Vouti.
Sill'aikaa kuin Emmerich puuhasi koneitten asettamista ja
järjestämistä, paranivat rääkätyn Herkuleen haavat, ja eräänä päivänä
lankesi herra Vanderstratenin sisarenpojan jalkojen juureen nuori
neekeri, jonka hän heti tunsi hoidokkaaksensa ja jota hän
sydämellisesti tervehti. Hän muisti myös, että eno oli lahjoittanut
tämän orjan hänelle ja ilmoitti sen neekerille.
"Nouse ylös, Herkules," sanoi hän. "Tästä päivästä alkaen et sinä enää
ole orja, vaan vapaa mies, ja semmoisen miehen tulee langeta
polvillensa Jumalan, vaan ei vertaisensa eteen. Enoni lahjoitti sinun
minulle ja minä lahjoitan sinulle vapauden."
Hämmästys, ilo, epäilys ja ihastus kuvautuivat neekerin mustissa
kasvoissa, kun hän kuuli nämä valkoisen nuorukaisen sanat, jotka
hänestä olivat ikään kuin ilosanoma taivaasta. Emmerichin täytyi vielä
kertoa sanansa, ennenkuin Herkules niitä todellakin uskoi; sitten hän
päästi raikkaan ilohuudon, heitti pois kädestään lapion, jolla hän
vast'ikään oli tehnyt työtä, oikaisi itsensä, katsahti hehkuvin silmin
ylös taivaasen ja huudahti syvällä heleällä äänellänsä monta kertaa
perätysten: "Herkules vapaa! Herkules vapaa mies! Herkules ei enää
pelkää voudin piiskaa eikä hänen jyrkkää katsantoansa."
Sitten hän säihkyvillä silmillä katseli Emmerichiä, joka häntä
hymyillen silmäili, ja heittäytyi uudelleen hänen jalkojensa juureen.
"Herkules vapaa!" lausui hän. "Mutta Herkules kuitenkin nuoren herran
orja. Herkules kuolee nuoren herran edestä eikä luovu hänestä koskaan."
"Mutta toden totta, Herkules, sitä ei sinun pidä tekemän," vastasi
Emmerich. "Minä tahdon, että nyt nautit vapauttasi, etkä uudestaan
rupee orjuuteen. Hyvä enoni antaa sinulle pienen maatilkun, rakenna
siihen maja itselles ja elä omana herranasi."
Herkules pudisti päätänsä. "Ei mennä pois herrasta," sanoi hän
levollisella, mutta järkähtämättömällä vakavuudella. "Ginga sanoo,
vaarat uhkaavat nuorta herraa. Herkules häntä suojelee taikka kuolee.
Herkules ei koskaan luovu hyvästä herrasta."
"Sinua lapsettaa, Herkules," sanoi Emmerich hymyillen. "Vaan jos
välttämättä tahdot olla luonani, niin ole ystäväni eikä palvelijani.
Sinulla on hyvä, jalo sydän ja sinä ansaitset hyvin rakkauttani. Tule
syliini Herkules -- sillä jalkojeni juuressa et saa maata."
Herkules viivähteli, vaikka syvä liikutus ja hehkuva ihastus välähti
hänen kosteista säihkyvistä silmistänsä. Mutta Emmerich halasi häntä ja
painoi hänen sydämellisesti vasten rintaansa. Herkules vastasi
ujostellen tähän rakkauden osoitukseen, astui sitten askeleen takaperin
ja lausui, innosta vapisten: "Herkules herran ystävä; onneton se, joka
herraani hätyyttää. Ei valkoinen, ei musta, ei kukaan tohdi tehdä
mitään pahaa herralle ja sille, joka häntä rakastaa."
Näin sanottuaan katosi Herkules läheiseen lehdikköön, ja vähän
kummastuneena katsahti Emmerich hänen jälkeensä. Neekerin lauseissa
näkyi olevan joku syvempi merkitys; Emmerichin tätä mietiskellessä
häiritsi sotatorvien torahdus hänen mietteitänsä. Hän riensi pois sitä
suuntaa, josta raikkaat sävelet kaikuivat, ja näki pataljoonan
Hollantilaisia sotamiehiä täysissä aseissa, jotka pysähtyivät hänen
enonsa huoneen eteen ja asettuivat rivihin. Herra Vanderstraten riensi
upsieria vastaan, joka, valtakirja kädessään, tuli huoneen ovelle; hän
tervehti häntä kohteliaasti ja antoi kohta käskyn tuottaa virvoituksia
väsyneille, marssista ja päivän paahteesta uupuneille sotamiehille.
Nikolao vouti tuli kohta saapuville, ja Emmerich, joka yhä edelleen
katseli tätä miestä epäluulolla, siitä asti kuin hän töin tuskin oli
välttänyt hänen myrkytetyn nuolensa, ei jättänyt huomaamatta, että tämä
kohta joutui sangen hartaasen kanssapuheesen vasta tulleitten
sotamiesten kanssa. Emmerich lähestyi heitä ja kuuli Nikolaon sanovan:
"niin, niin, pojat, nyt on meillä enemmän tekemistä omain orjaimme kuin
Maron-neekerien kanssa, jotka tätä nykyä ovat aivan rauhallisina,
niinkuin itse olen kuullut niiltä, jotka hyvin tietävät heidän
piilopaikkojansa. Mutta meillä on nyt täällä eräs keltanokka tuolta
vanhasta maasta, joka tyhmällä käytöksellään pian tekee nuo mustat
roistot niin uppiniskaisiksi, että viimein nauravat meitä vasten silmiä
eivätkä tottele käskyjämme. Sen saatte kyllä itse nähdä, jos kauvemmin
tulette täällä olemaan."
Samassa Emmerich astui esiin ja taputti aivan tyynesti voudin
olkapäätä. Tämä kääntyi äkkiä ja säikähti kovin, kun huomasi nuoren
herran, jota hän vast'ikään oli niin ilkeästi herjannut.
"Pitäkää kielenne kurissa, vouti Nikolao," sanoi Emmerich tyynesti,
mutta sangen totisesti. "Tällä kertaa voin teidän julkeuttanne kärsiä,
mutta toiste teillä siitä on paha tarjona."
Vouti pujahti pois ja Emmerich puhutteli sotamiehiä muutaman minuutin
aikaa, antaen heille aivan toisellaisen ajatuksen itsestään, kuin
kavala vouti oli koettanut heitä luuloitella.
Sotamiesten ulkona atrioidessa istuivat herra Vanderstraten, upsieri
ja Emmerich sisällä, talon viileimmässä huoneessa, keskustellen
Maron-neekereistä ja niistä vaaroista, joiden alaisina kasvumaat
alinomaa olivat tämän hurjan joukon vuoksi. Emmerich mainitsi, mitä
vouti tuolla ulkona oli siitä asiasta puhunut, ja herra Vanderstraten
yhdistyi voudin lauseisin.
"Tosin kyllä," sanoi hän, "ei ole tätä nykyä mitään pelkäämistä noista
vallattomista joukoista. Nikolao on itse vuoristossa liihennellyt ja
käynyt kaikissa heidän lymypaikoissansa, vaan hän ei ole missään
havainnut yleisen päälleryntäyksen hankkeita. Mutta kuitenkin, herra
upsieri, on hyvä, että olette tänne saapuneet urhoollisten
sotamiestenne kanssa, sillä työtä taidatte saada siinä, missä olette
sitä vähimmin odottaneet. Nikolao on päässyt salakapinan jälille omain
orjaimme joukossa; he pitävät öisin keskenänsä kokouksia, mutta ei
meidän ole vielä onnistunut löytää heidän piilopaikkaansa. Mutta pian
paha palkkansa periin ja minä toivon, että pääsemme piankin noitten
petollisten roistojen jälille. Kokouspaikka on sitten piiritettävä,
kapinaan yllyttäjät hirtetään, ja muut pannaan pariksi viikoksi
kahleisin vedelle ja leivälle, ja siten on halu uppiniskaisuuteen
muutamaksi vuodeksi hälvennyt."
Emmerich pudisti päätänsä näille sanoille ja vastasi arvelevaisesti:
"älä menettele liian rivakasti, enoni. En luota tuohon kavalaan
mieheen, Nikolaoon, enkä usko hänen puheestansa mitään, ennenkuin tulen
omilla silmilläni vakuutetuksi hänen sanojensa totuudesta. Se mies ei
tarkoita hyvää sinulle eikä orjille, ja minulle vähimmin, josta minulla
on aivan varmat todistukset."
"Tuota sinä et ymmärrä, poika," vastasi herra Vanderstraten. "Koneitasi
kyllä osaat käytellä, mutta neekerien kepposia ja konnankoukkuja
arvaamaan, siihen tarvitaan kavalampia kettuja kuin sinä olet. Näen
kyllä, ett'ei meillä kaikki ole aivan oikeassa; kokouksia pidetään,
siitä olen vakuutettu, ja ett'ei tuo musta sukukunta semmoisilla
salavehkeillä mitään hyvää tarkoita, sen jo lapsikin ymmärtää. Mutta
kavaluus kavaluutta vastaan -- me tahdomme heitä kietoa ja pauloa,
ennenkuin he sitä aavistavatkaan."
"Suora tie on paras, eno," sanoi Emmerich. "Miks' et kokoo neekereitä
ympärillesi ja kysy heiltä suoraan, mitä he vehkeilevät noissa öisissä
kokouksissa? Lupaa heille anteeksi antamus, ja sinä varmaankin saat
tiedon kaikesta, vieläpä voitat heidän sydämensä."
Herra Vanderstraten nauroi ilkkuen.
"Kyllä näkyy," sanoi hän, "että sinä olet aivan vieras tässä maassa.
Hyvyydellä et voita mitään tältä paatuneelta rodulta. Koeta itse, että
kerrankin rupeisit heitä pelkäämään."
Närkästyneenä kavahti Emmerich ylös ja virkkoi suutuksissaan: "minä
tahdon seurata teidän neuvoanne, eno herra, ja sitten saamme nähdä,
kuka pääsee pitemmälle, tekö ankaruudella ja vääryydellä, vaiko minä
hyvyydellä ja rehellisyydellä. Jumalan haltuun, eno."
Emmerich töytäsi ulos ja tapasi ovella, jota hän rivakasti aukasi,
Nikolaon, jonka koko olento ja ällistynyt käytös silminnähtävästi
todistivat, että hän oli kuunnellut keskustelua kammarissa. Emmerich
loi halveksivan silmäyksen kavalasti ja häveliäästi naurahtavaan
voutiin, sysäsi hänet syrjään ja meni hänen sivutsensa puutarhan kautta
viljelysmaille. Täällä hän kysyi Herkulesta; vaan ei kukaan ollut häntä
nähnyt ja mielipahoissaan palasi hän takaisin mennäksensä jälleen
kammariinsa. Sisään astuessaan tapasi hän etsittävänsä puhdistamassa
kiväärejä, pyssyjä ja pistoleja, joilla herra Vanderstraten oli
koristanut sisarensa pojan huonetta. Hymyillen, rakkaudesta loistavin
silmin katseli häntä Herkules, ja näytteli välkkyviä aseita, ikään kuin
kysyäksensä, oliko hän hyvin tehtävänsä toimittanut.
"Olethan sangen taitava, Herkules," lausui Emmerich. "Ymmärrätkö yhtä
hyvin ampumista kuu aseiden puhdistamista?"
"Lapsena Herkules tappoi leijonia ja leoparteja synnyinmaassansa,"
vastasi Herkules ylpeillen. "Nuoli varma kuolema pedoille ja pyssy
parempi kuin nuoli. Herra Vanderstraten piti Herkulesta kiväärin
puhdistajana, siksi kuin Herkules joutui sokerimyllyyn. Herkules ampui
jaguarejakin tässä maassa. Välähdys -- paukaus -- kuolema!"
"Vai olet jo käynyt metsälläkin, Herkules," huusi Emmerich iloissaan.
"Hyvä! Kauvan aikaa on jo mieleni tehnyt kuleksia erämaissa, ja parin
päivän päästä menemme yhdessä metsästämään."
"Ja tapamme jaguareja, tapiireja, kaimaneja, kirjavia lintuja ja
kaikki," huudahti Herkules. "Voi! sitä iloa, herra! ja pyydetään sitten
vielä kavaloita, väijyviä kissoja."
"Mitä pyydetään?" kysyi Emmerich.
"Pahoja kissoja, piilokynsiä," vastasi Herkules. "Saamme nähdä kaikki.
Herkules hyvin tietää kissojen lymypaikkoja, Ginga muori sanoo hänelle,
milloin tulevat, mitä tekevät. Sitä hänen ei tarvitsisi. Herkules pitää
silmänsä auki."
Turhaan Emmerich pyysi neekeriä selittämään arvoituksen, johon hän niin
salamielisesti viittasi. Herkules ei antanut mitään selkoa, vastasi
vaan: "saatte pian nähdä omin silminne!" Emmerich viimeinkin herkesi
kiusaamasta neekeriä muistaessaan, minkätähden hän oikeastaan oli
Herkulesta hakenut.
"Olkoon niin", lausui hän, "minä luotan sinuun ja odotan. Mutta luota
sinäkin minuun, Herkules. Minä tiedän, että veljesi öisin pitävät
salaisia kokouksia, etkä sinäkään ole niistä poissa. Kerro nyt minulle,
mitä salaisia asioita niissä keskustelette."
Hämmästyneenä Herkules loi silmänsä maahan ja viivytteli vastausta.
"Neekeri raukat eivät tee mitään pahaa," sanoi hän viimeinkin.
"Siitä olenkin vakuutettu ja uskon sanojas," vastasi Emmerich. "Mutta
enoni pitää sitä pahana ja minä luulisin olevan teille parasta, että
suoraan sanoisimme hänelle totuuden."
"Herkules ei tohdi puhua," vastasi neekeri ja katseli luottamuksella
Emmerichiä silmiin. "Herra Vanderstraten ei paha, mutta vouti sangen
paha ja vuodattaa myrkkyä herran korviin. Jos hän saapi tietää, mitä
neekeri raukat tekevät, niin paha heidät perii. Piiskaa saavat ja
kahleita ja kenties surmansakin. Herkuleen täytyy olla vaiti."
"Vaan minua, ystävätäsi, sinun ei toki tarvitse pelätä," sanoi Emmerich
nuhdellen. "Luuletko minun voivan pettää sinua ja veljiäsi, Herkules?
Ei, suojella teitä minä tahdon ja mieluummin kuolla kuin sallia, että
hiuskarvakaan teiltä notkistetaan, jos olette syyttömät. Minuun,
Herkules, ystävääsi, voit toki luottaa." Neekeri taisteli itsensä
kanssa. Näkyi aivan selvästi, että hän mielellään olisi puhunut, vaan
epäilemättä joku vala taikka muu tärkeä seikka sitoi hänen kielensä.
"Herra saa tietää kaikki," sanoi hän viimeinkin, "mutta ei tällä
kertaa. Herkules kysyy ensin ja tulee sitten takaisin. Herra aivan hyvä
-- pitää kuulla ja itse nähdä."
Hän juoksi nopeasti ulos, ja Emmerich odotti vähintäkin tunnin aikaa
hänen takaisin tuloansa. Vihdoin hän palasi hengästyneenä ja hiessä,
mutta säihkyvillä silmillä.
"Nyt Herkules tohtii puhua," huudahti hän. "Sanoi hyvälle isälle kaikki
ja sai luvan ilmoittaa nuorelle herralle, jos valalla lupaa olla
vaiti."
"Sen lupaan," vastasi Emmerich ja antoi neekerille sanansa ja kätensä.
Herkules käski hänen nyt sydän-yön aikana olla valmiina, jolloin hän
tulisi nuorta herraansa noutamaan, että tämä omin silmin tulisi
vakuutetuksi siitä, ettei neekereillä ensinkään ollut pahoja aikomuksia
herrojansa ja isäntiänsä vastaan.
Herkuleen mentyä jäi Emmerich yksin kammariinsa saadaksensa täällä
häiritsemättä vartoa määrättyä hetkeä. Mutta hämärän tultua lähetti
herra Vanderstraten sanan sisarensa pojalle, että tämä tulisi
viettämään iltaa juttelemalla hänen ja vieraan upsierin kanssa.
Vastahakoisesti Emmerich totteli kutsumusta, ja aikoikin jo ovelta
kääntyä takaisin, kun hän paitsi upsieria havaitsi Nikolao voudin
enonsa seurassa. Vaan herra Vanderstraten ei laskenut häntä pois, ja
hänen täytyi istuutua pöydän ääreen, vaikka se oli hänelle hyvin
vastenmielistä.
Näytti melkein siltä, kuin herra Vanderstraten tahallaan olisi
asettanut voudin ja veljensä pojan yhteen, vaikuttaaksensa sovintoa
taikka ainakin lähenemistä heidän välillänsä. Vaan jos tämä todellakin
oli hänen aikomuksensa, niin se raukesi aivan turhiin Emmerichin
kautta, joka oli varsin vähän tottunut teeskentelemiseen eikä millään
muotoa voinut pakoittaa itseänsä olemaan ystävällinen miehelle, joka --
kuten Emmerich ainakin varmaan luuli -- vähän aikaa sitten oli väijynyt
hänen henkeänsä, ja luultavasti kätki koston ja vihan tunteita
imartelevan ulkomuodon alla. Tylysti vastusti hän kaikkea lähenemistä
voudin puolelta, huolimatta herra Vanderstratenin suuttumusta
osoittavista liikenteistä ja silmän-iskuista. Vouti jätti hänen
viimeinkin rauhaan, mutta kertoi häntä harmittaaksensa monta juttua
mustain kavaluudesta ja ilkeydestä, joita herra Vanderstraten ja
upsieri näkyivät mielihyvällä kuuntelevan, vaikka ne täyttivät
Emmerichin sydämen kauhistuksella ja inholla. Hän koetti pitää
paneteltujen neekeri raukkojen puolta, vaan hänen väitteensä kumottiin,
ja sitten hän istui hiljaa itsekseen, omiin ajatuksiinsa vaipuneena,
toisten keskusteluihin sekaantumatta.
Viimeinkin, puoli tuntia sydän-yön jälkeen, hän nousi ylös ja meni
pois. Tuskin hän oli lähtenyt, niin nousi Nikolaokin, hiipi ulos ja
kiipesi puuhun, jonka oksilta hän mukavasti taisi katsella Emmerichin
kammariin. Nuorukainen oli sytyttänyt lampun ja istui täysissä
vaatteissa tuolilla.
"Pian hän tulee," mutisi vouti itsekseen. "Vihdoin viimeinkin olen
saava tiedon heidän piilopaikoistansa, ja kun ensin olen nuot mustat
roistot kukistanut, niin tulee sinunkin vuorosi, hävytön poika nulikka!
Vouti Nikolao ei milloinkaan unohda sitä, että löit häntä orjain läsnä
ollessa, eikä lepää, ennenkuin hän on sen sinulle kostanut."
Noin neljänneksen tunnin perästä kuului kepeitä askeleita, ja täysikuun
valossa, joka vast'ikään kirkkaana nousi vuoriston takaa, tunsi Nikolao
nuoren neekerin, joka tuli Emmerichiä noutamaan mustain kokoukseen.
Varovasti hän katseli ympärillensä joka haaralle, vaan ei havainnut
voutia, joka istui kyyryllänsä puun tuuheain lehvien peitossa ja
itsekseen nauraa virnoitteli turvallisessa piilopaikassaan.
"Niin, niin, muljottele sinä vaan mustilla silmilläsi, koira," mutisi
hän aivan hiljaa itsekseen. "Pääsithän kerta minun kynsistäni, mutta
toisen kerran pidän minä sinut paremmin kiinni. Hyvähän toki, että
kuuntelin teidän puhettanne silloin, kuin ette voineet aavistaakaan
valppaan vihollisenne seisovan kintuillanne."
Yötuulen hiljainen humina esti Herkuleen kuulemasta näitä sanoja ja
risausta varovasti erilleen taivutetuista oksista, joiden takana
Nikolao kuunnellen väijyi. Hän otti pienen kiven, viskasi sen
Emmerichin ikkunaan ja kuiskasi hiljaa nuorukaiselle, joka samassa tuli
ikkunalle, että hän seuraisi häntä, kun oli aika jo käsissä. Emmerich
keikahti sukkelasti ulos ikkunasta ja seisoi yhdellä hyppäyksellä
mustaihoisen toverinsa vieressä, jonka rinnalla hän riensi pois
nopeilla, mutta varovaisilla askeleilla. Tuskin olivat molemmat
kadonneet lähimmäisen pisankipensaan taakse, niin Nikolao kiipesi alas
puusta, seurasi heitä vähän matkan päässä, varovasti piiloitellen
pensasten takana. Hän näki heidän hyppäävän paalu-aitauksen yli,
joka ympäröitsi koko kunnaan, ja viimein menevän erääsen isoon
neekeri-mökkiin. Nelin kontin läheni hän mökkiä, etsien jotain rakoa,
joka sallisi hänen silmäillä majan sisustaa. Vaan kun hän ei semmoista
löytänyt, painoi hän korvansa ohukaista, bambuseipäistä kyhättyä seinää
vasten. Hän kuuli kumajavan sorinan ikään kuin useista ihmis-äänistä.
Noin viiden minuutin aikaa kuunneltuansa konttasi hän majojen taikka
hajalla seisovien puitten varjossa paalutukseen päin, aukaisi siinä
erään portin ja naurahteli ilkeästi itsekseen.
"Viimeinkin vangitut," mutisi hän. "Välistä sattumus auttaa enemmän
kuin viisaus. Kukapa olisi luullut heidän kokoutuvan omiin majoihinsa?
Minun heitä metsissä etsiessäni, seisoivat nuot konnat aivan silmiemme
edessä ja nauroivat petettyä voutia, joka oli väärillä jälillä. Mutta
lopussa kiitos seisoo, ja kaikki turhaan valvotut yöni tulevat
palkituiksi, kun saan käsiini tuon tokinaisen nuorukaisen joukkoineen.
Jos oikein tunnen herra Vanderstratenin, niin hän lähettää hänet
ensimäisessä laivassa takaisin vanhaan maahan."
Näin itsekseen puhuen riensi Nikolao huoneesen päin, aukasi lukottoman
oven ja astui parin silmänräpäyksen perästä siihen kammariin, missä
herra Vanderstraten Hollantilaisen upsierin kanssa yhä vielä istui
viinipullon ääressä ja hartaalla mielihyvällä haasteli kotimaastansa ja
kauniin Amsterdamin kaupungin ihmeistä, jossa hän oli ensi kerran
päivän valoa nähnyt ja onnellisen nuoruutensa ensimäiset vuodet elänyt.
Vouti teki kohta lopun tästä ystävällisestä keskustelusta. Ensimäisistä
sanoista, joita hän puhui, kavahti herra Vanderstraten ylös
nojatuoliltaan ja katsoa tuijotti hämmästyneenä milloin orjavoutiin,
milloin upsieriin. "Onko se totta, Nikolao?" kysyi hän vihdoin.
"Niin totta kuin tässä seison," vastasi vouti. "Niin, hyvä herra, nuo
heittiöt ovat kaikki koossa, eikä nyt tarvita muuta kuin käsky
sotamiehille, niin voimme kerrassaan valloittaa ja kukistaa kavaltajien
pesäpaikan."
"Herätä sisareni poika, Nikolao!" käski herra Vanderstraten, "ja, herra
upsieri, pitäkäämme kiirettä, ryhtykäämme heti tarpeellisiin
varokeinoihin."
Upsieri riensi kohta pois miehiänsä herättämään ja heitä kokoomaan
huoneen edustalle; -- mutta Nikolao ei hievahtanut paikaltansa, vaan
sanoi, kohottaen olkapäitänsä ja kavalasti naurahtaen: "herra Emmerich
oli kovin väsyksissä ja panisi ehkä pahaksensa, jos häntä kesken unta
häiritsisin."
"Oikeassapa lienet," sanoi herra Vanderstraten. "Nukkukoon rauhassa --
hän kaiketi taas rupeisi pitämään noitten lurjusten puolta. Olkoon
niin, kylläpä hän huomeis-aamuna sitä kovemmin hämmästyy. Kerran
viimeinkin hän on ymmärtävä, ettei noihin mustiin heittiöihin ole
luottamista."
Muutaman minuutin perästä oli sotamies-joukko kokoutunut huoneen eteen
ja lähti marssimaan riento-askeleilla sen majan luokse, jossa Nikolao
oli neekeriä vakoillut; upsieri, herra Vanderstraten ja vouti olivat
etunenässä. Tuokiossa mökki oli piiritetty niin, ettei yksikään ihminen
olisi voinut päästä sieltä pakoon, jos ei ihmeen kautta olisi saanut
siipiä, ja tuskin salatulla voittoriemulla Nikolao vouti kolkutti ovea.
"Ovi auki! Ovi auki!" huusi hän, "jos yhtäkään minuuttia viivähdätte,
niin mökki poltetaan teidän päällenne."
"Eikö mitä!" vastasi heleä ääni, jonka herra Vanderstraten kummakseen
tunsi sisarensa pojan, Emmerichin, ääneksi. "Jolla on tänne asiata,
astukoon Jumalan nimeen sisään, mutta tulesta pyydämme päästä
vapaaksi."
Paha aavistus iski voudin sydämeen ikäänkuin salama. Rivakasti hän veti
huonosti suljetun oven auki, astui upsierin ja herra Vanderstratenin
kanssa sisään eikä havainnut ketään, paitsi Emmerichiä ja Herkulesta,
jotka ystävällisesti istuivat vieretysten järkeän pöydän ääressä ja
huolettomasti katselivat sisään tulleita.
"Petosta!" kiljasi vouti ja puri hampaitansa. "Koko hökkeli oli
roistoja täynnä, ja nyt ei siinä ole niitä enää kuin kaksi."
Tuskin hän oli tämän sanonut, niin nyrkin isku vihastuneelta
Emmerichiltä kaatoi hänet maahan. "Katala," huusi nuorukainen, "kuinka
sinä julkeat herjata herrasi verta hänen sisarensa pojassa, kun kutsut
minua roistoksi? Ulos kavala, petollinen konna, ennenkuin joudun vihan
vimmaan."
Vouti kavahti pystyyn, iski vihaisen silmäyksen Emmerichille, mutta ei
kuitenkaan tohtinut ruveta vastarintaan, vaan pujahti, voimattomasta
vihasta vapisten, ulos ovesta. Eno Vanderstraten pudisti päätänsä eikä
näyttänyt täydellisesti hyväksyvän sisarensa pojan ripeätä käytöstä,
vaikka voudin solvaus kyllä hänenkin mielestänsä oli ylen sopimaton.
"Poika, poika!" sanoi hän, "hurjalla kiivaudellasi saatat vielä
Nikolaon muuttamaan pois palveluksestani ja hakemaan itsellensä toisen
isännän. Mistäpä sitten hankit minulle yhtä uskollisen orjavoudin?"
"Sepä, eno Vanderstraten, olisi pikemmin voitoksi kuin vahingoksi
luettava, jos tuo konnankoukkuinen Nikolao joutuisi pois täältä, ja
minä luulen ansaitsevani teidän erityistä kiitollisuuttanne sillä, että
olen asian siksi saattanut. Vouti on aika lurjus, eno Vanderstraten."
"Ankara orjille, mutta herrallensa uskollinen, ja se on tärkeämpää,
kuin sinä nykyisellä kannallasi voit aavistaakaan. Epäilemättä hän on
nähnyt aivan oikein, kuu luuli tämän majan kapinallisten vehkeiden
pesäpaikaksi, ja minulle olisi sangen mieluista, jos voisit
tyydyttävästi selittää saapuvilla oloasi täällä sydän-yönä, kun kaikki
luulivat sinun jo makaavan unen helmoissa."
"Liikoja selityksiä täällä ei tarvittane," vastasi Emmerich uljaasti.
"Olen tullut tänne saadakseni selkoa tästä kokouksesta, joka kyllä on
pidetty, mutta ei suinkaan tarkoittanut kapinan nostoa, vaan ihan
toista, joka ei ole sinulle vahingollista."
Uhkaavainen puna lensi herra Vanderstratenin otsalle ja hän loi
Emmerichiin synkeän silmäyksen.
"Toivon, ett'et salaa, mitä täällä on tapahtunut ja mitä on puhuttu,"
sanoi hän vakavasti.
"Ei, eno kulta, sinä saat tietää kaikki," vastasi Emmerich hymyillen.
"Muutamia minuuttia sitten puhuttiin täällä tekstistä: 'sinun pitää
rakastaman lähimmäistäsi niin kuin itseäsi' ja sitten: 'antakaat
keisarille, jotka keisarin ovat,' ja keisarilla tällä kertaa
tarkoitettiin kunnioitettavaa enoani, vaikk'ei vielä keisarillisen
arvon paino sinun hartioitasi rasita. Sanalla sanottu, eno, tähän
huoneesen oli kokoutunut joukko kristityitä neekereitä, jotka totisella
hartaudella ja puhtaalla hurskaudella kuuntelivat pappinsa sanoja ja
opetuksia, kunnes vakoileva Nikolao hajoitti tuon hurskaan joukon.
Vaikka hän kyllä on viekas, tuli hän kuitenkin viekkaudella voitetuksi,
eikä hän, etkä sinä olisi saaneet asiasta mitään selkoa, jos en minä
tahallani olisi totuutta ilmi saattanut."
Herra Vanderstraten kuunteli avosuin sisarensa pojan yksinkertaista
selitystä. Hämmästyksensä oli niin suuri, että vielä Emmerichin
vaiettuakin monta minuuttia kului, ennenkuin hän sen verran tointui,
että jälleen osasi puhua. Mutta sitte hän puhkesi sanoihin ja huusi
kiivaasti: "poika, sitä en olisi luullut, että olisit ruvennut meidän
vihollistemme liittoon. Mutta lempeyteni ja pehmeyteni onkin jo
äärillänsä. Nimitä minulle ne vintiöt, jotka vasten minun käskyäni
olivat tässä kokouksessa saapuvilla, niin vielä tämän kerran annan
sinulle anteeksi. Muuten sinä jo tänä yönä panet kapineesi kokoon ja
palaat Eurooppaan takaisin. Minä en laske leikkiä, poika, varo siis
itseäsi."
Emmerich pudisti ruskeita kiharoitansa ja katseli enoansa suoraan ja
luottavaisesti silmiin. "Rakas enoni," sanoi hän sitten levollisena,
"jos pyyntöäsi noudattaisin, niin konnamainen voutisi olisi aivan
oikeassa, ja minä olisin todellakin roisto, joksi hän minua haukkui.
Mutta sitä minä en voi tehdä. Mitä täällä puhuttiin ja aiottiin puhua,
sitä mielelläni sanon, mutta en enempääkään."
"Saat sitten lähteä matkoihisi," päätti herra Vanderstraten. "Joka
rupee yksiin tuumiin vihollisteni kanssa, ei ole enää omana poikanani
pidettävä."
"Lähden kuin lähdenkin, eno," vastasi Emmerich huolettomasti ja nousi
paikaltaan. "Vaan älä unohda, mitä sanon sinulle jäähyväisiksi:
parhaimmat ystäväsi ja uskollisimmat liittolaisesi ovat nuot mustat
kristitty-raukat, joita sinä vainoot. Pahin vihollisesi on vouti
Nikolao, jolle annat luottamuksesi. Sinä elätät käärmeen povessasi, ja
ennenkuin aavistatkaan, niin tunnet sen myrkyllisen piston sydämessäsi.
Hyvästi, eno, -- ja sinä Herkules, seuraa minua."
Emmerich lähestyi ovea, kumarsi vielä kerta hellästi ja ystävällisesti
herra Vanderstratenille, ja oli juuri lähtemäisillään ulos yön selkään,
mutta samassa suku-rakkaus sai vallan enon sydämessä. Hänen täytyi
kunnioittaa sisarensa pojan lujaa, mutta kuitenkin nöyrää mieltä.
"Poika," huudahti hän, "jää tänne! et saa suuttua yhteen jyrkkään
sanaan enoltasi."
Emmerich katsoi hymyillen taaksensa.
"Niin, hyvä eno," sanoi hän, "mielelläni jään tänne -- mutta enpä rupee
noiden vainottujen ihmisraukkojen pettäjäksi, jotka luottamuksella ovat
ottaneet minun keskuuteensa."
"Pidä sitten salaisuutesi itse," sanoi herra Vanderstraten vähän
suuttuneena. "Tule tänne, ja jos tekee mielesi juonitella vanhaa enoasi
vastaan -- niin tee se Jumalan nimeen."
Emmerich heittäytyi vanhuksen avoimeen syliin ja suuteli häntä
hellästi.
"Ei!" huudahti hän. "Juonista ei puhettakaan, vaan minä tahdon näyttää
sinulle toteen, että kristityt orjat ovat uskollisimmat liittolaisesi,
ja sitten -- minä näen sitä edeltäpäin mielessäni -- sitten sinä itse
vielä hankit papin opettamaan noita oppimattomia ihmisraukkoja
tuntemaan Jumalaa ja kristin-opin sääntöjä. Nuku rauhassa, eno, sillä
tietämättäsi uskolliset sydämet ovat ympärilläsi ja siitä sinun ei ole
kiittäminen voutisi ankaruutta, vaan oman sydämesi, useinkin
harhateille eksytettyä hyvyyttä."
"Mene tiehesi, poika, imarteluinesi," sanoi herra Vanderstraten,
puoleksi suuttuneena, puoleksi liikutettuna. "Orjille ei kelpaa muu
kuin kovuus ja varovaisuus ja ehkäpä sinä pikemmin käännyt minun
mielipiteeseni kuin minä sinun. Siitä olen vakuutettu ja muuten luotan
rakkauteesi minua kohtaan ja rehellisyyteesi. Vaikka en voi suostua
sinun tuumiisi, on se kuitenkin minulle mieleen, ett'et ole noita
hirtehisiä pettänyt. Joka niin uskollisesti pitää orjalle annetun
sanansa, ei suinkaan ole pettävä ja kavaltava lähimäistä
sukulaistansa."
"Se sana tuli sydämestä!" huudahti Emmerich iloissaan ja painoi herra
Vanderstratenin kättä voimakkaasti vasten rintaansa. "Ennemmin tai
myöhemmin tulet sinä myös sanomaan: 'Joka niin uskollisesti seuraa
Jumalan käskyjä, ei suinkaan voi pettää herraansa ja hallitsijaansa.'
Minä jo edeltäpäin iloitsen siitä lauseesta."
"Älä iloitse liian aikaisin," virkkoi herra Vanderstraten. "Sinun
kanssasi kyllä olen tehnyt rauhan, mutta siihen rauhan liittoon eivät
nuo salakristityt kuulu. Varokoot vaan itseänsä. Jos saan heidät
käsiini, niin on paha tarjona heille ja heidän papillensa. Sano se
noille roistoille."
Näin sanoen herra Vanderstraten astui ulos ja upsieri, joka
hämmästyksellä oli nähnyt koko tämän tapauksen, seurasi häntä. Mutta
Emmerich virkkoi Herkuleelle: "älä pelkää mitään veljiesi puolesta.
Olethan nähnyt, että enoni sydän on parempi kuin hänen sanansa.
Pysykäät uskossa niin saatte kyllä voiton juonikkaasta ilkeydestä."
Näin sanottuansa Emmerich puristi nuoren mustan ystävänsä kättä ja
riensi enonsa perään, levätäksensä lopun yötä rauhallisessa unessa.
Nikolao vouti, joka seisoi mökin vieressä, pensaan takana piilossa,
katseli häntä kavalasti ja mutisi julmistuneena: "Maksakoon vaikka
henkeni, niin minä en lepää, ennenkuin olen täyttänyt kostoni tuolle
poika nulikalle."