Se ei tunne onnettomuutta, joka ei tunne häpeää. Eikä se tunne
onnettomuutta, joka ei tunne syyllisyyttä.
Rouva Tekla Surpaeus oli oppinut tuntemaan huolet, surut ja pelon
rakkaittensa kadottamisesta. Mutta niiden tuottama tuska oli
toisenlainen kuin se, jota hän nyt tunsi. Siinä oli saattanut löytää
lievennystä, jopa mielenylennystäkin. Nyt oli hän joutunut uuden
tuttavuuden eteen: onnettomuuden, jossa ei ollut mitään sovittavaa,
koska se oli kauttaaltaan ruma ja vastenmielinen.
Jos hänelle olisi annettu aikaa matkan päästä tarkastaa uutta
tulokasta, niin hän ehkä olisi tuntenut niin suurta inhoa, että
olisi kieltäytynyt painimasta lähestyvän onnettomuuden kanssa. Nyt
kävi niin, että hän ilman valmistusta joutui keskelle tuntematonta
tilaa. Hän muisti, että juuri epärehellisyys oli se tahra, jota hänen
miesvainajansa oli koko ikänsä koettanut pestä pois sukunsa nimestä
ja nyt on juuri epärehellisyys se pahe, jonka heidän vanhin poikansa
valitsee osakseen kaikista ajan niin monista tarjolla olevista
paheista. Äiti käsitti tämän järjellään — tuntemiseen ei nyt ollut
aikaa. Täytyi ryhtyä käytännöllisiin toimiin. Tommi on huonoilla teillä
— saattaako hänet pelastaa ja miten? Hänet on pelastettava, maksoi mitä
maksoi!
Silmänräpäyksen ajan täytti hänen mielensä yksinäisyyden tunne
voimakkaampana kuin milloinkaan. Jos Tommin isä olisi elänyt, niin ei
koko tämä Surpaeusten onneton sukuperintö olisi voinut nostaa päätään.
Mitä olikaan kaipaus rakastetun menettämisestä sen avuttomuuden
rinnalla, mihin hän oli joutunut, jäätyään yksin. Hänestä tuntui siltä
kuin ei hän jaksaisi pysyä jaloillaan, kuin hänen täytyisi lyyhistyä
siihen paikkaan. Syvällä hänen äidinsydämessään nyyhki ääni: sinä
menetät poikasi! Ja hänen ihmistunnossaan sanoi ääni: nuori elämä menee
hukkaan! Hän vastasi itse molempiin huutoihin: mitä minusta ja minun
menetyksistäni, kunhan löytyisi joku, joka voisi häntä auttaa.
Olisiko joku toveri, joka olisi häneen hyvin kiintynyt ja josta
hän pitäisi? Mutta äiti ei keksinyt muita kuin itsensä ja niin hän
päätteli: minun täytyy itseni yrittää. Minä tahdon! Ja uudelleen sanoi
hän itselleen, sanoi ääneen: minä tahdon! Ja tätä sanoessa pääsi hänen
koko olentonsa niin näiden sanojen sisällyksen valtaan, että hän
tunsi saaneensa ikäänkuin tulisen miekan käteensä. Hän ei istuutunut
paikalleen miettimään, mihin nyt on ryhdyttävä, siihen ei ollut aikaa.
Hän liikkui kodin jokapäiväisten askarten keskellä, järjesteli,
pyyhki tomua ja puheli palvelijattaren, postinkantajan, nuohoojan ja
muiden kanssa, jotka olivat talossa tai sattuivat tulemaan. Hänen
kätensä pitelivät neulaa, vaatetta, ruiskukannua, pataa ja kattilaa,
mutta miekka oli kaiken aikaa hänen hallussaan ja hänen ajatuksensa
kiertelivät sen ainoan ympärillä, mikä hänelle tällä hetkellä oli
tärkeää. Ihminen saattaa elää monisäikeistä elämää yhtaikaa. Sen kyllä
koki punaisena aikana. Mutta että se vielä näin jatkuu ja ehkä aina
tulee jatkumaan, sitä ei olisi voinut ajatella kymmenen vuotta sitten.
Ennen oli kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Ihmisellä oli laki ja
kymmenet käskyt. Nyt on kaikki niin hämärää ja monimutkaista eivätkä
laki ja kymmenet käskyt riitä.
— Olipa se hyvä, että minä nukuin viime yönä — nyt minä ymmärränkin,
miksi minulle annettiin unta. Minä jaksan nyt. Ja minun täytyykin
jaksaa. Ei voi tehdä sillä lailla, että oikopäätä menisi pojan luo ja
sanoisi: tässä on sormus, minä tiedän kaikki, kuinka olet voinut näin
menetellä! Ennen olisi voitu tehdä niin, kun aika oli terve. Nyt täytyy
keksiä jokin toinen keino. Täytyy toimittaa sormus sinne, mistä etsivät
sen toivat, ja johdattaa Tommi siihen, että hän itse tuo sormuksen sen
omistajalle. Mutta onko luultavaa, että hän sen tekee? Eikö päinvastoin
ole oletettavinta, että tarjoilijatar on mieltynyt sormukseen ja pitää
huolta siitä, ettei Tommi saa edes tilaisuutta ottaa sitä haltuunsa?
Mutta olisiko Tommi voinut jättää sormuksen tuolle tytölle, jos hän
olisi epärehellinen? Voihan heidänkin joukossaan olla kunnon ihmisiä.
Tommin täytyy itsensä nähdä tekonsa rumuus ja sisällisestä pakosta
korjata se! Mutta miten saa hänet siihen?
Sormus on pantava alttiiksi. Se voi tällä retkellä mennä hukkaan. Koti
voi kadottaa Tommin. Muuta tietä kuitenkaan ei ole!
Mitä poika sanoisi, jos hän tullessaan kotiin koulusta tapaisi
sormuksen pöydältään? Hän vaivaisi kauan päätään, ymmärtäisi vihdoin,
että hänet jollakin selittämättömällä tavalla on yllätetty ja päättäisi
toisen kerran olla varovaisempi. Ja olisikin niin varovainen, etteivät
etsivät löytäisi yhtään jälkeä. Hän ei ole vielä ennättänyt pitkälle
epärehellisyyden tiellä, sillä hän on varomaton ja kömpelö. Ehkä se
vain on urheilua kaikki tyynni. Mutta tekoon tulee uusi viehätys,
kun salaaminen kehittyy järjestelmälliseksi. Rikollisuuskin saattaa
silloin tulla tietoiseksi. Onnettomat Surpaeukset perintöineen ja
taipumuksineen!
— Jos minä koettaisin osoittaa lapselle entistä suurempaa hellyyttä.
Jos minä antaisin hänelle hänen isänsä taskukellon. Se on kaunis
kello, Tommi pitää siitä ja toivoo sitä. Olimme ajatelleet, että hän
saisi sen tullessaan ylioppilaaksi. Jos veisin isän kuvan Tommin
huoneeseen. Tai sen taideteoksen, jossa on kuvattu sumujen taistelu
auringon kanssa. Tai jos katsoisin, etteivät elävät kukat milloinkaan
lopu hänen huoneestaan. Tai jos koettaisin toimittaa hänelle uudet
vaatteet ja hatut kaikki, mitä poika siinä iässä kaipaa. Tai jos
kehoittaisin häntä menemään rippikouluun, niin että konfirmatio voisi
tapahtua juhannukseksi. Tai jos koettaisin itse pukeutua paremmin,
ehkä vaikuttaisin nuoremmalta ja hän voisi tuntea olevansa kanssani
enemmän toveri... Nyt minä tiedän! »Sumut hälvenevät», sen minä siirrän
hänen huoneeseensa. Suuri taide vaikuttaa ehdottomasti. Hän ajattelee:
miksi äiti on tuonut tämän tänne? Sitten hän näkee kuinka se kaunistaa
koko huoneen. Sitten hän muistaa aamun, jolloin se tuli taloon. Se oli
tammikuun seitsemäs päivä. Lähestyvien levottomuuksien tuntu oli jo
ilmassa. Isä itse valitsi kuvalle paikan ja löi naulan seinään. Lapset
olivat silloin kaikki kotona ja Tommi auttoi isää. Hänen täytyy tämä
muistaa.
Ei, ei kelpaa! Muistaessaan tämän kaiken hän sanoo itselleen: taas
koettaa äiti minuun vaikuttaa, taas hän vaanii ja epäilee...
Mutta mitä minä sitten teen? Jumala, auta minua!
Sinä saatat olla minulle pahoillasi, Jumala, en ole selvään maininnut
nimeäsi moneen aikaan. Olen puhunut Levosta tai Kauneudesta, tai
Kohtalosta, tai Kaitselmuksesta, tai Taivaasta. Mutta tiedäthän sinä,
että olen tarkoittanut sinua, sinua. Minä olen nyt hädässä enkä tiedä,
miten minun pitää tehdä. Nuori ihmiselämä on kääntynyt vaaralliselle
tielle, minun pitäisi heittää pelastava köysi hänen ympärilleen ja
ohjata häntä pois. Mutta köyden pitäisi olla niin hienon, ettei hän
sitä näe ja johdatukseni niin arkatuntoisen, ettei hän sitä tuntisi.
Kun tämä olisi edes meidän kahden asia, minun ja lapsen. Mutta tässä
on muitakin asianosaisia. Ensinnäkin on sormus Heinin — onko tyttö
niin ennakkoluuloton ja uhrautuvainen, että päästää kihlasormuksensa
seikkailulle tuiki epävarmoihin käsiin? Sellaista ei voi keneltäkään
kihlatulta pyytää. Ja sedät, Mikael ja Gabriel, hehän ovat köyhästä
omaisuudestaan panneet likoon sen summan, jonka avulla sormus saatiin
kotiin — mitä arvoesineitä ovatkaan mahtaneet myydä! Kaikilla näillä on
asiassa sanomista.
Mutta eikö ihmiselämä ole kalliimpi kuin sormus? Jos kaiken uhalla
lähettäisi sormuksen sinne, minne Tommi sen jätti. Sittenpä saisi
nähdä, mitä hän tekee. Ehkä hän hyvin pian toisi sen kotiin. Ehkä
hän sanoisi löytäneensä sen tieltä. Tai pihan piiristä. Tai ehkä hän
suoraan sanoisi pitäneensä sormusta piilossa jonkin aikaa, voidakseen
sen omistajalle sitten valmistaa suuremman ilon. Ehkä hän tässä olisi
puhunutkin totta. Nyt pitäisi tuntea Tommin tahto, se josta Mikael
Surpaeus aina puhuu. Sitä konetta ei vielä ole keksitty, millä se
mitataan. Mikael Surpaeus luulee sen keksivänsä. Kunhan ei hän tulisi
hulluksi.
Tommin pieni veli sanoi itse asiassa eilen koko totuuden. Tommi kuuli
sen. Se suututti häntä ja paadutti häntä. Jos sitä tietä jatketaan,
niin poika pian heittää koulunkäyntinsä ja ryhtyy Enok Surpaeuksen
kanssa yhteisiin yrityksiin. Kuinka taitavasti ja hienosti nyt olisi
meneteltävä.
Tai jos sittenkin kävisi asiaan suoraan käsiksi, veisi sormuksen
Tommin eteen pöydälle, katsoisi häntä silmiin ja jättäisi hänet sitten
tekemään johtopäätöksiään. Olisi kyllä jännittävää nähdä, mitä hän
tekisi. Ja ennen kaikkea tuntuisi rehellisemmältä.
Tai jos antaisi hänen löytää sormuksen Heinin kädessä eikä selittäisi
mitään. Niin Tommi kävisi vain tulevaisuudessa varovaksi, sehän jo
äsken selveni.
Parannuksen täytyy tulla sisältäpäin, ei minkään ulkonaisten keinojen
kautta. Niistä ei ole mitään apua. Tässä tapauksessa. Joillekin
luonteille saattaa olla, mutta ei tälle.
Mitä nuo pääskyset nyt niin lentelevät? Pääskyset — ovatko pääskyset
tulleet? Kesäkin on siis tullut ja paljon muuta on tapahtunut. Jos
saisi Niemenkivestä puoli miljoonaa, sitten voisi hiukan parannella
lasten vaatteita Ja omiaankin. Olisi miellyttävää käyttää valkoisia
pukuja. Ne ovat niin kauniit. Miltä Tommi tänään näyttää, kun tulee
kotiin? Eikö hänen kasvoistaan todella saata nähdä mitään? Eikö hän
todella tunne tarvetta mitään uskoa äidilleen? »Kun minä olen niin
tottunut sinulle kaikki kertomaan» — eikö hän niin sanonut? Hän ei ole
enää kiintynyt äitiinsä eikä sisaruksiinsa, hänen kiintymyksensä on
jossain toisaalla — siinäkö tarjoilijattaressa? Se on turhaa puhetta,
että ihmisellä on kiintymystä rajattomat määrät, tai että se kasvaisi
sitä myöten kuin tulee sympaattisia ihmisiä vastaan. Kyllä kiintyminen
aina otetaan rajoitetusta varastosta ja annetaan eri ihmisille. Tommi
on nyt kiintynyt erääseen Fanniin siellä jossain syrjäkahvilassa. Ja
lapset ovat viittailleet siihen, että hän myöskin pitäisi naapurin
nuoresta rouvasta. Onhan se kaunista, todella. Ja eikö olekin kurjaa,
että ihminen on niin uskoton, ettei hänen tunteensa kestä. Mitä nuo
linnut niin huutavat? Kukathan piti kastella. Asianajaja ei maksa
puolta miljoonaa. Eikä luultavasti kukaan muukaan. Kukaan morsian
ei suostuisi jättämään kihlasormustaan seikkailujen varaan. Tässä
jutussa on liian monta asianosaista. Tarvitseeko Tommi rahaa kiväärinsä
maksamiseen? Onko se jo maksettu vai eikö? Mistä hän sai tai saa rahat?
Ehkä täytyisi koettaa tarjota ne hänelle. Täytyy ostaa uusia siemeniä,
kurkunsiemenet jotka tuotiin, eivät idä. Västäräkkikin on tuossa. Ja
illalla laulaa jälleen satakieli. Sehän lauloi eilen. Omenapuissa on
pian kukat. Täytyy taistella ja tahtoa. Täytyy tahtoa niin, että vuoret
siirtyvät.
Jumala, Jumala, jos minä ymmärtäisin, miksi sinä lähetät minulle häpeän
ja rumuuden.
No niin, pusertaa kuoliaaksi tunne ja kylmällä sydämellä tahtoa! Ottaa
sydän käteensä niinkuin se olisi pieni lämmin lintu ja pusertaa sormet
kiinni...
Mitä? Parahtiko hän ääneensä? Heini tuli ja kysyi, mitä hän oli
sanonut. Niin, tuossa oli Heini, yllään valkea silkkipusero ja kaulassa
koru, jonka sulhanen varmaan oli antanut. Hänen sormuksensa oli tuolla
piironginlaatikossa hyvässä tallessa rasian pohjalla ja päällä pinkka
vanhoja kirjeitä.
Jos minä kuolisin, johtui yhtäkkiä Tekla Surpaeuksen mieleen, niin
surisiko Tommi ensinkään? Jos minä sairastuisin vaarallisesti, niin
voisiko se johtaa häntä ajattelemaan, mitä hän on tehnyt? Jospa minä
sairastuisinkin!
Vai niin — ja entä taistelu ja miekka. Entä tarmo ja tahto!
Kummallista: tuntuu siltä kuin ei tämä koskaan menisi ohitse, kuin ei
sillä koskaan olisi loppua.
Mutta tässähän on Heini. Hänellä on siis sentään toinen muisto
sulhaseltaan. Kukapa muu olisi antanut tuon kaulakoristeen. Kaunis se
on. Ehkäpä voisi ajatella, että Heini uhraisi sormuksensa.
He alkoivat puhella keveästi ja ystävällisesti niinkuin tavallisesti.
Kysyivät molemmin puolin, olivatko nukkuneet ja kuinka jaksoivat.
Vihdoin otti Heini selkänsä takaa pinkan kirjeitä, joiden kuori ei
ollut liimattu kiinni, ja heilutti niitä tätinsä edessä.
— Nämä näin, sanoi hän ja hymyili, — nämä minä nyt olen saanut
kokoon. Viisi minä oikeastaan olen kirjoittanut, mutta kaksi oli niin
inhottavaa, että minä heti revin ne. Yksi näistä kolmesta lähetetään.
Mutta mikä? Minä pyytäisin tätiä lukemaan ne läpi. Ja sitten, kun kirje
on lähetetty, sitten ei enää puhuta koko sormuksesta, ei yhtään sanaa.
Tekla Surpaeus käsitti nyt. Heini oli kirjoittanut sulhaselleen
sormuksen kohtalosta ja pyysi häntä lukemaan kirjettä.
— Niin, niin, niitä on kolme, selitti hän, — hiukan erilaista. Minä en
tiedä mikä minun on, mutta en tahtonut saada mitään paperille. Mikähän
nyt olisi paras lähettää? Enhän minä tavallisesti vaivaa muita ihmisiä
lukemaan läpi kirjeitäni, mutta kun tämä on vähän yhteinen asia. Tai
jollei juuri yhteinenkään, mutta... en minä tiedä kuinka minä sanoisin.
Rouva Surpaeus oli ajatuksissaan ottanut kirjeet, mutta ojensi ne
samassa takaisin Heinille.
— Kyllä sinä itse tiedät, mitä kirjoitat, en minä lue.
— Mutta jos täti olisi niin hyvä. Ei niissä ole kuin muutama sana.
Tai luenko minä ääneen? Jos heittäisin arpaa ja ottaisin kaiken
varalta vielä kopion siitä, joka joutuu lähetettäväksi? Ei, nyt minä
luen — kyllä täti nyt jaksaa kuulla. »Rakas Halvor! Täällä sattui
toissapäivänä vähän ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun
äitisi kauniin vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut vähän onneton ja
kaikki muut myöskin. Olemme kaikki etsineet ja poliisitkin ovat olleet
liikkeellä. Mutta ei ole löytynyt ja tuskin löytyy. Se olikin liian
kaunis ja kallis minun maalaissormeeni. Sinä annat minulle toisen,
annathan, ja koetat rauhoittaa omaisiasi minun avukseni. Letitsia täti
täällä, isän vanhin sisar, jota et sinä koskaan ole nähnyt ja joka on
hyvin miellyttävä ihminen, hän sanoo, että elämä aina kihlaa meidät
rautaisella sormuksella. Ja niin minullakin nyt on se päähänpisto, että
tahtoisin sinulta rautaisen sormuksen. Niin, ei sitten muuta tällä
kertaa.» No, mitä täti siitä sanoo, se oli numero yksi. Tämän on Lida
hyväksynyt. Nyt tulee toinen.
Tekla Surpaeus keskeytti hänet.
— Tiedät itse, rakas lapsi, mitä teet, mutta pitääkö sinun nyt jo
lähettää tuo kirje? Jos hiukan odottaisit...
— Täti kuulee vielä nämä toiset. Minä tahtoisin kerta kaikkiaan tämän
asian selväksi. Kyllähän täti nyt jaksaa kuulla nämä kirjeet, kun minä
olen jaksanut ne kirjoittaa. Ikävää työtä se on kirjeen kirjoittaminen.
Eilen illalla kirjoitin kaksi ja tänä aamuna nämä kolme. Mutta ne
eiliset olivat sellaisia hirveän haikeita. Voi, voi, ei täti usko,
mitä tulee ihmisen päähän! Minä kirjoitin, suoraan sanoen, Halvorille,
ettemme voi mennä naimisiin, että minä pelkään, kun meidän suku on
sellaista huonoa ja epäluotettavaa. Me itkimme Lidan kanssa kuin
hullut. Lida päätti, ettei hänkään koskaan mene naimisiin. Mutta sitten
me nukuimme ja aamulla minä revin kirjeet ja kirjoitin uudet. »Rakas
Halvor!» Niin, tämä alku on kaikissa sama, mutta minä luen nyt senkin,
että pääsisin kiinni. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä vähän
ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun äitisi kauniin
vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut onneton ja kaikki muut myöskin.
Olemme etsineet minkä olemme jaksaneet, mutta toivomme, että sormus
vielä löytyy. Sedät tilasivat tänne etsivät poliisit ja lupasivat
tuhannen markan palkinnon, niin että eiköhän kaikki nyt kuitenkin käy
hyvin. Olisi hauskaa, jos sinä tulisit tänne. Matka ei nyt olisi niin
pitkä ja kallis kuin Niemeen. Sydämelliset terveiset meiltä kaikilta,
enimmän Heiniltäsi.» Se on numero kaksi, mutta se on oikein huono,
huomaan itsekin, ettei sitä voi lähettää.
— Ei, keskeytti taasen rouva Surpaeus, — minusta se on parempi kuin
ensimmäinen. Saattaahan sormus vielä löytyä. Mutta jos odottaisit etkä
lähettäisi mitään kirjettä. Tarkoitan: jos odottaisit.
— Minä tahtoisin päästä eroon tästä asiasta, eikö täti ymmärrä!
sanoi Heini kiihkolla, jommoista ei Niemenkiven rouva ollut hänessä
ennen nähnyt. — Minä en tiedä miksi, mutta tämä asia on minulle
vastenmielinen. Se vaivaa minua. Ja kun rupean ajattelemaan, niin
voin tehdä jonkin tyhmyyden. Kuvittelen ties mitä. Minä olen luullut
olevani niin järkevä ja terve, ettei minuun mikään pysty, mutta minä
huomasin viime yönä, että olen... olen... aivan kelvoton kappale. Tässä
tulee nyt vielä kolmas kirje. Se on oikeastaan Lidan kirjoittama.
Tämä alku on taas sama ja sen minä olen kirjoittanut. »Rakas Halvor!
Täällä sattui toissapäivänä hiukan ikävä tapaus. Älä sentään pelästy,
ei kukaan ole menettänyt henkeään, ei edes kättä tai jalkaa. Muuan
esine vain katosi, tosin kaikkein rakkain mitä minulla oli, koska olin
saanut sen sinulta. Olen surrut sitä äärettömästi, olenpa käyttäytynyt
suorastaan lapsellisesti. Olen nimittäin ollut taikauskoinen. Kaiken
iltayön me Lidan kanssa yhdessä valvoimme ja surimme. Mutta kun aamu
tuli, muistin, että sinä toki elät ja olet omani ja että se vain oli
kuollut pieni esine, joka katosi. Varmaan tiedät jo, mikä esine se
oli, niin ettei minun tarvitse sitä sanoa. Rakas se oli ja kaunis ja
oma syyni oli, että se katosi. Olenkin itseäni niin syyttänyt. Tuskin
ansaitsisin, että se löytyisi. Hiukkanen toivoa meillä vielä on. Mutta
jollei sitä nyt löytyisi, niin annathan minulle toisen ja lisäksi
anteeksi, annathan Heinillesi.» Tämän on oikeastaan Lida kirjoittanut,
sillä näin kauniisti en minä koskaan pystyisi kirjoittamaan. Ja
kyllähän minä niinkin voin ajatella kuin Lida, nimittäin voisin siis
lähettää tämänkin kirjeen. Mutta ehkä on sentään rehellisintä lähettää
ensimmäinen, koska itse olen sen kirjoittanut. Voi sentään, minäkin
puhun rehellisyydestä!
— Mutta Heini!
Rouva Surpaeus säikähti, sillä Heinin viime sanat olivat kuin sairaan
voihkahdus. Hän ei ollut itse asiassa koskaan ottanut Heiniä vakavasti
lukuun tässä sormusasiassa. Heini oli hänen silmissään ollut onnenlapsi
ulkopuolella kärsimyksen, lapsi, joka on täydellinen hyveissä ja
avuissa ja jota kaikki kohtelevat sen mukaan. Vaistomaisesti oli
hänestä tuntunut siltä, että Heinillä on niin paljon, ettei yhden
sormuksen menetys hänelle merkitse sitä eikä tätä. Tai myöskin, että
hän on niin terve, etteivät hänen hermonsa tunne niin ärtyneesti ja
kipeästi kuin hänen ja hänen lapsensa, jotka ovat läpikäyneet isän
menettämisen. Nyt näki hän yhtäkkiä kärsimyksen syvällä Heinin silmissä.
— Minäkin puhun rehellisyydestä! toisti Heini vielä kerran.
Ja hänen äänensä oli soinnuton. Oliko hän menettänyt lauluäänensä
— miten hän puhuikin kuin ihminen, jota vaivaa alituinen käheys.
Heinillähän oli ollut erikoisen heleä ääni. Sen erotti kaikkien muiden
äänistä, kun hän puhelimessakin puhui. Ja nyt...
— Mutta Heini, sanoi rouva Surpaeus eikä ymmärtänyt miten hän jatkaisi.
— Mitä te olettekaan Lidan kanssa ajatelleet viime yönä. Oliko tuo
sormus sinulle niin rakas? Älä lähetä, lapsi, mitään kirjettä. Sormus
ehkä vielä löytyy. Ja varmaan löytyykin.
— Ei täti, ei se ole sitä. Ei se ole sitä. Tietysti minä myöskin olen
onneton sormuksen tähden, mutta muutenkin. Voi, en minä saata siitä
puhua.
— Minä kyllä tiedän mitä sinä tarkoitat.
— No, eikö se sitten ole kauheaa. Tällainen suvun rappeutuminen on
jotain hirvittävää. Ja minä kun en koskaan ennen ole sitä ajatellut.
Enkä huomannut mitään. Mutta tämä sormusasia näyttää olevan annettu
meille, jotta me näkisimme tilamme — niinhän setä sanoi. Kuka tietää
mitä minussakin kytee. Kuka tietää mitä minunkin lapseni kerran
tekevät. Ja mistä ne minua syyttävät... Kunhan Halvor tulisikin tänne.
Minun täytyy hänet tavata.
— Lapsi, sanoi rouva Surpaeus yhtäkkiä ja tarttui nuoren tytön käteen,
— älä tee mitään tyhmyyksiä. Kuulehan, me lähdemme hiukan sisään,
niin saamme puhua. Etkö kirjoittanut tyttöjen muistikirjaan jotakin,
mitä sinun nyt sopii muistaa? Tytöt näyttivät minulle. He kysyivät,
eikö se ollut ihmeellistä, että molemmille kirjoitit ihan saman
lauseen ja merkitsikö se sitä, että olit todella niin proosallinen
kuin itse väitit olevasi — ettet keksinyt mitään muuta. Minä sanoin,
että lauseessa oli niin syvä totuus, ettei sitä voinut paremmin
sanoa ja siksi sinä olit sanonut sen erikseen molemmille serkuille.
Eikö se ollut oikein selitetty? Mitä itse kirjoitit Hertan ja Letan
muistikirjaan? Minä olen niin kiitollinen että annoit tytöille juuri
nuo sanat. Olet antanut ne myöskin minulle ja nyt ne kelpaavat
itsellesi. Sano nuo sanat ääneen. Muistathan mitä kirjoitit? No mutta
muistathan.
— En minä tiedä. Jotakin tyhmyyksiä. En minä keksinyt mitään
kunnollista. Ja siitähän on niin kauan.
— Toissapäivänä.
— Toissapäivänä! Kun siitä on tapahtunut niin paljon.
— Sanohan nyt nuo sanat.
— No, kyllä minä ne muistan.
— Mutta sano ne ääneen.
— En minä voi. Tietäähän täti ne.
— Tiedän. Olen ne kuullut ennen satoja kertoja. Panttileikeissä, kun
vaadittiin sananparsia, kuulin ne. Ne olivat silloin tyhjiä ääniä,
mutta nyt niissä on sisältö. Me tarvitsemme kaikki sitä sisältöä
niinkuin lääkettä sairaina aikoina. »Oman onnensa seppä»... Se on
totta, se on totta...
— Jospa minä itse vielä voisin siihen uskoa, sanoi Heini. — Minusta
tuntuu nyt, että isoisät ja isoäidit ovat takoneet meidän kohtalomme...
— Ovat kyllä, mutta kun korun kuumentaa, niin sitä voi takoa uudelleen.
Rouva Surpaeus oli puhunut itselleen, vaikka hän kaiken aikaa osoitti
sanat mies-vainajansa veljentyttärelle. Hän tarvitsi itse uskoa ja
hän takoi sitä mieleensä väellä ja voimalla. Yhtäkkiä otti hän Heiniä
kädestä ja katsoi häneen. Heini kalpeni ja tuijotti häneen mykkänä.
— Voisitko sinä sen tehdä? sanoi rouva Surpaeus hiljaa ja hänen tummat
silmänsä näyttivät täyttävän koko hänen kasvonsa. — Tahtoisitko sinä
sen tehdä?
— Mitä? sai Heini vihdoin suustaan.
Rouva Surpaeus pani kätensä hänen olkapäittensä ympäri ja johdatti
häntä läpi huoneiden. Heini tunsi että hän pyysi häneltä jotain uhria,
hän vain ei voinut käsittää mitä. Antaminen oli aina ollut hänelle
ilo, mutta nyt häntä pelotti. Tekla tädin koko elämä tuntui siirtyneen
silmiin, jotka rukoilivat sillä tavalla, ettei niiltä voinut kieltää.
Myöskin pitkät kalpeat sormet kuljettivat toista, tehden hänet kuin
tahdottomaksi. He tulivat makuuhuoneeseen ja pysähtyivät vanhan
peilipiirongin eteen. Heini näki hyllyllä tutut pienet porsliinikorut
ja setä-vainajansa nuoruudenkuvan. Hän näki myös peilissä kahdet
kasvot, jotka oudossa jännityksessään hämmästyttivät häntä. Toiset
olivat vaaleat ja hehkuvat, toiset tummat ja pehmoisen kalpeat — hän
itse ja täti Tekla Surpaeus.
— Kuule lapsi, eikö ole kauheaa, jos nuori elämä menee hukkaan? sanoi
täti hiljaa ja tarttui piironginlaatikon kahvoihin.
Heini ymmärsi, että hän ajatteli Tommia ja sanoi täydestä sydämestä:
— On.
Täti veti auki laatikon ja etsi oikeanpuoleisesta nurkasta. Sieltä
tuli esiin vanha luinen, hopealla silattu rasia. Heini, jolle äsken
oli alkanut jotain valjeta, joutui taasen aivan ymmälle. Hän koetti
tunkea Tommin äidin ongelmallisen ilmeen läpi eikä huomannut mitä täti
askarteli, ennenkuin kalpea käsi hänen edessään piteli sormusta, jonka
hän luuli tuntevansa omaksi kadotetuksi kihlasormuksekseen.
Häneltä pääsi riemun huuto, mutta samassa se tukahtui, sillä hän luuli
näkevänsä harhanäyn. Hän oli jo käymäisillään kiinni sormukseen, mutta
pidättyi ja huudahteli, vuoroin katsellen ihmiseen, jonka kädessä
ihmeellinen esine oli, vuoroin viettelevään esineeseen. Vihdoin tarttui
hän siihen kiinni, katseli sitä, käänteli ja pani sormeensa. Kaiken
aikaa piti hän epämääräistä pientä ääntelyä, naurahteli ja vuodatti
kyyneliä, kunnes vihdoin puhkesi voitolliseen huudahdukseen:
— Se on se, se on se! Totisesti! Mutta täti kulta, mistä täti on
sen saanut? Onko tämä nyt todella totta? On, on! Mutta miten se on
tapahtunut? Löytyikö sormus täältä? No mistä sitten? Minun sormukseni,
minun oma sormukseni! Nyt en enää ikinä ota sitä kädestäni, en vaikka
mikä olisi. Oi, että se löytyikin, kyllä Halvor nyt tulee iloiseksi.
Hyvä oli, ettei kirjettä lähetetty. Kyllä minä olen onnellinen, kyllä
minä olen iloinen...
— Et annakaan sitä museoon? sanoi Tommin äiti.
— En, en! nauroi Heini, irroittamatta katsettaan sormuksesta.
— Et taida enää muistaa, että niin päättelit.
— Kyllä minä muistan, mutta se oli sellaista epätoivoa.
— Mitä sanoo talon viisas vanha-täti nyt, kun ei hänen rautainen
sormuksensa kelpaakaan?
Heini pusersi kiinni vasemman kätensä ikäänkuin peläten, että sormus
karkaisi ja katsoi Tekla rouvaan. Hän näki heti paikalla, että täti ei
ollut iloinen ja hän tunsi, että täti ei pitänyt Letitsia-tädistä.
— Niin, se rautainen sormus, puhui Heini hiukan hämillään, — mutta en
minä tästä pidä sen rahallisen arvon vuoksi, vaan... niin, tietäähän
täti miksi. Se on minun kihlasormukseni.
— Ja minä kun luulin, että sinä tosissasi aioit pyytää sulhaseltasi
rautaista sormusta ja luopua tästä. Elämähän kihlaa raudalla. Eikö se
kuulu kauniilta?
— Täti, sanoi Heini, — täti sanoisi selvemmin, sillä minä en ymmärrä.
Miksi täti on suuttunut Titsia-tädille? Hänhän on niin hyvä, aina hän
parsii ja _paikkaa_...
— Niin, niin, ehkä sinä tahdotkin ottaa hänet uuteen kotiisi, kun menet
naimisiin. Kyllä saat hänet mielelläsi. Hän onkin jo ollut meillä
toistakymmentä vuotta.
— Onko hän ollut täällä tiellä?
— Pidä sinä häntä kodissasi yhtä kauan, ehkä tiedät sitten. Nythän ei
sillä enää ole väliä, nyt, kun setäsi on poissa. Minä vain hiukan väsyn
hänen viisauteensa. Hänellä on hyvää aikaa ajatella siinä palkatessaan.
Mutta tarkoitukseni oli puhua aivan toisista asioista. Sinä hyvä,
hyvä Heini, voisitkohan, tahtoisitkohan auttaa minua. Pyydän sinulta
kyllä hyvin paljon. Pyydän sinun sormustasi, niin, niin, juuri tuota,
jonka vasta olet saanut takaisin. Et anna! Näen sen kyllä, ettet
anna. Pitääkö sitten nuoren elämän mennä hukkaan? Eikö ihmiselämä ole
kalliimpi kuin kuollut esine? Olen aina pitänyt sinua niin järkevänä
tyttönä... Mutta olen pyytänyt sinulta liikaa. Minun olisi pitänyt
ymmärtää. Kuinka tämä oli tyhmää...
Tommin äiti oli puhunut itsekseen. Hänen ei muuta tarvinnut kuin
katsahtaa Heiniin, niin hän sai takaisin mielenmalttinsa. Heini näytti
uutta puolta luonteessaan: hän oli taipumaton ja ynseä. Ikäänkuin hän
olisi pelännyt tädin käyvän väkivalloin kiinni sormukseen, piteli hän
oikeaa kättään puserruksissa vasemman käden päällä ja hänen poskensa
hohtivat suuttumusta.
— Ja tuollaista täti vielä säälii! puhui hän. — Mitä hänestä tulee,
jollei häneen tartuta kovin kourin. Kyllä minä sanon hänelle. Jahka se
junkkari tulee kotiin, niin kyllä hän kuulee kunniansa. Ettei ensinkään
häpeä. En minä olisi voinut uskoa. Eilen tuolla ruokasalissa... Hän
istuu sormus taskussa... Ei, en ikimaailmassa olisi voinut uskoa. Kyllä
minä hänet läksytän...
Rouva Surpaeus seisoi ja katseli kuvaa vastapäätä vuodettaan.
Hälveneekö hänen elämästään sumu koskaan? Hänen olkapäänsä painuivat
painumistaan ja käsivarret tulivat oudon pitkiksi. Kun Heini vihdoin
lopetti, hymyili hän ja huomautti, että tyttöjen täytyi syödä aamiaista
ennenkuin lähtevät — pitihän heidän Lidan kanssa lähteä kaupungille,
eikö niin?
Ja ikäänkuin ei sormuksesta olisi ollut mitään puhetta, jatkoi rouva
Surpaeus:
— Se on sellaista täällä Niemenkivessä, että tämä pitkä matka on niin
hankala. Varmaan käy paljon mukavammaksi, kun asuu kaupungissa. Sekin
on niin tärkeä asia, että lapset saavat käydä kotona syömässä. Kunhan
vain löytäisi huoneet. Kyllä niitä on, mutta ne ovat niin kalliit.
Täytyy ruveta kuulostelemaan. Ja kuinka nyt sitten saa tämän huvilan
myydyksi.
Heiniä yhä suututti, että täti noin keskeytti. Hän olisi mielellään
kuullut, miten sormus oli tullut tänne, mutta ei hän nyt tahtonut
ruveta kysymäänkään. Hän halveksi Tommia, ei ikinä hän ollut ketään
niin halveksinut, ja hänen kielelleen kerääntyi kukkuralleen sanoja,
joita hän halusi latoa Tommin eteen. Tommin äitiäkin hän halusi
soimata. Kehtasikin antaa hänen kulkea jännityksessä — jo sekin oli
hävytöntä, vaikkei hänellä olisi ollut mitään muuta tarkoitusta. Ja
vaikka loppujen lopuksi todella olisi aikonut pitää sormuksen, myydä
tai ties mitä. Kauheaa sitä oli ajatella.
Täti meni omille teilleen ja Heini riensi näyttämään sormusta Lidalle,
ystävättärelleen. Sormus oli siis löytynyt. Kenenkään ei kuitenkaan
ollut hyvä olla.
Ei tullut sen parempi, kun sedät saapuivat. He tulivatkin aivan
heti. Tytöt istuivat keinussa puhkeavien omenapuiden alla keskellä
linnunlaulua ja itkivät.
— No, sanoi eversti-setä ja tervehti keikarimaisesti. — Ettekö te vielä
tiedä?
Heini nosti vasemman kätensä, nyökytti päätään ja antoi auringon
välkytellä aarrettaan.
— No, ja itkette? Nainen, nainen, hänestä ei koskaan saa selvää.
Sormus on löydetty ja sinä itket, rakas veljentyttäreni. Kuuluuko se
ensimmäiseen rakkauteen? Ja Lida tietysti itkee ystävättärenä. Eikö se
nyt ole ihmeellinen juttu? Olin sellaisessa jännityksessä, kun etsivät
kertoivat, etten ikinä ole ollut mokomassa. Sanotaan sitten, ettei
elämä ole yhtä jännittävää kuin romaanit. No, ettekö te ole kuulleet?
Ettekö todella tiedä? Mutta ovathan he kertoneet kaikki äidille täällä.
Vai eikö hän ole sanonut teille mitään? Niin, niin. Hm. Äidin rakkaus
on rakkaus sekin. No, pyyhkikää kyyneleenne, niin saatte kuulla. Mitä
sinä sanoit, Mikael? Mutta hyvä veli, ovathan he nyt suuria ihmisiä.
Toinen on kihloissa ja toinen on kihlatun ystävätär. Kyllä kai heille
voi kertoa. Hän, tuo lakitieteen sälli, on sitä mieltä, että tämä
asia täytyy pitää kovin salassa. Ja samaa mieltä olen minä tietysti.
Otan sen aivan yhtä vakavasti kuin hän. Suvun kunnia on minulle
aivan yhtä kallis kuin hänelle. Ja ehkä jonkin verran kalliimpi,
koska olen upseeri. Mutta ei ole helppoa katsella nuoria tyttöjä
kukkivien omenapuiden alla täydessä itkussa. Siksi aioin kertoa hiukan
salapoliisijuttuja. No olkoot vain minun puolestani, olkoot vain.
Hän aikoo keksiä baromeetterin, tuo tuossa, nimittäin koneen, jolla
mitataan ihmistahtoa. Hän jättää tykkänään kirjallisen esityksensä
ja se on varsin viisasta. On tietysti paljon parempi, jos koneella
voi määrätä tahdon rikollisuuden tai puhtauden. Silloin hän ehkä
jälleen voi ruveta jatkamaan lakitieteellisiä opintojaan ja valmistua
tuomariksi. Lisäksi hänestä tulee rikas mies, sillä tätä konetta
tullaan ostamaan yhtä paljon kuin kampaa tai partaveistä. Ajatelkaa
vain konetta, joka numeroilla osoittaa, minkä verran vilppiä, minkä
verran rehellisyyttä on ihmisessä!
— Joko voit lopettaa? keskeytti Mikael Surpaeus, pyyhkien hikeä
niskastaan.
Mutta eversti oli päässyt juttuamisen makuun ja puhui ja puhui,
varsinkin kun hän näki, että tyttöjen itku alkoi vaihtua nauruun.
— Ihminen istutetaan tuohin. Yksi sähkövirta johdatetaan nyt aivoihin
ja toinen sydämeen. Painetaan nappulaa ja heti alkaa kone vimmatusti
hyristä ja suhista. Pian alkaa lasiputki, joka on sovitettu potilaan
selkärangan taakse, liikehtiä, nimittäin aine, joka sinne on pantu — se
on jotakin radiumia tai sensemmoista — ja nyt osoittavat numerot juuri
millilleen, mistä aineosista potilaan olento on kokoonpantu.
— On kärsimys kuunnella sinua, yritti taasen Mikael Surpaeus, — sinulla
ei ole alkeellisimpiakaan tietoja. On mahdoton käsittää, että sinä olet
saanut everstin arvonimen. Koulupoika toisella luokalla voisi lyödä
sinua sormille.
— Kyllä minä fysiikasta tiedän yhtä paljon kuin sinä filosofiasta,
sanoi malttamattomana Gabriel Surpaeus. — Mutta tässähän onkin kysymys
jostakin aivan uudesta, jonka Mikael Surpaeus luo. Ei ole vielä
keksitty nimiä.
— Naura sinä, naura sinä, sanoi vanhempi veli juhlallisena, — mutta
se kone keksitään kerran, se kone, sanon minä, jolla vangitaan
hengenvoimat ja näytetään, mitä ihmisessä on. Minä en sitä keksi, minä
en pääse luvattuun maahan, mutta minä tahdon valmistaa tietä sinne.
Missä äitisi on, Lida?
Gabriel Surpaeus herkutteli kuvaillessaan, mitä tulisikaan
päivänvaloon, jos esimerkiksi nykyajan nainen pantaisiin tulevaan
totuudentuoliin. Näyttäisikö mittari esimerkiksi yhtaikaa jo
kaikki tulevat rakastumiset, kaikki alkuosat, joista tuollainen
naikkonen on kokoonpantu. Sillä rakkautta hänessä tietysti on
yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia.
— Missä on äitisi, Lida? huusi tuomari.
Hän sai kuulla, että äiti oli keittiössä ja kun hän vielä oli
selittänyt veljelleen, että paljon ihmeellisempiä todistuksia luonteen
kurjuudesta tulisi päivänvaloon, jos mittari pääsisi toteamaan, mitä
erinäisissä itserakkaissa ja hulluissa vanhoissapojissa oli, niin läksi
hän hakemaan kälyään.
Suurta perheselvittelyä jatkettiin nyt kotoisen lieden lähimmässä
läheisyydessä, äidin askarrellessa aamiaisvalmistelussa. Hän ojensi
keskeltä patojensa ja kattiloidensa höyryä käden langolleen ja vastaili
sitten hänen kysymyksiinsä. Vanhin suvun miesjäsenistä meni suoraan
asiaan.
— Näin se nyt sitten kävi. Suurpään suku on rappeutumassa. Olen kaiken
yötä ajatellut isoisän isää. Minä muistan ukon. Oikeastaan ei hän
tahtonut pahaa, mutta hän teki pahaa. Köyhät ja kiertolaiset, kaikki
olivat tervetulleet Suurpäähän ja kaikki syötettiin ja juotettiin.
Varsinkin juotettiin. Viina oli paras lääke, viina, terva ja sauna.
Pitäjän isännät olivat aina Suurpäässä ja aina juovuksissa. Emäntä
sairasteli. Siellä asui joku maisteri, josta ei ollut tullut mitään.
Hän soitteli häissä. Kas kuinka minä en muista hänen nimeään!
Isäntä kunnioitti suuresti tietoa ja maisteri luki hänelle sanomat.
Vanhassa Suurpään isännässä kulkivat teko ja tahto aivan eri teitä.
Tahtonsa perustuksella pääsi ukko taivaaseen, sillä hän ei tahtonut
kärpäsellekään pahaa eikä sanonut yhdellekään ihmiselle ei. Kun
torpparilta oli kuollut lehmä suohon, niin hän pyysi Suurpäästä toisen,
ja sai. Eikä suinkaan huonoimpaa. Mutta talo hävisi ja muutkin talon
ympärillä hävisivät ja menivät vasaran alle. Se oli kaikki Suurpään
isännän tekoa. No, tuomitse sitten! Minkä mukaan on tuomittava? Ja mikä
on loppujen lopuksi totuus? Sinä, Tekla, joka et ole Suurpäitä, sano
sinä, jos tiedät. Vielä eilen minä haaveilin, että kerran keksitään
jokin kone, jonka avulla voidaan punnita ihmisen siveellinen arvo ja
että tuomiot voidaan langettaa sen mukaan... Puhuin siitä everstille —
tyhmää kyllä — ja siitä hän nyt latelee ja lavertelee koko maailmalle.
On, sivumennen sanoen, mahdotonta käsittää, kuinka se mies on saanut
everstin arvon. Minä, suoraan sanoen, uskon, että hän jotakin naistietä
on päässyt tähän. Joka tapauksessa en milloinkaan muista, kuinka
lapsellinen hän on ja kerron aina hänelle. No niin, sellainen kone
kyllä keksitään. Ihmiskunta kyllä koettaa parastaan. Ja vielä eilen
minäkin kuvittelin, että silloin sitä päästään oikealle tielle. Mutta
sitten minä taasen ajattelin Suurpään isäntää. Sano sinä, Tekla, tähän
jotakin, jos ymmärrät. Mikä on totuus?
Tekla Surpaeus ei nostanut katsettaan. Hänen suupielensä vetäytyi
pieneen hymyyn ja hän sanoi:
— Kysy suvun viisaalta kauniilta tädiltä. Hänhän kaikki tietää.
Mikael Surpaeus laski käsistään vanhan sanomalehden, jota hän oli
hypistellyt, ja tuli lieden ääreen:
— Mitä sinä sanoit?
— En mitään.
— Oletko sinä Titsialle noin ynseä? Sen minä kuulen nyt vasta. Sitä et
koskaan näyttänyt miehesi eläessä.
— Jos huvila saadaan myydyksi, niin en tiedä, minne panen hänet asumaan.
— Vai niin, vai niin. Hän pääsee kyllä Niemeen.
— Hän ei viihdy maalla.
— Omituista. Hän oli meille kaikille kuin äiti. Sinun miehesi oli
häneen erikoisen kiintynyt.
— Mutta hänhän nyt on poissa.
— Niin, niin, hän on poissa.
He vaikenivat. He olivat poikenneet toisarvoisiin asioihin ikäänkuin
olisivat tahtoneet koota voimia vaikeimman selvittämiseen. Lida tuli
ovelle ja pyysi äitiään puhelimeen. Tytär astui äidin sijalle lieden
luo ja setä kuiskasi hänelle:
Miksi äitisi on suuttunut vanhalle tädille?
— Onko hän suuttunut? sanoi Lida, pysytellen matkan päässä padoista ja
kattiloista. — Onhan hän aina hiukan tuskitellut sitä, että täti on
täällä. Huonetta olisi tarvittu ja...
Sitä pikkuruikkuista huonetta? Siinähän ei ole edes uunia.
— Niin, en minä tiedä.
Oli hetken aikaa hiljaista.
— Kuule, sanoi setä jälleen, — mitä Letta tänään teki
Esplanaadipaviljongissa?
Lida Surpaeus kääntyi ympäri ja unohti kokonaan työnsä.
— Onko Letta ollut Esplanaadipaviljongissa? Tänään?
— Tänään, tänään. Hän istui ikkunanpuoleisen pöydän ääressä. Näin itse.
— Se ei ole mahdollista, setä. Hän meni kouluun niinkuin muutkin.
— Minä näin hänet Esplanaadipaviljongissa, kun odotin raitiovaunua.
— Setä on erehtynyt.
— Hänen palmikoistaan on vaikea erehtyä. Ne riippuivat mustalla
hameella. Toisella puolen pöytää istui Laxin poika.
— Yngve?
— Niin, Yngve. Eihän hänellä ole muita.
— Mitä hän meistä tahtoo, senkin tungettelija! Ja Letta! Kyllä minä sen
tytön opetan... Mutta ei Jumalan tähden sanota äidille mitään... nyt
vielä. Hänellä on niin paljon tällä hetkellä. Se oli se asianajaja,
joka on käynyt täällä katsomassa huvilaa...
— Rappiolle mennään... alamaata... vinhaa vauhtia.
Äiti palasi keittiöön ja käski tyttärensä etsiä mittanauhan. Ostaja
tahtoi tietää salin suuruuden, nimittäin pituuden ja leveyden. Hän
kysyi niinikään, eikö voisi saada vuokrata huvilaa vuodeksi.
Aamiainen vietiin pöytään ja samalla siirryttiin ruokasaliin.
Keskustelu ei tahtonut lähteä liikkeelle. Eri haaroilla tartuttiin
kiinni johonkin aiheeseen, mutta siihen se katkesi. Heini ei jaksanut
nauraa niinkuin eilen. Eversti jauhoi yhä juttuaan totuuden tuolista.
Kukaan ei kuunnellut häntä. Vanha täti ja talon emäntä välttivät
toistensa katseita. Tuomari vihdoin alkoi johtaa keskustelua määrättyyn
suuntaan.
— Me siis tiedämme, mitä tiedämme, sanoi hän. — Mutta onko nyt
sopiva aika ja paikka pohtia, miten olisi otettava selkoa siitä,
minkä vaikuttimen nojalla teko on tapahtunut ja mihin keinoihin
olisi ryhdyttävä siihen nuoreen Surpaeukseen nähden, joka tässä on
horjahtamaisillaan rikollisten tekojen piiriin? Näen äidin tuskastuneet
kasvot ja ymmärrän hänet täydellisesti. Niin hyvin kuin tällainen
vanhapoika voi ymmärtää. Vai vaaditteko, että voisin tuntea kuin äiti?
No niin, jätetäänkö keskustelu Tommista?
Nuoren Heini Surpaeuksen kasvot olivat kuumenemistaan kuumenneet ja
vihdoin hän keskeytti setänsä:
— Minä tässä juuri sanoin tädille, että selkäsaunan se poika
ansaitsisi. Kyllä minä sen läksytän. Että kehtaakin...!
— Oikein, rakas Heiniseni, sanoi eversti. — Jätämme tuomion Heinille.
Hänenhän sormus oli. On siis aivan oikein, että hän...
Lida rupesi nyt puhumaan:
— Mutta jos, kun Tommi tulee, koettaisimme keskustella sormuksesta. Jos
epäilisimme kapteenia ja uhkaisimme lähettää liikkeelle poliisikoirat
ja salapoliisit. Eiköhän Tommille tulisi kiire tunnustamaan, miten
asiat ovat... Täti, sinä ravistat päätäsi. Mitä sinä tekisit?
Äiti nousi yhtäkkiä, laski salviettinsa pöydälle ja kääntyi lähtemään
keittiöön.
Letitsia Surpaeus kävi hyvin kalpeaksi ja huudahti:
— Älä mene pois, Tekla, kyllä minä menen.
— Minä vain... minä vain, kangersi Tommin äiti. — Suola on unohtunut.
— Täällähän se on!
Miten kehnoksi minä olen käynyt! ajatteli Tommin äiti heti sen jälkeen
ja pureskeli leivänkappaletta. Minä valehtelen ja petän. Ennen osasin
hillitä itseni, nyt näkevät kaikki kehnouteni. Missä ovat minun tahtoni
ja minun tarmoni?
Hän palasi pöytään ja pakotti itsensä hymyilemään. Niinkin pitkälle hän
pääsi, että katsoi tätiin ja nyökäytti päätään.
Lida ja Heini olivat tarttuneet vanhan tädin käsiin ja pitelivät häntä
pöydässä.
— Miten sinä, täti, kasvattaisit sitä pahaa poikaa? kysyi Heini.
— Kyllä elämä hänet kasvattaa, sanoi Letitsia Surpaeus.
— Ehei, rakas sisar, kiivastui eversti, — jos jätämme vekaran elämän
haltuun, niin hän mielin määrin mustaa meidän nimeämme kunnes kerran
istuu linnassa. Kirkas nimikilpi se on ainoa arvokas omaisuus elämässä.
Poika on otettava lujille. Kyllä minä pelotan hänet. Jahka hän kuulee
mitä perintöjä hän on saanut, niin kyllä hän, piru vie, säikähtää.
Jättäkää te asia minun haltuuni. Kyllä minä lupaan, että miehenalulla
ennen iltaa housut tutisevat.
— Antakaa minun vielä vähän aikaa ajatella, sanoi Tommin äiti. — Minä
ehkä tunnen lapseni parhaiten, minä ehkä tiedän, mikä keino sopii
juuri hänelle. Vai ehkäpä... joku... täällä... tietää tämänkin asian
paremmin...
Tekla Surpaeus tunsi suurta halua haavoittaa ja lausua pahoja sanoja.
Niitä kumpuili huulille, niitä nousi tuntemattomista lähteistä ja
niissä oli outo viehätys kuin jossakin uudessa urheilupelissä,
jonka olemassaolosta ei tähän asti ole ollut tietoa ja jonka
yhtäkkiä havaitsee osaavansa. Samalla kuin hänen vastaherännyt
urheiluhalunsa pyrki laukkaamaan eteenpäin minkä jaksoi, suhtautui
hänen vanha luonteensa hämmästyneesti, jopa varsin tuomitsevasti
urheilijaan. Hävetti ja suututti. Hän tappoi vallattomat sanat
suuhunsa ja ehti ajatella, ettei ehkä hän itsekään ollut aivan viaton
Tommin taipumuksiin, hänessäkin näytti olevan ties mitä alhaisia
ominaisuuksia. Mutta nämä kaikki tajuamiset kipunoivat hyvin nopeasti
hänen sielussaan.
— Äiti, ei äiti nyt viitsi! huusi Lida. — Äiti söisi jotakin, ei meidän
vieraillemmekaan maistu ruoka, kun ei äiti näytä esimerkkiä.
Tartuttiin kiinni kaikkein lähimpiin tarjolla oleviin
keskustelunaineksiin. Puhuttiin siitä ruuasta, mitä oli pöydällä. Se
oli erinomaisen hyvää. Mitä maksoi nykyään voi? Se oli halvennut,
sitä sai seitsemällä kolmatta markalla. No kyllä sitä on siinäkin.
Kananmunat maksoivat markka viisikolmatta ja markka viisikymmentä
penniä. Nekin olivat halvenneet. Olivatko ne todella niin halvat?
Mutta sehän oli hintana ennen sotaa. Eversti ihmetteli ja iloitsi
perheenemäntien puolesta. Hän sai veljeltään tietää, että tämä hinta
koski munayksikköä eikä tiuta. Hetkeksi tuli Surpaeusten piirissä
helpompi olla ja nauru kaikui luonnollisempana.
Silloin alkoi tuomari tuoda esiin asiaa, jota hän nähtävästi kaiken
aikaa oli säästänyt, odotellen sopivaa hetkeä.
— Yksi seikka, alkoi hän, — yksi seikka tässä sormusasiassa on vielä
selvittämättä. Katson olevani pakotettu siihen kajoamaan, vaikka
olisikin hauskinta jo poiketa muihin aiheisiin. Kumma kyllä ei
kukaan tullut sitä ajatelleeksi, enkä minäkään puhunut siitä mitään
salapoliiseille, vaikka se oli mielessäni. Minä nyt kerta kaikkiaan
olen se huuhkain, joka aina tuo esiin ikävät asiat. Vai ehkä joku
toinenkin on tullut ajatelleeksi asiaa, josta aion puhua?
Tuomari antoi katseensa liukua kasvoista toisiin. Useimmat olivat
tuskallisessa odotuksessa. Eversti rupesi nauramaan.
— Ei, sanoi hän, — varmaan kukaan muu ei kadehdi sinulta yleisen
syyttäjän virkaa perheemme piirissä. Kukaan ei laukkaa sinun edellesi.
Sinä pysyt aina susivoutina... Jos muuten saan avata suuni, nyt,
kun arvoisa vanhempi veljeni hetkeksi on suvainnut antaa tykkiensä
vaieta, niin haluaisin sanoa sinulle, rakas veljenvaimoni, että on
luonnollista, että sinä harkitset ja päätät, miten perheemme nimi
parhaiten voidaan suojella. Sinähän näit, miten veli-vainajamme
taisteli sen puolesta, niinkuin mekin muut olemme koettaneet. Sinä
tietysti tunnet poikasi parhaiten ja sinun äidinsydämesi varmaan
löytää keinot, millä johdetaan hänet pienestä hairahduksesta. Tätä
asiaa on nimittäin minun mielestäni käsitelty osaksi aivan liian
suuresti. »Rikollisuuden teitä», joista meidän ankara tuomarimme ja
munaskuiden-tutkijamme puhuu, ei tässä kannata ensinkään mainita. Poika
on leikitellyt. Mutta toiselta puolen olemme taasen käsitelleet asiaa
aivan liian kevytmielisesti. Surpaues-nimi ei saa joutua ihmisten
hampaisiin. Nimittäin niiden Surpaeusten, joitten nimi tähän asti
on ollut puhdas. Ja sitä voi täydellä syyllä sanoa kamreeri Hugo
Surpaeuksen ja maanviljelijä Albert Surpaeuksen nimistä. Sitä emme voi
estää, että kapteeni eli literatööri eli miksi häntä nyt kutsuisimme,
sotkee nimeään minkä ehtii. Meidän rakas veljemme, jota kutsumme
tuomariksi, hän puolestaan kai tekee sen jonkin verran naurunalaiseksi,
mutta...
— Setäää! huusi Lida.
— No niin, no niin, päästäkäämme läsnäolevat rauhaan. Se mitä halusin
sanoa oli, että jos me pidämme tarkasti huolen siitä, että asia ei tule
maailman korviin, niin kaikki oikeastaan on järjestyksessä. Heinillä on
sormuksensa, äiti pitää huolen siitä, että Tommi saa oikaisunsa ja me
kaikki koetamme kiilloittaa yhteistä kiipeämme, jos niin saan sanoa,
voimiemme mukaan. Etsivät olen jo vannottanut, etteivät he lavertele.
Eversti oli onnistunut hetkeksi jälleen keventämään mielialaa
huoneessa. Kaikki olivat tyytyväisiä hyvän aterian jälkeen ja
valmistautuivat nousemaan. Mikael Surpaeus ainoastaan ravisti,
salviettia käyttäessään, malttamattomana päätään.
— Täytyy ihmetellä, sanoi hän, huolellisesti taittaen kokoon
salviettinsa, — täytyy ihmetellä herra everstin kevytmielisyyttä.
Tuon kaiken hän lateli, hyvin tietäen mistä juurista me kasvamme
esiin. Isoisän isän emäntä oli sairas ihminen, mutta hän oli myöskin
epärehellisen kauppias Hompon tytär. Rikkaudet, jotka hänen kuollessaan
jäivät lapsille olivat...
Lida ja Heini nousivat. Heillä oli jo kiire kaupungille.
— No minä jätän, minä jätän, kiirehti tuomari puhumaan. — Mutta
pyytäisin teitä, hyvät veljentyttäreni, olemaan läsnä siinä, mitä vielä
sanon. On saatu selville, mikä oli sormuksen kohtalo, kun se joutui
ulkopuolelle porttia. Mutta ei ole yritettykään ottaa selkoa siitä,
kuinka sormus vaelsi sinne.
Tekla Surpaeus seisoi jo kooten lautasia. Hän hillitsi itseään
äärimmilleen ja sanoi sentähden luonnottoman tyynenä:
— Mutta Mikael hyvä, emmekö jo selvittäneet sitä asiaa. Joku lapsista
kuljetti ajatuksissaan sormuksen portille. Kävimme kaikki hiukan
hajamielisiksi sentähden, että kapteeni ja Tommi juuri silloin tulivat.
Lapset eivät voi muistaa kenellä sormus silloin oli.
Huoneessa vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Vanha täti kokosi vuorostaan
toisessa päässä pöytää lautasia, mutta hän teki sen äänettömällä
tottumuksella niinkuin vain se tekee, joka vuodesta vuoteen ja päivästä
päivään on tehnyt samaa työtä, aina peläten häiritsevänsä. Heini piteli
tuolin selustan takana oikealla kädellään kiinni sormustaan ikäänkuin
peläten sen olevan vaarassa.
— Onko todistettu, jatkoi Mikael-setä hellittämättä kyselyään, — ettei
se lapsista muista, joka sormuksen kuljetti?
— Kyllä se Letta on ollut, sanoi Lida, — mutta ei ole sanottu, että
hän sitä muistaa. Setä kulta, ei hän olisi uskaltanut tahallaan ottaa
sormusta, jos olisi tahtonutkin.
— Rakas lapsi, sanoi taasen äiti, kääntyen vanhimman tyttärensä
puoleen, — saatatko nyt sanoa sellaista, että sisaresi ehkä olisi
voinut tahtoa? Kuinka voit sellaista ajatella?
Nyt puhuivat kaikki yhtaikaa. Eversti kysyi, oliko palvelija jo tullut
torilta ja kehoitti läsnäolevia seuraamaan kirjastohuoneeseen, ettei
hän kuulisi. Lida rukoili, ettei tällä kertaa puhuttaisi tästä asiasta.
Heini pyyteli, että jätettäisiin hänen sormuksensa rauhaan, hän alkaa
muuten pelätä, että se tuottaa onnettomuutta. Äiti vaati langoltaan
joitakin todistuksia, sillä tämä alkoi jo käydä liian rumaksi. Kukaan
ei kiinnittänyt huomiota Letitsia Surpaeukseen, joka oli avannut
ikkunan ja seisoi ulos katsellen ja päästäen sisään lintujen laulua.
Mikael Surpaeuksen ja hänen kälynsä välillä syntyi vihdoin keskustelu.
— Pyydät todistuksia, Tekla, sanoi tuomari. — Minä olen jo kauan
katsellut sitä tyttöä. Eikö hänestä liene nousemassa kaunein
koko perheestä. Naistuntijamme eversti kai sen voisi parhaiten
todeta. Mutta minä olen seurannut jotakin muuta, mikä kehittyy
tämän kauneuden turvissa. Sanoisinko sitä kiemailuksi... Ei, ei,
ei, lopetan heti. Luulet varmaan, Tekla, että tyttäresi tänään on
istunut uskonnontunnilla koulussa. Minä näin hänet tullessani tänne
Esplanaadipaviljongissa Laxin pojan seurassa. Mehulasit ja jotakin
muuta heillä oli edessään. Ei, minä en erehtynyt. Letan palmikkoja ei
ole kovin monella eikä hänen avokaulaista mustaa leninkiään. On ehkä
syytä, Tekla, että sinä pidät silmällä myöskin tätä nousevaa kaunotarta.
Tekla Surpaeus ei puhunut mitään. Hän kokoili tavaroita tarjottimelle
ja huojutteli päätään, tapaillen hymyä, jonka turvissa hän oli
läpäissyt punaisena aikana niin monesta vaikeasta tilasta. Hymy ei
tahtonut tulla, mutta pään huojutus sanoi: en usko, en usko, en usko.
Ja huulillaankin hän äänteli jotakin sentapaista. Vihdoin hän sai hymyn
valtoihinsa ja lausui levollisesti:
— Se on kaikki mahdollista. Minulle selviää tässä entistä selvemmäksi,
että minun lastenkin tähden täytyy asettua kaupunkiin. On ollut paha,
että he ovat olleet pakotetut syömään aamiaisen muualla.
Eversti selitti jälleen nauraen, ettei se nyt ole koko maailman asia,
jos rikas koulupoika tarjoaa sievälle tytölle lasin mehua. Sellaista
on tapahtunut maailman alusta ja tulee tapahtumaan maailman loppuun.
Nuorten katkismus on sellainen, sille eivät mitkään koulutantat
mitään mahda. Letta on kaunis, hänen ohitseen ei kulje kukaan sitä
huomaamatta. Ja Laxinkin pojalla on silmät päässä.
— Kuinka tämä kaikki on kauheaa! vaikeroi Heini tuolille lyyhistyneenä.
— Täällä oli kaikki niin hyvin, kun minä tulin ja nyt on paljasta
onnettomuutta.
Kukaan ei kuunnellut häntä. Letitsia-täti sulki ikkunan ikäänkuin hän
nyt ulkoa olisi saanut sen voiman, jota tarvitsi. Hän oli hyvin kalpea,
kun hän astui pöydän ääreen ja hänen kätensä vapisivat niin, että hän
tarttui tuolin selustaan, saadakseen ne pysymään kurissa.
— Koska nyt näyttää tulleen tällainen selvittelypäivä, sanoi hän, —
niin ehkä minäkin saan lausua pari sanaa. Tekla, tahdon vain sanoa,
että pääset rauhaan minusta.
Minä olen valmis lähtemään. Olen viipynyt liian kauan. Minun olisi
pitänyt ymmärtää lähteä heti, kun veljeni oli kuollut. Hän tarvitsi
minua ja minä olin liiaksi kiintynyt hänen kotiinsa.
Molemmat nämä naiset, joiden mielissä vuosien kuluessa hiljaa ja
keskeytymättä oli patoutunut katkeruutta toisiaan vastaan, seisoivat
nyt vihdoin vastatusten. Se oli vanhaa kaunaa ja he unohtivat tykkänään
salata mitään kuulijoilta. He olivat kuin kahden.
— Niin olit, vanha täti, sanoi Tekla Surpaeus. — Jos sinulla olisi
ollut hiukkasenkin hienotunteisuutta, niin et olisi tunkeutunut
välillemme.
— Ei, ei Tekla, hän oli vain niin tottunut minuun. Hän oli niin heikko
lapsena. Ja sittemmin hän aina tahtoi säästää sinua.
— Hän sääli sinua! Hän ei tarvinnut sinua, sitä sinun on turhaa
uskotella minulle. Mutta sinä olet aina ollut raukka, joka et ole
kyennyt pitämään itsestäsi huolta — minne olisit joutunut...
— Et tiedä, et tiedä mitä sanot. Sen saa siitä, että on uhrannut
elämänsä muiden hyväksi. Etkö luule, että olisin voinut kulkea omia
teitäni ja löytää onnen...
— En, suoraan sanoen en. Olit liian romanttinen ja hysteerinen.
Pelkään, että olet vaikuttanut meidän lapsiimme enemmän pahaa kuin olet
tahtonut. Tarinat kauniista tädistä, josta olisi voinut tulla suuri
näyttelijätär ja joka jonkin rakkausjutun tähden heittäytyi järveen...
Sedät yrittivät molemmin puolin sovittaa kiihtyneitä naisia, mutta
he olivat päässeet selvittelyn alkuun, joka vuosikausia oli heissä
valmistunut, ja jatkoivat hellittämättä.
— Mikset ruvennut näyttelijättäreksi? sanoi rouva Surpaeus kylmästi.
— Miehesi rukoili, etten tekisi sitä.
— Sitä en voi uskoa.
— Usko tai ole uskomatta. Pienet kädet hän kietoi kaulaani. Minä olen
aina niin sanomattomasti rakastanut lapsia.
— Kuka nyt kuulee lasten pyyntöjä. Vanhempana hän olisi kiittänyt sinua
siitä.
— Sinä et tuntenut hänen taistelujaan.
— Ja sinäkö tunsit?
— Minä tunsin. Hän sääli sinua ja säästi sinua. Hän ei viattomalle
vaimolleen tahtonut näyttää, mitä on rikollisuuden perintö...
— Sinä valehtelet, minä jaoin hänen kanssaan ilot ja surut.
— Riittihän niitä sinunkin osallesi, varsinkin viime vuosina. Ilot
sinä sait kaikki. Suruista vaikeimmat sain minä. Siksi että tunsin ne
ennestään. Tekla, koeta ymmärtää tämä. Erotaan ystävinä.
— Ei koskaan. Sinä olet vuosikausia täällä nakertanut minun
kotionneani...
— Oi, oi, oi, olisit vain sanonut...
— Olisit saanut sen itsestäsi ymmärtää, sinä joka olet yhtä viisas kuin
olet ollut kaunis.
— Koetin pysyä niin hiljaa loukossani. Koetin auttaa sinua.
— Paikata ja parsia sitä sinä koetit tehdä.
— Niin, koetin paikata ja parsia särkynyttä elämääni...
— Siinä se tuli esiin! Omaa särkynyttä elämääsi sinä ajattelit.
— Ehkä olet oikeassa. Ehkä olen ajatellut vain itseäni. Olen koko ikäni
vain varjellut sormustani ruostumasta. Olen elämässä rakentanut vain
oman itseni. Olen valmistanut itseäni kuolemaa varten. Ja tässä minä
nyt olen. Tällainen vaivainen olen. Ehkä olet oikeassa: olen ajatellut
vain itseäni. Mutta nyt ajattelen sinua: sinun täytyy päästä minusta.
Minä menen.
— Olen hyvin kiitollinen. Kun vain uskaltaisin uskoa, että pidät sanasi.
— Hän on tervetullut meille! huusi Heini kyynelten vallassa.
— Ja meille, Tekla! sanoi tuomari. — Me emme ole tätä tietäneet.
Uhrautuvaisuutta se on ollut meidän puoleltamme, kun olemme antaneet
hänen olla täällä. Tarvinnut olen häntä aina, minä, vanhapoika. Ja
sitten kun hänkin muutti Suomeen, tuo eversti, niin on meitä kaksi
vanhaapoikaa. Tekla, tiedätkö, olemme kovin kiitolliset, jos saamme
Titsian paikkaamaan ja parsimaan sekä sukkiamme että elämäämme. Et
näy tietävän, Tekla, mitä sukkaparit nykyään maksavat ja mitä on usko
elämään Hyvänen aika, jos vain olisimme aavistaneet. Titsiahan on ollut
meille kuin äiti. Ja saanhan minä sen sanoa sisareni? Anna minun nyt se
sanoa. Anna minun kertoa, mitä sinulle on merkinnyt annettu sana...
— Ei! sanoi Letitsia Surpaeus käheästi. — Et mitään sinä saa sanoa.
Minulle on yhdentekevää, mitä minusta uskotaan. En ole koskaan
kaivannut muiden kunnioitusta kuin omaani. En tule paremmaksi enkä
huonommaksi, jos minusta uskotaan hyvää tai pahaa. Olen mikä olen. Ja
pidän huolen itsestäni.
Heini tuli ja kiersi kädet hänen kaulaansa.
— Täti, sinä tulet meille. Tulethan! Tai sinä tulet minun kotiini...
— Kiitos, lapsi. En mene enää kenenkään luo.
— Ja minne sitten, jos saan kysyä?
— Se on minun asiani. Yhden vielä sanon sinulle, Tekla Tanker. Kun alat
oikoa lapsiasi, Tommia ja Lettaa, niin...
— Jätä se asia minulle!
— ... niin on toista heistä kohdeltava hienosti, kaukaa, niin ettei
hän aavista, että kätesi johtaa häntä. Jos minä nyt uskallan sanoa...
Sormus täytyy viedä sinne, minne Tommi oli sen vienyt. Jos häntä
taitavasti johdetaan, niin hän itse tuo sen takaisin. Lettaa taas on
pideltävä ankarasti ja kovakouraisesti. Hän on paljon karkeampaa,
halvempaa ainesta. Ota hänet, Tekla, heti koville ja rankaise häntä...
Ja sinä itse, sinä itse näytät nyt olevan oikealla tiellä. Elämä
näyttää mielistyneen sinuun ja tarjoavan sinulle sormustaan. Hyvä siitä
tulee, Tekla Tanker, sillä sinä olet hyvää ainesta. Ja nyt minä lähden
valmistamaan itseäni matkaan. Onkin jo aika, olen kiintynyt tähän
kotiin ja näihin lapsiin liiaksi. Siinä menettää ihminen vapautensa...
Rakkaan Hugon vaalilause oli: hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide ja
kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.
Hän oli viime sanoillaan mykistyttänyt läsnäolijat. Kaikki näkivät
hänen oikaisevan selkänsä ja korottavan päänsä ja raskaasti nojaten
kaidepuuhun astuvan yläkertaan. Jokaiselle tuli silmien eteen kuva
siitä, kuinka hän astuu pieneen huoneeseensa, missä ei ole uunia ja
ikkunasta vain puolikas, missä seisoo hänen siro pitsitetty vuoteensa,
nukkemainen kirjoituspöytä täynnä valokuvia, ja piirongilla ja
hyllyillä pieniä muistoesineitä sellainen määrä, että huoneessa tuskin
saattaa kääntyä. Mitä hän tekee, kun tulee ylös? Lysähtääkö vuoteen
laidalle ja alkaa itkeä? Vai seisooko keskellä lattiaa ja ajattelee
asemaansa? Jokaiselle tuli tunne, ettei lohdutuksen tarpeessa ole vanha
täti, vaan koti, joka hänet menettää. Kenenkään mieleen ei johtunut
lähteä vanhan neidin mukaan, vaan kaikki karkasivat eri haaroille
punnitsemaan, mitä olisi tehtävä.
— Kaikki on minun syyni, vaikeroi Heini keinussa omenapuiden alla. —
Että minä tulinkaan tänne, minä onneton. Minun tekisi mieli lähteä
takaisin heti paikalla. Kaikki oli niin hyvin ja nyt on kaikki nurin.
— Jos sähköttäisit Halvorille, ehdotti Lida.
— Sen minä teenkin, valkeni Heinille. — Halvor tulee, jos hän ikinä
voi. Ja miksei hän voisi. Hän sanoo minulle mitä minun on tehtävä.
Tiedätkö, Lida rakas, se on kauheaa, mutta tämä sormus ei enää anna
minulle rauhaa. Se polttaa minun käsissäni. Minä pelkään, että minun
täytyy viedä se sinne, minne Tommi sen jätti, jotta hän itse toisi
sen takaisin. Uskotko että hän tuo? Jos sormus jää sille tielle? Minä
pelkään vanhaa tätiä, kun hän sanoo jotakin, niin täytyy totella. Mitä
minä teen?
— Odotat kunnes Halvor tulee.
— Kyllähän minä tiedän mitä hän sanoo. Hänestä on ihmisen elämä
tietysti tärkeämpi kuin tämä sormus.
— Odota nyt joka tapauksessa.
— Mutta jos Tommille sillä aikaa tulee jokin vahinko. Minun on paha
olla. Salapoliiseille kai sitten täytyisi uskoa koko asia. Meille
taitaa jo tulla kiire. Pitäisikö kuitenkin ensin mennä Titsia-tädin
luo? Minne luulet hänen menevän?
— Ei äiti päästä häntä meiltä.
— Hän ei jää tänne.
— Hän jää, kun me kaikki pyydämme. En voi ajatella Niemenkiveä ilman
häntä.
— Mutta jos huvila myydään.
— En voi sitäkään ajatella.
— Se on kai välttämätöntä lasten koulunkäynnin vuoksi. Ja ehkä
velkojenkin.
— Mutta vaikka meidän kotimme olisi missä, niin Titsia-täti kuuluu
sinne. En luule Tomminkaan suostuvan siihen, että hän lähtee.
— Hän näytti siltä, ettei häntä mikään taivuta. Ehkä hän menee
Mikael-sedän ja Gabriel-sedän luo. Aikookohan hän lähteä pian.
Oi jos hän tulisi meille Niemeen. Tämä kaikki sai alkunsa minun
kihlasormuksestani. Eikö se nyt ole kauheaa? Sormus polttaa kädessäni.
— Lähdetään sähköttämään Halvorille.
Veljekset seisoivat kamreeri-vainajan työhuoneessa ja puhelivat
kuiskaten.
— Siinä sinä nyt sait! sanoi eversti, silmät seisoen päässä ja käsiään
heristellen. — Nyt on perhe hajalla. Iankaikkisella penkomisellasi olet
saanut sen aikaan. Mitä sinä menet mullistamaan maailmanjärjestystä.
Nyt näet, mihin se vie. Anna ihmisten juoda ja ottaa sormuksia ja tehdä
epärehellisiä vararikkoja ja nauttia mehua paviljongeissa ja tehdä,
mitä he ikinä haluavat. Kuka sinut on asettanut susivoudiksi? Sinä
itse, ei kukaan muu. Mikä sinä olet syyttämään heitä tai tutkimaan
heidän tahtojaan? Pidä huolta itsestäsi ja anna muille sama vapaus.
Piru vie, kuinka minä raivostun, kun ajattelen miten hyvin me kaikki
elimme ennenkuin sinä rupesit tutkimaan ihmistahtoa. Mihin panet
nyt Titsian asumaan? Meillä on kaksi huonetta — asutko sinä hänen
kanssansa? Vai tarkoitatko, että minä asuisin sinun kanssasi? Etkö
räjähdä heti paikalla, kun minä tulen kotiin kaupungilta ja sinä
tunnet, että olen ottanut hiukkasen alkoholia? Minä en sinun takiasi
tule ottamaan lukuun mitään rajoituksia. Teen kaikkeni saadakseni
tämän maailman nurinkurisimman lain rikki. Ja jos sinä olet tunkenut
huoneeseeni, niin auta armias, jos hiiskahdatkaan, piru vie.
— Mutta Gabriel, rauhoitu, yritti vanhempi veli. — Minunko syyni
tämä kaikki on? Minunko syyni on, että veljeni yhdessä maan muiden
edesvastuullisiksi lukeutuvien kansalaisten kanssa urheilee
lainrikkomuksessa? Eikö Suomessa osattu juoda ennen kieltolakia?
Tiedätkö miltä sairas nykyaika maassamme näyttäisi ilman kieltolakia?
Onko minun syyni, ettei sinun everstinjärkesi ylety ymmärtämään tätä?
Onko minun syyni, ettei Suomen sivistyneistökään käsitä tätä? Onko
minun syyni, ettette pidä omasta arvostanne kiinni, vaikka puhutte
kunniasta. »Hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide», sanoo vanhan
testamentin viisas, mutta meidän aikamme viisaan mielestä on huonokin
voide parempi kuin hyvä nimi. Onko tämä minun syyni? Kuka meistä
julisti tuhannen markan palkinnon sormuksen löytämisestä — minäkö?
Mistä nyt otat tuon tuhat markkaa? Ehdotat tietysti että jaamme menon,
ja minä olen tietysti valmis jakamaan sen. Niinikään olen valmis
pitämään huolta sisarestamme. En vielä tiedä millä tavalla. Jos
veljemme Enok nykyään todella ansaitsee, niin ehkä hän voisi alkaa
maksaa velkojaan, joiden tähden me olemme joutuneet tähän köyhyyteen.
— Ahaa — Enok! Sinulle ei mahtane olla tuntematonta, millä
tavalla veljemme Enok ansaitsee, jos ansaitsee. Etkö tunne tässä
ansaitsemisessa spriin hajua? Spriitä se poika kuljettaa, menee yli,
milloin mistäkin. Mutta minun puolestani all right. Minua ei omatunto
vähääkään soimaa.
— Minkä olen luvannut, sen olen luvannut: pidän sisarestamme huolen.
Mutta kumpiko meistä nyt menee hänen luokseen puhumaan, kumpiko Teklan?
— Hän saa kesäksi lähteä Niemeen, Titsia. Menen ja sanon hänelle sen.
— Mutta osaatko tehdä sen hienotunteisesti? Muista, mitä hän on ollut
meille kaikille. Mitä olisimme ilman häntä.
— Mitä olisimme — ja mitä nyt sitten olemme?
— No, onhan meissä edes muutamia kunniallisia ihmisiä.
— Sinä — ei kumminkaan muita.
— Onko tämä hammasteleminen mielestäsi vanhojen miesten arvoista.
Tahtosi ei ole niin huono kuin sanasi ovat. Kohtele sisartamme
kauniisti. Muista ettei hän ole koskaan ajatellut itseään.
— Muita siis aina vain! Se kuuluu kyllä kauniilta. Mutta siinäpä
hän nyt on ilman kattoa päänsä päällä ja kiittämättömyys palkkana.
Sinä joka tunget ihmisen ytimiin, olet joskus hämmästyttävän
muistamaton omiin teorioihisi nähden. Enkö nytkin saa sinua kiinni
epäjohdonmukaisuudesta, joka todistaa mistä sinun tieteesi on kotoisin.
Otapa sisaremme koekaniiniksesi, niin ehkäpä näet, mitä hän on
oikeastaan tahtonut. Hän on tahtonut tappaa kaiken, mikä hänessä oli
voimakasta. Ja hän onkin onnistunut. Hän tappoi rakkautensa sentähden
ettei hän tahtonut pettää ystävätärtään. Hän tappoi luonnonlatujansa
sentähden että hän tahtoi pelastaa sielunsa. Mitä tällä on voitettu?
Emilie Hall sai pitää sulhasensa ja istuu nyt mielisairaalassa.
Letitsia Surpaeuksen elämäntyö on ollut sukkien parsiminen. Jos
Letitsia Surpaeus olisi ottanut Hallin kaiken uhalla, niin, piru vie,
nyt voisi maailmassa olla kymmenkunta kaunista, lahjakasta nuorta
Hallia. Tai Letitsia Surpaeus olisi _joku_, tekijä yhteiskunnassa.
Etkö ymmärrä tätä, sinä munaskuiden penkoja ja psykologisten koneiden
näpertelijä!