Komanhien leiri.
Varovammin kuin milloinkaan kuljimme sotapolkua, oppaidemme ensin
perinpohjaisesti tutkittua seudun. Meillä oli hyvää aikaa. Intiaanein
tuoreet jäljet ilmaisivat heidän olevan ainoastansa vähän matkaa
edellämme: voimme odottaa näkevämme heidät joka silmänräpäys.
Tarkoituksemme oli päästä intiaanileirin lähelle heti yön tullessa,
mahdollisesti jo hämärässä, jotta voisimme tutkia seudun, ennenkuin
pimeys peittäisi sen näkyvistämme.
Aurinko oli jo laskemaisillansa; sen reuna oli jo lännen kaukaisen
taivaanrannan peitossa. Hetki tuntui minusta levottomalta. Oppaamme
olivat olleet hetken poissa, palaamatta tuomaan tietoja, ja me muut
olimme pysähtyneet viidakkoon, heitä vartoamaan. Edessämme oli korkea
kukkula, ja tämän poikki kulki sotapolku. Olimme nähneet oppaidemme
menevän metsään, joka sen harjalla kasvoi, ja pidimme silmällä sitä
kohtaa, jossa he olivat näkyvistämme kadonneet.
Äkkiä ilmestyi Garey metsän laitaan. Hän viittasi meille jatkamaan
matkaamme. Ratsastimme kukkulalle ja siellä olevaan metsään. Hetken
kuluttua poikkesimme polulta ja aloimme oppaamme johdolla kulkea toista
suuntaa tuon korkean kukkulan poikki. Sen vastakkaisella puolella
oli metsää ainoastansa vähäisen matkaa. Lähellä metsän laitaa me
pysähdyimme, laskeusimme ratsuiltamme ja sidoimme ne puihin.
Nyt ryömimme nelinkontin metsän äärimmäiseen laitaan ja kurkistelimme
lehvien välistä edessämme olevalle kentälle. Huomasimme savupatsaita
sekä tulirovioita ja niiden keskellä teltan; sen ympärillä huomasimme
epäselviä olentoja: miehiä, jotka liikkuivat kentällä, sekä hevosia,
turpa nurmessa. Komanhien leiri oli edessämme!
Meidän asemamme oli erinomainen. Kukkula, jolle olimme kiivenneet, oli
ainoa monen peninkulman alalla. Sen joka puolella oli ääretön tasanko,
jossa oli siellä täällä muutamia suurempia tahi pienempiä puuryhmiä ja
yksinäisiä puita. Tällä aavikolla noin tuhat askelta kukkulan juurelta,
erään virran rannalla, joka kiemurteli maiseman läpi, oli leiri.
Otaksuessamme teltan olevan leirin keskipisteessä, oli tämä erään
pienen lehdon reunassa sekä virtaa vastapäätä. Teltasta alaspäin virran
rannalle oli aavikko hieman kalteva ikäänkuin linnojen rintavarustukset.
Tuo tasainen nurmikko lehdon ja virran välillä oli leiripaikkana.
Näkyi epäselvästi sotureja, toiset seisoen toimettomina tahi kävellen,
toiset maaten nurmella ja toiset taasen kumarruksissa rovioihin päin,
ikäänkuin illallisaterian valmistuspuuhissa.
Kumpaisellakin puolella leiriä olivat hevoset. Ne olivat hajallaan,
sillä ne oli pantu laitumelle liekaan, ja kullekin niin avara ala, kuin
lasson pituus salli. Leiriä ympäröi siis puolipiiri, jonka asemana oli
virta. Virran toiselle puolelle leiri ei ulottunut.
Ensi silmäyksellä huomasin, kuinka hyvin leirin paikka oli valittu,
ei niin paljon puolustukseen nähden, kuin äkkinäisen päällekarkauksen
estämiseksi. Sen erinomainen soveliaisuus oli siinä, että tuo pieni,
leirin takana oleva lehto oli ainoa metsäseutu tuhannen askeleen
piirissä. Ympäristössä, vieläpä virran toisellakin puolella, oli aivan
tasainen aavikko: siellä ei ollut pensaita eikä kallioita, jotka
voisivat vihollisen lähestymistä peittää.
Pitemmältä leiriä katsellessani vaipui rohkeuteni. Ainoastansa pimeän,
hyvin pimeän yön peitossa voisi siihen päästä. Ja silmäys taivaalle
näytti minulle, ettei siihen nähden ollut mitään toivomista. Taivas
oli liiaksikin selkeä; aurinko oli laskeutunut länteen, mutta idästä
nousi täysikuu pyöreänä ja punaisena, melkeinpä auringon veroisena.
Taitavinkaan vakooja ei varmaankaan olisi voinut lähestyä leiriä
sellaisissa olosuhteissa.
Sama ajatus lienee tässä silmänräpäyksessä vallannut toverinikin, sillä
näin kaikkein kasvoilla pettymyksen mielikarvautta, kun he synkkänä ja
vaitonaisina olivat polvillansa minun vierelläni. Ei kukaan lausunut
sanaakaan; he eivät olleet puhuneet siitä saakka, kun tälle paikalle
tulimme. Aikomukseni oli ollut viedä hevoseni niin lähelle leiripaikkaa
kuin suinkin, jättää se johonkin suojaan niin lähelle, että sen
ennättäisi juosten saavuttaa ja, morsiameni sylissäni, nousta sen
satulaan sekä nelistää toverieni luokse. Nämä, niin olin suunnitellut,
asettuisivat väijyksiin niin lähelle leiriä kuin suinkin. Mutta tämä
suunnitelma täytyi kokonansa hyljätä leiripaikan omituisen luonteen
vuoksi. Olin odottanut leirin läheisyydessä olevan puita, viidakkoja
tahi jylhää maata, jonka suojassa voisimme lähestyä. Mutta tässä ei
ollut sitä eikä tätä.
Empimättä oli minun siis hyljättävä ensimäinen suunnitelmani ja
keksittävä joku toinen; mutta millainen? Puolittain epätoivoisena
katsahdin ympärilleni; näin silloin Ruben, ja toivon kipinä syttyi
jälleen. Hän ei ollut vielä lausunut mitään. Ehkäpä hän tiesi jonkun
keinon?
Vanha metsästäjä seisoi erillään meistä toisista pyssynsä varassa,
jonka perä nojasi erääseen kantoon, ja suu omistajan nenään, samalla
kuin hän puristi molemmin käsin ylhäältä pyssynpiippua, peukalot
kummallakin puolen äsken mainittua kasvojen osaa.
Eipä ollut ensi kertaa, kun näin hänet tällaisessa asennossa. Tiesin
sen olevan hänen tapansa, milloin joku tavattoman vaikea kysymys
vaati koko hänen älyvoimansa. Hyvinkin kymmenen minuuttia kului hänen
virkkamatta sanaakaan.
-- Tiedättekö mitään keinoa, Rube? sanoin vihdoinkin. -- Te tiedätte
miten maltiton...
-- Älkää olko maltiton, kapteeni. Se ei auta laisinkaan. Te tulette
tarvitsemaan malttia, vieläpä paljonkin, ennenkuin voitte lämmitellä
jalkojanne noiden valkeiden ääressä; mutta te voitte sinne päästä
ja hyvissä ajoinkin, jos noudatatte vanhan Ruben neuvoja ja pidätte
silmänne auki, ettekä puhu joutavia. Noh, myönnyttekö noudattamaan
minun ohjeitani?
-- Lupaan kokonansa toimia teidän neuvojenne mukaan.
-- Se oli järkevästi lausuttu... erinomaisen järkevästi. Noh, näettekö,
jatkoi hän, oltuansa hieman vaiti -- näettekö kentiesi jotakin rantaa?
Yksikään meistä ei vastannut tähän kysymykseen. Aloimme käsittää Ruben
tarkoitusta, ja meidän silmämme sekä ajatuksemme kiintyivät äkkiä
virran rantaan, sillä tietysti hänen sanansa tarkoittivat sitä.
-- Noh, ettekö näe jotakin rantaa, mitä? Se ei tosin ole yhtä korkea
kuin Missourin tai Snake Riverin kallioäyräät... eihän sitä kukaan
ole väittänytkään; mutta vaikk'ei se niin korkea olisikaan, tulee se,
luullakseni, joka silmänräpäys yhä korkeammaksi?
-- Tuleeko korkeammaksi?
-- Tulee kyllä, eli, mikä on samaa, vesi laskeutuu yhä matalammalle.
Se vajoaa nopeasti tuuma tuumalta; tunnin kuluttua tulee leirin
edessä oleva ranta olemaan runsaasti viisitoista tuumaa vedenpintaa
korkeammalla... se on tosi, se.
-- Ja te luulette minun voivan päästä leiriin, hiipimällä sinne rannan
suojassa?
-- Totta kait! Mikäs teitä siitä voisi estää?... Se käy kuin tanssi.
-- Entä hevonen?... Miten minä saan sen mukaani?
-- Samaa tietä, jota itsekin menette. Virran uoma on kylliksi syvä
piilottamaan vaikka maailman suurimman hevosen. Virta on nyt täysi
viimeöisestä sateesta, mutta siitä ei tarvitse välittää... voihan
hevonen kahlata tahi uida, ja ranta tulee peittämään sen intiaaneilta.
Voittehan jättää sen virtaan.
-- Veteenkö?
-- Tietysti... teidän hevosenne pysähtyy sinne, ja jos se ei sitä
tee, voitte sitoa sen rantaan. Ette voi viedä sitä niin likelle,
kuin haluatte, älkääkä menkö liian pitkälle tuulen puolelle, sillä
silloin tulevat nuo mustangit sen vainuamaan, ja silloin olette sekä
hevosenne että te hukassa. Noin parisataa askelta on parhaiksi. Jos
teidän onnistuu pelastaa tyttö, voitte luullakseni helposti juostakin
tuon matkan; juoskaa suoraan hevosta kohti ja, päästyänne satulaan,
ratsastakaa suoraan metsään päin, jossa olemme lymyssä; ja saammepa
sitte nähdä, eivätkö punanahkaiset saa lämpöisiä tervehdyksiä
pyssyistämme.
Suunnitelma näytti todellakin sangen mahdolliselta. Veden vajoaminen
oli seikka, jota en ollut tullut ajatelleeksi, vaikka Rube sen oli
huomannut. Hän muisti tuon viimeöisen ankaran sateen ja näki sen
vaikuttaman vedennousun tuossa pienessä virrassa, ja että vesi oli
ruvennut nopeasti laskemaan, kuten on aavikkovirtojen laita.
En viivytellyt päätöstä tehdessäni.