Perillä.
Muutaman silmänräpäyksen seisoin kuin kuvapatsas; en liikuttanut kättä
enkä jalkaa, etteivät liikkeeni herättäisi hevosten vartiain eikä
muidenkaan intiaanein huomiota.
Näin monta roviota, ja kaikkein näiden ympärille oli kerääntynyt
intiaaneja, toiset kumarassa, toiset seisoen. Yö oli tarpeeksi viileä,
saadakseen heidät pysymään kylliksi lähellä leimuavia rovioita, ja
tästä syystä ainoastansa joku heistä oli liikkeessä, -- minulle
onnellinen sattuma.
Loin tutkivia silmäyksiä joka haaralle; silmäilin noita eri rovioiden
vieressä olevia ryhmiä; näin joukon naisia, joiden tiesin olevan
vankeja; mutta Isolinaa en nähnyt.
Teltassa... teltassa! Hän oli varmaankin teltassa!
Teltta oli, kuten jo mainittiin, erään pienen metsikön laidassa, ja
sen edustalla leimusi aimo valkea. Selvästi oli tässä heimon toiminnan
keskus. Jos mitä tärkeätä tehtäisiin, tapahtuisi se täällä. Teltassa
tahi sen läheisyydessä täytyi Isolinankin olla, ja sieltä minä häntä
päätinkin etsiä.
Samassa kajahti kimakka ääni leirissä, ja syntyi yleistä liikettä. En
voinut kuulla, mitä mies sanoi, mutta hänen äänensä omituinen kaiku
ilmaisi hänen lausuneen jonkun varoituksen tahi kutsumuksen. Jotakin
tärkeätä oli tekeillä.
Intiaanit alkoivat nyt kiertää tuon teltan edessä olevan leimuavan
valkean ympäri ikäänkuin jossakin juhlallisessa tanssissa. Toisia näkyi
rientävän saapuville leirin etäisimmistä kohdista, ikäänkuin katsomaan
valkean ympärillä olijoiden liikkeitä tahi itse liittymään heidän
joukkoonsa.
En viivytellyt kauan heitä katselemalla; heidän huomionsa oli täten
kiinnitetty muuhun, ja tämä antoi minulle oivallisen tilaisuuden päästä
huomaamatta metsään, jonka suojassa voisin läheltä nähdä, mitä tulossa
oli. Sinne nyt pitemmittä mutkitta meninkin.
Astuin vitkallisesti sekä teeskennellyllä, huolettomalla
välinpitämättömyydellä. Myöskin matkin komanhien kävelyä; se ei ole
tuota vapaata, rohkeata ryhtiä eikä komeata, matkimatonta astuntaa,
joka on erikoista chippeway- ja shavans-, huroni- ja inoquoisheimoille,
vaan englantilaisen kilparatsastajan epätasaista, laahustavaa kulkua;
siten todellakin komanhi-intiaani liikkuu jalkaisin.
Kaiketikin esitin osani hyvin. Muuan hevosvahdista tuleva villi, joka
aikoi tuon suuren nuotion luokse, meni aivan ohitseni ja tervehti minua
nimeltä.
-- Vakono! hän huudahti.
-- Que cosa (Mitä nyt?) vastasin espanjan kielellä, matkien niin hyvin
kuin voin intiaanein ääntä ja puhetapaa.
Tämä oli uhkarohkeata, mutta olin joutunut pulaan, enkä voinut
kernaasti olla vaiti.
Miestä näkyi hiukan kummastuttavan, että häntä puhuteltiin
meksikolaisten kielellä; kuitenkin hän vastasi:
-- Sinä kuulet kutsun, Vakono? Miksi et tule? Neuvoskunta kokoontuu.
Hissoo Royo on jo siellä.
Ymmärsin, mitä hän puhui, enemmän intiaanin eleistä kuin hänen
sanoistansa, ja sanat "kutsumus", "neuvoskunta" ja nimi Hissoo-Royo
auttoivat minua häntä käsittämään. Sattumalta tunsin nuo kaksi
edellistä komanhilaista sanaa, ja Isolinan kirjeestä tiesin, että
Hissoo-Royo (espanjalainen susi) oli meksikolaisen luopion intiaaninimi.
Mutta vaikka käsitinkin, mitä sanottiin, en kuitenkaan ollut valmis
vastaamaan. En uskaltanut vastata espanjan kielellä, sillä en tiennyt,
kuinka hyvin Vakono taisi andalusialaista murretta.
Tunsin olevani kokonansa hämilläni, ja tuo tunkeileva villi, joka
varmaankin oli joku Vakonon ystävä, näkyi päättäneen pitää minulle
seuraa. Mitenkähän hänestä pääsisin?
Onnellinen ajatus tuli pelastuksekseni. Näyttäen erinomaisen
arvokkaalta, ikäänkuin en tahtoisi tulla häirityksi mietteissäni,
kohotin käteni ja viittasin tuolle miehelle jäähyväiset, kääntäen
samalla kertaa pois pääni ja astuen vitkaan tieheni.
Intiaani totteli viittaustani ja poistui, vaikka silminnähtävän
vastahakoisesti. Vilkaisten olkapääni yli voin nähdä hänen menevän
hitain askelin, epäilemättä hiukan hämillään Vakono-ystävänsä
kummallisesta käytöksestä.
En katsonut enää taakseni, ennenkuin olin päässyt puiden varjoon.
Silloin käännyin ympäri: ystäväni oli jatkanut matkaansa; näin hänen
juuri astuvan niiden joukkoon, jotka hääräsivät tuon suuren nuotion
ääressä.
Varjon peitossa voin nyt pysähtyä miettimään. Tuo pieni seikkailu, joka
oli minua hieman peljättänyt, oli samalla antanut minulle muutamia
hyödyllisiä tietoja: ensiksikin olin saanut tietää nimeni, toiseksi,
että neuvosto tulisi koolle ja kolmanneksi, että tuolla luopiolla,
Hissoo-Royolla, oli neuvoston kanssa jotakin tekemistä.
Nämä seikat sekä se, mitä jo tiesin, tekivät aseman täydellisesti
selväksi. Tämä neuvoston kokous ei voinut olla muuta kuin se
tuomioistuin, jonka tulisi tuomita luopion ja tuon nimeltänsä vielä
minulle tuntemattoman päällikön välillä, sama tuomioistuin, jonka
tulisi ratkaista, kenen omaksi minun morsiameni oli tuleva. Se ei ollut
vielä kokoontunut. Olin siis tullut leiriin hyvissä ajoin.
Mitään pahaa ei Isolinalle ollut vielä tapahtunut; mutta missä hän oli?
Uudesta paikastani voin nähdä leirin vielä paremmin, sen nuotiot ja
asukkaat. Häntä ei kuitenkaan näkynyt missään. -- Teltassa siis... hän
on aivan varmaan siellä... tahi...
Uusi ajatus johtui mieleeni: kentiesi häntä pidettiin erillään muista
vangeista... metsässä piilossa, kunnes tuomio on julistettu?
Minä päätin etsiä läpi koko metsän. Jos voisin löytää hänet sieltä,
tulisi hankkeeni helpommaksi kuin olin luullutkaan. Vaikkapa villit
häntä vartioitsivatkin, tulisin kuitenkin hänet pelastamaan näiden
vallasta. Kuuden miehen henki, kentiesi kahta vertaa useammankin, oli
vyöni alla. Aseeton ylivoima ei voisi mitään revolverini murhaavia
luoteja vastaan, ja sitäpaitsi huomasin useampien villien heittäneen
pois aseensa, luottaen leiripaikan turvallisuuteen. Hiivin lehtoon ja
aloin etsiskellä vankia.
Kuljin metsän polut toisen toisensa perään, hiipien niin nopeaan kuin
tie salli; tutkin jokaisen syrjäpolunkin ja avonaisen paikan; etsin
joka paikasta aina metsän äärimmäisiin rajoihin saakka. Näin useita
onnettomia vangituita naisia, mutta en häntä, jota etsin.
Siis teltassa... hän on varmaan siellä!
Seisoin pian sen vieressä olevien puiden takana. Hajoitin lehvät
käsilläni ja kurkistin varovasti. Enpä tarvinnut kauan etsiä, Isolina
oli edessäni.
Niin, tuossa oli morsiameni, näkö- ja kuulomatkalla, vieläpä milt'ei
käsivarren pituuden päässä; en kuitenkaan uskaltanut häntä koskettaa
enkä puhutella, tuskinpa häneen edes katsoakaan.
Villien tuli ei enää leimunnut; puut olivat palaneet kekäleiksi ja
antoivat heikomman, punertavamman sekä omituisemman valon. Mutta rovion
mahdoton suuruus teki sen tarpeeksi kirkkaaksi valaisemaan leiriä sen
laitoihin saakka.
Villit istuivat kumarassa, piirissä rovion ympärillä.
Istujia oli noin kahdenkymmenen vaiheille, heimonsa omituisessa
puvussa: sääryksissä ja vyötäisiin ulottuvissa housuissa, yläruumis
paljaana. Kaikki olivat runsaasti liidulla, keltamullalla ja
sinoberivärillä maalatut. Epäilemättä näin tässä "neuvoston".
Muut intiaanit seisoivat pari askelta piirin takapuolella pienemmissä
ryhmissä, jutellen matalalla äänellä. Muutamat astuskelivat etäämmällä
valkeasta.
Nuotiota ympäröivien rivissä oli noin kymmenen, kahdentoista jalan
levyinen aukko. Se oli suoraan teltan edustalla ja valkean kohdalla,
sillä maa vietti tässä hiukan virtaan päin.
Tällä paikalla, teltan ja nuotion välillä, hiukan neuvoston
piirin ulkopuolella, oli vanki. Hän istui tahi oikeimmin makasi
sudennahkaisella levätillä. Hänen kätensä olivat vapaat, mutta jalkansa
olivat sidotut. Selkä oli käännetty telttaan ja kasvonsa neuvostoon
päin. Niitä en voinut nähdä.
Nyt tuotiin iso rauhanpiippu ja sytytettiin nuotiosta; se kiersi piirin
ympäri, mennen suusta suuhun, ja kukin intiaani imi siitä yhden sauhun.
Piipun lakattua kiertämästä syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen
julistaja kimakalla äänellä ilmoitti neuvoskunnan alkavan istuntonsa.
Sitten huusi kuuluttuja Hissoo-Royon nimeä. Kolme kertaa huuto
uudistettiin, joka kerta edellistä korkeammalla äänellä.
Mies olisi voinut säästää keuhkojansa; hän, jota kutsuttiin, oli
saapuvilla ja valmis vastaamaan.
Ennenkuin kaiku vielä oli tauonnut, vastasi luopio, astuen esiin
avonaiselle paikalle, piirin sisäpuolelle; pysähtyen ja oikaisten
vartalonsa täyteen mittaansa, laski hän kätensä ristiin ja seisoi siinä
odottaen, mitä tulisi. Hirveitä olivat nuo villit soturit, hornan
hengiltä he näyttivät värjättyine kasvoineen, mutta sittekään ei kukaan
heistä näyttänyt niin julmalta kuin tuo valkoinen mies. Hänen naamansa,
joka jo osoitti luontoperäistä julmuutta, oli sotamaalaus tehnyt yhäkin
hirveämmän näköiseksi. Hänen otsallensa oli maalattu ruumiin pääkallo
sekä sen alle ristiin kaksi sääriluuta, ja hänen rinnassansa oli
verisen päänahan kuva.