Intiaani.
Olisimme helposti voineet yllättää villit ennen yön tuloa, koska ne,
kuten Rube selitti, olivat ainoastansa parin tunnin matkan edellämme,
ja varmaankin tavallisuuden mukaan pitäisivät monta tuntia kestävän
päivällisloman. Mutta suunnitelma, jonka olin tehnyt morsiameni
pelastukseksi, vaati pimeyttä, ja me sovellutimme siis kulkumme sen
mukaan, etteivät intiaanit saisi nähdä meitä ennen pimeän tuloa.
Joukkio oli aivan oikein pysähtynyt päivällisen aikana ja sijoittunut
leiriin. Mekin annoimme hevosiemme puhaltaa samassa paikassa,
virkistimme itseämme ruoalla ja juomalla sekä läksimme sitten
uudestansa takaa-ajoa jatkamaan.
Olimme kulkeneet noin penikulman, kun oppaamme, Rube ja Garey, jotka
tavallisuuden mukaan olivat lähteneet edeltäpäin tiedustelemaan,
näkyivät lyykistyvän, noustuansa eräälle aavikolla olevalle
harjanteelle, pensaiden taakse.
Pysähdytimme hevosemme, saadaksemme tietää heidän tutkimuksiensa
tuloksen. Heidän asentonsa ja se silminnähtävä jännitys, millä he
aavikkoa katselivat, saattoi luulemaan heidän huomanneen jotakin
tavallista oudompaa.
Niin olikin. Tuskin olimme pysähtyneet, ennenkuin he äkkiä jättivät
piilopaikkansa ja juoksivat mäkeä alas, samalla kertaa viittoen meille,
että meidän tulisi piilottautua.
Onneksi oli metsä lähellä, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme
kaikki ratsastaneet sinne, vieden mukanamme pyydystäjäin hevoset.
Metsästäjät ennättivät metsään melkein samalla kuin mekin.
-- Mitä siellä oli? kysyivät useat yhdestä suusta.
-- Intiaani tutkimassa jälkiä takaisin päin, vastasi läähöttävä
metsästäjä.
-- Intiaaneja... montako? kysyi yksi miehistäni.
-- Intiaaneja? Kuka niin sanoi? Mehän puhumme vain intiaanista, vastasi
Rube jyrkällä äänellä. -- Vaiti laverruksinenne! Nyt ei ole aikaa
lörpöttelemiseen. Laita permesi reilaan, Bill. Kas niin, te tolvanat!
Alas kiväärit... tässä ei kelpaa ampuminen... se kutsuisi tänne heti
koko lauman. Heitä sinä, Bill, permesi tuon punanahan kaulaan ja
salli kapteenin olla siinä avullisena... hän tietää miten siinä on
meneteltävä, ja jos hän pääsisi teidän kumpaisenkin käsistä, ei hän
pääse minun. Kuulkaa minua, miehet! Ei yksikään saa ampua: jos se
pitäisi tehdä, riittää luullakseni minun luotini. Henkenne kaupalla,
älkää ampuko ennen, kun näette minun ampuneen väärään... Yksikin
laukaus kuuluisi kymmenen peninkulman matkalle. Onko lassosi valmis,
Bill? Ja te kapteeni, oletteko valmis? Hyvä! Kieli keskelle suuta ja
vangitkaa tuo punanahka kuin kaniini. Kas, tuossapa hän tuleekin juuri
ansaan.
Samalla hetkellä näin erään villin pään ja olkapäiden pistäyvän
näkyviin harjanteelta. Vielä pari sekuntia ja hänen ruumiinsa ja sitten
reitensä sekä säärensä ilmestyivät esiin. Intiaani ratsasti isolla,
harmaahkolla mustangilla.
Hän oli yksin, kuten vakoilijamme oli sanonutkin. Mikähän oli voinut
opastaa hänet jäljille? Olikohan hän vakoilemassa? Ei, hän ratsasti
aivan huoletonna ja välinpitämättömänä. Vakooja olisi menetellyt aivan
toisin. Mitähän tämä etsi?
-- Hän tulee hakemaan kilpeänsä, lausui kuorma-ajuri Le Blanc.
-- Kilpeänsä! Mitä kilpeänsä?
-- Ah, ettekö häntä nähneet? Minä näin hänet omin silmin; hän oli
piilossa nurmikossa ja hänellä oli iso, puhvelinnahasta tehty kilpi,
joka oli koristettu tuoreilla ja verisillä päänahoilla.
Niin, sangen luultavasti oli mies oikeassa; intiaani oli unohtanut
kilpensä ja oli nyt sitä etsimässä. Miten hyvänsä, nyt ei ollut aikaa
pitempiin puheisiin eikä arveluihin; tuo punaihoinen ratsastaja oli
tullut harjun juurelle; kymmenen sekunnin kuluttua olisi hän joko
vangittu tahi ammuttu.
Garey ja minä asetuimme molemmille puolille tietä, kumpaisellakin
lasso valmiina kädessä. Rube lyykistyi Gareyn taakse, pyssy kädessä,
ja sotilaat olivat myöskin valmiina, jos sekä lassot että pyssy eivät
tekisi tehtäväänsä.
Lehvien välitse katselimme ratsastajaa, kun hän lähestyi.
Hän oli kaunis mies, epäilemättä heimonsa parhaimpia sotureja. Hänen
kasvojansa ei voinut erottaa tuon inhottavan maalin vuoksi, mutta hänen
vartalonsa oli roteva, rintansa leveä sekä korkea ja hänen säärensä
suhteelliset sekä hyvin kasvaneet varpaisiin asti. Hevosen selässä hän
istui kuin kentauri.
Minulla ei ollut aikaa pitempiin tarkasteluihin. Hän ratsasti suoraan
meitä kohti.
Kannustin hevoseni lähtemään, annoin lassoni heilua pääni päällä ja
linkosin sen häntä kohti. Näin sen kietoutuvan hänen olkapäittensä
ympärille ja putoavan hänen uumillensa.
Nelistin vastaiseen suuntaan: tunsin äkkinäisen tempauksen, ja
jännitetty köysi ilmaisi, että uhrini oli kiinni.
Vilkaisin taakseni, jolloin näin Gareyn lasson intiaanin mustangin
kaulassa, lujasti pitäen sitä kiinni; sekä hevonen että ratsastaja
olivat meidän!
Villi ei kuitenkaan antautunut vastarinnatta sillä se on intiaanilla
vaistona, samoinkuin villieläimelläkin. Hän laskeusi hevosensa selästä,
veti puukkonsa ja katkaisi yhdellä viilloksella, nahkaremelin, joka
piteli häntä kiinni.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi kadonnut pensastoon, mutta
ennenkuin hän oli ennättänyt liikkua paikaltakaan, oli puoli tusinaa
vahvoja käsivarsia hänen ympärillänsä. Huolimatta vastarinnasta
ja niistä vaarallisista iskuista, joita hän jakeli pitkällä
espanjalaisella puukollansa, sidottiin hänet.
Toverini aikoivat pitää hänen kanssansa lyhyen messun.
Useampi kuin yksi oli paljastanut miekkansa paikalla hänet
lävistääksensä, ja sen he olisivat tehneetkin, ellen minä olisi mennyt
väliin. Hänen verensä vuodattaminen oli minusta vastenmielistä, ja
säästin siis hänen henkensä.
Jottei hän kuitenkaan tuottaisi meille enempää vaivaa, sidoimme hänet
puuhun niin lujasti, ettei hän voinut siitä irti päästä.
Aikomuksemme oli jättää hänet tähän ja päästää hänet irti palatessamme.
Olimme jo menossa, kun mieleeni äkkiä juolahti sukkela ajatus. Kuten
jo mainitsin, olin tehnyt suunnitelman morsiameni pelastukseksi, ja
nyt johtui mieleeni, että tuo intiaani voisi olla avullisena sen
toteuttamisessa.
Suunnitelmani oli yksinkertainen. Aijoin yön aikana tunkeutua
intiaanileiriin, tietysti salaa, sekä pimeän suojassa etsiä, jos
mahdollista, Isolinan, ja sitten luottaa sattumukseen.
Kun kerta olisin leirissä ja Isolinan läheisyydessä, voisin
mahdollisesti äkillisellä toiminnalla suorittaa kaiken tämän: menestys
ei ollut mahdotonta.
Suurimpia vaikeuksia, joita yrityksessä oli, oli leiriin pääseminen.
Kunhan ensiksi pääsisin leirivalkeain ja telttarivein sisäpuolelle,
olisin suhteellisesti paremmassa turvassa. Kokemuksesta tiesin
sen, sillä enpä ollut ensi kertaa käynyt intiaanein leirissä.
Mutta ennenkuin ennättäisin niin pitkälle, täytyisi minun päästä
vartijaketjun lävitse, sitten hevosvartioiden ohi ja lopuksi hevosten
ohi.
Kentiesi minulle nauretaan, kun vakuutan tuon viimeksimainitun
seikan olleen minulle yhtä suurena pelon syynä kuin kummankin noista
molemmista toisista. Intiaanihevonen ei ole mikään halveksittava vahti.
Se on yhtä vihamielinen valkoihoista kohtaan kuin sen isäntäkin, ja
osaksi pelosta, osaksi myöskin todellisesta vastenmielisyydestä ei se
salli valkoisen miehen itseänsä lähestyvän.
Vahtimies voi olla huolimaton, hän voi nukkua toimessansa, mutta
hevonen ei milloinkaan. Valkoisen ihmisen haju tahi hiipivän olennon
näkeminen panevat sen korskumaan ja hirnumaan, niin että koko leiri on
parissa minuutissa jalkeilla.
Jos intiaanileirissä olisi ollut koiria, olisi huomatuksi tulemisen
vaara ollut vieläkin suurempi. Mitä parahinkaan valhepuku ei
sellaisessa tapauksessa olisi minua paljon auttanut, sillä nämä viisaat
eläimet voivat silmänräpäyksessä erottaa valko-ihoisen punanahkaisesta.
Kaikeksi onneksi jättävät kuitenkin intiaanit sotaretkelle lähtiessään
koiransa sekä naisensa kotiin. Olipa minulla syytä olla kiitollinen
tästä heidän tavastansa.
Tietysti oli aikomukseni pukeutua valhepukuun; muulla tavoin
menetteleminen olisi ollut mielettömyyttä. Pimeimmässäkin yössä olisi
virkapukuni ilmaissut minut, ja Isolinaa etsiessäni olisi minun
välttämättä täytynyt tulla lähelle leirivalkeita.
Sentähden oli aikomukseni matkia intiaanein pukua, mutta miten tämä
voisi tapahtua, oli tähän asti ollut suurin huoleni. Erämaissa ei ole
pukumyymälöitä.
Ensimäisessä mielenjännityksessä, joka seurasi villin kiinnisaamisesta,
olin ajatellut muuta, ja vasta kun olimme lähteneet liikkeelle, johtui
mieleeni, että hän voisi toimittaa mitä me tarvitsisimme, hän, eikä
kukaan muu.
Käännyin takaisin häntä tarkastamaan. Laskeusin hevosen selästä ja
tutkin häntä kiireestä kantapäähän. Mielihyvällä katselin hänen
pukinnahka-sääryksiänsä, helmillä koristettuja kurpposiansa, hänen
riippuvaa, javalin torahampaista tehtyä kaularengastansa, hänen
punaiseksimaalattuja kotkanhöyheniänsä ja oivallista, jaguarin nahasta
tehtyä vaippaa, joka runsain poimuin riippui hänen harteillansa; kaikki
tämä oli minulle sangen mieluista.
Pian riippui vaippa minun olallani; riisuin saappaani ja pistin sääreni
ihmisten päänahoilla reunustettuihin sääryksiin, reiteni nahkatuppiin
ja jalkani komanhin jalkineisiin, jotka sopivat niihin hyvin.
Vielä oli kuitenkin paljon tekemättä, ennenkuin minusta tuli intiaani.
Komanhit riisuvat sotajalalla ollessansa pois tavallisen paidan ja
käyvät alastomina vyötäisiä myöten. Mitenkähän minä menettelisin,
jäljitelläkseni tuota vaskenruskeata ihoa, pronssinkarvaisia käsivarsia
ja olkapäitä, tuota kirjavata rintaa ja punaisia, mustaksi sekä
valkeiksi maalattuja kasvoja?
-- Uh! huudahti Rube, ojentaen minulle intiaanin pussin, joka oli
tehty höyhenillä ja helmillä kauniiksi koristetusta sudennahkasta. Uh!
luulenpa täältä saavamme aineksia... tässä ne ovat...
Rube oli pistänyt kouransa pussiin ja vielä puhuessansa veti hän
sen voitonriemulla takasin. Hänen kädessänsä oli muutamia pieniä
nahkakääröjä, jotka, päättäen niiden väriin tahratusta pinnasta,
selvästi sisälsivät joitakuita väriaineksia; seassa näkyi olevan pieni,
loistava esine: peili!
Ei kukaan meistä kuitenkaan kummastellut näiden pikkukapineiden
löytämistä. Harvoin on intiaani rauhan aikanakaan, eikä milloinkaan
sodan aikana liikkeellä, kuljettamatta värejään ja kuvastintansa
mukanaan.
Metsästysveitsen terän edestä katosivat viikseni silmänräpäyksessä.
Hiukka rasvaa hankittiin, värit sekoitettiin, ja minut maalattiin hänen
kaltaiseksensa. Rube oli maalarina, pehmoinen pukinnahka-palanen oli
siveltimenä, ja Gareyn leveä kämmen oli maaliastiana.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli kaikki valmista, ja tuo nuori
intiaani ja minä olimme täydellisesti toistemme kaltaiset. Juova
juovalta, täplä täplältä oli vanha pyydystäjä kopioinut tämän hirmuisen
merkkikirjoituksen, aina rinnassa olevaan punaiseen käteen ja otsassa
olevaan ristiin asti. Näön hirmuisuudessa oli jäljennös täydellisesti
alkuperäisen kuvan vertainen. Vielä puuttui yksi seikka, tärkeä muutos:
minulta puuttuivat nuo pitkät, mustat, kiemuraiset palmikot, jotka
intiaanin päälakea koristivat. Puute oli pian autettu. Taasen sai
metsästysveitsi tehdä palvelusta; Garey oli tukan leikkaajana, riistäen
intiaanin päälaelta kiemuraiset koristukset.
Villi vääntelehti, kun leikkaava terä välkkyi hänen otsaansa
kierrellen; hän luuli varmaankin että häneltä otetaan päänahka jo
elävänä. Tilapäinen tekotukka oli pian valmiina ja pantiin minun
tukalleni. Onneksi oli sekin musta ja soveltui yhteen.
Luulinpa huomanneeni intiaanin hymyilevän, nähdessään, miten minä
käytin hänen oivallisia suortuviansa. Se oli kuitenkin katkeraa
hymyilyä, eikä sanaakaan tai huudahdusta päässyt hänen huuliltansa.
Höyhenlakki pantiin nyt päähäni. Onneksi oli intianilla sellainen,
sillä yleensä käytetään tätä komeata päähinettä harvoin sotaretkillä;
sanoin onneksi, sillä se edisti suuresti petostamme. Tämä päässäni
olisin voinut käydä selvällä päivälläkin, kenenkään tekotukkaa
huomaamatta.