Maron-neekerit.
Vaikka, kuten mainittiin, kipu jo oli tauonnut Emmerichin haavoista,
vaikuttivat kuitenkin verenvuoto ja nuorukaisen siitä seuraava
uupuminen sekä paahtava kuumuus korkealle nousseen auringon säteistä
sen, että paluumatka kävi varsin verkalleen. Herkules valitsi
tasaisimman polun erämaan kautta ja vältti mahdollisuuden mukaan kaikki
jyrkät vuoret, jotka hän mieluummin kiersi, kuin kiipesi niitten yli,
joka tuskin olisikaan ollut haavoitetulle mahdollista.
Aika ajoittain lepäili hän taikka virvoitti valkoisen ystävänsä kuivia
huulia lorisevasta lähteen-silmästä, sammuttaaksensa sitä kalvavaa
janoa, joka aina on isomman verenvuodatuksen seurauksena. Sentähden
aurinko jo olikin laskemaisillansa, ennenkuin ystävämme olivat
kulkeneet puolenkaan kotimatkasta.
Äkkiä rupesivat koirat haukkumaan. Samassa viuhui nuoli ilmassa, hirveä
kiljunta kaikui kaikin puolin ja peljästyksissään huusi Herkules:
"Maronit! Jumalan kiitos, nuoli ei sattunut. Oli kaiketi myrkytetty
labarri-käärmeen vouralimyrkyllä."
Tuskin hän oli lausunut nämät sanat, niin ylt'ympäri pensastossa
risahteli ja rasahteli, ja uhkaavilla liikenteillä joukko neekereitä
töytäsi esiin, heiluttaen aseitansa ja uhaten tappaa molemmat ystävät,
jotka olivat rohjenneet tunkeutua heidän alueesensa.
"Gingan taikakalu!" huusi Herkules Emmerichille. "Ilman taikakalutta
kuolemme molemmat."
Emmerich tempasi kiireesti taulun taskustaan. Herkules otti sen hänen
kädestänsä ja huusi heimolaisilleen, kohottaen taikakalun korkealle
ilmaan, muutamia sanoja neekerinkielellä. Uhkaavat aseet kohta
laskettiin alas, neekerien katsanto kävi vähemmän julmaksi ja yksi
heistä, jolla oli kirjavista höyhenistä taidokkaasti tehty kruunu
päässä, ja joka nähtävästi oli parven päällikkö, tuli Herkuleen luokse,
taikakalua tarkemmin katselemaan.
"Valkoinen mies on Gingan turvissa," virkkoi hän sitten. "Valkoinen
saapi lähteä, vaan musta jää tänne. Ei pidä enää olla valkoisen miehen
orjana."
"Hän ei ole minun orjani," vastasi Emmerich. "Herkules on vapaa mies ja
minun ystäväni."
"Valkoisen herran ystäväkö?" kysyi Maronien päällikkö epäilevästi
ilkkuen. "Ennen uskon auringon olevan mustan, kuin uskon sellaisia
valheita."
Herkules, joka tähän asti oli seisonut äänettömänä, kietoi nyt
käsivartensa Emmerichin ympäri ja suuteli häntä. Tämän nähtyänsä
riemuilivat mustat ja tunkivat lähemmäksi molempia nuorukaisia, jotka
olivat yhtä jalot ja kauniit, vaikka heidän värinsä oli erilainen.
"Valkoinen herra minun ystäväni," lausui Herkules, "lahjoitti minulle
vapauden ja maata, niin paljon kuin halusin, ja pelasti minut voudin
piiskasta. Joka hänet tappaa, pitää ensin tappaa Herkuleen! Herkules ei
jätä ystäväänsä; menee hänen kanssansa taikka kuolee hänen kanssansa."
Hurjan, mutta pian lepytetyn joukon päällikkö tuli nyt, hymyily
korallipunaisilla huulillaan, valkoisen nuorukaisen luokse ja tarjosi
hänelle kätensä. "Kun valkoinen herra on neekerin ystävä, niin hän ei
tarvitse Gingan taikakalua. Olette vapaa. Voitte lähteä, mihin mielenne
tekee. Olette Banun suojan alla. Voitte metsästää, milloin tahdotte.
Banu ei estä valkoista miestä, vaan suojelee häntä. Ottakaa nämä
höyhenet. Kun herra panee ne niinihattuunsa, ei kukaan tapa häntä."
Mustain päällysmies tarjosi valkoiselle nuorukaiselle kolme eriväristä
sulkaa kruunustaan ja pisti ne omalla kädellään hänen hattuunsa. Sitten
hän viittasi alamaisilleen antamaan tilaa, kielsi heidän milloinkaan
tekemästä pahaa valkoiselle herralle ja kätteli jäähyväisiksi
Emmerichiä ja Herkulesta. Emmerich kiitti muutamilla sanoilla mustaa
soturia hänen suojeluksestaan, heitti hänen väellensä kourallisen
hopearahoja ja lähti pois Maron-neekerien riemuitessa. Herkuleen
käsivarteen nojautuen kulki hän hitaasti, mutta huokeammalla mielellä.
"Kiitoksia Ginga!" sanoi hän, kulkiessaan mustan ystävänsä kanssa
metsän läpi. "Kiitoksia, Ginga ja Herkules; olemme pelastuneet suuresta
vaarasta."
"Ilman taika-kalutta varmaankin olisivat meidät tappaneet," vastasi
neekeri. "Ei Herkuleskaan voi suojella valkoista herraa ilman
taika-kalutta. Vallan hyvä, että herralla on lempeä sydän neekeriä
kohtaan, muutoin Ginga ei olisi taika-kalua antanut, ja herra olisi
kuollut."
Äänettömänä kulki Emmerich eteenpäin, ja ajatteli itsekseen: "eiköhän
eno Vanderstraten, jos hän olisi ollut todistajana siihen, mitä äsken
on tapahtunut, käskisi voutinsa Nikolaon kohdella sorretuita neekereitä
vähemmällä kovuudella?" Vielä kerran hän teki lupauksen voimiensa
perään lievittää heidän kovaa kohtaloansa, ja kaikissa tapauksissa
kotiin tultuansa kertoa enollensa kaikki tämänpäiväiset seikat ja
tapaukset.
Emmerich tuumasi, että, kun herra Vanderstraten saisi kuulla Herkuleen
uskollisuudesta ja rohkeasta alttiiksi antamuksesta, pelastaakseen
Emmerichiä jaguarin kynsistä, kun hän vielä saisi kuulla Gingan
ystävällisestä huolenpidosta, jolla oli ollut niin loistava menestys,
niin hänen täytyisi ruveta ainakin vähää enemmän suosimaan tuota
ylenkatsottua, monin tavoin solvattua, mustaa kansaa. Tämähän selvästi
todisti, että neekeritkin saattoivat tunnustaa nautittua hyvyyttä sekä
teollakin osoittaa kiitollisuuttansa.
Emmerichin näin hiljaa ja hitaasti kulkiessa eteenpäin, ajatuksiin
vaipuneena ympärillensä katsomatta, loi Herkules silmänsä joka haaralle
varoaksensa, ett'eivät jälleen, niinkuin äskettäin, joutuisi vaaraan.
Koirat hän piti lujasti kiinni hihnasta eikä sallinut niiden hätyyttää
erämaassa lentäviä taikka juoksevia eläviä, johon olivat hyvin
halukkaat; sillä onnistunut taistelu jaguarien kanssa oli kiihdyttänyt
heidän jahti-intonsa.
Näin kuljettiin hiljaa ja hitaasti kotiinpäin. Äkisti Herkules
seisahtui, käänsi päänsä kuunnellen ja viittasi koirille vaikenemaan,
kun rupesivat haukkumaan.
"Pitkäkseen, pitkäkseen!" kuiskasi hän Emmerichille, heittäytyen maahan
ja vetäen koirat mukaansa. "Tänne pensaan taa, herra. Ihmisiä metsässä,
tulevat tänne -- pitkäkseen pian!" Emmerichin ei suinkaan tehnyt mieli
maistaa myrkytettyjä nuolia, joita hän jo kahdesti töin tuskin oli
välttänyt, ja hän kyyristyi tiheän pensaan taakse, joka rehevänä
versoili kuumassa kosteassa maassa. Tässä tarkasti kuunnellessaan kuuli
hän askeleita ja kuivien lehtien kahinan lähenevän ihmisen jalkojen
alla. Ratina likeni, kiväärin piippu välkkyi vihantien lehvien
läpi, ja mies tuli näkyviin, jonka Emmerich hämmästyen tunsi
Nikolaoksi, orjavoudiksi. Emmerich tuskin saattoi olla huudahtamatta
kummastuksesta, kun hän näin äkki-arvaamatta tässä vuorisessa erämaassa
näki miehen, jonka hän luuli olevan kaukana Paramaribossa. Herkules
tarttui kiivaasti Emmerichin käsivarteen ja laski sormensa huulilleen
vaiti-olon merkiksi. Niinpä tapahtuikin, että Nikolao, aavistamatta
molempain ystäväin läsnä-oloa, kiireesti meni heidän lymypaikkansa
ohitse ja katosi synkkään, varjoisaan metsään.
Tuskin hän oli poissa, niin Emmerich, hämmästyksistään toinnuttuansa,
kavahti ylös ja lausui: "meidän täytyy häntä seurata. Luultavasti on
tuolla miehellä joku paha kepponen mielessään; sillä ei suinkaan hän
ilman syytä enolleni valehdellut menevänsä Paramariboon sotamiesten
kanssa. Joudu, ystäväni! koettakaamme estää hänen ilkeät vehkeensä.
Hyväpä oli, että pyysin enoni pitämään jahtiretkemme salassa. Muutoin
emme olisi voineet päästä voudin juonien perille."
Herkules istui miettien paikallansa eikä ensinkään näkynyt aikovan
täyttää Emmerichin käskyä. "Käykää vaan istumaan", sanoi hän. "Kyllähän
vielä Nikolaon kiinni saamme. Ensin koetamme keksiä, mitä hän
oikeastaan täällä erämaassa tekee."
"Mutta hän pääsee meidän käsistämme, jos emme kohta rupee häntä takaa
ajamaan", huudahti Emmerich tuskaisesti.
"Älkää pelätkö sitä!" vastasi Herkules. "Minkätähden koirilla on vainu,
jos ei jälkiä seurataksensa. Hän ei pääse pakoon."
Emmerich ei vielä ollut koiria ajatellut, ja nauroi mustan toverinsa
sukkeluudelle, joka niin hyvin tiesi käyttää heidän vainu-aistiansa
omaksi hyödyksensä. Viihtyneenä istuutui hän Herkuleen viereen ja
katseli häntä kysyväisesti.
"Epäilemättä voudilla on joitakin juonia mielessä", sanoi tämä. "Kaikki
on selvä. Hän sanoo herra Vanderstratenille: 'Maron-neekerit ovat
poissa, ei enää tarvitse noita metsäläisiä pelätä, jo nyt sotamiehet
saavat lähteä.' Sotamiehet maksavat paljo rahaa, sen vuoksi herra uskoo
häntä ja lähettää sotamiehet pois. Nyt ei ole kartanolla enää mitään
suojaa. Vouti tietää sen; menee metsään Maron-neekeriä kutsumaan; puhuu
heille: 'herrani huoneessa paljo kultaa ja hopeata; voitte tulla sitä
noutamaan milloin hyvänsä. Siellä ei mitään vaaroja; sotamiehet ovat jo
lähteneet.' Maronit ryöstävät mielellään, tulevat, valloittavat
kartanon, huoneet; tappavat kaikki ja pötkivät tiehensä vuoristoon,
ennenkuin apu ennättää. Nopeat he ovat kuin salama, minä sen tunnen."
"Mutta eihän tuo ole mahdollista", huusi Emmerich kauhistuen. "Sepä
olisi kelvoton petos! Enoni ei ole tehnyt voudille mitään pahaa. Ei
kukaan ihminen taida olla niin kiittämätön."
"Miks' ei, jos hän silla tarkoittaa jotakin muuta?" kysyi Herkules.
"Vouti vihaa herra Emmerichiä. Hän ei voi kostaa hänelle itsellensä.
Vaan kostoa hän tahtoo. Hän menee Maron-neekerien luo. He tappavat
nuoren herran. Vouti saapi koston ja paljon rahaa. Hän ei odota siksi,
että Maron-neekerit tulevat rahaa noutamaan. Hän ottaa itse edeltäkäsin
ja panee varastetun tavaran hyvään talteen. Sitten hän elää kuin rikas
herra, ostaa kartanon ja orjia, pitää itse voutia, eikä tee muuta kuin
polttaa sikarria ja kiduttaa mustia raukkoja. Minä tunnen voudin. Minä
tiedän, että hän on ilkeä. Herra saapi nähdä, että Herkules on
oikeassa."
Neekerin väitteet olivat niin todennäköiset, että Emmerich tuskin enää
epäilikään juonikkaan voudin petosta. "Vaan mitäpä nyt on tehtävänä?"
kysyi hän. "Meidän tulee tietysti antaa enolleni tieto tästä ja
pelastaa hänet. Antakaamme voudin juosta, Herkules, ja palatkaamme
kiireesti kotiin."
"Se ei ole minun neuvoni," vastasi neekeri tyynesti. "Jos kerrotte
herra Vanderstratenille, niin hän sanoo teille: 'Kaikki tämä on
valhetta. Vouti on uskollinen mies. Olette nähneet väärin.' Parempi,
että minä seuraan voutia, vakoilen hänen vehkeitänsä ja sitten vasta
puhun, kun tiedän kaikki. Herra jää tänne koiran kanssa -- minä otan
toisen voutia löytääkseni. Olkaa huoleti. Herkules viekas. Roistot
eivät pääse Herkuleelta pakoon. Kun saan tietää kaikki, niin puhun
Herra Vanderstratenille ja silloin on vouti hukassa. Olkaa täällä
levollisena, herra; Herkules tuleen kohta takaisin."
Vaaran välttämiseksi latasi neekeri molemmat kaksi-piippuiset pyssyt ja
pani ne niin likelle Emmerichiä, että tämä tarpeen tullessa, jos pedot
häntä hätyyttäisivät, saattaisi suojella itseänsä niillä. Sitten heitti
hän ystävänsä hyvästi, saattoi toisen koiran voudin jälille ja seurasi
sitä varovasti ja joutuisasti, mutta Emmerich jäi vastenmielisesti
paikalleen.
Näin kului monta tuntia. Aurinko oli jo laskenut eikä Herkulesta
vieläkään kuulunut. Emmerich tuli levottomaksi. Kuu nousi taivaalle,
metsässä rupesi uudelleen yön hirvittävät äänet kuulumaan. Petojen
kiljuminen ja karjunta koskivat hänen korviinsa; mutta turhaan hän
koetti eroittaa mustan ystävänsä jalan kapsetta. Mahdottoman hitaasti
kuluivat minuutit. Emmerich päätti viimeinkin lähteä ystävänsä jälkeen
ja nousi paikaltaan. Toisen pyssyn ripusti hän olalleen, toisen otti
hän käteensä ja, pitkällisestä levosta virkistettynä, astui hän
jotenkin nopeasti eteenpäin. Mutta jo kahdenkymmenen askeleen päässä
jäi hän seisomaan. Koira rupesi haukkumaan, toinen vastasi siihen, ja
kohta sen jälkeen Herkules seisoi hänen edessään.
"Mitä herra tekee?" huudahti hän. "Miks' ei odota Herkulesta?"
"Aikani kävi pitkäksi", vastasi Emmerich, "ja silloin kaikellaiset
kummalliset ja tuskalliset ajatukset johtuivat mieleeni; -- minä
pelkäsin, että sinulle olisi joku onnettomuus tapahtunut, kun niin
kauvan olit poissa, ja sentähden lähdin liikkeelle pelastaakseni sinua,
jos mahdollista olisi. Hyvähän toki, että olet täällä! Mitä olet
vakoillut ja kuunnellut, Herkules?"
"Kaikki aivan totta!" vastasi neekeri. "Nikolao vouti on aika konna.
Hän menee Maron-neekerien luo, lupaa heille paljon kultaa, jos
tulisivat ryöstämään; ilmoittaa heille, ett'ei siinä enää ole yhtäkään
sotamiestä ja teki vaan yhden ehdon."
"Mikä se oli?" kysyi Emmerich kiihkeästi.
"Vangita, kiduttaa ja murhata valkoista nuorta herraa!" vastasi
Herkules vakavasti.
"Olithan siis aivan oikeassa, kun luulit voudin ilkeyden yksin minua
tarkoittavan! Ja mitä olen sille miehelle tehnyt, jonka tähden hänellä
olisi oikeus tehdä minua verisen koston uhriksi? Minä vaan estin häntä
vääryyttä tekemästä. Mutta se myrkytetty nuoli, jonka hän minua kohden
ampui, on kuitenkin lentävä hänen omaan päähänsä. Tule Herkules,
palatkaamme takaisin enoni luo. Taikka pitäisikö meidän koettaa estää
Maron-neekereitä heidän verisistä hankkeistaan?"
Herkules pudisti päätänsä. "Helpompi riistää saalis jaguarin kidasta
kuin estää villiä Maron-neekeriä ryöstämästä", vastasi hän. "Ei auta
muu kuin taisteleminen. Paha että sotamiehet ovat poissa. Vouti on
sangen kavala konna. Tiesi se, mitä teki, kun lähetti sotamiehet pois.
Mutta eipä se häntä auta, kun tunnemme hänen kavalat vehkeensä.
Herkules taistelee herransa edestä ja pitää huolta siitä, että hänen
veljensäkin taistelevat. Saadaan nähdä; siitä Maroneille ei mitään
hyötyä, että tänne tulevat."
"Mutta", virkkoi Emmerich, "tokko veljesi rupeevat taisteluun niitäkin
vastaan, joiden nahka on yhtä musta kuin heidän omansa?"
Herkules nauroi niin, että valkoiset hampaansa kiilsivät pimeässä.
"Maron-neekerit eivät tunne sääliä eikä armahtamista, ei valkoista,
eikä mustaa kohtaan. Tappavat kaikki. Herra ei sitä tiedä, kun on niin
vähän aikaa ollut tässä maassa. Vaan Herkules sen tietää ja kaikki
orjat kartanossa sen tietävät. Sen vuoksi he juoksevat pakoon Maronien
tullessa. Mutta tässä eivät saa juosta pakoon, heidän täytyy
taistella."
Emmerich ei ollut ensinkään hyvillä mielin saatuansa Herkuleelta nämät
tiedot. Hän huomasi tilansa sangen tukalaksi, ja suuresti hän epäili,
rupeisivatko mustat vastarintaan vai eivätkö mieluummin pötkisi pakoon,
kuten heillä oli tapana. Herkuleesen hän kyllä luotti; mutta olisivatko
muut neekerit yhtä uskolliset? Tähän kysymykseen oli vaikeampi vastata.
Emmerich kätki kuitenkin huolensa omaan poveensa, ja teki vaan
kiirettä lähtöä kotiin, ennättääksensä puuttua tarpeellisimpiin
varustuskeinoihin mustain metsäläisten rynnäkköä vastaan.