Koneisto.
Aamu-auringon ensimäinen säde tuskin oli kullannut läheisen vuoriston
metsittyneitä kukkuloita, kun eno Vanderstraten kolkutti sisaren-pojan
huoneen ovea ja korkealla äänellä käski hänen pukeutua ja lähteä hänen
kanssansa kävelemään kasvumaita. Kaksi minuuttia myöhemmin Emmerich
seisoi valmiina enonsa vieressä ja meni hänen kanssansa puutarhan
kautta läheisille, rehevässä viljavuudessa loisteleville kasvumaille.
Vaikka oli niin aikaisin aamulla, oli jo eloa ja virkeyttä nähtävänä,
ja mihin ikään Emmerich loi silmänsä, vilkahti häntä vastaan säihkyviä
mustia silmiä, jotka katselivat häntä hellimmällä rakkaudella ja
kiitollisuudella. Kaunis nuorukainen nyykkäsi ystävällisesti
neekereille, puhuikin pari sanaa heidän kanssansa eikä paljon huolinut
eno Vanderstratenin muistutuksesta, ettei pitäis "olla liian nöyrä
noille mustille lurjuksille," j.n.e.
"Ihmisiäpä he ovat yhtä hyvin kuin sinä ja minä eno kulta," lausui
Emmerich hymyillen, "ja näethän, ett'eivät ole kiittämättömiä
ystävyydestäni."
Eteenpäin kulkiessaan kohtasivat he Nikolao voudin, joka nähtävästi
vaaleni, kun Emmerich katsoi häntä terävästi silmiin. Nuorukainen
tahtoi mennä sivutse häntä puhuttelematta; mutta vouti, nopeasti
mieltänsä rohkaisten astui ilkeästi nauraen häntä vastaan ja kysyi
herra Vanderstratenilta, oliko tuo nuori mies vastaiseksi saanut
isännyyden kartanossa? Hämmästyneenä herra Vanderstraten nosti
silmänsä, ja Nikolao kertoi nyt, miten Emmerich edellisenä iltana oli
häntä estänyt velvollisuutensa täyttämisessä. Huolettomasti hymyillen
kuunteli Emmerich hänen kannettansa ja rupesi itseänsä puolustamaan
vasta sitten, kun eno totisena kysyi, oliko voudin syytöksessä perää.
"On kaiketi," vastasi Emmerich, "ja mieltäni vaan pahoittaa, ett'en
vielä kovemmin kurittanut tuota julmaa lurjusta. Herkules raukkaa
piiskatessaan hän ei muistanut, että tämä jo oli kylliksi onneton
palveluksessaan rusennetun kätensä tähden. Kiittäkää Jumalaa, herra,"
sanoi Emmerich vakaisella ja uhkaavalla silmäyksellä kääntyen voudin
puoleen, "ett'en ole mitään puhunut ilkeästä teostanne. Vielä yksi
sana, niin minä kerron enolleni seikkoja, joista teille saattaisi olla
pahat seuraukset. Pois, katala, pois, ja kavahtakaa vasta olemasta niin
julma. Tässä nyt olen ja, taivaan nimessä, minä tahdon valvoa
oikeutta."
Vouti hämmästyi ja hiipi hiljaa pois. Mutta herra Vanderstraten
virkkoi: "älä vaan, sisareni poika, pilaa meidän ja voudin väliä. Jos
ei häntä piiskoinensa olisi, niin emme yhtäkään silmänräpäystä olisi
hengestämme varmat. Hän teki kyllä väärin siinä, että Herkulesta nyt
piiskasi, kun olisi voinut odottaa hänen parantumistansa; mutta
sinulla, poika, ei ollut vähintäkään syytä sekaantua siihen, sillä
sinuun asia ei ensinkään koskenut. Minä pidän sinusta paljon, sen
vuoksi että olet rehellinen mies ja sisareni poika, vaan varo, ett'et
jälleen menetä rakkauttani, sillä minä en siedä sellaisia vehkeitä."
"Minä kiitän paljon rakkaudestanne, jos se on ostettava konnan töillä,"
tiuskasi Emmerich. "Mieluummin tahdon paikalla lähteä takaisin
Saksanmaalle, kuin kylmäkiskoisesti katsella julmuuksia, jotka
saattavat vereni kuohumaan. Päättäkää pian, eno; yhtä vähän kuin te,
ymmärrän minäkin leikintekoa semmoisissa asioissa, joita en voi vastata
omantuntoni edessä."
Herra Vanderstratenin viha oli puhkeamaisillaan ja hän teki lujan
päätöksen lähettää nuorukaisen takaisin sinne, mistä hän oli tullut.
Vaan nähtyänsä nuorukaisen jalosta innosta säteilevät silmät, jotka
niin elävästi muistuttivat häntä sisarestansa, haihtui syttymäisillään
oleva vihansa, ja leppeämmin, kuin itse olisi suonutkaan, virkkoi hän:
"No, no! älä ole niin tulinen, poikani, malta vaan, aikaa voittaen
sinäkin tulet viisaaksi. Mielettömän teon vuoksi ei sisareni poikaa
lähetetä pois meren yli. Tule Emmerich!"
Leppyneenä seurasi nuorukainen enoansa, joka kävi edellä, siksi että
seisahtui aukealle paikalle, missä kehnosti rakennetuissa mökeissä,
taikka oikeammin katosten alla, oli ladottuna suuria kasoja
rautakaluja, isoja teloja, hammasrattaita, ruuveja, tankoja y.m.s.
"Tämä paikka maksaa minulle paljon rahaa," sanoi herra Vanderstraten
huoaten ja katkerasti naurahtaen. "Tuossa on monta hollantilaista
tukaattia, jotka ihan suotta olen heittänyt pois. Nämä läjät tässä,
jotka nykyään suurilla kuljetuskustannuksilla tuotiin tänne
Lüttichistä, ovat tehneet suuren loukon raha-arkkuuni."
"Ovatko koneet vajanaisia vai särkyneitäkö?" kysyi Emmerich,
tarkastellen rautaläjiä, tutkivin silmin.
"Ei, poika, ne ovat kaikki eheät ja täydelliset, mutta ei kukaan
ymmärrä noita ratas- ja tanko-koneita sovittaa yhteen," vastasi herra
Vanderstraten ja lisäsi närkästyneenä: "minä olen luottanut teidän
riivattujen koneseppienne kuvailuksiin, olen luullut voittavani isoja
etuja noilla koneilla ja tuottanut niitä koko laivallisen. Kun nyt
koneet tulivat, seisoimme kuin narrit, koettelimme ja koettelimme
emmekä tulleet mihinkään selkoon. Naapurit vielä päälle päätteeksi
nauroivat tarpeettomille uutis-kapineilleni ja paitsi rahatappioitani
tulin vielä pilkatuksi ja herjatuksi. Heittiö vieköön kaikki koneet!"
"Lopussa kiitos seisoo, eno," vastasi Emmerich ja tutkisteli tarkemmin
kuin ennen pinottuja koneen-osia. "Se on vanha, hyvä sananlasku! hm! hm!
Tämä on, kuten näkyy, leikkuukone -- nämä ovat sokerimyllyn osia,
ainakin nuo vankat telat sitä todistavat -- tämä on noin kahdenkymmenen
hevosen voimainen höyrykone -- no, eno, paljoko minulle annat, jos
panen kaikki nuo koneet järjestykseen?"
"Et ole täysi-järkinen poika," sanoi herra Vanderstraten puoleksi
nauraen, puoleksi suuttuneena. "Pilkkakirves, luuletkos täällä voivasi
mielesi mukaan silmiämme lumota? Mene tiehesi, äläkä yhtään puutu
noihin koneisin. Toivon ruosteen pian niitä syövän ja sitten eivät enää
silmiäni kiusaa."
"Minä en laske leikkiä, eno," sanoi Emmerich aivan totisena. "Vielä
kerran kysyn sinulta, mitä annat minulle, jos parin kymmenen orjan
avulla panen nuo koneet kuntoon neljässätoista päivässä? Minä vähän
ymmärrän noita asioita, eno."
"Poika," huudahti herra Vanderstraten, levittäen silmänsä, "jos saat
sen toimeen, niin totta todellakin, niin totta kuin minä elän, sinä
saat puolen siitä tulosta, minkä nuo kalut tuottavat."
"Ei eno, niin paljoa minä en pyydä niin vähästä avusta," vastasi
Emmerich nauraen. "Ehkä minä vaan pyydän, -- anna minulle tuo Herkules
raukka, jota voutisi on niin pahoin pidellyt."
"Saat hänen, poika, ja lisäksi vielä tusinan mustia poikia!" huudahti
herra Vanderstraten iloissaan. "Jos todellakin saat sen toimeen, niin
saat nähdä, ett'ei enosi ole kiittämätön. Milloin tahdot ruveta
työhön?"
"Huomeis-aamuna ani varhain," lausui Emmerich. "Tänään meidän ensin
pitää määrätä, mihin paikkaan koneet ovat asetettavat, ja valita miehiä
avukseni. Minä en tahdo muita kuin vahvoja, tukevia miehiä."
"Onpa sinulla suuri valitsemisen tila," vastasi herra Vanderstraten.
"Ota niin monta, kuin tarvitset, ja jos tämä vaikea työ sinulle
onnistuu, niin tänne tulosi tuskin on kullalla maksettava; mutta jos
olet minua vietellyt ja narrina pitänyt, niin todella suutun kuin
suutunkin."
"Olkaa huoletta, eno, jos ei vaan mitään puutu koneista, jota en nyt
taida päättää, kun kaikki kappaleet ovat huiskin haiskin, niin minä
vastaan asian menestymisestä. Mutta sinä et saa minua häiritä, vaan
sinun pitää pysyä erillään eikä olla koko asiasta milläsikään, siksi
että sanon sinulle: jo on kalu kunnossa, kunnioitettava eno
Vanderstraten."
Enolle tämä ehdotus ei näyttänyt aivan oikealta; hän ei luottanut
sisarensa pojan taitavuuteen ja katseli häntä epäillen, kahden
vaiheilla. Vaan nuorukaisen rehellinen katsanto ja se varmuus, jolla
hän oli arvannut eri kone-osain käytäntöä, saattoivat enon viimeinkin
heittämään koneet nuorukaisen haltuun. "Tee, mitä tahdot ja taidat,"
sanoi hän, "neljäntoista päivän perästä puhutaan asiasta jälleen."
Emmerich kävi viipymättä työhön käsiksi. Enon käskystä annettiin pari
tusinaa vahvimpia ja ketterimpiä neekereitä hänen käytettäväksensä, ja
moneen päivään eno ei saanut häntä nähdäkään muuta kuin päivällisellä.
Vaan sitä enemmän hän kuuli hänestä puhuttavan. Niillä paikoilla, missä
koneet koottiin ja pantiin katoksen alle, kuului alinomaa vasaran
kalsketta, työmiesten huutoja ja konesepän käskysanoja; savupiiput
savusivat, hehkuivatpa ahjotkin, joissa rauta sulatettiin ja
juotettiin, ja kaikki todisti kiihkeintä ja tulisinta uutteruutta.
Emmerich näytti iloiselta, eno Vanderstraten hymyili itsekseen ja
oli uteliaisuudesta menehtyä. Mutta Nikolao vouti kuljeskeli
synkkämielisenä suutuksissaan ympäri eikä näyttänyt suuresti ihastuvan
Emmerichin hankkeen menestymisestä.
Viimeinkin, ennen neljäntoista päivän kuluttua, tarttui Emmerich eräänä
iltana enonsa käteen ja vei hänet mitään virkkaamatta siihen huoneesen,
mihin koneet olivat asetetut. Höyrypannut kiehuivat, mahtavat rattaat
pyörivät sujuvasti ja helposti, suurta hälinää nostamatta; rattaiden
hampaat kävivät toisiinsa, ja kaikki todisti, ett'ei sisarenpoika
suinkaan luvannut liian paljon ruvetessaan asettamaan koneita kuntoon.
Ihmetellen ja iloisella kummastuksella katseli herra Vanderstraten
onnistunutta työtä. Höyrykone teki työtään voimalla ja aivan
säännöllisesti sokerimyllyn telat rusensivat ruokoja ikäänkuin oljen
korsia ja aivan yksinkertainen, vaan kuitenkin sukkela laitos suojeli
orjia, jotka työnsivät ruokoja telojen väliin, musertamasta käsiänsä ja
käsivarsiansa, niinkuin vast'ikään oli käynyt onnettoman Herkuleen ja
ennenkin usein oli tapahtunut. Koneet toimittivatkin täydellisesti
tehtävänsä, ja ilon innostuksessa huudahti herra Vanderstraten, sulkien
sisarensa pojan syliinsä: "todellakin, nuorukainen, taitavuutesi
säästää minulle vähintäkin viidenkymmenen orjan työn, jotka eivät olisi
voineet niin paljon matkaan saattaa kuin nuo rautaiset venkaleet
tuossa. Vaan miten sinä olet saanut kaikki niin pian toimeen?"
"Aivan helposti, vähällä miettimisellä, rakas eno," vastasi Emmerich.
"En ole vallan tietämätön koneis-opin alkeissa; sillä toimituksista
vapaana ollessani olen välistä sitäkin tiedettä tutkinut, ja niin olen
tämän kaiken tuon ripeän väen avulla valmiiksi saanut. Ne olivat nöyrät
ja kätevät, ja hyvä olisi, jos samat miehet pantaisiin koneen
käyttäjiksikin. Kun ovat olleet avulliset sen kokoon panemisessa, niin
ovat siihen jo vähän tutustuneet, ja minä itse tahdon sinun luvallasi
pitää pääkomentoa, siksi että löydät toisen soveliaamman konemestarin."
"Toisesta ei puhettakaan, Emmerich," huudahti herra Vanderstraten. "Jo
minä sen näen, että sinä olet taitava poika, ja vanha enosi ei
pettynyt, kun toivoi saavansa oivallisen apulaisen sinusta. Ja te
mustat roistot" -- hän kääntyi mielihyvillänsä neekerien puoleen, jotka
syvällä kunnioittamisella seisoivat hänen ympärillänsä, "huomenna
saatte pitää riemujuhlan, saatte tanssia ja hypellä mielenne mukaan.
Menkää sitä toisillekin ilmoittamaan."
Mustat kasvot vetäytyivät hirveään irmastukseen, joka ilmaisi kaikkein
heidän ilonsa, ja pojat riensivät pois tuulen nopeudella. Mutta eno
Vanderstraten syleili sisarensa poikaa uudelleen ja sanoi: "sinä olet
ansainnut minun luottamukseni, poika, ja tästälähin olet sinä oikea
käteni, ja orjieni ja voutieni pitää totella sinua niinkuin minuakin."
Tähän Emmerich ei vastannut mitään; oli vaan iloinen sydämessään, ja
päätti salaa itsekseen käyttää saavutetun valtansa, niin paljon kuin
mahdollista oli, neekeri raukkain hyväksi, joiden surkea tila
armottomain voutien vallassa herätti hänen sydämessään hartaimman
sääliväisyyden.