Tietoja.
Jälkienetsijäin tarkkuutta ei enää tarvittu. Sotapolkua voi nyt
seurata yhtä helposti kuin maantietä: sokeakin olisi voinut pysyä niin
oivallisesti tallatulla tiellä.
Nopeutemme riippui hevostemme kestäväisyydestä. Mutta voi, niiden
voimat oli milt'ei tyhjennetty. Kaksi päivää ja yhden yön olivat
ne olleet satuloittuina, ja ainoastansa muutaman tunnin olivat ne
saaneet itseänsä virvoittaa ruoalla ja levolla: ne eivät voineet enää
kauan kestää. Toinen toisensa perästä alkoi hiljentää vauhtia, kunnes
useimmat jäivät horjuvin askelin pitkiä matkoja jäljelle. Luontoa
vastaan taisteleminen oli mahdotonta. Miehet olivat yhä halukkaita
seuraamaan, vaikka olivatkin hirveästi väsyksissä, mutta heidän
hevosensa olivat kokonaan mahdottomia: ei ruoska eikä kannuksetkaan
voineet niitä pakottaa eteenpäin. Ainoastaan oma, verraton ratsuni
olisi voinut matkaa jatkaa. Yksinäni olisin voinut ratsastaa eteenpäin,
mutta se olisi ollut mieletöntä. Mitäpä minä yksinäni olisin aikaan
saanut?
Sitäpaitsi läheni yö nopeasti. Hämärä oli jo käsissä, ja tämä sekä
pienen virran näkeminen sai minut tekemään ratkaisevan päätöksen.
Vastenmielisesti laskeusin satulasta, jätin hevoseni syömään ja istuin
maahan.
Toverini tavottivat minut, panivat vaiti hevosensa liekaan ja
sijoittuivat ympärilleni. Toinen toisensa perään oikaisihen nurmelle,
ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki nukkuneet.
Minä yksin en voinut nukkua. Kuumeentapainen ahdistus oli vallannut
mieleni; hirveät ajatukset karkoittivat minulta unen. Vaikka silmiäni
kirveli pitkästä valvomisesta, en voinut kuitenkaan saada unta enkä
lepoa. Nousin ja aloin kuljeksia ympäri, huolimatta missä olin;
astuskelin nukkuvien toverieni yli, kävelin hevosten joukossa sekä
kiertelin edestakasin virran rannalla.
Jälleen menin virran rannalle, otin vettä kourallani, ja join ja
valelin useamman kerran ohimottani. Tuo viileä neste virvoitti sekä
tuntui lieventävän hermojani ja mieltäni.
Hetken kuluttua tunsin itseni tyynemmäksi, lähdin rannalle ja aloin
katsella tuota kirkasta virtaa, joka levisi keltaisella hiekalla ja
paisui kiiltävällä kissankullalla peitettyjen äyräittensä yli. Vesi
oli täydellisesti läpikuultavaa, ja vaikk'ei aurinko enää paistanut,
voin virran pohjalla nähdä pieniä hopeakaloja. Kuinka niiden viattomia
puikahduksia, niiden puhdasta ja vapaata elämää kadehdinkaan!
Katselin niitä kauan, kunnes silmäni tuntuivat tulevan raskaiksi,
ja tunsin, että kaikesta huolimatta kuitenkin voisin nukkua. Virran
lorina lisäsi uupumusta, kun samassa satuin katsomaan ympärilleni:
silmäni kiintyivät erääseen esineeseen, joka taasen karkoitti unen
kauaksi silmistäni, ja pian olin yhtä hereilläni kuin ennenkin. Aivan
lähelläni kasvoi iso meksikolainen aloe. Huomasin yhden sen isoista
lehdistä olevan taivutetun alaspäin sekä rikotun, niin että sen latva
oli reväisty pois. Tämä ei kuitenkaan olisi huomiotani kiinnittänyt,
sillä olivathan intianit olleet meidän edellämme samalla paikalla
ja monta hävityksen jälkeä oli ympärilläni. Mutta lehdessä oli
jotakin kirjoitusta! Tartuin kysymyksessä olevaan lehteen, vedin sitä
lähemmäksi, jotta voisin sen levyä tarkastella, sekä luin:
"Komanhein vankina... sotilasjoukko, joka on ottanut paljon
vankeja... vaimoja ja lapsia... voi, meitä raukkoja! Kuolemasta
pelastettu, mutta, ah, minä pelkään..."
Kirjoitus loppui aivan äkkiä. Siinä ei ollut kirjoittajan nimeä,
mutta sitä ei siinä tarvittukaan. Enpä laisinkaan epäillyt, kuka tuon
kirjoittaja oli. Niin vaillinainen kuin se huonojen kirjoituskalujen
vuoksi olikin -- kirjaimet lehtilevyyn olivat piirretyt katkaistun
lehden oalla -- tunsin kuitenkin helposti käsialan. Se oli Isolina de
Vargasin.
Hän oli siis vielä hengissä. Hän tiesi minun häntä seuraavan. Hän oli
nähnyt minut, kun nelistin hänen perässänsä. Hänenpä huutonsa kuulin,
kun tuo hevonen ryntäsi viidakkoon. Hän oli minut tuntenut ja huusi
minulle vastaukseksi. Hän tiesi minun yhä edelleenkin häntä seuraavan,
ja minua varten oli tuo kirjoituskin. Suloinen, kekseliäs tyttö!
Vielä kerran luin nuo tervetulleet sanat; mutta sydämeni tuli
raskaaksi niitä miettiessäni. "Kuolemasta pelastettu; mutta, ah, minä
pelkään...". Oi, mitä hän pelkäsi? Kuolematakin hirveämpää... kauheata
kohtaloa... liiankin hirveätä sitä ajatellakaan? Pieninkin unen
ajatus oli mennyt ja väsymyskin katosi. Minua halutti nousta satulaan
ja rientää eteenpäin, halveksien lepoa ja unta. Välinpitämättömänä
vaarasta olisin halunnut häntä seurata; mutta mitäpä minä yksinäni
saisin aikaan... niin; ja mitä minä toverienkaan seurassa voisin tehdä?
Sitäpä en ollut ajatellutkaan; tähän saakka en ollut vielä tehnyt
itselleni tätä kysymystä, ja välttämätöntä oli miettiä siihen
vastausta. Entä jos me yllättäisimme rosvojoukon? Saalista kuljettaen
ja vangit vastuksina kun sillä oli, se saattaisi onnistua. Entä sitten?
Mitä sitten tapahtuisi?
Meitä oli yhdeksän ja ajoimme takaa aseellista joukkoa, jossa oli
vähintäänkin sata miestä! Sata rohkeata heimonsa valitsemaa soturia
ylvästeli viime päivien menestyksestä sekä kostonhimoisina muinaisista
kohtauksista! Jos meidät voitettaisiin, ei meillä olisi heiltä mitään
laupeutta odotettavissa. Ja mitenkä muuten se voisi käydäkään? Yhdeksän
sataa vastaan! Mitenkä voisimmekaan päästä voitolle?
Tähän asti en ollut, kuten sanottu, ajatellut asian lopputulosta; minua
ajoi yksi ainoa vietti eteenpäin: ajatus yllättää juoksija ja pelastaa
morsiameni vaarallisesta tilastansa. Viimeisinä tunteina oli hänen
tilansa tullut toisellaiseksi; hän oli tällä lyhyellä ajalla päässyt
yhdestä vaarasta toiseen joutuaksensa!
Ensin tunsin iloa; mutta tämä tunne oli lyhytikäinen, sillä nyt näin
hänen viime asemassansa suuremman vaaran kuin missä hän sitä ennen
oli ollut. Hän oli pelastettu kuolemasta, tullaksensa kentiesi jonkun
intiaanin vaimoksi!
Pitkiltä, äärettömän pitkiltä tuntuivat minusta yön viime hetket, mutta
vähitellen näkyi aamusarastuksen ensimäinen oire taivaanrannalla. Äkkiä
paistettuani ja yhtä äkkiä syötyäni kalkkuna-linnun, joka oli ammuttu
eilispäivänä, nousimme jälleen satulaan ja jatkoimme matkaamme.
Olimme ratsastaneet parin tunnin vaiheille, kun tulimme paikalle,
jossa intiaanit olivat pitäneet yöleiriänsä. Tätä me lähestyimme
verkalleen ja hiljaa, ja tarpeen se olikin. Jos yksikään edellämme
kulkeva villi pääsisi meidät näkemään, olisi se samaa kuin jos koko
joukko olisi meidät nähnyt. Jos meidät huomattaisiin sotapolulla, ei
henkemme juuri olisi paljon arvoinen. Muutamat meistä tosin voisivat
päästä pakoon; mutta vaikkapa me kaikkikin pääsisimme hengissä, olisi
pelastushankkeemme sitten aivan turha.
Lähenimme siis leiriä mitä suurimmalla varovaisuudella. Sen leimuavista
tulista lähtevä sauhu ilmaisi paikan ja varoitti meitä jo kaukaa.
Huomasimme sen aivan autioksi. Nälkäinen susi sekä kojootti olivat
paikan ainoat asujamet, riidellen erään hevosen nahkan ja luiden
omistamisesta, jotka olivat intiaanien aamiaisen tähteitä. Omituisten
tunteitten valtaamana ratsastin leirin läpi. Olipa siinä muitakin kuin
villien jälkiä: heidän saaliskuormainsa sekä sivistyneiden ihmisten
jälkiä. Siellä oli särjettyjen porsliniastioiden sirpaleita sekä
soittokoneiden palasia, kirjoista revittyjen lehtien liuskaleita,
silkki- ja samettipuvun repaleita, pieni silkkitohveli, tuo
meksikolaisten naisten tavallinen jalkine, kuluneen, savisen kurpposen
vieressä, jotka sattuvasti kuvasivat metsäläisen ja sivistyneen ihmisen
elämää.
Eipä ollut pitkää aikaa tutkistella tätä kummallista sekasotkua. Etsin
jotakin jälkeä hänestä, morsiamestani. Missähän hän lienee yönsä
viettänyt? Missä?
-- Kapteeni! En ole kovinkaan oppinut, mutta tahdonpa panna
majavannahka-tukun tupakkakääryä vastaan, että tämä paperi on aijottu
teille eikä kellekään muulle. Siihen on jotakin kirjoitettu... se on
selvää, ja varsin kummallista mustettakin siinä on. Muinoin osasin
lukea kirjoitusta ja painettuakin kuin vettä valaen, sillä Dack
Breekin lähellä asui muuan englantilainen, Joka siellä piti koulua,
ja äitimummoni antoi minun lukea koko Uuden testamentin. Muistanpa
kun luin tuosta paholaisen neekeristä, jolla oli kukkaro... Judas sen
konnan nimi oli, jos oikein muistan... Olisinpa minä saanut hänet
kynsiini, niin olisin heti musertanut hänen pääkallonsa. Uh! Sen takaan!
Koska Ruben kiukku tuota konnaa kohtaan oli noussut ylimmillensä, teki
tämä lopun hänen pitemmistä puheistansa.
En ollut kuullut enää sen loppuakaan. Se esine, jota Rube piteli
sormiensa välissä, oli minusta paljoa hauskempi kuin kertomus hänen
lapsuutensa päivistä tahi Judaksen petoksesta. Se oli paperi,
suorastaan kokoontaitettu kirje, osoitteella "Warfieldille". Rube oli
löytänyt sen nurmelta, missä se oli erään katkaistun ruovon hangassa.
Eipä ihmekään, että vanha metsästäjä oli kiinnittänyt huomionsa
musteeseen: eihän voinut erehtyä tuosta väristä, sillä kirjoitus oli
tehty verellä! Avasin äkkiä kirjeen, ja luin: "Henrik! Vielä ei minulle
ole mitään pahaa tapahtunut, mutta minä pelkään surkeata kohtaloa --
valkoisen vankiparan kohtaloa näiden hirveiden miesten joukossa! Viime
yönä jo sitä pelkäsin, mutta pyhä neitsyt suojeli minua. Oi, -- ennen
surmaan itseni omalla kädelläni. Omituinen sattumus on tähän saakka
pelastanut minut tästä kauheasta häväistyksestä. Ei, se ei ole mikään
sattumus, vaan taivaan väliintulo. Asia on näet sellainen, että kaksi
väittää minua omaksensa, toinen on päällikön poika ja toinen eräs
meksikolainen petturi, nimeltä Hissoo Royo. Molemmat ottivat osaa
hevosen vangitsemiseen ja vaativat siis minua omaisuudeksensa. Riita ei
ole vielä ratkaistu, ja sentähden on minua vielä tähän asti säästetty.
Mutta tänä iltana neuvoskunta kokoontuu... Minä koetan paeta. Ne ovat
jättäneet käteni vapaiksi, mutta jalkani ovat kovasti köytetyt. Olen
koettanut irroittaa siteitäni, mutta turhaan. Jospa minulla vain olisi
veitsi! Tiedän, mihin niitä on piilotettu. Kentiesi onnistun saamaan
jonkun semmoisen, mutta se on viimeinen keinoni.
"Älä pelkää mitään, Henrik, sydämeni haltija. Minä osaan kuolla, jos
tarvitaan...
"He tulevat viemään minua pois. Hyvästi... hyvästi!"
Sellainen oli tämän kirjeen sisällys, kirjoitettu erään messukirjan
tyhjälle lehdelle. Sen toisella puolella oli nimilehti ja siinä
Meksikon itkevän suojeluspyhimyksen, Doloreksen kuva. Ei olisi voinut
paremmin sattua.
Pistin tuon punaisen kirjoituksen nuttuni alle ja riensin sanaakaan
sanomatta seuralaisineni jälleen jäljille.