Päätös.
Loistavana ja heleänä nousi päivän tähti taivaalle ja valaisi
kukoistavan maan. Sen kirkkaat säteet lankesivat moneen ilon asuntoon,
mutta myöskin moneen surun ja hävityksen sijaan. Herra Vanderstratenin
kartanon ympäristöt, jotka vielä eilen kauneudessa komeilivat,
näyttivät nyt sangen surkeilta. Huoneet ja mökit olivat poltetut
poroksi, ja ainoastaan savuavat rauniot osoittivat, missä ne olivat
seisoneet; puutarhan komeat kukat makasivat maahan tallattuina, hyvin
hoidetut kukka-sarat olivat hävitetyt, paalutus-aita osaksi särjetty ja
pirstottu. Viha ja suru täytti huoneesen suljettujen miesten sydämet ja
herra Vanderstraten tuskin saattoi olla lausumatta mielipahaansa
vihollisen julmuudesta. Emmerichkin näytti alakuloiselta, mutta ennen
pitkää hänen huomionsa kuitenkin käännettiin muihin esineisin, jotka
varsinkin tällä hetkellä olivat tärkeämmät kuin tämän surkean
hävityksen katseleminen.
Maron-neekerit näkyivät vielä lepäävän levollisessa unessa. Ainoastaan
muutamat vahdit, joita he olivat asettaneet talon ympärille noin
viidenkymmenen askeleen päähän toisistansa, todistivat, ett'eivät
suinkaan aikoneet luopua piirityksestä eikä antaa piiritetyille
tilaisuutta odottamattomaan rynnäkköön. Kun aurinko pisti makaajien
silmiin, nousivat he sijoiltaan kovalla maalla, oikaisivat jäseniään,
tarttuivat aseisin ja asettuivat ryhmihin. Semminkin yksi noista
joukoista veti Emmerichin huomiota puoleensa ja hän näytti sen
Herkuleellekin, joka hänen kanssansa seisoi ikkunassa, sekä herra
Vanderstratenille. Vaikka väli oli niin pitkä, ett'ei voinut eroittaa
miesten kasvoja, nähtiin kuitenkin selvästi kirjavista höyhen-tupsuista
heidän päässänsä ja muista kiiltävistä koristuksistansa, että he olivat
päällikköjä, jotka todenmukaisesti olivat kokoutuneet keskustelemaan
hankkeistansa piiritettyjä vastaan.
"Pianpa saamme nähdä, mitä tästä seuraa", sanoi Emmerich. "Näitten
miesten päätöksestä riippuu, saammeko hengittää vapaasti vai täytyykö
meidän varustauda uuteen taisteluun. Eikö se ole sinunkin uskosi,
Herkules?"
"Totta kaiketi", vastasi tämä. "Päälliköitä ovat. He käskevät ja muiden
mustain pitää totteleman. Minä luulen, ett'ei heillä enää ole suuri
halu taisteluun."
Herkules todella näyttikin arvanneen aivan oikein. Muutamat päälliköt
erkanivat vähän ajan perästä toisista ja kunkin heidän ympärillensä
kokountui joukko neekereitä. Päälliköt puhuivat heille muutamia sanoja
ja heti neekerit sälyttivät hartioillensa, mitä ikinä oli vähästäkään
arvosta, ja lähtivät kulkemaan metsiin päin. Herra Vanderstratenin
mielestä oli, ikäänkuin raskas kuorma olisi nostettu hänen
sydämeltänsä. Emmerich ilmoitti mielihyvänsä muutamilla iloisilla
sanoilla ja Herkules virkkoi nauraen: "Tuollapa nyt lähtevät romuinensa
ratsuinensa. Eivät tule takaisin pian, luulen minä, kun ei täällä ole
muuta saatavana kuin pyssynluoteja. Tyhmät Maronit. He eivät löydä
aarre-aittaa".
Ystäviemme voiton-riemu oli kuitenkin liian aikainen, ja parempi olisi
ollut, jos olisivat käyttäneet sen hetken jolloin ei kukaan heitä
tarkastanut, tykki-veneitten valloittamiseksi, joka olisi voitu tehdä
aivan helposti ilman taistelutta. Tuskin oli Herkules lausunut
pilkkasanansa niin aarre-aitan puolelta kuului kimeä huuto, ja samassa
vihollis-joukot, jotka jo olivat lähtemäisillään, kääntyivät takaisin
taistelutantereelle. Päälliköt hajosivat joka taholle, iso joukko
neekereitä juoksi alas joelle, ja ennenkuin katsojat tointuivat tästä
asiain muutoksesta, olivat tykit uudelleen vihollisten vallassa.
"Nyt olemme hukassa", sanoi Emmerich ja hänen punaiset poskensa
vaalenivat. "Maronit ovat murtauneet meidän aarre-aittaamme ja
pelastaneet voudin, joka nyt aikoo meille kostaa. Nyt meillä on pahin
peljättävänä".
Vähän ajan kuluttua näkyi vouti tulevan useitten päällikköjen seurassa.
Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja hän kohotti nyrkkinsä isäntänsä
huonetta vastaan. Tuokiossa olivat ryntääjien joukot jälleen
kokountuneet talon ympärille, ja nyt ei enää ollut mahdollista päästä
heistä vapaaksi ilman veristä taistelua. Emmerich ja Herkules luulivat
vihollisen kohta ryntäävän ja ottivat aseet käteensä, puolustaaksensa
edes omaa henkeänsä. Mutta heidän ihmeeksensä pysyivät neekerit
paikoillansa ja monta minuuttia kului, ennenkuin voitiin aavistaa, mikä
tuuma vihollisella oli mielessä. Päälliköt ja vouti lähestyivät nyt
kartanoa. He olivat aseitta, viheriät oksat käsissä, jotka osoittivat
heidän aikovan hieroa sovintoa. Emmerich avasi sentähden ikkunan ja
kysyi heiltä, mitä tahtoivat.
"Tulkaa virran puolelle", vastasi vouti pilkka-naurulla. "Siellä saatte
kuulla, mitä ehtoja teille tarjoomme".
Herra Vanderstraten, Emmerich ja Herkules menivät toiselle puolelle ja
ihan ensimäiseksi näkivät he tykit, jotka epäilemättä voudin käskystä
olivat vedetyt maalle ja käännetyt kartanoa kohden.
"Tuota konnaa!" tiuskasi herra Vanderstraten. "Hänelle tapahtuisi
oikeus, jos ampuisimme hänet kuolijaksi kuin suden, kohta kun hän tulee
näkyviin. Anna minulle pyssy, Herkules!"
"Ei niin, ei niin, eno", pyysi Emmerich. "Nyt hän tulee ilman aseitta,
ja vaikka hän onkin suuri heittiö, niin emme kuitenkaan saa loukata
kunniaamme ja omaa-tuntoamme. Ampua hänet nyt olisi murha. Jätä kosto
hänen ilkeästä petoksestansa Jumalalle, kyllä rangaistus hänet
aikanansa kohtaa. Kuulkamme nyt, mitä hän tahtoo".
"Herra Vanderstraten", huusi vouti, joka mustain päällikköjen seurassa
tuli ikkunan alle. "Kuulkaa minua; minä tarjoon teille helppoja ehtoja,
jos suostutte siihen, mitä me pyydämme. Huoneenne on piiritetty ja sitä
uhkaa kolme tykkiä, jotka saattavat murskata sitä raunioiksi muutamissa
minuuteissa. Olkaa järjellinen ja suostukaa meidän pyyntöömme".
"Ja mikä on tuo pyyntö, petollinen konna, kuin oletkin", vastasi herra
Vanderstraten, joka, vihoissaan voudin ilkeydestä, sai rohkeutta
ilmoittaa ylenkatseensa.
"Emme pyydä muuta, kuin että jätätte sisarenne pojan ja hänen ystävänsä
Herkuleen meidän haltuumme. Muista aarteistanne emme huoli; sillä
aarre-aitta, mihin tuo vintiö Emmerich minut sulki, on jo tyhjennetty,
ja minä olen pitänyt huolta siitä, ett'en joutunut tappiolle aarteita
jaettaessa. Antakaa pois nuo molemmat pojat, joita näen vieressänne,
niin te itse, sekä kaikki orjanne saatte vapaasti lähteä tiehenne.
Älkää kauan miettikö, sillä jos viivyttelette, annan minä merkin
ryntäykseen ja te tulette kaikki huoneen raunioitten alle haudatuiksi".
"Alota sitten taistelu, sinä katala", huudahti herra Vanderstraten
julmistuneena. "Ryöstä hyväntekijältäsi henkikin, kuten jo olet häneltä
omaisuuden ryöstänyt, vaan älä luule minua kunnottomaksi heittiöksi,
joka ystävänsä pettää, niinkuin sinä isäntäsi petit. Tapa vaan meidät,
mutta ole varma siitä, että Jumalan kosto sinun saavuttaa katalassa
voittoriemussasi".
Herra Vanderstraten oli tykkänään muuttunut. Hän, joka ennen
alakuloisena vaikeroitsi ja voivotti, tunsi nyt itsessään rohkeuden,
jota ei kuolemakaan säikäyttänyt, ja jonka hänen päätöksensä puolustaa
Emmerichiä oli synnyttänyt. Hänen vihansa voudin kurjasta petoksesta ja
kostonhimosta ja vielä enemmän hänen harminsa siitä ilkityöstä, johon
häntä vaadittiin, saattoivat hänet unhoittamaan kuolemankin pelkoa.
Mieluummin hän toki tahtoi kuolla, kuin uhrata tuon nuorukaisen,
jota hän päivä päivältä oli oppinut yhä enemmän rakastamaan ja
kunnioittamaan. Enemmän kuin kuolemata pelkäsi hän paitsi sitä käyttäitä
ilkeästi ja nyt astui hän rohkeasti pois ikkunan luota, sillä
osoittaen, ett'ei hän huolinut sen enemmästä keskustelusta.
Julmuus, viha, kostonhimo, kaikki nämä himot vaihtelivat voudin
kasvoissa, joka huomasi peräti pettyneensä toiveissaan. Purren hammasta
kääntyi hän pois ja antoi paikaltansa liikkumatta merkin yleiseen
rynnäkköön. Tykkien miehistö viritti sytykkeensä; kolmasti leimahtivat,
kolmasti pamahtivat laukaukset kuin ukkosen jyrinä ja rautaiset luodit
sattuivat huoneen tukeviin muureihin, murtaen niitä niin, että huoneen
perustus tärisi. Samassa hyökkäsivät Maron-neekerit joka taholta
hirveällä sotahuudolla esiin; heidän nuolensa lensivät tuiskuna
jokaista pienintäkin aukkoa vastaan. Huoneesta pamahtivat uskollisten
orjain pyssyt ja kiväärit, orjain, jotka ennen tahtoivat kuolla
taistelussa, kuin heittää nuoren herransa ja hänen ystävänsä
vihollisten käsiin. Emmerich yksin ei ottanut osaa taisteluun eikä
sormeakaan liikuttanut puolustukseensa. Hän ei tarttunut kivääriin,
vaan sitoi valkoisen liinan seipään nenään ja viittasi sillä voutia,
joka juuri parhaillaan puuhasi tykkien uudesta lataamista, tulemaan
hänen luoksensa.
"Malttakaa", sanoi hän heleällä, raikkaalla äänellään, joka kaikui yli
sotahuudon. "Älkää suotta tappako itseänne, vaan kuulkaa minua".
Vouti seisahtui toimessaan, heitti raskaan kuulan, jonka hänen juuri
piti pistämän tykin suuhun, maahan, ja lähestyi, riemu-hymyily
huulillaan, ikkunata, jossa Emmerich seisoi jotenkin vaaleana, mutta
ilosta ja rohkeudesta säihkyvin silmin.
"Suostutteko ehdotukseeni?" kysyi vouti.
"Kyllä, puoleksi", vastasi Emmerich. "Itseni annan teidän käsiinne,
estääkseni enempää veren-vuodatusta. Tehkää minun kanssani mitä
tahdotte, mutta ystäväni hiuskarvaankaan ette saa kajota".
"Suostutaan", huusi vouti ja antoi merkin taistelun keskeyttämiseen.
Neekerit vetäytyivät kaikkialla pois kartanosta. Herra Vanderstraten
syleili kuoleman tuskissa sisarensa poikaa ja rukoili häntä, ett'ei hän
henkeänsä uhraisi. Mutta Emmerich pysyi järkähtämättömänä.
"Minä yksin, ehkä viaton, olen syy tähän taisteluun", sanoi hän, "ja
katala kunnoton ihminen olisin, jos sallisin sinun, armas enoni, ja
kaikkien näiden uskollisten miesten sen kantta joutua perikatoon.
Parempi on, että yksi joutuu uhriksi, kuin että satoja viattomia
surmataan, ja paitsi sitä olisi varma kuolema minulle kuitenkin
tarjona, joskin sitä pelkurina odottaisin tämän muurin takana. Kauan
nämä muurit eivät voi kestää tykkien hävittäväisiä kuulia; laske minut
siis menemään, enoni, ja muista minua aina ystävyydellä. Jää hyvästi,
Herkules! Pyydä voittaa sama sija enoni sydämessä, joka minun kuolemani
kautta jää tyhjäksi, ole hänelle uskollinen ystävä, niinkuin olit
minullekin. Jääkää hyvästi te, kaikki, ystäväni uljaat, mielelläni
kuolen pelastaakseni teitä".
Vielä kerran syleili Emmerich enoansa, puristi mustan ystävänsä kättä
ja hyppäsi, ennenkuin kukaan saattoi sitä estää, ikkunasta maahan.
Vakavilla askelilla lähestyi hän voutia, sanoen: "tässä olen,
petollinen konna; tee nyt minulle, mitä pahinta voit, minä en sinua
pelkää, minä nauran sinun vihallesi ja vielä viimeinen silmän-iskuni on
ilmoittava, kuinka syvään sinua ylenkatson".
Vihan vimmasta karjuen veti Nikolao veitsen vyöltänsä ja hyökkäsi
Emmerichiä vastaan, joka häntä odotti paikaltansa liikahtamatta. Mutta
ennenkuin hurjistunut vouti ennätti antaa nuorukaiselle kuoleman
piston, asettui eräs musta mies rivakasti hänen eteensä, nosti
kätensä ja sanoi levollisesti, mutta valtiaan arvoisuudella: "tämä
valkea-ihoinen on minun. Hän on Banun suojassa, ei kukaan saa häneltä
hiuskarvaakaan katkaista".
Vihasta vaaleten väistyi vouti uhristansa ja tuijotti Maron-neekerien
päällikköä tiikerin silmillä. Mutta eipä uskaltanut kohottaa kättänsä
häntä vastaan; sillä Banua ympäröitsivät hänen urhoolliset sotilaansa,
jotka epäilemättä hirveällä tavalla olisivat kostaneet heidän
päällysmiehensä kuoleman. Nikolao hillitsi raivoansa ja sanoi vihasta
vapisevalla äänellä: "Minkä tähden Banu asettautuu minun ja uhrini
väliin. Banu rikkoo suostumuksen, jonka olen tehnyt hänen kanssansa
uskottujen miesten kautta. Minä lupasin jättää Banun käteen
valkea-ihoisen aarteet, ja Banu lupasi minulle valkean herran, joka on
minua solvannut, herjannut ja lyönyt. Missä on Zamba, että hän minun
sanani vahvistaisi?"
"Valkea-ihoinen puhuu totta", sanoi eräs neekeri kääntyen Banun
puoleen. "Valkea herra kuuluu hänelle. Banun täytyy pitää sanansa
pahallekin miehelle, kun sana kerran on annettu".
Toivo vieläkin saada kostonhimoansa tyydyttää väänsi voudin kasvot
ilkeän näköisiksi ja veitsi kohossa läheni hän uudestaan Emmerichiä,
joka käänsi ajatuksensa Jumalaan, luullen viimeisen hetkensä tulleen.
Mutta Banu kurotti vieläkin kerran kätensä Emmerichiä kohden ja sanoi
korkealla äänellä: "valkoinen herra on Banun suojan alla; joka häneen
rupee, pitää kuolla".
Sillä välin oli muitakin päälliköitä kokoutunut Banun ja voudin
ympärille, jotka pyysivät selitystä edellisen kummalliseen käytökseen.
"Banun pitää puhua", sanoi neekeri maansa kielellä. "Tämän valkoisen
nuorukaisen Banu tapasi metsässä ja tahtoi hänet tappaa. Mutta Gingan
pyhä taikakalu pelasti hänen. Hän on mustien ystävä ja Banu lupasi
hänelle suojelusta. Hän antoi hänelle kolme sulkaa ruunustaan. Jos Banu
olisi tietänyt hänen olevan sen, jonka verta tämä mies janosi, ei hän
suinkaan olisi lähtenyt ulos metsistä muuten kuin tätä valkoista
suojelemaan. Tämän minä lupasin, ennenkuin suostuin voudin pyyntöön, ja
Banu on sanansa pitävä. Tämä nuorukainen ei saa kärsiä vähintäkään
henkensä eikä omaisuutensa puolesta. Kantakaa siis ryöstetyt aarteet
siihen takaisin, mistä olette ne ottaneet ja valmistautukaa lähtemään
takaisin saloille. Älkää viivytelkö. Banu on puhunut".
Vaikutus tästä Maron-neekerien ylimmäisen päällikön puheesta ei ollut
aivan hänen tarkoituksensa mukainen. Neekerit kyllä olisivat jättäneet
valkoisen nuorukaisen ahdistamatta, jopa häntä puolustaneetkin Nikolaon
vihaa vastaan; mutta se, että heidän piti jättää takaisin ryöstetyt
aarteet, herätti heidän rajuissa sydämissänsä kapinan hengen. Sekava
tohu kuului ja Banun solakka väkevä vartalo kohosi hallitsevana muitten
yli.
"Totelkaa", sanoi hän kovalla, voimakkaalla äänellä. "Banu sen tahtoo".
Mustat olivat kahden vaiheella. Ääniä kuului: "Älkää häntä totelko, hän
on valkea-ihoisten ystävä, eikä saa enää olla päällikkömme. Emme huoli
hänen lupauksistaan, lyökää hänet maahan".
"Lyökää hänet maahan!" huusi voutikin ja ryntäsi veitsi suorana vihatun
nuorukaisen suojelijaa vastaan.
Banun mustat silmät iskivät tulta. Mutta hän ei nostanut kättänsä
henkensä puolustukseen, vaan huusi mahtavalla äänellä: "lyökää hänet
maahan! hän on teidän päällikköänne solvannut".
Ei yksikään käsi liikkunut voutia vastaan, ei yhtäkään jousen jännettä
jännitetty, ei yksikään nuoli suhissut päällikköä kostamaan. Mutta
häntä itseä hätyytettiin joka taholta, ja harvoille uskollisille oli
sangen vaikeata esimiestänsä puolustaa.
Kiivas tappelu syttyi silmänräpäyksessä. Banu kohotti kirveensä
kapinallisia sotureitansa vastaan, ja hänen hurja huutonsa tulistutti
uskollisten seuralaisten sydämiä erinomaiseen urhoollisuuteen.
Emmerich otti aseen käteensä, asettautui Banun viereen, ja tunki hänen
sivullansa rohkeasti vihollisten neekerien joukkoon, samassa kun
Nikolao vouti teki erinomaisia ponnistuksia saavuttaaksensa nuorukaista
ja rusentaaksensa hänen päänsä kirveellä.
Vaikka Banun seuralaisten rohkeus ja kuoleman ylenkatse oli sangen
suuri, oli heidän lukunsa kuitenkin liian vähäinen vastustamaan
vihollisen sata kertaa suurempaa voimaa. Vaan tulipa apu, jota Banu,
yhtä vähän kuin Emmerich, olivat voineet aavistaakaan. Ovi piiritettyyn
huoneesen, joka nyt oli jätetty huomiotta, auaistiin ja joukko
piiritettyjä, Herkules ja Vanderstraten etunenässä, syöksivät siitä
ulos, ja samassa lauaistiin neekerien pääjoukkoa vastaan. Nämä
säpsähtivät. Mutta Emmerich, uusien toiveiden vallassa, huusi
iloissaan: "eteenpäin ystäväni, voitto on meidän."
Tuokiossa olivat kiväärit uudelleen ladatut, ja toisen yleisen
laukaiseman kuulat tekivät tuhoa vihollisten riveissä. Samassa kaikui
heidän takanansa kimakka hurra huuto ja jälleen kuului kiväärin
pamauksia, kenenkään tietämättä, mistä ne oikeastaan tulivat.
Muutamassa silmänräpäyksessä oli arvoitus selitetty. Oikealta sekä
vasemmalta puolelta tuli sotamies-joukkoja esiin ja yhdistyi siihen
joukkoon, jonka keskellä Emmerich taisteli. Mustat viholliset
havaitsivat olevansa joka puolelta piiritettyinä. Äkillinen pelko sai
heissä vallan. Kimeästi huutaen viskasivat he aseensa pois ja pötkivät
pakoon. Ikään kuin mustat varjot puikahtivat he sotilasten rivien
läpitse ja olivat muutamissa minuuteissa pois luotien kantamalta.
Kokipa vouti Nikolaokin paeta. Tuskin oli hän ennättänyt lähimmäisen
lehdikön rinteesen, jossa luuli olevansa hyvässä turvassa, niin eräs
sattumalta lauaistu luoti sattui häneen ja hän vaipui maahan. Tämä
tapahtui samassa silmänräpäyksessä, kuin Emmerich ja herra
Vanderstraten vaipuivat toistensa syliin ja Herkules riemueli: "voitto
on meidän ja herra elää, voudista ja hurjista Maron-neekereistä
huolimatta."
Kun eno ja sisaren poika olivat vaihtaneet muutamia iloisia sanoja,
riensivät he upsierin luo, joka niin onnellisesti oli oikeaan aikaan
saapunut sotajoukollaan heidän avuksensa, ja saivat häneltä kuulla,
että edellisenä yönä eräs karkuun päässyt orja oli rientänyt hänen
peräänsä ja kiihkeästi pyytänyt häntä piiritettyjä auttamaan.
Riento-marssissa olivat he palanneet takaisin ja tavattuansa vihollisia
ja ystäviä käsikähmässä eivät tienneet mitään parempaa neuvoa kuin
sekaantua taisteluun, siten tuottaaksensa sille pikaisen ja onnellisen
päätöksen.
"Ja missä on se uskollinen orja, joka kutsui teitä takaisin?" kysyi
herra Vanderstraten.
Nuori neekeri astui esiin ja kumartui hymyillen ankaralle isännällensä,
joka katseli häntä ystävällisesti. "Näethän, sisareni poika, että
minulla on uskollisia neekereitä, jotka eivät ole kristityitä", sanoi
herra Vanderstraten.
Emmerich hymyili ja kysyi nuorelta neekeriltä: "sanoppas Pompejo,
keneenkä sinä uskot?"
"Minä uskon hyvään Jumalaan taivaassa ja Jesukseen Kristukseen, joka on
kuollut neekeri raukkojenkin edestä", vastasi Pompejo vähän
pelkääväisesti katsellen ankarata isäntäänsä.
Mutta herra Vanderstraten ei ensinkään näyttänyt närkästyneeltä, vaan
hyvin kummastuneelta, ja sanoi: "Totisesti, sisareni poika, minä näen
yhä selvemmin, että olin antanut surkeasti pettää itseni. Mutta,
lapset", lausui hän, kääntyen neekerien puoleen, "jos olette minulle
osoittaneet uskollisuutta ja mielisuosiota, niin tahdon minäkin
puolestani näyttää teille, ett'en ole kiittämätön. Minä lahjoitan
teille vapauden ja niin paljon maata jokaiselle että hän saattaa siinä
rakentaa itselleen majan ja hankkia elatuksensa hedelmällisestä maasta.
Tahdon vielä pitää huolen siitäkin, että saatte papin, joka opettaa
teitä Kristin-uskossa, ja kirkon, jossa saatte rukoilla."
Neekerien riemu-huudot kaikuivat, Emmerich syleili enoansa ja riemueli:
"Jumala olkoon kiitetty, joka lähetti Maronit niskoillemme; sillä nyt
näen selvästi, mikä hyvä eno minulla on."
"Ja minä, mikä hyväsydäminen, uskollinen sisarenpoika minulla on",
sanoi herra Vanderstraten naurahdellen. "Jumalan kiitos, että Hän on
johtanut kaikki meidän hyväksemme. Mutta mitenhän tuon ilkeän petturin,
Nikolaon, on käynyt?"
"Jos näen oikein, laahataan hän tuossa juuri tänne", vastasi Herkules.
"Nyt on tuomio langetettava, ja ankarakin", sanoi herra Vanderstraten.
"Tuokaa hänet tänne."
"Jumala on hänen tuominnut", sanoi Emmerich vakavasti. "Henki on jo
eronnut ruumiista."
Herra Vanderstraten kumartui voutia katselemaan ja huomasi kohta, että
Emmerich oli nähnyt oikein. Liikutettuna sanoi hän: "Tämä on Jumalan
sallimus. Nikolao tuli tänne tappamaan, ja katso, kuolema jatkui hänen
omaan sydämeensä. Näin kostaa Herra niille, jotka ovat pahat ja
kavalat. Mutta rauha hänen tomullensa! Kuollutta meidän ei pidä
tuomita; sillä Hän, joka on meitä korkeampi, on hänen tekojansa
punnitseva ja lausuva tuomion viisaudessaan."
Voudin ruumis vietiin pois ja Emmerich kääntyi nyt Maron-neekerien
päällikön, Banun, puoleen, jota hänen oli kiittäminen hengestään. Hän
kiitti häntä sydämellisesti, tarjosi hänelle lahjoja ja käski hänen,
uskollisten seuralaistensa kanssa, jäädä asumaan herra Vanderstratenin
kartanoon, jossa pidettäisiin huoli heidän toimeentulostaan; sillä jos
hän palaisi metsihin, täytyisi hänen pelätä kansalaistensa kostoa.
Mutta Banu vastasi korskealla naurulla: "Banu ei pelkää heitä; he
pelkäävät Banua. Banu on heitä rankaiseva kapinasta. Hyvästi, valkea
mies! Banu jääpi vapaaksi ja lähtee pois."
Hän pudisti Emmerichin kättä ja oli muutamassa silmänräpäyksessä
kadonnut uskollisten seuralaistensa kanssa. Melkein ikäväksensä näki
Emmerich hänen lähtevän.
"Jalo sydän sykkii tuon mustan miehen rinnassa", lausui hän. "Hän on
todellakin ansainnut, että orjia hänen tähtensä kohdeltaisiin
lempeydellä."
"Minun kartanossani ei kenelläkään tästä lähtien pidä oleman syytä
valittaa liian ankaraa kohtelemista", vastasi herra Vanderstraten.
"Minä tahdon olla orjilleni hyvänsuopa ystävä enkä enää kova
käskynhaltija."
"Heidän uskollisessa rakkaudessaan sinä olet saava palkintosi,
hyvä enoni", huudahti Emmerich. "Tämänhän olet varsin selvästi
tänäänkin saanut kokea, ja pian tulet vakuutetuksi, että mustain
kristittyjen joukossa on yhtä monta jaloa ja uljasta ihmistä kuin
valkea-ihoisissakin, joidenka ylenkatseen alla he nyt huokaavat. Usko
Jumalaan ja hänen käskyjensä täyttäminen tekee meitä totisiksi,
oikeiksi ja uskollisiksi ihmisiksi, olkoonpa ihomme musta, punainen
taikka valkoinen."
* * * * *
Seuraavana päivänä havaittiin, että Maron-neekerien tekemät hävitykset
aivan helposti voitiin korjata. Muutamain viikkojen kuluttua olivat jo
poroksi poltetut pienemmät huoneet ja mökit uudestaan rakennetut ja
epäjärjestykseen joutuneet puutarhan sarat asetetut entiseen kuntoonsa.
Ylipäänsä ei mitään tuntuvampaa vahinkoa ollut tapahtunut, ja
tähdellisin osa aarteistakin, kulta ja kalliit kivet, jotka olivat
olleet särjetyssä holvissa, löydettiin voudin taskusta, joka viekkaasti
oli haalinut ne itselleen, ennenkuin hän vei Maronit sinne.
Karanneet ja hajotetut orjat tulivat pian takaisin, eikä herra
Vanderstratenilla ollut syytä valittaa mitään erinomaista tappiota.
Kuitenkaan hänessä ei enää ollut entistä tyytyväisyyttä ja
mieluisuutta. Sekä hänen valveella ollessaan että unessakin väikkyivät
Maron-neekerit alinomaa hänen edessänsä ja usein hän surusilmin katseli
sinisiä vuoria, joiden rotkoissa, metsissä ja laaksoissa pelätyt
viholliset asuskelivat. Kuinka helposti voisi tapahtua, että uudestaan
hyökkäisivät lymypaikoistaan, himoten hänen aarteitansa ja uhaten häntä
hirveillä myrkytetyillä nuolillaan!
"Poikani", sanoi herra Vanderstraten eräänä päivänä Emmerichille. "Onko
todellakin aikomuksesi lähteä takaisin Eurooppaan?"
"On todellakin, semminkin, jos sinä päättäisit seurata minua", vastasi
Emmerich hymyillen. "Sillä minä en hennoisi jättää sinua yksin
vihollistesi, Maron-neekerien, käsiin."
"No niin, poikaseni, lähtekäämme molemmat", lausui eno Vanderstraten
vakavasti. "Minä en paljon luota rauhanliittoon noitten metsäläisten
kanssa, ja Banu ystävämme on kuolevainen, niinkuin muutkin ihmiset.
Olen tavannut ostajan kartanolleni. Koettakaamme siis Jumalan nimeen
vielä kerta, miten tuolla vanhassa maassa käy eläminen."
"Mutta totta kai Herkuleskin tulee kanssamme, eno?"
"Tulee kaiketi, jos hän vaan itse tahtoo."
"Taidammehan jo ensi viikolla lähteä matkalle!" riemuili Emmerich.
"Pois, pois, tästä helteen ja auringonpaahteen maasta rakastettuun
kotimaahan, armaan äidin syliin. Miten hän on riemuitseva, jos tulet
kanssani!"
Viikkoa myöhemmin purjehtivat herra Vanderstraten, Emmerich ja Herkules
Amerikan rannoilta ja ennättivät kuuden kuukauden matkan perästä
onnellisesti Saksanmaahan. Täällä herra Vanderstraten viihtyi hyvästi,
niin kauvan kuin kesä kesti. Hänestä tuntui helle vähän lauhkeammalta
kuin Surinamissa, jossa se usein oli häntä rasittanut; puut eivät
olleet vähemmän vihannat, eikä niiden siimekset vähemmän viileät kuin
sielläkään, jotta hän ei suuresti kartanoansa ikävöinyt. Mutta kun
talvi tuli jäineen, lumituiskuineen, ja hänen täytyi pysyä lämpöisen
uunin ääressä, eikä silmänsä enää nähneet muuta viheriätä, kuin kukat
kasvi-huoneessa, rupesi hän nurisemaan, ja milt'ei katunut vaihtaneensa
kuuman maansa Saksan kylmään ilman-alaan. Emmerich ei virkannut siihen
mitään, antoi vaan enonsa kauvan aikaa mielensä mukaan murista ja
marista. Mutta, kun tämä kerran rupesi liian tuittupäiseksi, sanoi hän
hymyillen: "no, eno, millä tahdot mieluummin olla piiritetty, lumella
ja pakkasella, vai Maron-neekereilläkö?"
Herra Vanderstraten ensin närkästyi, mutta rupesi sitten nauramaan.
"Ei, poikaseni", sanoi hän, "Saksan maan talvi on minulle toki
rakkaampi kuin nuo verenhimoiset, mustat metsäläiset vuoristossa.
Älkäämme enää puhuko siitä."
Siitälähin herra Vanderstraten ei enää nurissut, vaan suostui pian
uuteen tilaansa, jossa hän vielä eli monta vuotta aivan tyytyväisenä.
Oikeaan aikaan tehty muistutus Maron-neekereistä oli iäksi päiviksi
poistanut hänen halunsa mennä takaisin Surinamiin, eikä hän milloinkaan
enää ajatellut purjehtimista meren yli.
Näin oli nyt kaikkien käynyt hyvin: herra Vanderstratenin, jonka ei
enää tarvinnut pelätä Maron-neekereitä; jalon Emmerichin, joka nyt
taisi olla oikeana tukena äidillensä; ja myöskin Herkuleen, joka piti
valkoisen ystävänsä pysyväisen rakkauden ja mielisuosion suurimpana
onnenansa.
Eipä merentakaisten mustien kristittyjenkään käynyt pahemmin. Heidän
uskollisuutensa muuttui sananlaskuksi ja heidän hyvä käytöksensä teki
heidät mainioiksi muiden neekerien joukossa. Harvat ne maanviljelijät
olivat, jotka eivät seuranneet herra Vanderstratenin esimerkkiä.
Useammat antoivat orjillensa opetusta kristin-uskon lempeässä opissa,
eikä milloinkaan kuultu, että olisivat sitä katuneet. Kristityt orjat
olivat uskollisimmat, rehellisimmät ja ahkerimmat koko Surinamissa ja
heissä toteutui taasen, että kristin-oppi on ainoa menestystä tuottava,
ainoa, joka saattaa siunauksen joka paikkaan, missä sen ikuisille
totuuksille on taipuvaisia sydämiä, missä sen autuuttavaista oppia
ilolla seurataan, ja missä sen viisaat säännöt kestäväisyydellä
täytetään. Sillä, _joka uskoo Jumalan sanan, se pitää käskysanat_.