Vastavirtaa.
Varustukseni olivat pian valmiina, ja niin pian kuin vesi oli tarpeeksi
laskeutunut, nousin satulaan. Toverini keräytyivät ympärilleni
jäähyväisiä sanomaan, ja toinen toisensa perästä puristi kättäni,
toivottaen onnea.
Sillä kohdalla, missä virta kosketteli kukkuloita, oli pensaita; nämä
jatkuivat kukkulalle ja yhtyivät kukkulan harjalla olevaan metsään.
Näiden suojassa astuimme rantaan.
Siitä polvekkeesta, jossa olimme, juoksi virta miltei suoraan
intiaanileirin luokse. Pitkin rantaa ei pensaita enää ollut. Vielä
askel leiriä kohti, ja olisimme paljastaneet itsemme intiaanein
nähtäviksi.
Tällä kohdalla oli minun siis meneminen veteen. Metsästäjät olivat
antaneet minulle viimeiset neuvonsa; he olivat kumpikin tarttuneet
käteeni, puristaen sitä tarkoituksella, joka lupasi enemmän kuin sanat.
-- Älkää olko peloissanne, kapteeni, lausui nuorempi heistä. -- Rube ja
minä emme ole kaukana. Kun saamme kuulla revolverinne äänen, ryntäämme
teitä kohti ja kohtaamme teidät puolimatkassa. Jos joku onnettomuus
sattuisi, lopetti Garey painokkaasti -- voitte luottaa siihen, että sen
verisesti kostamme.
-- No, niin! jatkoi Rube -- sen me teemme. Vaan älkää olko peloissanne!
Pitäkää silmänne auki sekä kätenne vakavana, eikä teille tule mitään
sellaista hätää, ettette siitä suoriutuisi. Kunhan vain pääsette leirin
ulkopuolelle, voitte luottaa meihin. Ratsastakaa suoraan metsää kohti
ja nelistäkää, ikäänkuin hevosella olisi tuli hännässä.
En enää kuunnellut enempää. Olin jo laskeutunut satulasta, ja taluttaen
Muroa perässäni, menin rantaan ja virtaan. Hyvin opetettu hevoseni
seurasi empimättä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olimme kumpainenkin
virrassa.
Vesi oli juuri niin syvää kuin odotinkin, ja ranta kohosi puolitoista
jalkaa pystysuoraan sen pinnasta, mikä korkeus riittikin piilottamaan
sekä minut suorana seisoessani että hevoseni.
Jos uoma oli yhtä syvä leiriin asti, tulisi hanke varsin helpoksi.
Koska intiaanilakissani olevat kirjavat höyhenet pistäysivät näkyviin
reunan yli, otin päähineen päästäni ja pidin sitä kädessäni. Samoin
panin vaippani olalleni, pitääkseni sen kuivana.
Näin aloin matkani. Se ei käynyt laisinkaan nopeasti. Vesi oli milloin
syvempää, milloin matalampaa, mutta enimmästi se ulottui lantioihin
saakka, ja oli myöskin tarpeeksi syvää, tuottaaksensa minulle sekä
ajanhukkaa että vaivaa. Virta kävi sitäpaitsi minua vastaan ja, vaikka
se ei ollutkaan kovin voimakas, esti se kuitenkin melkoisesti.
Väliin pysähdyin levähtämään, sillä ponnisteleminen kahlatessani
väsytti ja hengästytti. Näin oli varsinkin silloin, kun täytyi käydä
kumarassa, jottei näkyisi rantaäyräiden yli; levähdinkin aina niillä
kohdin, missä uoma oli syvin, jotta voin seisoa suorana.
Koko ajan halutti kurkistaa reunan yli, silmäilläkseni leiriä. Mieleni
teki saada selkoa sen etäisyydestä ja asemasta, mutta en uskaltanut
kuitenkaan nostaa päätäni ranta-äyräitä korkeammalle: nurmikko, joka
niitä peitti, oli tasainen kuin niitetty, eikä maassakaan ollut
pienintäkään töyrästä. Jos olisin kohottanut vaikkapa kättänikin,
olisivat he voineet nähdä sen tuossa kirkkaassa, kumottavassa
kuutamossa.
Olin tullut, en tiedä kuinka pitkälle, mutta minusta tuntui ikäänkuin
olisin ollut leirin lähellä. Pitkin matkaa pysyttelin aivan vasemman
rannan puolella, joka, kuten Rube oli ennustanut, nyt oli runsaasti
viisitoista tuumaa vedenpintaa korkeammalla. Tämä oli onnellinen
seikka, ja toinen yhtä onnellinen oli se, että kuu ei vielä ollut
kovin korkealla, joten ranta siis loi leveän, synkän varjon, joka
ulottui miltei virran puoliväliin. Tässä varjossa minä liikuin, ja sen
ystävällinen synkkyys peitti sekä minut että hevoseni.
Minusta tuntui kuten sanoin, että luullakseni olin leirin lähellä,
ja mieleni teki sitä tutkimaan, mutta edellämainituista syistä en
sitä uskaltanut tehdä. Yhtä paljon pelkäsin mennä etemmäksi, sillä
tämä voisi olla vieläkin vaarallisempaa. Olin ottanut tuulen suunnan
huomiooni: se puhalsi virrasta leiriin päin, ja jos veisin hevoseni
mustangein kohdalle, nämä varmaankin sen vainuaisivat sekä rupeaisivat
kiivaasti korskumaan.
Joitakuita silmänräpäyksiä seisoin siinä aivan neuvotonna, epäröiden,
jättäisinkö tähän hevoseni, vai taluttaisinko sitä vielä kappaleen
matkaa eteenpäin. Samassa näin ranta-äyrään yli jotakin, joka antoi
minulle kaikki tarpeelliset tiedot: rannalle liekaan pantujen hevosten
selät. Sen lautanen oli virtaan päin, ja sen pää oli nuokuksissa: se
söi.
Tämä näky minua ilahdutti. Mustangi oli runsaasti kaksisataa askelta
minusta, ja tiesin sen olevan leirin äärimmäisellä laidalla. Juuri
tähän halusin jättää hevoseni.
Silmänräpäyksessä olin pannut sen liekaan, ja kuiskaten jäähyväiset
erosin siitä sekä jatkoin yksinäni matkaani vastavirtaa.
Nyt liikuin keveämmin ja varmemmin, mutta varovammin. Olin liian
lähellä, pitääkseni vähintäkään ääntä; ainoa molskaus olisi minut
ilmaissut.
Aikomukseni oli pysyä virrassa, kunnes olisin päässyt sen paikan
ohitse, jossa hevoset olivat lieassa; täten pääsisin välttämään
hevosvartiaketjun ja mikä oli yhtä tärkeätä, itse hevosrivinkin.
Kunhan vain kerta pääsisin tämän piirin sisäpuolelle, ettei kukaan
minua huomaisi, niin erinomainen valhepukuni pettäisi sekä neli- että
kaksijalkaisten vartiain silmät.
En aikonut kuitenkaan mennä liian pitkälle heidän piirinsä
sisäpuolelle; siten tulisin miltei leirin keskikohdalle ja liian
lähelle intiaanein joutilaita joukkoja.
Olin huomannut leveän vyöhykkeen intiaanein leiripaikan ja sen alan
välillä, jossa heidän hevosensa olivat.
Tätä välisarkaa eivät leirin laiskurit juuri kulkeneet, ja jostakin
kohdasta sen laidasta tahdoin päästä leiriin.
Onnistuin paremmin kuin luulinkaan. Pysyen aivan ranta-äyrään vieressä
pääsin mustangien ohi; kuljin aivan niiden kuonon alatse, sillä voinpa
kuulla niiden pureskelevan ruohoa aivan pääni päällä; mutta niin hiljaa
hiivin eteenpäin, ettei mikään ilmaissut läsnäoloani.
Muutaman minuutin kuluttua olin heistä jo kaukana.
Nostin päätäni vitkaan ja verkalleen, kunnes silmäni olivat
ranta-äyrästä korkeammalla.
Ei ollut ketään läheisyydessä; voin nähdä tummaveriset, valkeiden
ympärille sijoittuneet intiaanit, noin sadan askeleen päässä. He
hyppivät, puhuivat ja nauroivat, mutta ei yksikään korva ollut
jännityksessä, eikä yksikään silmä suunnattu minua kohti. Ei ketään
ollut lähistössä.
Polvillani ryömin nurmikon yli, ja hiljaa noustuani seisoin
intiaanileirin laidassa, ollen kaikesta ulkoasustani päättäen yhtä
täydellinen villi kuin kuka hyvänsä leirissä olevista!