Viimeinen takaa-ajo.
Kukkulaa kohti kääntyessäni huomasin juoksijan, joka ei vielä ollut
kovin kaukana. Sen valkoisen vartalon, joka loisti kuutamossa, olisi
voinut nähdä paljon pitemmältäkin matkalta. Luulin sen jo ennättäneen
paljoa kauemmaksi.
Se juoksi vielä minun ja kukkulan välillä, pysyen joen rannalla.
Pakotin intiaanihevosen täyteen vauhtiinsa. Puukkoni kärkeä käytin sekä
ruoskana että kannuksena. Keihäs ei enää ollut vastuksinani; sehän oli
Hissoo-Royon ruumiissa.
Pidin silmällä juoksijaa; se lähestyi nopeaan tuota polveketta, josta
olin lähtenyt, ja tulisi pian katoamaan näkyvistäni pensaiden taakse,
jotka kasvoivat kukkulan juurella.
Äkkiä näin sen poikkeavan vasemmalle tuon aukean kentän poikki.
Hämmästyen luulin sen ratsastajattaren aikovan etsiä suojaa viidakosta.
Malttamatta ajatella tähän selitystä ohjasin mustangini oikotietä
ja annoin sen laukata. Toivoin pääseväni siten valkoista juoksijaa
lähemmäksi, mutta olin kovin tyytymätön tuon intiaanihevosen hitaaseen
juoksuun, jota ei voinut verrata "Muroni" tuliseen laukkaamiseen.
Missähän se nyt olikaan?
Valkoinen juoksija oli pian ehtinyt kukkulan ohi ja meni jo toisella
puolen olevalla kentällä. Huomasin, etten päässyt yhtään sitä
lähemmäksi; päinvastoin se joka silmänräpäys lisäsi välimatkaamme.
Missä oli "Muroa"? Miksi se oli viety pois?
Tässä silmänräpäyksessä huomasin ratsastajan haahmon, joka ohjasi
kulkunsa pitkin kukkulan juurta, ikäänkuin minua kohdataksensa. Hän
ratsasti tuimaa vauhtia viidakon läpi, joka kukkulaa ympäröi. Voin
kuulla pensaiden kahisevan hänen hevosensa kupeisiin; hän riensi,
minkä voi, samalla kun hän koetti pysyä piilossa kentällä olevilta
intiaaneilta.
Minä tunsin hevoseni ja sen selässä tuon korvattoman turkiseläinten
pyydystäjän laihan, kuivettuneen vartalon!
Seuraavassa silmänräpäyksessä tapasimme toisemme sillä kohdalla, missä
viidakko loppui. Sanaakaan vaihtamatta heittäysimme kumpikin hevosemme
seljästä, vaihetimme hevosia ja kiipesimme jälleen satulaan. Jumalan
kiitos, "Muro" oli jälleen allani.
-- Kas niin, kapteeni, huudahti vanha metsästäjä kun hänestä erosin,
-- nelistäkää nyt ja ottakaa hänet kiinni! Me seuraamme teidän
jäljessänne. Kaikki on selvillä. Rientäkää!
En tarvinnut Ruben kehoituksia; hänen puheensa ei vielä ollut loppunut,
ennenkuin painoin kannukset hevoseni kupeisiin ja lensin eteenpäin
tuulen nopeudella.
Nyt vasta tajusin, miksi hevosia oli vaihdettu; se oli tuon ovelan
äijän viekkautta. Jos olisin leirin luona noussut oman ratsuni
selkään, olisivat intiaanit varmaankin ruvenneet epäilemään ja
jatkaneet takaa-ajoansa; täplikäs mustangihan teki minulle koko asian
lopullisesti mahdolliseksi!
Nyt oli allani hevonen, johon voin luottaa, ja uudella innolla ryhdyin
takaa-ajamiseen. Kolmannen kerran sai valkoinen juoksija koettaa
nopeuttansa, kolmannen kerran tulisivat nämä jalot eläimet keskenänsä
kilpailemaan. Tulisikohan kilpailu ankaraksi ja kauankin kestäväksi?
Jäisiköhän "Muro" taasen jälelle? Sellaiset olivat ajatukseni,
nelistäessäni eteenpäin.'
Aavikkohevonen oli kaukana edellä. Viivytykseni vuoksi olin jäänyt
siitä kauas jälelle, miltei penikulman. Ilman tuota ystävällistä
kuutamoa olisin kadottanut sen kokonansa näkyvistäni; mutta kenttä oli
aukea, ja kirkkaassa valossa johti minua tuo lumivalkea hevonen kuin
tähti.
En ollut kauankaan nelistänyt, ennenkuin huomasin nopeasti pääseväni
valkoista juoksijaa lähemmäksi. Varmaankaan se ei juossut täydellä
nopeudellansa. Varmaankin se liikkui tavallista hitaammin.
Ah! Jospa sen ratsastajatar vain olisi tietänyt, kuka hänen jälessänsä
tuli! Jospa hän vain olisi minua kuullut!
Olisin huutanut, mutta välillämme oli vielä liian pitkä matka. Hän ei
olisi voinut minua edes kuullakaan, vielä vähemmän tuntea ääntäni.
Nelistin eteenpäin. Pääsin häntä yhä lähemmäksi. Varmaankin häntä yhä
lähestyin. Vai pettivätkö silmäni kuutamossa?
Minusta hänen hevosensa juoksi kömpelösti, hitaasti sekä raskaasti,
ja näkyi että se ponnisteli tuossa kilpajuoksussa. Minusta näytti...
ei, minä olin siitä varma! Epäilemättä se ei juossut täydellä
nopeudellansa! Mitähän se merkitsi? Olikohan se väsymyksestä
heikontunut?
Yhä lähemmäksi pääsin, kunnes väliämme tuskin oli kolmea sataa askelta.
Nyt voisi huutoni mahdollisesti kuulua; ääneni...
Huusin kovasti, huusin morsiameni nimeä sekä samalla omaanikin; mutta
mitään vastausta ei tullut, ei mitään tuntemisen merkkiä, joka olisi
voinut minua lohduttaa. Meidän välillämme oleva kenttä oli edullinen
juoksijalle, ja minä aijoin panna hevoseni mitä nopeimpaan lentoon, kun
samassa kummastuksekseni näin valkoisen juoksijan horjuvan sekä äkkiä
kaatuvan maahan. En pysäyttänyt vauhtiani, ja muutamassa sekunnissa
olin paikalla sekä pysähdyin hevosen ja ratsastajattaan viereen, jotka
molemmat vielä olivat maassa.
Hyppäsin satulasta juuri kun Isolina irrotti itsensä ja nousi. Pitäen
oikeassa kädessään tuota veristä puukkoa, seisoi hän suorana edessäni.
-- Villi! Älä lähesty minua! huudahti hän komanhein kielellä, ja hänen
ryhtinsä ilmaisi hänen rohkeuttansa.
-- Isolina! Minä en ole... minä olen...
-- Henrik!
Sanakaan ei keskeyttänyt suloista syleilyämme; ei ääntäkään kuulunut,
paitsi sydämemme tykytystä.
* * * * *
Äänetönnä seisoin kentällä, morsiameni rinnoillani. "Muro" oli
vierelläni, uljaasti nostaen kaulaansa ja pureksien vaahtoisia
teräskuolaimiaan. Edessämme makasi aavikkohevonen, nuolen kärki
sydämessä ja sen höyhenillä koristettu varsi ulkona kyljestä. Sen
silmät olivat liikkumattomat ja lasimaiset; veri juoksi vielä sen
laajenneista sieramista, mutta sen kauniit raajat olivat värähtämättä
kuin kuolleen ainakin.
Ratsastajia näkyi lähestyvän. Emme koettaneet paeta: minä tunsin ne
tovereikseni.
He pysäyttivät hevosensa ja istuivat vaiti satulassansa.
Me vilkasimme aavikolle; siellä ei näkynyt mitään takaa-ajon hankkeita;
mutta siitä huolimatta emme viipyneet. Emmehän tietäneet, kuinka pian
intiaanit voisivat tulla perässämme. Hissoo-Royon ystävät voisivat
mahdollisesti tulla Vakonon jäljessä!
Heitimme jäähyväissilmäyksen tuohon jaloon eläimeen, joka oli
hengetönnä jalkaimme juuressa, käytimme kannuksiamme ja ratsastimme
pois niin nopeaan kuin voimme.
Päivä jo sarasti, kun pysähdyimme lepäämään, ja aavikko oli jo jäänyt
taaksemme. Me löysimme suojaa eräässä kauniissa akasialehdossa ja
pehmeän nurmikon maataksemme. Väsyneet toverini olivat pian nukkuneet.
Minä en nukkunut, vaan valvoin morsiameni uinaillessa. Hänen kaunis
päänsä nojasi poveeni, ja hänen rusottavat poskensa lepäsivät
jaguarinnahka-vaipalla. Olin liian onnellinen, voidakseni nukkua.
Tämä oli viimeinen yömme aavikolla. Ennen seuraavaa auringon laskua
olimme menneet Rio Granden yli ja saapuneet sotajoukkomme leiriin.
Amerikalaisen sotajoukon leveäin, mahtavain siipien suojassa voi
morsiameni levätä rauhallisena.
* * * * *
Komanheista emme koskaan enää mitään kuulleet. Ainoastaan yhden
elämäkertaa kerrottiin jälkeenpäin. Kauhea kertomus! Onneton Vakono!
Hirmuinen loppu tuli hänen osaksensa!
Usein kerrotaan leirivalkean ääressä tarinaa eräästä intiaanisoturista,
jonka luuranko löydettiin syleilemässä erästä puunrunkoa. Vakono oli
saanut surkean kuoleman.
Aikomuksemme ei ollut tuottaa hänelle sellaista kohtaloa; mutta kiire
meidän paetessamme ei ollut sallinut hänen irtipäästämistänsä. Vaikka
hän kentiesi olisi kuoleman ansainnutkin, emme kuitenkaan olleet
aikoneet hänelle näin kauheata kostoa.
* * * * *
Oikeus vaati Ijurran kuolemata, ja tämä vaatimus toteutuikin.
Leiriin tultuani sain tietää rangaistuksen jo häntä kohdanneen. Ijurra
oli joutunut ahdinkoon ja tullut pakotetuksi taistelemaan, jolloin
useammat hänen joukostansa olivat kaatuneet.
Samassa tilaisuudessa oli Isolinan isäkin, jonka sissijoukko oli
vienyt muassansa, tullut vapautetuksi, ja hän saapui juuri parahiksi
toivottamaan ihanaa tytärtänsä sekä tulevaa vävyänsä tervetulleeksi
heidän ennenaikaiselta "kuherrusmatkaltansa" aavikolta.