Pako.
Tämä ratkaisu näytti miellyttävän kaikkia. Luopion ivallinen nauru
näytti, miten mielissään hän oli. Mitä muuta hän olisi voinut ollakaan?
Tuo harmaahapsinen päämieskin näytti tyytyväiseltä.
Kentiesi piti tuo vanha hevoshuijari hevosta parempana kuin tyttöä?
Jos Vakono olisi ollut saapuvilla, epäilen suuresti, olisiko hän yhtä
tyynesti suostunut tähän ratkaisuun.
Niin, luopio oli tyytyväinen; hän ei voinut salata iloansa, ja
voitonriemuisen näköisenä hän lähestyi paikkaa, jossa vanki istui.
Heti tuomion kuultuaan nousivat istujat seisomaan. Neuvoston kokous oli
lopussa. Sen jäsenet hajaantuivat muiden seuraan, ei enää juhlallisina
tuomareina, vaan jutellen, nauraen, kirkuen ja huitoen yhtä hilpeästi
sekä iloisesti kuin ranskalainen varasjoukko. Ei kukaan välittänyt sen
enempää luopiosta eikä hänen valkoisesta naisestansa; heidät jätettiin
omaansa -- ja minun huostaani.
Tästä silmänräpäyksestä alkaen kiintyi huomioni ja ajatukseni
ainoastansa heihin; ketään muita en nähnyt enkä muuta ajatellutkaan,
pidin vain silmällä "sutta" ja hänen uhriansa.
Tuo vanha päällikkö oli mennyt telttaansa. Isolina oli jäänyt
yksinänsä, mutta vain silmänräpäykseksi.
Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin hyökännyt esiin. Sormeni soluivat
koneentapaisesti puukkooni; mutta nyt ei ollut aikaa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä seisoi Hissoo-Royo hänen vieressänsä.
-- Noh! alkoi hän ilkkuvalla äänellä. -- Noh, Isolina de Vargas!
Oletteko kuulleet? Te olette minun sieluinenne sekä ruumiinenne.
-- Sen olen kuullut, oli nöyrä vastaus.
-- Ja varmaankin olette tyytyväinen, eikö niin? Niinhän teidän pitäisi
olla. Olen valkoihoinen kuten te itsekin... olen pelastanut teidät
punanahkaisen intiaanin syleilystä. Varmaankin olette tyytyväinen
tuomioon?
-- Niin, minä olen tyytyväinen, vastasi hän samalla nöyrällä äänellä.
-- Se on valhe! huudahti tuo raaka mies; -- te vilpistelette minulle,
ihana sennorita. Eilen te puhuitte ivallisia sanoja... haluaisitteko
minua vielä ivata?
-- Minulla ei ole mitään halua teitä ivata, olenhan vankinne.
-- Carrambo! Puhutte totta. Mutta tulkaa, jatkoi luopio, viitaten häntä
seuraamaan. -- Tulkaa, ihana sennorita. Tämä paikka on liian julkinen.
Muualla tahdon kanssanne jutella. Tiedänpä, missä on kauniita,
avonaisia paikkoja ja lehtimajoja, suloisia piilopaikkoja metsän
helmassa. Sinne, lemmittyni, menkäämme.
Huolimatta hänen inhottavasta tarkoituksestaan ehdotus minua kuitenkin
miellytti! Se pidätti käteni sekä jalkani, jotka kummatkin olivat
valmiit toimimaan. Nuo metsän helmassa olevat piilopaikat lupasivat
minullekin parempaa tilaisuutta.
-- Kuinka voisin tulla kanssanne? kysyi hän tyynesti, samalla osoittaen
sidottuja nilkkojansa.
-- Se on pieni asia, lausui mies ja veti puukon tupesta. Carrai, sitäpä
en tullut ajatelleeksikaan, mutta pian...
Hän keskeytti puheensa ja jäi epäröivään asemaan. Sitten hän pisti
puukkonsa jälleen tuppeen sekä huudahti:
-- Pyhän neitsyen nimessä! Enhän voi teihin luottaa. Te olette
liiaksikin vapaa, ihana margarita. Voisittehan yrittää karata. Onhan
parempiakin keinoja. Kas niin, nouskaa seisomaan... vielä suorempaan...
kas noin. Nyt me menemme... menemme metsään.
Viimeisiä sanoja lausuessansa kumartui konna tuon puoleksi makaavan
tytön puoleen, kiersi kätensä hänen vyötäisillensä ja nosti hänet
kohollensa, kunnes tämän rinta painui hänen rintaansa.
Minä näin sen enkä pistänyt häntä kuoliaaksi; minä näin sen ja pysyin
tyynenä; tuskinpa voin sanoa syytä siihen, sillä maltti ei ole juuri
minun luonteeni mukaista. Hermoni olivat edellisten hetkien hirveästä
jännityksestä karaistuneet kuin teräs. Kentiesi juuri tämä sekä tuo
milt'ei varma odotus, että metsässä saisin paremman tilaisuuden, sen
vaikutti?
Luopion nostettua tuon vastarintaa tekemättömän vangin käsivarrellensa,
alkoi hän kantaa häntä pois. Hän tuskin kantoikaan, sillä Isolinan
paljaat ja sidotut jalat laahasivat nurmikkoa.
Hän meni telttansa ohi metsään päin. En enää odottanut hänestä enempää
kuulevani enkä näkeväni.
Nopein mutta kuulumattomin askelin riensin samalle kohdalle, johon tuo
konnakin ohjasi suuntansa.
Ennätin sinne ensiksi ja kumartuen puiden siimekseen vartosin puukko
kourassa. Luopion taakka oli häntä viivyttänyt; hän oli pysähtynyt
puolitiehen levähtämään ja oli nyt tuskin kymmenen askelta metsän
laidasta, tyttö yhä sylissänsä.
Olin epätietoinen ryntäisinkö esiin ja antaisinko hänelle iskun. Tämä
tilaisuus näytti yhtä hyvältä kuin joku muukin.
Olin juuri päättämäisilläni ryhtyä toimeen, kun näin samalla
Hissoo-Royon jälleen nostavan taakkansa ja lähestyvän. Hän tuli suoraan
sitä kohti, missä seisoin. Ratkaiseva hetki oli tullut!
Se oli lähempänä kuin luulinkaan. Mies oli tullut tuskin kolmea askelta
levähdyspaikastaan, ennenkuin näin hänen kompastuvan ja kaatuvan maahan
vetäen vankinsa perässään!
Lankeaminen näytti satunnaiselta. Olisin sen sellaisena pitänyt, ellei
tuo hurja huuto, joka siitä seurasi, olisi sanonut toista. Joku muu
kuin tavallinen kompastuminen aiheutti sen.
Heidän välillänsä syntyi lyhyt taistelu. Toinen heistä hypähti
kiivaasti takaisin: näin hänen olevan Isolinan! Hänen kourassansa oli
jotakin, joka kuun valossa loisti veripunaiselta.
Hän kumartui silmänräpäykseksi: puukon pureva terä katkaisi hänen
jalkojansa kahlehtivat remelit, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän
syöksi täyteen pakoon leiripaikan tasaisen nurmikon poikki!
Empimättä hyökkäsin ulos metsästä ja juoksin hänen peräänsä.
Juoksin luopion ohitse, joka oli noussut puoleksi seisomaan ja
näytti hiukan haavoitetulta. Hämmästys yhtä paljon kuin muukin näkyi
naulinneen hänet siihen paikkaan. Hän kirkui ja kiroili, huutaen apua
sekä uhaten kostoa.
Olisin voinut hänet tappaa ja olin puolittain siihen halukaskin, mutta
minulla ei ollut aikaa pysähtyä. Ajattelin ainoastansa pakolaisen
saavuttamista ja hänen pakonsa edistämistä.
Hälyytys oli tehty, leiri oli liikkeessä, ja ainakin viisikymmentä
villiä alkoi juosta karkurin perään.
Juostessamme huomasin erään hevosen, valkoisen hevosen. Se oli tuo
juoksija, ja sitä talutti muuan mies lassosta. Se oli äsken tuotu
oikeuden istuntopaikkaan, ja nyt sitä talutettiin pois mustangein
joukkoon.
Hevonen ja mies olivat suoraan meidän kohdallamme, kun juoksimme
pakenevan jäljessä. Isolina meni heitä kohti. Aavistin hänen
aikomuksensa.
Muutaman sekunnin kuluttua oli hän hevosen luona ja oli tarttunut
köyteen.
Intiaani teki vastarintaa ja koetti temmata sitä häneltä; punainen
veitsenterä välkkyi intiaanin silmäin edessä, ja hän väistyi. Hän piti
vielä kiinni köydestä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se oli
katkaistu, ja nuolen nopeudella hyppäsi tuo urhoollinen nainen hevosen
selkään ja nelisti tiehensä.
Intiaani kuului vahteihin ja oli siis aseilla varustettu: hänellä oli
sekä jousi että viini. Ennenkuin hevonen oli ennättänyt ampumamatkalta,
oli hän jännittänyt jousensa ja lennättänyt siitä nuolen.
Kuulin sen suhinan ja luulin nuolen sattuneen; mutta juoksija jatkoi
juoksuansa!
Kentän poikki juostessani olin saanut keihään käteeni. Ennenkuin
intiaani ennätti panna uutta nuolta jouseensa, olin hänet jo lävistänyt.
Vedin keihään hänen ruumiistansa ja riensin eteenpäin.
Pian olin mustangein keskellä. Moni niistä oli jo säikähtänyt ja
nelisti edestakaisin. Vahdit olivat peloissansa, mutta eivät vielä
tietäneet mitään melun syystä. Juoksija pääsi ratsastajattarineen
vahingotta heidän riviensä läpi. Minä seurasin jalkaisin niin kiireesti
kuin voin. Ainakin viisikymmentä villiä oli kintereilläni, ja voin
kuulla heidän huutonsa, kun he kutsuivat Vakonoa, mutta minä olin
kaukana kaikkien edellä. Hevosvahdit huusivat Vakonoa rynnätessäni
heidän ohitsensa.
Niin pian kun olin päässyt hevoslauman läpi, huomasin jälleen
juoksijan, mutta nyt se oli jokseenkin etäällä. Ilokseni meni se
oikeaan suuntaan, suorastansa kukkulaa kohti. Mieheni tulisivat sen
näkemään ja sulkemaan siltä tien. Juoksin pitkin virran rantaa niin
nopeasti kuin jaksoin. Pääsin paikalle, johon olin jättänyt hevoseni.
Mutta ajatelkaa hämmästystäni, huomatessani sen olevan poissa! Jalo
ratsuni oli poissa, ja sen sijassa intiaanin täplikäs mustangi!
Katselin virtaa ylös ja alas: "Muroa" ei ollut näkyvissä! Olin
hämilläni, kummastunut, raivoissani. Kuka oli sen voinut tehdä? Kuka?
Toverini! Rube kai, mutta minkätähden? Tulisessa kiireessäni en voinut
keksiä minkäänmoista syytä tuohon outoon menettelyyn.
Ei ollut aikaa miettimisiin. Vedin hevosen vedestä ja hyppäsin sen
selkään.
Päästyäni tasaiselle kentälle, näin kokonaisen parven ratsumiehiä
tulevan leiristä. Ne olivat takaa-ajavia villejä; yksi heistä oli
kaukana toisten edellä ja ennenkuin ennätin kääntää hevoseni pakoon,
oli hän jo aivan lähelläni. Kuutamossa tunsin hänet helposti: hän oli
Hissoo-Royo, luopio.
-- Orja! huusi hän komanhein kielellä hirmuisella äänellä, -- sinäpä
tämän oletkin pannut toimeen. Nainen! Pelkuri! Tuo valkoihoinen vanki
on minun... minun Vakono! Ja sinä...
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettansa. Minulla oli vielä kädessäni
tuon komanhilaisen keihäs: kuuden kuukauden palvelus eräässä
keihäsrykmentissä oli minulle nyt suureksi hyödyksi, mustangi
käyttäytyi erinomaiseni ja vei minut täyttä vauhtia vihollistani
vastaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat luopio sekä hänen hevosensa
erotetut: edellinen makasi pitkänänsä nurmikolla keihään lävistämänä,
samalla kuin jälkimäinen ratsastajatta nelisti pois.
Nyt näin villilauman lähestyvän, huomasin pian tulevani saarretuksi.
Eräs sukkela ajatus tuli avukseni. Koko ajan oli minua pidetty
Vakonona. Leirissä olevat intiaanit olivat huutaneet: Vakono;
hevosvahdit huusivat heidän ohitsensa ratsastaessani: Vakono; takaa
ajajani nimittivät minua lähestyessään Vakonoksi, ja luopio oli
kaatunut sama nimi huulillansa. Tuo täplikäs hevonen, jaguarinnahkainen
vaippa, höyheninen päänkoristukseni, punaiset käteni ja valkoinen
risti, kaikki teki minut Vakonon näköiseksi.
Pysähdytin mustangin suoraan takaa-ajajieni kohdalle. Nostin
käsivarteni ja pudistin sitä heille uhkaavasti, samalla kertaa
korkealla äänellä huutaen:
-- Minä olen Vakono! Kuolema sille, joka minua ajaa takaa!
Puhuin; komanhein kieltä. En ollut varma, olivatko sanat ja niiden
ääntäminen oikeat, mutta ilokseni huomasin heidän minua ymmärtävän.
Kentiesi eleeni auttoivat villejä minua käsittämään.
Mikä lieneekin syynä ollut, mutta takaa-ajajat eivät ratsastaneet
etemmäksi, vaan pysähdyttivät hevosensa sekä jäivät paikalleen.
En jäänyt sen pitemmältä keskustelemaan, vaan käänsin äkkiä hevoseni ja
nelistin heidän luotansa niin nopeasti kuin mustangin jaloista pääsi.