II

Yöllä tapasivat äiti ja poika kodin portilla. Äiti tunsi askeleet

ennenkuin poika vielä oli näkyvissäkään. Heidän puhelunsa alkoi kahden

puolen aitaa.

— Mutta äiti, kuinka sinä vielä olet ylhäällä?

— Koska minä olen pannut maata ennenkuin te kaikki olette kotona?

Äiti sanoi sen hymyillen.

— Mutta se on järjetöntä. Me olemme nyt suuria ihmisiä. Ennen oli

toista, kun olimme lapsia.

Portti avautui ja poika tuli sisäpuolelle. Äiti oli niin kalpea,

että hän läpi tiheän hämärän ikäänkuin hohti kylmää poikaan, jonka

kiihtynyttä mieltä ei kolea yökään ollut voinut vaimentaa. Äiti tunsi,

että Tommin kädet hehkuivat, että hänen kasvonsa, koko hänen ruumiinsa

oli kuin kuumeessa. Hän tunsi tämän kaiken pojan avatessa ja lukitessa

porttia. Tommin kädet haparoivat ja haparoivat. Kivääri, jota hän piti

olallaan, oli tiellä. Äiti asteli hymyillen ja näytti hengittävän

yön pysähtyneitä tuoksuja ikäänkuin hitaasti nauttiakseen jostakin

korvaamattomasta ja pian katoavasta. Poika loi häneen silloin tällöin

nopean, varovan silmäyksen. Hiekka heidän jalkainsa alla särisi,

ikäänkuin jauhaen rikki hiljaisuutta.

Hän aavistaa jotakin, ajatteli poika. Hän teeskentelee, hän soutaa

tuossa pimeässä kuin lintu. Kuvitteleeko hän, etten minä sitä huomaa?

Hän tekisi viisaammin, jos yksintein puhuisi suunsa puhtaaksi. Ja ensi

kertaa elämässä tunsi poika outoa vastenmielisyyttä äitiä kohtaan.

Mitä on tapahtunut? ajatteli osaltaan äiti. Mitä on tekeillä? Pitääkö

minun sanoa, että minä olen levoton, että minä olen tuskasta sairas,

että minun lastani uhkaa vaara? Eikö ole epärehellistä tässä näyttää

tyyntä mieltä, kun sydän on pakahtua? Ja ensi kertaa elämässä tuli

äidille tunne, että vastuunalaisuus lapsista on ankara asia, että ehkä

olisi parempi, jollei hänelläkään olisi ollut lapsia. Hänet valtasi

avuttomuuden tunne: hän ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä. Oli kuin

hän olisi kahlannut kaamean kylmässä vedessä ja vaivoin pidellyt

kaulaansa yläpuolella, jottei tukahtuisi. Hiekka askelten alla särisi

ja särisi.

— Oletko sinä ollut levoton? sanoi poika ärtyneesti ja kumartui

vaahteran oksan alitse.

Huimaten lensi läpi äidin pään: olen, olen, sano mikä sinun on,

päästä minut kauheasta epätietoisuudesta! Mutta hän tukahdutti tämän

ajatuksen, ikäänkuin se olisi ollut vaarallinen liekki, ja ravisti

vilkkaasti päätään:

— En. Minä hiukan hermostuin, kun olit kapteenin seurassa. Muistathan

miten isä häntä karttoi. Tiedänhän minä, että sinä hoidat asiasi,

läksyt ja muutkin. Ehkä isä todella oli hänelle liian kova. Ehkä isä

tuomitsi nuo naapuritkin liian ankarasti...

Tommi naurahti myrkyllisesti.

— Niin, niin, jatkoi äiti. — Isä oli sellainen joko-tahi-ihminen. Olet

kyllä aivan oikeassa: minun täytyy ajoissa mennä vuoteeseen. Tämä

unettomuus on tehnyt minusta yökulkijan. Nuku hyvin.

Hänen kätensä tuskin kosketti pojan kättä. Lämpimät sanat olivat

räikeässä ristiriidassa käden kylmän sivellyksen kanssa, joka vaikutti

kuumaan ihoon kuin pyyhkäisy märällä vaatteella.

Poika oikaisi nopeasti kätensä ja näytti äidille kivääriä. Äiti oli sen

kyllä kaiken aikaa nähnyt. Poika puhui kiireesti ikäänkuin estääkseen

äitiä vielä lähtemästä.

Kuinka hyvä, etten ruvennut moittimaan enkä kyselemään, ajatteli äiti,

ja hänen tuli helpompi olla. Kunhan aina muistaisin, että hän on

ihminen, joka lapsuudesta on astunut suoraan miehuuteen, että hän on

yksi sodan poikasia...

— Tämä tässä, puhui Tommi, — katso toki tänne, äiti, tämä on nyt minun!

Nyt ei meidän tarvitse pelätä pimeinä syysiltoina. Sinä ihmettelet

mistä olen tämän saanut ja miten. Olenpahan nyt vain. Hyvin, hyvin

halvalla. Se taiteilija oli saanut puuskan ja osti kiväärin. Puuska

meni ohi ja nyt taas piti myydä. Olemme tulleet hyviksi ystäviksi ja

niin hän myi minulle. Mistä minä sain rahat? Älä nyt huoli udella. Sain

nyt vain.

— Hyvä on, hyvä on. Saatko myöskin unta...

— Etkö todella ole minulle pahoillasi tuosta kivääristä?

— En. Jos sinä olet saanut sen halvalla... ja saanut irti rahat, niin

mitäpä minä olisin muuta kuin iloinen.

Äidin kalpeat kasvot välähtivät pimeässä. Hänen hymynsä oli voiton

hymyä. Poika tarttui yhtäkkiä hänen käteensä ja talutti häntä portaita

kohti.

— Sinä olet kuitenkin kaikista rakkain, kuiskasi hän alttiisti

ikäänkuin hän olisi näissä sanoissa löytänyt rauhan.

— Hyvä on, hyvä on, saatko nyt unta.

— Saatko sinä?

— Kyllä, kyllä.

Heidän kätensä erosivat ja askeleet veivät eri haaroille, mutta kuin

yhteisestä sopimuksesta he hetken perästä pysähtyivät lausumaan sanoja,

jotka antoivat heille tilaisuutta yhä viipymään. He leikkivät näillä

sanoilla: he tunsivat molemmat, että kysymysten verkko piteli heitä.

— Mitä sinä sanoit, äiti?

— En mitään, poikani.

— Kun minä ihan luulin.

— On niin kaunista. Katso nyt noita tuomia. En ole ikinä nähnyt tuomien

kukkivan kuutamossa.

— Sitä sinä et nyt ajattele, vaan jotain aivan toista.

— Mutta rakas lapsi, eikö se sitten ole kummallista?

Sinusta on paljon kummallisempaa, että tänään tapasit minut Enok-sedän

seurassa!

Äiti vaikeni yllätettynä. Poika tunsi vuorostaan nyt päässeensä voiton

puolelle. Häntä viehätti kiusoitella äitiä ja äidin hiukan nolot

vastaukset veivät häntä yhä kauemma ja kauemma.

— No niin, tietysti sekin oli kummallista. Mutta arvaan, että tapasit

hänet Laxilla.

— Mistä sinä sitten tiedät minun olleen Laxilla?

— Enhän tiedäkään — ehket ollut.

— Olin, olin kuin olinkin. Mutta sinulla ei ollut syytä uskoa minun

olleen siellä, kun olin luvannut, etten enää mene.

— Sellaisia lupauksia ei aina pidetä.

— Kyllä minä pidän. Mutta en ollut siellä huvikseni, vaan asialla.

Tämän kiväärin takia. Hieroimme kauppaa taiteilijan kanssa.

— Sinä näytät olevan kovin onnellinen tuosta kivääristä.

— Olen. En antaisi sitä pois mistään hinnasta. Sodassa tottui

kivääriin. On melkein niinkuin puuttuisi käsi, jollei ole kivääriä.

— Pimeitä syysiltoja varten ehket sitä tarvitse. Onhan mahdollista,

ettei meillä enää ole tätä kotia.

— Sitä mahdollisuutta ei ole. Ei voi olla! Kuinka me myisimme isän

kodin. Ethän nyt sellaista ajattele tosissasi.

— Sellaisista asioista ei lasketa leikkiä.

— Ei tule kysymykseen, että me myisimme Niemenkiven.

— Mutta lapsi, onko meidän taloudellinen asemamme sinulle niin

tuntematon?

— Kyllä minä tiedän. Mutta... mutta... jätä se minun haltuuni.

— Jos olisit vanhempi. Jos olisit toimessa... Mutta sinähän käyt koulua.

— Niin, minä olen myöhästynyt, mutta ehken ole niin kykenemätön kuin

luulet. Niin, niin, äiti. Kukaties minulla on keinoja. Sen vain sanon:

Niemenkiveä ei myydä.

— Sinun salaperäisyytesi pelottaa minua.

— Sinähän aina pelästyelet. Kaikkia sinä säikähdät sinä pikku äiti.

— Nyt muistan: kapteeni puhui jotakin avusta. Ethän toki ole missään

tekemisissä hänen kanssaan. Ethän Jumalan tähden?

— Joko sinä taas alat häntä epäillä? Minun vakaumukseni on, että isä on

ollut hänelle liian kova. Mitä hän on tehnyt?

— Joka tapauksessa jotain huonoa ja rumaa. Isällesi oli teidän

kunniallisen nimenne suojeleminen tärkeämpää kuin mikään muu. Ehkä

joskus kerron sinulle. Mutta nyt kuitenkin menemme nukkumaan.

— Te syytätte häntä epärehellisestä konkurssista. Niinkö? Sekö se on,

mitä hän on tehnyt? Onko sitten todistettu, että se oli epärehellinen?

Äiti veti huivia tiukemma ympärilleen ja vilu kuului hänen äänessään,

kun hän sanoi:

— Sinä puhut näistä asioista kovin keveästi. Meidän talossa

on epärehellistä vararikkoa aina mainittu vain vakavissa

perheneuvotteluissa neljän seinän sisäpuolella.

— Kuka sitä nyt niin rehellisenä pääsee elämän läpi.

— Sinun isäsi pääsi.

— Mutta eikö isoisästäkin puhuta jotakin? Enok-setä mainitsi jotakin.

— Lapseni, minä luulen, että me emme tänä iltana saa tätä asiaa

selväksi. Sinunhan täytyy olla koulussa kello kahdeksan. Ja nyt on

kello yksi.

— En minä ole ensinkään väsynyt. Vähän sinä minuun luotat, äiti, kun

pidät minua kaiken ulkopuolella, ikäänkuin olisin lapsi.

— Minä usein unohdan, että olet ollut mukana sodassa. Olethan vasta

seitsemäntoista vanha. Minä olisin niin mielelläni suonut sinulle

hiukan nuoruutta.

— Roskaa, äiti. Anna minun tietää, mistä syytätte Enok-setää.

— Minä kerron sinulle kaikki. Vaikka en tänä iltana.

— Minä olen Enok-sedästä saanut niin hyvän käsityksen. Hän on avulias

ja hyväsydäminen.

— Ehkä. Vaikka isäsi kutsui sitä heikkoudeksi.

— Hän oli kuullut, että meillä oli vaikeuksia. Ja hän oli heti valmis

miettimään, miten voisimme pelastaa huvilan, joka varmaan on meille

rakas.

— Lapseni, ethän vain ole ryhtynyt kapteenin kanssa mihinkään

yhteistyöhön!

— Olisit kuullut, miten hän puhui isästäni. Hän sanoi, että hän olisi

ollut pystyvä kaikkein tärkeimpiin toimiin ja että hän olisi ne

saanutkin, jos hän olisi hiukankin tahtonut taivuttaa niskaansa.

— Niin, niin!

— Meillä olisi voinut olla yllinkyllin varoja, jos isä olisi tahtonut

olla hiukan sovittelevampi.

— Niin, niin.

— Tietysti hän teki vakaumuksensa mukaan. Mutta varmaan isoisäkin

teki samoin. Ihmiset ovat niin erilaiset ja vakaumus voi olla niin

erilainen. Ehkäpä Enok-setäkin on tehnyt oman vakaumuksensa mukaan.

Meidän ei pitäisi häntä niin tuomita.

Äiti ja poika olivat tulleet eteiseen ja seisoivat ikkunan alla, missä

punaiset verenpisarankukat tummina palloina erottautuivat pimeästä.

Tommi puhui hiukan kiihtyneesti, täytyi sulkea ovi, etteivät nukkuvat

heräisi.

— Isäsi periaate oli, että lapsille piti jättää hyvä nimi. Et tiedä,

miten hän taisteli tämän asian vuoksi.

— Roskaa, äiti. Anna anteeksi... Sinähän aivan pelästyt. No niin, en

tarkoittanut mitään pahaa. Tarkoitin vain, että jokainen itse luo

nimensä. Ei nimeä peritä... Ennen aikaan ehkä perittiin, mutta nyt on

tykkänään toinen aika. Sota on sellainen asia, että se kääntää maailman

saranoillaan. Ei sitä ymmärrä muut kuin se joka on ollut sodassa.

Tänään elät — huomenna kuolet! Se on sitä. Hyvä nimi — no niin, ehkä

sekin on jonkinlainen astinlauta. Mutta mikäpä Surpaeustenkaan nimen

pelastaa, vaikka isä taisteli sen puolesta: Enok-setä ja isoisä ja ties

kutka muut jo himmentävät sitä!

— Kunhan et vain sinä sitä tekisi eikä kukaan isäsi lapsista.

Äiti säikähti itsekin näitä sanoja, jotka olivat päässeet hänen

huuliltaan hänen tietämättään ja tahtomattaan, ikäänkuin toinen olisi

ne lausunut. Hän oli valmis soimaamaan suuta, joka oli sanat ääntänyt,

aivan niinkuin hän äsken oli närkästynyt vanhalle tädille. Hän kiihtyi

viattomien lastensa puolesta, hän tunsi epäluulossa solvauksen vainajaa

vastaan. Ennenkuin Tommi oli ehtinyt mitään sanoa, puhui hän syvällä

vakaumuksella:

— Minä tiedän, että te kaikki pidätte isänne nimen puhtaana. Koko

teidän isänne elämä tarkoitti tämän nimen puhdistamista. Teissä elää

isänne henki, te olette hänelle uskolliset. Älköön kukaan tulkokaan

muuta sanomaan.

Tommi naurahti pimeässä.

Äiti oli jo mainitsemaisillaan Letitsia-tädin nimen, mutta hän vaikeni

kuitenkin ajoissa. Heinin sormus johtui samassa hänen mieleensä. Hän

oli todella sen kokonaan unohtanut. Kuinka hän oli voinutkin. Hän piti

kuitenkin niin paljon Heinistä. Heini varmaan ei tänä yönä saanut unta.

Tyttö raukka. Puhelivatko tytöt vielä ylhäällä huoneessaan?

— Niin, kuule, lausui hän yhtäkkiä, — ajattele, kun Heinin kihlasormus

tänään katosi. Meidän juodessamme kahvia. Sitä katseltiin ja ihailtiin

ja Heini otti sen, varomattomasti kyllä, sormestaan. Me istuimme,

niinkuin tavallisesti, lehmusten alla. Sitä etsittiin niin että

ruohokin nyhdettiin maasta, mutta ei voitu löytää. Etsimme kaikki.

Tietysti se Heinille oli suuri suru. Ja meille kaikille. Sedät

lupasivat molemmat heti huomenaamuna tulla etsimään. Mikael-setä lupasi

seuloa mullankin. Pelkään kuitenkin, ettei se auta. Sormus meni kuin

maan alle.

Kului hetki ennenkuin Tommi Surpaeus puhui:

— Sekö Heinin timanttisormus? Sehän ei ollut mikään sileä kihlasormus.

Niin, niin, se josta on niin paljon kiistelty. Totta puhuen minä en

muista minkä näköinen koko sormus oli... Tai ehkä minä sentään näin

sen. No, Heinihän on niin järkevä. Luutnantti Vasara antaa hänelle

toisen sormuksen. Hän oli hyvä mies, pojat pitivät hänestä. Kannoimme

yhdessä haavoittunutta metsästä kilometrin matkan. Hän kuoli siinä,

hänellä oli kauheat tuskat, mutta hän ei valittanut. Hän oli päässyt

pakoon punaisilta ja oli siitä onnellinen.

Äidin silmät tähtäsivät vilkkumatta poikaan.

— Muistathan toki Heinin sormuksen, puheli hän. —

Siinä oli keskellä helmi ja ympärillä pieniä timantteja. Tiedätkö

jotakin? Onko sormus löydetty?

Poika tuijotti häntä suoraan silmiin.

— Kuinka niin? kysyi hän närkästyneenä. — Eikö se pudonnut pihamaalle?

Minähän olin poissa, äskenhän tulin kotiin, itsehän olit minua vastassa.

— Kun ei varmaan tiedetä, olisiko sormus joutunut ulkopuolelle aitaa.

Sitä koetettiin etsiä sieltäkin.

— Olisiko sormus voinut joutua ulkopuolelle porttia? kysyi Tommi.

— Te tulitte juuri silloin, kun sormusta katseltiin, tytöt ja pieni

veljesi läksivät minun kanssani. Joku olisi voinut ajatuksissaan

kuljettaa sormusta käsissään. Minä en tiedä, sormus ei ensinkään

joutunut minulle. Heini oli kyllä hyvin varomaton, kun otti sormuksen

kädestään. Me hätäydyimme kaikki hiukan, kun kapteeni tuli sinun

seurassasi. Sedät arvelivat, että mahdollisesti juuri siinä joku olisi

voinut ajatuksissaan viedä sormuksen muassaan.

— Olisiko joku nyt ollut niin hajamielinen, sanoi Tommi.

— Hertta syytti Lettaa ja Letta Herttaa. Pieni veljesi lausui sen oudon

olettamuksen, että... Mutta yhdentekevää. Mitäpä sinä sormuksesta

tietäisit.

— Minkä olettamuksen? kysyi Tommi nopeaan.

— Ei siitä kannata puhua. Hän on lapsi.

— Mutta äiti sanoisi nyt.

— Mikä sinulle tuli?

— Ei mikään. Mikä minulle sitten olisi tullut.

— Menemmekö nyt vihdoinkin nukkumaan.

— Minä en mene ennenkuin sanot, minkä viisauden Lulu lasketti.

— Hyvänen aika, lapseni. Kun ei se ole minkään arvoinen asia.

— Tietysti te taas epäilitte jotakin ihmistä.

— Emme. Kuulethan, että se oli pieni veljesi.

— Jos sinä tietäisit äiti, kuinka sinä hermostutat tuolla tavallasi.

Sinä alat kertoa ja yhtäkkiä keskeytät. Se on ilkeää.

— Saathan sinä sen tietää, jos välttämättä tahdot.

— Tahdon, kyllä minä tahdon.

— Pieni veljesi vain sanoi, että ehkä kapteeni on ottanut sormuksen.

— Vai niin, vai niin.

— En olisi tahtonut sinua kiihdyttää, sinä kun nyt kerta kaikkiaan

puolustat häntä.

— Mitä minä nyt siitä kiihtyisin. Jos hän olisi nähnyt sormuksen

tiellä, niin olisipa hän ollut aika pölkkypää, jollei olisi ottanut

sitä ylös. Mahdotontahan hänen olisi ollut tietää, että se oli Heinin.

Toinen asia on tietysti, olisiko hän pistänyt sen taskuunsa ja mennyt

poliisikamariin ilmoittamaan sitä. Ehkä hän olisi mennyt.

— Mutta ehkä hän todella on löytänyt sormuksen? kuiskasi äiti ja

tarttui poikansa käteen.

Se ei ollut niin kuuma kuin äsken.

— Niin, ehkä, sanoi Tommi ja veti pois kätensä. — En kuitenkaan usko.

Kai hän olisi jotakin maininnut, jos olisi sormuksen löytänyt. Mutta

voinhan minä kysyä häneltä.

— Sinä siis tapaat hänet?

— Niin, kyllä kai. Ehkä jo huomenna.

— Jos Heini saisikin takaisin sormuksensa!

— Oliko hän hyvin surullinen?

— Oli. Ajattele nyt: kihlasormus. Ja vielä lisäksi niin kallisarvoinen.

— Oliko se todella niin kallisarvoinen?

— Kyllä se oli.

— Oikeinko Heini sitten aikoo ruveta suremaan tuota sormusta?

— En tiedä. Kyllä hän eilen oli hyvin surullinen.

— Ei suinkaan hän niin hullu ole, että rupeaa suremaan. Hänhän on niin

järkevä ja miesmäinen.

Äiti kävi uudelleen kiinni poikansa käteen.

— Kuule, tiedätkö jotakin Heinin sormuksesta? sanoi hän. — Minusta

tuntuu niin kummalliselta... Ikäänkuin sinä tietäisit. Onko hän,

kapteeni, sittenkin löytänyt sormuksen?

Tommi painoi äitinsä kättä niin että miltei koski. Pojan kädet olivat

aivan kylmät.

— Voinhan minä kysyä häneltä, sanoi hän. — Mutta uskon, että se on

turhaa. Ehkä sormus vielä löytyy pihamaalta. On hyvin vähän luultavaa,

että se olisi joutunut aidan taakse. Jahka nyt sedät huomenna seulovat

mullan, niin eiköhän kadonnut lammas löydy. Jollei olisi niin pimeä,

niin alkaisin etsiä vielä tänä yönä.

‒ Ei, portithan ovat kiinni, ei kukaan nyt yöllä tule tänne.

— Mutta eikö sitten eilen käynyt ketään? Eikö ketään juoksupoikaa tai

kerjäläistä, tai... yleensä ketään vierasta?

— Ei ketään. Hyvää yötä nyt, rakas lapseni. Meidän täytyy tästäpuoleen

paneutua ajoissa nukkumaan. Tämä valvominen ei ole terveellistä.

Varsinkin näin lukukauden lopussa.

— Kuule, äiti, kun minun niin tekisi mieli ruveta etsimään Heinin

sormusta. Entä jos minä löytäisin. Otan lyhdyn.

— Mitenkä sinä löytäisit! Meitä on ollut kymmenen henkeä etsimässä.

— Mutta jos minä sittenkin löytäisin. Olen varma, että löytäisin.

— Tommi, lapseni, tiedätkö jotakin sormuksesta?

Poika rupesi nauramaan, tarttui äitiään hartioista kiinni ja ravisti

häntä.

— Mitä ihmettä sinä puhut? Mistä minä tietäisin? Ethän luule, että minä

olen löytänyt sormuksen?

— Kuinka sinä sitten voit sanoa olevasi varma, että löytäisit sormuksen?

— No, hyvänen aika, kun se täällä on hukkunut, niin sen täytyy täältä

löytyä! Ette ole osanneet etsiä.

— Nyt me menemme levolle. Minun on paha olla, en ehkä ole aivan terve.

Yhden asian vain sanon sinulle, lapseni... Kuuletko? Ethän toki aio

tänä iltana ruveta etsimään.

— Olisi hauskaa huomisaamuna ottaa Heini vastaan lahja kädessä.

— Sinun täytyy kuunnella mitä sinulle sanon: jos sinä otat kapteenilta

rahaa... tai jotakin apua pelastaaksesi huvilaa, niin saat olla varma,

että minä myyn sen. Myyn kylmällä sydämellä.

— Äiti, voisitko myydä kotimme?

— Kylmällä sydämellä. Olen asunut täällä kahdeksantoista kesää ja viisi

talvea, olen istuttanut puut, olen nähnyt teidän kaikkien kasvavan.

Mutta minä lähden täältä ilman kaipausta, jos se on tarpeellista.

— Kova sinä olet, äiti.

— No katso nyt, Tommi — oletko todella aikonut turvautua kapteenin

apuun?

— Koska minä olen sen sanonut? Sinä kuvittelet, äiti. Ja kärsit

turhanpäiten.

— Tänään elän — huomenna ehkä olen kuollut. Sitä se on.

— Senhän me kaikki tiedämme. Senpätähden: tee elämä niin hauskaksi ja

siedettäväksi kuin mahdollista.

— Se on sodan opetus. Minun oppimestarini on ollut rauha: tee kuolema

niin sovinnolliseksi ja iloiseksi kuin suinkin.

— Kummallista joukkoa te olette te naiset. Niin monenlaisia teissä

tapaa. Ja aina te pyritte pitämään kuolemaa silmienne edessä. Ikäänkuin

ei siihen ehtisi.

— Kun kaikki on niin pian ohi.

— No mutta juuri siksi. Ei kannata ottaa asioita raskaasti, ei

kaivella vanhoja syntejä ja ylitsekäymisiä. Niinkuin ei nyt niitä

olisi jokaisella. Minä olen nuori, minä. Emme tiedä, minä päivänä sota

jälleen puhkeaa. Paise ei vielä ole lainkaan poissa. Vieläkö tytöt ovat

ylhäällä?

Äiti istui arkulla, jota aina näin keväisin ympäröi naftaliinin haju.

Hänen kasvonsa saattoi erottaa selvemmin kuin äsken. Aamun vihertävässä

kajastuksessa olivat ne keltaisen kalpeat. Mutta hän hymyili. Oli

mahdoton tunkea hänen hymynsä läpi ja tietää, oliko hän iloinen vaiko

surullinen, levollinen vaiko levoton.

— Heini raukka kai ei saa unta.

— Hän ajattelee tietysti sormustaan!

— Ehkei hän niin paljon sure sulhasensa tähden kuin sukulaisten, joille

sormus oli perhekalleus.

— Pitää koettaa löytää Heinille hänen sormuksensa.

Äiti ojensi pojalle istualtaan kätensä. Molemmat hymyilivät ja

molempien kädet olivat jääkylmät. Ikkunalla saattoi jo erottaa

punaiset kukkaset, jotka kuin pienet verta tihkuvat sydämet riippuivat

oksillaan. Ulkona valkeni verkalleen kevätaamu. Nuoret lehdet,

kukkivat tuomet, koko ennen aikaansa eloon herännyt luonto seisoi kuin

jäätyneenä taivaan kuvun alla, jolta tähdet vasta olivat sammuneet ja

joka oli kolea ja lumenkarvainen. Äiti tuijotti hymyillen aamua kohden,

ikäänkuin hän olisi kuunnellut leivosta. Hän kuunteli itse asiassa

sydämensä lyöntejä, peläten että ne ilmaisisivat hänet. Hänen sydämensä

ei laulanut, se huusi hädässä. Hänen huulensa tapailivat joitakin

tuttuja sanoja. »Kaikki on niin pian ohi», »kaikki käy aina hyvin».

Mutta ne tulivat tyhjästä ja menivät tyhjään. Hän ei nähnyt edessään

tietä, kaikki oli täydellistä korpea.

Mitä oli hänen lapsellensa tapahtunut, sodan poikaselle, joka vailla

nuoruutta oli astunut keskelle elämää?

* * * * *

Sillaikaa juoksi Tommi täynnä voimaa ylös portaita vinttikamariinsa.

Hän olisi tahtonut viheltää ja laulaa ja lisäksi huutaa ja painiskella.

Hän muisti kuitenkin, ettei se mitenkään käynyt päinsä näin keskellä

yötä ja äidin ollessa tuolla päällä. Niin, niin, hän oli surullinen!

Vaikka hän hymyili, niin hän oli surullinen. Sitähän hän nykyään aina

oli. Jos joku oli kuollut, niin katsoivat omaiset velvollisuudekseen

vuosikausia olla surullisia. Täytyi siis olla hiljaa.

Tommi kourasi sormillaan liivinsä taskua ja astui nopeasti. Tuskin hän

malttoi odottaa, että sai esiin avaimen ja pääsi sisään. Hän astui

oikopäätä ikkunaan ja otti taskustaan pienen esineen.

Sormus. Siinä se oli. Ja Heinin kihlasormus se tosiaan oli. Hän muisti

kyllä nyt selvästi, että ennenkin oli nähnyt tämän, vaikkei hän

ottaessaan pienen esineen maasta ollut tullut ajatelleeksi, että se

voisi kuulua jollekin tutulle. Niin, sitä hän todella ei ollut voinut

aavistaa. Aivan ajatuksissaan hän oli pistänyt sormuksen taskuunsa, kun

se sattui hänen silmiinsä. Se oli kaunis. Ja se oli kallisarvoinen. Kun

hän sen näki maassa, luuli hän sitä tuskin sen arvoiseksi, että viitsi

ottaa ylös. Kaunis se oli, ei ollut ihme, että Heini itki.

Täällä se oli ollut hänen taskussaan kaiken aikaa, jolloin he kaikki

etsivät sitä kuin hullut. No niin, huomenna on hauska hetki, kun he

taasen hakevat. Sedät seulovat multaa, väittelevät kieltolaista ja

muista hullutuksista. Silloin hän menee ja paiskaa sormuksen keskelle

seulaa.

Tommin täytyi nauraa, kun hän ajatteli setiä ja mullan seulomista.

Sellaista sanojen ja asioiden ainaista seulomista se oli heidän

elämänsä.

Ei, on sittenkin hauskempaa antaa sormus Heinille itselleen, Heini

varmaan karkaa kaulaan ja suutelee keskelle suuta, niinkuin ennen

maailmassa. Tänä vuonna ei Heini suudellut. Se on sitä, että hän on

kihloissa. Ei, ei enää tule hyväilemään serkkuaan. Oli sekin aikaa, kun

hän, Tommi, oli rakastunut tähän Heiniin, vaikka hän on niin paljon

vanhempi. Nyt hänellä on Raina. Ja Raina on taasen häntä vanhempi.

Vielä paljon vanhempi kuin Heini oli. Mikä perhana siinä pitääkin olla,

että hän aina hullaantuu vanhoihin ihmisiin! Roskaa! Heinihän on itse

heleä nuoruus ja nuori on Rainakin. Ja kauniit ovat molemmat. Ikävää

asiassa on se, että Raina on gulashin rouva. Vähät sentään siitäkään.

Ilmaa! Roskaa! Kaunis olisi tämä koru Rainan täyteläisessä kädessä. Se

ei sopisi muuta kuin pikkusormeen. Heinillä on kovin kapeat sormet.

Raina ihastuisi. Jos hän käyttäisi sitä pikkusormessaan, niin ei

mieskään voisi kysellä. Mutta onko sormuksessa ehkä luutnantin nimi?

Perhanan pimeää täällä vielä on. Kivääri — jäikö se alas? Kivääri,

hitto vie, sehän on maksettava tämän korun hinnalla. Sehän hänellä oli

selvänä tarkoituksena, kun hän otti sormuksen maasta, että hän nyt voi

lunastaa kiväärin. Ja sen hän myöskin heti laski, että niin paljon

tällä korulla varmaan saa, että maksaa pyssyn Martomaalle. Äh sentään —

ties mitä tässä oikein nyt tekee!

Olisi hauskaa paiskata sormus setien seulaan, hauskaa antaa se

Heinille itselleen, hauskaa antaa se Rainalle. Mutta kultasepälle se

olisi myytävä ja Martomaalle annettava rahat. Totta puhuen, eiköpähän

hän sentään ajatellut ottaessaan sormuksen maasta, että hän sillä

maksaa kiväärin. Hän arvosteli heti sormuksen sen arvoiseksi, että

kivääri sillä tulee maksetuksi. Hän uskoi silloin, että sormus oli

tuntemattoman. Mutta tämän tuntemattoman omaisuuden perustuksella tuli

kivääri hänen omakseen. Millä hän sen maksaa, jos antaa pois sormuksen?

Täytyy antaa pois kivääri myös!

Tuoko, jota hän niin on kaivannut? Ei, sehän ei ole tässä, se jäi alas.

Kaunis kappale, jahka sen puhdistaa. Ihmiset eivät osaa hoitaa

kiväärejä. Ruostua annetaan, viikkokausia pidetään voitelematta

ja puhdistamatta. Siro se on vehje. He lähtevät, Yngve ja hän,

moottoriveneellä saaristoon, jahka metsästysaika alkaa. Suurilla

saarilla niitä on jäniksiä niin että juoksevat toisensa kumoon. Mikä

se on tuo pieni sormus sen sorean kappaleen rinnalla, jolla voi

karkoittaa rosvot ja ampua riistaa. Paistit hän toimittaa kotiin, äidin

ei tarvitse mennä torille lainkaan. Että unohtuikin alas se vehje.

Mutta äiti piti siinä niin pitkiä puheita. Mitä se on tällainen sormus

kiväärin rinnalla!

Heini tuli yhtäkkiä hänen silmiensä eteen sellaisena kuin hän näki

hänet kerran talvella, monta vuotta sitten. He läksivät isän kanssa

aivan odottamatta Niemeen. Oli uudenvuoden aatto ja joulukuusi oli

vielä salin permannolla. Juostiin ja huudettiin, ja koira haukkui.

Heini juoksi esiin tyttöjen huoneesta, hiukset hajalla ja pyyheliina

— tai mikä vaate lienee ollut — hartioilla. Hän kiljahti, kun isä ja

Tommi astuivat vastaan. Samassa hän kuitenkin tunsi miehet ja kävi

kesyksi ja antoi isän pitää hyvänä niin paljon kuin isä tahtoi. Tommin

hän sulki syliinsä ja suuteli häntä keskelle suuta. Tommi olikin

silloin niin pienikasvuinen, että suututti. Hän työnsi serkkua syrjään,

häntä hävetti, hän olisi suonut, että Heini olisi tehnyt sen heidän

ollessaan kahdenkesken. Pyörrytti vieläkin, kun sitä ajatteli.

Hän antaa sormuksen Heinille itselleen, totisesti. Heini katsoo häneen

iloisesti, Heinillä on kauniit silmät ja Heini on hyvä. Ja Vasarastakin

pitivät pojat.

Helkkarin hieno sormus. Siitä saisi paljon enemmän rahaa kuin

kolmesataa markkaa. Voisi ostaa kaikenlaista. Vaikkapa pari kravattia.

On puute kaikesta. Vaaleat kengätkin olisivat hauskat näin suvella.

Kyllä pitäisi Rainakin sormuksesta. Hänellä on niitä paljon, konsuli

kyllä on ostanut. Mutta ei yhtään näin hienoa. Raina raukka. Raina on

onneton. Raina on ollut tyhmä, kun otti kauhean miehen. Raina oli köyhä

ja tahtoi päästä köyhyydestä. Köyhyys ei ole mikään ilo. Eikä sitä

liioin voi tekemälläkään tehdä miksikään erikoiseksi ansioksi, vaikka

sedät sitä siksi koettavat. He ovat köyhää ylhäisöä ja ylpeilevät

siitä. Valioproletariaattia. Ei, köyhyys ei ole mikään ilo eikä mikään

hyve. Hän, Tommi, ainakaan ei tahdo elää köyhänä. Tänään ihminen

elää ja huomenna voi olla kuolleena. Roskaa! Taivaalla purjehtii jo

ruusunvärinen pilvi. Se on lähetetty partioretkelle. Koko taivaanlaen

se näkee kuin kämmeneltään. Huomenna lähetetään Heini-serkun

kihlasormus seikkailulle. Joko se lentää Heinin sormeen. Tai setien

seulaan. Tai panttilainastoon. Tai Rainan käteen.

Olipa onni, ettei hän kenellekään maininnut löytäneensä sormusta, ei

kapteenillekaan. Kukaan ei tiedä, että se on hänellä. Hauskaa tulee

olemaan huomenna, kun ne kaikki etsivät.

Rainalle ei sitä voi antaa — se asia ei menettele! Olipa hän hullu,

kun ei heti ymmärtänyt, että Raina asuu tästä pienen matkan päässä.

Tiellä voisivat naiset tavata toisensa ja sitten — niin, sitten sitä

vasta hukassa oltaisiin. Epäluotettavat ovat myöskin panttilainastot.

Poliisit nuuskivat niissä alituiseen, ja sedät kyllä panevat poliisit

liikkeelle, sen he kyllä osaavat, poliisit ja poliisikoirat.

Hitto vie, näyttää koituvan harmia ja vastusta koko sormuksesta. Vähän

siitä on hyötyä, jollei sitä saa rahaksi. Pitää nähtävästi matkustaa

toiseen kaupunkiin. Mutta jos hän oikein tuntee tuomari-sedän,

niin tämä ilmoittaa sanomalehdissä ja panee likoon koko vaivaisen

omaisuutensa saadakseen takaisin sormuksen. Hän on valmis myymään

vaatteet yltään, jos niiksi tulee.

Suorinta lienee sittenkin oikopäätä huomenna antaa sormus Heinille.

Mutta millä ihmeellä sitten maksaa kiväärin?

Vihoviimeistä se on tämä köyhyys.

Kapteeni lupasi antaa työtä ja ansiota. Kunhan saisi pois koulun.

Puuttuisi vielä, että Kukko rupeaisi mahtailemaan. No niin,

huomenaamulla hän ehtii lukea läpi sen läksyn. Muut kyllä menevät. Se

se todella puuttuisi. Mutta katsokoon Kukko omia asioitaan. Kukko istuu

itse niin höllässä. Kukko voi yhtäkkiä joutua kiinni virkavirheestä.

Kukko sairastaa viinatautia. Eikä punainen nenä ole luvallinen

koulumiehellä. Setä ehdotti, että heittäisi luvut kesken ja antautuisi

liikealalle. Miten olisikaan, jos sen tekisi?

Raina, niin, siellä sinä olet. Se on sinun kattoasi tuo punainen kulma,

joka näkyy tänne. Sinä lupasit nukkua ylhäällä omassa huoneessasi.

Katso nyt, minun piikani ihana, sinä saat tämän sormuksen...

Raina, olisit viisaampi, jollet yrittäisi olla muuta kuin mitä olet.

Taiteilijaa ei sinussa ole enempää kuin pulskassa nuoressa lehmässä.

Olisit mikä olet etkä näyttelisi maailmannaista. Ja mikä sinä sitten

olet? Isäsi taisi maalata lankkuaitoja — mikä ei suinkaan ole mitään

halveksittavaa. Mutta tytär ehkä ei silti ole syntynyt taidemaalariksi.

Raina, Raina, niitä liehuu sinun ympärilläsi nyt kaikenkaltaisia.

Poikapuolestasi lähtien. Minä olen nuorin, minä, ja kiukkuisin.

Ole kiltti, Raina, ehkä saat minun ensimmäisen flammani

kihlasormuksen...

Roskaa, ilmaa! Ovatko unohtaneet tuoda tänne ylös saippuaa. Saippua

joutui uimahuoneeseen. Jos lähtisikin yhtäkkiä järveen. Ja unohtaisi

kaikki, hyvät ja pahat, ikävät ja hauskat. Laskut tulevat jälkeenpäin.

Äh, kaikki on niin pian ohi. Heräävät, jos vielä liikkuisi. Parasta

nukkua ja huomenna päättää. Aurinkokin jo nousee. Heinit ja Rainat

ja Annit ja Helmit... Aurinko nousee... Käki... Peipponen... Kukkuu,

kukkuu...

* * * * *

Aurinko nousi ja kevään hetkeksi pysähtynyt juhla alkoi jälleen. Ilma

värisi taasen lämpöä ja värejä. Maanpinnalla leikkivät valot ja varjot,

puut ja ruohot avautuivat ja tuoksuivat taasen, linnut ja hyönteiset

täyttivät ilollaan maan ja taivaan välin. Lahtikin alkoi elää,

väreillä ja kuljettaa aaltoja rantaa kohden. Ihmiselämä vain oli vielä

pysähdyksissä. Ei kuulunut kavioiden töminää, ei autojen törähdyksiä,

ei ilmalaivojen pärinää.

Vihdoin souti lahdelle vene ja kalastaja alkoi laskea verkkojaan.

Airojen vikinä soi kuin jonkin linnun hiljainen, yksitoikkoinen laulu.

Tuli toinenkin vene. Se pysähtyi keskelle auringon rusotusta, sieltä

heitettiin veteen onki, toinen, kolmas.

Nyt saattoi kuulla jonkin oven käyvän huviloissa rannalla. Sitten

haukahti jossain koira. Sitten alettiin puutarhuriliikkeissä valjastaa

torikuormaa.

Sinä aamuna sattui Niemenkiven huvilassa se harvinainen tapaus, että

rouva nukkui. Lapset, jotka olivat tottuneet siihen, että äiti heidät

herätti, luulivat kellon käyvän väärin ja olivat myöhästymäisillään

koulusta. Äiti heräsi siihen, että kaikki juoksivat, etsivät sukkiaan,

kenkiään ja kirjojaan. Hän heräsi syvästä unesta ja joutui herätessään

kuin maailmaan, josta hän unensa aikana oli ehtinyt vieraantua. Tytöt

toruivat toisiaan ja katselivat hiukan pelästyneinä äitiin, joka

istui vuoteessaan, mustat hiukset palmikkoina olkapäillä ja totisena

silmäillen eteensä, ikäänkuin hän olisi silmäillyt omiin ajatuksiinsa.

Onneksi oli ruoka pöydässä, jokainen sai osansa ja läksi juoksujalan

menemään. Tommin askeleet menivät nopeasti salin läpi, hän ei tullut

katsomaan äitiä.

Lulu sensijaan oli noussut polvilleen vuoteeseensa ja tuijotti sieltä

äitiin.

— Äiti... äiti... Mikset sinä puhu? Mikset sinä sano huomenta? Mikset

sinä nouse ylös? Minä tulen sinne. Oletko suuttunut? Oletko kipeä? Enkö

minä saa tulla sinne? Kello on puoli kahdeksan... Äiti, käki kukkuu.

Minä tulen nyt.

Äiti kuuli toki mitä hän sanoi, avasi hänelle peitteensä ja jo puhuikin.

— Minä olen nukkunut, lapseni. En moniin vuosiin ole nukkunut tällä

tavalla. Se oli aivan kummallista. Kyllä se melkein niin on, että lepo

on samaa kuin taivas.

— Äiti, minä muistin unissani, että Letalla oli kädessä Heinin sormus.

Hän vei sen ulkopuolelle aitaa. Mikset sinä kuule, äiti?

Äiti oli unohtanut sormuksen ja oikeastaan kaikki yksityiskohdat

eilisestä. Hänellä oli vain hämärä tunne siitä, että jotakin

tuskallista oli tapahtunut hänen ja Tommin välillä. Kun hänen pieni

poikansa mainitsi sormuksen, muisti hän kaikki.

Niin, todella, Heinin sormus. Mitä sinä sanoitkaan? Että Letta vei

sormuksen ulkopuolelle aitaa. Muistaako äidin pieni poju sen varmasti?

— Muistaa. Kyllä kapteeni-setä on sen ottanut.

— Mutta kun ei lapsi eilen sitä muistanut.

— Minä muistin sen unessa.

— Mutta jos lapsi on nähnyt unta.

— Sitten Tommi on sen ottanut.

— Nyt lapsi puhuu tyhmyyksiä.

— Kysy Tommilta.

— Kuinka äiti sellaista kysyisi. Tommihan oli poissa.

— Niin mutta Tommi tuli juuri ja otti sormuksen maasta.

— Näkikö poju senkin unessa?

— Ei.

— No niin. Ei pidä puhua tyhmyyksiä.

— Kysy Tommilta.

— Mutta lapseni, olisihan Tommi antanut Heinille sormuksen, jos hän

olisi sen löytänyt.

— Tommi ei tietänyt, että se oli Heinin sormus.

— Kyllä Tommi tiesi. Kyllä Tommi tunsi Heinin sormuksen.

— Minä kysyn Tommilta.

— Sellaista ei pieni poju saa tehdä.

— Tarkoittaako äiti, että minä kysyisin, vai että minä en kysyisi?

— Äiti tarkoittaa sitä mitä äiti sanoo. Sinä et saa kysyä Tommilta

sellaista.

— Miksen?

— Tommin tulee paha mieli.

— Miksi Tommin tulee paha mieli?

— Äiti selittää sen toisen kerran. Äidillä on jo hyvin kiire.

— Äiti, saako Heini nyt toisen sormuksen?

— Kyllä kai.

— Suuttuuko Heinin sulhanen Heinille?

— Ei.

— Antaako hän rautaisen sormuksen?

— Ei äiti tiedä.

— Jos hän antaa kultaisen sormuksen, niin joku taas sen ottaa.

Rautaista sormusta ei kukaan huoli.

— Niin, niin, voit olla oikeassa, lapsi.

— Saanko minäkin rautaisen sormuksen?

— Ehkä sinä saat.

— Elämäkö antaa?

— Mitä sinä nyt puhut? Etkö kuullut, että äidillä on jo hyvin kiire.

— Täti sanoi, että elämä antaa rautaisen sormuksen.

— Sanoiko. No, tuleeko äiti auttamaan. Sinä olet jo suuri poika, sinun

täytyy tulla toimeen omin neuvoin.

— Äiti, onko Elämä sulhanen?

— Nyt lapsi kysyy sellaisia asioita, ettei äiti osaa niihin vastata.

Jahka sinä tulet suureksi, niin sinä näet.

— Elämäkö on ollut Titsia-tädin sulhanen? Onko se antanut rautaisen

sormuksen? Pitääkö sitten parsia? Pitääkö kaikkien parsia? Äiti, minä

en voi mennä kouluun. Äiti, Lulu on kipeä, anna Lulun jäädä kotiin.

— Pitääkö äidin suuttua omalle lapselle, kun lapsi puhuu sellaisia?

Muistatko mitä isä sanoi, kun sinä tahdoit jäädä kotiin? Hän sanoi,

että täytyy voittaa pienet pahoinvoinnit. Anni menee torille, sinä

menet Annin kanssa, Anni saattaa lapsen kouluun. Niin käy, kun kysyy

niin paljon. Ja kun valvoo myöhään. Äiti tulee niin ankaraksi, saat

nähdä, koska lapsi ei tottele hyvällä.

Vihdoin olivat sitten kaikki lapset lähteneet kouluun ja elämä

Surpaeusten huvilalla pyrki urhoollisesti vanhoille laduilleen. Kevät

oli sekin heti auringonnoususta tarttunut kiinni siitä, mihin iltakylmä

sen oli pysähdyttänyt, ja kiiti tuoksuen, laulaen ja kukkien kesäänsä

kohden. Ihmisten ponnistukset onnistuivat työläämmin.

Hiukan kalpeina tulivat ystävättäret yläkerrasta. Heini esiintyi

kuitenkin hyvin reippaana, nauroi ja sanoi, että hän jo oli mukaantunut

kohtaloonsa eikä enää ensinkään odottanut sormuksen löytyvän.

Hänen ei ensinkään tarvinnut tulla onnettomaksi tämän ensimmäisen

vastoinkäymisen johdosta. Päinvastoin oli tämä oikein terveellinen

johdanto elämään. Luultavasti Halvorin tädit tulevat suuttumaan ja

vaatimaan kihlauksen purkamista, mutta onneksi hän ei ole kihloissa

heidän kanssaan. Halvor on sellaisten asioiden yläpuolella.

— Minä tulen pyytämään, että hän antaa minulle rautaisen sormuksen!

nauroi Heini. — Totta totisesti. Se teki minuun syvän vaikutuksen, se

mitä täti sanoi, nimittäin että elämä kihlaa meidät raudalla. Täti,

tietääkö täti, että se kerrassaan auttoi minut ylös kuilusta. Kukaties

olisin ollut kuinkakin lapsellinen. Mitäpä me ihmiset tavoittelemme

kultaa ja helmiä. Elämä on meitä voimakkaampi. On parasta, että heti

alunpitäen mukaudumme... Täti, Titsia-täti, en minä ole koskaan ennen

ymmärtänyt tätiä. Minä olen saanut kuin lahjan. Täti on kaunis ja hyvä.

Kuinka minä olen kiitollinen. Niin kauan kuin muistan, on täti kutonut

sukkia ja parsinut sukkia. Ja tädillä on ollut särkyä... Oi, voi,

elämän rautainen kihlasormus on toki ihana koru, kun sitä kannetaan

tuolla tavalla, noin arvokkaasti ja suloisesti...

Heinin kyyneleet vuotivat sukkaläjään, joka oli vanhan neidin edessä.

Hän vaikeni, säikähtäen sanatulvaansa. Hän oli puhunut niin paljon

sen tähden, että hän pelkäsi äänettömyyttä ja omaa heikkouttaan. Lida

ei tänään ollut mikään hyvä toveri, hän piti sormuksen katoamista

pahana enteenä, ja täti, nimittäin Tekla-täti, kulki oudosti omissa

ajatuksissaan, ikäänkuin hänkin olisi miettinyt jotakin tuskallista.

Äänettömyys voi joskus olla kiusallinen asia. Heini pelkäsi sitä tänään

ja puhui ja puhui. Sai olla kiitollinen, jos Titsia-täti vastasi edes

hymyilyllä. Hän vastasi tänään, hän oli tyyni ja lempeä.

— Olisi parempi, puhui Heini taasen, — jolleivät sedät tänään tulisi.

On kuitenkin aivan turhaa etsiä. Eikä sormus enää ole minulle sen

arvoinen kuin eilen. Pidän enemmän rautaisesta sormuksestani... Kun

tuntee molemmat vanhimmat Surpaeus-veljekset, niin saattaa odottaa,

että he todella seulovat mullan. Oi voi, jos saattaisi saada heidät

järkiinsä. Mutta sitä ei kai voi mikään maan mahti. Täti kulta, eikö

täti väsy? Tuossahan on kauhea läpi...

Vanha neiti katsoi häneen silmälasiensa yli ja huojutti päätään.

— Työ kuin työ.

— No niin kyllä. Mutta kun minä ajattelen, että täti olisi voinut

hurmata yleisöä, esittää suuria osia näyttämöllä. Mikä komea kuningatar

täti olisi ollut!

— Kuka sen on sanonut, että se työ olisi ollut hyödyllisempää. Tai

onnellisempaa.

— No niin. Raudalla. Raudalla.

Heinin silmät seurasivat vanhuksen valkoisia käsiä, jotka kääntelivät

rikkinäisiä sukkapareja. Yhtäkkiä katsahti vanha neiti häneen pitkään.

— Älä estä everstiä ja tuomaria etsimästä sormusta. Sormus ei voi olla

kaukana. Katsele kaikkia serkkujasi syvälle silmiin — ehkä voit saada

tietää jotakin.

— Luuleeko täti? Mutta johan minä olen katsellut. Kaikkihan ovat olleet

etsimässä.

— Me Surpaeukset olemme vähän seikkailunhaluisia. Tai me emme ole

oikein rehellisiä.

— Mutta täti! Sehän on kauheaa, mitä täti sanoo.

— Ei se ole niin kauheaa. Missä ovat rehelliset ihmiset? Meitä

viehättää nähdä, onnistuuko se. Sellainen oli isoisäsi. Hän saattoi

ottaa kultasepän pöydältä kultakellon vain nähdäkseen, saadaanko

hänet kiinni, onnistuuko seikkailu. Tultuaan ulos heitti hän kellon

pirstaleiksi katuun.

Heini Surpaeus ja hänen tätinsä tuijottivat toisiinsa.

— Minä ymmärrän tämän, sanoi Heini, posket kylminä.

— Ja minä ymmärrän sen niin hyvin, sanoi osaltaan täti ja hymyili.

— Täti, minua pelottaa.

— Minua on myöskin pelottanut. Siksi parsin sukkia. Tässä työssä ei ole

mitään houkutuksia.

— Olemmeko me Surpaeukset todella niin huonoja?

— Missä ne hyvät sitten ovat.

— Mutta eihän täti voi tarkoittaa, että joku meistä, kuka hyvänsä,

olisi löytänyt sormuksen ja salaisi sen. Esimerkiksi minä! Tai

Gabriel-setä. Tai Tekla-täti. Olisipa se hullunkurista.

— Tekla ei kuulu meihin. Hän ei etsi seikkailua.

— Mutta jos minun isäni esimerkiksi olisi täällä, niin täti arvelee,

että hän tulisi kysymykseen.

— Hän voisi tulla kysymykseen.

Heini purskahti nauruun, joka samassa hetkessä jähmettyi irvistykseksi.

— Minun isäni... Minun isäni voisi tulla kysymykseen varkaana! toisteli

hän soinnuttomasti.

Niin, sanoi vanha neiti armottomana. — Tunnettiinko rehellisempää

miestä kuin näiden lasten isä? Hän oli rehellinen. Mutta kukaan ei

tiedä mitä se hänelle maksoi. Hänessä oli kaksi luonnetta ja toinen

vartioi aina toista kuin veijaria. Tekla ei tiedä. Hänessä oli

seikkailunhalu, hänessä oli kunnianhimo. Hän tunsi kiusauksen. Mutta

hänellä oli tahto kuin teräs. Hän piti veijarin kurissa. Hän ajoi

oman veljensä talosta, hän ajoi luotaan rahan houkutuksen, kunnian

houkutuksen... Hän on kuollut ja saattaa levätä rauhassa. Älä sinä

huoli näistä mainita kenellekään. Puhuin vain siksi, että aavistaisit,

keitä me Surpaeukset olemme.

— Oi täti kuinka minua pelottaa.

— Ehkä sinullakin on luja tahto.

— En enää uskalla uskoa, että minulla se olisi. Minun uskallukseni on

romahtanut.

— Koetetaan nyt joka tapauksessa katsella Surpaeuksia silmiin. Olisi

hauskaa saada kiinni veijari.

Heini tuijotti ulos laulavaan kevätaamuun ja hänen hengityksensä

kulki vaivalloisesti. Hänestä tuntui, että hänellä, ihmisellä, ei ole

oikeutta antaa äänensä yhtyä luonnon kevätlauluun. Ihminen on pimeä,

parempi olisi, että hän olisi mykkäkin... Oi miksi, miksi on näin? Setä

taisteli ja taisteli — ja nyt olisi joku hänen lapsistaan kuitenkin

joutunut onnettomuuteen... Kauheaa — kuka uskaltaa välittää elämän

uusille ihmisille, elämän ja taipumukset? Oli kuin musta vaate olisi

laskeutunut yli auringonpaisteisten kenttien.

— Heini, sanoi vanha neiti, — setäsi tulevat. Anna heidän etsiä.

On huvittavaa nähdä, mitä he löytävät ja mitä me löydämme, me

kaksi. Nämähän ovat pieniä, näkymättömiä asioita. Tai oikeastaan

suuria, kaikkein suurimpia. Ne ovat ihmisen salaisuudet. Niitä on

paljon ihmissielun onkaloissa. Jokaisella suvulla omansa. Siellä ne

risteilevät ja rasteilevat sukujen välillä...

Heinin sielusta pääsi parahduksena:

— Mitä ihminen sitten voi? Ihmisparka...!

— Taistella hän voi... Tai voi yrittää. Yrityksetkin ovat jotakin...

Sedät saapuivat. Jos he eilen olivat olleet parhaissa vaatteissaan,

niin olivat he nyt pukeutuneet työasuun. Kuluneissa tamineissaan olivat

he saapuneet läpi kaupungin ja riidelleet kaiken matkaa. Tämä riita ei

jäänyt portin taakse, vaan jatkui Niemenkiven huvila-alueella.

— Sinä olet lapsi, sinä olet fantasti, sanoi eversti kymmenenteen

kertaan veljelleen. — Sinä kuvittelet että tästä tapauksesta voit

saada lähtökohdan teoksellesi. Sinä tulet nyt panemaan puntarin nenään

tahdon, jolla sormus on varastettu. Nimittäin edellyttäen, että se on

varastettu ja ettemme sitä vielä löydä. Minä, näet, olen vakuuttunut,

että sen löydämme. Minua, suoraan sanoen, viehättää panna toimeen

ajojahti tämän karkulaisen perään ja minä aion mobilisoida kaikki

voimat. Tänään emme syö emmekä juo, vaan etsimme. Minä olen kuin

koulupoika ajatellessani hetkeä, jolloin otamme vangiksi karkulaisen.

Minä olen valmis julistamaan huvilan piiritystilaan — joka tulee

sisäpuolelle, ammutaan. Lapio tänne. Seula tänne. Tämä voi tuntua

lapselliselta ja hullunkuriselta, mutta minä olen pannut päähäni, että

etsin sormuksen ja annan sen naiselle, joka sitä ikävöi. Eilen olimme

tuomarin kanssa yhtä mieltä. Hän sanoi julistavansa tuhannen markan

palkinnon sille, joka tuo sormuksen. Nyt hänen päänsä on muuttunut.

Nyt hän kuvittelee, että kaiken tahtomisen yliherra jo on lähettänyt

hänelle tämän tapauksen ainekseksi hänen suurta viisaudenkirjaansa

varten. Sinulla ei ole filosofian alkeita, ei mitään edellytyksiä

ymmärtämään näitä asioita, et tiedä ihmisen sielusta enempää kuin

porsas hopealusikasta. Koettaisit edes lukea jotakin. Mutta sinä olet

vain saanut päähäsi, että sinun pitää kumota tuomiot ja oikeusistuimet

jollakin omalla järjestelmälläsi. Hän on saanut päähänsä — kuunnelkaa

nyt kaikki! — että tässä on kysymys varkaudesta, varsin kummallisesta

varkaudesta — sanoisinko: Surpaeus-varkaustapauksesta. Hän väittää

— kuunnelkaa tarkoin: että yksi Surpaeus löysi sormuksen nurmesta,

siltä paikalta, missä me joimme kahvia, siis suunnilleen tästä. Tämä

Surpaeus ei heti saanut selville, mitä hänen tahtonsa sillä hetkellä

vaati. Tämä Surpaeus otti siis sormuksen ja halusi voittaa aikaa.

Hänelle tuli avuksi kaksi Surpaeusta, jotka sillä hetkellä lähestyivät

porttia. Nyt kuljetti ensimmäinen Surpaeus sormuksen portille asti,

yhä miettien, pitääkö hän sormuksen vai eikö. Tullessaan portin tuolle

puolelle teki hänen tahtonsa päätöksen: en huoli sormusta! Tai hän ehkä

pelästyi, ettei voi sormusta kätkeä; joka tapauksessa, joskin siis

varsin erilaiset syyt saattoivat aiheuttaa sormuksen poisheittämisen —

ensimmäinen Surpaeus viskasi sormuksen maahan. Tässä näki sen toinen

Surpaeus ja otti sen heti. Ei ole tunnettua mistä syystä eikä kumpiko

myöhemmin paikalle saapuneista Surpaeuksista sen teki. On mahdollista,

ettei varas tietänyt sormuksen kuuluvan tänne. On mahdollista, että

hän aikoi mennä ilmoittamaan sen poliisikamariin. On mahdollista, että

hän aikoi myydä sen omaksi edukseen. On mahdollista, että hän aikoi

pitää sen iloitakseen timanttien hohteesta. On mahdollista, että häntä

huvitti nähdä kuinka valpas salapoliisi on. Joka tapauksessa tämä

tuomari nyt on saanut päähänsä, että Surpaeukset ovat varastaneet —

sanoo: varastaneet — luutnantin morsiamen sormuksen. Minä sanon, että

hän on kypsä hullujenhuoneeseen ja ehdotan, että alamme etsiä sormusta.

Kaikki tänne. Mutta mikä teidän on? Tekla, sinä olet sairas. Ja

Heini... mikä sinun on? Otatteko hänen houruinhuoneteoriansa tosiksi?

Minähän kerron ne vain siksi, että nauraisitte niille niinkuin minä

nauran.

Ikäänkuin he olisivat vaistomaisesti tunteneet, ettei keväinen luonto

ole sovelias paikka näiden asioiden pohtimiselle, olivat he vähitellen

kaikki siirtyneet sisään ja seisoivat Niemenkiven herra-vainajan

huoneessa. Kaikki tuijottivat mykkinä ja kalpeina toisiinsa. Ainoastaan

vanha neiti kulki, sukka pujotettuna käden yli kuin mikäkin pitkä

hansikas, parsien ja hymyillen.

— Eivät naurunkaan arvoiset ole nämä asiat! toisti eversti, sileäksi

ajetut kasvot vääntyneinä johonkin, jonka senkin piti esittää hymyä.

— Kuulkaa nyt, sai Heini vihdoin äänensä kuuluville, — minä en tahdo,

että sormusta etsitään. Se löytyy, jos löytyy. En kuitenkaan enää käytä

sormusta. En missään tapauksessa.

— Hyvä veljentyttäreni, sanoi nyt vuorostaan tuomari, — Gabriel-setä on

esittänyt asiat tykkänään väärässä valossa. En tahdo mennä väittämään,

että hänen tahtonsa on yhtä huono kuin hänen tekonsa. Minä en ole

koskaan väittänyt, että tällaista Surpaeus-varkautta olisi tapahtunut.

Mistä minä voisin tietää sellaisen asian? Mutta olen tahtonut

edellyttää, että näin olisi tapahtunut, että siis yksi Surpaeus on

vienyt sormuksen portin taakse, vielä varsin epätietoisena siitä,

mitä tekee sormuksella. Toinen on siitä ottanut sormuksen, niinikään

epätietoisena pidättääkö sen itselleen. Nyt on kysymys siitä, miten

yhteiskunta jakaa oikeutta, jos tapaa sormuksen...

— Setä, sanoi Lida keskeyttäen, — emmekö nyt vielä voisi lähteä ulos

etsimään. Eikö se olisi paljon viisaampaa. Kyllä me tiedämme, ettet

sinä usko meitä varkaiksi.

— Etten minä usko meitä varkaiksi — sitä en ole sanonut. Minä uskon

ketä tahansa varkaaksi. Kenen tahansa on voinut tehdä mieli toisen

omaa. Kateelliset ihmiset ovat kaikki varkaita puhtaan tahdon valossa.

Me Surpaeukset voimme olla sitä tekomme valossa ehkä enemmän kuin

tahtomme. Joku meistä on voinut vaikkapa huvin vuoksi ottaa sormuksen

nähdäkseen, onnistuuko hänen salata tekonsa niin ettei kukaan sitä

huomaa. Meidän setä-vainajamme, Fabian Surpaeus, laski kerran

liikkeelle huhun, että Gabriel Surpaeus — nuori luutnantti silloin —

on kihloissa jonkun Brita Karolina Månstrålen kanssa. Muutaman viikon

perästä Gabriel saa tilanomistaja Stjernstrålelta kirjeen, jossa tämä

syyttää häntä törkeästä kunnianloukkauksesta. Hänen ainoan tyttärensä

Anna Auroran kihlaus oli huhun johdosta purettu. Mutta Fabian Surpaeus

oli laskenut linnun lentoon pelkässä ilon-kaipauksessa. Hän oli niin

iloinen mies ja hänen oli niin ikävä, että hän teki juttuja. Olen

vain kertonut tämän todistaakseni, että Surpaeukset voisivat pistää

taskuunsa kauniin sormuksen. Mutta tuon teoriani taas rakensin aivan

tuulesta temmaten ja vain siksi, että se mielestäni voisi olla hyvä

lähtökohta.

Kaikki seisoivat hetken vaiti, voidakseen selvittää itselleen, mikä ero

oli Mikael-sedän tuulesta temmatun teorian ja olettamuksen välillä,

jota hän ei ollut lausunut. Esi-isien läheisyys, joiden nimiä oli

mainittu, tuntui oudosti ilmassa.

— Ei koskaan maailmassa, sanoi Heini, koettaen kääntää kaikki leikiksi,

— ole sormuksesta ollut sellaista harmia kuin tästä. Minä pyydän

pyytämällä, ettei siitä enää puhuta eikä etsitä. Kyllä minä sovin

asiasta sulhaseni kanssa. Ja hänen tätinsä minä sovitan heidätkin.

Minä vakuutan, että jos sormus löytyisikin, niin minä en sitä tule

käyttämään. Minä... minä... lahjoitan sen vaikkapa museoon!

Huoneessa kajahti vapauttava nauru. Heinin herttainen järkevyys

tunnustettiin joka taholla. Hänen pyyntöään ei kuitenkaan kukaan

kuunnellut.

— Jos Enok Surpaeus sittenkin olisi löytänyt sormuksen, sanoi

Niemenkiven rouva.

— Kysyköön häneltä Tommi, hehän nyt ovat ylimmät ystävät! huomautti

yhteen kyytiin Lida.

— Mutta entä jos Tommi itse on ottanut sormuksen.

Puna kohosi Tommin äidin kasvoille.

— Mikael-setä, sinä varmaan et tahdo puhua niin rumasti kuin puhut.

Jos kapteeni tai literatööri, tai mikä hän nyt lienee, on löytänyt

sormuksen, niin ei hän ole tietänyt kenen se on. Mutta Tommi toki

tunsi Heinin sormuksen. Te olette sentään kaikki hyvin sairasta väkeä,

te Surpaeukset. En tiedä, miten en sitä ennen niin huomannut. Ehkäpä

veli-vainajanne tahto ja tarmo varjeli teitä kaikkia. Nyt minä yhtäkkiä

näen, että te vain erittelette ja erittelette ja rakentelette teorioja.

Minun lapseni ovat toki tähän asti olleet epäilystenne ulkopuolella,

mutta...

Äiti ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui kurkkuun. Hänen silmiinsä ei

kuitenkaan tullut kyyneltäkään. Kaikki hätääntyivät ja vakuuttelivat,

etteivät olleet tarkoittaneet mitään. Ei yhtään mitään.

— Mutta Tekla, koetti tuomari välittää, — aika on paha. Kaikki

kokoontuu yhtaikaa lastesi tielle: isän kuolema, sodan poikkeustila ja

sen jälkeinen sekasorto... Olisi toista, jos isä olisi saanut elää...

— Ettekö te sitten käsitä, että hänen muistoaan te tässä ennen kaikkea

häpäisette! kuiskasi Tekla Surpaeus ja hänen silmänsä kipinöivät

suuttumusta. — Häntä hänen lapsissaan juuri puolustan.

— Tekla, Tekla, veren perinnöt hyppäävät mielellään sukupolvien yli ja

ilmaantuvat hyvienkin ihmisten lapsissa.

— Mutta nämä lapset ovat toki myöskin minun lapsiani ja minun sukuni on

aina ollut tervettä. Minä en enää tahdo kuulla tästä asiasta enempää.

Kaiken päivää te vuoronperään olette solvanneet minua ja vainajaa.

Minä menen itse Enok Surpaeuksen luo ja otan häneltä sormuksen, jos se

hänellä on. En minä toki osannut aavistaa, että me kaikki jouduimme

näin aivan neuvottomiksi, kun hänet meiltä otettiin. Hän piti pystyssä

meidät kaikki, hän piti kurissa intohimot ja pyyteet. Tahdollaan hän

sen teki. Mutta tahtoa on minullakin, sen minä näytän.

Tekla Surpaeus jätti huoneen. Hän oli puhuessaan ikäänkuin kasvanut ja

hänen käyntinsä oli terästä, kun hän asteli. Jotakin hänen tarmostaan

siirtyi muihinkin. Kaikki nousivat ja yrittivät ryhtyä johonkin, eivät

vain tietäneet mihin. Kaikki puhuivat yhtaikaa.

— No niin, nyt on asia selvä: hän menee Enokin luo. Jos sormus on

hänellä, niin hän sen kyllä tuo. Sen hän oli näköinen.

— On tässä nyt tahtoa muillakin. Kunnioitan suuresti Tankerien sukua,

mutta kyllä sielläkin löytyy salaisuuksia — ne ovat joka suvulla. Mutta

Tekla Tanker on oikeassa: me jäimme tuuliajolle, kun Hugo-veljemme

kuoli. Hän todella piti kaikki kurissa. Auktoriteetillaan. Uskallanpa

vannoa, että jos hän olisi ollut tuolla lehmusten alla mukana, niin ei

Heinin sormus ikinä olisi kadonnut — nimittäin se olisi heti löytynyt.

Niin paljon merkitsee yksi tahto.

Everstin tätä lausuessa oli tuomari Mikael noussut ylös. Ja ikäänkuin

hän olisi nähnyt edessään tahdon ruumiillistuneena kuvassa, joka

esitti hänen poismennyttä veljeään ja jota aurinko valaisi, ojensi hän

kätensä sitä kohden. Hän teki päällään everstille merkin, että tämä

vaikenisi. Ja eversti ymmärsi hänet. He olivat kaikki sekasortonsa

hädässä mananneet paikalle sitä, jota he pelastajana tarvitsivat:

Tahtoa, sellaisen jommoisena se saattaa olla ihmisessä. Ja he tunsivat,

että jos tämä Tahto saisi vallan, niin kaikki hämärä lakkaisi, kaikki

sekasorto loppuisi ja lian sijaan tulisi puhtaus. Ihmiskunta paranisi.

Kirkastuksen hetki oli pian ohi. Sen vaikutus teki kuitenkin työtään

jokaisen mielessä. Tuomari alkoi ensinnä puhua. Hän puhui hiljaa,

ikäänkuin talossa olisi ollut vainaja.

— Veli-vainajammekin tähden täytyy meidän jälkeenjääneiden ryhtyä

kehittämään tahtoamme. Meidän sukumme menee muuten rappiolle. Hugon

lapset voivat joutua sinne missä Enok Surpaeus on. Tämä sormus-asia voi

näyttää pieneltä asialta, mutta se näyttää olevan annettu meille, jotta

me näkisimme asemamme ja tietäisimme, mitä meidän on tehtävä. Sanokaa

nyt jotakin, te muutkin, että minä tietäisin, mitä te ajattelette.

— Mitäpä tähän sitten lisää, sanoi eversti, — tahtoprobleemiahan sinä

ikäsi olet hautonut, kukapa siitä voisi saarnata niinkuin sinä. Jollei

ihminen käytä tahtoaan ohjanaan, niin hän on kuin vene ilman peräsintä,

se on tunnettu asia. Ehkäpä sinun viisaudenkirjasi todella voi saada

tästä kihlasormustapauksesta joitakin lisiä. Se olisi toivottavaa.

Ehdotan, että heti lähdemme etsimään sormusta. Minusta tämä sormus jo

alkaa käydä suorastaan kohtalokkaaksi, tai kuinka minä sanoisin. Jokin

noitakappale se on, jonka kautta aina tulee esiin uusia seikkoja. Kyllä

vain kannattaa seuloa maa. Ja sitten museoon luutnantti Vasaran äidin

taikasormus. Ehdotan, että kaikki lähdemme.

— Mitä sanot sinä, Letitsia? Sinä olet kaiken aikaa hymyillyt. Sano

jotakin.

— Muistelin vain, että Kristus käytti sanoja: minä tahdon, ole puhdas...

— Niin, niin... »Minä tahdon: ole puhdas...» Mitä sanotte te tytöt,

Heini ja Lida.

— Minun on taas hyvä olla, sanoi Heini.

— Ja sinä Lida?

— Kaikki on jo sanottu...

Eversti kulki kopistellen ovea kohden, ikäänkuin hän yhtäkkiä olisi

hävennyt tätä tunteellisuutta.

— Jos vieraat ihmiset kuulisivat mitä me puhumme niin he sanoisivat

meitä hulluiksi.

He seurasivat kaikki häntä ulos auringonpaisteeseen. Valo tuntui niin

voimakkaalta, että pyörrytti. Katseet maahan tähdäten tulivat he

nyt lehmusten alle, missä nuori ruoho oli poljettuna ja enimmäkseen

nyhdettynä ylös. Eversti johti etsintää sotilaallisten periaatteiden

mukaan. Koko alue porttiin asti etsittiin niinkuin eilenkin. Aseina

käytettiin lapiota ja haravaa. Otettiin lukuun, että kadonnut esine

on voinut sinkoutua syrjään, ja laajennettiin tutkittavaa aluetta.

Jokin kulkija pysähtyi taasen portin taakse ja kysyi, onko sormus jo

löydetty. Hän oli eilen ollut täällä, kun se hukkui. Hän sai kuulla,

ettei sormus ollut löydetty, pahoitteli vahinkoa, toivoi että se vielä

löydettäisiin ja läksi tiehensä. Mentiin portin tuolle puolen ja

haettiin vielä sieltäkin. Ei kukaan enää uskonut sormuksen löytymiseen,

haettiin vain tottumuksesta. Itse asiassa tuntui niistä viidestä

ihmisestä, jotka olivat eilisillan ja tämän aamun hakeneet sormusta,

että heidän tästä puoleen aina tulee kulkea näin katse tähdättynä

maahan ja sieltä etsiä jotain kiiltävää esinettä, jonka löytämisestä

riippuu kokonaisen suvun kohtalo, niin tottuneet he olivat maahan

tuijottamiseen.

No niin, sormusta ei löytynyt, mikäpä siinä auttoi. Kaikki olivat jo

niin ehtineet alistua kohtaloonsa, ettei kukaan enää surrut menetystä.

Kun Gabriel-setä vielä puhui tuhannen markan palkinnon julistamisesta

löytäjälle, tai salapoliiseista, jotka hän aikoi panna liikkeelle niin

hänelle vain hyväntahtoisesti hymähdettiin.

— Salapoliisit, sanoi tuomari, — no nehän tässä vielä puuttuvat. Sitten

meillä onkin valmiina koko detektiiviromaani.

— Setä kulta, jätetään jo, pyyteli Heini. — Nauravat pahanpäiväisesti,

poliisit tarkoitan, ja muutkin ihmiset nauravat.

— Ei, sanoi eversti itsepintaisesti, — kunhan he ovat poliisikoirilla

hakeneet ja nuuskineet, voin nukkua rauhassa. Minä menen täältä suoraan

etsivään.

— Voithan soittaa yksintein, ehdotti veli huvitettuna. — He tulevat

kyllä tänne.

Niemenkiven emäntä alkoi väsyä. Hänen oli vaikea jaksaa ruokapöydässä

ja hänen oli vaikea tietää, että etsivät puolen tunnin päästä ovat

täällä. Hän odotti vain hetkeä, jolloin kaikki vieraat olisivat menneet

ja hän saisi jäädä yksin. Hän tarvitsi hiukan aikaa ennen Tommin

tuloa. Hänen täytyi saada rauhassa punnita, miten puhuttelisi poikaa.

Asia oli pelottavan arka. Varomattomalla sanalla saattoi menettää

kaikki. Askarrellessaan keittiössä ja ruokapöydässä hän yhtämittaa

punnitsi, sanoisiko Tommille koko totuuden, kaikki mitä oli tullut

ilmi Surpaeusten perheestä sekä ne häpeälliset luulot, joita oli

kohdistettu Tommiin itseensä. Vai alkaisiko hän puhua Enok-sedästä,

olisiko parempi, että hän menisi puhumaan lankonsa kanssa vai antaisiko

hän tehtävän Tommille. Hänellä oli, näitä asioita suunnitellessa,

kaiken aikaa se tunne, että hän paljain käsin kaiveli inhottavassa

likaläjässä. Mutta hän ei päässyt siitä. Niin oli hänen jännityksensä

kipeässä pingoituksessa, ettei häneen koskenut se outo tapauskaan,

joka sinä päivänä sattui, juuri aamiaista syödessä. Tämä tapaus tuotti

miltei lievennystä.

Soitettiin ja kysyttiin, onko huvila myytävänä. Jokin asianajaja

— hän ei kuullut nimeä — soitti. Hän sanoi, että on. Koska se on

vapaa? Niin, koska tahansa, sitä eivät he olleet vielä niin tarkkaan

päättäneet. Jahka vain ehtii saada uuden asunnon. Ja hinta? Niin, alle

viidensadantuhannen ei sitä voi myydä. No mitä kaikkea siihen sitten

kuuluu? Tekla Surpaeus luetteli kylmästi huoneet, saunat, lavat,

omenapuut, kaikki mikä oli kuulunut heidän pyhitettyyn alueeseensa ja

mitä oli säilytetty vierailta silmiltä. Asianajaja lupasi rouvansa

kanssa tulla katsomaan.

Kun rouva Surpaeus laski torven kädestään, hän tuskin käsitti, mitä

oli tapahtunut. Hänestä tuntui miltei siltä kuin silloin, kun hän

palasi kotiin miehensä hautajaisista. Jotain outoa, peruuttamatonta oli

tapahtunut. Hän oli jo kaupannut kotiaan, lastensa kotia. Ja koira,

sekin tuli siihen kuin käskettynä tuomaan kuonoaan hänen polvelleen

ja sanomaan, miten kodittomaksi se jäisi. Mutta mitäpä tämä kaikki

merkitsi sen häpeän rinnalla, millä häntä ja hänen lapsiaan äsken oli

viskelty. Ei mitään.

Salapoliisitkin tulivat. Hän kuuli, kulkiessaan edestakaisin

askareissaan, miten tapausten koko kulku toistettiin juurta jaksain.

Everstin ja tuomarin mukana kulki nyt lehmusryhmän ja portin väliä

kaksi laihaa köyhästi puettua nuorta miestä, likaiset kaulaliinat

huonosti solmittuina ja kaulukset hiestä lionneina. He saivat kuulla,

että entinen perämies Surpaeus, jota kutsuttiin kapteeniksi ja joka

itse oli kutsunut itseään literatööriksi, yhdessä talon nuoren herran,

lyseolaisen Tommi Surpaeuksen kanssa oli tullut portille juuri silloin,

kun sormus hukkui. Enok Surpaeus? Hänet he kyllä tunsivat. Hänen

epäiltiin kuljettavan spriitä laivalla kaupunkiin, vaikkei häntä

ollut koskaan saatu kiinni. Se poika ei pelännyt myrskyä eikä itse

piruakaan. Setä Mikael tuli pyytämään kälyltään kahvia miehille, jotka

kuuleman mukaan olivat olleet liikkeellä kaiken yötä. Kun Tekla-rouva

omakätisesti kantoi kahvin ruokasaliin, missä asioita pohdittiin,

kysyttiin häneltäkin jotakin. Hän sanoi tyttäriltään ja pojaltaan

kuulleensa, että herra Enok Surpaeus seurusteli naapurihuvilassa

konsuli Laxilla. Hän oli tullut sinne ilmoituksia keräämään. Silloin

miehet innostuneina nyökkäsivät päätään: sama mies, sama mies... niin,

hänhän se oli ollut autossa silloin, kun tässä hiljan kuljetettiin

moottoriveneestä spriitä kaupunkiin. Kyllä se oli ollut hän. Miehet

antoivat paljon toiveita sormuksen löytämisestä. Eversti-setä

huomautti, että hyvänpuoleinen palkintokin saattoi tulla kysymykseen.

Ja niin nousivat miehet pyöriensä selkään ja jättivät talon.

Muutkin lähtivät vähitellen. Äiti seisoi yksinään keskellä askareitaan,

jotka olivat jääneet tekemättä. Niitä oli kerääntynyt niin paljon,

ettei tietänyt mistä alkaa, sisähuoneista vaiko keittiöstä, vaiko

puutarhasta. Puutarha se sitten aina oli, joka sai jäädä. Tänä vuonna

se tulee olemaan huonossa kunnossa.

Mitä — oliko hän luvannut myydä huvilan? Asianajaja oli luvannut tulla

rouvansa kanssa katsomaan. Se merkitsi sitä, että pitäisi jättää

tämä kaikki! Mutta eihän nyt saa asuntoja mistään. Tai saa suurella

rahalla, mutta mistä ne suuret rahat ottaa, kun juuri velkojen tähden

pitää myydä koti. Hänestä tuntui yhtäkkiä hullutukselta kaikki tyynni.

Minne hän joutuu lasten kanssa? Turhaa syyttää lapsia — heillä on

kaupungissa koulun tähden mukavampi ja silloin joutuvat he kesiksi

maalle. Huvilalla asuen eivät he lainkaan tunne maaseutua. Ei, siitä

ei sittenkään tule mitään. Voihan asianajaja tulla — hän ei kuitenkaan

osta. Ja silloin on hän, äiti, tehnyt voitavansa.

Ohoo, Tekla Tanker — mitä oikeastaan tahdot, myydäkö vai eikö myydä?

Oletko sinä todella halunnut myydä vai leikitteletkö sinä? Sinunko

sukusi on niin tervettä ja rehellistä? Toisen kerran, toisen kerran

ajatellaan sitä asiaa. Nyt täytyy saada talo järjestykseen. Vieraat

tietysti tahtovat nähdä joka nurkan.

Tommi, Tommi. Pian tulee Tommi. Hyvä Jumala, miten on meneteltävä?

Jos poika aavistaa, että häntä epäillään tai vakoillaan, niin hän

taipumattomasti asettuu vastakynteen. Kuitenkin täytyy hänen saada

kaikki tietää. Ehkä hetki antaa oikean sävelen, sen josta pitää alkaa.

Täytyy antaa kaiken käydä niinkuin käy. Joko hän voittaa Tommin tai hän

kadottaa hänet. Kaikki käy aina hyvin. Ja jollei käy, niin on se niin

pian ohi, ilot, kärsimykset, kaikki, ja tulee lepo.

Hänellä oli niin kiire, ettei hän ehtinyt huomata mitään keväästä.

Olisi yhtä hyvin voinut olla talvi. Vasta sitten kun alkoi olla

valmista, laukesi jännitys ja hän huomasi, että joku viime vuoden

orvokki oli avannut kukkansa. Se oli urhoollisesti vienyt elämänsä

läpi jäiden ja kohotti nyt päivää kohti hehkuvan sinisen terän.

Suloinen sininen kukka. Niin pitää ihmisenkin kestää. Läpi lumen ja

jään säilyttää väriloistonsa ja ilonsa. Suloinen, suloinen kukka, mikä

saarnaaja sinä olit!

* * * * *

He sattuivat kaikki tulemaan yhtaikaa portille: asianajajan auto, Heini

ja kaikki Niemenkiven lapset, niihin luettuna Tommi. He puhelivat ja

nauroivat. Asianajajan herrasväen yritti käydä huonosti, mutta äiti

ehti hätään. Kun herra ilmoitti tulevansa katsomaan huvilaa, joka oli

myytävänä, niin sanoi Tommi kopeasti, ettei täällä mitään sellaista

huvilaa ole. Ei tämä Niemenkivi ole myytävänä. Äiti tuli miltei nöyrän

kohteliaana ja läksi opastamaan vieraita. Hänen täytyi pelätä lasten

puolesta: he puhelivat jälkijoukossa meluten ja kaikkea muuta kuin

kohteliaasti. Sanoiko Tommi jotakin tungettelijoista?

Kaikki näytti äiti vieraalle herrasväelle, isän huoneesta lähtien

keittiöön ja kylpyhuoneeseen asti. Vieraat kysyivät, ovatko huoneet

lämpöiset, ja suunnittelivat, mitkä muutokset olisivat tarpeen. Paljon

korjauksia tämä tulikin vaatimaan. Sitten nousi kysymys hinnasta.

Olipa siinä hintaa. Oliko tämä todella tullut maksamaan niin paljon?

Vesijohto oli tehty sodan jälkeen vasta. Ja kasvihuone niinikään.

Puutarhakin oli vienyt paljon päivätöitä. Niin, saattoi olla, mutta

niin paljon eivät he luultavasti haluaisi maksaa, vaan katselisivat

vielä. Huviloita oli nykyään myytävänä aika paljon ja tänne oli kulku

muutenkin niin hankala.

Kun he menivät ja kumarsivat hyvästiksi, vastasivat kaikki muut — Tommi

vain tuskin taivutti päätään.

— Että sinä, äiti, voit antaa näiden vieraiden ihmisten tunkea meidän

kotiimme. Olen sanonut sinulle, että voit olla levollinen. Me tulemme

toimeen. Mitä luulet, että isä tästä sanoisi?

Hän pauhasi ja viskeli pöytään vuoroin sanomalehteä, joka sattui

hänen tielleen, vuoroin jotakin muuta mikä käteen osui. Heini riensi

välittämään sovintoa ja kertoi iloisesti kotona olleille, että he

olivat tavanneet raitiovaunuissa ja oli ollut niin hauskaa.

— Kas, tietääkö täti, minä olin yhteen aikaan hiukan rakastunut tähän

Tommiin. Surin sitä kovasti, että olin niin vanha ja että hän oli

minun serkkuni, sillä minä olin kuullut, etteivät serkukset voi mennä

naimisiin.

— No mutta, huudahti Tommi, — minäkin olin rakastunut sinuun! Olisiko

se nyt liian myöhäistä? Nykyään varmaan ei katsota sopimattomaksi, jos

serkut menevät naimisiin.

— Niin, mutta mehän emme enää ole rakastuneet! Minähän olen kihloissa.

Heini tuli ehdottomasti tätä lausuessa peittäneeksi hameensa poimuihin

käden, missä sormus oli ollut.

Kukaan ei maininnut sormusta. Kaikki välttivät koskettamasta tähän

aiheeseen, ikäänkuin he olisivat tahtoneet suojella sitä onnellista

hilpeää miltä, joka vihdoinkin oli pitkien itkujen ja hankausten

perästä saatu taloon. Puhuttiin vapaussodasta ja Halvor Vasarasta.

Heini kertoi punastuen ja onnellisena hymyillen heidän kohtaamisestaan

metsässä. Tommi kertoi hänkin muistelmansa yhteisistä hetkistä

luutnantin kanssa. Puheltiin Laxeista ja laulaja Martomaasta. Tommi

kysyi, saisiko hän tulla Niemeen metsästämään. Laxillahan se oli se

kaunis nuori rouva. Kuinka hän oli ottanut sellaisen ikävän miehen?

Eikö se ollut oikein sellainen viinatrokari. Oli kai. Mutta nykyäänhän

joka talossa keitettiin kotitarve. Mitä menivät säätämään sellaisia

lakeja. Ei koskaan oltu juotu niin paljon kuin nyt. Ohoo, Heini

serkku oli kieltolain puolella. Tietysti. Tietysti sellainen oikea

ihanteellinen kristillissiveellinen maalaisserkku. Entä luutnantti

Vasara? Sotaväki maassa, alkaen upseeristosta, ei sylkenyt lasiin,

niinkuin sitä hiukan karkeasti sanottiin. Totta puhuen ei Heini ollut

ottanut selvää sulhasensa kannasta tässä asiassa. Hyvä. Siis ei

kuitenkaan niin aivan fanaattinen.

Se oli sellaista hiukan ivalla ryyditettyä keskustelua, josta ei

myöskään puuttunut se pienen pieni määrä mielistelyä, joka usein

jää ihmisten suhteeseen, kun he joskus ovat olleet rakastuneet.

Aterialla olivat vanhemmatkin ihmiset läsnä ja silloin ei tämä sävy

luonnollisesti enää menetellyt. Puhuttiin Tommin kivääristä ja Niemen

metsästysmaista. Heini oli oppinut ampumaan, nainen tarvitsi sitä

nykyaikana. Lida päätti hänkin oppia ampumaan. Ja pikkutytöt tietysti

myöskin.

— Minun kiväärilläni vain ei kukaan saa ampua, ei yhtä laukausta, sanoi

Tommi.

— Oletko sinä edes sen maksanut? huomautti siihen närkästyneenä Hertta.

Tommi valahti punaiseksi.

— Siitä minä pidän itse huolen, sanoi hän suuttuneena.

— Millä sinä sen maksat? jatkoi sisar itsepintaisesti. — Meillä on nyt

niin huonot afäärit.

— Enkö minäkään saa ampua kiväärilläsi? kysyi Heini, joka tunsi

kallisarvoisen hyvän mielialan taasen joutuneen vaaraan.

— No ehkä, sanoi Tommi ja loi katseensa maahan.

Nyt kysyi äiti Enok-sedän osoitetta. Tommi tuli hiukan levottomaksi

eikä tahtonut sitä sanoa.

— Sinä menet ja sanot hänelle, ettet salli minun seurustella hänen

kanssaan.

— Ei. Sitä minä en tee. Minulla on vain muuta asiaa.

— Mitä asiaa?

— Jotain pientä vain.

— No etkö nyt voi sitä sanoa.

— Sanon sen toisen kerran. Ei se ole mitään vaarallista. Tietysti sinä

seurustelet kenen kanssa tahdot, lapseni. Tiedän, että valitset seurasi

hyvin.

— Sitä minä nyt en tiedä. Onhan sitä kaikenlaista seuraa nykyaikana.

Mutta eikö se ole hyväksikin? Maailma ei ole mikään luostari, missä

istuu pelkkiä pyhimyksiä. Mutta mitä kummaa te kaikki katsotte minuun?

Ovatko minun kasvoni noessa? Mitä tämä merkitsee?

— Olet kaunis poika, sanoi Heini hämillään. — Sinua on hauska katsella.

— Luuletko sinä minun uskovan imarteluja, Heini serkku!

— Minä vakuutan sinulle...

— Tommi, sanoi nyt kimeällä lapsenäänellä Lulu, nostaen haarukan

pystyyn pöytää vasten, — Tommi, sinäkö otit Heinin kihlasormuksen?

Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kärpäsen surinan.

Tommikin oli aivan vaiti. Menikö hän noin valkoiseksi vai auringon

valoko teki, että hän näytti kovin kalpealta?

— Mitä sinä puhut? sanoi hän vihdoin pienelle veljelleen. — Mistä minä

olisin sen ottanut? Minähän en ollut täällä.

— Sinä tulit juuri silloin, sanoi lapsi itsepintaisesti.

— Itse olet voinut ottaa Heinin kihlasormuksen.

— Sitten Enok-setä on sen ottanut, jatkoi lapsi.

— Ahaa. Ja sitä varten äiti aikoo mennä häntä tapaamaan. Voithan mennä.

Mutta turha matka se on. Tunnusta, äiti, sitä varten olet kysynyt hänen

osoitettaan.

‒ Niin olen.

‒ Mutta olettepa te ihmeellisiä, pauhasi Tommi jälleen ja rypisti

salvettinsa keräksi vierelleen, — nyt teidän täytyy etsiä syyllisiä

meistä, jotka emme ensinkään olleet täällä.

Nyt tulistui Heini.

— Joko me taas olemme joutuneet tähän aiheeseen! Eikö minulle jo

luvattu, että se jätetään. Tuo sormus ei liikuta minua enää vähääkään.

Ehkä sen joku löytää puolentuhannen vuoden perästä ja vie sen museoon.

Toivon sitä hartaasti...

— Heini! huudahti Tommi ja nosti maitolasinsa, — olet suurenmoinen

tyttö! Noin pitää puhua. Sinä et ole pikkumainen. Onko todella liian

myöhäistä? Minä rakastun sinuun uudelleen. Etkö todella yhtään ikävöi

sormustasi, etkö yhtään?

— En, en yhtään. En kantaisi sitä enää, vaikka se tuossa paikassa

annettaisiin minulle.

— Älä hulluttele: jos minä ottaisin sen taskustani ja antaisin

auringonsäteitten leikitellä timanteissa, niin sinä ojentaisit kätesi

ja panisit sen sormeesi ja vartioisit paremmin kuin tähän asti.

Heini kävi yhtäkkiä vakavaksi.

— En. Minä olen sen päättänyt.

Mieliala, joka äsken oli keventynyt, kävi taasen tukalaksi. Tommi pyysi

anteeksi ja nousi pöydästä. Hän tuli äitinsä tuolin taakse ja laski

kätensä hänen olalleen.

— Minun täytyy mennä erään toverin luo. Mutta ethän valvo. Ethän?

Lupaathan sen. Tulen ajoissa kotiin.

Äiti nyökkäsi hymyillen päätään eikä sanonut mitään. Kun Tommi oli

mennyt, katsahti häneen vanha täti yli pöydän. Äiti loi närkästyneenä

silmänsä alas ja nousi.

Hän on ottanut sormuksen, ajatteli hän neuvottomana. Kaikki jäljet

johtavat häneen. Mutta miksi hän on sen tehnyt — sitä ei voi käsittää,

siinä ei ole mitään järkeä. Äiti ei ollut suuttunut eikä hän ollut edes

onnetonkaan. Hän oli ainoastaan hämmästynyt. Mutta se ei sittenkään ole

mahdollista. Kyllä se sittenkin on kapteeni, vaikkei Tommi tahdo sitä

tunnustaa.

Niin, niin se onkin! Tommi tahtoi suojella kapteenia, siksi hän kävi

levottomaksi. Aivan varmaan se on niin. Sehän on selvää, kuinka ei se

heti johtunut mieleen? No niin, huomenna pannaan kapteeni kovalle.

Mutta Tommi on tietysti tänään juossut häntä varoittamaan. Tyhmää että

sormuksesta tuli puhe. Vähät sentään siitä. Pääasia on, ettei Tommilla

ole tässä oudossa varkausjutussa mitään osaa. Hänellä ei ole, ei

ole, ei ole! Kuinka hänelle saattoi sellainen johtua joskus mieleen.

Surpaeukset luulevat tuntevansa sukuluonteensa. Ehkä tuntevatkin. Ja

tuntevatkin omituisesti. Mutta Tommissa on myöskin Tankeria. Kaikki käy

kuitenkin lopulta hyvin. Jahka hän huomenna tapaa kapteenin, niin tämä

ikävä sormus juttu vihdoinkin saa selvityksensä.

Yö kului tässä toivossa. Äiti valvoi ja hänen ajatuksensa harhailivat

vaarallisilla teillä. Hän oli levoton Tommista. Kodin kohtalo

Niemenkivessä oli toisarvoinen asia. Tommin tulevaisuus oli

ensimmäinen. Tommi oli hänelle rakkain, rakkaampi kuin kaikki muut!

Saattoi olla väärin rakastaa yhtä enemmän kuin muita, mutta niin se

oli. Hän oli levoton Tommin opinnoista — poika ei enää milloinkaan

lukenut, ainoastaan silmäili läpi läksyt ja väitti osaavansa. Hän oli

levoton Tommin ystävä- ja seurustelupiirin takia. Hän suri Tommin

elämää, joka oli jäänyt vaille nuoruutta.

Tänä yönä poika sentään tuli kotiin aikaisemmin kuin eilen ja silloin

näytti kaikki taasen valoisammalta. Sormus-asiassa Tommilla kuitenkaan

ei ollut osaa ja se jo oli suuri lievennys.

Se äidille kuitenkin selveni, että hänen jossakin muodossa täytyi puhua

poikansa kanssa asioista, jotka painoivat hänen mieltään. Mutta miten?

Aamulla oli kaikilla kiire, niinkuin tavallisesti. Äiti ja poika

ehtivät vaihtaa vain hätäisesti tervehdyksen.

Tuskin olivat lapset ehtineet pois, kun etsivät polkupyörillään

saapuivat. He olivat iloiset ja salaperäiset ja pantuaan merkille, että

ovet olivat kiinni ja ettei huoneessa ollut ketään asiaankuulumatonta,

syntyi seuraava keskustelu.

— Eivätkö molemmat vanhat herrat asukaan täällä?

— Eivät. Mutta he tulevat kyllä tänään, minä kerron heille tarkalleen

kaikki.

— Kiitoksia vain. Kyllä kai sentään on parempi, että puhumme heille

itselleen.

— Niinkuin tahdotte. Kyllä minä annan osoitteen. Mutta onko sitten nyt

jo saatu selville jotakin?

— On kyllä. Koskahan herroja voisi tavoitella kotoa?

— Minä olen heidän sisarensa. Kyllä minä kerron heille.

— Niin, mutta... Kas, hm... herrat puhuivat palkinnosta, jos asia

saataisiin selville. Tuhannesta markasta oli puhe.

— Vai niin, vai niin. Kyllä te sen saatte, jos herrat ovat luvanneet,

voitte olla huoleti. Mitä sitten on käynyt selville?

Herrat katselivat toisiinsa epätietoisina siitä, toisivatko he esiin

tietonsa. Viisaasti ja viekkaasti hymyillen sanoi toinen:

— No, kai me nyt voimme luottaa.

Silloin otti pienempi miehistä taskustaan Heinin kihlasormuksen ja

asetti sen pöydälle rouva Surpaeuksen eteen.

Se oli Heinin kihlasormus. Keskellä helmi ja ympärillä seppel

pieniä timantteja. Se oli Heinin kihlasormus, sama jota he kaikki

olivat epätoivoissaan etsineet. Rouva Surpaeus tuijotti siihen

tuijottamistaan, uskaltamatta siihen kajota, ikäänkuin hän olisi

pelännyt sen häviävän jos siihen kosketti. Miehet nauttivat

silminnähtävästi hänen hämmästyksestään ja täyttivät pitkän

äänettömyyden iloisella viisaalla pienellä naureskelulla. Vihdoin

viimein tarttui rouva Surpaeus sormukseen ja jäi pitelemään kättään sen

ympärillä kuin lintua, joka on saatu kiinni.

— Mutta mistä te olette tämän löytäneet?

— Me saimme sen erään kahvilan tarjoilijattarelta, joka oli eilen

illalla saanut sen nuorelta herra Surpaeukselta.

— Nuorelta? Oletteko varma siitä, ettei se ollut se vanha herra, joka

poikani kanssa kävi täällä toissailtana?

— Tarjoilijatar selitti tarkkaan kaikki merkit. Ja se oli juuri

sama nuori herra, joka äsken lähellä raitiovaunupysäkkiä tuli meitä

vastaan. Hän käy usein siinä kahvilassa ja näyttää seurustelevan sen

tarjoilijattaren kanssa. Sitä kahvilaa on muutenkin pidetty silmällä.

Eikä tätä sormusta ollut helppo saada tänne. Hän oli antanut sen

neidille vain säilytettäväksi. Oli sanonut että se on erään köyhän

tuttavan sormus ja että se pitää myydä niin edullisesta hinnasta kuin

suinkin.

— Minkä näköinen tuo nuori herra sitten muka oli?

— Kaunis, kalpea mies, tumma tukka, tummat silmät kalpea puhdas iho,

siniset vaatteet, leveä valkoinen paidankaulus, musta kravatti jossa on

sinisiä pieniä pilkkuja, tai ruskea kravatti...

— Kyllä siinä keksittiin yhtä ja toista ennenkuin neiti tuon sormuksen

antoi käsistään. Meidän täytyi luvata, että ennen iltaa tuomme sen

takaisin, koska nuoriherra voi tulla sitä kysymään. Mutta kyllä he

saavat sitä odottaa.

Rouva Surpaeus kuunteli miehiä miltei huvitettuna. Onnellisesti

suoritetun seikkailun muisto oli lämmittänyt nuoret miehet

ja he puhuivat niinkuin pojat, jotka juuri ovat suorittaneet

intiaanihuviretken. He eivät ajatelleet, että heidän edessään istuu

nainen, jonka pojan he ovat saaneet kiinni varkaudesta. He kertoivat

hänelle kuin satua, kaksinkerroin hauskaa satua sentähden, että se on

elettyä. Välähdyksittäin rouva Surpaeus sanoi itselleen, että tässä on

kysymys rumasta rikoksesta, jonka hänen rakkain lapsensa on tehnyt,

mutta sitten otti uteliaisuus jälleen hänet valtoihinsa ja hän pyysi

miehiä kertomaan kaikki, mitä he tiesivät.

Nuoriherra oli entisen perämiehen Enok Surpaeuksen kanssa Niemenkivestä

lähtenyt konsulin huvilalle. Konsuli ei ensin ollut kotona ja herrat

odottivat biljardihuoneessa ja pelasivat. Ei ollut tiettyä, mistä he

puhuivat, sen verran vain oli saatu selvää, että he keskustelivat

jonkin maatilan tai talon tai huvilan hinnasta. Toinen sanoi, että

hinta oli liian suuri ja toinen, että se oli hyvin halpa. Sitten

tuli konsuli kotiin ja toi autossa tohtori Söderin, rakennusmestari

Mahlajan ja vielä kaksi herraa, jotka eivät olleet ennen käyneet

talossa. Silloin konsuli tilasi totivettä ja illallista ja puhui

puhelimessa jonkun autonkuljettajan kanssa, että hänen piti olla

klaarina niinä ja niinä öinä ja että hinnasta kyllä sovittaisiin.

Entinen perämies Surpaeus oli koko ajan herrain kanssa konsulin

huoneessa, mutta nuoriherra meni ylös rouvan luo, jonka jalka oli

kipeänä niin ettei rouva voinut liikkua. Sitten nuoriherra pian läksi

pois ja meni suoraan kahvilaan. Hän oli ottanut sormuksen taskustaan

ja kysynyt tarjoilijatar Fannilta, oliko se kaunis ja minkä arvoinen

hän luuli sellaisen olevan. Sitten hän oli kertonut erään sukulaisen

joka tarvitsi rahaa, pyytäneen myymään sormuksen. Miten tarjoilijatar

sitten uskoi heille tämän kaiken? Sormus oli ollut tarjoilijattaren

sormessa ja he olivat heti ruvenneet ihailemaan, miten se oli kaunis,

ja hyvin pian oli Fanni kertonut kaikki. Joskus onnistui kaikki niin

paikalla, ikäänkuin ratas vain olisi tarttunut rattaaseen. Ja monesti

teki viikkokausia työtä turhaan. Oli erinomaista sekin, että heti kun

tuo kaveri pysähtyi ajurien passipaikalle ja kysyi, sattuiko joku

eilen, silloin ja silloin, olemaan näillä mailla ja näkemään sellaista

ja sellaista herraa, niin yksi oli tietänyt sanoa minne päin hän oli

mennyt. Ja kun poliisi sitten vielä tiesi, missä kahviloissa entinen

perämies Surpaeus kävi, niin alettiin etsiä niistä. Ja kaikki luonnisti

niin mainiosti, niin että harvoin sellaista sattuu.

He läksivät. Rouva Surpaeus avasi itse heille portin ja näki heidän,

lakkia nostaen, nousevan polkupyörille.

Siinä hän, hetkeksi pysähtyen, sanoi itselleen, että asia siis nyt oli

selvänä.

Että syyllinen siis todella oli yksi hänen lapsistaan. Ja kaikkein

rakkain.