Eksyksissä.
Olin suutuksissani, epätoivoissani, mutta en hämmästyneenä. Tällä
kertaa ei hevosen katoaminen ollut ollenkaan salaperäistä; lähellä
oleva viidakko teki seikan luonnolliseksi. Vaikk'en enää valkoista
ratsua nähnytkään, oli se vielä kuuluvissa. Sen kavionkopse kumisi
kovalla kentällä, joku varissut oksa ritisi, taipuneet oksat kahisivat,
kaikki tämä tuli korviini ja johdatti minua. Malttamatta noudattaa
jälkiä, laukkuutin viidakkoon juuri sitä kohti, mistä kuulin äänen. En
pysähtynyt hakemaan polkua, vaan ratsastin suoraan sitä kohti, mistä
jytinä kuului.
Joko mennen kaulaan asti ulottuvien pensaiden läpi, tahi hypäten niiden
yli, raivasi rohkea ratsuni itsellensä tietä; mutta emmepä olleet
pitkälle päässeet, ennenkuin huomasin menetteleväni ajattelemattomasta:
minun olisi ollut pysyminen jäljillä.
Ei kuulunut enää yhtään ääntä, minkä mukaan olisin ohjannut kulkuani.
Oman hevoseni noissa ritisevissä akasia-pensaissa aikaansaama ääni
tukahdutti kaikki muut kuulokalvoon tulleet havainnot. Ainoastansa
milloin pysäytin hevoseni, voin jälleen kuulla valkoisen oriin tunkevan
viidakon läpi, mutta nyt kuului ääni heikosti sekä etäältä.
Taasen kannustin hevostani sokeasti, mutta enpä ollut ehtinyt sataakaan
askelta, ennenkuin tuo onneton epävarmuus taasen pakotti minut
pysähtymään.
Tällä kertaa en kuullut mitään, enpä oksien risahdustakaan. Hevonen oli
joko pysähtynyt, tahi mikä oli luultavampaa, oli päässyt niin pitkältä
edelle, etten enää voinut kuulla sen kavion kopsetta.
Puoleksi suuttuneena itseeni ja liian kiihoittuneena tyynesti asemaani
miettiäkseni, haavoitin hevoseni kupeita ja laukkasin kuin hullu
viidakon läpi.
Ratsastin kauan, ennenkuin pidätin hevostani jälleen epätoivoisesti
kuunnellakseni, kuuluisiko mitään takaa-ajettavastani.
Ei ääntäkään. Äänettömyys, kuolon hiljaisuus vallitsi ympärilläni
olevassa metsässä; ei lintuakaan liikkunut puun oksalla. Tunsin
itseäni kohtaan inhoa ja syytin itseäni varomattomuudesta. Olisinhan
mielettömättä kiivaudettani vieläkin voinut olla hevosen jäljillä ja
kentiesi nähnytkin pakenijan. Olisin voinut varmasti noudattaa sen
jälkiä. Nyt se oli poissa, tietämättäni, mihin se oli joutunut...
Kadotettu... sen jäljetkin olivat kadotetut... kaikki oli hukassa.
Löytääkseni uudelleen sen jäljet ratsastin umpimähkään moniin suuntiin
viidakon läpi milloin minnekin, vaan aina turhaan. En voinut huomata
kavion jälkiä enkä taitettuja oksiakaan. Lähin ajatukseni oli palata
avonaiselle aavikolle ja alkaa jälkien etsintä siltä kohdalta, jossa
hevonen oli mennyt viidakkoon. Tämä oli selvästi viisain, jopa parhain
keino.
Käänsin hevoseni aavikolle -- tahi oikeammin siihen suuntaan, missä sen
luulin olevan; sillä tästäkin olin tullut epävarmaksi.
Vasta kun olin ratsastanut puoli tuntia aukeiden paikkojen ja
pensastojen läpi... vasta kun olin ratsastanut milt'ei kaksi sen vertaa
vastakkaiseen suuntaan, milloin oikeaan, milloin vasempaan, pysäytin
läähättävän heponi, annoin ohjasten pudota sen kaulalle ja istuin
kumarassa satulassa, siinä varmassa luulossa, että olin hukassa.
Vihdoin tempauduin irti siitä horrostilasta, joka minut oli vallannut,
ja pakotin jälleen hevostani pensaiden läpi. Minulla oli hämärä
käsitys, että päästäkseni jälleen aavikolle, oli minun ratsastettava
itäänpäin. Mutta miten saada selkoa idästä ja lännestä? Viidakossa
oli kaikki yhdennäköistä, ja sama oli taivaankin laita. Ei näkynyt
aurinkoakaan, joka olisi voinut minulle ilmansuunnat näyttää.
En osannut miettiä parempaa menettelytapaa kuin antautua hevoseni
johdettavaksi. Useammasti kuin kerran olen eksyttyäni taajassa metsässä
tahi aavikolla luottanut sen vaistoon; monta kertaa on se päästänyt
minut pulasta. Laskin ohjakset ja annoin sen mennä menojansa.
Olin huutanut niin paljon kuin kurkusta pääsi, toivoen voivani herättää
toverieni huomiota, mutta minkäänlainen vastaus ei keskeyttänyt
äänettömyyttä ympärilläni. Vielä voin kuitenkin toivoa niiden minua
kuulevan. Tiesin, etteivät toverini poikkeaisi suunnastansa, ja vaikka
olisikin kulunut aikaa siitä kun tulin viidakkoon, tulisivat he
varmaankin perässäni.
Sentähden huutelin yhä uudelleen ja ammuskelin revolverillani; mutta
eivät laukaukset eivätkä huudot auttaneet. Luultavasti he olivat vielä
liian kaukana kuullaksensa pamahdusta.
Taasen ammuin usean laukauksen, mutta, kuten ennenkin, kaiku oli ainoa
vastaajani. Ehk'eivät he olleetkaan minua seuranneet? Kentiesi he
olivat jatkaneet hevosen jälkien seuraamista, ja se oli vienyt heidät
kauaksi pois pamauksen kuuluvilta! Tahi ehk'eivät he olleet vielä
ehtineet viidakkoonkaan?
Näitä pohtiessani herätti äkkiä huomiotani lintujen kirkuna kappaleen
matkaa minusta. Tunsin närhin pahan äänen, johon sekaantui punaisen
kardinaalilinnun mongerrusta.
Äänestä voin huomata lintujen olevan suutuksissa jonkin vihollisen
läsnäolosta. Kentiesi ne puolustivat pesäänsä mustalta käärmeeltä tahi
kalkkarokäärmeeltä.
Tahi voisikohan siellä olla valkoinen hevonen, samoin kuin minäkin
harhailemassa vielä viidakossa?
Olin laskeutunut läähättävän hevoseni selästä antaakseni sen levätä,
mutta nyt minä jälleen hyppäsin satulaan voidakseni paremmin nähdä;
lintujen kirkumisen opastamana tulin paikalle pian.
Vähän matkan päässä näin sekä närhiä että kardinaalilintuja, selvästi
rauhattomina jonkin maassa heidän allansa olevan esineen johdosta.
Samalla kertaa kuulin ihmeellisiä ääniä, jotka voittivat lintujen
kirkunan, mutta en osannut selittää niiden syytä. Rohkeuteni lannistui,
sillä ymmärsin nyt, ettei kysymyksessä voinut olla toverini eikä
valkoinen hevonenkaan.
Päästyäni lähelle sain nähdä omituisen kohtauksen, taistelun punaisen
kuguarin ja javalijoukon välillä.
Nuo raivoisat pienet karjut olivat saartamaisillaan kuguarin, joka
hurjasti taisteli niiden keskellä. Monta niistä makasi maassa
tainnuksissa tahi kuolleena, pedon voimallisten käpälien tappamina;
mutta toiset, jotka eivät laisinkaan olleet tästä säikähtäneet, olivat
täydellisesti saartaneet vihollisensa, syöksivät sitä vastaan kita
avoinna, ja haavoittivat sitä terävillä, kiiltävillä torahampaillansa.
Kohtaus herätti metsästäjävaistoni: silmänräpäyksessä olin ottanut
pyssyn olaltani ja vienyt sen silmälleni. Enpä epäillyt, mihin
tähtäisin: laukasin, lähetin luodin kuguarin pään läpi ja kaasin pedon
sen ahdistajain keskelle.
Eipä ollut kulunut kolmea sekuntiakaan, ennenkuin sain katua, että olin
valinnut pedon uhrikseni. Minun olisi pitänyt jättää kuguari rauhaan ja
olla kokonansa ampumatta tahi tähdätä sitten sen piikkisian kaltaisiin
vihollisiin; sillä tuskin se oli tullut taisteluun kykenemättömäksi,
ennenkuin sen kiusanhenget rupesivat käymään minun kimppuuni ja
saarsivat minut sekä hevoseni samalla hirveällä raivolla, jota äsken
olivat kuguariakin vastaan näyttäneet.
Minulla ei ollut mitään keinoa noiden kiittämättömien eläinten
torjumiseksi. Ne eivät antaneet minulle aikaa ladata pyssyäni
uudestaan, vaan tekivät hyökkäyksensä niin äkkiä että kumpikin
revolverini olivat pian tyhjät. Hevoseni, joka säikähti tuota äkillistä
hyökkäystä, temmelsi korskuen ja potkien tantereella; mutta mihin se
kääntyikin, aina oli sen kintereillä parikymmentä noita raivoisia
eläimiä, jotka hyppivät sen kupeille ja viilsivät sen kylkiä kauheilla
torahampaillansa. Onneksi voin pysyä satulassa; jos olisin pudonnut
siitä tällä hetkellä, olisi minut varmaankin revitty kappaleiksi.
Ei ollut mitään muuta pelastuksen keinoa, kuin paeta, ja kannustaen
hevostani annoin sille höllät ohjat. Mutta tämän taajan pensaston läpi
saattoivat javaalit juosta yhtä nopeaan kuin hevosenikin, niin että
päästyäni noin sata askelta huomasin koko lauman yhä olevan perässäni,
käyden yhtä rajusti kuin ennenkin hevoseni kimppuun.
Seikkailu olisi voinut loppua sangen pahasti. Mutta siinä
silmänräpäyksessä kuulin ääniä ja näin ratsastajia tunkeutuvan metsän
läpi. Ne olivat Zuackenboss, de Blanc ja muut soturit.
Heidän revolverinsa olivat pian saaneet javalilauman harvenemaan,
jolloin jälelle jääneet kirkuen pakenivat pensastoon.