Uskolliset kristityt.
Kun Emmerich ja Herkules olivat asettaneet joukon aseilla varustettuja
orjia huoneen kaikkien ikkunain viereen, ja ryhtyneet muihinkin
varokeinoihin, meni edellinen enonsa luokse, joka jo oli vähäsen
tointunut säikähdyksestään, ja rohkeampana käveli edes takaisin
huoneessansa, vaikka kalvava suru täytti hänen sydämensä.
"No, rakas enoni", virkkoi Emmerich, "nyt olemme varustetut ensimäistä
rynnäkköä vastaan. Mutta vielä on kysymys siitä, taidammeko hankkia
kylliksi ampumavaroja ja varsinkin ruoka-aineita, nälän hädästä
varjellaksemme nämät sata ihmistä, jotka nyt ovat tänne suljetut".
"Mutta eiköhän nyt enää ole mahdollista päästä pakenemaan?" kysyi herra
Vanderstraten, joka ei laisinkaan voinut tottua siihen ajatukseen, että
vihollinen oli aseilla vastustettava.
Emmerich nosteli hartioitansa. "Onpa jo myöhä", sanoi hän. "Huone on
kaikin puolin saarrettu, etkä taida pujahtaa täältä pois joutumatta
sadoilla myrkytetyillä nuolilla ammuttavaksi. Onhan toki parempi, että
jäät kotiin. Minä takaan, että me kaikki puolustamme sinua viimeiseen
veripisaraan asti."
"Mutta miten on mahdollista ruveta vastarintaan täällä?" valitti herra
Vanderstraten. "Metsä näkyy lähettäneen kaikki asukkaansa meitä vastaan
ja orjistani on varmaankin enin osa karannut."
"Se on totta", vastasi Emmerich. "Ainoastaan noin sata orjaa on
totellut Herkuleen kehoitusta puolustukseen -- mutta ne ovat kaikki
urhoollisia miehiä. Taidolla ja rohkeudella voimme kyllä torjua
vihollisen ryntäyksiä, kunnes meille tulee apu ulkoa. Mutta ruokaa
meiltä ei saa puuttua, sillä nälkä heikontaa käsivarren ja tekee
uskaliaimmankin sydämen alakuloiseksi: Onko täällä ruokavaroja, eno?
"Tässä on vara-huoneen avain", vastasi herra Vanderstraten. "Mene itse
katsomaan, taikka, malta, minä tulen kanssasi."
Molemmat menivät rakennuksen yläkertaan, jossa herra Vanderstraten
avasi erään huoneen oven. Mutta Emmerichin kauhistukseksi ja herra
Vanderstratenin kammoksi olivat hinkalot aivan tyhjät; vähäsen hedelmiä
vaan oli koottu nurkkaan.
"Tämä on Nikolaon teko," huokaili herra Vanderstraten. "Toissa päivänä
pyysi hän minulta avaimen, muka ottaaksensa pari säkkiä riissiä
siemeniksi, ja nyt tuo konna on tyhjentänyt koko huoneen."
"Sitä varmemmin saattaaksensa meitä perikatoon", lisäsi Emmerich
alakuloisena. "Sepä on ikävä juttu, eno. Nyt ei enää auta odottaa apua
muualta, vaan meidän täytyy taistelemalla hajottaa vihollisen rivit,
taikka nääntyä nälkään."
"Tuota katalaa petturia!" tiuskasi herra Vanderstraten. "Missä hän on,
Emmerich? Taivaan nimessä, jos meidän kaikkien täytyy menehtyä, niin
hänen ei suinkaan pidä iloitseman petoksestansa. Toimita hänet minun
kynsiini, niin saat nähdä, enkö sinun puolestasi kosta sille konnalle."
"Minä pelkään, eno, että jo kaikki olemme saaneet kostoa, ja kovemmin
kuin voisimme toivoakaan", vastasi Emmerich vaaleten. "Voi sitä
onnetonta! Oma ilkitekonsa hänen surmaa. Hän on suljettu aarre-holviin
ja vihollisten meitä joka haaralta ahdistaessa en näe mahdolliseksi
häntä pelastaa. Hänen täytyy kuolla pimeydessä, kaiken ihmisavun
puutteessa, yksin, pahan omantuntonsa nuhteitten kanssa, tuskallisesti
janoon ja nälkään nääntyen. Oi Jumala! hirmuisesti sinä rankaiset
jumalattoman kavalat juonet."
"Vieläkö sitä ilkiötä surkuttelet?" huudahti herra Vanderstraten.
"Käykö meidän paremmin kuin hänenkään?"
"Eno, jos meidän täytyy kuolla, niin kuolkaamme kunniallisessa
taistelussa, aseet käsissä ja puhtaalla omallatunnolla", vastasi
Emmerich. "Paitsi sitä on pelastuksen toivo aina meille tarjona, mutta
tuo onneton on välttämättömän surman omana. Me taidamme ehkä pelastua,
sillä ainoasti julmain vihollisten rivit eroittavat meitä vapaudesta.
Mutta hän! Jättiläisenkin voima raukeisi tyhjään tuota rautaporttia
vastaan, saatikka nälästä nääntyvän pahantekijän uupuneet jäsenet."
"Se konna saapi ansaitun palkkansa", tiuskasi herra Vanderstraten, joka
ei saattanut antaa sitä voudille anteeksi, että tämä oli pettänyt
suopean ja hyvänluuloisen isäntänsä. "Älkäämme enää ajatelko häntä,
vaan tuumailkaamme, miten voimme välttää nälkään nääntymistä ja
Maronien myrkytettyjä nuolia. Kuule! tuolla kaikuu hirveä kiljunta --
jo lähenevät -- pelasta minut, Emmerich, pelasta enosi."
Jo ensimäisen kimakan sotahuudon kajahtaessa syöksi Emmerich ulos ja
riensi huoneen puolustajain luo, joidenka lujamielisyydestä ja
urhoudesta heidän kaikkein pelastus kokonaan riippui. Herkules oli
sillä välin tehnyt tehtävänsä mustien veljiensä mieltä rohkaistaksensa.
"Tähdätkää tarkasti", kuuli Emmerich hänen huutavan, "jokainen
tarkoittakoon miestänsä, ja ampukaa vasta sitten, kun ovat likellä
taloa. Ette taistele ainoasti nuoren herran edestä, taistelette myös
uskon ja laupiaan Jumalan puolesta. Jos tappelette uljaasti, niin herra
ei enää vainoo pappia ja kristityitä orjia. Nyt -- ampukaa pojat!"
Pyssyt pamahtivat, tulivirta syöksyi ulos särkyneistä kilisevistä
ikkunoista ryntäävien tiheimpiin joukkoihin ja kuulat levittivät
kuolemaa ja hämmästystä heidän riveihinsä. Kahdeksantoista taikka
kaksikymmentä miestä kaatui, useat haavoitettiin ja loput pujahtivat
peljästyneinä pois ampu-alalta. Herkules nauroi ja huusi: "Jo ovat
saaneet tarpeensa täksi yöksi. Eivät suinkaan tule takaisin ennen kuin
huomeis-aamuna."
Emmerich astui hänen luoksensa ja kiitti häntä osoitetusta innosta,
mutta näytti niin alakuloiselta, että neekeri kohta huomasi sen.
"Pelkääkö herra?" kysyi hän. "Ei ole syytä pelkoon. Vihollinen ei voi
tunkeuda sisään; sillä ammumme kuoliaaksi kaikki, jotka tänne tulevat.
Puolustajamme ovat urhoollisia miehiä."
"Sen tiedän kyllä, enkä minä pelkäisi mitään, jos meidän vaan olisi
taisteleminen noita vihollisia vastaan tuolla ulkona", vastasi
Emmerich, ja lisäsi hiljaa: "ystäväni, tule kanssani enon huoneesen;
minulla on sinulle jotakin sanottavaa, minkä pitää olla muille
salattuna, niin kauan kuin vielä suinkin on mahdollista torjua tuho
päältämme."
Herkules nyykähytti päätänsä, antoi muutamia käskyjä suurimmasta
varovaisuudesta, ja seurasi sitten ystäväänsä huoneesen, johon herra
Vanderstraten jo oli saapunut. Herra parka näytti tuiki toivottamalta.
Kalpein kasvoin, käsiänsä väännellen, makasi hän nojatuolissaan,
milloin kiroten petollista voutia, milloin valittaen surkeata, milt'ei
auttamatonta tilaansa. Emmerich koetti rohkaista mieltänsä, vaikk'ei
hän siinä onnistunut. Herkuleen astuessa sisään ilmoitti Emmerich
hänelle, ett'ei pienellä linnoituksella kovaksi onneksi ollut
ruokavaroja.
"Paha se on kyllä", sanoi neekeri ja näytti sangen arvelevaiselta.
"Nälkäinen mies taistelee huonosti. Mitäpä nyt neuvoksi?"
"Pitää nyt johonkin neuvoon ryhtyä", sanoi Emmerich. "Eikö olisi
mahdollista päästä vara-aittaan ja sieltä hankkia muutamia säkkejä
riissiä?"
Herkules pudisti päätänsä. "On vihollisia joka taholla", sanoi hän.
"Emme voi luikahtaa täältä mihinkään heidän näkemättä ja silloin
tulemme vangituiksi taikka tapetuiksi. Sepä ei ole hyvä."
"Mutta pitää sitä edes koettaa", virkkoi nyt herra Vanderstraten.
"Muuten olemme hukassa."
Herkules kohotti hartioitansa. "Hukassa sekin on, joka lähtee ulos
tästä. Vihollisia on monta ja heillä on tarkka näkö. Emme voi hiipiä
heidän sivutsen. Odottakaa huomiseksi; kenties Maronit lähtevät pois,
kun näkevät talossa olevan urhoollisia miehiä. Jos ei -- niin tehkäämme
ryntäys ja koettakaamme hajottaa heidän rivinsä, onnistukoon sitte tahi
ei. Vaan olkoon miten hyvänsä, niin kuolkaamme kuin miehet."
"Sepä ei laisinkaan hyödytä minua", huokaili herra Vanderstraten.
"Tahdon mieluummin elää niin kauan kuin mahdollista. Oi, Nikolao, miksi
saatoit hyvän isäntäsi näin tuskalliseen tilaan?"
"Herkules ei ymmärrä miten elää ruuatta, taikka päästä tästä pois ilman
taistelutta", virkkoi neekeri.
Emmerich oli sillä alkaa seisonut itsekseen miettien. "Minäkään en näe
muuta kuin kaksi apukeinoa tilassamme", sanoi hän, "ja molemmat ovat
sekä vaaralliset että epävakaisetkin. Sotamiehet, jotka tänä aamuna
lähtivät pois kartanosta, eivät vielä voi olla kovin kaukana.
Yksityinen mies ehkä voisi hiipiä piirittäjiemme rivien läpitse. Jos se
onnistuisi, olisimme pelastetut. Sananviejä saavuttaisi sotamiehet,
nämät palaisivat takaisin avuksemme. Ennen huomeis-iltaa voisivat olla
täällä, ja siihen asti hedelmät varahuoneessa riittävät ravinnoksemme."
"Aivan hyvä", sanoi herra Vanderstraten, "mutta kenpä olisi sellainen
narri, että antautuisi vaaraan joutuaksensa Maronien raadeltavaksi."
"Minä itse, armas enoni", vastasi Emmerich suoraan. "Ilolla annan
henkeni alttiiksi pelastaakseni sinua ja niin monta urhoollista miestä.
Jos tuo yritys onnistuu, niin on hyvä -- jos ei, niin kuolen ilolla,
täytetystä velvollisuudesta hyvällä omalla-tunnolla."
Vaikka herra Vanderstraten oli hyvin itsekäs, ei hän kuitenkaan voinut
olla tätä sisarensa pojan jalomielistä tarjousta hylkäämättä.
Liikutettuna nousi hän seisaalleen ja sulki Emmerichin syliinsä.
"Ei, poikani, se ei saa tapahtua", lausui hän. "Jos meidän nyt kerran
pitää kuolla, niin kuolkaamme yhdessä, enoasi et saa jättää."
"Ei, se ei käy laatuun", sanoi Herkules. "Hyvä herra ei saa kuolla
orjain edestä. Tulee varmaan huomatuksi, kun on valkoinen iho.
Musta-ihoinen rupee vaaralliseen toimeen. Herkules menee". Herra
Vanderstraten katseli neekeriä kummastellen. "Miten?" huudahti hän
"sinä tahdot panna henkesi alttiiksi valkoisen tähden?"
"Miks' ei? Useat mustat ajattelevat samoin kuin Herkules. Kaikki
menevät mielellään kuolemaan herra Emmerichin edestä."
"Hm!" mutisi herra Vanderstraten itsekseen. "Olisinko todellakin tehnyt
mustille vääryyttä, kun pidin heitä kaikkia kiittämättöminä heittiöinä?
Nikolao, Nikolao, jos ovat paremmat, kuin ajattelinkaan, niin sinulla
on siitä suuri edesvastaus; sillä sinähän se olit, joka saatoit minun
epäluuloiseksi heitä kohtaan".
"Nikolao on paha mies, Herkules sen tietää ja toiset myös. Sitä varten
taistelemme herra Vanderstratenin puolesta. Hyvän kristityn ei sovi
olla kostonhimoinen, niin papit meille opettavat."
"Mutta ovatko kaikki neekerit tässä talossa kristittyjä?" kysyi herra
Vanderstraten.
"Kaikki", vastasi Herkules rohkeasti. "Toiset pakenivat, mutta
kristityt jäivät tänne velvollisuuttansa täyttämään ja herran puolesta
taistelemaan. Siitä herra tietää, kuka on kristitty, kuka ei.
Rangaiskaa meitä nyt, jos tahdotte."
"Ei, Jumala varjelkoon", huudahti herra Vanderstraten hämmästyneenä ja
syvästi liikutettuna. "Ne, joita minä vainosin, panivat henkensä
alttiiksi minua puolustaaksensa, ja se mies, jolle minä tein hyviä
töitä ylen määrin, menee minua julmimmille vihollisille kavaltamaan.
Todella, Emmerich, niiltä miehiltä minulla ei ole mitään pelättävää;
sillä joka Herran korkeinta käskyä: 'rakasta vihollisias, tee niille
hyvin, jotka sinua vihaavat ja vainoovat', niin uskollisesti seuraa,
kuin nuo vihatut ja vainotut mustat, se ei voi ryhtyä mihinkään
ilkityöhön, mihinkään petokseen ja uskottomuuteen. Onpa vaan paha, että
näin myöhään tulin tuntemaan heidän hyveitänsä. Jos aikaisemmin olisin
tietänyt kaikki, niin asiat olisivat toisin. Mutta sano veljillesi,
Herkules, että jos kerran tulemme tästä vaarasta pelastetuiksi, tahdon
minä itse antaa teille papin ja rakennuttaa teille kirkon, jossa
vapaasti ja esteittä voitte Jumalata rukoilla. Totisesti, 'hädässä
ystävä tutaan', ja joita hädässä opin tuntemaan, niitä en tahdo
unhottaa vaarasta päästyäni".
Herra Vanderstratenin näin puhuessa säihkyivät Herkuleen silmät, ja
iloissaan huudahti hän: "ei vielä myöhä, Herkules pelastaa kaikki ja
kutsuu sotamiehet apuun. Jos joudun vankeuteen, menee toinen musta,
aina viimeiseen asti".
Herkules oli juuri menemäisillään, mutta tuskin hän oli kääntynyt oveen
päin, kun se äkkiä avattiin ja nuori neekeri töytäsi sisään. "Tulkaa
pian", huusi hän, "Viholliset ryntäävät suurella voimalla".
Herkules ja Emmerich tarttuivat aseisin ja riensivät ulos, mutta herra
Vanderstraten vaipui vapisten tuolille ja huokasi: "Ah! Herra pelasta
meitä, sillä vihollisemme luku on suuri ja heidän voimansa
vastustamaton."
Ulkoa kajahti sillä aikaa mustain kimeä sotahuuto ja kahta kovemmalla
raivolla he hyökkäsivät huonetta vastaan. Luodit vinkuivat heidän
ympärillänsä, mutta vaikka osa ryntääjistä kaatui, ei toiset kuitenkaan
vetäytyneet takaisin. Pieni parvi heistä saavutti oven ja kokosi
maissi-olkia ja muita syttyviä aineita sen eteen, huolimatta pyssyjen
ja kiväärien pamauksista, joiden luodit eivät voineet heitä
vahingoittaa, heidän ollessa aivan likellä huoneen seinää.
"Pitää rynnätä ulos!" sanoi Herkules Emmerichille, joka vast'ikään
turhaan oli laukaissut pistoolinsa rohkeita ryntääjiä vastaan. "Jos
eivät nuo heittiöt muutoin pääse voitolle, niin he sytyttävät huoneen
tuleen ja me joudumme kaikki surman suuhun. Mieluummin Herkules syöpi
paistia, kuin tulee itse paistiksi."
"Rynnäkkö ei meitä auta", väitti Emmerich. "Kun avaamme ovet, tunkeuvat
nuo konnat sisään. Kolo lauma seuraa heitä ja masentaa meidät suurella
luvullaan. Lieneeköhän täällä isoa malkuria?"
"Kyllä täällä malkuri on", vastasi Herkules, "mutta mitä sillä teemme?
Maronit eivät jää seisomaan lävistettäviksi kuin tynnyrit."
"Tuo vaan tänne malkuri, niin saat nähdä mitä sillä tehdään", sanoi
Emmerich.
Herkules juoksi huoneen ylisille, missä säilytettiin joukko semmoisia
työ-aseita, joita ainakin tarvitaan varalta näin yksinäisessä
kartanossa, ja tuli paikalla takaisin, tuoden kaksi malkuria.
"Se on hyvä", huudahti Emmerich. "Sysätkää nyt pian kaikki varustukset
syrjälle."
Tuokiossa oli tämä käsky täytetty, ja Emmerich laski pyssynsä maahan,
kaivaaksensa reiän oveen noin miehen korkuudella.
"Kaivatteko näkö-reikiä?" kysyi Herkules.
"Ei, ampumareikiä", vastasi Emmerich, "jos pistämme pyssynpiiput tähän
reikään, niin vihollisemme pian pötkivät pakoon."
"Oivallista!" huusi Herkules. "Nyt ymmärrän. Tulkaa ampumaan; minä
näytän teille tien."
Nopeasti otti hän toisen malkurin ja muutamissa minuuteissa olivat
ampuma-reiät kaivetut oveen. Piiput pistettiin niihin, pyssyt
paukahtivat, ja ulkona seisovain Maron-neekerein hätähuuto sekä heidän
pakonsa todistivat, että Emmerich oli valinnut oikean keinon
karkoittaaksensa vihollista. Ilman suuretta vaivatta korjattiin
syttyväiset aineetkin pois, ja piiritetyt hengitsivät vapaammin,
päästyänsä niin likeltä uhkaavasta vaarasta joutua tulen saaliiksi.
Tästä huonosti onnistuneesta yrityksestä Maron-neekerien raivo kiihtyi
kahta kauheammaksi. He uudistivat rynnäkkönsä joka haaralta. Nuolet
lensivät tuiskuna huoneen ikkunoita vastaan, joiden takana piiritetyt
olivat asettauneet ja ainoastaan alinomainen kiväärin tuli esti
Maron-neekereitä aivan likelle pääsemästä. Mutta eipä ryntäys
kuitenkaan ollut seurauksitta. Nuolet tunkivat särjettyjen ikkunoitten
läpi huoneisin ja tappoivat taikka haavoittivat kaikki, jotka eivät
huolellisesti pysyneet seinien suojassa. Emmerich näki surulla ja
tuskalla nämä turmiolliset seuraukset ja nuhteli itseänsä siitä, ettei
hän ennen ollut ajatellut parempia suojeluskeinoja. Pian hän kuitenkin
keksi avun tähän. Hän nostatti kaikki kartanon sisä-ovet pois
saranoiltaan ja asetti ne luukuiksi ikkunareikiin. Ampumareikiä
kaivettiin uutterasti ja nuolet kimmahtivat takaisin näistä lujista
ja varmoista turvamuureista. Hetkeksi taistelu taukosi, sillä
Maron-neekerit huomasivat suotta ampuvansa pois nuolensa tappelua
pitkittäessään. He vetäytyivät pensaston taa, ja Emmerich, syvästi
hengähtäen, sai nyt aikaa lausua uskollisille neekereille muutamia
kiitossanoja heidän urhoollisuudestaan ja korjata haavoitetut pois
tieltä. He kannettiin erääsen isoon huoneesen, haavat sidottiin
huolellisesti ja he jätettiin muutaman toverinsa hoidettavaksi.
Kuolleet, sillä niitäkin oli viisi, vietiin alas kellariin ja heidän
hautaamisensa jätettiin tuonnemmaksi parempaan aikaan. Tätä
toimitettuansa meni Emmerich herra Vanderstratenin luo, kertoi hänelle
onnellisesti häädetystä rynnäköstä, ja mainitsi myöskin kiitoksella
orjain uskollisuutta, vakaamielisyyttä ja urhoollisuutta. Hän lausui
senkin toivon, että viholliset, havaittuansa piiritettyjen lujaa
vastarintaa, eivät enää toivoisi menestystä, vaan vetäytyisivät
takaisin metsihinsä.
Herra Vanderstraten kuunteli mielihyvällä näitä kertomuksia, jotka
suuresti virkistyttivät hänen murheellista mieltänsä. Hänen neuvonsa ja
toivonsa oli kuitenkin, että nopea sanansaattaja lähetettäisiin
sotamiesten perään, kutsumaan heitä takaisin, piiritettyjen avuksi.
Herkules, joka oli tullut Emmerichin seurassa huoneesen, tarjoutui
monta kertaa lähtemään vaaralliselle matkalle. Itse asiaa vastaan
Emmerichillä ei ollut mitään sanomista, mutta hän ei olisi mielellään
tahtonut erota Herkuleesta ja ehdotteli sentähden, että kysyttäisiin
vapaa-ehtoisia tähän toimeen. Herkules vastahakoisesti myöntyi, ja
ystävät olivat lähtemäisillään liittolaistensa joukkoon, kun punainen
liekki äkkiä valaisi yön pimeyden ja täytti koko huoneen kammoittavalla
hohteellaan.
"Suuri Jumala, mitä tuo on?" huudahti herra Vanderstraten pelästyneenä.
"Eihän aurinko vielä ole noussut".
Emmerich juoksi ikkunaan ja katsoi ulos.
"Sepä on paha", sanoi hän. "Vara-aittamme on tulen vallassa,
luultavasti hurjistuneiden vihollisten sytyttämänä, jotka ovat
tahtoneet kostaa hengettömille kaluillesi sen, ett'eivät meille ole
mitään voineet. Ja tuolla palaa vanha sokerimylly ja neekerien mökit,
ja Maronit tanssivat niiden ympärillä kuin pahat henget. Hm, sen
vahingon, minkä he tekevät, voisi kyllä palkita, mutta en ymmärrä,
kuinka joku ihminen nyt, kun yö on päivää valoisampi, voisi päästä
vihollisten läpitse. Hylkää se tuumasi, eno. Minä huomaan, että meidän
täytyy kokonaan luottaa itseemme ja Jumalan apuun; sillä pelkkä hulluus
olisi vielä odottaa apua muualta.
"Niin, niin, kyllä sen näen, hukassa olemme!" huoahti herra
Vanderstraten, ikkunasta katsellen kirkkaasti valaistua paikkakuntaa.
"Noiden paholaisten kynsistä emme pääse".
"Viimeinen toivo meillä vielä on jälellä", virkkoi Emmerich.
"Aukaisemme oven, puolet meistä ryntäävät ulos, puhkaisevat vihollisen
rivit ja vielä kerran koettavat päästä tykkiveneisin. Jos vaan
muutamille rohkeille onnistuu tunkea aina niihin asti, niin olemme
pelastetut; sillä tykistön tulta tuo roistoväki ei suinkaan voi kestää,
ja veneiden miehistön ei tarvitse pelätä mitään, kun vaan pysyvät vähän
matkan päässä rannasta. Minä olen valmis johtamaan rynnäkköä, jos
Herkules sillä aikaa ottaa huoneen puolustuksen toimeksensa".
"Herkules tekee kaikki, mitä herra käskee", sanoi neekeri. "Mutta
rynnäkkö sangen vaarallinen, vihollisten luku on suuri, ja veneitä he
varmaan pitävät tarkalla silmällä. Vaikk'eivät Maronit taida tykkejä
käyttää, niin hyvin tietävät, että tykit voivat tulla heille sangen
vaarallisiksi. Jos veneissä ei ole vartioita, niin menkää. Mutta jos
niissä on Maroneja, jääkää tänne. Paras on, että puolustamme taloa,
kunnes apu tulee".
"Vaan mistäpä apu tulisi?" kysyi Emmerich. "Ystävämme ja lähimmäiset
naapurimme asuvat peninkulmien päässä meistä ja sotamiehiä ei ole
odottaminen, jos ei heille voi lähettää sanaa hädästämme. Meidän täytyy
panna kaikki alttiiksi, jos emme tahdo kuolla kuin hiiret loukossa".
"Hyvä", sanoi Herkules, "odottakaa, siksi kuin tulee päivä. Silloin
nähdään, onko veneissä vihollisia vai ei. Sitten ryntäämme ulos, jos ei
vihollinen itsestään lähde pois. Ehkä lähtevätkin päivän tultua, kun
näkevät meidän hyvin puolustavan taloa. Mutta vaara ei ole vielä niin
likellä, että meidän täytyisi panna henkemme ja kaikki alttiiksi".
"Herkules on oikeassa", päätti herra Vanderstraten; sillä hän ei
mielellään tahtonut erota sisarensa pojasta, joka oli hänen paras
turvansa tässä taistelussa.
Emmerich oli kahden vaiheella; sillä tulisella innolla halusi hän
pikaista päätöstä asiassa. Herkules, joka huomasi tämän, sanoi
vakavasti: "jääkää tänne, herra! Huone on tukeva. Tulevana yönä, pimeän
tultua, ehkä voimme puikahtaa vihollisten ohitse. Tätä nykyä vaara on
liian suuri. Odottakaa vähäisen, se on parempi kuin kuolema".
"Koska molemmat väitätte minua vastaan, niin vartokaamme sitte, Jumalan
nimeen", lausui Emmerich. "Suokoon Jumala, ett'emme liian myöhään tule
katumaan viipymistämme".
Hän meni taas ikkunalle ja katsoi ulos. Tuli, jonka Maron-neekerit
olivat sytyttäneet, leveni levenemistään ja valtavat liekit leimusivat
aitoista ja neekerien mökeistä korkealle ilmaan. Savu tulvasi sakeina
pilvinä taivasta kohti, säkenet nousivat rätisten ylös ilmaan ja
putosivat tuli-sateena jälleen maahan. Onneksi hiljainen tuulen viima
käänsi kipinät pois piiritetystä rakennuksesta, niin ett'ei sillä ollut
mitään vaaraa. Liekkien valo oli niin kirkas, että ystävämme selvästi
näkivät koko vihollis-joukon, jotka hurjassa tanssissa heiluttivat
aseitansa, taikka sen mukaan kuin yhä mahtavammin leimuava tulipalo sen
salli, riistivät ja ryöstivät kaikki, mikä oli jonkin arvoista. Herra
Vanderstraten rypisti julmistuneena silmäkulmiansa, havaittuansa tämän
hävityksen. Mutta Emmerich lohdutti häntä, arvellen, että nämät
vahingot pian voitaisiin korjata, kun aarre-aitta vielä oli murtumatta
ja kalliit koneet, joita hän juuri äsken oli kuntoon asettanut,
hävittämättä. "Eikä juuri kumpaisistakaan ole pelkoa", lisäsi hän,
"sillä aarre-aitta on tehty kovista neljäkäskivistä, ja koneet ovat
niin kaukana, että tuo hurja joukko tuskin niistä huolii. Anna heidän
vaan polttaa ja ryöstää. Vara-aittain hävityksen jälkeen tulee heille
pian puute ruokavaroista, ja sitä pikemmin tulee heille pakko siirtyä
takaisin metsihinsä".
Herra Vanderstraten malttoi vähäisen mielensä, ja kun Emmerich oli
Herkuleen kanssa jutellut muutamista yön kuluessa tehtävistä toimista,
sanoi hän aikovansa mennä levolle pariksi tunniksi, ollaksensa täysissä
voimissa päivän valetessa. Jaguarin tekemät haavat kivistivät, ja sitä
paitsi oli hän peräti uuvuksissa kuluneen päivän ponnistuksista ja yön
taistelusta. Hän heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja muutaman minuutin
kuluttua todistivat hänen syvät, säännölliset hengenvetonsa, että hän
todellakin nukkui. Herkules meni pois huoneesta lähteäksensä
puolustajain luo ja valvoaksensa sillä aikaa, kuin hänen valkoinen
ystävänsä kokosi uusia voimia uusiin ponnistuksiin. Herra Vanderstraten
pudisti päätänsä, katseli sisarensa poikaa ja mutisi itsekseen:
"Ihmeteltävä nuorukainen! hän nukkuu, vaikka viholliset riehuvat hänen
ympärillänsä kuin pedot. Voi! jospa minulla olisi hänen suruton
mieli-alansa". Huoaten veti hän nojatuolin ikkunan luo ja katseli
sieltä salaisella vihalla omaisuutensa hävittämistä säälimättömän
vihollisen käden kautta. "Herra, päästä meitä pahasta!" rukoili hän ja
vartosi tuskallisesti aamun tuloa, joka, kuten hän toivoi, oli tuottava
pelastuksen Maron-neekerien hurjasta joukosta.