Sotajalalla.
Metsästäjä-ystäväni eivät olleet pelastajieni joukossa. Missähän he
olivat?
Tähän kysymykseen saatu vastaus todisti, minkä jo olin arvannutkin:
Rube ja Garey olivat seuranneet juoksijan jälkiä ja jättäneet minun
etsimiseni sotamiehille.
Kaiketi he olivat jo kaukana; enemmän kuin tunti oli kulunut siitä kun
toverini olivat heistä eronneet. Polkuni, joka kulki sikin sokin, oli
tuottanut tovereilleni monta ikävää viivytystä.
Mutta he eivät olleet ratsastaneet päättömästi kuten minä, vaan
toivoivat löytävänsä tien takaisin. Koska oli mahdotonta tietää, mihin
suuntaan Rube ja Garey olivat menneet, palasimme aavikolle, ja sinne
päästyämme tunkeusimme viivyttelemättä jälleen viidakkoon, mutta tällä
kertaa noiden kummankin pyydystäjän jäljille.
Jäljillä pysyminen ei ollut laisinkaan vaikeata, sillä metsästäjät
olivat viittoneet meille tien. Useimmissa tapauksissa antoivat kolmen
hevosen jäljet kylläksi selvää johtoa; mutta olipa sellaisiakin
alueita, joissa maa oli kivistä, ja tuossa kuivassa, auringon
polttamassa nurmikossa ei kengässäkään oleva jalka jättänyt
minkäänlaista jälkeä. Näillä paikoin oli taitettu, nuokkuva akasiapuun
oksa, jonkun aloen koukistunut varsi, tahi jonkun kaktuskasvin
haljenneet lehdet, selviä, eksyttämättömiä merkkejä, ja niiden johdolla
me ratsastimme eteenpäin rivakasti.
Koska me tietysti kuljimme nopeammin kuin Rubelle ja Gareylle oli
mahdollista, toivoin jännityksellä, että saavuttaisimme heidät pian.
Varmaankin olisi heillä tiedossa jotakin uutta, koska olivat olleet
meidän edellämme niin kauvan. Varmaankin olivat he nyt saaneet
juoksijan näkyviinsä... kentiesi kiinnikin? Oi, iloinen odotus!
Vai saisikohan heiltä tiedon, että hevonen riensi eteenpäin, --...
että se oli uinut jonkun kuohuvan virran poikki tahi syössyt johonkin
rotkoon, johonkin pimeään kuiluun.
Vaikka kiirehdinkin oppaitteni jäljessä, oli kuitenkin sellaisiakin
silmänräpäyksiä, jolloin pelkäsin heidän kertomisiansa.
Olimme jo kulkeneet useita peninkulmia pensaston läpi, ja kaikki
osoitti, että se loppuisi pian. Aivan varmaan eivät nuo molemmat
jälkien etsijät voineet olla meistä kaukana; huutelimme aikaväliin
lujasti ratsastaessamme eteenpäin.
-- Halloo! kuului vihdoin nuorempi pyydystäjä vastaavan karkealla
äänellään.
Me riensimme ääntä kohden, ja huomasimme pian molemmat metsästäjät,
mutta -- ainoastansa heidät.
He olivat pysähtyneet pienelle, avonaiselle paikalle aavikon laitaan.
Mikähän oli voinut keskeyttää heidän takaa-ajonsa? Tutkin levottomana
heidän kasvojansa. Luulin niissä näkeväni synkkää epätoivoa. Mitähän
olikaan tapahtunut?
Vastaus oli yhtä lyhyt kuin tärkeäkin:
Intiaaneja oli ajamassa takaa valkoista hevosta!
Kysymykseeni, miten he sen olivat huomanneet, sain tietää, että he,
päästyänsä viidakosta kappaleen matkaa avonaiselle kentälle olivat
tavanneet intiaanein hevosten jälkiä, kuten puhvelinnahalla peitettyjen
kavioiden merkit selvään osoittivat. Jäljet ilmaisivat ratsastajien
luvun noin neljäksikymmeneksi, ja koska ne seurasivat valkoista
hevosta, olivat pyydystäjät tehneet sellaisen johtopäätöksen, että
intiaanit olivat sen huomanneet ja ajoivat nyt sitä takaa. Niin pian
kuin jälkien etsijät olivat tulleet tästä vakuutetuiksi, olivat he
kääntyneet takaisin, antamaan meille tietoa tuosta tärkeästä uutisesta
ja meidän kanssamme neuvottelemaan, mitä oli tehtävä.
Lyhyen neuvottelun jälkeen tulimme siihen päätökseen, että viipymättä
seuraisimme intiaaneja, vaarinottaen kaiken sen varovaisuuden, jota
asianhaarat vaativat.
Me läksimme siis jälleen ratsastamaan pyydystäjien johdolla. Pian
olimme tuolla avonaisella kentällä ja sillä paikalla, jossa Rube ja
Garey olivat huomanneet intiaanein hevosten jäljet. Ratsastettuamme
vieläkin tuhannen askelta, yhtyivät jäljet, jotka tähän asti olivat
olleet hajallaan, samaan suuntaan, ikäänkuin intiaanit olisivat
ratsastaneet järjestettynä joukkona, useampi mies rinnakkain.
Kun pyydystäjät olivat seuranneet näitä uusia jälkiä noin sata askelta,
pidättivät he verkalleen hevosensa, laskeutuivat satulasta ja alkoivat
tarkkaan tutkia jälkiä. Me muut pysähdyimme kappaleen matkaa heidän
taaksensa ja katselimme heidän menettelyänsä, heitä häiritsemättä.
Hetken perästä hypähti Rube pystyyn ja lausui:
-- Älä vaivaa enää itseäsi, Bill! Niinhän se on kuin luulinkin; ne ovat
saaneet sen kiinni, niin totta kuin elän!
Ei se ollut tuo varma ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, joka sai minut
uskomaan niiden totuuden. Olisinpa ilman niitäkin ollut tästä asiasta
vakuutettu, sillä en ollut itsekään aivan kokematon siinä taidossa,
jossa toverini pyydystäjät olivat mestareja. Olinhan huomannut hevosten
jälkien äkkiä rupeavan yhtymään; olin huomannut myöskin elukoiden
yhdyttyänsä jatkaneen matkaansa käyden. Minun tarvitsi ainoastansa
nähdä juoksijan kavion jälki muiden joukossa, tietääkseni, ettei se
enää juossut vapaana... että se oli vangittu. Tämän olivat jälkien
etsijätkin huomanneet, ja tästä ymmärsimme että intiaanit olivat sen
vanginneet.
Tämä herätti minussa joukon uusia ajatuksia, joihin sekaantui mitä
ristiriitaisimpia tunteita.
Ensimäinen oli ilon tunne. Juoksija oli otettu kiinni, ja sen olivat
ihmisolennot tehneet. Intiaanit olivat ihmisiä, ja heillä oli
inhimillinen sydän. Vaikkapa Isolinan kasvot muistuttaisivatkin heitä
kelta-ihoisista, heidän vihollisistansa, oli hän kuitenkin nainen ja
suuressa ahdingossa. Mitä syytä voisi heillä, asiain näin ollessa, olla
vihollisuuksiin häntä kohtaan?
Tähän suuntaan kävivät ensimäiset mietteeni, mutta pian saivat ne
toisellaisen suunnan. En voinut olla ajattelematta näiden villien
luonnetta, joiden käsiin hän oli joutunut. Varmaankin olivat he jotakin
komanhi- tahi lipanijoukkoa, jotka usein tekivät ryöstöretkiä tähän
seutuun. Tunsin varsin hyvin näiden puna-ihoisten miesten luonteen:
muistot niistä monista seikkailuista, joita olin kokenut heidän
tähtensä, ne monet kertomukset, joita heistä olin kuullut, valaisivat
minulle kylliksi aavikkojen valtiaitten hillitöntä kevytmielisyyttä.
Enpä viivytellyt kauan, vaan taas riensimme eteenpäin. Meidän
kiireeseemme oli toinenkin syy: me kärsimme ääretöntä janoa ja
suorastansa himoitsimme vettä. Tämä ruumiillinen kärsimys pakotti meitä
ratsastamaan eteenpäin, niin pian kuin väsyneet hevosemme suinkin
jaksoivat. Vihdoinkin huomasimme puuvillapensaston erään aavikkovirran
reunalla.
Sekä miehet että hevoset päästivät ilon ääniä, nähdessänsä tuon
välkkyvän virran. Miehet nelistivät rannalle, laskeusivat satulasta
ja syöksyivät vaaraansa muistamatta veteen. Toiset hörppivät tuota
kristallikukasta nestettä kourillaan; toiset, ahnaammat, kastoivat
kasvonsa virtaan ja joivat hevosen tavoin.
Huomasin pyydystäjäin olevan muita huolellisempia. Ennen juomaan
menemistänsä katsoivat he kumpikin vaistomaisen varovaisesti pitkin
rantoja ja metsään päin.
Aivan lähellä sitä paikkaa, mihin olin pysähtynyt, huomasin
kahlauspaikan, johon monet eläimet olivat tallanneet täydellisen polun.
Ruben silmät olivat kiintyneet siihen, ja minä näin niiden kiiluvan
oudosta liikutuksesta.
-- Niinpä oli kun ajattelinkin! huudahti hän; -- nämä ovat niiden
jälkiä... sotapolku, taivaan nimessä!
Kentiesi lukija ihmettelee, mitä pyydystäjä tarkoitti sotapolulla.
Intiaanein alueelta johtaa meksikolaisten puolelle joukko isoja
polkuja, jotka ovat satojen peninkulmain pituisia. Ne kulkevat pitkin
virtojen rantoja tahi risteilevät äärettömiä erämaita, joissa vettä
tapaa ainoastansa pitkien välimatkain päässä. Ne ovat muulien, hevosien
ja sotavankien polkemia. Siellä täällä on niillä valkoisenaan luita
-- miesten, naisten ja eläinten, jotka ovat tiellä menehtyneet.
Kummallisia polkuja! Mitä ne ovat ja ketkä niitä ovat tehneet? Keitä
kulkee näillä teillä, jotka johtavat tuon aution, karsaan erämaan läpi?
Intiaaneja. Ne ovat komanhien ja lipanein teitä, jotka heidän soturinsa
ovat polkeneet "meksikolaisten kuussa", joksi nämä rosvot pilallansa
sanovat sitä vuoden aikaa, jolloin puhvelit siirtyvät pohjoiseen, ja
jolloin heidän säännölliset retkensä Meksikoon alkavat.
Tällaista polkua katseli metsästäjä nyt, huudahtaen samassa:
-- Sotapolku, taivaan nimessä!
Tuskinpa maltoin sammuttaa janoani, vaan vein hevoseni virran poikki
ja aloin tutkia vastakkaisella rannalla olevia jälkiä. Uskolliset
metsästäjät olivat rinnallani: eipä ollut pelkoa niiden jäämisestä.
Se oli todellakin sotapolku. Siinä ei ollut koiran eikä laahaavan
telttaseipäänkään jälkeä. Jos siinä olisi ollut leiriä muuttava,
rauhallinen intiaanijoukko, olisivat nämä tuntomerkit olleet näkyvissä.
Sitäpaitsi olisi siinä ollut intiaaninaisten -- squawien -- jälkiä,
sillä komanhi-tyrannin orjavaimon täytyy jalkaisin kulkea aavikon
poikki, kantaen taakkoja kuin hevostenkin, jotka hänen kantapäillänsä
seuraavat.
Mutta vaikk'ei yhtään intiaaninaisen jälkeä näkynyt, näkyi kuitenkin
kymmenittäin naisten jälkiä selvästi rannan liejuun painettuina.
Nämä pienet jäljet, jotka tuskin olivat korttelia pitempiä ja saveen
painuneita, eivät voineet olla intiaaninaisen. Niissä ei ollut tuota
leveätä kantapäiden ja sisäänpäin kääntyneiden varpaiden väliä. Ei,
nämä pienet jalat olivat sen kansan naisten, joilla on kaikkein
kauniimmat ja pienimmät jalat, Meksikon naisten.
-- Vankeja! huudahdimme, niin pian kuin ne huomasimme.
-- Ah, ihmisparkoja! lausui Rube surkutellen; ne kirotut neekerit
ovat pakottaneet heidät käymään, vaikka heillä on ollut yllin
kyllin joutilaita hevosiakin. Minun tulee sääli noita tyttöparkoja!
Minkälaiseen seuraan he ovat joutuneetkaan! Uh!
Rube ei huomannut, miten raskailta hänen sanansa tuntuivat sydämelleni.
Siinä näkyi useamman kuin sadan hevosen jäljet ja yhtä monen muulin.
Muutamat kumpaisistakin olivat olleet rautakengässä, mutta tästä
kaikesta tiesimme niiden olleen saalista, ja että intiaanit niillä
ratsastivat tahi niitä ohjasivat.
Selvästi olivat intiaanit nyt paluumatkalla. Niillä oli saaliskuormat,
ja ne ajoivat edellänsä tahi pakottivat kulkemaan perässänsä joukon
vankeja, hevosia ja aaseja, naisia, jopa lapsiakin, sillä me näimme
siellä lastenkin jälkiä.
Eräs vanha, kulunut kurpponen, jonka löysimme ja jossa oli kantapäähän
kiinnitetty nahkatupsu, osoitti sitäpaitsi, että sen omistaja oli
komanhein heimoa.
Hevoset, joita olimme aavikon poikki seuranneet, olivat sen joukkion,
joka oli vanginnut juoksijan. Kahlauspaikassa he olivat yhtyneet
pääjoukkoon, johon olivat tuoneet saaliinsa ja vankinsa. Tästä alkaen
olivat he kulkeneet yhdessä.
Nämä tiedot saimme sotapolusta, ja täynnä kalvavata levottomuutta
lemmittyni kohtalosta nousin viipymättä jälleen hevoseni selkään sekä
ratsastin miesteni seuraamana jälkiä eteenpäin.