pieni nenäliinansa oli märkä sekä

kyynelistä että hajuvesistä. Se vapisi kädessä, joka pusertui rintaa

vasten. Hän puhui laulajalle ja maalarille, mutta kun Tommi tuli,

vetosi hän kokonaan häneen.

— Köyhä ja köyhä ja köyhä! Totta se pakana puhuu. Tuolla se sitä yhä

pauhaa, sillä me emme kärsi toisiamme. Kyllä se kohta senkin sanoo,

että minä olen myynyt kengännauhoja kadulla ja kerjännyt läkkikannuun

vanhaa ruokaa ihmisten kyökissä. Sanokoon, sanokoon, mutta kyllä

minä aina konsuli Laxille kelpaan. Ja vaikka minä olenkin veisannut

Siioninvirsiä päämajan pahnoilla, niin Ihan hyvä minä sittenkin olen

ontuja-Laxille. Herrajesta, jos te tietäisitte — ahhahhahhah. Ei ole

muuta kuin yksi asia, jota minä vihaan vieläkin enemmän kuin ukkeliinia

ja se on köyhyys. Minä vihaan vanhoja rikkinäisiä kenkiä, jotka ovat

kuin sukset — herrajesta, kun ne ovat jäässä ja käyvät kärjistä

kiinni katuun... Ja pumaseepuseroja minä vihaan ja kylmiä perunoita.

Herrajesta sentään, kun ne rämisevät kannunpohjalla! Oivoivoivoi. Ja

sitten ihmiset antavat sillinpuolikkaita ja moneen kertaan paistettua

puuroa — ja kaikki yhdeksi moskaksi vain...

Raina Lax vaipui takaisin nojatuoliin ja purskahti itkuun. Hän itki

katkerasti, hänen surunsa syöksyi esiin rehellisesti hänen elämänsä

suurimman kärsimyksen hetteistä. Siinä itkiessäänkin hän kiristettyjen

hampaiden lomitse kuiski sanoja: ette tiedä mitä on köyhyys, ette

tiedä...

Tommi Surpaeus tiesi.

Ei koskaan hän ollut rakastanut Rainaa sillälailla kuin nyt tällä

hetkellä. Hänen ulkonaista olemustaan hän oli rakastanut, hänen

hiuksiaan, hänen valkeaa niskaansa, silmiä, huulia. Hän näki nyt ensi

kerran Rainan sielun ja ymmärsi sen. Hän ymmärsi, minkätähden hänen

täytyi saada ympärilleen silkkiä, sormuksia, hajuvesiä. Köyhyys,

köyhyys oli kaikkeen syynä. Sellaisena kuin Raina tuossa nyyhki,

rakasti Tommi häntä uudella tavalla. Hänelle selveni, että hänen

täytyy pelastaa Raina, hänen täytyy erota konsulista ja tulla Tommi

Surpaeuksen vaimoksi.

Outo juhlallinen vakavuus valtasi Tommin sillä hetkellä, jolloin hän

oli tämän ajatellut. Hänen päänsä kohosi yläpuolelle kaikkia noita

muita, jotka tuossa teeskentelivät osanottoa. Kukapa heistä oli valmis

mitään tekemään onnettoman edestä. Ja te rukoilijat siellä kaukana

jossain, oletteko nyt tyytyväiset, näettekö nyt, että tässä on tosi

kysymyksessä! Olisipa saanut nuo vieraat ihmiset ulos ovesta, olisipa

saanut jäädä kahden Rainan kanssa. He häärivät hänen ympärillään ja

viekoittelivat häntä nauramaan. Tommi Surpaeus ajatteli, että hän nyt

tarvitsee rahaa enemmän kuin milloinkaan, hän vie Rainan pois täältä,

jo huomispäivänä. Minne?

Eräät kasvot kulkivat yhtäkkiä kuin kuva hänen ohitseen. Ne olivat

hyvin tutut ja hymyilivät kylmästi ja taipumattomasti. Äiti, äiti ei

koskaan tule tunnustamaan tätä naista, äiti ei tunne sääliä!

Hän ei tietänyt ketä hän sillä hetkellä vihasi, ketä rakasti, äitiä

vaiko silkkitukkaista Rainaa. Hän tiesi vain, ettei heitä saattanut

ajatellakaan yhtaikaa. Roskaa, ilmaa! koetti hän sanoa itselleen. Mutta

tämä oli asia, joka piteli kuin verkossa. Ei päässyt minnekään. Oli

tukalaa olla.

Yngve tuli kuin taivaasta. Hän hyppäsi ylös portaita

ratsastussaappaissa, yllään jostain lainattu lyhyt takki, nenällä

silmälasit ja kädessä valokuvauskone. Hän puhui kuiskaten ja torui

ja pauhasi. Ne olivat juuri keittiössä — no, kutka? Keistä tässä

nyt sitten saattoi olla puhe, jollei nuuskijoista. No, ne pirut

olivat taas olleet kyökissä. Tai yksi vain. Vettä tietysti pyysivät

juodaksensa, pyytelivät anteeksikin ja kysyivät jotain huvilannumeroa,

jota muka hakivat. Niinkuin ei niitä tunnettaisi. Ja nyt oli jo hurjan

kiire, mitä pahusta täällä meluttiin ja kiljuttiin ja viivyttiin?

Ei yhtä kolikkoa ansainnut sellainen trokari kuin tuo Niemenkiven

kamreerin poika. Ja nyt ei enää mitään helliä hyvästijättämisiä ja

kavaljeerimaisuuksia — no, mitä tuo mamma nyt tuossa...? Oliko se

olevinaan itkua? Hyi, älä viitsi, ei sinua kuitenkaan kukaan usko,

silmäsi vain tulevat punaisiksi... Ja Surpaeus siinä, pian vain ylle

määrätyt tamineet ja autoon heti paikalla.

Tommi tunsi halua lyödä ystäväänsä Yngveä. Tällaisessa hirvittävässä

seurassa Raina oli. Tommin valtasi yksi ainoa ajatus: saada Raina

pian pois täältä! Mutta miten lausua hänelle lohdutuksen sana ennen

lähtöä. Hänellähän oli sormus taskussaan, hän antaa sen Rainalle nyt,

lähtiessä. Sormuksen kautta hän sanoo onnettomalle, että hän pelastaa

hänet. Raina ymmärtää sormuksen kautta paremmin kuin mistään muusta,

että Tommi tarkoittaa täyttä totta. Sormus ei voi muuta merkitä kuin

että hän kihlaa hänet, hän säälii häntä, hän nai hänet! Sormus on

Heinin — olkoon vaikka Kiinan keisarinnan, sitä ei nyt ole aikaa

ajatella. Jumaliste, Heini saa sormuksensa takaisin, Rainalle hän antaa

toisen, vielä paljon kauniimman ja kallisarvoisemman. Tämä tarvitaan

nyt lainaksi, hän kertoo sen kaiken sitten jälkeenpäin Heinille,

Heinistä ja Rainasta tulee ystävät.

Heinistä ja Rainasta ystävät — no, tulipa ajatus! Ei koskaan.

Mutta juuri siksi, että Raina on niin hyljätty, hän hänet kihlaa.

Köyhyys on hirvittävä asia kauniille naiselle. Ja Rainan liikuttavia

silkkisiä hiuksia voivat he kaikki kadehtia... Olivat jo saaneet Rainan

nauramaan, Mahlaja seisoi hänen edessään ja liehutteli, pitäen kiinni

kahdesta kulmasta, hänen pientä nenäliinaansa, jotta se muka kuivuisi.

Ja Raina sanoi, että hän oli hirveän herttainen tuossa uudessa somassa

takissaan, joka oli juuri kuin pääskysen mallin mukaan. Niin, niin,

eikö pääskysellä ollut juuri tuollainen vaalea rinta niinkuin nyt

rakennusmestarilla liivit ja raitaiset housut, ja sitten tuollainen

pitkä musta selkä niinkuin rakennusmestarin takki. Pääskynen varmasti

on antanut tuon mallin. Jestapoo, kuinka se olikin somaa!

— Se pitää gentlemannilla olla pääskystakki, sanoi Mahlaja ja nauroi

leveän hyväntahtoisen naurunsa.

— Sellaista se on kun on rikas, sanoi Raina, temmaten uudelleen

silmilleen nenäliinan, jota rakennusmestari kuivatteli.

No siinä se oli! Nyt tuo konsulinna taasen väänsi kranat auki ja

nyt sieltä tulee vaikka kuinka paljon. Herrat eivät kuitenkaan enää

ottaneet surua todeksi, vaan nauroivat ja taputtelivat häntä.

He uskalsivat! Mutta odottakoot, kauan eivät he enää sitä tee. Raina on

hänen kihlattunsa tästä hetkestä...

— Mitä hemmettiä, pauhasi nuori Lax — tappelut ovat määrätyt

minuutilleen aivan niinkuin kanonaadi, ja täällä ei kukaan ole

tietääkseen. Joka nyt ei lähde autoon, se olkoon lähtemättä, minä menen

yksin — mutta korjaan rahat kanssa yksin!

Tommi kumarsi nopeasti konsulinnalle ja piti hiukan kauan kättään hänen

kädessään. Raina pusersi kiinni kätensä ja loi Tommiin kiitollisen

kyynelkostean silmäyksen. Kuin pyörryksissä säälin onnesta, juoksi

Tommi Surpaeus alas portaita, puki ylleen kaikki mitä Yngve käski,

ajattelematta muuta kuin sitä, että hänen nyt on vastattava Rainasta.

Rainalla oli jo hänen sormuksensa, hän oli kihloissa!

Yön ilma sivalsi viileällä kädellä yli hänen otsansa ja herätti hänet.

Hän istui autossa juuri Laxin vieressä ja toisella puolen ajuria

oli rakennusmestari. Vastapäätä hyräili Martomaa unisesti jotain ja

kuljettajan viereltä näkyi Yngve Laxin selkä ja pää, joka oli verhottu

vieraaseen lakkiin. Mentiin huimaa vauhtia, tienkäänteissä kallistuivat

kaikki toistensa syliin. Lax oli väellä ja voimalla työnnettävä

paikalleen, sillä hän nuokkui ja nukkui. Vastusta ei hänestä ollut,

koska hän kaiken aikaa oli unen maailmoissa. Oliko kuljettaja

suuttunut? Vuorosanat, joita he Yngven kanssa vaihtoivat, viittasivat

siihen. Oliko myöhästytty? Niin, miksi lähdettiinkin niin myöhään? Mitä

kummaa yleensä olikaan tapahtunut?

Raikas ilma yössä, joka paraikaa kääntyi aamuksi, ja vinha vauhti

autossa olivat siinä määrin huumanneet Tommi Surpaeuksen, että hän

hetkeksi unohti kaikki mitä äsken oli tapahtunut. Tämä kulku ja tämä

vilpoinen hämärä, jonka verhon takaa paljastui taivaankaaren väreihin

syttyvä taivas, vaikuttivat niinkuin uinti vaikuttaa keväällä, kun

vesi vielä on kylmää. Kaikki unohtuu ja on vain hopeinen aalto ja

käsivarsien riemullinen voima. Tommi tiesi, että jotain tärkeää on

tekeillä ja että hänen pian on kaikkine ajatuksineen antauduttava tähän

tärkeään. Mutta ensin täytyy kuljettaa pois nuo muut ihmiset. Sitten

tulee Tommi tänne hänen viereensä ja sitten he sopivat kaikesta. Mitä

ihmettä: hänellähän on revolveri taskussa. Tietysti. Sehän on hyvin

tärkeä tällä retkellä.

Hän muisti jo kaikki tyynni.

Sen, että Enok-setä moottorillaan on saapunut saaren taakse ja tulee

soutuveneellä rantaan, sen, että hän, Tommi, jokaisesta tällaisesta

retkestä saa kymmenentuhatta markkaa, sen että hänellä huomenna on

samanlainen ansio, sen, että hän tarvitsee paljon rahaa, äitiä varten,

Lettaa varten, niin, ja Rainaa varten...

Hän ei voinut ajatella eteenpäin, sillä kun vain hänen äitinsä

ja Raina yhtaikaa johtuivat mieleen, niin nousi hänen tunnossaan

sellainen epäsointu tai suorastaan riita, että täytyi kokonaan lakata

ajattelemasta. Se johtuu siitä, että äiti on kova ja säälimätön koko

sitä maailmaa kohtaan, mistä Raina on kotoisin. Tämä tosiasia on

kuin ylipääsemätön muuri. Mutta vielä on vähän aikaa, jolloin ei ole

pakko ajatella mitään. Aamu valkenee, koivut häämöttävät keltaisessa

kajastuksessa, petäjien rungot punertavat, kuusenlatvat palavat kuin

sinipunervalla liekillä. Aamurusko tekee tuloaan. Käki kukahtaa. Onpa

ihana tämä kevätaamu.

Sillä hetkellä jolloin Tommi Surpaeus oli ikäänkuin saanut käsiinsä

kevään maljan ja maistanut sen laidasta, näki hän rumuuden siinä

miehessä, joka nuokkui hänen vierellään. Hän näki myös, että kaikki

muut tässä hänen ympärillään olivat vieraat, vieras koko se maailma

mistä he tulivat, vieras Rainakin. Mutta hän on kuitenkin jo antanut

sinne kihlasormuksen, toisin sanoen kihlautunut sinne. Ja miehen täytyy

pitää sanansa.

Ne rukoilijat ne ovat, jotka pidättävät häntä, äiti ja täti Letitsia!

Ne eivät päästä häntä vapaaksi, ne ajattelevat häntä, ne huutavat häntä

kotiin.

Roskaa, ilmaa!

Ajetaan jo kaupungissa. Auto hyppii ja hytkii epätasaisella

kivityksellä. Kadut ovat autioina. Poliisit astuskelevat unisina.

Kukaan autossa ei puhele, on kiire, käännytään yhtäkkiä syrjäiselle

kadulle. Ei näy ainoaa ihmistä. Puutaloissa ovat uutimet alhaalla.

Pysähdytään. Kaikki astuvat autosta, Lax täytyy laahaamalla laahata

alas ja hänelle sanotaan, ettei saa mukista. Kuljettaja katoaa auton

taakse, ottaa pois numerolaatan ja asettaa sijalle toisen. Hän silmää

ylöspäin ja sammuttaa lampun.

Yngve Lax ja Tommi Surpaeus kättelevät muita ja asettuvat mukavasti

takaistuimelle. Vällyjä ja peitteitä otetaan esiin.

Ja nyt alkaa oikein sellainen hiivatin vauhti, sellainen, ettei maa

tunnu gummien alla. Menköön syteen tai saveen — tällaisen aamun takia

istuu vaikka linnassa! Tommi Surpaeus on päässyt kaikista ajatuksista,

hauskoista ja ikävistä, hän on myös vapaa kaikista siteistä. Tulkoon

vaikka mitä tämän aamun jälkeen, mutta nyt on hauskaa! Seikkailulle

mennään!

— Noh, huusi yhtäkkiä Yngve Lax hänen korvaansa, — mitäs sanot, eikös

olekin hauskaa. Ja kaikki on niin perhanasti valmistettua, että menee

kuin rasvattu. Mutta yhden minä olen unohtanut sanoa: sinun täytyy

ottaa aineet teille Niemenkiveen. Ymmärrätkö?

Surpaeus huomasi kyllä, ettei tämä tiedonanto ollut myöhästynyt

unohduksesta, vaan tarkoituksella. Mutta seikkailu oli ottanut hänet

valtoihinsa ja sitä hauskempaa oli, mitä enemmän nyt tuli vaaroja. Hän

huusi Laxille, että all right ja hänen sydämensä teki korkeita hyppyjä

ilmassa. Puut notkuivat, taivaanranta aaltoili, nukkuvien huviloiden

valkoiset portit hyppelivät. Hih!

Yhtäkkiä hiljeni vauhti ja molemmat nuoret miehet oikaisivat päätään

sivulle: kaksi ratsastavaa järjestyksenvalvojaa tuli juhlallisesti

ajaen tien käänteessä. Nuoret miehet kuulivat verensä kohinan ohimojen

kohdalla ja nojasivat huolettomasti vaunun selustaan. Silmänräpäykset

tuntuivat pitkiltä ja kohtalokkailta. Miehet hevosenselässä kääntyivät

katsomaan auton jälkeen. Auton vauhti oli taasen pyörryttävä. Ajettiin

meren rantaa pitkin. Yngve katsoi kelloaan.

— Kahden minuutin perästä alkaa ensimmäinen tappelu. Turha vaiva,

poliisit menivät juuri.

— Niitä voi olla useampia liikkeellä, vastasi Surpaeus, käsi revolverin

ympärillä.

Ajettiin ylös mäkeä. Linnut lauloivat. Kiiltävässä vedessä, jonka pinta

hiljalleen väreili, kohosi saari, puunlatvat punertaen aamuruskossa.

— Se on tuo! sanoi Yngve Lax.

Mäen alla alkoi koira kiivaasti haukkua. Mies ja nainen, jotka sitä

seurasivat, jäivät seisomaan. Tappelu! Metsiköstä kuului hirveitä

huutoja. Auto suhahti ohi, kiinnittämättä siihen huomiota. Huusiko

joku poliisia? Auto ajoi kesähuvilan ohi, jonka valkeitten pöytä- ja

tuoliryhmien pinnat kasteisina kiilsivät valjenneessa aamussa. Lahdella

näkyi vene. Se suuntasi kulkunsa saarta kohden. Oliko Enok-setä

veneessä? Sitä oli mahdoton tietää. Auto hävisi metsikköön ja sukelsi

seuraavassa silmänräpäyksessä esiin niemenkärjessä, jonka ympäri tie

kääntyi. Siellä se pysähtyi.

— Mitä perhanaa, nehän menevät saarta kohden, sanoi Surpaeus, kädet

kylminä, ohimot kuumasti takoen.

— Katso eteesi, tiuskasi Yngve Lax.

Rantakivien joukossa, joita kohden meri hiljaa henki, oli kolme

isoa keltaista matkalaukkua, aivan kuin jokin haaksirikko olisi

matkustajalaivasta viskannut ne tänne. Ne näyttivät viattomasti

sisältävän paitoja ja sukkia.

— Ovatko ne noin kauhean isoja, sanoi Surpaeus kuiskaten, — niitähän ei

mitenkään voi kätkeä.

— Mitä perhanaa varten meillä sitten on vällyt ja peitteet. Ei suinkaan

omaa nahkaamme varten.

— Olisi pitänyt kuljettaa pimeällä.

— On niitä kuljetettu sekä pimeällä että päivällä, niin että kyllä se

tunnetaan, mikä on parasta. No, käy hiidessä kiinni.

Iloinen seikkailu alkoi tuntua vakavalta. Miehet saivat panna

liikkeelle koko voimansa ja varovaisuutensa. Kolinaa kuului sittenkin.

Mihin tässä nyt asettaa jalkansa? Jos poliisi sattuu tulemaan, niin

ovat he mennyttä!

Koko lastaus niemenkärjessä oli kestänyt jonkin minuutin, mutta

tuntui siltä kuin olisi kulunut tunteja. Jalat epämukavasti oikoisina

matkalaukkujen päällä istuivat nuoret miehet entisillä paikoillaan

vällyjen alla, käsillään koettaen tukea tasapainoaan. Heidän oli vilu,

sydän jyskytti. Tuontuostakin haki käsi taskuun, missä revolveri

oli. Eikö tuo ollutkin kavioiden töminää? Vaunu kiiti vimmatusti.

Kuoppaisissa kohdissa töyssähtelivät ihmiset lastineen korkealle

ilmaan. Posket kylminä ja huulet sinisinä tuijottivat nuoret miehet

eteensä, sydän lyöden vasarana rinnassa.

Tappelu — toinen tappelu, no, nyt se alkoi.

He olivat sen tykkänään unohtaneet.

— Hiidessä, sanoi Surpaeus, — tuohan herättää kaikki ihmiset, kuinka

olette voineet olla noin tyhmät.

— Älä nyt siinä ole niin viisas, vastasi Lax äkäisesti. — Kyllä se

on oikein laskettu. Jos poliiseja nyt tulee vastaan, niin huudamme

heille, että humalaiset siellä puukottavat toisensa kuoliaaksi. Kunnon

huligaanit, kylläpä ne kirkuvat.

Ei kuulunut poliiseja. Huudotkin heikkenivät heikkenemistään, auton

loitotessa vaaralliselta paikalta.

— Mutta mihin kummaan minä Niemenkivessä panen nämä tavarat? sanoi

Surpaeus, yhtäkkiä muistaen, mitä hän oli luvannut. — Sinä tiedät

kummoista meillä on: jos joku meillä saa tämän tietää, niin hän

ilmiantaa meidät.

Tommi Surpaeus ei ollut saanut lausutuksi äitinsä nimeä. Lax lausui sen

häikäilemättä.

— Ei äitisi sinua ilmianna.

Ja hän naurahti.

Tommia raivostutti. Taasen oli Yngve uskaltanut. Hän oli

sanomaisillaan, ettei ota haltuunsa mokomaa likaista roskaa. Mutta

hänen mieleensä muistui rahat.

— Koetetaan nyt sitten puuliiteriä, sanoi hän.

— Sitä juuri minäkin olen ajatellut. Nostetaan tavarat teidän

vanhaan rekeenne, sehän on siellä perällä. Pannaan halkoja päälle.

Ylihuomisyönä siirrämme pois mitä ennätämme.

— Mutta mitenkä me saamme avaimen?

— Liiterihän on auki, etkö sen vertaa tiedä.

— Mutta koira?

— No, ei kai se omaa väkeä hauku.

— Eikö vain olisi parempi, että vietäisiin tavarat teille.

— Älä sinä rupea jänistämään. Ei niitä kymmeniä tuhansia niin

ilmaiseksi oteta.

Tommi Surpaeus tunsi ilkeän kylmyyden leviävän alas selkäänsä ikäänkuin

jotain märkää olisi laahattu pitkin hänen pintaansa.

Kyllä olen nyt verkossa, ajatteli hän. Kyllä olen nyt myynyt sieluni.

Hetkeksi kiihtyi heidän jännityksensä jälleen, mutta auto, joka tuli

heitä vastaan, ei ollut vaarallinen. Näyttipä melkein siltä kuin se

olisi liikkunut samoilla asioilla kuin he.

Lahdella välkkyivät hopeiset soimut yli purppuraisten pilvenkuvien,

jotka kertautuivat veteen. Luonto alkoi yön juhlallisesta vakavuudesta

sulaa päivän nauravaan iloon. Tommi Surpaeus ei nähnyt mitään tästä

kaikesta. Hän näki nukkuvan kotinsa. Hän näki sen oudossa viattomuuden

tilassa. Ei milloinkaan ennen hän ollut huomannut, kuinka se oli

hiljainen ja vakava.

Sellainen kuin hänen isänsä kasvot olivat kuoleman unessa.

Sellainen kuin hänen äitinsä hymy oli ollut silloin kun hän hänet

viimeksi näki. Kauan sitten. Kauan, koska siitä oli tapahtunut niin

paljon.

Häpäisijä! sanoi hän itselleen.

Hän avasi portin ja he alkoivat raastaa arkkuja sisään. Ei kukaan

herännyt, he olisivat saaneet ryöstää talon puti puhtaaksi. Vanha kuuro

koira nukkui rauhan unta. Tommi säikähti, kun vaahteran oksa pyyhkäisi

yli hänen päänsä ja vei pois hatun. Auto puhkui ulkopuolella, liiterin

ovi natisi. He kolistelivat pahasti, astuessaan kelkkojen, lapioiden

ja muiden kesäkorjuuseen pantujen tarvekalujen lomitse reelle. Tommin

rinnassa takoi sydän kuin moukari. Talossa nukuttiin hyvän omantunnon

unta, arkut kalliine tavaroineen jyskähtivät maahan eikä kukaan

kuullut. Nuoret miehet tulivat onnellisesti ulos liiteristä, painoivat

oven kiinni ja pysähtyivät vaahteran luo. Yngve Lax pyyhki hikeä

otsaltaan ja Tommi Surpaeus otti lakkinsa maasta.

— Menipä hyvästi, menipä hyvästi, puhkui Lax. — Ei yhtä nuuskijaa,

ei yhtä laukausta. Menipä mainiosti. Jos sinulla on tällainen onni

matkassasi, niin sinusta tuotapikaa tulee rikas mies.

Tommi ajatteli, että sitä hän juuri oli odottanut, että olisi poliiseja

ja vaaroja. Jonkinlaiseksi pieneksi sotatapaukseksi hän oli retken

kuvitellut. Ja sitten meni kaikki lysyyn. Hän ei kuitenkaan sanonut

mitään.

— Sinulla on onni matkassasi, perhananmoinen onni, jatkoi Lax,

paperossia sytyttäen. — Ja tämä liiteri on niinkuin tätä varten tehty.

Täällähän on tilaa huomisiltaiselle lastille ja vaikka kuinka monelle.

Surpaeus havahtui ajatuksistaan.

— Oletko hullu?

— En kuin viisas.

— Se ei tule tapahtumaan, että tästä tehdään varasto.

— Mutta se tulee tapahtumaan. Mikään poliisi ei lähde tarkastamaan

kamreeri Surpaeuksen kotia.

— Kuinka sinä uskallat!

— Mitä? Mikä on, etten uskaltaisi? Täällä ovat tavarat turvassa.

— Minä viisi niiden turvaamisesta!

— Niin, niin — mutta rahasta toki välität. Ehei, kyllä meidän nyt on

välittäminen, sinä et taida tietää mitä sakot ovat. Pidä sinä silmällä

tätä vajaa. Paras olisi, että avain hukkuisi muutamaksi päiväksi.

Ja sitten, kuule — katso sinä, että minä saan tavata Lettaa. Etkö

luule minun tietävän missä väleissä te olette meidän mamman kanssa.

Etkö luule minun nähneeni, että äskenkin hyvästi sanoessasi pistit

kirjelipun hänen käteensä. En häiritse teitä, tehkää mitä tahdotte.

Mutta minä tahdon Letan minä!

Tommi Surpaeus hyppäsi hänen eteensä nyrkit pystyssä.

— Mene pois nyt, muuten voi seikkailua jatkua...

— Minä en sinua pelkää.

— Mene pois!

— Älä nyt viitsi — minä olisin minäkin voinut ottaa meidän Rainan,

mutta kun sinun teki mielesi...

— Ota sinä hänet, ota Herran nimessä, en minä häntä huoli. Mutta mene

nyt...

— Älä nyt ole olevinasi. Niinkuin en minä tietäisi. Mutta morjens nyt

vain. Älä ole huolissasi, en sano Rainalle mitään, kyllä minä ymmärrän.

Mutta pidä huoli siitä, että saan tavata sisartasi. Hyvää yötä.

Hänen mentyään seisoi Tommi Surpaeus hetken liikahtamatta ja hänen

ajatuksensakin olivat täydellisessä liikkumattomuuden tilassa. Yhtäkkiä

tarttui hän kaksin käsin kiinni hiuksiinsa ja sydän kiertyi hänen

rinnassaan. Mitä hirvittäviä asioita olikaan tapahtunut?

Hän näki nyt yhtäkkiä selvällä silmällä kaksi maailmaa, jotka

sovittamattomina seisoivat vastatusten. Ne olivat aina olleet tässä,

hänen lapsuudestaan asti. Isän eläessä oli juopa niiden välillä ollut

ylipääsemätön, mutta isän kuoltua oli hän mennyt toiselle puolelle.

Häntä oli vetänyt sinne ja hän oli mennyt. Mutta hän ei saanut olluksi

siellä, sillä toinen maailma piteli häntä. Perintätavat ja muistot

pitelivät häntä. Ja hän oli varma siitä, että tänäkin yönä, ehkä tällä

hetkelläkin joku täällä ajatteli häntä ja kahlehti häntä ajatuksillaan.

Pitikö siitä iloita vaiko raivota?

Tuohon toiseen maailmaan, johon ei hän saanut tungetuksi juuriaan,

sinne oli hän joka tapauksessa tänään jättänyt kihlasormuksen. Hän

oli siis kihlautunut tuohon vieraaseen maailmaan ja nyt piti kai

alkaa sovittaa näitä molempia maailmoja keskenään. Miten sekin tulisi

tapahtumaan?

Ja mitä hän oikeastaan oli juovan toiselta puolen etsinyt? Jo

isän eläessä oli hän katsellut sinne, ensin uteliaana ja sitten

kaipauksella. Mitä hän oli sieltä etsinyt?

Iloa, vain iloa.

Ei mitään pahaa hän ollut tahtonut. Vain iloa hän oli ikävöinyt. Ja

tällaisiin selkkauksiin hän oli joutunut.

Hän asteli varovasti vaahteran alitse ja läheni pihamaata. Täällä hänen

kodissaan ne nyt ovat nuo kaihit aineet, joiden avulla sadat ihmiset

aikovat vangita luokseen ilon ja riemun. Tohtorin syntymäpäivävieraat

odottavat, taiteilijat odottavat, sanomalehtimiehet odottavat, ajurit

ja heidän yleisönsä odottavat. Kaikki ovat tässä odotuksessa veljiä.

Mitä erilaisimmat ihmiset ymmärtävät tässä odotuksessa toisensa. Eivät

he tahdo pahaa, ei itselleen eikä muille. Vain hiukkasen iloa he

tahtovat.

Mutta iloa mitä he odottavat ei ole. Seuraa jotain aivan toista.

Kummallista. Kuinka hän tänään näkeekin kaikki tällaisena? Illalla, kun

on koolla ihmisiä ja sähkö palaa, näyttää kaikki toiselta. Tuo vieras

maailma on luvallinen ja hyvä maailma. Aamu ja yksinäisyys luovat

kaikkeen toisen valon. Aamu näyttää hyvän ja pahan. Yöllä ovat ne yhtä.

Onko sitten todella hyvä ja paha? Onko sitten todella tunto, joka

haavoittuu niinkutsutusta pahasta?

On tunto, joka muutamassa tapauksessa sanoo: häpäisijä!

Hän ei sanottavasti kärsinyt tästä, hän ainoastaan totesi, että näin

oli. Mahtaa olla kovaa, jos alkaa kärsiä tällaisesta. Se on sitä

niinsanottua omantunnontuskaa. Mutta sitä ei hän toki tunne. On

vain niin omituista, kun noin silmillään yhtäkkiä näkee, mikä on se

niinkutsuttu hyvä ja se niinkutsuttu paha.

Se on äidistä peräisin tämä hetki. Äiti on kaiken yötä ajatellut häntä.

Ehkäpä hän vieläkin makaa silmät auki ja sydän lyöden tuolla avonaisen

ikkunan takana. Tommi tunsi kuinka hän sekä vihasi että rakasti häntä.

Eikö äiti nyt voi päästää häntä irti, eikö hän nyt voi ymmärtää, että

hänen täytyy elää omaa elämäänsä?

Eihän hän ole sinua pidätellyt! sanoi ääni Tommin tunnossa. Ei hän ole

sinulta mitään kieltänyt.

Niin, niin, mutta hän ajattelee minua ja se on paljon pahempaa! huusi

hän vastaan.

Tommi seisoi kasvihuoneen seinivierellä ja silmäili heleän vihreälle

nurmelle, jolle vaahterain oksaverkko loi varjonsa. Tuolla toisella

puolen tietä oli nurmi pengottu ja poljettu: siellä oli etsitty

kihlasormusta. Heini serkun kihlasormusta, tytön, joka oli ollut tämän

pojan ensimmäinen rakkaus. Tommin mieleen tuli suudelma, jonka tyttö oli

painanut hänen huulilleen kaikkien läsnäollessa. Hän istuutui kapealle

penkille ja hänen teki mieli itkeä.

Näkyy olevan tunto, joka sanoo: roisto, konna! Eikö ollutkin silloin

hänen mielensä niinkuin tämä keväinen nurmi tässä ja nyt se on niinkuin

tuo maa tuolla, joka on poljettu ja tallattu.

Hän rupesi riisumaan kenkiään. Linnut eivät välittäneet hänestä,

vaan lauloivat ilmojen täydeltä, suhahtelivat hänen ohitseen ja

pudottelivat puunlatvoista milloin minkin ruupusen. Sukkasillaan

asteli Tommi Surpaeus yli kotipihan tanteren, vaikka tämä varovaisuus

tuskin olisi ollut tarpeellinen, linnunlaulu kun upotti itseensä

hänen askeleensa. Kukkuu-kukkuu helskyi yli lahden, kukkuu-kukkuu

vuoresta ja kukkuu-kukkuu kotoisesta kuusikosta. Kodin pieni maailma ui

aamuauringon kullassa.

Kiertäessään auki lukkoa ylhäällä portaiden päässä kääntyi poika ja

muisti yhtäkkiä: huomenna tämä myydään. Ei, jo tänään.

Hänellä oli nyt rahaa ja hän tiesi voivansa saada sitä enemmänkin,

mutta hän tunsi samalla, että jo aikaisemmin oli myynyt osuutensa

kotiin ja ettei hänellä enää ole mitään oikeutta puuttua kodin

kohtaloihin.

V

Siitä päivästä lähtien, jolloin Heini serkun kihlasormus katosi, oli

järjestys Niemenkiven yhteiskunnassa järkytetty. Ei mitään saattanut

nähdä ulospäin. Kaikki tuntui olevan entisellään, aidat ja portit

pitelivät koossa kotia ja kevät kukki ja lauloi sisäpuolella. Mutta

ihmisten keskinäiset suhteet olivat menneet rikki, kukin kulki omaa

tietään, toisen toisesta tietämättä ja toisen salatessa toiselta

tarkoituksensa. Aidat ja portit eivät voineet pitää koossa ihmisiä.

Surpaeuksen perheen jäsenet, jotka ennen olivat muodostaneet ikäänkuin

touvin, mikä voimakkaasti yhteen kuuluen kannatti elämän iloja ja

suruja, erkanivat nyt toisistaan niinkuin säikeet heltiävät, kun touvi

on katkaistu. Jokainen oli joutunut väliaikaiseen tilaan valmistamaan

tulevaa, vielä salattua itsenäistä vaellusta. Aamuisin lähti kukin

haaralleen niin pian kuin suinkin ja kun aterioiden aikana jouduttiin

pakollisesti koolle, puhuttiin muista asioista kuin niistä, joita

ajateltiin. Jos joku vieras olisi tullut verranneeksi perheen jäsenten

kasvonilmeitä joku päivä sitten ja nyt, olisi hän huomannut niiden

muuttuneen. Jotakin murheen tomusta oli varissut yli kaiken. Ei enää

eletty vuorokauden neljänkolmatta tunnin mukaan, vaan ne olivat

mielialojen tiimat, jotka säätivät täällä lakeja, jouduttaen tai

hidastuttaen tapahtumia. Korkeassa jännityksessä kulki elämä eteenpäin,

ihmisten vaiteliaina vältellessä toistensa katseita. Perheen nuorin

jäsen yksin puhui ja etsi toisten katseita. Lapsen varhaiskypsät

kysymykset kaikuivat paljaassa rehellisyydessään tuskallisina kuin

sairaan omantunnon ääni. Hän toisteli sanaa miksi. Hän toisteli sitä,

kun hänelle annettiin lyhyitä ärtyneitä vastauksia ja hän toisteli

sitä, kun ei hän saanut vastausta ensinkään. Päivä kului vaikeitten

asioitten kuumeisessa jouduttamisessa. Yö ei tuonut lepoa. Korkea

jännitys oli toimessa unenkin aikana. Ainoa joka nukkui, oli koira.

Se ei syönyt eikä liikkunut. Se kaivautui kuoppaan sireenipensaiden

juurelle ja makasi, makasi päivät ja yöt.

Ulospäin ei kuitenkaan näkynyt mitään. Aidat ja portit pysyivät

paikallaan. Takatalvea ei kuulunut, kevät riensi kuumeisesti

kypsymistään kohti, kilpaa niiden kohtalojen kanssa, joita Surpaeusten

perheen jäsenet itselleen valmistivat. Kaikki tapahtui uskomattoman

nopeasti, ikäänkuin pitkäaikainen helle olisi tuleennuttanut kaikki

valmiiksi niin ettei tarvittu kuin lyhyt myrsky varistamaan hedelmät

maahan.

Kun Letitsia Surpaeus oli lähtenyt siitä portista, josta hän oli

kulkenut toistakymmentä vuotta ulos ja sisään, niin hänen mielensä

lenteli kuin häkkilintu, joka on päässyt vapauteen. Hänen oli

ihmeellisen kevyt olla. Hän oli hymyillen eronnut veljistään, jotka

päivänpaisteessa leikittelivät koiran kanssa, hän oli hymyillen

astellut ohi omenapuiden. Ei mitään velvollisuuksia, ei mitään

omaisuutta, ei ketään ihmistä — vapaa! Kaikki hänen aistimensa

täyttyivät ilman sinestä ja hänen jalkansa etsivät auringonsäteistä

siltaa korkeutta kohden.

Mutta tätä onnea kesti vain hetken. Kuolemaa ei tullut, päinvastoin

tarttui elämä lujin ottein häneen kiinni ja sanoi hänelle,

ettei hänellä nyt ole minne mennä, ei ketään ihmistä, ei mitään

velvollisuuksia, ei mitään omaisuutta. Ja niinkuin lintu pian huomaa,

ettei hän tule toimeen ilman häkkiänsä, niin huomasi hänkin, ettei hän

todella nyt tiedä minne kääntyä.

Hänessä heräsi kirvelevä kaipaus. Hän muisti lapset, jokaisen erikseen,

heidän hauskat vallattomuutensa ja pahantekonsa, hän muisti pienen

soppensa, jonne kaikki hänen muistoesineensä olivat jääneet, hän muisti

koiran, muisti veljensä. Kälyänsäkin hän yritti muistella kaipauksella,

mutta silloin satoi häntä vastaan kovia sanoja. Ne suomivat kuin

piiskan siima, ne ne juuri olivat ajaneet hänet kodista ja nyt ei ollut

ainoaa ihmistä. Veljet — ei, ei hän voinut lähteä heidän luokseen. Ei

enää kenenkään vastukseksi. Ystävätär, hän, jonka kanssa nuoruus oli

ollut yhteinen, hän jonka kihlattua Letitsia Surpaeus oli rakastanut

läpi elämänsä, Emilie, hän oli mielisairaalassa. Ollut jo kauan.

Kuinka kauan mahtoikaan olla? Kuinka olikaan ihminen saattanut asettaa

elämänsä niin, ettei hänellä ollut yhtään ainoaa ihmistä, jonka luokse

olisi voinut suunnata askeleensa? Olihan kuitenkin yksi, oli tämä sama

rakastettu, mielisairaan mies! Letitsia Surpaeuksessa leimahti elämä

liekkiin: nyt hänellä oli oikeus mennä hänen luokseen ja viettää siellä

päiviensä ehtoo! He ovat uhranneet koko voimansa kauden ollakseen

uskolliset annetulle sanalleen, nyt eivät he enää ketään vahingoita.

Parantumaton mielisairas ei kärsi eikä muista. Nyt on aika tullut! He

rakastavat toisiaan, ovat aina rakastaneet. Nyt harmaahapsina lienee

luvallista katsoa toinen toistaan silmiin, painaa toinentoisensa

kättä, elää saman katon alla, ympäröidä toinen toistaan hellyydellä.

Ja puhella. Paljon on patoutunut hellyyttä, paljon puhumista. Ehkä on

suotu elämää vielä joku vuosi, tai viikko, tai vaikkapa päiviä vain.

Kun vanha neiti tätä ajatteli, niin oli kuin hänen sisimmästään olisi

puhjennut esiin lähde, joka solisi ja lauloi. Vaistomaisesti peläten

ihmisten katseita oli hän väistynyt tiestä ja tullut kaiholle, mistä

näkyi kimmeltävä lahti ja sininen taivas. Siinä hän seisoi ja kuiski

mielettömiä sanoja, sanoja ilman yhteyttä, valoja, jotka oli tehnyt

yksinäisinä öinä, selityksiä ja vakuutuksia, jotka vuosikymmeniä olivat

odottaneet ääntä.

Hän oli unohtanut ihmiset ja todellisuuden, mutta nyt tulivat ne

molemmat. Ihmisiä astui paikalle ja hän muisti kaikki.

Ei, joka kerran on ottanut Elämän rautaisen sormuksen, se kantakoon

sitä uskollisesti loppuun asti. Ei mitään lievennystä, ei mitään

liehittelyä. Elämän sormus luovutetaan vasta suoraan Kuoleman käteen.

Kuolema — olisiko kuoleman aika nyt tullut? Joko olisi oikeus lähteä?

Varmaan on. Ei ole minne mennä, ei enää kelpaa mihinkään. Vai olisiko

vielä jotakin, jota saattaisi yrittää?

Jumala, sinä et voi vaatia, että menen pyytämään omaisiltani armoa.

Minä nöyrryn sinun edessäsi, mutta et tahdo minun alentumistani

ihmisten edessä. Ei, ei, ei, he eivät ole tahtoneet pahaa, eivät he

ole tarkoittaneet mitä sanoivat, mutta se teki sittenkin ihan kipeää.

Polttaa, kun vain muisteleekin. Jumala, olen väsynyt. Tiedäthän kaikki,

ota minut jo luoksesi. Olet hyvä ja ankara isä, katso minun puoleeni:

olenhan koettanut — voinko vielä jotakin? Sinä näet minut, sinä tunnet

minut. Olet hyvyydessäsi antanut minun vielä nähdä kevään — annathan

minun nyt tulla!

Hänen sisimpänsä kumpuili hiljaisemmin, mutta täynnä onnea, ajatellessa

kuolemaa. Sydämen lyönnit tuntuivat valtavina läpi koko ruumiin.

Hän painoi käden sydämelleen ja sanoi sille, että hän kiittää sitä

uskollisuudesta läpi pitkän elämän ja että se kohta saa levätä.

Lepoon!

Kun hänen huulensa kuiskasivat tämän sanan, tunsi hän onnea, joka oli

kuin se auringonlämpö, joka lepäsi hänen kasvoillaan. Tässä sanassa

kohtasi hän myöskin kuolleen veljensä. Hänkin oli aina ja uudestaan

lausunut tämän sanan. Mutta hän ei ollut lähtenyt vapaaehtoisesti,

velvollisuudet olivat pidelleet häntä täällä. Hän ikävöi lepoa, mutta

hän ei tahtonut pois ennenkuin lapset olisivat varttuneet suuremmiksi.

Lapset — Tommi! Vainaja ei ollut jättänyt sisarelleen mitään

velvollisuuksia, »sinulla on ollut tarpeeksi», oli hän sanonut. Mutta

on kirjoittamattomia velvollisuuksia, ja loppuvatko velvollisuudet

koskaan? Tommi — onhan hänellä äiti.

Minä en jaksa enää mitään, minä en kelpaa mihinkään. Minä en voi

palata. Minä astun alas tältä kalliolta, tuossa alhaalla on sininen

syvyys.

Jotta he löytäisivät sinun ruumiisi ja kauhu tulisi taloon, jotta

heidän rauhansa olisi iäksi mennyt. Jotta lapsille jäisi muisto siitä

ettet jaksanut loppuun asti, jotta heille jäisi se esikuva, että

vastusten tullessa ihminen itse saa katkaista elämän langan!

Hän näki lasten silmien tähtäävän itseensä ikäänkuin ne kaikki olisivat

olleet tuossa hänen edessään, hänen silmiensä ulottuvilla. Hänen

kätensä etsivät heidän hiuksiaan ja olkapäitään ja hän kuuli pienimmän

kysyvän: vanha täti, oletko sinä ollut vedessä? Onko vedessä hauskaa?

Mikseivät kaikki ihmiset mene veteen?

Hänen kätensä iloitsivat koskettaessaan hentoja olkapäitä ja hän tiesi,

että hän lasten vuoksi vielä jaksaa olla maailmassa, jaksaa vaikkapa

menehtyä kadulle, mutta omaa henkeään ei hän ota. Rakkaat, rakkaat

lapset... Hän oli niin elävästi tuntenut heidän läsnäoloansa, että hän

säikähti, tuntiessaan käsiensä alla oman pukunsa villaisen nukan.

Nehän ovat tuolla muutaman minuutin matkan päässä, siellä on koti,

siellä on työ, siellä on kaduttu kovia sanoja — palaa sinne, siellä

ovat ihmisesi, muistosi, velvollisuutesi!

Kuollut unohtuu niin pian, niin pian täyttyy tyhjä paikka. Jos

kuollut palaisi takaisin, niin ei hän ehkä enää olisi tervetullut.

Vielä vähemmän elävä, joka kerran sysättiin ulos. Sinä, jonka elämä

kihlasi raudalla, tao omasta kärsimyksestäsi kruunu, nosta se päähäsi

ja iloitse raudan kirkasta iloa. Jolle elämä kerran ojensi rautaa,

se katsokoon, ettei se ruostu. Kulta, jolla ihmiset kihlaavat, se

on tunteeton ja ruostumaton, kulta kestää vaikka rakkaus pettää.

Mutta rautaa täytyy vaalia joka hetki, se on tunteellinen, se ottaa

vastaan pienimmänkin uskottomuuden, rautainen koru silataan ainoastaan

ehdottomalla uskollisuudella.

Letitsia Surpaeus lausui näitä vuorosanoja ääneen ja sai niistä

selvyyden. Ja kun hän oli käsittänyt mitä hän on velkaa rautaiselle

sormukselleen, nousi hänen päänsä ikäänkuin siinä olisi ollut

kuninkaallinen kruunu, ja hän alkoi astella poispäin kodista, maailmaa

kohden, jossa ei hän tuntenut ketään ja jossa hän ujosteli kaikkia.

Hänen askeleensa kulkivat tahtovina, vaikka huulet yhä lausuivat

epäilyksen vuorosanoja.

Olet naurettava, näyttelet teatteria, tiedät itsekin, että ennen iltaa

palaat vanhaan pesääsi.

Olen naurettava, ehkä näyttelen teatteria, mutta tiedän, etten

enää palaa. Voin kaikkea muuta, mutta en voi olla tiellä. Menen

köyhäinhuoneelle, pyydän siellä kattoa pääni päälle, paikkaan siellä,

parsin siellä, siellä on paljon särkynyttä ihmiselämää — siellä minäkin

voin olla hyödyksi.

Ja kun lausut nimesi, niin mihin valoon saatat omaisesi? Luuletko, että

köyhäinhuone on sinunkaltaisiasi varten?

Menen siihen kotiin, joka on rakennettu minunkaltaisiani varten — on

koti niin sanotuille sivistyneille köyhille. Menen sinne, luen ääneen

niille, jotka jo ovat sokeita tai jotka ovat siksi tulemassa, paikkaan

ja parsin kaikille. Siellä on rikkinäistä sielläkin.

Ja onko sinulla se pääoma, joka avaa sinulle tämän kodin ovet? Niin,

niin, tarvitaan pääoma, määrätyt korot vuodessa, ennenkuin ovet

avautuvat. Teet viisainten, jos heti turvaat veljiisi. Näetkö nyt miten

lapsellinen olet ollut, kun pienen suuttumuksen tähden juokset kotoa.

Köyhällä ei ole varaa mielenosoituksiin. Olet vanha köyhä vaimo ja

kuvittelet olevasi morsian ja kantavasi kruunua. Mene veljiesi turviin,

ennemmin tai myöhemmin joudut tekemisiin järjestysvallan kanssa ja

saatat heidän nimensä vaaraan. Kun kantaa nimeä Surpaeus, niin on

velkaa sekä eläville että kuolleille. Ei ole vapaa. Ei pääse vapaaksi.

Minä panen sanomalehtiin ilmoituksen, haen paikkaa lapsenhoitajana,

kodinhoitajana, minä tahansa.

Näetkö nyt — et ajatellut askelta eteenpäin, kun läksit kotoa, et

ottanut mukaasi säkkiä etkä kukkaroa. Palaa kotiin, pelasta edes

itsekunnioitus. Olet naurettava, olet hullu — palaa.

Mutta hänen askeleensa veivät kiireesti poispäin, ikäänkuin pakoon

ääniä, jotka huusivat hänen sisimmässään. Hän tukahdutti äänet,

hän iski nyrkkinsä ujouteen, joka alkoi nyyhkiä, kun hän lähestyi

kaupunkia. Hänellä oli viime aikoina ollut niin vaikeaa olla vieraiden

ihmisten seurassa ja nyt täytyi mennä puhumaan laitoksiin ja laitosten

johtokuntiin. Jos ihmisruumis olisi ollut tahdon alainen, jos olisi

voinut tehdä sen olemattomaksi samalla hetkellä, kun elämä pakeni siitä

pois. Mutta se jäi olemaan ja kammottamaan, kului aika ennenkuin se

oli tomua ja tuhkaa. Täytyi odottaa kuoleman saapumista, täytyi väsyä

äärimmälle rajalle asti. Hänessä oli vielä paljon voimaa, täytyi väsyä

kokonaan.

Jota lähemmäs hän tuli kaupunkia, sitä avuttomammaksi hän kävi. Ei

hänellä enää ollut sormusta, puhumattakaan kruunusta. Hän olisi ollut

valmis nöyrtymään sen ihmisen edessä, joka oli ajanut hänet kadulle,

kun hänellä vain olisi ollut tarmoa kääntyä takaisin. Mutta hän oli

kerta kaikkiaan kääntänyt tahtonsa raskaan vankkurin kaupunkia kohden

ja sen pyörät vierivät sinnepäin ja hän meni mukana. Tahto vei hänet

vieraitten ihmisten eteen ja ylös vieraita portaita. Tahto pakotti

hänet puhumaan. Ja kun hän lamaantuneena taasen seisoi kadulla, nosti

tahto häntä kainaloista ja ajoi häntä eteenpäin, uusiin yrityksiin.

Täytyy väsyä loppuun asti, jotta olisi oikeutta levätä.

Hän väsyi. Hän kulki ja kulki, kysyi ja puhui, ajoi omien etujensa

asiaa, jopa purskahti itkuun. Nimeään ei hän sanonut. Olisi ollut

helpompaa, jos hän olisi sanonut sen, mutta sitähän ei hän voinut.

Vaikeaa oli sekin, että ihmiset katselivat häneen, hänen kulkunsa

oli kuin kujanjuoksua, mutta sitä ei voinut välttää. Päivä muodostui

ainoaksi pitkäksi piinaksi, jossa ei tunnu saumoja eikä solmukohtia.

Hän nousi ylös portaita ja laskeutui alas portaita, sanoi samat asiat

eri henkilöille, kuuli samat kysymykset, antoi samat vastaukset, sai

neuvoja, kiitti ja tuli kadulle.

Juuri ennen virastojen sulkemista joutui hän vanhan herran puheille,

joka nähtävästi tunsi hänet. Hän säikähti niin, että oli menemäisillään

pois asiaansa sanomatta. Vanha herra oli hyvin ystävällinen ja

sai tietää enemmän kuin hänen piti. Kun vanha neiti senjälkeen

tuli kadulle, oli hän niin järkytetty, että hänen täytyi etsiä

istuinpaikkaa. Jos vanha herra tuntee hänen veljensä ja toimittaa

heille tiedon siitä, mitä Letitsia Surpaeus on _tehnyt_...!

Mitä hän sitten on tehnyt? Jotain epärehellistäkö? Työtä hän on hakenut

ja velvollisuuksia. Hän pelkää siis turhaan.

Jos vielä olisi riittänyt virastoaikaa, niin hän nyt rohkeammin olisi

jatkanut toivotonta etsintäänsä. Mutta päivä kallistui iltaa kohden ja

liike kaduilla osoitti, että ihmiset riensivät työstään, kohden kotia

ja lepoa.

Heillä oli koti.

Vanha neiti harhaili ilman päämäärää, mutta vaistomaisesti pyrkien

syrjäkaupungille. Huomenna saattaa tulla vastaus hänen ilmoitukseensa.

Vanhempi sivistynyt nainen hakee lapsenhoitajaksi sivistyneeseen

perheeseen. Vastaus tämän lehden konttoriin nimimerkille »Lapsirakas».

Etteivät vain Mikael ja Gabriel olisi panneet liikkeelle poliisia. He

tekevät sen niin helposti.

Minne minä menen yöksi? Ei saa olla yötä kadulla. On lämmin, on

kaunista. Tämä on kaunis kaupunki. Minua väsyttää. Onko minun nälkä?

Kunhan en nukkuisi. Joko sireenit kukkivat? Suokaa anteeksi, herra

johtaja, en voi sanoa, kuka minä olen. Minulla on kyllä sukulaisia,

mutta sattuneesta syystä en voi kääntyä heidän puoleensa. Jaksan tehdä

työtä... ommella, hoitaa lapsia... rakastan lapsia... Kiitoksia, hyvin

paljon kiitoksia... Teen parhaani, osa on juuri lempiosiani... On

kolme osaa, joita aina olen halunnut esittää, tämä on yksi. En voinut

antautua näyttämölle, äiti kuoli, minä olin vanhin kodissa. Mutta minä

olen hyvin onnellinen, herra johtaja, jos saan koettaa. Ah, onko vain

yksi päivä — en tiedä voinko oppia. Mutta koetan parhaani. Jos saan

pitää roolivihon kädessäni. Haluaisin niin mielelläni kerran, yhden

kerran koettaa... Naurakoot, viheltäkööt minut ulos — yhden ainoan

kerran... Mitä, nukuinko minä? Tässä tulee kylmä. Minä tiedän minne

menen yöksi. Minullahan on vielä veli. Hän antaa minulle ruokaa ja

rahaa. Enok. Kuinka saatoin hänet unohtaa. Kenenkään toisen luo en

voisi mennä, mutta hänen tykönsä lähden mielelläni. Kun vain katsoo

tarpeeksi syvälle, niin tietää, ettei hän ole tahtonut pahaa. Hän näki

unta suuresta laivasta, jonka piti luoda siltoja maanosien välille.

Maailman suurin laiva siitä piti tulla, sen piti kantaa isänmaan

nimi kauas ja korkealle. Se oli Sampo. Koko kansan vapaaehtoisilla

varoilla se piti rakentaa. Siitä piti tulla kansan ylpeys. Enok, minä

ymmärrän sinut. Annathan minun olla luonasi yötä, huomenna ehkä jo saan

vastauksen sanomalehti-ilmoitukseeni. Mutta jollet ole kotona, niin

sitten menen majataloon ja huomenna tulen jälleen ja sinä pidät minusta

huolen. Tiedätkö, sinun täytyy jättää Tommi rauhaan, ethän tahdo tuhota

hänen elämäänsä. Hänen täytyy astua isänsä tietä, sinun tiesi oli

toinen. Ole kotona, Enok, kun minä tulen, minua väsyttää.

Enok Surpaeus ei ollut kotona. Sisar löysi hänen asunnolleen ja koputti

hänen oveensa. Talo oli kuin kuollut. Ei yhtä ihmistä tullut. Kivisistä

portaista kajahtelivat askeleet peloitellen. Olivatko ihmiset kaikki

maalla? Enok Surpaeus — siinä se nimi oli valkealla kortilla. Ehkä

voisi odottaa tässä kunnes hän tulee. Jos hakee vähän leipää, niin voi

olla tässä vaikkapa koko yön. Jos onnistuisi löytämään lapsia, joilta

äiti on kuollut, niin niillepä voisi olla hyödyksi. Niinkuin omia niitä

voisi rakastaa, pieniä raukkoja... Täällä tulee kylmä. Enok, missä sinä

olet? Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Sinun täytyy koettaa korvata

niille köyhille ihmisille, joilta otit kaikki. Ja Tommi sinun täytyy

jättää rauhaan.

Tommi — missä Tommi on? Hänen ei ole hyvä, hän on vaarassa. Enok, sinä

aiot häntä omaan laivaasi, mutta se uppoaa. Älä mene, Tommi. Kuule,

muistatko Tommi, kun sinä olit pieni — me olimme Niemessä, olimme

laiturilla ja teillä pojilla oli laiva. Ja te kiistelitte siitä, minne

se lähetetään ja mitä lastia otetaan. Kaikilla saarilla oli nimet,

jotka te olitte ottaneet kartasta ja kaukaisin ranta oli Amerikka.

Joku tahtoi lähettää graniittia Madeiraan, koskei niillä siellä ole

sitä, ja toinen koppakuoriaisen purjehtimaan Brasiliaan. Mutta sinä

sanoit, että lähdet itse Amerikkaan noutamaan kultaa, jos äiti tulee

mukaan. Muistatko, pidit äidistä niin paljon. Sinulla onkin sellainen

äiti, ettei kenelläkään. Älä lähde Enok-sedän laivaan, jollei äiti tule

mukaan. Minä tiedän, että se on vaarallista. Enok-setä pitää vaarasta

ja seikkailusta. Kun oikein tuulee, niin silloin lähtee Enok-setä

purjehtimaan. Ja kun myrsky on kaatanut veneen, niin ui Enok-setä

laudankappaleella rantaan ja nauraa. Enok-sedästä on ikävää yhdellä

kohdalla. Ei hän ole täällä kauan. Jonakin päivänä hänen tulee ikävä

Honoluluun ja vaikka hänellä täällä olisi linna ja sata huonetta

ja kultaiset vaunut, niin hän lähtee. Enok-setä on muuttolintu.

Enok-setä ei rakenna pesää eikä isänmaata. Mutta sinä joka taistelit

vapaussodassa isänmaan puolesta, sinun täytyy rakentaa. Ihmiset ovat

niin erilaiset, yksi löytää isänmaan siellä, missä hän syntyi, toinen

löytää sen lentävällä laivalla, kolmas siellä, missä sydän lämpöisenä

sykkii hänen viluista sydäntään vasten, neljäs unelmissaan, viides

pilvissä, kuudes kuolemassa. Kun menee tarpeeksi syvälle, niin ovat

kaikki yhtä. Syvälle, syvälle... uneen... autuuteen...

Letitsia Surpaeus vietti yön portaissa veljensä oven edessä. Hän oli

sairas, mutta hän jaksoi vielä liikkua. Oli sunnuntai ja sanomalehtien

konttorit olivat suljetut. Hän vältteli poliisia ja istui kirkossa.

Ei olisi pitänyt nukkua, mutta häntä uuvutti ja vilutti. Kun

jumalanpalvelus loppui, niin hän ihmisten mukana siirtyi kadulle

ja etsi veljensä portaat. Niistä tuli tuttu paikka, miltei koti,

varsinkin siitä nurkasta, missä hän oli ollut yön. Se oli niin pimeä,

ettei kukaan nähnyt häntä siinä. Välähdyksittäin hän tunsi, että on

menetellyt niin tyhmästi, ettei järkevä ihminen tee sellaista. Lähteä

pienen hermostuneen sanan tähden kodistaan, ilman rahaa! Seikkailu

se on, joka ihmistä vetää, toista valtamerelle, toista pimeihin

porraskäytäviin. Kaikki pakoilevat järjestysvaltaa ja löytävät siinä

viehätystä. Kaikissa on enemmän tai vähemmän sadunnälkäistä lasta.

Seikkailu näyttelee suurempaa osaa maailmassa kuin aavistetaan.

Välähdyksittäin hän näki joukon kohtalokkaita tekoja, jotka repivät

yhteiskuntaa ja joiden alkuperä löydetään vain seikkailunhalusta. Mutta

yhä enemmän hänen aistinsa alkoivat sekaantua. Hän alkoi pelätä, että

hän pyörtyy ja että hänet viedään sairaalaan. Hän tahtoi kuitenkin

tavata Enokin, hänellä oli hänelle asiaa ja muutenkin hänen oli häntä

ikävä. Ja sittenhän hän odotti vastausta sanomalehti-ilmoitukseen.

Entä jos hänen tielleen tulisi koti, josta äiti on kuollut ja jossa

on pieniä lapsia! Tämä odotus piti häntä pystyssä. Mahtoiko hän olla

hyvin huonon näköinen, koska joku antoi hänelle rahaa ja käski ostaa

ruokaa. Ja toisen kerran ojennettiin hänelle omena: äiti se oli, joka

käski pienen tyttönsä antaa sen. Lapsella oli hyvät siniset silmät ja

hän niiasi. Mutta Letitsia Surpaeus jäi pitelemään omenaa käsissään,

se seurasi häntä iltajumalanpalvelukseen ja sieltä veljen portaisiin.

Sitä ei voinut hävittää, se oli hedelmä hyvän- ja pahantiedon puusta.

Se oli portailla hänen vierellään, se puheli hänen kanssaan, se oli

lähetetty hänelle aurinkoisimmalta oksalta paratiisin puuta. Se oli

symbooli kaikesta siitä, mistä elämä kamppailee. Hyvän- ja pahantiedon

puu kasvaa keskellä maailmaa ja juuret ovat siellä missä on lepo.

Aurinko sattuu toiseen oksaan paremmin kuin toiseen ja toinen omena

on onnellisempi kuin toinen, mutta kaikki ovat saman puun hedelmiä ja

samat juuret ovat siellä huimaavassa syvyydessä.

Kaunis pieni omena, kuka sinä olet? Aurinkoa sinä olet ja maata. Minä,

minä olen rehellinen ja petollinen, viisas ja hullu, sairas ja terve,

elävä ja kuollut.

Enok, etkö jo tule!

Enok Surpaeus tuli auringon noustessa, juuri kun säteet joltakin

seinältä heijastuivat porraskäytävään, ja Letitsia puhutteli häntä

ikäänkuin he vielä olisivat asuneet yhdessä isänkodissa ja eilen

tavanneet toisensa.

— Hyvä, että tulit, minulla on sinulle tärkeää asiaa. Jäin velkaa

leipurille tämän valkoisen leivän tässä. Mene ja maksa se. Mene

sanomalehtikonttoriin ja ota vastaukset, tässä on kuitti sieltä, minä

jaksan vielä paljon, tiedät miten minä pidän lapsista. Tommi sinun

täytyy päästää vapaaksi, mene laivallasi minne tahdot, mutta hänen

täytyy rakentaa yhteiskuntaa. Rakas olet minulle, veljeni, kaikkia

rakastan. Jos saisin painaa Teklan rintaani vasten... Kuoleman päivä on

parempi kuin syntymäpäivä, mutta minä jaksan vielä paljon, minä tahdon

olla uskollinen rautaiselle sormukselleni.

Enok Surpaeus, joka onnellisesti oli tuonut maihin kaksi suurta lastia

kahtena kirkkaana kevätyönä perätysten, tarttui iloisesti sisarensa

käsivarteen, nosti hänet ylös ja kantoi omaan vuoteeseensa. All right,

nyt otetaan pikku pikari parasta konjakkia! Onpa hyvä, että sekin roju

kerran kelpaa kunnialliseen tarkoitukseen.

* * * * *

Kamreeri Surpaeuksen leski kulki tottumattomilla retkillä hänkin.

Hänkin nousi ja laski portaita, joihin ei hän ollut miehensä eläessä

koskaan kurkistanut. Hänkin joutui herrojen eteen, jotka tähän asti

eivät olleet mahtuneet hänen tuttavuuspiirinsä sisäpuolelle. He

eivät Letitsia Surpaeuksen kanssa kohdanneet toisiaan, koska eivät

joutuneet samoihin portaihin eikä samojen herrojen eteen. Kamreerin

leski myi huvilaansa ja etsi samalla asuntoa. Koti oli mennyt sinä

hetkenä, jolloin Niemenkivi oli tuomittu myytäväksi, eikä kukaan

voinut ajatella kodiksi sitä uutta paikkaa, jota nyt kaupungista

etsittiin. Se oli asunto. Äiti ja Lida etsivät sitä, minkä ehtivät. He

eivät olleet huvilalla aterioiden aikana, aamulla tarttuivat he heti

sanomalehtiin, lukivat huoneilmoitukset, tekivät niistä luettelon ja

läksivät. Kaupungissa veivät heidän tiensä kyllä erilleen, koska äiti

hoiti pääasiassa myyntiä ja Lida haki asuntoa. Iltapäivällä tuli äiti

huvilalle, nosti tuolin puhelimen ääreen ja alkoi soittaa ja puhella,

oudolla äänellä oudoille ihmisille. Huvilalla ei enää ollut sellaista

kuin ennen. Kukaan ei pyyhkinyt huoneessa tomua, kukaan ei pannut

vihantaa kukkamaljakkoihin, kukaan ei hoitanut niitä lukemattomia

pikkutehtäviä, joita vain kodin rakastaja saattaa keksiä. Se käden

kosketus, joka antaa kodissa jokaiselle esineelle turvallisen oman

paikan, puuttui. Soittokoneen kansi oli kiinni. Kukaan ei laulanut eikä

nauranut.

Kukaan ei myöskään huomannut lintujen laulua keväässä, sillä sille ei

ollut ihmisissä kaikupohjaa.

Äiti hieroi kauppaa, laski ja punnitsi. Tämä hänelle outo työ oli

niellyt hänen koko olentonsa. Tommi ja Letta saivat mennä minne

tahtoivat, kukaan ei tarkannut heitä. Kun äiti päivällisellä teki,

ikäänkuin velvollisuudentunteesta, lapsille selkoa siitä, mihin

pisteeseen nyt oli ennätetty, ei Tommilla ollut mitään sanomista ja

Letta huomautti vain, että piti katsoa, ettei myy liian halvasta.

Sedät olivat ottaneet haltuunsa Letitsia-tädin asian. He pelkäsivät

julkisuutta ja julistivat noudatettavaksi mitä suurinta varovaisuutta.

Älköön asiasta kukaan puhuko, he toimittavat tädin vahingoittumattomana

luokseen.

Eräänä päivänä sitten tapahtui paljon.

Tommi oli Laxin autossa päässyt aamiaiselle kotiin ja aikoi, nopeasti

syötyään, taas lähteä.

Katsahdettuaan kelloon pysähdytti äiti hänet huutamalla hänen nimeään.

Tommi seisahtui eteisen ovelle ja äiti tuli isän huoneesta.

— Sanoitko jotakin?

Äiti hymyili salaperäisesti ja kysyi hiljaa:

— Kuulehan, saanko antaa sinulle hiukkasen rahaa? Se kivääri kai ei ole

maksettu. Tiedät, etten koskaan anna, jollen anna mielelläni.

Äiti ojensi hänelle kättään, joka oli puserruksissa setelien ympärillä.

— Kiitos, en minä tarvitse. Mistä olet saanut rahaa? Joko... joko...?

Tarkoitan: et suinkaan sinä vielä ole saanut rahaa huvilasta.

— Niin, en tästä suuresta kaupasta, mutta minulla on, niinkuin näet.

— Kiitos, en tarvitse.

— Kuinka et tarvitse? Et suinkaan vielä ole maksanut kivääriä. Olen

ollut siitä hiukan levoton.

— Kyllä se on maksettu. Voin antaa rahaa sinullekin, jos tahdot.

— Todella? Mistä sinä sitten olet saanut?

— Olenpahan vain jostakin.

— Sedältäsi tietysti?

— En oikeastaan.

— Vai niin, vai niin. No sehän on hyvä.

— Antaisin mielelläni tyttöjen kesävaatteisiin...

— Tommi, tiedätkö mitä ne nykyään maksavat? Niin paljon ei sinulla voi

olla. Kyllä me tulemme toimeen. Katso, nythän minä saan.

— Se uusi asuntohan maksaa.

— Sinä lähdet jo kouluun?

— Niin, olen levoton Titsia-tädistä.

— Molemmat setäsihän ovat luvanneet hoitaa hänet.

— He eivät ole häntä löytäneet.

— Kyllä he löytävät. He käyttävät poliisia.

— Käyttävätkö he poliisia?

— Kyllä. Tässä hiljankin... Tai en minä tiedä. Oli vain kysymys

poliisista. Jossakin yhteydessä. En minä muista.

Äiti oli ollut sanomaisillaan: silloin kun Heinin sormus katosi. Hän

pidätti sanat viime hetkessä. Tommilta ei kumminkaan ollut jäänyt

huomaamatta, että hän hämääntyi. Hänen silmissään välähti.

— Miten oli kysymys poliisista? Sano se kaikki yksintein. Mitä sinä

salaat? Etkö luule minun nähneeni. Sinä muistat kaikki varsin hyvin.

Äiti kohotti päätään ja loi Tommiin silmänsä. Hän oli ollut

sitomaisillaan päänsä ympärille huivia, mutta hänen kätensä vaipuivat

ja huivi jäi höllänä päälaelle. Äidin silmät mykistyttivät pojan

hetkeksi.

Hän tietää jotakin, ajatteli Tommi. Mutta mitä? He ovat poliisin

avulla ajaneet minun askeliani. Ei ole ensinkään mahdotonta, että

he ovat nuuskineet varastot puuliiteristä. Ja he ilmiantavat minut

myöskin empimättä, jos niikseen tulee. Miten sitten käy? Alkaa tuntua

hauskalta. Nyt täytyy toimia viisaasti ja nopeasti. Ensi yönä täytyy

kaikki viedä pois. Ja minä tyhmeliini juuri kerroin, että minulla

on rahaa. Nyt se vasta taitaakin alkaa. Se meni niin helposti, että

harmitti.

Äiti näki mielialain vaihtelun poikansa kasvoilla ja tuijotti häneen

yhä vieraammin. Miksi Tommi yhtäkkiä kävi iloiseksi? Ei minkäänlaista

syytä ollut, mutta pojan silmät tuikkivat veitikkamaisesti ja huulet

tapailivat viheltelyä.

— Sano pois nyt, pikku Tekla, oletteko panneet poliisin liikkeelle?

— En minä ole mitään pannut.

— No kuka sitten? Sedätkö? Mitä he sitten etsivät?

— Voit kysyä heiltä.

— Mutta hehän eivät ole täällä, äiti. Sano nyt sinä, koska kyllä tiedät.

— Anna minun mennä, Tommi. Kysy sediltäsi.

— Minne sinä sitten nyt aiot?

— Minun täytyy tehdä luettelo maanviljelyskalustosta, joka seuraa

kauppaa.

— Täytyykö se tehdä nyt juuri?

— Hän on kysynyt sitä jo pari kertaa, mutta avain on hukkunut.

— Ai, onko avain hukkunut?

— Tyttö väittää illalla jättäneensä sen suulle ja aamulla se oli poissa.

— Kasvihuoneenko avain?

— Ei, puuvajan. Koetan etsiä vielä. Mutta sitten täytyy hakea seppä.

— Pikku Tekla, en ole tavannut sinua pitkiin aikoihin, tule juttelemaan

hiukan. Antaa heidän nyt vielä vähän odottaa luetteloaan. Seppää et

kuitenkaan enää tänään saa käsiisi.

Mitä on puuvajassa? ajatteli äiti. Onko hän kätkenyt sormuksen sinne?

— Äiti, kertovat kaupungilla, että täti on mennyt mereen.

— Kertovatko? Kuka?

— Hän on harhaillut rannalla, hänet on siellä nähty.

— En usko.

— Mutta jos se kuitenkin olisi totta.

Äiti ja poika istuivat nyt ikkunan alla ja ruutua vasten heidän

takanaan hehkuivat verenpisaran kukat.

— Parempaa minä uskon Letitsia tädistä, sanoi äiti.

— Miksi hän oikeastaan läksi kotoa? Oletteko te riidelleet? Oletko sinä

ollut hänelle paha? Tiedätkö, äiti, tämä koti ei ole enää mikään, jos

hän puuttuu. Niin, niin, äiti. Sinä, joka olet kaikille ihmisille hyvä,

kuinka olet voinut... Oi äiti, jos hänelle on jotain tapahtunut!

Äidin profiili erottautui ankarana valoa vasten ja hänen silmälautansa

olivat alhaalla, kun hän sanoi:

— Ottaa itsensä hengiltä — sen voi vain edesvastuuton ihminen. Jolla on

jotain velvollisuudentunnetta, se taistelee viime hetkeen asti, »Elämä

kihlaa raudalla», ne olivat hänen omat komeat sanansa. Ei, Tommi, niin

huonoa en hänestä usko.

— Mutta häntä on täytynyt kauheasti loukata ennenkuin hän läksi

täältä... Sinä et sano mitään, äiti. Mitä sinä olet hänelle tehnyt?

Äiti nousi mykkänä ja etsi huiviansa. Tommi otti sen lattialta, mutta

ei antanut sitä hänelle. Äidin kädet tekivät avuttoman liikkeen

ja jäivät sitten riipuksiin. Äidillä oli kummalliset kädet, hän

puhui niillä. Tommin silmät seurasivat pienen hetken sormia, jotka

muistuttivat jotakin outoa, värähtelevää liljankukkaa, sitten hän

jälleen katsoi ylös. Mitä oli äidin hiuksissa? Nehän olivat olleet

pikimustat. Hän muisti kuulleensa, että hiukset yhdessä yössä

saattoivat valjeta.

Äidin kädet olivat taasen vaienneet ja hän sitoi hymyillen huivia

päänsä ympärille.

— Mitä minä ole hänelle tehnyt? sanoi hän, toistaen pojan viime

kysymyksen. — Minä olen etsinyt syntipukkia, niinkuin ihminen tekee,

kun onnettomuus tulee. Syyttömät saavat aina silloin kärsiä meidän

murheemme tähden... Letitsia on minut kyllä ymmärtänyt. Minä olen

ottanut hänet lukuun uudessa asunnossamme, hän kuuluu meille. Jahka

saan asiat kuntoon, menen häntä noutamaan.

— Ja luulet hänen tulevan.

— Hän tulee, kun minä pyydän.

— Olet ihmeen tyyni, äiti. Minä pelkään, ettei hän enää ole elävien

joukossa. Hän on voinut astua järveen niinkuin me astumme nurmikkoon.

Jos hän on ollut sillä päällä...

— Tiedätkö sitten jotain varmaa?

— En.

— Sedät ovat luvanneet pitää hänestä huolen.

— Ja etsiä häntä poliisin avulla. Kuulehan nyt, äiti, mihin te täällä

aikaisemmin olette käyttäneet poliisia? Sanoisit nyt.

Äiti vaikeni ja punnitsi. Sitten hän ajatteli: tulkoon mitä tulee. Ja

sanoi:

— Etsimme serkkusi kihlasormusta.

Äiti oli hyvin kalpea, kun hän sen sanoi, ja hän tuijotti Tommia

jäykästi silmiin. Tommi ei teeskennellyt hämmästyessään.

— Ai niin, sanoi hän, — Heinin kihlasormus. Sen olin kokonaan unohtanut.

— Olitko sinä sen unohtanut? kysyi äiti, ymmällä todeten, että Tommi

oli täysin rehellinen.

— Olin, siitähän on niin kauan.

— Mutta jos ajattelet, niin näet, että silloin tuli murhe meidän

taloomme. Siinä meni kaikki hajalle.

— Eihän nyt, mitä hullua!

— Niin, niin. Sumu laskeutui yli kotimme eikä se näytä hälvenevän.

— Mutta entä jos sormus löytyy?

— Ei taida löytyä...

— Eivätkö poliisit sitten saaneet mitään aikaan? Mutta voihan se vielä

löytyä.

Äiti ei katsonut ylös, ainoastaan hänen kätensä puhuivat. Hän sanoi

hiljaa:

— Jos se löytyisikin.

— Toivoisitko sinä sitä niin kovin?

— Me kaikki toivoisimme.

— Sinä puhut ikäänkuin te katsoisitte jonkin uuden onnenajan sitten

koittavan.

— Tällainen sormus, sehän on symbooli. Sen katoaminen vaikutti kuin

enne siitä, että kaikki pettää. Jos se tulisi takaisin... sillä

lailla kuin minä toivon, niin ehkä saisimme uskoa siihen, että kaikki

sittenkin käy hyvin.

— Voisitko peruuttaa huvilan kaupan? Äiti, sano...!

— En. Mutta sehän ei ole tässä tärkeintä. Tärkeintä on, että me

saisimme mielenrauhan.

Tommi ei sanonut mitään, painoi nopeasti hatun päähänsä ja läksi.

Mutta äiti vaipui järkytettynä äskeiselle paikalleen. Alkaisiko

sittenkin valjeta?

* * * * *

Huomatessaan ettei talossa ole johtoa, oli nuori Hertta Surpaeus

vaistomaisesti ottanut käsiinsä ohjakset. Hän istui ruokasalissa lukien

läksyjään, nousi siitä vastaamaan kun puhelin soi ja muutenkin antoi

tarvittavat tiedot niille, jotka tulivat jotakin kysymään. Ja niitä

oli nyt enemmän kuin ennen. Tieto siitä että huvila on myytävänä oli

levinnyt ja ilmaantui kaikkinaisia ostajia, jotka toivoivat saavansa

joitakin tarvekaluja halvalla. Nuori Hertta esiintyi tiukempana kuin

konsanaan äiti, antoi lyhyitä kielteisiä vastauksia eikä taipunut

mihinkään sovitteluihin. Hän jätti kylmästi asianomaiset kysyjät

portille, käänsi heille selkänsä ja asteli kirjaansa syventyneenä

takaisin. Kaikkia hullutuksia! Onko Niemenkivi mikä kynittävä kana,

että jokainen täällä jotakin ottaisi, mikä ruohonleikkuukoneen,

mikä auran, mikä pyykkitiinun. Sellaista sairaalloista hosumista ja

hoputusta. Suuttua heille voisi, jolleivät olisi kaikki sairaita. Aika

on sairas. Mutta ei ihmisiä myöskään hempeydellä paranneta. Kovaa

lääkettä siinä pitää olla.

Lääkärin ammatti on kuitenkin jaloin ammatti, päätteli hän. Siinä

on vain niin hirveän pitkä kurssi. Mutta siinä voi paljon kasvattaa

ihmisiä. Jokainen on oman onnensa seppä, sen minä tulen takomaan

jokaiseen päähän. Minä panen sen kultakirjaimilla odotushuoneeni

seinälle. Luulen, että ensi vuonna luen kahden luokan yli, jotta menee

vähän pikemmin. Jokainen on oman onnensa seppä.

Myöhemmin samana päivänä tapasivat sedät hänet näin kirjojensa ääressä.

Hän luki ääneen niin että kaikui läpi huoneiden. Kirja kädessä astui

hän heitä vastaan — se oli fysiikan oppikirja — ojensi siitä kätensä,

suu täynnä läksynlukua, ja alkoi vasta, lopetettuaan lauseensa, puhua.

— Päivää, päivää, istukaa, tehkää hyvin. Meillä on kertausta, hirveän

pitkä läksy huomenna. No, onko täti löydetty?

Mikael-setä istuutui, pyyhkien hikeä otsaltaan ja huolestuneena

ravistaen päätään, mutta Gabriel-setä jäi seisomaan ja mittasi

katseillaan veljentytärtä kantapäästä kiireeseen asti. Kun ei kumpikaan

mitään sanonut, jatkoi Hertta.

— Minä en ole hänestä ensinkään levoton, sillä hän pitää meistä

kaikista niin paljon, ettei tahdo tuottaa meille surua: hän ei ole

tehnyt itsemurhaa.

— Mutta ajattele, hyvä lapsi: ilman rahaa! sanoi Mikael-setä.

— Niin, se on tietysti ikävää, vastasi Hertta ja piirteli jotain

paperipalalle, joka oli hänen edessään.

— Mitä te laskitte häntä sillä tavalla menemään. Minä en ollut kotona.

Mutta hänellä on pää täynnä sellaisia lauseita, joista hän elää ja

sittenhän hän osaa ulkoa kaikki etevimmät näytelmäkappaleet niin ettei

hänelle tule ikävä. — Ja kyllä hänelle joku hyvä ihminen on antanut

leipääkin, niin miellyttävä kuin hän on.

— Pikku täti fysiikkasi ääressä, sanoi Gabriel-setä ja katseli häneen

pää kallellaan ikäänkuin hän olisi katsellut monokkelin läpi, — pikku

täti, tunnet huonosti Letitsia Surpaeuksen. Hän osaa kuolla nälkään,

mutta ei syödä armoleipää. Se on juuri tämä luonteenpiirre, joka teki,

että hänen täytyi lähteä täältä.

— Hysteriaa, sanoi Hertta.

— Mitä? tiuskasi eversti.

— Hysteriaa, toisti Hertta kylmästi. — Me olemme kaikki hysteerisiä,

surullista kyllä. Lähteä nyt kotoa pienen kiistan tähden. Ilman rahaa.

Sellaista tehdään vain Ibsenin näytelmissä.

— Vai niin. Koska neiti on ruvennut tutkimaan Ibseniä?

— Koko maailma on tällä hetkellä Ibsenin näytelmää, sanoi Hertta

kuohahtaen. — Aivan niinkuin kaikki hänen henkilönsä olisi sotkettu

samaan jättiläistynnyriin ja tynnyriä sitten olisi aika lailla

ravisteltu.

Setä Gabriel oli juuri ollut suuttumaisillaan tytön nenäkkäistä

vastauksista, mutta nyt häntä rupesi huvittamaan. Hän teki syvän

kumarruksen, sanoi »sallitteko» ja istuutui sitten veljentyttären

viereen. Hän näki, että tyttö oli paperille hahmotellut pääkallon.

— Mutta mennäksemme asiaan, jatkoi Hertta, kiinnittämättä huomiota

everstin ivalliseen kohteliaisuuteen, — minne täti nyt joutuu, kun

saamme hänet käsiimme? Minä kyllä otan hänet luokseni, jahka valmistun,

mutta siihen on vielä pitkä aika.

Everstissä sai suuttumus vallan.

— Ole huoleti, armollinen neiti, kaikki on jo järjestyksessä. Minä

olisin aikoja sitten ottanut hänet luokseni, jollette olisi tarvinneet

häntä täällä.

— Kaikki on järjestyksessä, toisti Mikael setä. — Minä olen saanut

toimen, nimittäin olen hankkinut jonkinlaisen toimen.

Hertta päästi kirjan kädestään, tuijotti häneen suurin silmin ja sanoi

sitten:

— Kyllä olikin jo aika. Ja tädille on oma huone?

— Oma. Siinä on ikkuna ja uuni. Kaikki on valmiina.

— Lähdetään pois, sanoi eversti ja nousi. — Koskei täällä ole ketään

kotona, niin mitä me täällä.

— Älä nyt, rauhoitti veli, — onhan tässä Hertta. Aion kuulla mitä

täällä oikein on tapahtunut, emmehän ole käyneet täällä moniin aikoihin.

Hertta ilmoitti, ettei hänellä ole paljon aikaa, koska huomiseksi on

paljon lukemista, mutta hän on kyllä valmis lyhyesti kertomaan, mitä

tietää. Äiti on katsomassa asuntoa, täytyy päättää kolmen asunnon

välillä. Lida on tunnilla. Hänhän oppii nykyään konekirjoitusta.

Lulu... Ludvig — hänhän nykyään tahtoo, että häntä kutsuttaisiin

Ludvigiksi —, hän on äidin mukana. Äiti on käynyt hänen kanssaan

lääkärillä. Se olikin välttämätöntä. Hänkin oli kysymyksineen jo aivan

hysteerinen. Heini — niin, Heiniä ei enää näe. Hän ei käy täällä,

hän on suuttunut Tommille. Tommi ja Letta — missä lienevät. Ainahan

he jossain lentävät. Täytyy tässä ruveta komentamaan heitä. Letta

saa käytöksessä alennusta ja jää luokalle. Tommista ei tiedä. Täytyy

ihmetellä, ettei heitä ole pantu pois koulusta. Niin, muuttoon pitää

tilata hevoset, niitä on siihen aikaan vaikea saada.

Kesken Hertan kertomuksen tuli Lida. Hän oli huonon näköinen ja

tervehti herroja silmiin katsomatta. Hertta katsahti häneen, lausui

sanan »hysteriaa», keräsi tavaransa ja lähti äidin huoneeseen, missä

hänen lukunsa hyminä pian alkoi kuulua.

— No, olet tietysti jo nähnyt Heinin luutnantin, sanoi eversti. — Mitä

pidät hänestä?

— Kyllä hän on hyvin miellyttävä, vastasi Lida, ulos tuijottaen.

— Me näimme heidät myöskin, jatkoi eversti. — Suoraan sanoen, he

näyttivät siltä kuin olisivat purkaneet kihlauksensa. Heini oli

itkettynyt ja luutnantti hapan. Mutta rakkaudella kai nyt pitää olla ne

vuodenaikansa.

— Setä rakas, sanoi Lida hilliten itseään, — setä ei vain nyt ala, minä

olen niin väsynyt.

Eversti paiskasi paperossinpätkän permantoon.

— Mennään pois täältä! huusi hän ärtyneenä, — talo on todella pelkkää

hysteriaa. Sensijaan, että tyttäret kauniisti menisivät keittämään

kahvia, kun tullaan heitä tervehtimään, he lukevat fysiikkaa ja

piirtävät pääkalloja, tai itkevät, tai ties mitä.

Lida istui todella kasvot käsiin painuneina ja itki.

— Siinä nyt näet, pauhasi tuomari, — kaikki sinä sekotat, mihin

ikinä puutut. Voit mennä, minulla on asiaa. Ota ensin, ole hyvä,

paperossinpätkäsi lattialta, vai tahdotko, että joku näistä neitosista

kumartuu sitä ottamaan. Paperossinpätkä nimittäin ei itsestään

nouse maasta, niinkuin tupakoitsijat yleensä mahtavat luulla, koska

he heittävät sen paikalle, jonne se ei kuulu. No, Lida hyvä, älä

itke, älä. Tiedätkö koska äitisi tulee? Etkö ensinkään. Voitko

sitten sanoa onko Heinin kihlasormus-asia ensinkään edistynyt?

Salapoliisit vakuuttavat, että sormus ei ole tarjoilijattarella eikä

panttilaitoksissa. Olisiko poika sen myynyt? Tai olisiko se hänen

hallussaan kätkössä, ehkä täällä kotona? Sulhanen on tietysti tullut

kysymään sitä Heiniltä. Eikä Heini ole voinut vastata. Se oli ehkä

syynä siihen, että he olivat niin onnettoman näköiset. He olivat

selvästi riidelleet.

Eversti oli poiminut paperossinpätkän maasta, noutanut tuhkakupin

ja asettanut sen veljensä eteen. Tuomari siirsi tuhkakupin luotaan.

Eversti odotti hetken ja pani sen jälleen hänen eteensä.

— Lida hyvä, älä itke, jatkoi tuomari, — mutta koettaisitko kysyä

äidiltäsi, onko hän voinut jollakin tavalla vaikuttaa Tommiin.

Minun käy sääli Heiniä. Entä jos koko kihlaus menee myttyyn tämän

sormus-asian vuoksi. Minullahan ei ole kokemusta, mutta se mahtaa olla

rakastavalle naiselle kaikkein viimeistä.

Hän tarttui nyt kiinni tuhkakuppiin ja jäi pitelemään sitä niin ettei

eversti voinut sitä enää siirtää.

— Kaikkein viimeistä rakastavalle naiselle on joutua naimisiin

rautaseipään kanssa! huusi eversti ja otti esiin uuden paperossin.

— Heinin luutnanttihan on rautaseiväs eikä mikään ihminen. Tai

kutsukaamme häntä peitseksi, sillä niin pitkä ja ohut hän on. Heini

mahtuu hänen taskuunsa. Saamme panna toimeen tanssiaiset sinä päivänä,

jolloin tämä kihlaus onnellisesti menee rikki. Onnellisesti — sillä

tarkoitan tietysti, ettei Heini ole vahingoittunut sielun eikä ruumiin

puolesta. Ei, piru vie, jos sormuksen katoaminen on saanut aikaan

tämän, niin ei se ole turhaan kadonnut. En elämässäni ole nähnyt

sellaista univormunukkea. Ja se sisällys sitten! Olin antamaisillani

häntä korville. Isänmaa ja isänmaa ja isänmaa — hän oli niin täynnä

isänmaata niinkuin satula on täynnä sianvilloja. Minä näin miehen viisi

minuuttia ja sillä aikaa hän lausui sanan »isänmaa» ainakin puolisataa

kertaa. Pitäisi erinäisiä patriootteja varten laatia yhdestoista

käsky, jossa sanottaisiin: ei sinun pidä turhaan lausua isänmaasi

nimeä. Viis hän koko sormuksesta, hänelle on yhdentekevää ottaako hän

hevosensa hännästä jouhen ja kiertää siitä kihlasormuksen. Viis hän

morsiamestaan. Tuskin hän huomaa erotusta, kulkeeko hänen rinnallaan

Heini Surpaeus vaiko joku punaposkinen vapaaehtoinen rekryytti.

Lida itki ääneensä ja tuomari torui, mutta eversti oli päässyt

kertomisen makuun ja herkutteli siinä kuin paras nautiskelija.

— Mikael Surpaeus, jatkoi eversti niin innoissaan, että vaahto

lenteli hänen suupielistään — aseta se mies totuudentuoliisi.

Ruuvaa hänet siihen oikein lujaan, paina kaikkia nappuloita ja

anna uusien raadiumiesi ja muiden pirunvehkeittesi hurista ja

surista. Saammepa nähdä, mitä mittarit näyttävät. Mitä on Halvor

Vasara? Hiilihankoa, patakoukkua, sapelinterää, kannuksia ja —

isänmaata! Näitä ominaisuuksia vartenko nainen ottaa miehen?

Pieni, suloinen, pystynenäinen Heini Niemen puustellista, jossa

on yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia rakkautta — isänmaallisen

rautaseipäänkö hän ottaisi? »Mitäpä yhdestä sormuksesta. Jos meidän

naisemme tahtoisivat ymmärtää isänmaan vaatimuksen tällä hetkellä, niin

he luovuttaisivat kaikki korunsa valtion pankkiin. Silloin paranisi

rahamme arvo ja isänmaa olisi pelastettu. Suurissa kulttuurimaissa

ovat naiset hädän hetkellä kantaneet isänmaalle tällaisen uhrin.

Kultaiset vihkisormuksetkin on vaihdettu rautaisiin sormuksiin. Jos

vanha sormus olisi löydetty, niin olisimme Heinin kanssa aloittaneet

tällaisten luovutusten sarjan. Isänmaan tähden.» Näin hän saarnasi, tuo

ihanneluutnantti tasavallan armeijassa ja minä ajattelin: aamen, aamen.

Ja tein lisäksi ristinmerkin. Ei, Heini raukkaa saamme onnitella, kun...

Eversti huomasi jäävänsä yksin, sillä Lida oli jo hetki sitten hävinnyt

huoneesta ja tuomari seisoi kirjastohuoneen ovella ja puhui siitä, että

on rikollista vanhan miehen siihen määrin unohtaa arvonsa. Luutnantti

Vasara on päinvastoin harvinaisen hieno, vakava ja miellyttävä henkilö,

juuri sellainen, jommoisia nuori valtakunta tarvitsee. Ja jos hän

mainitsi tuota kulta-uhria, niin se tietysti johtui siitä, että Heini

oli kertonut Titsia-tädin lausuneen, että »elämä kihlaa raudalla». Entä

jos nämä kaksi nuorta todella voisivat saada aikaan sen, että naiset

— ja tietysti miehetkin, mikäli heillä on arvoesineitä — uhraisivat

isänmaan alttarille kalleutensa. Nimittäin luovuttaisivat ne valtion

pankkiin.

— Saisimmepa silloin olla ylpeät Heinistä ja hänen sulhasestaan.

— Nielkööt molemmat rautaseipään. Se on vielä isänmaallisempaa.

— Sinä lasket leikkiä perin vakavalla hetkellä. Sisaremme on

kadoksissa, hänet on nähty meren rannalla, veljemme koti on myyty,

kaksi veljemme lapsista, niinkuin _tiedät_...

— Hyvästi, kolportööri. Onneksi, piru vie, ei sormus ole löytynyt. Eikä

kai löydykään. Jylistäkää te isänmaallisuuden kunniaksi — minä taitan

peitseni naisellisuuden puolesta. Tahtoisinpa tietää, piru vie, mitä

isänmaasta tulee, jos nainenkin alkaa niellä rautaseipäitä. Hyvästi.

— Gabriel, yksi sana vielä. Kun Heini sulhasensa kanssa tulee tänne,

niin käyttäydy ihmisiksi. Tai ole tykkänään tulematta. Heinin tähden...

— Hyvästi, susivouti.

Juuri kun eversti teki lähtöä, soitti äiti kaupungista, että hän heti

tulee kotiin ja hiukan myöhemmin tulevat Heini ja hänen sulhasensa.

Pitää tietysti järjestää vastaanotto niin sydämelliseksi kuin suinkin.

Eversti kutsui Lidan puhelimeen ja kokonaan havahtuneena äskeisestä

ankeudestaan, otti tytär vastaan tiedonannot. Molemmilta vanhoilta

herroiltakin oli äskeinen mieliala kuin pois pyyhitty. Lidan hävitessä

keittiöön, seisoivat veljekset eteisessä ja kiistelivät siitä,

lähtevätkö he kotiin muuttamaan pukua, vai voivatko he ottaa vastaan

nuorenparin näissä vaatteissa. Tuomari sanoi, etteivät he ehdi ja

eversti väitti, että on mahdotonta esiintyä näin. Sehän on ensimmäinen

visiitti ja hehän tavallaan edustavat täällä velivainajaa. Täytyy olla

visiittipuku. Täytyy, täytyy, mutta mistä sen ottaa. Kaupunkiin on

täältä runsaasti neljä kilometriä. He ovat olleet ja menneet, jos käy

kotona muuttamassa pukua. Eversti kiiruhti keittiöön kysymään Lidan

mielipidettä. Lida neuvoi ottamaan harjan, hyvä siitä sitten tuli.

Veljekset seisoivat portailla ja harjasivat toistensa vaatteita.

— Mukava poika se on Vasara, sanoi eversti, — vaikka onkin hiukan liian

pitkä Heinille.

Vanhempi veljeksistä hymähteli hiukkasen, muistellessaan, mitä kaikkea

Gabriel kymmenen minuuttia sitten oli sanonut Vasarasta.

— Et sano mitään, jatkoi eversti. — Mitä sinulla on häntä vastaan?

Hän on isänmaallinen, mutta sitähän upseerin pitääkin olla. Hän on

malli-ihminen, mutta eihän se haittaa. Huomasitko, miten joka nappi ja

sauma olivat reklementin mukaan. Hän pitää hyvän järjestyksen. Mitä

sinulla on häntä vastaan, kun et sano mitään?

— Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Kyllä hän teki hyvän vaikutuksen.

— No, sitähän minäkin. Ei meidän nyt tarvitse pitää puheita, eihän?

Pidämme sitten vasta häissä. Millä kummalla saamme pois tämän tahran?

Se on Ystävän syy, se on pitänyt kuonoansa tuossa käsivarrella. Niin,

niin, sinä, tule tänne, nauretaan taas vähän yhdessä. Kuule, Mikael,

oletko koskaan tietänyt, että eläimet nauravat? Tämä Ystävä ainakin

nauraa.

Mikael Surpaeus harjasi hiestyneenä veljensä hihaa ja nauroi. Sellainen

se oli Gabriel, pieksi tuulta eikä tarkoittanut mitään.

Kaikki juoksivat ja hääräsivät. Sedät vetivät auki ruokapöydän

parvekkeella ja auttoivat Lidaa ja Herttaa kantamaan sinne astioita.

Yhtäkkiä olivat kaikki monesta aikaa huomanneet kevään ja kuulleet,

että linnut lauloivat.

* * * * *

Kun Tommi tuli koulusta, oli hän heti kuumeisella kiireellä rientänyt

tarkastamaan, että puuliiterin lukko oli murtamatta. All right, kaikki

oli paikoillaan. Mutta yöllä oli varasto toimitettava pois maksoi

mitä maksoi, sillä huvilan ostajahan saattoi minä hetkenä hyvänsä

saada päähänsä, että hän tahtoo nähdä tämänkin suojan sisältä. Ja äiti

saattoi itsepintaisesti haluta nähdä, mitä tarvekaluja liiterissä oli.

Tommi söi siis nopeasti päivällisen, nieli vastaansanomatta Hertan

myrkylliset kysymykset ja viittaukset ja läksi Miramariin.

Hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän salin vihreällä

silkkisohvalla tapasi Rainan vierellä sisarensa Lettan. Heidän edessään

seisoi, sikaari suussa, Yngve Lax, yllään ratsastuspuku, ja molemmat,

nimittäin konsulinna ja Yngve nauroivat menehtyäkseen sille, mitä Letta

kertoi. Letan kasvot hehkuivat ja hän koetti nähtävästi liioittelevalla

vilkkaudellaan parantaa noloutta, jota hän köyhän pukunsa vuoksi tunsi

tässä ylellisessä ympäristössä.

Raina Lax nousi ja kiiruhti Surpaeusta vastaan. Ikäänkuin Tommin sisar

nyt, ensi kertaa ollessaan talossa, itseoikeutettuna olisi kuulunut

yhteiseen liittoon, ei konsulinna lainkaan salannut häneltä suhdettaan

hänen veljeensä, vaan nosti kädet Tommin olkapäille ja alkoi laverrella:

— No muruseni, pikkinen muruseni, voi voi, kuinka me olemme nauraneet.

Neiti Letta on täällä kertonut serkkunsa kihlasormuksesta, jota sekä

kenraalit että konstaapelit ovat etsineet ja joka nyt kököttää minun

sormessani! Oi muruseni, kuinka kultainen sinä olit, kun annoit sen

minulle. Kaunis se on, katsokaahan nyt tänne. Olen siihen aivan

pikiintynyt. No, mikäs nyt on? Eikös sisarelle olisi saanut näyttää,

että me olemme ystävät? Älä nyt viitsi jurotella — he saavat toisensa

nuo kaksi, ja me saamme toisemme me kaksi. Kyllä poikeliini toimittaa

sormuksen neiti Lettalle, ei tarvitse pelätä, että hän säälii rahoja.

Oi-voi-voi, ajatella, että he kaikki etsivät sormusta ja morsian siellä

huokailee ja tässä tämä pikkinen koru loistaa ja paistaa konsulinna

Lax de Miramarin kädessä! Kyllä minä tästä pikkisestä korusta pidän.

Tällaista ei saa ostamalla, kyllä kai se muuten olisi ostettu. Oi

jestapoo, kuinka se on korea! Mutta eikös nuori herrasväki jo lähde

ajelulle? Kyllä me Tommin kanssa täällä pidämme seuraa toisillemme...

Eikös auto jo ole ajanut esiin, missä se soffööri aina kuhnailee. Se

juopottelee niin ettei se näe selvää päivää. Jess sentään, kuinka tämä

sormus on kaunis! Lähtekää pois nyt, tämä Tommi tässä ujostelee niin

ettei ensinkään uskalla tarttua kiinni...

Tommin silmät olivat liukuneet konsulinnan yli tauluun, joka oli

ilmestynyt sohvan yläpuolelle. Se oli täällä uusi, mutta Tommi oli

sen jossakin nähnyt. Hän joutui, taulua katsellessaan, niin tämän

lumoihin, että hän sanaa vastaan lausumatta antoi kauniin Raina Laxin

puhella pitkän matkaa. Taulu oli ihmeen tuttu, hän tunsi siinä joka

piirteen, joka valonvivahduksen, kehyksenkin. Ja nyt liittyi tauluun

seuraava näky: oli aamu ja juhlat ja joku tyttö seisoi tuolilla ja

piteli kurotetuin käsin kiinni kehyksestä, ja miehenkädet askartelivat

toisella puolen ja mittasivat kohtaa naulalle. Mies oli hänen isänsä.

Tämä taulu oli heidän kodistaan, se oli kuulunut perhekalleuksiin.

Miten oli se tullut tänne?

Hän muisti rahat, joita äiti tänään oli hänelle tarjonnut.

— Siinä se nyt on, puheli konsulinna, hänen katsettaan seuraten,

— se kallis taulu! Eikös se nyt ole kaunis. Minä olin sanonut

taidekauppiaalle, että toimittaa minulle nimenomaan jotakin tältä

taiteilijalta. Ja hän onnistui löytämään juuri tämän taulun, joka on

taiteilijan kaikkein parhaimpia. Mutta arvatkaapas mitä se maksaa.

Kaikki vaikenivat. Lettakin oli äänetönnä konsulinnan vieressä.

Tommi Surpaeus seisoi kädet riipuksissa niinkuin hänen äitinsä

oli tapana seisoa, kun hän kävi kovaa sisällistä taistelua. Hänet

mykistytti jokin outo valaistus, joka yhtäkkiä oli langennut yli

asioiden ja elämän. Se, että hänen vanhempiensa kallein taideteos,

joka heille kaikille oli sisältänyt eläviä arvoja, oli siirtynyt tänne

tähän sille vieraaseen ympäristöön; se, että hänen sisarensa istui

tuossa konsulinna Laxin vierellä kuin vertaisensa seurassa ainakin —

se johdatti tänne salaman säteen, joka räikeästi valaisten paljasti

totuuden.

Tommi Surpaeuksen valtasi halu lyödä ja repiä rikki. Hän surmaa tuon

vieraan naisen, joka käsissään tuossa pitelee hänen sisarensa kättä,

hän iskee puukon omaan viheliäiseen sydämeensä. Likainen ja huono

ja viheliäinen se on! Hän lyö täällä kaikki kappaleiksi, taulut

seinillä, joita ei kukaan tarvitse, hän viiltää veitsellä silkkiset

huonekalunpäälliset ristiin rastiin. Syntirahoilla on koko hely

ostettu. Ja täällä hänkin on ollut, täällä syönyt ja juonut ja nauranut

ja hengittänyt samaa ilmaa kuin nämä ihmiset. Hän ymmärsi nyt, mikä

on ero _hauskan_ ja _pyhän_ välillä. Hän näki ne kaksi tietä, jotka

johtavat läpi elämän: lavean tien ja kaidan tien. Se toinen oli hauska

ja se toinen oli pyhä. Hän ymmärsi nyt, miksi äidin hiukset olivat

muutamassa päivässä valjenneet: hän oli _ajatellut_ ne valkeiksi,

ajatellut lastaan ja vavissut hänen puolestaan. Äidin valjenneitten

hiusten hohto se oli, joka valaisi tämän hetken. Poika näki tämän

hohdon valossa selkeästi niiden asioiden arvon, joita elämässä on

tarjolla ja tunsi ensi kertaa tahtonsa voiman. Tahto oli herännyt

hänessä eloon, varistanut yltään mielijohteet ja mieliteot, kaiken

pikkurihkaman, ja ottanut haltuunsa herruuden.

Minä olen joutunut lokaan, mutta minä tahdon siitä pois! ajatteli hän,

mielessään lausuen joka sanan.

— No? sanoi konsulinna.

Tommi tarttui yhtäkkiä sisarensa käsivarteen ja heidän välillään syntyi

pieni yhteenotto.

— Me lähdemme kotiin nyt.

— Ei, minähän menen ajelemaan Yngven kanssa.

— Et minnekään sinä mene. Kuka sinulle on antanut luvan tulla tänne?

— Kuka sinulle sitten on antanut luvan?

— Minä menenkin nyt pois.

— Mene, mene, mutta minä tahdon minäkin vähän hauskaa, kotona on

sellaista, ettei siellä kukaan viitsi olla...

— Puhumme siitä sitten.

— Päästä minut irti! Yngve, auta minua.

Tommi tunsi halua kuristaa sisarensa, mutta tahto piti häntä kurissa.

Hän muisti sormuksen, joka hänen piti saada pois täältä ja koetti puhua

tyynesti ja harkiten joka sanaa.

— Sormus, jonka minä annoin konsulinnalle talletettavaksi, ei ole

omani. Se kuuluu, niinkuin sisareni on kertonut, serkulleni. Minun

täytyi jättää se turvaan, kun meille silloin, eräänä iltana tuli niin

äkkilähtö, niinkuin sinä, Yngve, tiedät.

Raina Lax kiirehti yli permannon huoneen kulmaan ja piilottautui

ikkunaverhojen taakse. Sieltä pisti hän esiin päänsä ja aurinko lankesi

hänen hiuksilleen.

Nekin piti Tommin tällä hetkellä nähdä, nuo silkkiset hiukset, jotka

olivat tehneet hänet hulluksi.

— Kuule, puheli Raina, itkua teeskennellen, — sinä paha, sinä paha,

etkö olekaan antanut tätä minulle omaksi? Mistä minä nyt tällaisen

saan? Te kun olette niitä vanhoja sukuja, niin teillä on kaikenlaista

tällaista, mutta mistä meikäläinen tällaisia saa. Hyi sinua. Mutta

jollen minä anna tätä, mitä sanot siihen? Jos minä ostan tämän?

Tommi tyyntyi ikäänkuin hän olisi noussut kylmästä vedestä.

— Se ei ole kaupan.

Silloin konsulinna Lax pusersi kätensä nyrkkiin ja loi sormukseen

vihamielisen silmäyksen. Ja nyrkki sormuksineen vapisi hänen katseensa

alla. Tommi näki, että hän kärsi. Se oli köyhyys, joka tunsi

auttamattoman kirouksensa, köyhyys, joka oli myynyt itsensä rahasta,

uskoen sillä kaikki saavansa ja joka nyt huomasi, että oli jotakin,

joka ei ole kaupan. Hän vetäisi nopeasti sormuksen kädestään ja

paiskasi sen pöydälle.

Heini serkun kihlasormus oli jälleen Tommi Surpaeuksen hallussa.

Yngve Laxin ja Tommin välillä syntyi vielä selvittely. Tommi huomautti

hänelle, että varaston, joka oli sijoitettu heille Niemenkiveen,

ennen huomispäivää pitää olla poissa. Muuten hän ei vastaa niistä.

Yngve kirosi ja esteli ensin, mutta kuullessaan, että huvilan ostaja

haluaa nähdä vajan ja että lukko murretaan, lupasi hän yöllä käydä ne

noutamassa. Tommi ja hänen sisarensa kumarsivat, kättä ojentamatta, ja

läksivät. Ovella sanoi konsulin poika:

— Surpaeus hoi, elätkö sinä tämän käytöksesi jälkeen vielä siinä

luulossa, että saat täältä joitakin rahoja palkaksi?

Tommi kääntyi ja näki Yngven ja Rainan kasvot rinnan ovenavauksessa.

— En, sanoi hän ja naurahti, — sopiihan niillä rahoilla ostaa tauluja

ja sormuksia!

Sellaista iloa kuin lausuessaan nämä sanat, ei Tommi ollut koskaan

tuntenut. Ne sanat tekivät hänet yhtäkkiä vapaaksi ja hän nauroi

itsekseen, nauroi hyvän aikaa.

Nyt täytyi vain nopeasti päästä Enok-sedän puheille.

— Mitä sinä naurat? sanoi Letta. — Et mitään hauskaa sinä soisi

minulle, nytkin lupasit pois rahat. Kuinka on nyt niiden kaikkien, mitä

sinä meille lupasit, ei suinkaan niistä mitään tule...

— Olisitko sinä voinut ottaa nämä rahat?

— Niin, no... kun ei muitakaan ole.

— Kyllä sinä vielä kerran minua tästä kiität.

Ääneti astelivat sisarukset tuttua tietä kotia kohden. Tommi läheni

näitä seutuja ikäänkuin pitkän poissaolon jälkeen. Hänellä oli jälleen

osuus kotiin. Siltä hänestä tuntui. Kummallista: koti oli myyty, parin

viikon perästä ei Surpaeuksilla enää ole mitään asiaa tänne, ei mitään

sanomista täällä. Ja kuitenkin tuntuu hänestä siltä kuin hän olisi

voittanut takaisin kodin.

Vapautuessaan valheesta oli pyhä jälleen tullut hänen omakseen.

Ja pyhän mukana kodin idea, lapsuus, muistot, jotka tästä puoleen

muodostivat kodin.

Tommi päästi sisarensa kotiportista vaahterain alle ja näki tutut katot

läpi heleän lehtiverkon. Hän ei ehtinyt viipyä antaakseen silmänsä

juoda lepoa kevätillan kauneudesta aidan sisäpuolella. Hänen täytyi

kiirehtiä tapaamaan setää, jota ei hän ollut tavannut sitten kun hän

näki hänet rannassa lastin ääressä, ja hän kulki nopeasti, katsomatta

ihmisiin, jotka tulivat vastaan, tai kiinnittämättä huomiota mihinkään

ympärillään. Hänen mielensä nousi ja laski kuumien aaltojen vallassa.

Ne olivat maininkia siitä mitä oli tapahtunut. Hän ei vielä pitänyt

selvittelyä itsensä kanssa, hän ainoastaan odotti, että myrsky menisi

ohitse.

Tämän saman kuuman aaltoilun täyttämänä nousi hän raitiovaunuun, saapui

talolle, missä setä asui ja juoksi ylös portaita. Hän ei huomannut

outoa sairashuoneen hajua portaissa, hän huomasi vasta ovella valkoisen

paperin, jossa oli jokin kirjoitus. Pyydettiin puhumaan ja liikkumaan

hiljaa. Mitä? Oliko täällä joku sairas? Oliko setä sairastunut?

Olivatko poliisit saaneet hänet käsiinsä ja ehkä ampuneet häntä? Mutta

sittenhän hänet olisi viety sairaalaan. Tommi kävi neuvottomaksi eikä

tietänyt, pitikö hänen koputtaa oveen vaiko astua sisään koputtamatta.

Hän valitsi viimeisen vaihtoehdon ja avasi hiljaa oven.

Senjälkeen oli kaikki jotenkin epätodellista ja unentapaista. Aika

oli pysähtynyt paikalleen eikä voinut tietää kestikö pysähdystä

kauan vaiko silmänräpäyksen. Tommi oli joutunut Letitsia Surpaeuksen

kuolinvuoteen ääreen siinä vaiheessa, jolloin ei enää ole kysymystä

henkiinjäämisestä. Tuskat ovat poissa, elämän rumuus on lakannut, maan

pauhina vaiennut ja ihmissielu palaa suurella tiiviillä liekillä, juuri

äärimmällä rajalla ajallisuutta.

Letitsia Surpaeuksen kuolinvuoteella oli sellaista. Ne kaksi

ihmistä, sairaanhoitajatar ja Enok Surpaeus, jotka siellä odottivat

loppua, eivät itkeneet ja kun Tommi Surpaeus tuli, upposi hän heti

kaikkivaltiaaseen äänettömyyteen, yrittämättäkään mitään kysyä. He

odottivat kaikki liikkumatta, hiiskahtamatta suuren hiljaisuuden

tuloa ja elivät outoa myötäelämää sen säteilyn kanssa, joka valaisi

tätä kuolevaa. Myöskin aavistivat he kaukaa sen näyn armautta, jota

Letitsian silmät suurina ja avonaisina heijastivat. Se mitä hän

näki, ei ollut tästä maailmasta. Hänen olentonsa säteili voimalla,

joka olisi voinut valaista kokonaisen maailman. Eivät yksin silmät

säteilleet, vaan kasvot ja kädetkin. Niin hiljaa hän liukui yli suuren

rajan, että Enok Surpaeus ja Tommi vielä pitkän aikaa odottivat

hänen avaavan silmänsä, vaikka hoitajatar jo oli lausunut sen sanan,

jonka ammattihoitaja on tottunut virallisella hienotunteisuudella

tällaisissa tapauksissa kuiskaamaan: loppu. He seisoivat henkeä

pidätellen kuolleen oudon nuoren ja juhlallisen kauneuden lumoissa ja

läpikävivät sieluissaan jotain perin tuttua ja samalla kertaa uutta.

He ajattelivat: minäkin kerran lepään kuolinvuoteellani. Tämänhän

joka ihminen tietää, joka päivä kohtaavat hänen korvaansa kuoleman

viestit, ystävät ja tuttavat hänen ympärillään kaatuvat. Mutta hänen

oma kuolemansa on hyvin kaukainen välttämätön paha, joka liikuttaa

häntä vasta joskus, pitkien aikojen perästä. Vanha maankiertäjä ja

hänen nuori ystävänsä tunsivat yhtäkkiä oman kuolemansa läheisyyden ja

tekivät itselleen ne kysymykset, jotka tästä seuraavat ja vastaavat

johtopäätökset. Ja ensin liikkui asemiltaan kapteeni lähteäkseen

toiseen huoneeseen keventämään sielunsa tuskaa. Hän kuuli korvissaan

sanat, joihin eräs rukous loppuu, rukous, jonka hän joskus oli oppinut,

mutta jota ei hän enää osannut ulkoa: päästä meitä pahasta. Hän halusi

olla yksin ja voihkia ja itkeä. Mutta ei ollut toista huonetta. Ja niin

hänen täytyi jäädä paikalleen ja tukahduttaa tuska omaan rintaansa.

Mutta tietämättään voihki hän sanoja: päästä meitä pahasta. Ja nuori

mies hänen vierellään otti vastaan sanat. Ja ne vuotivat hänen

sisimpäänsä kuin polttava lääke. Eikä hän muistanut, että häneltä

köyhässä huoneessa puuttui tällä hetkellä tärkein: yksinäisyys. Vaan

hän putosi polvilleen kuolinvuoteen ääreen ja itki katkerasti.

Päästä meitä pahasta.

Tommi Surpaeus sai nyt ne niukat tiedot, mitä setä saattoi antaa.

Letitsia oli puhunut niin vähän ja hän oli ollut niin kärsivällinen ja

kiitollinen. Myöskin ilmoitti kapteeni pian jättävänsä maan ja taas

lähtevänsä kiertämään. Muuttolintu, muuttolintu, jonka keväät eivät ole

riippuvaisia auringonkierroista.

Tommi painoi vanhan purjehtijan kättä, sanoi hyvästi nukkujalle ja

läksi viemään sanaa kotiin.

Hän kulki yhä nähden Letitsia Surpaeuksen säteilevät kasvot ja vain

se oli todellista — elämä kaduilla ja teillä oli jotain satunnaista

ja toisarvoista, koska vain tuota säteilyä varten ihminen ponnisti ja

vain se oli hänen arvoistaan. Hän kulki povessaan se kumma tunne, että

hänen surunsa oli kaiken keskipiste, että kaiken turhan piti hänen

lähestyessään väistyä ja kaiken pilkan vaieta. Hänen osalleen oli

tällä hetkellä sattunut kantaa Ihmisen surua, mutta se oli kaikkien

maan lasten yhteisomaisuus ja jokainen sai vuoronperään kantaa sitä,

katsella sitä ja koota voimia sen ääressä.

Päästä minua pahasta!

Hän tuli kodin portille ja menetetyn kodin tuttu lempeä kauneus

sopeutui vastustamatta siihen kauneuteen, jonka lähettinä hän saapui.

Tuntui siltä kuin vainajan henki olisi seurannut tänne ja aikonut

viihtyä täällä.

Kotiväki oli koolla lehmusten alla, missä tanner jo nurmettui.

Keskustelu kulki vieraasti ja väkinäisesti, yhteisistä ponnistuksista

huolimatta. Jonkin verran helpommaksi kävi, kun Heini kaukaa ja leikkiä

lyöden kuvasi, miten kauhean lapselliset he olivat olleet, hän ja hänen

sulhasensa — tai oikeastaan oli hän, Heini ollut tyhmä ja lapsellinen:

pienten, turhien asioiden tähden he olivat kiistelleet ja kuluttaneet

toisiaan. Puhuttiin talon ainoasta kotieläimestä, Ystävästä, joka

oli nukkunut monta päivää ja tänään jälleen haukkunut vieraita

niinkuin nuoruutensa päivinä. Sitten näyttivät keskustelun aiheet taas

tyhjentyneen ja ainoastaan lintujen laulu täytti illan. Katseltiin

auringon laskua, todettiin, että omenapuut varistivat lehtiään ja

että nurmi niiden alla oli kuin lumessa. Huomattiin, että tätä aikaa,

jolloin koivunlehvä näin tuoksuu, kestää vain hyvin lyhyen ajan. Näistä

aroista aiheista jotka menettävät sisältönsä, kun niistä puhutaan

ääneen, keskusteltiin sentähden, ettei päästy vireeseen.

Epävireen syytä, Heinin kihlasormusta ei kukaan maininnut.

Salavihkaiset katseet vain huomasivat, että sulhasen sormessa oli

sormus, morsiamella ei.

Silloin kuului portti narisevan ja kaikki tunsivat tulijan Tommiksi.

Tuli entistä tukalampaa — miten hän selviytyisikään kihlattujen edessä?

Mutta hän tuli perheen piiriin ikäänkuin ei hän olisi kihlatuita

muistanut. Ja ennenkuin hän avasi huulensa, kertoivat hänen kasvonsa,

että hän tänään oli toinen ihminen kuin eilen. Äiti tuijotti häneen

suurin silmin eikä voinut muuta kuin ihmetellä. Voittoa tiesivät Tommin

kasvot.

Nuori mies ei kiinnittänyt huomiota jäykkyyteen, millä häntä oli

tervehditty. Hän näytti valmistavan jotakin sanottavaa. Ja kun kaikki

sitten olivat hiljaa ja vain linnut lauloivat auringonlaskussa, lausui

hän kuivin silmin:

— Letitsia tädin terveiset kaikille, erikseen jokaiselle. Hän on

kuollut.

Sen juhlallisen soinnun aikana, jolloin luonnon kevät ja ihmisen

valitus yhtaikaa pyrkivät ilmoille, muisti Tommi yhtäkkiä sen, jonka

hän kuoleman tullessa oli unohtanut. Hän otti taskustaan Heinin

kihlasormuksen ja laski sen valkoiselle liinalle kihlattujen välille.

Ei syntynyt mitään ihmettelyä eikä kysymyksiä. Kuoleman läheisyys oli

tasoittaen ja sovittaen tullut keskelle elämän haparoivaa ja kuumeista

etsintää. Ja ikäänkuin morsiuspari olisi seisonut vihkituolissa

vakavan valansa hetkellä, otti sulhanen ääneti sormuksen ja painoi sen

morsiamen käteen.

Mutta kaikki muistelivat äänettömässä surussa poismennyttä ja heidän

kyyneleensä olivat niinkuin kaste helteisen päivän iltana. Ja heistä

tuntui siltä kuin hänen siunaavat kätensä olisivat laskeutuneet yli

kaikkien päiden, jokaisen erikseen ja kaikkien yhteisesti.