Metsästys-seikka.
Nikolao vouti käytti kaikellaista tarkkuutta ja viekkautta vielä kerran
päästäksensä mustain kristittyjen kokousten jälille. Hän tosin ei olisi
voinut näitten kanssa tuhota sitä, jota hän kuolemakseen vihasi, nuorta
ystäväämme Emmerichiä, vaan kuitenkin hän tiesi tuottavansa hänen
sydämelleen syvän, polttavan haavan, jos hänen onnistuisi jättää
vainotut neekerit herra Vanderstratenin käteen rangaistaviksi. Olipa
muitakin syitä, joiden vuoksi hän toivoi mustain kristittyjen
karkoittamista, sillä Herkuleessa hänellä oli esimerkki, millä
hartaalla rakkaudella he olivat nuoreen Emmerich herraan kiintyneet.
Heidän suojellessa nuorukaista Nikolao tuskin saattoi toivoa voivansa
täyttää kostonsa. Emmerichkin oli varoillansa, eikä voudille enää
koskaan onnistunut tehdä hänelle semmoista kolttosta kuin sinä iltana,
jolloin myrkytetty nuoli sujahti palmupuuhun, ihan hänen päänsä ohitse.
Sitä julmemmaksi yltyi kostonhimo päivä päivältä voudin sydämessä,
sillä hän vihasi nuorukaista sen vuoksi, että tämä oli hyvä ja jalo,
sen vuoksi että luuli Emmerichin itseänsä loukanneen ja sen vuoksi että
hän todenmukaisesti viimeinkin tulisi huomaamaan monta seikkaa, joita
vouti aina oli koettanut pitää syvimmässä salaisuudessa. Emmerichillä
oli terävä silmä; hän tarkasteli voutia alinomaa. Paljon vääryyttä hän
näki, paljon hän aavisti. Mutta todistuksia puuttui; sillä Nikolao
menetteli niin viisaasti, että aina oli valmis itseänsä puolustamaan.
Vaan hän huomasi myös, että Emmerichin silmä häntä tarkasteli, ja tämä
seikka ei suinkaan vaikuttanut vihan, julmuuden ja kostonhimon
muuttumista lempeämmiksi tunteiksi. Ilkeä ihminen vihaa aina hyvää,
vihaa häntä kuolemakseen, jos täytyykin häntä pelätä. Muutamat viikot
olivat rauhallisesti kuluneet tuon viimeisen metelin perästä.
Maron-neekereistä ei enää kuulunut mitään, siitä asti kuin
Hollantilaiset sotamiehet olivat ottaneet kortteerinsa kartanossa, ja
itse Herkuleskin arveli, ettei juuri tätä nykyä ollut mitään heistä
pelättävää. Sentähden hän heti oli valmis seuraamaan Emmerichiä
metsästys-retkelle vuoristoon, johon tämä eräänä päivänä häntä kutsui.
Molemmat nuorukaiset puhdistivat kiväärinsä, valoivat kuulia ja
täyttivät ruutisarvensa reunaan asti ruudilla. Kiväärin valitsemisesta
he joutuivat ystävälliseen riitaan, sillä Emmerich väitti erään
kaksi-piippuisen, kauniisti kirjatun, kullalla silatun pyssyn enonsa
parhaimmaksi pyssyksi.
"Ei paras, jos kohta kauniin," sanoi Herkules ja tarjosi Emmerichille
erään sangen halvannäköisen, kaksi-piippuisen pyssyn. "Ottaa tämä,
Herkules koettaa sitä ja tietää, että se tuottaa varman kuoleman sadan
askeleen päästä. Ampui myös kuulia ja karkeita haulia -- aivan hyvä
kivääri tämä."
Riitaa ratkaistaksensa menivät molemmat nuorukaiset ulos ja ampuivat
kokospähkinään. Komealla kiväärillänsä Emmerich ampui syrjään, mutta
Herkuleen pyssyn ensimäisellä laukauksella putosi pähkinä maahan.
"Se oli minun taitamattomuuteni eikä pyssyn kehnous," sanoi Emmerich
vähän suuttuneena.
"Herra tähtää hyvin ja ampuu hyvin," vastasi Herkules. "Puussa vielä
monta pähkinää, ampukaa tällä pyssyllä."
Emmerich otti ladatun pyssyn, tähtäsi, ampui ja hedelmä putosi alas.
"Jos olis jaguari ollut, olisi se maahan keikahtanut," riemuitsi
Herkules, "ampuu vielä, herra -- se on hyvä huvitus."
Emmerich ampui, sill'aikaa kuin Herkules latasi, ja pian tuli
edellinen siitä vakuutetuksi, ettei musta toverinsa suotta kiittänyt
halvannäköistä kaksi-piippuista pyssyä. Hän sanoi päättäneensä käyttää
sitä huomeispäivän metsästyksessä, ja aikoi juuri lähteä takaisin
huoneesen, kun vanha neekeri akka Ginga tulla kompuroi hänen tykönsä ja
kysyi uteliaasti: "miksi herra ampuu? Ginga tahtoo mielellään sitä
tietää."
"Olemme vaan kiväärejä koettaneet," vastasi Emmerich ystävällisesti,
sillä hän kohteli aina lempeydellä halvimpiakin orjia. "Mutta huomenna,
muoriseni, ajamme jaguarin ulos piilopaikastaan ja ammumme samassa
kirjavia papukaijojakin. Herkules tulee mukaan."
"Hyvä herra ei mene vuoristoon," vastasi vanhus arvelevaisesti
pudistaen päätänsä. "Nyt ei hyvä ampua ja metsästää."
Herkules oli kuunnellut Gingan puhetta ja virkkoi nyt hänelle kiivaasti
pari sanaa neekerien kielellä, jota Emmerich ei ymmärtänyt. Eukko
vastasi samalla kielellä ja Herkules näytti hyvin miettiväiseltä.
"Hyvä herra ei mene vielä," lausui hän Emmerichille; "odottaa vielä
pari viikkoa."
"Mutta mitä varten?" kysyi valkea nuorukainen. "Pelkäätkö vaaroja?"
"Maron-neekerit kuleksivat vuoristossa," vastasi Herkules. "Eivät tunne
herraa, ja hätyyttävät kaikkia valkoisia, joita näkevät. Eivät tiedä,
että herra hyvä neekereille; sen vuoksi kenties ampuvat väijyksistä
myrkkynuolilla, ennenkuin Herkules näkee; sitten vallan paha."
Emmerich oli jo kauvan aikaa iloinnut metsästysretkestä ja näkyi hyvin
vastahakoisesti luopuvan päätöksestään. Ei hän kuitenkaan tahtonut
tahallaan panna henkeänsä alttiiksi ja päätti vihdoin totella neekerin
varoituksia, koska tämä arvattavasti tunsi vaarat paremmin kuin hän
itse. Mutta sitten johtui hänelle mieleen, että sopisi ottaa mukaansa
koirat, jotka hyvillä haistimillaan kaukaa vainuisivat pensastossa
piileviä vihollisia, ja tämän tuuman hän ilmoitti Herkuleelle.
"Käypi ehkä laatuun," arveli tämä, "vaan onpa siinä varoja sittenkin."
"Mutta Jumala on myös läsnä, meitä suojelemassa," arveli Emmerich. "Ole
valmiina vaan, huomenna ani varhain lähdemme matkalle."
Ginga yhä arvelevaisesti pudisti päätänsä. Kävi sitten taskuhunsa ja
otti siitä pienen taulun, johon muutamia eläinten kuvia oli kömpelösti
piirretty. Hän tarjosi sen Emmerichille, lausuen: "herra aivan hyvä
neekeri raukoille ja neekeri raukat myös hyvät herralle. Ottaa tämän.
Jos tulee hätään Maron-neekerein käsissä, niin näyttää tämän taulun.
Maron-neekerit näkevät, että herra on vanhan Gingan suojassa. Pelkäävät
kovin Gingan taikakaluja, eivätkä tee herralle mitään."
Emmerich otti taulun, vaikk'ei hän luullut siitä olevan mitään apua
vaaroissa, sillä hän ei uskonut vanhalla kerjäläis-akalla olevan niin
suurta valtaa hurjistuneitten maanmiestensä yli. Herkules näytti sangen
iloiselta eikä enää silmänräpäystäkään epäillyt, seuraisiko valkoista
ystäväänsä vuoriston rotkoihin ja laaksoihin.
"Nyt olemme hyvässä turvassa," sanoi hän. "Ginga pitää paljon nuoresta
herrasta, kun antaa hänelle taikakalun."
Mitään enempää vastaamatta nyykähytti vanha neekeri-akka päätänsä
molemmille nuorukaisille ja kompuroi pois kainalosauvansa nojassa.
Herkules katseli häntä, milt'ei pelolla ja kunnioituksella; mutta
Emmerich silmäili taikakalua epäilevällä hymyilyllä.
"Suokoon meille suojelusta taikka ei," lausui hän, pistäen taulun
taskuunsa, "niin kalu otetaan mukaan, jos ei muunkaan vuoksi kuin
kiitollisuuden osoitteeksi vanhalle Gingalle."
"Taikakalu varjelee teitä," sanoi Herkules luottamuksella ja
vakavuudella. "Ginga on sangen mahtava. Jos eivät tottele hänen
taikakaluansa, niin suuri onnettomuus hohtaa Maron-neekereitä.
Taikakalun kautta herra on yhtä hyvässä turvassa kuin omassa
huoneessaan."
Emmerich oli usein kuullut mainittavan, että neekerien joukossa olisi
noita-akkoja, jotka luultiin tietävän ylen-luonnollisia taikakeinoja.
Tähän asti hän aina oli pitänyt näitä kertomuksia joutavina lasten
loruina; mutta nyt johtui hänen mieleensä, että vanha Ginga saattaisi
olla tuommoinen loihtija, ja vaikka hän vieläkin epäili hänen
ylen-luonnollista voimaansa, alkoi hän kuitenkin katsella taikakalua
suoremmalla luottamuksella. Oliko Ginga petturi taikka ei -- se ainakin
oli varma, että hän pidettiin suuressa kunniassa heimolaistensa kesken,
ja että hänen tarkoituksensa nähtävästi oli käyttää tätä kunniaa
Emmerichin hyödyksi.
"Tämä kunnon vanhus tarkoittaa hyvää," lausui hän, "ja olkoon hänen
taulunsa meille hyödyksi taikka ei tahdon kuitenkin kummassakin
tapauksessa osoittaa kiitollisuuttani sillä, että uskon sen suojelevaa
voimaa, siksi kuin vastakohta huomataan. Tule pois, Herkules."
Molemmat nuorukaiset palasivat kartanoon, jossa Emmerich enollensa
ilmoitti aikovansa huomenna lähteä metsästykselle vuoristoon.
"Mene Jumalan nimeen," sanoi herra Vanderstraten. "Vaikka Nikolaokin on
pyytänyt ja saanut virkaluvan huomeispäiväksi, käydäkseen sukulaistensa
luona Paramaribossa, en tahdo kuitenkaan estää sinua huvittelemasta.
Mutta älä ole liian kauvan poissa. Hollantilainen sotaväki myöskin
luopuu meistä huomen-aamuna, ja ikävähän minun on olla koko ilta
yksinäni."
"Vai lähteekö vouti ja sotamiehet pois?" sanoi Emmerich, joka aina oli
varoillaan Nikolaoa kohtaan, ja nyt tunsi epäluulonsa uudestaan
heräävän. "Hm, eno, taitaahan kuitenkin olla paras, että minä jään
kotiin. Miksikä juuri tällä hetkellä lähetät sotamiehet pois?"
"No, he eivät tahdo jäädä tänne kauvemmaksi, ja Nikolao vakuuttaa,
ettei meidän enää ole vähintäkään pelkäämistä Maron-neekereistä,"
vastasi herra Vanderstraten.
"Mutta sinun huvitustasi ei missäkään tapauksessa häiritä. Mene,
Emmerich, mene, ja varo, ett'et palaa takaisin tyhjällä jahtilaukulla
ja joudu vanhan enosi naurettavaksi."
Emmerichin mielestä oli kuitenkin parempi jäädä kotiin, kun hän oli
Gingalta ja Herkuleelta kuullut, että Maron-neekereitä taas oli
liikkeellä. Tätä hän ei kuitenkaan ilmoittanut enollensa, jota hän ei
tahtonut suotta tehdä levottomaksi, ja eno puolestansa vielä kiivaammin
kehoitti Emmerichiä lähtemään, syystä että hän luuli tämän vaan hänen
tähtensä aikovan luopua metsästys-retkestä.
Emmerich viimeinkin suostui enonsa tuumiin; huomiseksi tuskin olisi
päällekarkausta pelättävää, kun ei kukaan vielä ennättäisi saada tietoa
sotamiesten äkillisestä lähdöstä, ja paitsi sitä oli hänellä jahdilla
hyvä tilaisuus omin silmin huomata, oliko Maron-neekereitä väijyksissä
vai ei. Tätä kaikkea mietittyänsä sanoi hän tahtovansa lähteä,
kuitenkin sillä ehdolla, ettei kukaan, semminkään ei vouti, saisi
vähintäkään vihiä hänen poissa olostansa. Herra Vanderstraten lupasi
tämän, ja seuraavana aamuna ani varhain, paljoa ennemmin kuin aurinko
oli alkanut kullata vuoriston korkeimpia kukkuloita, lähtivät Emmerich
ja Herkules kahden vahvan jahtikoiran kanssa liikkeelle sinisiin
vuoriin päin. Ei kukaan huomannut heidän lähtöänsä, sillä uni vielä
ummisti kaikkien kartanossa asuvien silmät.
Ääneti kulki Emmerich mustan toverinsa rinnalla, ajatellen kavalata
voutia, jonka juonista ei mitään hyvää ollut odotettavana. Pimeä yö
synkein varjoineen vielä peitti maan. Jota lähemmäksi metsistöä
vaeltajamme tulivat, sitä enemmän Emmerichin mietteet hämmentyivät,
niin ett'ei hän enää ajatellut muuta kuin nykyistä hetkeä. Etäältä
kuuli hän jaguarin ynnä Amerikalaisen jalopeuran kiljunnan (jälkimäistä
sanovat syntyperäiset Intianit Puumaksi.) Koirat säikähtivät tätä
hirveätä ääntä ja tunkivat vinkuen herransa jalkoihin, joka otti
kiväärin käteensä, ollaksensa tarpeen tullessa valmiina sekä
puolustukseen että päällekarkaukseen. Likeltä ja kaukaa kajahteli
puista lukemattomien apinoitten järeä karjuminen; välimmiten kuului
sirkkojen sirkunta, sammakkojen kurina, sisiliskojen sihinä ja
isompain, ehkä myrkyllisten, käärmetten suhina, jotka kähisten
luikertelivat pensastoissa, kun läheneväin vaeltajain astunta
säikähytti heitä heidän pehmeältä vuoteeltaan. Monta kertaa uskollinen
Herkules hillitsi nuoren herransa liikaa kiiruhtamista; sillä hän, joka
oli erämaan vaaroihin enemmän tottunut, havaitsi niitä enemmin ja tiesi
niitä paremmin välttää. Koirat usein, luultavasti herransa
kehoituksesta, hyökkäsivät haukkuen jotakin petoa vastaan, joka ei
ruvennut vastarintaan, vaan muristen ja kiljuen katosi metsän
pimeyteen. Emmerich ei ajatellut mitään vaaraa eikä siis mitään
pelännytkään. Tämä kaukaisen, kylmän ilman-alan lapsi ihmetellen ihaili
troopillisen yön kauneutta, joka erinomaisella viehätys-voimallansa
lumosi hänet. Tuhansista lemuista tuoksuava ilma, eteläisen tähtitarhan
kirkas loiste, jossa tähdet summattoman suurina timantteina
kimaltelivat tumman sinisellä, milt'ei mustalla taivaan laella,
kiiluvat hyönteiset, jotka ikään kuin säkenet miljoonittain sinkoilivat
synkeän metsän pimeydessä ja valaisivat sitä äkkiä sammuvien, vaan
kaikkialla uudelleen leimahtavien virvatulten tavoin, kaikki tämä oli
hänelle niin uutta, niin outoa ja kuitenkin niin ihmeen ihanata, että
hän unohti kaikki muut, kaikki erämaan vaarat ja kauhistukset.
Pian yö kului ja aamu armas valkeni. Metsän synkeät varjot pakenivat
majesteetillisen auringon lähetessä, isojen tähtien valo himmeni,
petojen kiljuminen, apinoitten karjunta, muitten yöllä liikkuvien
eläinten sähinä, vikinä ja kurnuaminen vaikeni, ja lyhyen hämärän
perästä päivän kirkas valo yht'äkkiä ilmaisi vielä uinahtavan, mutta
nyt uuteen eloon heräävän luonnon ihmeellisen ihanuuden.
Emmerichin silmät ihailivat niitä tuhansia värin vivahduksia, jotka nyt
häntä lumosivat. Loistavien värien ihanuudella koristetut
jättiläiskukat hohtivat viheriäin puitten varjossa. Metsäkin
rikkaudessaan ja rehevyydessään kummastutti häntä. Täällä kohosi
mahdottoman korkeita mahonkipuun-varsia tiheine, heleästi vihoittavine
lehvineen ja niiden keskellä jakaranda- ja panacoco-puita, palmuja,
pisanki-puita ja bignonioita, jotka, peitettyinä kauniilla, punaisilla
kukilla, suikertelivat hoikkia pylväitä myöten, kiertyivät oksasta
oksaan, ja sieltä komeina verhoina riippuivat alas. Siellä täällä
metsäin kuningatar, _mora_, melkein 300 jalan pituisella
jättiläisvarrellaan kohosi kaikkien muiden puitten yli; nämä puut,
jotka olivat huomattavat kauniin muotonsa ja tumman-viheriäisten
lehtiensä tähden, tekivät mitä komeimmat ryhmät. Miehenpaksuiset
köynnöskasvit suikertelivat puiden runkoja myöten, kiertyivät
laajalle levinneisin oksiin aina ylimmäisiin, ilmassa nuokkuviin
latvoihin asti, lähettivät tästä huimaavasta korkeudesta ilmajuuriansa
takaisin maahan ja olivat pensaston kanssa yhteen kietouneina milt'ei
läpi-pääsemättömiksi seiniksi, joidenka läpi ainoastaan pienet, notkeat
apinat saattoivat tunkeuta. Siellä täällä nämät keikkuivat
köynnöskasvien tukevissa kierteissä, sepivät häntänsä niiden ympärille,
keinuilivat edes takaisin ilmassa ja tirkistelivät uteliaasti
metsästäjiä, jotka kulkiessaan ääneti katselivat kaikkia näitä metsän
ihmeitä. Nyt muutkin metsän asukkaat heräsivät. Kirjavat, välkkyvässä
värihohteessa komeilevat papukaijat, _aara_ punaisilla, sinisillä ja
kultaisilla höyhenillään, ukonkaaren-papukaija, viheriä aara ja
pavuani, tulipunaisilla siivillä, keikkuivat notkeilla lehvillä taikka
räpyttelivät säikähtyneinä kirkuen oksasta oksaan, puusta puuhun.
Tuhansittain kolibrilintuja lensi kirjavien jalokivien kaltaisina
toisesta kukasta toiseen, juoden niitten lemuavaa nestettä, taikka
särpien kimaltelevia kasteherneitä, jotka lehdillä värähtelivät;
yksitotinen tunkani huusi kalisevalla äänellänsä, piroli kurkisti
uteliaasti säkinmuotoisesta pesästään, metsäkyyhkyiset lukemattomissa
parvissa lentää lekuttelivat puiden lehvissä ja katosivat tuon
tuostakin kuin leimaukset vaeltajain silmistä. Mutta kaiken tämän
loiston voitti kuitenkin lukemattomain perhosten komeus, jotka nyt,
samoin kuin kolibrilinnutkin, levitetyillä siivillä lepäilivät kukilla
imien niiden hunajaa pitkillä imutorvillaan, taikka seuraavassa
silmänräpäyksessä liipoittelivat puitten latvoissa, ikään kuin kukat,
jotka olisivat irtautuneet emävarresta, nauttiaksensa vapauden
onnea kepeillä siivillään. Sanomattoman ihanat olivat nuot, usein
kämmenen-levyiset, komeat perhoset, sinisillä taikka viheriöillä,
kullalta ja purpuralta hohtavilla siivillään, ja usein Emmerich
seisahtui niitä kauan katselemaan ja ihmettelemään, kun ne, kukan
lehdillä keikkuen, auringon valossa hitaasti levittivät siipensä ja ne
jälleen kokoon laskivat.
"Mitäpä jahdista tulee, jos herra vaan seisoo ja katselee?" kysyi
viimeinkin Herkules, jolle nämä ihmeet eivät enää olleet mitään uutta;
sillä hän oli ennen tuhansia kertoja niitä nähnyt. "Kun aurinko on pään
yli, niin on liian lämmin metsästää, ja herra Vanderstraten nauraa, jos
tulemme takaisin tyhjin käsin."
"Sinä olet aivan oikeassa," sanoi Emmerich ja käänsi vastahakoisesti
silmänsä pois häntä ympäröivästä loistosta. "Johdata minua, niin minä
seuraan sinua."
"Sanokaa nyt vaan, herra, mitä tahdotte ampua," vastasi neekeri.
"Herkules tuntee monellaisia petoja ja saattaa herran sinne, missä ne
ovat. Jaguari, puuma, sarvas, tapiiri, kaikki Herkules löytää, jos vaan
lähtee hakemaan."
"Ennen kaikkia tahtoisin ampua pari noita komeita lintuja," sanoi
Emmerich, ihmeellä katsellen sinistä aaraa, jonka kauniit höyhenet
nostivat hänen huomionsa. Hän tähtäsi pyssyllään ja oli jo
laukaisemaisillaan, kun Herkules esti hänet siitä.
"Jos ammutte, niin kuuluu pamaus," sanoi hän. "Pamaus karkoittaa muut
elävät, ja sitten ei tule mitään hyvää saalista. Ampukaa noita kirjavia
lintusia myöhemmin, kyllä niitä on palatessammekin. Mitä varten niitä
laahaisimme kanssamme pitkin erämaata?"
Emmerichistä tämä muistutus oli aivan oikea, ja hän päätti sentähden
totella sitä. Hän laski pyssynsä alas, heitti sen jälleen olallensa ja
sanoi: "Johdata minua, Herkules, minä menen, mihin tahdot."
Neekeri rupesi viipymättä käymään Emmerichin edellä. Määräten suuntansa
auringon asemasta, tunki hän pelkäämättä metsän halki ja Emmerich
seurasi häntä. Jotenkin vaivaloisen matkan perästä tulivat he rämeiseen
alankoon, jossa Herkules osoitti matkatoverillensa turvallisen aseman
sykomori-puun takana, sanoen: "nyt pitää vaari, pian jaguari kuuluu."
Matkien sitä kiljuntaa, jolla naaras-jaguari kutsuu koirasta, pani
Herkules pyssynsä ampuma-asemaan ja piti koirat kiinni hihnasta,
estääksensä heitä karkaamasta pedon päälle ennen aikojaan. Ei
aikaakaan, niin kuului etäältä jaguarin kumiseva kiljunta, ja samassa
hiljainen vinkuminen nevan ruo'ikosta. Vähäsen kuunneltuansa huudahti
Herkules: "Ei tästä ole! heillä on penikoita, ja he ovat äärettömän
hurjat. Naaras ja koiras ovat meille liiaksi. Takaisin!"
Emmerich aikaili: "ota sinä ensimäinen otus ammuttavaksesi, minä otan
toisen," sanoi hän. "Siten tuomme kotiin kaksinkertaisen saaliin;
olemmehan tarkat tähtäämään."
"Kiintonaiseen pilkkuun kyllä, mutta ei hurjiin petoihin punaisilla
silmillä ja aukealla kidalla. Se on hirveätä. Tule herra, menkäämme
muualle, saamme toki ampua jaguarin ilman hengen vaaratta."
Emmerich myöntyi, mutta nyt oli jo liian myöhä. Tallaten ruohikkoa tuli
hirveä peto näkyviin, kauheasti karjuen, kun molemmat koirat, nähtyänsä
vihollisensa, rupesivat haukkumaan ja nykimään hihnaa. Salaman
nopeudella tempaisi Herkules pyssyn poskelle ja laukasi melkein
tähtäämättä. Kuula sattui, sillä jaguari karjahti kauheasti ja
horjahti. Nyt Herkules laski irti koirat, jotka hurjasti haukkuen
töytäsivät vihollista vastaan.
Mutta ennenkuin ne siihen ennättivät, kavahti haavoitettu peto pystyyn
ja samassa ruo'ikko uudelleen rytisi ja ratisi ja naarasjaguari syöksi
ulos kahden penikkansa kanssa, jotka tuskin olivat kotikissoja isommat.
"Ei ampua!" huudahti Herkules. "Kaikki hukassa, jos ammutte syrjään."
Mutta samassapa laukaus jo pamahti ja vahingoittumatta,
punaisen-hohtavilla, pyörivillä silmillä, jotka kiiluivat kuin
kekäleet, aukealla kidalla, josta kieli veripunaisena riippui, vihan
vimmaa kuohuen, hyökkäsi peto Emmerichin päälle. Ainoalla hyppäyksellä
se saavutti nuorukaisen, joka turhaan löi pyssynsä perän pirstoiksi sen
päähän. Peto paiskasi hänen käpälällään maahan ja heittäytyi hänen
päällensä. Emmerich jo luuli joutuneensa surman suuhun. Mutta
uskollinen ystävä seisoi vielä hänen ja kuoleman välillä. Kirkas säde
vilkahti Emmerichin silmien edessä, samassa kuului kimakka huuto ja
naaras-jaguari keikahti maahan, ikään kuin salama olisi siihen iskenyt.
"Jumalan kiitos, herra elää, peto kuollut," riemuili Herkules ja
kääntyi toisen jaguarin puoleen, joka viimeisillä voimillaan torjui
päältänsä molemmat koirat. Tyynesti latasi neekeri pyssynsä uudelleen
ja ampui petoa pään läpi. Kuula lensi ihan keskelle silmää ja julma
vihollinen kaatui maahan.
Emmerich oli sill'aikaa suurella vaivalla noussut ylhäälle. Hänen
olkapäätänsä kivisti, verta valui hänen hihastaan ja juoksi virtana
maahan. Vaaleana nojautui hän sykomori-puuta vasten; mutta, vaikka hän
tunsi kovan kivun, näkyi kuitenkin voiton-riemun hymyily hänen
huulillaan, kun hän huomasi molempien julmain petojen tapettuina
makaavan maassa ja koirien samassa purevan penikoitakin kuoliaaksi.
"Uskollinen ystävä," lausui hän Herkuleelle, ojentaen hänelle kätensä,
"miten minä palkitsen sinulle tämän urhoollisen tekosi?"
"Herra on aikaa sitten palkinnut," vastasi tämä, "pelasti Herkuleen
voudista ja Herkules pelastaa teitä jaguareista. Pisto vaan puukolla
niskaan ja peto lankee."
"Sepä olikin oikein mestarin pisto," huudahti Emmerich. "Taivaan
kautta, Herkules, nyt olet maksanut, mitä olit minulle velkaa. Olkaamme
tästälähin sitä uskollisemmat ystävät."
Herkules hymyili ilosta ja valkeat hampaansa kiilsivät kuin helminauha
punaisten huulien välissä. Sydämellisesti puristi hän Emmerichin
tarjottua kättä, mutta säikähti kovin, kun tämä, tuntien kipunsa
liikkumisesta enenevän, päästi hiljaisen valitus-huudon. Tähän asti oli
hän pitänyt Emmerichin kalpeutta pelon vaikuttamana, mutta näki nyt,
tarkemmin katseltuansa valkoista ystäväänsä, hänen vaatteittensa olevan
rikki revityt ja verta valuvan hihasta.
"Herra Jumala," huudahti hän huolissaan, "herra on haavoitettu, koska
vuotaa verta. Mihin on peto teitä satuttanut?"
Joutuisasti riisui hän nutun ja paidan Emmerichiltä ja havaitsi nyt
kaksi pitkää ja syvää haavaa, joita jaguarin kynnet olivat repineet
ystävän olkapäähän ja käsivarteen. Hän näki myöskin, ettei kuitenkaan
ollut mitään luun vikaa, ja lohdutettuna toivoi hän piankin voivansa
parantaa haavat. Kiireesti kokosi hän muutamia veren asettavia ruohoja,
pureskeli ne hienoiksi ja pani ne haavoille, jotka hän sitten sitoi
jahtipaidan repaleilla. Tästä polttava kipu kohta taukosi.
"Kääntykäämme nyt kotiinpäin," sanoi uskollinen neekeri. "Jopa jahti on
loppunut emmekä tule tyhjin käsin. Herran täytyy istua rauhassa, niin
tulee pian jälleen terveeksi."
Ennenkuin lähtivät paluu-matkalle, nylki Herkules tapetuilta
jaguareilta kauniin, täplikkään taljan ja tappoi penikat, joita koirat
jo olivat puolikuolleiksi purreet. Taluttaen Emmerichiä terveestä
käsivarresta ja voimiansa myöten häntä tukien, lähti hän sitte
paluumatkalle herra Vanderstratenin kartanoon.