Neuvottelu.
Vallitsi hetken hiljaisuus, tuollainen näyttämöllä tavallinen väliaika,
jota kesti runsaasti minuutin.
Se keskeytyi siten, että eräs neuvoston jäsenistä nousi ja kädellänsä
viitaten kehoitti Hissoo Royoa puhumaan.
Luopio alkoi:
Punaiset soturit! Veljet! Se mitä minulla on neuvostolle sanomista,
ei vaadi pitkiä puheita. Vaadin itselleni tuon meksikolaisen tytön,
joka on minun vankini ja siis minun omaisuuttani. Kuka vastustaa minun
vaatimuksiani? Myöskin tahdon tuon valkoisen hevosen rehellisesti
ottamanani saaliina.
Puhuja vaikeni, ikäänkuin odottaisi lisää käskyjä neuvoskunnalta.
-- Hissoo-Royo on ilmoittanut vaativansa meksikolaisen tytön sekä
valkoisen juoksijan omaksensa. Hän ei ole sanonut, mihin syihin hän
vaatimuksensa perustaa. Ilmoittakoon hän syynsä neuvoston läsnä ollessa.
Tämän lausui sama intiaani, joka ensiksi oli kehoittanut luopiota
puhumaan ja joka näkyi keskustelua johtavan.
-- Veljet, jatkoi Hissoo-Royo, noudattaen kehoitusta. -- Minun
vaatimukseni on kohtuullinen... siitä saatte itse päättää; tunnen
teidän rehelliset sydämenne. Määräähän teidän oma lakinne, että sillä,
joka on ottanut jonkun vangiksi, on oikeus hänet pitääkin ja menetellä
hänen kanssaan mielensä mukaan. Tämä on teidän heimonne laki, samoin
kuin minunkin, sillä teidän heimonne on minun heimoni.
Hyväksymisen sorina keskeytti puheen hetkeksi.
-- Veljet! alkoi puhuja taasen -- minun ihoni on valkoinen, mutta minun
sydämeni on samanvärinen kuin teidänkin. Te olette suoneet minulle sen
kunnian, että olette ottaneet minut kansaanne. Te kunnioititte minua
tekemällä minut ensiksi soturiksi ja sitten sotapäälliköksi. Olenko
milloinkaan antanut teille syytä katua, mitä olette minulle tehneet?
Olenko milloinkaan teidän luottamustanne pettänyt?
Hurjat hyväksymishuudot ilmaisivat kieltävää vastausta.
-- Sentähden minä luotan teidän oikeuden- ja totuudentuntoonne, enkä
pelkää laisinkaan ihoni värin sokaisevan teidän silmiänne, sillä te
kaikki tunnette, mikä sydämeni on.
Uusia hyväksymishuutoja seurasi tätä viekasta kaunopuheliaisuutta.
-- Veljet! Kuunnelkaa nyt asiatani, kun vaadin tuon tytön ja hevosen.
Ei tarvitse sanoa, missä ne olivat, tahi kuinka ne sain; näittehän omin
silmin niiden vangitsemisen. On epäilty sitä, kuka tytön toimitti,
sillä monta ratsastajaa oli osallisena takaa-ajossa. Minä väitän,
että tässä ei ole epäilemisen aihetta. Minun lassoni oli ensiksi
hevosen kaulassa... pakotti sen ensiksi pysähtymään. Hevosen ottaminen
oli samaa kuin tytön ottaminen. Se oli minun työni; molemmat olivat
minun ottamiani. Minä vaadin molemmat omakseni. Joka vastustaa minun
vaatimuksiani, astukoon esille!
Lausuttuaan röyhkeällä äänellä tämän uhkauksen, pani puhuja uudestaan
kätensä ristiin ja jäi seisomaan vaiti ja liikkumattomana. Seurasi
jälleen äänettömyys, jonka taasen keskeytti tuon vanhan soturin antama
merkki. Merkki tarkoitti julistajaa, joka taasen huudahti:
-- Vakono!
Nimi pani minut säpsähtämään ikäänkuin olisi nuoli minut tavannut.
Olihan se oma nimeni, minähän olin Vakono!
-- Vakono! Vakono! kuului uudestaan. Nyt valkeni minulle asia. Vakono
oli Hissoo-Royon kilpailija!
Enpä voi kuvata sitä omituista tunnetta, joka valtasi minut tästä
tiedon saatuani.
Asemani oli todellakin vaarallinen. Päästin lehvät jälleen kasvoilleni;
en rohjennut luottaa voimiini, uskaltaakseni kurkistella lehvien
välistä. Hetkisen olin hiljaa, kuunnellen korvat porhossa. Oli tullut
jännittävä hiljaisuus, kukaan ei näkynyt liikkuvan eikä puhuvan.
-- Vakono! Vakono! Vakono! kuului julistajan ääni.
Taasen oli hetken äänettömyys. Kuulin hämmästyksen ja tyytymättömyyden
huudahduksen, kun selvisi, ettei tuo intiaani tulisikaan asiaansa
puolustamaan.
Minä yksin tunsin hänen poissaolonsa syyn, minä yksin tiesin, että
todellinen Vakono ei voinut, ja että hänen matkijansa ei tahtonut
tulla näkyviin. Vaikka olinkin olevinani tuo julma intiaanipäällikkö,
en ollut kuitenkaan varustautunut tällaista murhenäytelmän kohtausta
varten. Katselijat varrotkoot!
Kun taasen olin siirtänyt oksat syrjään, huomasin leirissä oltavan
hämillään. Neuvoston jäsenet pysyivät paikoillansa ja olivat
vankkumattoman tyyniä, mutta taampana olevat nuoremmat soturit
ilmaisivat tyytymättömyyttään sekä kulkivat edestakaisin tuolla
levottomalla tavalla, joka samalla ilmaisee hämille joutumista ja
pettyneitä toiveita.
Tällä jännittävällä hetkellä astui eräs intiaani teltasta. Hän oli
näöltään kunnianarvoisa mies, tosin kuitenkin enemmän ikänsä kuin
todellista kunnioitusta herättävän ryhtinsä tähden. Hänen poskensa
olivat ijän rypistämät ja hiuksensa olivat valkeat kuin valkaistu
pellava, mikä on intiaaneilla jokseenkin harvinaista.
Mies näytti mahtavalta, käskijältä. Vakono oli päämiehen poika...
päämies oli siis vanha mies. Ehkä ukko oli hänen isänsä.
Tuo harmaahapsinen vanhus astui piiriin ja viittasi kaikkia olemaan
vaiti.
Käskyä toteltiin heti. Melu vaikeni, ja kaikki jäivät liikkumatta
kuuntelemaan.
-- Veljet! alkoi päällikkö, -- se tuo vanha intiaani todellakin oli, --
lapseni ja veljeni neuvoskunnassa! Minä vetoan teihin tuomareina tässä
asiassa. Olen teidän päällikkönne, mutta en ano hänelle minkäänmoista
suosion osoitusta; pyydän ainoastaan sitä oikeutta sekä kohtuutta,
jota osoitettaisiin halvimmallekin meidän heimossamme; tätä ainoastaan
vaadin Vakono-pojalleni. Veljet, kuulkaa minua! Poikani ei ole
leirissä; hän läksi sotapolulle eikä ole vielä palannut sieltä. Syytä
siihen en tiedä. Sydämeni epäilee... vaan ei pelkää. Vakono on kunnon
soturi ja voi hoitaa itsensä. Hän ei tule viipymään kauvan, vaan palaa
varmaankin pian. Siitä syystä pyydän teitä lykkäämään tuomionne!
Tyytymättömyyden murinaa kuului. Saattoi huomata yleisen mielipiteen
olevan Hissoo-Royon puolella.
Luopio kääntyi vielä kerran neuvoston puoleen lausuen:
-- Komanhi-soturit, tämähän olisi pelkkää narripeliä! Kaksi kertaa
on aurinko jo laskenut, ja asia on yhä vielä ratkaisematta! Minä
pyydän vain oikeutta. Teidän lakienne mukaan ei ratkaisua käy kauemmin
viivytteleminen. Vankien täytyy tulla jonkun omiksi. Minä vaadin
niitä itselleni, ja olen valmis todistamaan omistusoikeuteni heihin.
Vakonolla ei ole ainoatakaan kohtuullista syytä, miksi hän ei ole
täällä oikeuttaan puolustamassa? Hänellä ei ole muuta todistusta,
paitsi omaa sanaansa, ja hän häpeää tulla eteenne todistuksitta; siinä
syy, miksi hän viipyy!
-- Vakono ei ole poissa, huudahti muuan ääni katselijoiden joukosta; --
hän on leirissä!
Tämä ilmoitus herätti suurta huomiota, ja näin vanhan päällikön
samoinkuin kaikkien muidenkin hämmästyvän.
-- Kuka sanoo Vakonon olevan leirissä? kysyi hän lujalla äänellä.
Eräs intiaani astui esiin neuvoston ympärillä seisovasta joukosta. Hän
oli sama mies, jonka äsken olin kohdannut.
-- Vakono on leirissä, kertoi hän, pysähtyen piirin edustalle. Näin
nuoren päällikön ja puhuin hänen kanssansa.
-- Milloin?
-- Aivan äsken.
-- Missä?
Mies osoitti paikkaa, jossa sattumalta olimme toisemme kohdanneet.
-- Tuolla hän oli; -- hän meni metsikköön... sitten en häntä enää
nähnyt.
Tämä tieto silminnähtävästi lisäsi hämmästystä. He eivät voineet
käsittää, miksi ei Vakono tullut oikeuksiansa puolustamaan, jos hän
kerran oli saapuvilla. Olikohan hän heittänyt koko asian?
Vakonon isä näytti yhtä ällistyneeltä kuin kaikki muutkin; hän ei
koettanutkaan selittää poikansa poissaoloa, sillä hän ei voinut sitä
tehdä. Hän seisoi ääneti, ja selvää oli, ettei hän tietänyt, mitä hänen
oli luuleminen tahi ajatteleminen.
Useat neuvoivat nyt, että poissa olevaa lähdettäisiin etsimään. He
esittivät, että lähetettäisiin sananviejiä leirin kaikkiin osiin ja
että koko metsä etsittäisiin.
Vereni hyytyi kuullessani tämän ehdotuksen. Tiesin, että jos koko metsä
etsittäisiin, tulisin välttämättömästi ilmi. Minut lävistettäisiin
paikalla, kentiesi rääkättäisiinkin palkaksi siitä kohtelusta, jota tuo
todellinen Vakono oli saanut kokea. Pelkoni oli arimmillaan, kun se
taasen äkkiä hävisi muutamasta "espanjalaisen suden" lausumasta sanasta.
-- Mitäpä Vakonon etsiminen hyödyttäisi? lausui hän. -- Vakono tuntee
oman nimensä, sitä on huudettu kylliksi korkealla äänellä. Vakonolla
on korvat... varmaankin hän voi kuulla, jos hän on leirissä. Huutakaa
häntä vielä kerran, jos niin haluatte?
Tämä esitys näytti otolliselta. Se hyväksyttiin, ja vielä kerran huusi
julistaja nuorta päällikköä nimeltä. Hänen äänensä voi kuulua kauaksi
leirin ulkopuolellekin.
Lykkäystä myönnettiin, jonka kestäessä syvin äänettömyys vallitsi, ja
jokainen kuunteli korvat hörössä.
Ei vastausta, mikään Vakono ei noudattanut kutsumusta.
-- Noh! lausui luopio voitonriemulla. -- Enkö sitä sanonut? Soturit!
Minä pyydän teidän tuomiotanne.
Tähän ei kuulunut mitään suoranaista vastausta. Pitkällinen
vaitiolo syntyi, jonka kestäessä ei kukaan neuvoston piirissä eikä
katselijoistakaan puhunut.
Vihdoin nousi neuvoston vanhin seisomaan, sytytti jälleen rauhanpiipun,
veti siitä sauhun ja tarjosi sen sitten hänen vasemmalla puolellansa
istuvalle. Tämä jätti sen samalla tavoin hänen viereisellensä, ja niin
kulki se mies mieheltä, kunnes oli kiertänyt rovion ja palannut tuolle
vanhalle soturille, joka sitä ensiksi oli polttanut.
Tämä pani nyt piipun pois ja esitti kysymyksen sääntöjen mukaan, mutta
niin hiljaisella äänellä, että läsnäseisojat eivät hänen sanojansa
kuulleet. Äänestys tapahtui vuoroon ja samaten matalalla äänellä.
Ainoastaan tuomio julistettiin korkealla äänellä.
Ratkaisu oli hiukan odottamaton. Neuvosto oli antanut mahtavan
kohtuullisuuden tunteen sekä ystävällisen sovittelun johtaa itseänsä,
tyydyttääkseen kumpaakin riitaveljeä.
Hevonen tuomittiin Vakonolle, mutta tyttö julistettiin "espanjalaisen
suden" omaisuudeksi.