Herkules.
Miettien ja tuumaillen poloisten neekerien parasta oli Emmerich enonsa
seurassa saapunut tämän asuin-huoneelle ja oli juuri astumaisillaan
sisään avatusta ovesta, kun etäältä kaikuva, kumiseva huuto saattoi
hänet äkkiä seisahtumaan. Hän kuunteli; huuto kuului uudelleen; se oli
syvästi kivun ja tuskan valitus ja nyt Emmerich kiireesti riensi
sinnepäin, mistä huuto kuului, hoksaamatta kutsua enoansa avuksi tahi
pyytää anteeksi pois menostansa. Muutamassa sekunnissa tuli hän
aituukselle, jonka sisäpuolella eräitä neekeri-mökkejä seisoi siellä
täällä, hyppäsi sen yli ja oli muutaman silmänräpäyksen kuluttua
aukealla paikalla, jossa hän tulisoittojen valossa näki hirvittävän
näyn.
Vähintäin sata neekeriä seisoi isossa piirissä, minkä keskikohdalla
nähtiin nuori, pitkä ja solakka neekeri-orja sidottuna niiniköysillä
paaluun. Hänen voimakas vartalonsa värisi ja vapisi, kun eräs armoton,
valkea mies piiskalla lyödä läjähytti hänen alastonta selkäänsä väkevän
käsivartensa täydellä voimalla. Joka iskulta ilmaantui punainen,
verinen naarmu kidutetun orjan mustalle, sametinnäköiselle iholle. Tämä
nuorukainen tuskin näytti vanhemmalta kuin Emmerichkään. Äärettömät
kivut, joita ruoskan iskut tuottivat tälle onnettomalle, pusersivat
hänen suustansa ähkimisen, joka täytti Emmerichin sydämen syvimmällä,
hellimmällä säälillä. Hänen silmänsä vilkahtivat tuikeasti julmaan
voutiin, hän käski hänen herkeämään, ja kun tätä käskyä ei toteltu,
karkasi hän voudin kimppuun, nykäisi piiskan hänen kädestään ja sivalsi
häntä niin rajusti päähän, että hän keikahti monta askelta taaksepäin.
"Häpeällistä!" huudahti Emmerich nuoren sydämensä hehkuvassa innossa.
"Kuinka voitte Jumalan edessä vastata siitä, että näin hirveästi
kidutatte ihmistä, joka on luotu Jumalan kuvaksi? Päästäkää tuo onneton
paikalla irti!"
Mustat orjat, joille Emmerich ilmaantui ikään kuin pelastavana
enkelinä, riensivät sidotun luo, repivät ja leikkasivat poikki köydet,
joilla hän oli kidutus-paaluun sidottu, ja ottivat onnettoman
käsivarsillensa, kun hän, kivusta ja verenvuodatuksesta nääntyneenä,
tainnuksissa vaipui maahan. Sillä välin oli orjavouti toipunut, ja
tummanpunaisena vihan vimmasta ojensi hän puristetun nyrkkinsä
Emmerichiä vastaan, kurittaaksensa nuorukaista, joka oli hänet
häväissyt kaikkien orjain nähden. Vaan Emmerich ei näyttänyt vähääkään
pelkäävän hurjistuneen, mahdottomasti väkevän miehen vihaa. Levollisena
jäi hän seisomaan, katsoi kirkkailla sinisilmillään voutiin ja sanoi
vakavasti: "mene, katala, huomeis-aamuna tahdon minä enoni, herra
Vanderstratenin, läsnä-ollessa teitä kuulustella, ja jos vaan
petomaisesta julmuudesta olette tuota ihmisrukkaa niin häpeällisesti
kohdelleet, on teille paha tarjona."
Voudin uhkaavasti kohotettu nyrkki vaipui hermotonna alas, kun Emmerich
mainitsi enonsa nimen, ja tuo äsken niin julmistunut mies kumarsi
liehaillen ja mairitellen nuorukaista, joka niin rohkeasti astui esiin
hallitsijana herra Vanderstratenin kartanossa.
"Suokaa anteeksi, hyvä herra," sanoi hän nöyrästi, vaikka äänensä vielä
vihasta vapisi -- "anteeksi, että kohotin käteni armollisen herrani
sukulaista vastaan. Vaan minä en teitä tuntenut ja aivan oudolla
tavalla te häiritsitte minua velvollisuuteni harjoittamisessa. Tuo
konna on hyvin ansainnut rangaistuksensa. Tänään hän varsin tahallaan
musersi kätensä sokerimyllyssä päästäksensä vapaaksi siitä työstä ja
sitten -- --"
"Voi teitä, petoa ihmishaamussa," tiuskasi Emmerich vihan vimmassa, "ja
sitten rohkenitte niin veriseksi piiskata haavoitetun miehen, joka jo
vääntelihe kivuissaan. Oi, laupias Jumala! miksi olet sallinut
semmoisen rikoksen tapahtua, musertamatta tuon ilkiön leimauksellasi?
Pois, hirviö, taikka, taivaan nimessä, minä hurjistun ja täytän teihin
rangaistuksen, jonka olette neekeri raukalle aikoneet."
Vouti vilkaisi suuttuneesen nuorukaiseen tuimasti, ilkeästi, mutisi
muutamia epäselviä sanoja ja katosi pimeään, joka jo peitti koko
ympäristön. Emmerich taas, hänestä sen koommin huolimatta, kumartui
alas haavoitetun puoleen, tarttui hänen oikeaan, terveesen käteensä ja
puristi sitä sydämellisellä sääliväisyydellä.
"Ole huoletta, mies raukka," sanoi hän hänelle lempeällä, heleästi
soivalla äänellänsä. "Sen lurjuksen täytyy tästälähin jättää sinut
rauhaan, ell'ei hän tahdo saada minun kanssani tekemistä. Kantakaa
hänet majaansa, pojat. Minä tahdon itse sinua hoitaa, ja enoni lääkäri
on parantava kivistäviä haavojasi lievittävällä palsamilla."
Orjien suusta kaikuivat raikkaat ilohuudot, kun he kuulivat kauniin
valkoisen nuorukaisen puhuvan niin lempeästi ja lohdullisesti.
Kidutettu neekeri puristi viimeisillä voimillaan Emmerichin kättä, ja
hänen suurista mustista silmistänsä lensi leimaus, joka enemmän kuin
tuhat sanaa tulkitsi neekeri raukan kiitollisuutta. Sitten hän tahtoi
heittäytyä Emmerichin jalkojen juureen, mutta kipu ja veren vuodatus
uuvuttivat häntä ja voivotellen vaipui hän tiedotonna veljiensä syliin.
"Kantakaa hänet pois," huusi Emmerich mustille. "Ja jos joku tietää
lääkärin olevan tässä likellä jossakin, niin kutsukaa hänet tänne;
mutta pian, sillä ei kellenkään ole pikainen apu tarpeellisempi kuin
tälle rääkätylle neekeri raukalle."
Muutamat väkevimmistä neekereistä nostivat taintuneen ylös,
kantaaksensa häntä hänen omaan mökkiinsä; toiset juoksivat lääkäriä
hakemaan. Mutta samassa tuli neekeri-akka esiin pimeydestä, jossa oli
piilounut, käski pois rientävät pysähtymään ja otti pnnaisen puu-rasian
halvan hameensa taskusta.
"Jääkööt kaikki tänne," sanoi hän murretulla Hollannin kielellä.
"Vanhalla Gingalla on rohtoja, parempia kuin kaikki tohtorin voiteet.
Herkules huomenna terve."
Yleinen sohina kuului neekerien joukosta. Kunnioituksella he antoivat
sijaa vanhalle vaimolle, joka hitaasti kulki haavoitetun luokse,
aukaisi puisen rasian ja voiteli taintuneen verisiä haavoja
värittömällä nesteellä. Herkules vavahti, värähti; mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän hymyili ja aukaisi silmänsä. Ensi silmäyksensä
sattui Emmerichiin, joka seisoi aivan hänen vieressään ja
sääliväisyydellä katseli hoidokastansa.
"Oi, herra," sanoi tämä, suudellen nuorukaisen kättä, "Herkules sinun
henkineen, verineen, kaikkineen. Herkules antaa repiä itsensä rikki
jalopeuroilta ja tiikereiltä nuoren herran tähden. Herkules ei unohda,
mitä nuori herra on tehnyt orja raukalle."
"Ole huoletta, ystäväni," vastasi Emmerich hymyillen. "Koko juttu ei
ansaitse sen enempää puhetta. Samoin kuin sinulle tein, olisin tehnyt
kellenkä hyvänsä, vaikka meidän vanhalle taitavalle muorillemmekin.
Mutta menkää nyt lapset! Haavoitettu tarvitsee lepoa, ja minä tahdon
puhua enolleni oikein vakaisesti, ett'ei täällä täst'edes tapahtuisi
sellaisia seikkoja, kuin silmieni tänään hämmästyksellä ja säälillä on
täytynyt nähdä. Ja kuulkaa, lapset, jos vouti vielä kerran on julma
teitä kohtaan, niin kääntykää vaan minun puoleeni. Niin kauvan kuin
minä voin sitä estää, ei ole kellenkään vääryyttä tapahtuva. Hyvää
yötä."
Emmerich kääntyi kartanoon päin, lähteäksensä pois. Mutta vanha Ginga
piti hänet takin liepeestä kiinni ja pyysi hänen näyttämään
kämmentänsä. Hymyillen täytti nuorukainen tämän pyynnön, ja tulisoiton
leimuavassa valossa tutkisteli vanhus himeillä silmillään kauvan aikaa
moniin mutkiin kietoutuueita viivoja nuorukaisen kädessä.
"Kaikki aivan hyvä!" sanoi vanhus miettiväisesti ja nyykähytti
päätänsä. "Sydän hyvä ja käsi hyvä antamaan köyhille, vaan musta pilkku
keskellä elon juovaa. Kavahtakaa valkoista miestä; musta mies ei
vaarallinen nuorelle herralle. Valkoisella miehellä paha mielessä!
Ginga sanoo: olkaa varoillanne."
"Kiitoksia varoituksistanne, mummoseni," naurahteli rohkea nuorukainen.
"Mutta katsoppas, olkoon musta tahi valkea, tahdon minä hätätilassa
suojella itseäni ja ylhäällä pilvien tuolla puolen asuu Hän, joka on
väkevämpi kuin pahansuopien kaikki juonet. Hyvää yötä, lapset, ja
sinulle, Herkules, toivon hyvää tointumusta."
Neekerien riemuhuutojen kaikuessa lähti Emmerich pois. Vaikka jo oli
pimeä yö, lähettivät kuitenkin tuikkaavat tähdet niin paljon valoa maan
päälle, että hän osasi tietänsä ja saattoi nähdä enonsa kartanon
tummat hahmoviivat. Rivakasti astui hän eteenpäin. Muutaman askeleen
päässä kartanosta täytyi hänen kulkea tiheän pisanki-pensaikon sivutse.
Tässä hän äkkiä seisahtui, sillä kapea, tumma esine lensi sihisten
aivan hänen silmiensä ohitse ja tarttui palmu-puun runkoon, joka oli
häntä niin likellä, että hän melkein kädellään siihen ylettyi. Hän
seurasi esinettä silmillään, läheni palmupuuta ja veti sulitetun
nuolen sen pehmeästä kuoresta. Salaman nopeudella syöksi hän nyt
pisanki-pensastoon. Hän ei nähnyt ketään, mutta rätinä ikään kuin
erilleen taivutetuista ja jälleen yhteen sysätyistä oksista ilmoitti
hänelle, että joku elävä olento oli väijynyt pensastossa. Emmerich
seisoi epäillen, pitäiskö hänen seurata sitä vai ei. Hän pudisti
ruskeita kiharoitansa, kääntyi kartanoon päin ja mutisi itsekseen:
"vanha Ginga näkyy tuntevan väkensä, vastaiseksi tahdomme kuitenkin
olla varoillamme valkoisten miesten nuolia vastaan."
Porstuassa havaitsi Emmerich nuoren koiran. Sievästi teki hän sen
nahkaan pienen naarmun nuolella. Eläin rupesi kohta värähtelemään,
vingahti pari kertaa, oikaisi koipensa ja kuoli.
"Aivan oikein, nuoli on myrkytetty," sanoi Emmerich hiljaa itsekseen.
Hän taittoi vaarallisen aseen pirstoiksi, kaivoi kuopan maahan, pani
koiran ja nuolen siihen ja peitti sen huolellisesti mullalla.
"Nyt tahdomme vartoa, mitä vieläkin on tapahtuva," lausui hän. "Eno ei
vielä saa mitään tietoa tästä pienestä seikasta. Niin pitkälle ei
koston himo vie, että muutaman kolahduksen ja haukkuma-sanan vuoksi
ruvetaan salamurhaan. Tämän alla kätkeyy enemmän ja Jumalan avulla,
joka on minua varjeleva niin hirveästä kuolemasta, tahdomme pian kyllä
saada asiat selville. Vielä kärsivällisyyttä ja vaiti-oloa."
Itseksensä viheltäen Saksalaisen laulun nuottia meni Emmerich enonsa
luokse ja sai toria pitkästä pois olostansa, mutta ne hän pian sai
loppumaan sopivalla anteeksi anomuksella. Sitten kertoi hän äidistänsä,
sisaristansa ja kauniista Saksalaisesta kotimaastansa, ja herra
Vanderstraten kuunteli häntä tarkasti aina sydän-yöhön asti. Sitten
vasta hän meni levolle Emmerichin kanssa, joka ei puhunut sanaakaan
enollensa tämänpäiväisistä seikoista.