Rynnäkkö.
Oli jo lähes sydän-yö, kun Emmerich ja Herkules saapuivat kartanolle.
Heidän ihmeeksensä oli herra Vanderstraten vielä valveilla ja hänen
kasvonsa loistivat ilosta, kun hän näki molempain nuorukaisten astuvan
sisään hänen kammariinsa.
"Jumalan kiitos, että olet jälleen täällä", huusi hän Emmerichille.
"Totisesti, poikani, jos et niin hartaasti olisi minua pyytänyt
pitämään retkeäsi vuoristoon salassa, niin olisin jo lähettänyt kaikki
orjani sinua hakemaan. Missä taivaan nimessä olet aina tähän asti
oleskellut? Ja, luulenpa sinun olevan haavoitetunkin. Joudu, Herkules,
mene tohtoria hakemaan ja..."
"Malta, malta, enoseni!" keskeytti häntä Emmerich. "Ei haavasta ole
lukua, silla Herkules on sen jo ruohoilla sitonut. Eipä nyt enää
olekaan aikaa sitä ajatella, sillä minulla on kummallisia asioita
sinulle kerrottavana."
Enon täytyi mukautua siihen ja Emmerich kertoi aivan tarkalleen
edellisen päivän tapahtumat. Herra Vanderstraten kuunteli häntä
hämmästyneenä, milloin vihasta punehtuen, milloin pelosta ja tuskasta
vaaleten.
"Nyt olemme hukassa!" huudahti hän, kuultuansa kaikki, ja kulki
pitkillä askeleilla edes takaisin kammarissaan. "Mutta, poika", sanoi
hän, äkisti kääntyen Emmerichin puoleen, "ethän pilkanne minua? Sitä en
kärsi! Minä tiedän, ett'et ole hyvässä sovussa voudin kanssa, ja
niin..."
"Enoni, luuletkos todellakin minua valhettelijaksi ja panettelijaksi?"
huudahti Emmerich murheellisena. "Vaan jos minua uskot, taikka olet
uskomatta, niin olet pian saava todistuksia siitä, että olen puhunut
totta. Maron-neekereitä ei tarvitse kauvan odottaa, ja heidän
hirmutöitänsä tiedät sinä paremmin kuin minä."
"Niin, taivaan nimessä, se on totta", huudahti herra Vanderstraten.
"Anna perätön epäluuloni anteeksi, äläkä luovu vanhasta enostasi
hädässä. Nuo koirat ovat hurjat kuin paholaiset ja nopeat kuin salama.
Ennenkuin voimme sitä aavistaakaan, ovat he niskoillamme. Mutta eihän
toki! sinä olet varmaan erehtynyt. Nikolao on uskollinen, olen aina
kohdellut häntä hyvin, en voi uskoa että hän olisi minua niin ilkeästi
pettänyt."
"Jos enemmän luotat häneen kuin omaan sukulaiseesi, niin et ole enää
autettavissa, eno. Tule Herkules, tehkäämme, mitä meihin tulee,
kunnollisesti vihollista vastustaaksemme. Milloinka luulet heidän
rupeevan rynnäkköön?"
"Voivat tulla huomenna, voivat tulla vielä tänä yönä", vastasi neekeri.
"Heistä ei koskaan voi olla turvassa. Aivan kuin herra sanoo, nopeat
kuin salama ja hurjat kuin pedot."
Riitaisat tunteet liikkuivat herra Vanderstratenin povessa. Pelko
ahdisti häntä; mutta hän ei kuitenkaan voinut luulla voutiansa
petolliseksi, joka niin monta vuotta ja, kuten hän luuli,
_uskollisesti_, oli häntä palvellut. Toiselta puolen taas rakastetun
sisarenpojan sanat syvästi todistivat, että vouti oli petturi. Mitä
hänen piti tekemän? Hyvä keino johtui hänen mieleensä. Hän päätti
paeta, kiireesti, nopeasti, ja viedä mukanansa niin paljon tavaroitaan,
kuin hän suinkin suuretta vaivatta voisi kuljettaa.
"Niin, paetkaamme," huudahti hän; "paetkaamme, sisareni poika! Kun nuo
ilkiöt tulevat, niin tapaavat pesän tyhjänä; polttakoot sitten huoneet
ja hävittäkööt viljelysmaat. Semmoisia vahingoita voidaan palkita;
mutta kun henki kerran on ruumiista lähtenyt, niin ei se sinne enää
milloinkaan palaa. Pako on ainoa pelastuksemme, jos Nikolao todellakin
on pettänyt meitä."
"Mutta nuo kalliit koneet", huudahti Emmerich, "kaunis huoneesi komeine
huonekaluineen, sokeri, kahviviljelyksesi, jotka ovat lannoitetut
neekeriesi hiellä, ja itse neekerisi, jotka varmaan tulevat tapetuiksi,
jos jätämme heidät oman onnensa nojaan -- ei, enoni, parempi on
taistella urhoollisesti kuin pelkurina pötkiä pakoon. Metsäläinenkin
suojelee mökkiänsä ja sinä jättäisit kallis-arvoisen omaisuutesi
vihollisten ryöstettäväksi. Ei niin, eno, vaan taistelkaamme!"
"Mutta mitä me kolme voimme noille vimmatuille, veren- ja
saaliinhimoisille pedoille, jotka sadottain karkaavat päällemme?"
huudahti herra Vanderstraten epätoivossa.
"Me kolme kyllä olisimme liian heikot rynnäkköä vastaan", vastasi
Emmerich. "Mutta onpahan sinulla yhtä monta sataa orjaa, kuin
vihollista. Anna heille aseita, lupaa kohdella heitä leppeämmin, enkä
epäile ensinkään, että urhoollisesti edestäsi tappelevat. Herkuleskin
sitä vakuuttaa."
"Herkules ei tiedä, taistelevatko kaikki", puhui neekeri. "Mutta
tietää, että useat taistelevat. Toiset tulevat jälestä, kun heidän on
pakko taistella oman nahkansa puolesta."
"Ja kukapa tarttuisi aseisin minun tähteni?" kysyi herra Vanderstraten.
"Kaikki, jotka uskovat hyvään Jumalaan", vastasi neekeri
teeskentelemättä, mutta arvokkaasti. "Hyvä pappi opettaa heitä
rakastamaan heidän isäntäänsä, vaikka isäntä olisikin kova. He
tahtoisivat mielellään ansaita herran rakkautta. Jos herra lupaa olla
heitä vainoomatta, jos herra antaa heille luvan rukoilla hyvää Jumalaa,
niin he tappelevat ja taistelevat herran edestä viimeiseen veripisaraan
asti. Herkules tietää sen, sillä hän on itse kristitty ja uskoo hyvään
Jumalaan taivaassa."
Herra Vanderstraten pudisti epäileväisenä päätänsä, katsellen
Herkulesta epäluulolla. Vaikka hän kyllä mielellään olisi tahtonut
estää kauniin maatilansa ja kauniin, mukavasti varustetun kartanonsa
hävittämistä, ei hänellä kuitenkaan ollut sitä valtaa itsensä yli, että
hän heti olisi voinut luopua väärästä luulostaan, joka häneen jo monen
vuoden kuluessa orjavoudin vaikutuksen kautta oli juurtunut. Kuten
Guyanan maanviljelijöillä ylipäänsä, oli hänelläkin se mielipide, että
orjat aina olivat pidettävät syvimmässä tietämättömyydessä, ja hän,
niinkuin kaikki muutkin, unhoitti, että raakuus sittenkin on enemmän
pelättävä kuin siveyden säännöillä valistettu ja lempeihin tapoihin
taipunut henki. Vähän mietittyänsä hylkäsi hän sisarensa pojan ja
Herkuleen tuumat ja käski heidän varustaa kaikki kiireesen pakoon.
Emmerichin tuli rientää holviin, missä herra Vanderstraten säilytti
kalliit kivensä, kultansa ja hopeansa, panna kaikki kokoon, sälyttää ne
kahden hevosen selkään ja satuloida toisia hevosia itselleen ja
enollensa ja sitten, niin pian kuin mahdollista, paeta lähimmäiseen
kartanoon. Herkuleen tuli sill'aikaa herättää neekerit, toimittaa
heille aseita ja ampumavaroja, ruveta heille päällysmieheksi ja
kiirehtiä ratsastavien herrojen perään, joiden piti vartoa heidän
tuloansa naapuri-kartanossa. Emmerich kyllä teki muutamia muistutuksia
näitä tuumia vastaan; mutta herra Vanderstraten, joka enemmän rakasti
omaa henkeänsä kuin viljelysmaitansa, joita hänen orjansa kyllä jälleen
voisivat asettaa kuntoon, ahdisti sisarensa poikaa niin kiivaasti, että
tämän viimeinkin osaksi täytyi myöntyä.
"Olkoon niin, eno", sanoi hän, "pakene Jumalan nimeen, mutta älä luule,
että minä rupeen sinua saattamaan ja seuraamaan. Sill'aikaa kuin sinä
etsit suojaa omalle kalliille hengellesi, koetan minä puolustaa
omaisuuttasi."
Tämän sanottuansa riensi hän ulos huoneesta täyttämään enon käskyjä.
Herkules seurasi häntä ja juoksi neekerien mökkilöihin, varustamaan
heitä aseilla ja kehoittamaan heitä urhoolliseen taisteluun, jos ei
isännän omaisuudenkaan, niin ainakin oman henkensä puolesta.
Emmerich kiirehti puutarhan kautta lähellä olevalle ulkopihalle, missä
herra Vanderstratenin aarteet olivat lujassa holvissa, lukon ja pönkän
takana.
Hetken aikaa jäi hän kuunnellen seisomaan holvin eteen; sillä hänestä
oli, ikään kuin olisi täältä kuulunut jalan kapsetta. Mutta kaikki oli
hiljaa, yötuuli vaan suhisi palmujen korkeissa latvoissa, ja pisangin
leveissä lehdissä. Hän koetti avata holvin ovea avaimella, jonka eno
oli hänelle antanut; mutta hänen ihmeeksensä ei lukko auvennut. Hän
luuli saaneensa väärän avaimen ja painoi vaan sattumalta oven salpaa.
Vielä enemmän hän hämmästyi, kun ovi nyt aukeni. Viipymättä astui hän
holviin, aukaisi toisenkin oven ja näki nyt kummaksensa Nikolao voudin,
joka lyhdyn valossa oli täyttämässä niinisäkkiä herransa tavaroilla.
Vouti säikähti ja päästi huudon nähdessään Emmerichin niin äkkiä
edessään. Vaan tämä huusi vihastuneena. "Herkules siis ei erehtynyt
luullessaan sinua, ilkeätä petturia, kunniattomaksi varkaaksikin. Mitä
sinulla täällä on tekemistä?"
Emmerichin sanoista havaitsi vouti hämmästyneenä, ett'eivät hankkeensa
olleetkaan salassa. Viha ja kostonhimo uudelleen herättivät hänen
rohkeutensa. Hän tiesi olevansa hukassa, jos hän ei äkkiä ratkaisisi
asiaa ja, vetäen puukon vyöltänsä, hyökkäsi hän Emmerichin päälle
tiikerin rajuudella.
"Kuole, sinä koira, joka aina tuumiani estät", huudahti hän vihan
vimmassa ja kohotti kätensä kuoleman iskuun. Mutta Emmerich oli kaikin
puolin varoillansa tätä konnaa vastaan ja tiesi siis välttää tätä
äkillistä ryntäystäkin. Terve käsivartensa esti veitsen sattumasta
rintaan, ja aika potkauksella lennätti hän voudin pari askelta
taaksepäin kellelleen. Samassa juoksi Emmerich ulos sisä-ovesta, pani
sen lukkoon ja sysäsi nopeasti raskaan rautaisen teljen sen eteen.
Vouti oli vankina ja turhaan hän vimmassaan karjuen kolkutti ovea, joka
ei totellut nyrkkiä eikä potkauksia. Emmerich jätti hurjistuneen sinne,
ja lähti kutsumaan muutamia neekereitä, joiden avulla vouti
sidottaisiin ja siten estettäisiin vahinkoa tekemästä; sillä yksin hän
ei haavoitetulla käsivarrellaan tohtinut ruveta ottelemaan tuon väkevän
miehen kanssa. Varmuuden vuoksi hän vielä pani ulko-oven
kolminkertaiseen lukkoon ja riensi sitten joutuisasti pois. Mutta äkkiä
hän pysähtyi. Nyt hän ei enää voinut erehtyä. Useiden ihmisten astunta,
aseitten kalina, maahan pudonneitten lehtien kahina ja kuivien oksien
rätinä tuli aivan selvästi hänen kuuluviinsa. Tullaksensa aivan
selville asiasta, seisoi hän, henkeänsäkään vetämättä, tarkasti
kuunnellen, kun kimakka, hurja kiljuminen kaikui virran puolelta ja
ilmoitti hänelle, että nyt oli myöhäistä paeta ja että vihollinen jo
oli tunkeunut hänen enonsa alueelle. Heillä oli nähtävästi tarkka tieto
asemasta; sillä juuri virran puolella ei ollut neekeri-mökkejä
ensinkään, ja siltä puolelta rynnätessään he samassa estivät
piiritettyjä käyttämästä tykkejä, jotka olivat litteissä veneissä, suin
kartanoon päin ja aiotut suojelemaan asuinhuoneitten ympäristöä. Kun
nämä viimemainitut olivat kunnaalle rakennetut, niin tykin luodit eivät
saattaneet vahingoittaa neekeri-mökkejä, jotka olivat toisella puolen
vuoren harjannetta, vaan lensivät niiden ylitse. Mutta kartanoa
piirittävälle viholliselle ne olivat sangen vaaralliset; sillä ei
yksikään laukaus voinut olla heidän rivejänsä harventamatta, kuolemata
ja turmelusta levittämättä. Sotamiesten lähdettyä olivat asemat jääneet
vahditta ja vouti oli tietysti päällekarkaavalle viholliselle tämän
seikan ilmoittanut; sillä muuten he tuskin olisivat uskaltaneet
asettautua turmelevien tykkien ja kartanon välille.
Salaman nopeudella nämä ajatukset lensivät Emmerichin päähän, ja hän
katsoi aivan välttämättömän tarpeelliseksi valloittaa virtapatterit
voidaksensa ajan pitkään vastustaa Maron-neekerien rynnäkköä. Huone oli
kyllä sangen vankasti ja tukevasti tiilistä rakennettu ja
rautakaltereilla varustetut ikkunat olivat niin korkealla maasta, ettei
rohkeankaan vihollisen ollut helppo siihen kiivetä. Ovi oli tehty
sangen kovasta puusta ja tarpeen vaatiessa saatettiin sitä vielä
sisältäpäin vahvistaa huonekaluilla ja muilla kapineilla. Mutta mitäpä
hyötyä tästä oli, jos puolustajain täytyisi sulkeutua niin ahtaasen
alaan? Vihollisten ei tarvinnut tehdä muuta, kuin piirittää huone niin
sen asujamet olisivat estetyt kaikesta yhteydestä ystäväinsä kanssa ja
nälkä viimeinkin toimittaisi, mitä väkivalta ei voinut matkaansaattaa.
"Ehkä vielä on aikaa", mutisi Emmerich itsekseen. "Jos meidän onnistuu
kiertää vihollisemme, niin olemme pelastetut."
Muistamalla, että hän helposti voisi joutua vihollisten käsiin, riensi
hän neekerien mökkilöille, pannakseen tuumansa toimeen orjajoukon
avulla. Onneksi tuli Herkules jo puolitiessä häntä vastaan. Noin
neljäkymmentä väkevää neekeriä oli hänen seurassaan, ja muut, sanoi
Herkules, olivat jo tulossa, sulkeaksensa kartanon päärakennukseen,
joka oli heidän ainoa suojapaikkansa vihollisia vastaan. Kiireesti
antoi Emmerich hänelle tiedon aikomuksestansa valloittaa patterit ja
Herkules oli kohta valmis ryhtymään tähän vaaralliseen yritykseen.
"Mutta ilman aseitta se ei ole mahdollista", sanoi hän.
"Ja mistäpä niitä saamme?" kysyi Emmerich.
"Huoneista -- ei muualta mistään", vastasi Herkules.
Sen enempää aikaa puheilla kuluttamatta riensi Emmerich kunnasta ylös
kartanolle ja Herkules neekereinensä seurasi yhtä nopeasti. Eno
Vanderstratenilta, jonka korviin Maronien sotahuuto tietysti jo oli
kajahtanut, ja joka kalpeana ja toimetonna istui nojatuolissaan,
vaadittiin pikaisesti ase-makasiinin avaimet, ja kiväärit ja pyssyt
annettiin neekereille. Muutamassa minuutissa oli ruuti jaettu ja
kiväärit ladatut. Mutta kuitenkin tuli Emmerich uljaalla joukollaan
myöhään. Maronit olivat jo valloittaneet koko Corentin-joen rannan, ja
nuolia satoi heitä vastaan, kun koettivat saada tykkiveneet haltuunsa.
Heidän täytyi painua takaisin, ja onneksi alimainen paalutus kuitenkin
vielä esti vihollisen heitä takaa ajamasta. Ilman muuta vastusta
saapuivat he taloon, johon muut orjat sill'aikaa olivat kokoutuneet,
ovi suljettiin ja pönkittiin, ja Maronien tuimaa julmuutta vastaan ei
piiritetyillä nyt enää ollut mitään muuta suojaa, kuin jalanpaksuinen
muuri ja heidän oma urhoollisuutensa, jota nyt, kuten jokainen tunsi
sydämessään, aivan ankarasti koeteltiin.