Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.
I
Ennen sitä päivää, jolloin Heini-serkun kihlasormus katosi Surpaeusten
huvilalla, Niemenkivessä, oli käynyt huumaavan voimakas kevääntulo.
Maaliskuun keskivaiheilla oli Heini-serkun kihlailmoitus ollut lehdissä
— Heini Surpaeus, Halvor Vasara — ja jo silloin oli ihmeellinen kevät
alkanut. Silloin oli myöskin Heini luvannut lähimmille sukulaisilleen
kevään kuluessa käydä heitä tervehtimässä — eli »näyttämässä itseään»,
niinkuin hän oudon heleällä äänellään puhelimessa huusi Niemenkiven
tädille, kun tämä häntä onnitteli.
Heini-serkku oli suvun lemmikki, sentähden suhtauduttiin jokaisessa
sukulaisperheessä hänen kihlaukseensa ikäänkuin olisi ollut kysymys
omasta tyttärestä. Luutnantti Vasara tuskin aavisti, minkä arvostelun
alaiseksi hän morsiamensa suvussa oli joutuva. Hänestä ei tiedetty
eikä voitu sanoa mitään pahaa, kuitenkin tuntui mahdottomalta, että
hän olisi Heinin arvoinen, joka tapauksessa hän — se täytyi tunnustaa
— mahtoi aavistaa Heini Surpaeuksessa löytäneensä aarteen, koska
hän Heinille antoi sen kallisarvoisen vanhan timanttisormuksen,
jonka hänen äitinsä oli saanut esiäideiltään. Suvussa puhuttiin
tästä sormusasiasta paljon, niinkuin kaikesta muustakin, mikä koski
kihlausta. Niemenkivessäkin oli tietysti puhuttu sormuksesta. Toiset
olivat sitä mieltä, että timantit merkitsivät kyyneleitä ja että ainoa
oikea kihlasormus oli se sileä, jommoista ennen vanhaan käytettiin
— ilmanko nykyaikana oli niin paljon onnettomia avioliittoja, kun
jo kihlasormuksetkin olivat kadottaneet vakavan leimansa — toiset
katsoivat erittäin hienoksi, että tuollainen vanha sormus annettiin
kihlasormuksena ja vieläpä morsiamelle, jolle tuskin oli maailmassa
vertaa. Tätä mielipidettä puolusti muun muassa kiivaasti Lida Surpaeus,
Heini-serkun paras ystävä, vanhin Niemenkiven lapsisarjassa. Heiniä
odotellessa elettiin Niemenkiven huvilalla kevään onnellisia päiviä, ei
sellaisia jotka kestäessään jakavat meluavaa riemua, vaan sellaisia,
joiden korkea ilo tajutaan jälkeenpäin.
Kevät tuli, kuten sanottu, sinä vuonna varhain ja huumaavan
voimakkaana. Maaliskuun hanget sulivat silmin nähden ja samalla
saapuivat suven linnut. Huhtikuussa uitiin huviloissa ja kaupungin
uimalaitoksilla. Tuntui mahdottomalta ja suorastaan pelottavalta. »Ilot
maksetaan kalliisti, laskut tulevat jälkeenpäin», oli Niemenkiven
herralla, Surpaeus-vainajalla ollut tapana sanoa, ja tämä kevät varmaan
oli maksettava ankaralla takatalvella. Talon täysikasvuiset naiset
muistelivat, ihmetellessään kevään tuloa, kuolleen sanoja, mutta kukaan
ei lausunut niitä ääneen. Haavat kalliin vainajan menetyksen vuoksi
olivat vielä liian verekset. Kuolema varjosti vielä taloa.
Äidin silmistä ei suru enää näyttänyt poistuvan. Hänessä oli yhä sama
säikkyvä mielenherkkyys kuin punaisena aikana, samalla kun hänen
liikkeensä olivat tuskallisen hiljaiset. »Kunhan hän raivoaisi»,
ajatteli hänen vanhin tyttärensä usein tätä katsellessaan, »se olisi
paljon parempi. Tuo kuluttaa hänet loppuun.» Äiti pelästyi, kun
Letta juoksi sisään palmikot leiskuen ja huusi: »Käki on tullut,
se kukkui vuorella!» Hän pelästyi, kun näki palvelustytön seisovan
tuijottamassa iltaruskoon, joka oli punainen kuin heinänteon aikaan.
Hän tuskin sai sanaa suustaan, kun hänelle tultiin ilmoittamaan:
»Se kulkee taas siellä aidan takana se herra, joka on sukua.» Hänen
lävitseen kulkivat kylmät väreet joka kerta kun porttikello soi.
Vieras kuitenkaan tuskin olisi tästä kaikesta mitään huomannut. Vain
se, joka tunsi Tekla Surpaeuksen, saattoi nähdä jotakin. Koko pelästys
ilmeni silmissä, liikkeet vaikenivat. »Kaikki käy hyvin», toisti hän
tavallisesti selviytyessään pelästyksestään. Hän sanoi sen ääneen
muille ja hän äänteli sitä kuulumattomasti itselleen. Nämäkin sanat
olivat jääneet hänelle punaiselta ajalta. Silloin niitä kipeästi oli
tarvittu, nimittäin oli tarvittu uskoa lempeään kaitselmukseen, isä
kun oli tappotuomiolla ja poika valkoisella rintamalla. Ja äiti näkyi
yhä tarvitsevan lohdutuksen yksinkertaisia sanoja, jotka kova aika oli
hänelle opettanut.
Jotakin pelottavaa olikin itse asiassa tässä oudossa keväässä, joka
tuli kuin juovuttavan voimakkaana. Niitä päiviä, jolloin aurinko suven
kylläisyydellä vuodatti lämpöään hankiin! Niitä aamuja, jolloin kesän
lintukuorot raikuivat yli talven lumien. Niitä iltoja, jotka vielä
olivat pimeät, vaikka luonto jo kukki, niitä öitä, jolloin keltainen
täysikuu hehkui yli valkoisten tuomilehtojen. Tästä keväästä tulivat
lapset ja lapsenlapset vielä puhumaan, tällaista ei tämä sukupolvi
ollut nähnyt. Kunpa siitä vain olisi uskaltanut iloita. Kummallinen se
oli, sitä suorastaan ei saattanut lakata ihmettelemästä. Jo maaliskuun
viime päivinä toi myrsky Niemenkiven uimahuonetta kohden sellaisen
jääröykkiön, että pojat vaivoin saivat uimahuoneen pelastetuksi.
Ei Tommi, vaikka hän oli niin suuri ja voimakas, mitenkään olisi
selviytynyt niistä yksinään, mutta Yngve Lax tietenkin oli valmis
auttamaan. »Joskus hänestäkin on hyötyä», kuiskailivat Hertta ja Letta
katsellessaan poikain työtä ylhäältä puiston kaltaalta. Ja Tommi oli
aina niin valmis soittamaan hänelle ja pyytämään häntä. Tähän työhön
hän nyt kyllä todella soveltui. Uimahuone oli toiselta laidaltaan ihan
pystyssä. Pojat hakkasivat jäätä rautaseipäillä. Puolessa tunnissa
oli kaikki tehty. Pieni Lulu juoksi koiran kanssa vesisohjossa pitkin
rantaa, huutaen ja laulaen. Oli hauskaa, kovin hauskaa! Eikä ollut
kulunut montakaan päivää, kun Tommi ja Yngve jo uivat — ei Niemenkiven
rannassa, vaan Miramarissa, Yngven luona. Päivämäärä merkittiin
seinään, niin varhaista päivämäärää ei ollut entisten muistiinpanojen
joukossa eikä tuskin missään uimahuoneessa kaupungissa. Vesi kyllä oli
kylmää, viilsi kuin veitsellä kun siihen hyppäsi. Viikkoa myöhemmin
ui Tommi kotona virallisesti ensi kerran ja tämä päivämäärä tuli
Niemenkiven uimahuoneen seinään. Ei tarvinnut pelätä, että äiti
joutuisi Miramariin näkemään mitä sinne oli kirjoitettu.
Menivät ne ihanat päivät, jolloin laastiin nurmet puhtaiksi.
Hiljaisessa sateessa seisoivat tytöt, valkoiset huivit päässä, Lida
haravoiden ja Letta ja Hertta seuraten luudat käsissä. Lakastuneitten
lehtien alta paljastuivat nurmen idut ja lehtisilmut päiden päällä
paisuivat pihkaa tuoksuen. Uskaltaisikohan jo alkaa toivoa, että
takatalvea ei tulisikaan?
Menivät yhdessä humussa nekin päivät, jolloin ikkunat päästettiin
papereistaan ja huvila-alueen kaikilla laidoilla harjattiin ja
koputeltiin vaatteita ja mattoja.
Hiekka pihamaalla helotti kuumana kuin kesällä. Koira makasi siinä,
makuuasennostaan haukahdellen ohikulkijoita.
Aamuisin oli hento nurmi hopeisessa kasteessa niinkuin sydänkesällä.
Vanhalle tädillekin oli kevät käynyt ylivoimaiseksi, niin että hän
oli jättänyt työnsä ja nostanut parvekkeelle korituolinsa. Hän istui
siinä kotiturkissaan, kasvot ja ummistetut silmät tähdättyinä aurinkoa
kohden. Hän unohti siinä kaiken, mikä hänen elämässään oli mennyt
rikki, unohti ne rikkinäiset vaatekappaleet, joiden paikkaamisessa
hänen päivänsä nykyään kuluivat, ja lepäsi auringon hyvyydessä ja
kevään laulelussa.
Kaikki kevään laulajat olivat tulleet. Niin pian kuin päivä kallistui
iltaa kohden, alkoi niiden kukunta, visertely, piipatus, raksutus ja
huilumainen huhuilu. Kauimmin lauloi korpirastas. Kun käki jo oli
lakannut kukkumasta ja viileä yö hetkeksi pysähdytti kevään kiireisiä
askeleita, vihelteli korpirastas. Korkeimpien puiden latvoista hallitsi
se yksinään seutua. Ihmishälinä alhaalla kulki kulkuaan, autot nostivat
ilmaan tomupilviä, kaupungin yli kiiteli huristaen lentokone — lintu
puunlatvansa suojassa ei siitä välittänyt. Monenmoisilla äänillään
näytti se haluavan uskotella, että laulajia oli kymmenittäin: yksi
joka vihelteli, yksi joka viserteli, yksi joka kaihersi, yksi joka...
Eikä kuitenkaan ollut kuin korven laulaja, joka oli eksynyt tänne
kaupunginlaitaan.
Niin täynnä pyhää huumaa olivat illat, että ihmiset Niemenkiven
huvilalla liikkuivat kuin varpaisillaan ja toisiaan vältellen.
Jokaisella oli puistossa oma paikkansa, mistä hän yksikseen seurasi
yön tuloa. Kun vahingossa satuttiin vastatusten, kuljettiin sanaa
lausumatta ohi. Äiti se aina oli, joka lopulta särki äänettömyyden.
Hänen täytyi, sillä hän ei saanut unohtaa eikä levätä. Hänen sanojensa
täytyi aina pudota keskelle illan hiljaisuutta, häiriten ja muistuttaen.
Äitien onnenhetket ovat lyhyet, vielä lyhyemmät kuin muiden, äitien
onnenhetket aiheutuvat toisista syistä kuin muiden ihmisten.
Tavallisesti lepäävät äidit silloin, kun joku heidän pelkonsa
osoittautuu perättömäksi.
Eräänäkin iltana tätä huumaavaa kevättä seisoi Lida Surpaeus
laiturilla, missä kaislojen terävät torvet nostivat päitään liejusta ja
kuu soudatti kuvaansa nukkuvassa aallokossa suurena ja keltaisena kuin
syksyllä. Talon pikkutytöt Hertta ja Letta istuivat keinussa — kunhan
vain ei olisi ollut sääskiä, niin olisi ollut ihanaa! Titsia-täti
käveli äärimmässä päässä puutarhaa ja äiti nousi taimilavan äärestä,
helmoissaan Lulu, jonka oli uni mutta joka ei mennyt maata ennen muita.
Koira kulki ryhmästä ryhmään, kaikkialla ilmaisten mielisuosiotaan ja
uskollisuuttaan.
Kuin lumottu oli taaskin ilta. Korpirastas vihelteli metsän laidassa,
taivaan tummennossa paistoi kuu. Värähtämättä seisoivat tuomet
kukissaan.
Äiti virutti käsiään ruiskukannussa ja tuli, sivellen kosteutta pois
vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellään, keinulle tyttöjen luo.
— Eikö Tommi vielä ole tullut?
— Kyllä kai häntä tänään saa odottaa, vastasi Hertta.
— Laxille on mennyt autoja, toinen toisen jälkeen, lausui samaan menoon
Letta, huitoen ympärilleen haavanoksilla ja huoaten.
Äiti jäi seisomaan aivan hiljaa ja tytötkin vaikenivat. Korpirastas oli
lakannut laulamasta ja nyt saattoi selvään kuulla mieslaulua pianon
säestyksellä.
— Sieltä se on, kuiskasi Hertta.
— Siellä on mukana taiteilijoita ja kirjailijoita. Kaikkea saa, kun on
rikas.
— Martomaa laulaa.
He kuuntelivat. Saattoi erottaa kokonaisia säveljaksoja. Korpirastas
alkoi jälleen vihellellä.
— Ettekö jo menisi nukkumaan, kuiskasi äiti. — Te tiedätte miten
vaikeaa nouseminen aina on.
— Mutta huomennahan on pyhä, etkö nyt sitä muista? huusi Letta niin
ääneen, että korpirastaan laulu taasen lakkasi.
— Niin, aivan oikein, huomennahan on pyhä.
— Minä soitan Laxille, sanoi Hertta ja nousi tarmokkaana keinusta. —
Äiti ei kuitenkaan mene nukkumaan ennenkuin Tommi on kotona. Tommi on
hävytön, kun antaa tällä lailla...
— Mutta lapset, sanoi äiti hyvin hiljaa ja sillä omituisella hitaalla
painolla, jolla hän oli puhunut punaisena aikana, — miksei Tommi saisi
olla Laxilla. Siellä on kaunista laulua, siellä...
— Älä viitsi, sanoi Hertta ja hyppäsi alas, älä viitsi, äiti, niinkuin
emme me tietäisi...
— Niinkuin emme me tietäisi, toisti nauraen Letta, — mitä sinä
ajattelet.
— Niin, mutta ei ole oikeutta ajatella pahaa ihmisistä, jotka eivät ole
tehneet meille mitään pahaa, kuiskasi äiti.
— Isäkään ei käynyt heillä, piti Hertta puoliaan, — mutta Tommi käy —
sopiiko se?
— Tommi saa olla ja tehdä mitä tahtoo. Soittaisit hänet kotiin, äiti.
— Hän kyllä tulee, sanoi äiti sillä äänellä, jolla hänen oli tapana
lopettaa keskustelu.
— Se on se Raina, joka ei päästä Tommia. Rouvan on ikävä.
— Ole sinä vaiti.
— Niinkuin en minä tietäisi.
— Mitä sinä sitten olet tietävinäsi?
— Onhan sinulla itselläsikin silmät päässä. Nuori rouva ja vanha herra.
Yngvekin oli sanonut, ettei hän luule uuden äidin kauan pysyvän. Ettei
vain Tommille ja Yngvelle tulisi riita hänestä.
— Pidä nyt jo suusi kiinni.
— Ja mikä sinä olet minua käskemään. Rouva kuuluu rupeavan maalaamaan.
Sentähden herrakin nykyään hakee taiteilijoiden seuraa.
— No, sehän olisi hyvä, niin hän jättäisi meidän ihmiset rauhaan.
— Pelotatte linnut, sanoi äiti vihdoin.
Korpirastas oli siirtynyt ja vihelteli vuorella, toisella puolen tietä.
Sen ääni kaikui oudon likeltä, ikäänkuin vuorenseinä olisi ollut
kaatumaisillaan Niemenkiven huvilan päälle ja viheltely olisi kuulunut
vuoren sisältä. Toiselta puolen huvilaa kuului mieslaulu ja piano ja
jostakin kaukaa sen takaa torvisoitto. Torvisoitto tuli kaupungista
asti.
— Äiti, virkkoi nyt Lulu niin unisena, että sanat hänen suussaan
kangersivat, — miksei sanota Tommille: mene! Silloin Tommi ei menisi.
Äiti, Mikael-setä sanoo... Mikset sinä sano Tommille: mene Yngven luo,
mene, siellä on laulua...
Titsia-täti astui nyt kaukaa kaartaen ohitse. Hän viittasi vain
kädellään hyvää yötä ja hiljaisuudessa kuului, miten hiekka hänen
askeltensa alla narskui ja porraspalkit sitten narahtelivat. Kun ovi
oli sulkeutunut hänen jälkeensä, alkoi Lulu taasen:
— Minä sanoisin Tommille: mene Laxille! Sitten ei Tommi menisi...
— Me menemme nyt nukkumaan, keskeytti hänet äiti, — äidin pieni poju on
niin uninen, ettei tiedä mitä puhuu. Ja tekin tytöt, pitäkää varanne,
ettette puhu tyhmyyksiä.
Äiti veti poikaa jonkin verran kovakouraisesti perässään ja yritti
työntää hänet sisään keittiön portaista. Poika tarttui kuitenkin hänen
helmoihinsa ja laahasi hänen perässään pienen matkaa rantaa kohti,
minne äiti suuntasi askeliaan. Uninen lapsi potki ja tuskitteli. Äiti
tarttui häneen nyt samalla tavalla kuin kerran talvella, silloin kun
punaiset tulivat viemään isää. Ei tänä talvena. Eikä olisi uskonut,
että äiti sillä tavalla hentosi, Lululta meni koko kiukku ja säikähdys
tuli sijaan. Silloin talvella ei hän pitkään aikaan saanut sanaa
suustaan. Nytkään ei hän hetkeen uskaltanut puhua äidille. Vasta kun
äiti laski hänet maahan, hän rupesi puhelemaan:
— Miksi sinä olet surullinen? Eihän se siitä parane. Isä on taivaassa.
Kun minä isältä kysyin, meneekö hän taivaaseen... niin, kun minä
kysyin, niin isä sanoi: »Lepoon». Tämän sinä aina unohdat. Onhan lepo
samaa kuin taivas, olet itse sanonut. Minun ei enää ole uni. Minä
olen suuttunut Tommille ja minä sanon hänelle että hänen pitää mennä
Laxille, että äiti pitää siitä.
— Poju ei puhu tyhmyyksiä. Odota tässä nyt.
Äiti tarttui lastaan olkapäihin sillä tavalla, ettei Lulu vastustanut,
sitten äiti taipui pyykkinuorien alitse ja meni uimahuoneen sillalle
Lidan luo. Lulu kuuli kaikki mitä he puhuivat.
— Sinä kylmetyt täällä.
— Olethan itse sanonut, että pitää ottaa hetkestä kiinni.
— Sinä olet tänään harjoitellut niin paljon.
— Nämä päivät ovat niin nopeasti ohi.
— Kaikki on nopeasti ohi, ilo, kärsimys, kaikki.
— Niin kai, mutta kyllä ne voivat tuntua pitkiltäkin.
— Tarkoitan vain: älä huoli surra. Ehkä voit syksyllä jatkaa. Kaikki
käy vielä hyvin.
Lida naurahti ja paiskasi jotakin veteen.
— Hyvin — kyllä kai. Tätä sinä nyt olet toistellut ja kuinka on käynyt?
Isä on kuollut ja me olemme vararikon partaalla.
— Kaikki käy aina hyvin.
Äiti irroitti esiliinansa ja pani sen Lidan olkapäille. Kun hän jälleen
oli Lulun luona, laski hän lämpöiset kätensä pojan olkapäille ja
kuljetti häntä edellään. Olikin tullut kylmä.
Lulu olisi mielellään kysynyt, mitä vararikko oli, pitikö silloin
kaikki myydä, vene ja Niemenkivi ja isän kultakello ja... Ihmiset
tiellä alkoivat yhtäkkiä meluta. Korpirastas pelästyi eikä enää
laulanut. Joku mies huusi. Huusi kauheasti. Olisikohan pitänyt juosta
auttamaan? Setä Lax sanoi, että se oli kieltolain syy, että juotiin.
Niin sanoi Gabriel-setä myöskin. Ja Tommi. Jos ihmisiä kielsi tekemästä
jotakin, niin he tekivät sitä. Olikohan niin, että ihmiset olisivat
eläneet hyvästi, jos olisi ollut käskylaki? Mikael-setä sanoi, että
olisi juotu vielä enemmän, jollei olisi ollut kieltolakia. Aina sedät
siitä riitelivät. Olisikohan se auttanut, jos olisi Enok-sedälle
sanonut, että pitää tulla Niemenkiveen? Olisikohan Enok-setä sitten
ollut tulematta? Oliko Enok-setä todella isän veli niinkuin Mikael-setä
ja Gabriel-setä olivat? Mitä hän oli tehnyt? Miksei hän koskaan käynyt
täällä isän eläessä?
— Äiti, tappavatko ne toisensa? puhkesi poika puhumaan. — Minä menen
ja huudan heille, että he tappaisivat toisensa. Hoooi, hoooi, miehet,
tappakaa toisenne, _lyökää..._
— Mutta poju, äidin pieni Lulu, mitä lapsi nyt ajattelee. Ei saa
huutaa. Poliisi tulee...
— Mutta Gabriel-setäkin sanoo, että jos kieltää, niin ihmiset tekevät
sitä mikä on kiellettyä. Siksi minä käsken. Mikset sinä käske
Enok-setää tulemaan tänne? Silloin ei hän tulisi. Ihan varmasti.
— Poju on oikein tyhmä!
Äiti sanoi sen niin hiljaa ja lempeästi, että Lulua rupesi itkettämään.
Suuttuiko äiti vai tuliko hän näin surulliseksi? Samalla hän kulki niin
nopeasti, että täytyi juosta. Lulu kaatui ja polveen sattui. Silloin
sopi ruveta itkemäänkin. Mutta äiti ei heltynyt lohduttamaan, meni vain
entistä nopeammin, kunnes yhtäkkiä päästi irti Lulun käden.
Tommi seisoi keskellä pihaa. Hänen leveä valkoinen paidankauluksensa
paistoi hämärässä.
— Minä jo ajattelin, että nukutte kaikki, sekä koirat että ihmiset,
sanoi hän sillä äänellä, millä puhutaan keskellä päivää. — Viivyin
vähän, et suinkaan sinä, äiti, odottanut.
Äiti astui hyvin hiljaa Tommia kohden ja hymyili.
— Oliko siellä paljonkin vieraita? sanoi hän, jatkaen siihen
kuiskaavaan tapaan, jolla kaikki olivat puhuneet korpirastaan laulaessa.
Tommi heilautti keppiä kädessään. Miksi hänellä taasen oli Yngven keppi?
— Kaikki kaupungin gulashit, sanoi hän. — Kauhean ikävää. Olisivat
tahtoneet jäämään illalliselle. Oli kurkkuja ja puutarhamansikoita —
niin, ja tietysti juotavaa myöskin. Ei, minä en olisi jäänyt mistään
hinnasta. Päättelin jo, että saa olla viimeinen kerta...
Äiti yritti laskea kätensä hänen olkapäälleen, mutta pysäytti sen
pyyhkimään takin käänteestä jotakin pientä tahraa.
— Mutta kuinka niin? kysyi hän, peläten, että sydämen tykintä kuuluisi.
— Tarkoitan... eikö sinulla ollut hauskaa?
— Hauskaa? Ja vielä mitä. Yngve oli ampunut haukan, sentähden minä
menin. Pidättivät ja pidättivät.
Äiti näki läpi hämärän, että kuuma puna oli Tommin kasvoilla ja että
hän katsoi oudosti hänen ohitseen.
— Olitteko te pojat sitten niiden vanhojen herrojen seurassa? sanoi
äiti.
— Kun olisimmekin saaneet olla... Tai olimmehan sentään sielläkin,
sillä ne tahtoivat kuulla juttuja sodasta. Ja sitten ukko Laxista
nähtävästi on hauskaa näyttää, että hän on saanut pojan tulemaan
vieraakseen, vaikkei saanut isää. Ehei, älköön luulkokaan, en minä
ole voitettu. Yngve oli ampunut haukan. Hänellä on niin mainio
salonkikivääri, se se vasta on vehje... Minä saattaisin saada
samanlaisen. Kolmella sadalla markalla! Ajattele, äiti, kolmella
sadalla markalla. Se on pilahinta. Se laulaja, se Martomaa möisi. Kas,
kyllä se olisi hyvä olemassa täällä pimeinä syysiltoina, nyt kun isä on
poissa.
Äiti oli sanomaisillaan, että luultavasti ei koko huvilaakaan enää
ole olemassa, kun pimeät syysillat tulevat, mutta hän vain loi
katseensa maahan ja alkoi oikean kätensä etusormella hangata poikansa
takinkäännettä. Tommi näki vakavuuden hänen kasvoillaan ja rupesi
nopeasti puhumaan toisista asioista.
— Lax oli saanut jotakin erinomaista viinaa ja kokonaista laivallista
odottavat Ranskasta. Aikovat ostaa hyvin nopeakulkuisen moottoriveneen,
jolla noutavat maihin tavarat. Mutta nämä ovat hyvin salaisia asioita.
Kuule, äiti, älähän vain vahingossakaan mainitse niistä kenellekään.
Kyllä minäkin ole tyhmä, mutta kun minä olen niin tottunut sinulle
puhumaan.
— Tänään et puhu kaikkea, sanoi äiti yhtäkkiä.
Hän sanoi sen melkein ilman ääntä ja hymyili niin että koko hammasrivi
paljastui, katse hellittämättä kiinnitettynä poikansa silmäteriin.
Tommin silmät tähtäsivät ohitse ja äidin viime sanat hän niinikään
sivuutti. Eikö hän niitä kuullut?
— Tiedänhän minä, ettet sinä ilmaise kenellekään mitä sinulle uskon,
jatkoi Tommi entiseen tapaansa. — Lax toivoo saavansa konsulin arvon.
»Se on niin klehjua kun ei ole titteliä», hän sanoi, kun oli saanut
vähän päähänsä. Kas, jonkin sellaisen amerikkalaisen pikkuvaltion
konsulinarvon saa ostaa, kun on dengiä. Jokos mennään maata, äiti?
Äiti seisoi liikkumatta, kasvoillaan jähmettynyt hymy, ja teki
johtopäätöksiä.
— Eikö sinulla sitten todella ollut hauskaa? sanoi hän ja käsi siirtyi
hiljaa pojan olkapäälle.
— Olisiko pitänyt? sanoi Tommi ja vei katseensa äitiin.
— Mutta olihan siellä taiteilijoita, kaunista laulua... Kuului tänne
asti.
Tommi naurahti.
— Kyllähän siellä oli! Rouvan luona puhuttiin taiteesta. Rouva on
saanut päähänsä, että hän voi oppia maalaamaan. Konsuli lupasi taulut
kolmelle seinälle. »Alottelevia saa olla kanssa joukossa», sanoi hän
rohkaisevasti niille, jotka olivat läsnä, »mutta sitten pitää olla yksi
oikein kallis!» Äh sentään.
— Vai niin, vai niin, äänteli äiti, molemmat kädet pojan olkapäillä.
Siinä kylmässä hämärässä varhaiskesän illassa katselivat äiti ja poika
toisiinsa ja tunsivat miten läheiset he toisilleen olivat. He olivat
lisäksi yhdenpituiset ja harvinaisessa määrässä toistensa näköiset.
Korpirastaan ikävöitsevä ääntely läksi kuin heidän rinnastaan.
Kumpaakin painoi tarve puhua suoraan. Aidan takana kulki kaiken
maailman virta, aidan sisäpuolella vallitse heidän oman elämänsä
pyhitetty yksinäisyys.
»Kaikki minä kerron hänelle, joskus toisen kerran», ajatteli poika. Hän
ei ääneen sanonut edes hyvää yötä, painoi vain äidin kättä ja astui
nopeasti ylös portaita vinttikamariinsa.
»Minä tiedän, ettei hän tee mitään rumaa», ajatteli äiti ja onnen aalto
kulki hänen lävitseen. »Hän on hyvä, hän on puhdas.» Keittiön portaissa
tapasi hän pikku poikansa nukkuneena istualleen. Hän ei jaksanut nostaa
häntä, niin suuri poika hänestäkin jo oli tullut! Lapsi teki itkua
ja hosui ympärilleen. Äidin kädet olivat pehmoiset ja kärsivälliset.
»Kaikki käy hyvin», sanoi hän itselleen ja liikutteli lapsen uneliaita
jäseniä, nosteli ja peitteli, kunnes hänen nuorimpansa rauhallisesti
nukkui lapsenuntaan.
Hän on vielä onnellinen, hän. Kyllä kai hänkin jo jotakin aavistaa.
Hänen kysymyksensä ovat heräävän ihmisen kysymyksiä. Hän herää liian
varhain. Kaikki nykyaikana heräävät liian varhain ja kypsyvät ennen
aikaansa. Poikasille, jotka olivat mukana sodassa, ei nuoruutta
tulekaan. Tommi on niitä. Hän on jo mies. No niin, mitäpä sille
voi. Kaikki on niin nopeasti ohi ilot ja surut, kaikki. Sekin
vaikea ja raskas, mikä nyt on edessä: luopuminen kaikesta, mikä on
ehtinyt juurtua sydämeen, luopuminen tästä kaikesta tässä ympärillä,
Niemenkivestä. Vai onko se niin vaikeaa? Onko mikään enää vaikeaa
senjälkeen kun hän kuoli, hän, joka oli tässä kaikessa sieluna? Onko
mikään enää vaikeaa kaiken sen jälkeen, mitä koki punaisena aikana? Kun
saattoi elää yli sen hetken, jolloin Tommi lähti kodista — valepuku ja
väärä passi auttoivat vähän. Tai yli niiden viikkojen, jolloin punaiset
vintiltä hakivat poliisikoirien avulla isää ja isä oli kiinniliimatun
tapettioven takana. »Täällä on pesty lysoolilla, kyllä se perkele
on täällä...» Onko tämän kaiken jälkeen vielä jotakin vaikeaa? Mitä
merkitsee kodin kadottaminen? Mitä merkitsee se, että toiset ja
vieraat ihmiset ensi keväänä kuokkivat ja kylvävät täällä, näkevät
tuomien kukkivan ja korjaavat omenat puista, jotka he, Surpaeukset,
istuttivat. Kaikki on niin nopeasti ohi ja kaikki käy sittenkin hyvin.
Oudon vastenmielinen asia on Enok Surpaeuksen ilmestyminen näyttämölle.
Onko hän palannut matkoilta vai onko hän kauemmin ollut täällä? Hän
ei uskaltanut tulla, kun veli oli hengissä. Nyt hän tulee. Mitä hän
tahtoo? Onko hän todella vaarallinen? Kivikova oli lasten isä häntä
kohtaan. Ja hän on kuitenkin veli. Heittiö hän on, sanoi lasten isä.
Miksi hän on alkanut kävellä edestakaisin täällä ulkopuolella?
Kaikki käy lopulta hyvin.
Varmasti, varmasti. Kaikella on tarkoituksensa.
Oliko paha, että hän päästi Enok-sedän sisään portista ja kohteli häntä
ystävällisesti? Yhden ainoan kerran niin oli tapahtunut! Hän teki
vainajan tahtoa vastaan. Mutta eikö ollut mahdollista, että vainaja oli
ollut liian kova?
Äiti käveli ja käveli, kaikki muut olivat menneet levolle. Hän lyhensi
yötään, käveli pitkin huvilan aluetta, katsoi useampaan kertaan, että
portit ja varastohuoneet olivat lukossa. Kaksikymmentä vuotta sitten
ei mitään lukittu. Tuleekohan halla? Vielä on kuitenkin pilviä. Kuinka
suuret ovatkaan jo omenapuut, tuokin, joka istutettiin kun pieni poju
syntyi. Mutta se oli silloin niin iso ja voimakas taimi. Hopeapaju
näyttää alkavan kasvaa. Se on lasten istuttama isän muistolle.
Hopeapajua kutsutaan myöskin itkuraidaksi. Tämä on itkuraita, surunpuu,
joka aina vuodattaa kyyneliä heidän kaikkien puolesta.
— No sinäkö, Ystävä, lausui hän yhtäkkiä koiralle, joka oli pistänyt
kuononsa hänen kättään vasten. — Mistä sinä tulitkaan, sinä vanha
uskollinen poika? Oi voi, olemmeko paljon kokeneet yhdessä. Iloa
ja surua. Niin, niin, sinä olit pikkuinen raukka, kun isäntä sinut
povellaan toi. Täällä on koko sinun elämäsi kulunut. Ja nyt sinä olet
harmaa...
Äiti vaikeni ja piti päätään koiran niskaa vasten. Hänen mieleensä
johtui miten kodittomaksi koira jäisi, kun huvila myytäisiin, miten
vaikeaa sen olisi tottua kaupungin ahtaisiin pihamaihin. Millä riemulla
se oli aina lähestynyt kotia ja heiluttanut häntää kotiportilla...
Hänen kyyneleensä alkoivat vuotaa. Uskollisen eläimen kohtalo
tuntui vaikeammalta järjestää kuin ihmisten. Kaikki hänen huolensa
kokoontuivat yhtäkkiä keräksi, joka painoi tunnolla lyijynraskaana.
Miten hän tästä kaikesta selviytyisikään. Kaikki on selvittämättä,
ratkaisematta. Kun saisi unta, edes yhden yön. Ennen sitä oli
yllinkyllin.
Niemenkiven rouva Tekla Surpaeus tapasi itsensä seisomassa siinä missä
hänen tyttärensä äsken oli seisonut. Koira istui hänen vierellään.
Tyynessä, tummassa illassa kuvasti vesipeili taivasta, jossa pilvet
kelluivat kuin jättimäiset möhkäleet. Jokin tähti kimmelteli vedessä.
Pilviä ympäröivät hohtavat päärmeet.
Suruakin ympäröi oma hohtonsa ja murheeseenkin välkkyy tähti. Kaikki
on niin nopeasti ohi, — se se on surun hohto, se se on toivon tähti.
»Lepoon, lepoon.»
Mutta Tommihan on kotona, hänellä ei siellä ollut hauskaa. Heini
tulee pian Niemenkiveen. Pitääkö Enok karkottaa talosta? Mikaelin
ja Gabrielin täytyy siinä auttaa. Jos voisi selviytyä siten, että
vuokraisi pois huoneita? Mutta silloin täytyy samalla antaa täysihoito.
Sitä ei jaksa eikä ehdi.
Lepoon, lepoon!
Lintuko äännähti? Joko aamu alkaa sarastaa? Vihreä kajastus käy yli
veden. Se on aamu. Jospa saisikin unta.
Kaikki käy hyvin — lopulta, sitten kun kärsimysten mitta on täysi.
Mutta kaikki maksetaan niin kalliisti. Laskut tulevat jälkeenpäin.
No niin, minä olen valmis maksamaan, olen ollut onnellinen. Ja enkö ole
vielä?
Hän painoi poskensa koiran niskaa kohden ja tunsi silloin tässä
lämmössä, että hänen ympärillään on jäätävän kylmä. Mitä saattoi halla
tähän aikaan vuodesta viedä? Yö ympärillä oli tumma ja täynnä välkettä.
Tähdet välkkyivät vedessä ja taivaalla, kuu välkkyi, välkkyivät
rannoilla tuomet. Kaikki tuoksu oli pysähtynyt, linnunlaulu vaiennut,
liike tiellä lakannut. Yön kauneus oli totinen kuin kuoleman.
Tuntematta murhetta mielessään, tuskinpa maata jalkainsa alla, astui
Niemenkiven rouva Tekla Surpaeus uskollisen eläimensä seurassa läpi
puiston huvilalle.
* * * * *
Heini-serkku piti lupauksensa ja saapui sukulaisiin »näyttämään
itseään». Kyllä häntä kelpasikin katsella, niin hän oli kuin maito ja
mansikka ja lisäksi kiitollinen elämälle ja iloinen onnestaan. Hän
täytti talon naurulla ja laululla ja myöskin kyynelillä ja osanotolla.
Ensimmäinen ilta kului yhteisesti. Heini sai nähdä joka sopen talossa
ja todeta mitä muutoksia oli tapahtunut. Kaikista pikkumuutoksista
puheltiin laveasti, siitä että ihmiset, puut ja pensaat olivat
kasvaneet, siitä että portteihin oli teetetty lukot ja aitaan pantu
piikkilanka, siitä, että puutarhuri oli pantu pois, siitä, että
soittokone oli muutettu ruokasaliin, jotta voitaisiin vuokrata sali.
Taulujakin oli siirrelty. Talon kalleus, maalaus, jonka Surpaeus-pari
oli saanut ystäviltä lahjaksi kahdentenakymmenentenä hääpäivänään,
oli siirretty makuuhuoneeseen. Tämä muutos oli tehty nyt keväällä,
tuossa taulussa oli niin suuri lohdutus. »Sumut hälvenevät» — se oli
taulun nimi. Taiteilija tuskin oli saattanut aavistaa, minkä avun hän
oli antanut elämän taistelua käyville ihmisille näyttäessään heille
auringon ja sumujen kamppailun syysaamussa. Seisottiin taulun edessä
vaieten. Heini huomasi kaikki pikkuseikat. Suuresta muutoksesta talossa
ei puhuttu. Kuitenkin tuntui tyhjyys siitä, joka oudokseltaan tuli
tänne, pelottavalta. Joka hetki odotti, että ovi avautuisi ja sisään
astuisi Hugo-setä, tuo virkeä, sädehtivä mies, joka yhtä väsymättömästi
oli ottanut osaa nuortensa iloihin kuin lastensa leikkeihin, kun hän
vain ei ollut työhuoneessaan kotona tai toimessaan kaupungilla. Heini
oli kyllä ollut hautajaisissa. Heini oli ehtinyt totutella siihen, että
hän oli poissa. Mutta täällä, missä hänen läsnäolonsa oli syöpynyt
joka paikkaan, täällä huusi tyhjyys sittenkin vastaan kaikkialta.
Heini hillitsi kuitenkin urhoollisesti itseään, puhellen lakkaamatta
pikkutapahtumista kotona Niemessä, tai sulhasestaan.
Isä oli kylvänyt varhain, hän oli kaiken aikaa luottanut siihen,
ettei takatalvea tulisi. Noin sata vuotta sitten oli ollut tällainen
vuosi eikä tullut takatalvea. Daaja oli saanut varsan, mutta se
ei ollut valkoinen niinkuin äiti, vaan ruskean kirjava, hyvin
omituisen näköinen. He, tytöt, olivat kaikki siihen ihastuneet ja
olivat päättäneet pitää sen ratsuhevosenaan. Pojat sitä halveksivat,
isäkin nauroi sen lasimaisille vaaleille silmille. Varmaan siitä
kuitenkin saattoi odottaa hyvää ratsuhevosta, äiti kun oli niin
erinomainen. Halvorkin oli sanonut, että Daajalla on kaikki hyvän
ratsun ominaisuudet. Monta omenapuuta oli kuollut viime talvena —
kumma kyllä, sillä eihän ollut erityisen kylmä. Puutarhaportille oli
istutettu jasmiinikuja, äiti sitä kauan oli tahtonut. Niemeä täytyy
hoitaa ikäänkuin se olisi oma, niin sanoi aina isä, ja oikeinhan se
olikin. Halvor piti Niemen niin erinomaisena ja harvinaisena, hän
sanoi, ettei varmaan sellaista kruununpuustellia ole koko maassa. Mutta
tavallisestihan he kaikki unohtivatkin, ettei se ollut oma ja pitivät
sitä perintötilana. Halvorin vanhemmatkin olivat niin ihastuneet
Niemeen, — he kävivät juuri nyt isä lainasi pappilasta vaunut heitä
vastaan ja päätteli jo, että kuitenkin olisi pitänyt hankkia vaunut
taloon He, lapset, olivat niin monta kertaa turhaan pyytäneet isää
niitä ostamaan, mutta isä oli ollut itsepintainen — siinä hän sen
nyt sai! Sellainen tekee alustalaiset katkeriksi, oli isä aina vain
sanonut. Tietysti, mutta sittenhän oli tuhat seikkaa, jotka myös
tekivät toiset katkeriksi, koko sivistyneistön elämäntapa yleensä oli
omiaan tekemään sitä.
Heini puhui lakkaamatta. Mutta kun he sitten äkkiarvaamatta tulivat
peräkamariin ja talon herran viimeksi otettu kuva siellä katseli alas
kirjoituspöydän yläpuolelta, niin sai liikutus hänet valtaansa ja hän
lankesi tätinsä kaulaan ja he itkivät kaikki. Vainaja oli ollut niin
kaikessa mukana, pienimmästä suurimpaan asti, kaikkialla läsnäolevana.
Niin, niin, mahdotonta oli käsittää, että hän oli poissa! Saattoi
odottaa, että nyt juuri portti paukahtaisi, tarmokkaat askeleet
narskuisivat hiekalla, noustaisiin ylös portaita ja... Mutta hän ei
koskaan, ei koskaan enää tule.
Heinin ensimmäinen yö Niemenkivessä kuului ystävättärelle, Lidalle.
Silloin sai toinen tytöistä kuulla miten kihlaus oikeastaan oli
tapahtunut — kuin ihmettä se oli! Miten nuori jääkäri silloin
vapaussodassa pienen valkoisen joukon kanssa oli metsästä pelastanut
Niemen asukkaat. Halkopinojen takana he olivat olleet useita päiviä.
He näkivät tulipalon loimotuksen puiden latvojen yläpuolella, he eivät
saattaneet muuta uskoa kuin että koko koti olisi tuhkana. Mutta sitten
myöhemmin... Niin, tietysti nuori jääkäri jo silloin oli tehnyt heihin
kaikkiin syvän vaikutuksen. Pari kirjettä oli vaihdettu sittemmin.
Kerran olivat he tavanneet toisensa raitiovaunussa, Heini ja Halvor,
aivan sattumalta. Heini oli hänen lähtiessään vaunusta ojentanut
hänelle kukan ja sopertanut jotakin. Ja Halvor oli luonut häneen
katseen... Katseen, jota hän ei ikinä unohda. Sitten he tapasivat
toisensa, kun patsas sankarihaudalla paljastettiin. Luutnantti oli
tietysti kutsuttu juhlavieraaksi, oli yleensä koetettu saada koolle
kaikki, jotka olivat valkoarmeijassa tulleet vapauttamaan paikkakuntaa.
Halvor otti vastaan suojeluskunnan paraatin, juhlapäivällisillä
joutui hän, Heini, istumaan Halvorin vieressä, ja niin se sitten
meni... Ja kyllä oli sanomattoman ihanaa rakastaa. Ei varmaan ollut
mitään tähän verrattavaa onnea, ainakaan ei naiselle. Halvorkin oli
niin liikuttava onnessaan. Heini oli hänen ensimmäinen rakkautensa —
tuntui uskomattomalta, että Halvor, niin kaunis nuori ihminen, oli
sillä tavalla voinut kulkea elämän läpi. Mutta niin se oli ollut.
Ja niinhän Heininkin oli, ettei hän ollut kehenkään koskaan voinut
kiintyä, aivan niinkuin he molemmat olisivat odottaneet toisiaan.
Halvor oli antanut Heinille äitinsä sormuksen, eikö se nyt ollut
ihmeen kaunis, ja sopi käteen ikäänkuin olisi ollut tehty sitä varten.
Kallisarvoinen se oli, rahallisestikin, saatikka sitten vanhuutensa
tähden. Halvorin äiti myöskin oli tahtonut, että Heini saisi sormuksen.
Kas, Halvorin vanhemmat olivat olleet niin kiltit ja heti pitäneet
Heinistä, tyhmästä, vähäpätöisestä maalaistytöstä. Kyllä vain Halvor
olisi voinut saada paljon paremman. Mutta olisiko joku enemmän voinut
rakastaa Halvoria, sitä ei Heini uskonut. Halvorin tädit olivat olleet
suuttuneita siitä, että sormus annettiin vieraalle, jopa vaatineet,
että jos kihlaus puretaan, sormus ehdottomasti on annettava takaisin.
Niin kovat he olivat olleet, että sanoivat tämän Heinille itselleen.
Halvorin äiti oli onneksi aivan toisenlainen.
Lida puolestaan uskoi ystävättärelle omat surunsa. Hän oli niin rikki,
koko elämä kodissa oli niin rikki, äiti kulki hilliten itseään ja
kului loppuun kärsimyksessään. Huolet aineellisesta toimeentulosta
veivät voiton kaikesta henkisestä harrastuksesta, joka esinettä
tarvitessa täytyi kysyä itseltään, voiko sitä ostaa, jokaista
taidenautintoa ajatellessa täytyi ottaa lukuun, voiko olla sitä
vailla. Hän, Lida, oli vakavasti aikonut heittää lauluopintonsa, ottaa
kurssin konekirjoituksessa ja kirjanpidossa ja hakea tointa jossakin
konttorissa. Onneksi hän oli ehtinyt tulla ylioppilaaksi, kaikki muut
olivat vielä koulussa ja koulumaksut olivat nykyään kalliit. Hyvin
heidän kaikkien sentään onneksi kävi, Tommi oli kerrassaan etevä, hän
luki, totta puhuen, hyvin vähän mutta hän osasi hyvin. Vahinko vain,
että hänellä nykyään oli ikävä toveri, no se liikemies Laxin poika
aina he olivat yhdessä, ammuskelivat maaliin, purjehtivat ja ties
mitä. Äiti ei tahtonut kieltää, koska uskoi kiellon usein vaikuttavan
päinvastaiseen suuntaan. Lidaa opettajat kyllä kehoittivat jatkamaan
lauluopintoja ja olihan hänestä aina tuntunut, ettei hän mihinkään
muuhun työhön kelpaa. Mutta hän oli nykyään niin voimaton, hänestä
tuntui, ettei hän jaksa taistella velkojen kanssa, parasta tarttua
kiinni leipäkannikkaan ja pitää laulu lepohetkiä varten. Ei, sellaista
rakasta olentoa, jolle tahtoisi kokonaan kuulua, sitä ei ole eikä tule.
Ei ole rakkaus enää samanlainen kuin ennen, onnelliset avioliitot ovat
harvinaiset — niin, niin. Ehkäpä Heini ja hänen sulhasensa saattavat
tulla onnellisiksi. Lida näki edessään harmaan arkipäiväisen elämän
jossakin konttorissa. Mutta mitäpä siitä, kaikki on niin nopeasti
ohitse.
Aurinko jo nousi ja lintujen laulu täytti aamun, kun ystävättäret
vihdoin malttoivat nukkua.
Kahvipöydässä otti Niemenkiven vaitelias ja kaunis vanha Letitsia-täti
haltuunsa veljentyttären. Hän ei nytkään sanonut paljon, mutta hän
antoi työnsä levätä — hän parsi aina sukkia — ja katseli sensijaan
pitkän aikaa Heinin sormusta. Heini tunsi, ettei hän siitä pitänyt,
ja hänen oli paha olla. Kuitenkin taisteli hän tukalaa tunnetta
vastaan ja kertoi sormuksen tarinan, kuinka Halvorin isoäiti jo oli
kantanut sormusta, se oli luultavasti vanhaa turkulaista työtä ja
eikö se nyt ollut kaunis, niin yksinkertainen ja jalo sinertävine
helmineen ja timantteineen. Hän vain ei ollut ensinkään arvokas sitä
kantamaan. Siihen sanoi täti: no, no; ja lisäsi: kihlasormusta ei
pidä koskaan ottaa kädestään. Heini painoi säikähtyneenä sormuksen
takaisin sormeensa. Hän oli näyttänyt sitä ties kuinka monta kertaa ja
kuinka monelle ihmiselle. Heini sai nyt kertoa jokaisesta sisarestaan
ja veljestään erikseen. Lopuksi huomautti täti, että hän oli pahasti
unohtanut ruotsinkielen ja kysyi, puhuttiinko Niemessä todella nyt
vain suomea. Sitä sanoessaan hän nyökkäsi päätään, tuijotti hetken
eteensä ja painui sitten jälleen työhönsä. Hän oli hyvin kalpea.
Heini ei uskaltanut kysyä, oliko tädillä nytkin tuskia. Täti ei
koskaan valittanut ja alkoi heti hymyillä, jos häneltä sitä kysyttiin.
Kaikki tiesivät kuitenkin, että hänellä oli vaikeaa särkyä. Hän oli
kerran ollut hukkumaisillaan jäihin ja kylmettynyt pahasti. Joku oli
ollut tietävinään, että hän oli ollut hukuttautumaisillaan. Heinillä
oli kyyneleet silmissä, kun hän näki tädin kokoavan rikkinäiset
sukat kainaloonsa ja vaivalloisesti nousevan ylös portaita toiseen
kerrokseen. Täällä Niemenkivessä oli mieliala nykyään sellainen, että
oudosti itketti.
Aamiaistunnilla hämmästyttivät pikkutytöt kotiväet tulemalla
väliajaksi kotiin. Konsuli Lax oli aamulla, mennessään kaupunkiin,
ottanut heidät autoonsa ja luvannut tuoda heidät kotiin aamiaiselle.
Ja määrännyt paikan, missä piti odottaa, ja odottanutkin siinä. Oli
ollut kovasti hauskaa ajaa autossa, se oli suurenmoinen auto, kaikkein
hienoin koko kaupungissa, seitsemänkymmentäviisi hevosvoimaa, hinta
satakahdeksankymmentätuhatta. Konsuli oli ollut kovasti kohtelias
— kunhan hän vain ei olisi ontunut ja kun ei hän olisi pukeutunut
vaaleihin kenkiin. No, totta se oli, että hän ontui ja että hänellä
oli vaaleanharmaat kengät. Hän ei ontunut paljon, mutta kyllä sen
verran, että sen huomasi. Hän oli kysynyt pääsevätkö tytöt luokalta.
Sitten hän kysyi, pitävätkö he ilotulituksesta ja kertoi, että heille
tulee paljon vieraita ja ilotulitus. Ei, raketit eivät vahingoita
kun putoavat. Sitten hän oli kysynyt, oliko se todella Surpaeus se
sellainen vanha herra, joka kävi keräämässä ilmoituksia sanomalehtiin.
Hän tietysti tarkoitti Enok-setää. Hän siis kerää ilmoituksia. Ja käy
Laxilla. Hertta olisi kuin olisikin ollut valmis sanomaan, että se
kai on eräs setä, joka ei koskaan käynyt talossa isän eläessä ja joka
paljon onkin ollut kaukaisilla matkoilla. Hän on kai kapteeni. Mutta
Letta sanoi, ettei sellaista Surpaeusta löydy, joka kokoaa ilmoituksia
sanomalehtiin. On vain kaksi setää, Gabriel Surpaeus ja Mikael
Surpaeus ja vielä Albert Surpaeus, mutta hänellä on kartano maalla,
tai kruununtila oikeastaan, vaikka se jo on ollut kauan suvussa ja hän
aikoo sen ostaa, jos vain tulee sellainen laki. Mikael-setä on tuomari,
vaikkei hän voinut olla siinä toimessa, kun ei tahtonut tuomita lain
mukaan, kun ei laki ollut oikeudenmukainen, sillä Mikael-setä on
hyvin oikeudentuntoinen mies ja laki on sellainen kuin se luetaan.
Gabriel-setä taas on eversti ja hyvin hieno mies hänkin. Muita ei ole.
Konsuli väitti että literatööri oli Surpaeusten näköä, Niemenkiven
nuoren herran ja myöskin hänen isänsä näköä. Letta vakuutti, ettei
sellaista setää ole. Kunhan ei nyt Tommi menisi mitään sekoittamaan ja
kertomaan, että sellainen Enok-setä todella löytyi. Konsuli oli menossa
taidenäyttelyyn — ajatella vain: Lax taidenäyttelyyn! »Yks' pitää olla
kallis taulu!» Hän etsii nyt tuota yhtä kallista taulua.
Pöydästä noustua veivät tytöt kiireesti Heinin kamariinsa ja pyysivät
häntä kirjoittamaan muistoalbumiinsa. Heini ei osannut maalata eikä
hän ulkoa muistanut yhtään runoa eikä osannut kirjoittaa mitään. Mutta
hän katseli muiden runoja ja kirjoituksia ja lupasi ajatella jotakin.
Hänessä ei ollut yhtään kirjailijan vikaa. Eikä hän erikoisesti
pitänytkään runoista. Aivan totta, niin tyhmä hän oli. Se oli aina
ollut hänestä hullunkurista lausua asiat tahtia lyöden ja lopussa
töksäytellä tulemaan sitä mitä kutsuttiin loppusoinnuksi. Niin tyhmä
hän oli. Tytöt kuuntelivat ihmeissään. Hertta oli, totta puhuen,
ajatellut samaa, mutta ei hän toki koskaan olisi kehdannut sitä sanoa.
Sitä olisi pidetty tyhmänä. Jos hän olisi sanonut sen koulussa,
maisterille, niin mitä siitä olisi tullutkaan. Luokalle hän olisi
jäänyt ilman armoa. Letta puolestaan sanoi, että runo oli kaunista,
äärettömän kaunista, ei hän muuta tietänyt ja onnellinen hän olisi
ollut, jos olisi osannut sitä tehdä. No niin, kaunista se tietysti
monen mielestä oli, taidetta se oli, mutta sitä eivät kaikki ymmärrä.
Ja Heini kuului niihin, hän ei osannut kirjoittaa proosaakaan, saatikka
sitten runoa. Letta kysyi arasti ja punastuen, kuinka hän sitten
voi puhua sulhasensa kanssa, kun he olivat erossa. Heini punastui
hänkin ja sanoi, että vaikeaa se oli, sellaisia ikäviä kirjeitä hän
vain sai kokoon. Ei hän muuta osannut kuin vähän neuloa ja keittää
ruokaa, hän oli niin proosallinen. Ohoh, vastustivat Niemenkiven
pikkutytöt, osasipa hän laulaa kauniisti ja... niin, sitten hän oli
itse niin suloinen, että he kaikki olivat häneen ihan rakastuneet.
Sedätkin olivat häneen niin mieltyneet. Saa nähdä vain, että he pian
ovat täällä, he ovat odottaneet Heiniä kuin päivän nousua. Kunhan
vain se Enok-setä ei tulisi, se literatööri — konsuli sanoi hänen
maininneen tämän arvonimen ja kysyi heiltä, mikä se oikein oli se
sellainen nimitys. Eivät hekään oikein sitä tietäneet. Kyllä sillä
täytyi olla jotakin tekemistä kirjallisuuden kanssa. Etteihän hän vain
ollut kirjailija, kuka ties hän oli kirjoittanut jollakin salanimellä
matkoillaan, kirjailijoitahan nykyään oli niin paljon. Itse puolestaan
olivat tytöt levottomat siitä, etteivät saisi välttämättömiäkään
vaatteita kesäksi. Kaikki puvut olivat käyneet pieniksi ja hatut
haaltuneet jo viime kesänä. Olivatko heidän asiansa niin äärettömän
huonolla kannalla? Se oli sentään kurjaa, että he kaikki olivat niin
köyhät, koko suku oli henkistä proletariaattia. Tuollainen Lax, joka
tuskin osaa lukea ja kirjoittaa, hän pitää ilotulituksia, hän... Heini
nauroi ja sanoi, että ne ovat pieniä asioita. Sen he kaiken voivat itse
korjata, kun tulevat suuriksi. Sitten he voivat rakentaa itselleen
sellaiset kodit kuin he itse tahtovat ja ostaa mitä he tahtovat. Tytöt
kävivät vähäksi aikaa sanattomiksi. Sitten he kysyivät, oliko se Heinin
mielestä heidän tehtävä eikä äidin? Kyllä kai vanhempien asia oli
antaa lapsille mitä he tarvitsivat. Niin, mutta jollei heillä ollut
mitä antaa. Täytyi vain oppia tekemään työtä ja kuluttamaan vähän.
Sitten kun itse ansaitsi, sitten oli toista. Tai eihän kai sittenkään
ollut oikeutta heittää rahaa menemään. Mutta sitä ei kai tehnytkään.
Jos itse oli kovalla työllä ansainnut varoja, niin ei niitä pannut
menemään kuinka tahansa, vaan tiesi niiden arvon. Niin, hän oli niin
käytännöllinen ja runoton ihminen, tämä Niemen Heini. Heidän täytyi
Halvorin kanssa elää hyvin säästäväisesti, upseerien palkat olivat
pienet. Mutta se olikin kaunista, upseerin pitääkin olla köyhä ja
askeettinen, hän ei saa kiintyä mihinkään, sillä hänen täytyy aina olla
valmiina luopumaan kaikesta. No tietysti siten, että voi tulla sota ja
silloin hänen täytyy olla valmiina lähtemään... Niin, ei vaimoonsakaan
hän saa kiintyä liiaksi. Sillä tavalla he ajattelivat — sellaista
rakkautta se oli.
Pikkutytöt kuuntelivat juhlallisina kuin saarnaa. Kyllä se oli
kaunista rakkautta, mutta niin surullista, arveli Letta. Entistä
suuremmalla kiihkolla pyysivät he nyt, että Heini kirjoittaisi heidän
muistikirjaansa. He olivat uteliaat näkemään, mitä Heini kirjoittaisi.
Heini piteli molempia muistikirjoja käsissään ja mietti. Mutta todella
se mikä hänen mieleensä tuli, oli niin tavallista, että se vain olisi
häirinnyt kaikkien niiden kauniiden värsyjen joukossa, mitä kirjassa
oli. No, se ei tehnyt mitään, muutaman sanan vain he tahtoivat Heinin
käsialaa, Heini kun oli heidän sukulaisensa ja niin kultainen. Oi voi,
hänellä oli niin huono käsialakin! Se nyt oli ihan sama, eihän tämä
ollut mikään kaunokirjoitusvihko. Ja nyt tuli kello niin paljon, että
nopeasti täytyi lähteä kouluun. Täältä kun oli niin pitkä matka. Pitikö
kirjoittaminen tosiaan jättää toiseksi kerraksi? Silloin Heini äkkiä
aukaisi molempien kirjojen viimeisen sivun ja kirjoitti. Sitä tehdessä
olivat hänen poskensa hohtavan punaiset ja hän ujosteli kirjoitustaan
siinä määrin, että läiskäytti kiinni aukeaman ennenkuin muste oli
alkanutkaan kuivua. Pikkutytöt kiittivät hiukan väkinäisesti, sillä he
eivät ymmärtäneet miksi Heini, täysikasvuinen ihminen ja luutnantin
morsian, käyttäytyi sillä tavalla. Saattoiko hän olla niin ujo? Kun
he pääsivät huoneeseensa, riuhtaisivat he kirjat auki. Niin, tietysti
kaikki tahriintunutta! »Ihminen on oman onnensa seppä», sen oli Heini
kirjoittanut. Eihän se mitään tyhmää ollut eikä runotontakaan, ei
sitä olisi tarvinnut niin punastuen kirjoittaa. Mutta hyvänen aika:
molemmissa vihoissa oli sama lause! Eikö hän nyt ollut voinut keksiä
mitään muuta? Tai oliko asia hänestä niin tärkeä, että juuri se oli
sanottava molemmille.
Heini-serkun lause antoi tytöille paljon ajattelemista. Ei sentähden,
että se olisi ollut uusi, vaan sentähden, että se oli molempien
vihossa. Tytöt istuivat ja odottivat tiepuolessa Laxin autoa. Tuolla
se jo tulikin, äiti ei pitänyt siitä, että siihen meni, mutta olisipa
äiti koettanut astua tätä pitkää matkaa! Miramarin auton tunsi kaukaa,
edessä lepatti ihka uusi siniristilippu. Yngve oli isänsä kanssa
autossa. Heillä oli varaa pukeutua, heillä!
Heini-serkku ei sinä päivänä lähtenyt minnekään. Hän valmisti
kahvileipää Lidan kanssa ja lauloi hänen kanssaan duettoja. Lida oli
hänen mielestään suuresti edistynyt, kyllä hänen täytyi saada syksyllä
jatkaa. Nyt oli totisesti muiden veljien aika auttaa niemenkiveläisiä —
tähän asti se oli ollutkin Hugo-setä, joka oli pannut itsensä alttiiksi
kaikkien muiden puolesta. Niin, niin pannut itsensä _alttiiksi_, se
juuri oli oikea sana. Hullua vain, että heillä oli kaikilla verraten
vähän, he ylpeilivät köyhyydestään, Surpaeukset, se oli sellaista
kummallista ylpeyttä. Heillä Niemessä oli kyllä hyvä toimeentulo, mutta
heitä oli niin paljon lapsia. Ja sedät, niin, hehän olivat suorastaan
vannoutuneet elämään köyhyydessä. Mutta kyllä heiltä Niemestä sentään
jotakin täytyi riittää, ja entä jos saisi sedätkin ryhtymään tuottavaan
työhön, olihan liian hullunkurista elää kuvittelujensa vallassa
ja kirjoittaa teoksia, joiden tarkoitus oli parantaa maailma. Ei
maailmaa paranneta teoksilla, joita kaksi vanhaa virasta eronnutta
suomalaista herraa kirjoittelee. Maailma on kuin onkin mullinmallin.
Mutta he voisivat hyödyttää, jos rupeaisivat ansaitsemaan ja elämään
tervettä elämää. Eikö tuomari-setä voisi saada virkaa? Hän ei ehkä
ollut suorittanut loppuun lukujaan, joku oli väittänyt hänen olevan
ylioppilaan.
Heini puhui ja puhui. Hän ei aavistanut, mitä päivän kuluessa tulisi
tapahtumaan. Hänelle ei näytetty minkäänlaista ennettä, hän ei saanut
mitään varoitusta.
Lida ja Heini kattoivat kahvipöydän nurmeen lehmusten alle ja toivat
Titsia-tädin korituolin. Pöytäliina levitettiin suoraan maahan,
sellainen oli tapa täällä Niemenkivessä ja sellainen se oli Niemen
puustellissa. Ihmiset istuivat hekin maassa, kaikki keskellä lämpimintä
auringonpaistetta.
Siinä sitä sitten oltiin koolla Heinin ympärillä — morsiamen — ja
jokainen onnitteli ja osoitti myötätuntoaan minkä ehti. Äiti oli
ainoa, jonka ilo ei pulpunnut vapaasti: Tommi puuttui taasen, hän oli
toisten lasten kanssa lähettänyt sanan, että oli pyydetty päivälliselle
erään toverin luo. Äiti pelkäsi, että tämä toveri ei asunut kaukana,
ja hänen silmänsä harhasivat levottomina portille. Hän ei käsittänyt
mikä Tommille oli tullut. Poika tiesi varsin hyvin, ettei perhejuhla
ilman häntä ollut täysinäinen. Ja hän meni vieraisiin. Sedät vain
itse asiassa nyt näkivät Heinin ensi kerran hänen suuren tapauksensa
jälkeen, mutta muut säestivät heidän onnittelujaan ikäänkuin hekin
vasta nyt olisivat saaneet lausua julki sydämensä ilon.
Heini istui valkeassa puvussaan suurella huopapeitteellä ja punastui
lakkaamatta vastatessaan setien kysymyksiin ja huomautuksiin. He olivat
molemmat, sekä tuomari että eversti, pukeutuneet juhla-asuun eivätkä
oikein tietäneet kuinka veljentytärtä oli kohdeltava.
— Niin, niin, sanoi eversti ja veteli sileäksi ajettua leukaansa
ikäänkuin siinä olisi ollut piikkiparta, — tuntuu oikein juhlalliselta.
— Sinä olet nyt nainen, Heiniseni, koska rakastat. Nainen on vasta
nainen, kun hän rakastaa. Tuntuu aivan erikoiselta, kun nainen ensi
kertaa rakastaa. Onnittelen sinua, pikku Heini. Olet kaunis tuossa
punastuessasi ja minä suljen sinut sulhasesi uhallakin syliini niinkuin
silloin kun olit lapsi. Eilenkö se oli? Muistatko kun piilotit
sapelini, sinä veitikka? Ensin veit sen sänkyysi ja sitten paremmaksi
vakuudeksi ruokasäiliöön joulukinkkujen taakse. Se oli siellä Niemen
puustellissa. Oliko se eilen? Et ole nyt paljon suurempi, mutta olet
nainen ja rakastat. Rakastat ensi kertaa. On se kummallista. Ei ole
enää yhtä lyyrillistä, kun seuraavat rakkaudet tulevat. Niin, niin,
et tietysti usko, että ne tulevatkaan. Siltä näyttää nyt. Mutta älä
puhu mitään. Minä tunnen naisen. Ja naisen sydämen. Kaksinkerroin,
kolminkerroin, kymmeninkerroin on nainen nainen rakastaessaan uudelleen
ja uudelleen. Naista pitää ymmärtää. Tuomiot eivät ole naista varten.
Muistatko, kun me ratsastimme yhdessä. Sinä et yhtään pelännyt. Niin,
pikku Heini! Mutta silloin sinä pelkäsit, kun yritin panna sinut
taskuuni — minulla oli sellainen kauhea kauhtana. Mutta sitä et sinä
muista, sait silloin juuri hampaita ja olit pahalla tuulella. Äitisi
suuttui minulle, äitisi on kokonaan huumorin puutteessa niinkuin nainen
yleensä. Sinä huusit. Olen pitänyt sinusta siitä asti. Sinun pikkuinen
pystynenäsi on muodostunut varsin viehättäväksi. Yhteen aikaan olivat
tällaiset nenät Pietarissa muodissa. Jaa, jaa, pikku Heini! Toisen
kerran puhumme sulhasestasi. Teit hyvin, kun et tuonut häntä tänne.
Ehdimme vielä häneen tutustua. Hän olisi vain rikkonut mielialaa.
Kestää aina hetken, ennenkuin tuollainen rievä taikina sulaa yhteen
perheen vanhan sakan kanssa. Hän ei, kuulen minä, haavoittunut sodassa,
tuo sinun luutnanttisi. Siinä hän teki viisaasti. Ota sinä haltuusi
hänen sapelinsa, sinä olet mestari kätkemään sapeleita. Lapsesi
voivat leikkiä niillä... No, no, no, kyllä minä lopetan. Te katsotte
minuun kaikki ikäänkuin varastaisin teiltä jotakin tällä puheellani.
Päivä on vielä korkealla, jokainen ehtii vielä puhua meidän rakkaan
kihlattumme kanssa. Vai olisiko sinulla, veli Mikael, ollut etuoikeus
alkaa, koska olet vanhempi? Minusta on nuoruus tässä tapauksessa
etuoikeus. Sillä nuorelle rakkaudelle minä olen puhunut. Saanko tarjota
sinulle savukkeen, tyttöseni? Et polta? Eikö »hän» salli? Onko hän
vanhanaikainen? No, no, no, minä lopetan. Aih, teitä naisia, ja teidän
rakkauksianne, ensimmäisiä ja tulevia!
Kaikilta pääsi helpotuksen naurahdus. Eversti painoi kiinni paksun,
hopeisen savukekotelonsa, jota hän aina piteli eräänlaisella
hartaalla perinpohjaisuudella, ikäänkuin tarkoitus olisi ollut antaa
läsnäolijoille aikaa käsittää, että hänellä on tällainen komea kotelo,
jonka kansi on varustettu upseeritoverien nimikirjoituksilla.
Heini oli punastunut ja punastunut. Aluksi oli hän ponnistellut
heitelläkseen iskusanoja sedän puheen sekaan, mutta lopulta oli hän
vaiennut huomattuaan yrityksensä turhaksi. Setä Gabriel sai puhua
mitä hän tahtoi, setä Gabriel oli itse _hyvyys_, niin paljon muistoja
liittyi setä Gabrieliin. Heinin silmiin yritti taasen nousta kyyneliä,
kun hän tarttui vielä nuorekkaan setänsä käteen ja suuteli sitä.
— Oi setä kulta, otti hän vihdoin puheenvuoron, — oli niin äärettömän
hauskaa, kun setä tuli Niemeen. Ei kukaan tuonut sellaisia karamelleja
sellaisissa kauniissa laatikoissa. Ja kuinka minä aina olin sedästä
ylpeä. »Eversti», se oli minusta hienointa mitä saattoi olla. Sanoin
aivan hiljan vielä Halvorille — voiko setä aavistaa mitä sanoin? Että
hän ei saa tyytyä muuta kuin kaikkein ylhäisimpiin arvoihin: hänen
pitää tulla everstiksi ja kenraaliksi.
— Ohoo, ohoo! vastasi Gabriel-setä nopeasti, — vai kenraaliksi —
eversti ei riittänyt!
— Vieläkö, keskeytti nyt tuomari Surpaeus, — vieläkö sinulla on
jotakin tähdellistä lisättävää? Koska nähtävästi olet tuonut ilmi koko
joukon siitä, mikä täyttää mielesi, ja aurinko vielä on korkealla,
käytän tilaisuutta, minäkin, lausuakseni, että sinä Heini näinä
päivinä tavallista enemmän olet antanut meille sukulaisille aihetta
ajattelemaan sinua. Sillä sinä olet aina ollut kelpo tyttö. Uskon
mielelläni, että vaalisi on kohdannut kunnollista miestä. Suoraan
sanoen en voi jakaa ihailuasi sotilasammattia kohtaan ja oli minulle
uutta kuulla, että eversti-setäsi olisi ollut ideaalisi lapsuudessasi.
Et maininnut lainkaan, kuinka esimerkiksi tuon sapelivarkauden laita
oli. Kun sinulta kysyin, miksi olit ottanut sedän sapelin, niin sanoit
itku kurkussa: ettei setä saisi tappaa sillä ihmisiä. Se oli viisasta
puhetta. Uskon tämän pohjalla, että hallitset tulevan miehesikin
sapelin ja vartioit hänen askeliaan. Sillä kaikissa maissa ovat
sotilaat, upseerista hamaan nahkapoikaan asti, kukkoilleet sulillaan
ja halveksineet siviiliväkeä. En tahdo nyt kuitenkaan pitää mitään
puhetta, vaan jätän tämän häihisi. Sensijaan pyytäisin sinulta tietoa
siitä, mitä Vasaroita tämä sinun luutnanttisi oikeastaan on? Onko
hän sitä haaraa sieltä Pohjanmaalta vai onko hän karjalaista haaraa.
Niinikään olisi hauskaa tietää jotakin hänen äitinsä suvusta. Ja
lisäksi lausun mielipahani sen johdosta, että sulhasesi ei ole täällä,
olisi ollut tarkoituksenmukaista yksintein sekoittaa nuori taikina
vanhaan hapatukseen, koska sen kuitenkin pitää tapahtua. Tai eiköhän
sulhasesi kuitenkin olekin tulossa tänne sinua katsomaan. En ole mikään
sydänten tuntija enkä varsinkaan rakastavien sydänten, mutta uskoisin
psykologisesti selitettäväksi, että sulhasesi haluaisi pistäytyä tänne
juuri nyt, ei suinkaan meidän, sukulaisten tähden, vaan sinun, hyvä
veljentyttäreni. Olisi, niinkuin sanottu, erittäin mieltäkiinnittävää
tutustua häneen. Maailma haluaa kerta kaikkiaan pysyä pystyssä ja
avioliitto on se muoto, jolla yhteiskunta koettaa suojata oikeuksiaan.
Se on hyvin epätäydellinen laitos, suorastaan kelvoton laitos, mutta
parempi kuin ei mikään. Sanon: kelvoton. Sillä niinsanottua rakkautta
ei ole voitu järjestää tähän päivään asti, niin paljon kuin lakeja
onkin sitä varten laadittu Aatamin ja Eevan ajoista laskien. Eikö
tässä naapurihuvilassa hiljan vedetty esiin vastasyntyneen lapsen
ruumis kaivosta? Tällä en mitenkään tahdo peloittaa sinua, hyvä
veljentyttäreni. Koeta parastasi, koeta parastasi. Tiedän, että sinä
koetat kylvää ympärillesi niin vähän onnettomuutta kuin suinkin.
Avioliitto on ies eikä onnea ole siinä enempää kuin muuallakaan,
mutta kaikki kiitävät kilpaa tämän ikeen alle. Sillä maailma haluaa
pysyä pystyssä? Tuoko se nyt on sinun kihlasormuksesi? Sehän kuuluu
olevan niin vanha ja kallisarvoinen. Mutta te olette kaikki niin
vakavat ja sisareni luo minuun mitä nuhtelevimpia silmäyksiä. Minä
olen vanhapoika, Heini hyvä, tiedäthän sen — minun onnitteluni ei ole
leivosen liverrystä, vaan variksen vaakuntaa. Vaaditteko, että variksen
pitää liverrellä. Tällaisen väärän tuomion taas langetatte. Siinä se
on koko ihmissuvun synti, juuri tässä, että se menee langettamaan
tuomioita. Sanojen mukaan tapahtuu tuomio ulkonaisten olojen pohjalla,
eikä kukaan tunge syiden ja seurausten ytimiin, sinne munaskuihin,
sinne esi-isien ja esi-äitien veriominaisuuksiin. Jahka minun onnistuu
kerran lyödä kumoon se savijalkainen hirviö, joka hallitsee tätä
yhteiskuntaa: tuomio! Jahka minun onnistuu todistaa, että puhdas tahto
se vain on, joka ratkaisee tekomme oikeutuksen tai hyljättävyyden. En
huoli kahvia, en enää mitään — minulla on kiire.
Vanha herra nousi hiukan vaivalloisesti nurmesta ja puisteli
heinänkorsia vaatteistaan. Kaikkien kädet ojentuivat häntä pidättämään.
Olisi saattanut tuntua hiukan tukalalta, jollei eversti olisi
sydämellisesti nauranut. Lida Surpaeus kuiskasi jotakin vanhan herran
korvaan ja silloin hän yhtäkkiä ikäänkuin heräsi ja oikaisi avuttomana
käsivartensa nurmessa lepäävää seuruetta kohti.
— Vai että minä olen häirinnyt kihlaustunnelmaa. Sellaista hän
väittää. No, miten nyt tahdotte että sen pelastan? Vaaditteko, että
teen kuperkeikan tässä kaikkien nähden? Tekisin sen kernaasti, mutta
uskollinen visiittitakkini, jonka olen pukenut ylleni Heinin kunniaksi!
Etkö, hyvä lapseni, tästäkin pienestä ulkonaisesta asiasta voi
saada johtoa toteamaan, miten... miten, niin miten tahtoni iloitsee
hullutuksestasi, nimittäin kihlauksestasi. No, uskotko, vai vaaditko
kuperkeikkaa?
Iloisuus palasi. Ei kukaan vaatinut kuperkeikkaa. Mutta Lulu, jota
pitkät puheet olivat ikävystyttäneet, alkoi kehitellä nurmessa,
yrittäen, hän puolestaan, tehdä kuperkeikkoja.
— Niin, katsokaas, sanoi tuomari-setä, yhä koettaen parantaa tunnelmaa,
— me olemme vanhojapoikia molemmat, me suvun enkelit Mikael ja Gabriel.
Meillä on omat leikinlaskumme. Jos te nyt voisitte katsoa minun tahtoni
pohjalle, niin näkisitte mitä tarkoitan. Kun sanon »hullutus», niin
tarkoitan: teko, jonka pelkään koituvan jollei onnettomuudeksi, niin
ainakaan ei niitä suotuisia tuloksia tuottavaksi, joita varten tämä
nuori neiti siihen on ryhtynyt, mutta joka teko on mitä parhaimmalla
tahdolla tehty ja noudattaen luvallisia ja yhteiskuntaa ylläpitäviä
vaistoja. Sanat ovat sanoja, teot ovat tekoja ja tahto on tahto.
Usein ne toimivat riippumatta toisistaan, mutta tuomiot langetetaan
sanojen ja tekojen perusteella. Tekojen arvo ei ole paljon suurempi
kuin sanojen. Meidän vanhojenpoikien, meidän ei pitäisi käyttää sanoja
eikä tekojakaan, sillä meidän tahtomme jää näistä vielä kauemmaksi
kuin muiden ihmisten. Me olemme poikkeusasemassa. No niin, sinä olet
toivottavasti ymmärtänyt minut, hyvä veljentyttäreni.
— Olen, olen, sanoi Heini ja koetti hymyillä.
Se onnistui hänelle huonosti, sillä tuomari-setä oli aina ollut
hänelle vieraampi kuin toiset sedät. Lieventääkseen mielensä kylmyyttä
rupesi hän nyt nopeasti kertomaan sulhasensa suvusta. Lulu tuli
hänelle avuksi, pani pään hänen syliinsä ja kutkutteli hänen leukaansa
ruohonkorrella. Gabriel-setä otti poikaa jaloista kiinni ja nosti
hänet ilmaan. Hän ei huutanut, oli vain hyvin punainen kasvoiltaan,
kun hänet jälleen laskettiin maahan. Hänen äitinsä sensijaan oli
käynyt valkoiseksi. Hertta ja Letta häärivät hekin Heinin ympärillä.
Lida ja äiti tarjoilivat. Oli kotona valmistettua leipää ja oli leipää
Niemestä, Heinin kotoa.
— Jaa, jaa, »rooneja», sanoi eversti ja murenteli ohuita leivoksia,
vieden joka palan suuhunsa ikäänkuin se olisi ollut rippileipä. — Näitä
minä ensi kerran söin isoäidin luona ja sitten Niemessä. Ne ovat aina
aivan samanlaisia. Sinun äitisi on kauniisti vaalinut perhetapoja. Jaa,
jaa.
Hän joutui jonkin muiston valtaan ja vaikeni.
— Joka ajalla on muotinsa kahvileivästä hiuslaitteeseen asti, sanoi
tuomari-setä. — Koska te aiotte viettää häitä?
— Halvor tahtoisi jo syksyllä, mutta isä ja äiti eivät vielä päästäisi
minua.
— Toivovatko ehkä, että tulisit järkiisi ja jäisit kotiin? sanoi
eversti-setä, yhtäkkiä havahtuen.
Heinin kasvot lensivät tulikuumiksi, mutta hän loi setään kirkkaan
katseensa, naurahti, ravisti päätään ja kieritteli oikean kätensä
hyppysillä kihlasormustaan.
— No, näytä nyt se sormus, houkutteli eversti-setä.
Letitsia-täti oikaisi nopeasti kätensä, ikäänkuin ehkäistäkseen jotakin
onnettomuutta.
Heinin katse laskeutui sormusta kohden ja hänen kasvoillaan oli
sellainen onnen hohde, että olisi luullut hänen sillä hetkellä
katselevan rakastettuaan silmästä silmään. Muisteliko hän hetkeä,
jolloin hänen sydämensä valittu painoi sormuksen hänen sormeensa? Hänen
ilmeensä oli täynnä ihmettelyä ja kiitollisuutta — oliko rakkauden ihme
jaksanut pysyä hänelle ihmeenä läpi viikkojen? Hänessä oli jotakin,
joka silmänräpäykseksi pysähdytti puheensorinan. Keväinen lehto,
lintujen laulu, illassa välkkyvä lahti, tuoksu, joka kohosi kuokitusta
maasta, kaikki liittyi omituisesti häneen ja säesti häntä.
— Vanha rovasti tulee vihkimään meidät, sanoi Heini. — Halvorilla
on kyllä velikin, joka on pappi, mutta kun vanha rovasti on minut
kastanutkin...
— Se on aivan asianmukaista, huomautti tuomarisetä, ikäänkuin pannen
pisteen hänen lauseensa perään. — Sen asian määrää morsian.
Nyt kuului yksityisiä huudahduksia. Ne putoilivat kuin pisarat taivaan
sinestä. Taivas oli korkea ja puhdas ja ihmiset tunsivat tarvetta
äännähdellä.
— Jaa, jaa, teitä naisia ja teidän rakkauksianne!
— Korpirastas — se se oli! Pian alkaa sen laulu.
— Ihmeellinen kevät!
— Meillä laulaa kuhankeittäjä.
— Sielläkö kalliolla taas?
— Siellä.
— Niinkuin ennenkin. Jo silloin, kun me olimme lapsia.
— Me pelkäsimme, ettei se tulisi takaisin. Se oli poissa kapinakesän.
— Täältäkin olivat linnut poissa, mutta ne ovat tulleet takaisin.
Letta veti sormuksen Heinin sormesta ja piteli sitä aurinkoa vasten.
— Mikä ihana sormus!
— Kylläpä se todella on kaunis.
— Ja se sopi ikäänkuin se olisi ollut tehty.
— Enok-setä!
Pieni Lulu karkasi ylös ja juoksi aidan luo. Koira haukkui. Joku mies
käveli pensasaidan takana ja pysähtyi katsomaan. Hän meni. Ehkei se
ollutkaan Enok-setä. Poika juoksi koiran kanssa takaisin.
— Miksei Enok-setä uskalla tulla? kysyi poika.
— Oliko se sitten Enok-setä? sanoi äiti kalpeana.
— En tiedä.
— Ei se ollut hän! kiirehti Lida rauhoittamaan.
— Isä ei pitänyt hänestä! huusi Hertta.
— Aivan niinkuin ei isä pitänyt Laxeista, säesti yhteen kyytiin Letta
ja juoksi porttia kohden.
— Se on sittenkin hän! huusi tyttönen samassa. — Päästänkö minä hänet
sisään?
— Aja hänet pois! kuiskasi Hertta.
— Se nyt puuttuisi! pääsi Lidalta.
Sedät ja Letitsia-täti olivat ääneti, antaen tapausten mennä kulkuaan.
Heini seurasi niitä hämmästyksissään.
— Hän on Tommin kanssa! kuului Letan huuto taasen.
Silloin äiti nousi ja astui äänettömin askelin, käsivarret
riipuksissa, porttia kohden. Hertta ja Lulu juoksivat hekin portille.
Surpaeus-sisarukset jäivät Heinin kanssa paikoilleen. Sisarukset
puhelivat kuiskaten.
— Olisi parempi, ettei Tekla päästäisi häntä sisään, sanoi sisar.
— Yhdentekevää, sanoi eversti ja heilautti kättään. — Hän on nyt kerta
kaikkiaan täällä.
— Eihän Tekla toki ole niin hullu, sanoi tuomari.
— Hän on aina tuonut mukanaan ikävyyksiä, äänsi sisar soinnuttomasti. —
Mutta sitä ehkei voi välttää.
— Aih, ei se ole niin vaarallista, koetti eversti naurahtaa. — Meidän
veljemme oli hiukan turhantarkka. Ei kukaan nykyaikana pidä lukua
sellaisista.
— Vainajan tahdolle täytyy olla uskollinen, kuiskasi sisar ja hänen
suuret teräksensiniset silmänsä tuijottivat ankarina.
— Sinä Mikael, hymähti eversti ilkeästi tuomarille, — sinä langetat
tässä lopullisia tuomioita. Kuka näkee hänen ytimiinsä? Kuka tuntee
hänen tahtonsa syyllisyyden?
— En langeta mitään tuomioita, jyrähti tuomarin huulilta, — olen
vakuuttunut siitä, että tuomitsisimme häntä väärin. Mutta kun ei
kätemme ulotu hautoihin. Siellä, siellä ne ovat syylliset! Minä vain
suojelen velivainajamme työtä. Aivan käytännöllisesti. Kaikki meidän
työmme on ollut turhaa, jos tuo tuolla tunkee lasten seuraan. Tartun
hätäkeinoihin. Tartun kieltolakiin, tartun avioliittoon. Meidän täytyy
toimittaa hänet paikkakunnalta.
— Hän ei tottele meitä. Hän totteli vainajaa. Ei meitä.
Se oli Letitsia Surpaeus.
— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini kalpeana.
— Yhdentekevää! sanoi eversti ja heilautti kättään. — Kuka nykyään
kysyy hyvää nimeä ja persoonallista kunniaa. Ne kuuluivat samaan
aikakauteen kuin roonit ja voffelit. Alas kieltolait. Eläköön vapaa
rakkaus! Luuletko sinä nostavasi maailman entisille saranoilleen.
— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini ja hampaat hänen suussaan
kalisivat.
Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sisarukset koettivat saada selvää
siitä, mitä portilla tapahtui. Alussa ei kuulunut mitään, mutta sitten
kävi puhe kovaääniseksi.
— Minä voin ehkä auttaa teitä, puhui Enok Surpaeuksen ääni, joka niin
suuresti muistutti Niemenkiven herra-vainajan kaunista, kuuluvaa ääntä.
— Et mitenkään, kuului naisen ääni vastaan.
Tekla-rouvan puhe oli niin soinnutonta ja tylyä, että sitä tuskin tunsi.
— Äiti, sanoi Tommi Surpaeus kiihkeästi, — antaisit sedän nyt tulla.
Minä selitän sitten kaikki. Sinä ymmärrät vielä kaikki.
— En koskaan, emme tarvitse hänen apuansa. Sinä tulet kotiin nyt, sinä
Tommi. Olen huonosti valvonut sinua. En ole kieltänyt sinulta mitään.
Mutta nyt sinä tulet ja hän menee.
— Minä en tule, äiti. Sitten ajat kadulle minutkin. Sillä minulla on
asioita hänen kanssaan.
— Sinä tulet kotiin!
— Minä en voi. Tuomitset setää väärin. Isäkin on tuominnut hänet väärin.
— Et tiedä mitä sanot! Minä en aja häntä talvipakkaseen, en aja häntä
köyhyyteen, sillä hän ei näytä nälkäiseltä eikä nääntyneeltä. On lämmin
kesä. Mene, Enok. Kunnioita velivainajasi tahtoa.
— Kyllä, kyllä! Tämä nuori mies minut oikeastaan tänne toi. Tapasimme
tuolla konsulin luona. Hänessä näyttää piilevän liikemiehen lahjat.
Minä ajattelin, että voisin auttaa hänet jalkeille.
— Hän ei ole langennut mihinkään. Häntä ei tarvitse auttaa jalkeille.
Hän on isänsä poika.
— Epäilemättä, epäilemättä. Kaikella kunnioituksella. Toivoin voivani
olla hyödyksi velivainajani perheelle. Mutta koska ei, niin ei. All
right. Jää sinä tänne, poikaseni. Ehkä kerran tapaamme, kun olet
kuluttanut lapsenkenkäsi. Nyt sinun täytyy jäädä tänne. Good bye.
— Äiti, minä en voi häntä päästää. Minun täytyy häntä seurata. Minä
selitän sinulle. Sinun tähtesi, meidän kaikkien tähden minä sen teen.
Äiti ymmärrä minua. Minä palaan pian. Älä ole pahoillasi, älä ole
surullinen. Äiti, sinun tähtesi, isän tähden, meidän kaikkien tähden
minä menen hänen kanssaan...
Äänet hiljenivät. Kuului vain askelten narskunaa tiellä. Askeleet
etenivät.
Koira palasi jo nurmelle, missä sisarukset ja kihlattu nuori neito
odottivat. Äiti nuorimpien lastensa kanssa lähenivät, hekin. Silloin
kuului yhtäkkiä parahdus:
— Minun sormukseni!
Ja Heini Surpaeus paiskautui suulleen maahan ja alkoi haroa sormillaan
nurmessa. Ja ikäänkuin ei olisi uskonut menetystään todeksi hän
silloin tällöin oikealla kädellään pusersi vasemman kätensä sormia ja
paiskautui taasen nurmeen ja haki. Hänen kasvoillaan oli epätoivo. Hän
tunsi, vaikka hän haki, ettei hän löytäisi.
— Älä ole levoton, rauhoitti häntä eversti-setä. — Sormuksen täytyy
löytyä.
Heini voihkaisi ja kulki sormineen läpi nurmen. Hänen kätensä olivat jo
multaiset. Hän ei nostanut katsettaan maasta.
— Se löytyy, se löytyy! sanoi tuomari, polvillaan maassa
vastasilitettyine vaatteineen, joiden oli määrä kestää koko hänen
ikänsä. — Minä lupaan sinulle, hyvä veljentytär, että se löytyy.
Kuuntele toki kaiken järjen nimessä. Sormus ei ole voinut mennä maan
alle. Se ei ole voinut joutua pois tältä pihamaalta, tältä paikalta.
Täällä ei ole käynyt ketään vieraita.
— Se ei löydy! voihkaisi Heini. — Voi minua onnetonta!
— Seis, kaikki! komensi nyt vuorostaan eversti. — Kukaan ei saa
liikkua. Otetaan asia järjestyksessä. Kenellä sormus viimeksi oli?
Sinä, Letta, sinä sen vedit Heinin sormesta.
Letta saattoi itkultansa tuskin puhua.
— En minä tiedä. Enhän minä ottanut sormusta.
— Älä siinä valehtele, oikaisi hänen sisarensa, — sinä sen otit, mutta
sitten se oli minulla ja olihan se sedälläkin...
— Oli, oli, sanoi tuomari-setä, — ja minä annoin sen Heinille. Pitääkö
paikkansa, Heini?
— Minä annoin sen uudestaan jollekin — kuka sen ottikaan? Voi minua
onnetonta. En koskaan saa sitä takaisin!
— Seis! komensi taasen eversti. — Kuka otti sormuksen Heiniltä? Sinä,
Lulu, sinä näytät niin syylliseltä.
Lulu ei vastannut, ainoastaan haki ja haki.
— Kuuletko, poika, mitä sinulta kysytään.
— Sano, lapseni, kehoitti äiti, — oliko sormus sinulla?
Lulu lakkasi hakemasta ja sanoi suuttuneena:
— Se oli meillä kaikilla, Letalla ja Hertalla ja minulla ja...
— Olisiko Ystävä voinut sen viedä? sanoi Lida jotakin sanoakseen.
— Seis! kehoitti eversti kymmenennen kerran. — Siis te ette kukaan
muista. Koettakaahan kuitenkin miettiä. Selvältä näyttää, että joku
teistä kolmesta on syyllinen. Missä äsken istuitte? Nyt etsitään siitä.
Tehdään strateginen suunnitelma. Jokainen etsii oman terrenginsä. Ei
yli sen. On se ihme ja kumma, jollei sormus löydy.
Heinin silmässä välkähti pieni kipuna toivoa. Täytyihän sormuksen
löytyä.
Kaikki etsivät, kääntäen yksitellen tieltä sekä kuloheinää että nuoria
ruohonkorsia. Heini itse nyhti tantereen paljaaksi maata myöten.
Hän oli hiessä, hän hengitti vaivalloisesti. Kyyneleet sekaantuivat
hikikarpaloihin. Toivo hänen rinnassaan syttyi ja sammui.
— Mutta jos te, tytöt, kuljetitte sormuksen mukananne kun menitte
portille! keksi yhtäkkiä Lida.
Toivo tuikahti jälleen. Etsiminen nurmessa pysähtyi. Tytöt nousivat
nopeasti ja silmät tähdättyinä maahan astuivat he hitaasti porttia
kohden. Eversti sytytti savukkeen ja lähti mukaan.
— Koettakaa muistella: kenellä sormus viimeksi oli. Sinullako, Letta?
Tai sinulla, Hertta? Tai sinulla, Lulu?
Letta rupesi yhtäkkiä juoksemaan, ikäänkuin jokin muisto olisi alkanut
hänessä herätä.
— Katsos nyt, tarttui setä ankarasti kiinni asiaan, — sinä olet varmaan
kuljettanut sormuksen kädessäsi tänne. Kävitkö portin ulkopuolella?
— En! huusi Letta.
— Kävitpä! huusi Hertta takaisin. — Sinä kävit toisella puolella tietä
ja huusit vielä perässäsi Ystävän.
— Mutta sormusta ei minulla ollut! Se on yhtä hyvin voinut olla Lululla
tai Hertalla tai Lidalla...
— Se on valhe! huusi Hertta.
Minulla ei sormus ollut kuin pienen hetken, vakuutti Lulu. — Se ei
ollut minusta mikään kaunis enkä minä ymmärtänyt, miksi siitä pidettiin
niin suurta ääntä.
— Tyhmeliini! sanoi Hertta.
— Jos se on joutunut tuolle puolelle porttia, niin se on mennyttä,
äänteli Heini hiljaa ja tuijotti hiekkaiseen tiehen.
— Ei ole sanottu, koetti Lida lohdutella, — en toki uskoisi, että
Letta, suuri tyttö, on voinut ajatuksissaan kuljettaa sitä tänne. Vai
oletko sen tehnyt? Koeta Jumalan tähden muistella. Etkö näe kuinka
onneton Heini on.
— No näenhän minä. Mutta mitä te kaikki minua syytätte! Olihan siinä
muita. Kaikki katselivat sormusta, kaikkien käsissä se kulki. Mutta
minua te kaikki...
— Ei sinusta tiedä, murahteli Hertta, — sinä olet sellainen, sinä et
tunnusta. Etsit vain sellaisella kiihkolla, että taidat muistella
jotakin. Sinä sen oletkin taitanut hukata.
Ohikulkijat alkoivat nyt kysellä, oliko jotakin kadotettu, ja etsivät
jo mukana. Autoista kääntyivät ihmiset taakseen katsomaan. Korpirastaan
vihellykset helähtelivät jo viilenevässä illassa. Lida kietoi käden
ystävättärensä vyötäisten ympärille ja asteli hänen kanssaan takaisin
huvilalle. He tuijottivat molemmat tiehen, joka oli moneen kertaan
etsitty.
— Sormus löytyy, saat nähdä! kuiskasi Lida.
— Ei, se ei löydy, vastasi Heini eikä enää itkenyt. — Se on minun oma
syyni, mitä minä aina otin sen sormestani ja näytin sitä.
— Se oli niin kaunis, että kaikki tahtoivat sen nähdä.
— Sentähden ohikulkijakin on sen niin helposti huomannut.
— Mutta jos se nyt onkin tällä puolella. Etsitään vielä.
— On jo pimeä. Minä hullu, sormushan oli minun, mitä se kuului muihin
ihmisiin. Jos se olisi ollut tavallinen kihlasormus, niin ei kukaan
olisi sitä kysynyt Nehän ovat kaikki samanlaiset, eihän niissä ole
mitään... Minä hullu, minä hullu!
Vanha täti oli jo poistunut. Äiti kanniskeli keittiöön kahvitarpeita.
Ei kukaan auttanut häntä. Tuomari-setä yhä etsi nurmesta, joka oli
repelöity ja pengottu. Hänen vanha, huolellisesti säästetty musta
pukunsa oli mullassa ja ruohossa.
— Älä sinä sure, hyvä veljentyttäreni, — minä tulen omilla käsilläni
seulomaan mullan tässä puistossa. Sinä saat sormuksesi, koska se on
sinulle niin suuriarvoinen. Tietystikin suuriarvoinen, asian luonnon
mukaisesti, lisäsi hän pelästyen, että taasen oli rikkonut tunnelmaa.
— En saa sormusta takaisin, sanoi Heini hiljaa ja kyynelittä. — Minä
tunnen sen.
Etsijät palasivat meluten portilta. Lulu oli löytänyt kalvosinnapin ja
Letta kymmenenpennin kuparirahan. Eversti-setä julisti juhlallisesti,
että portin tuolla puolen ei sormus ole, sieltä ei enää kannata etsiä.
Ja koska ei se ollut siellä, niin sen täytyy olla täällä.
— Jollei joku ohikulkija ollut sitä ehtinyt ottaa, sanoi tuomari-setä.
— Tietysti edellyttäen, ettei sitä kukaan ole ottanut, vastasi eversti
suuttuneena. — Mutta aika oli niin lyhyt, ettei ole luultavaa... Eikä
ole luultavaa, että sormus yleensä joutui sinne.
— Se se juuri on luultavaa, pani tuomari vastaan. — Sillä täällä ei se
ole. Sormillani olen jo seulonut hiekan. Se ei ole täällä.
Nyt tuli äiti pyytämään päivälliselle. Hänen kasvonsa tuntuivat entistä
kalpeammilta ja tummat hiukset olivat valuneet yli korvien.
— Kaikki käy hyvin, sanoi hän Heinille ja laski kätensä hänen
olkapäälleen.
Lehmusten alla neuvoteltiin yhä minkä ehdittiin. Sedät kiistelivät,
tytöt syyttivät toisiaan. Ihmiset portin takana eivät olleet
hajaantuneet, vaan hakivat yhä. Äiti kutsui uudelleen syömään.
Huomattiin, että puiden alla jo oli pimeä ja että täytyi jättää kaikki
huomiseksi.
Täytyi panna portit lukkoon ja pitää koira ulkona. Yhtäkkiä tuli Lulu
juosten äitinsä luo ja huusi:
— Mutta jos _hän_ on sen ottanut!
Äiti pudisteli multaa hänen valkoiselta kaulukseltaan ja kysyi
hämmästyneenä:
— Kuka hän? Ketä lapsi tarkoittaa?
— Hän setä Enok!
Äiti säpsähti ja pudisti päätään. Hän otti nuorintaan kädestä ja läksi
edellä sisään. Epäilys oli hänessä kuitenkin herännyt. Mutta kuinka
sormus olisi joutunut portin taakse?
Letitsia-täti istui ikkunassa ja parsi sukkia. Hänen työnsä ei koskaan
loppunut. Äiti lähetti lapsen pesemään käsiään ja astui Heinin kanssa
tädin luo.
— Tiedätkö, täti, mitä hän sanoi? kuiskasi hän vanhukselle.
Letitsia Surpaeus nosti katseensa.
— Hän sanoo, että entä jos Enok on ottanut sormuksen. Ajattele.
Silloin loi täti silmäyksen yli pöydän, näki, että ruoka oli pöydässä
ja otti silmälasit silmiltään. Hän katsoi nyt pitkään veljensä vaimoon
ja vastasi:
— Se on joku sinun lapsistasi.
— Kuinka uskallat sanoa niin, vanha täti?
Kun Tekla Surpaeus sitten siinä taisteli suuttumuksen, surun,
epäilyksen ja pelon välillä, nousi täti raskaasti tuolistaan ja otti
Heinin käden.
— Gold gab ich für Eisen — elämä antaa usein kullasta rautaa.
Hän hymyili heille molemmille, äidille ja morsiamelle, alakuloista,
alistuvaa hymyään. He seisoivat katetun pöydän ääressä, joka oli
ajateltu juhlapöydäksi.
— Mitä täti tarkoittaa? kysyi Heini.
— Etkö muista: Gold gab ich für Eisen. Sodan aikanahan kerran kultaiset
kihla- ja vihkisormukset vaihdettiin rautaisiin. Elämä kihlaa meidät
raudalla.
— Kultaa minä annoin raudasta, toisteli Heini. — Elämä kihlaa meidät
raudalla.
Äiti oli paininut kapinoitsevien tunteittensa kanssa ja alkoi hymyillen
määräillä kullekin paikkaansa. Heinin paikka oli tuomari-sedän ja
eversti-sedän välillä.
Ulkona läheni tämän oudon varhaiskevään aurinko veripunaisena laskuaan.
Lintujen laulu raikui toiselta taivaan ääreltä toiselle. Korpirastaan
huilu soi yli muiden äänien. Omenapuiden vasta avautuvat ja tuomien
varisevat kukkaset hohtivat hämärässä. Aidan ulkopuolella törähtelivät
autot nostaen ilmaan tomupilviä. Lentäjä kuljetti päristellen konettaan
yli kaupungin. Niemenkiven huvilan aidan sisäpuolella vallitsi
eristetyn alueen rauha. Rauha oli luonnossa, mutta ei ihmisten
sydämissä.
— Huomenna etsitään uudelleen, julisti eversti-setä. — Me löydämme
sormuksen.
— Jollet saisikaan takaisin kultasormustasi, kuiskasi morsiamelle
Letitsia Surpaeus, — niin älä sure: elämä antaa sinulle kyllä rautaisen.