Villihevos-lauma.
Iloani valkoisen hevosen ja sen seljässä olijan pelastuksesta enensi
vielä se, että huomasimme juoksijan rantaan päästyänsä hiljentäneen
vauhtiansa. Kentiesi oli se päästyään julmista vainoojistaan jo vähän
matkan päässä pysähtynytkin. Sen väsyneet raajat lienevät kehoittaneet
lepoon, ja silloin...
Mutta äskensyntynyt iloni sammui äkkiä. Olimme ehtineet ainoastansa
muutaman sata askelta virrasta, kun meitä jo kohtasi este, joka teki
miltei lopun koko etsimisestämme.
Tämä este oli tammimetsä, ei jättiläistammia, vaan päinvastoin
vaivaistammia (quercus nana). Niin pitkältä kuin silmä kantoi, kasvoi
tätä merkillistä metsää, jossa ei yksikään puu ollut kolmeakymmentä
tuumaa korkeampi. Ne eivät kuitenkaan olleet pensaita, vaan kullakin
oli oma runkonsa, täynnä oksia, liuskaisia lehtiä ja ruskeita
terhokimppuja.
-- Uh! huudahti Rube maltittomalla äänellä, -- tässä tulee raskas
työ. Saamme kaikki laskeutua satulasta ja hiukan keventää hevostemme
kuormaa: tässä täytyy ihan ryömiä.
Ja niin tapahtuikin. Pitkät, väittävät hetket me seurasimme jälkiä,
pääsemättä eteenpäin nopeammin kuin jos olisimme ryömineet nelinkontin.
Hevosen jäljet olivat kyllä selvät, ja päivän valolla olisimme voineet
niitä seurata; mutta nuo pienet tammet kasvoivat taajassa sekä
säännöllisesti, ikäänkuin olisivat olleet ihmiskäden istuttamia, ja
niiden sakeiden lehvien välistä kuun valo tuskin pääsi tunkeutumaan.
Niiden oksat miltei koskivat toisiinsa, joten koko maa oli synkän
varjon peittämä, mikä teki kavion jäljen tuntemisen sangen vaikeaksi.
Siellä ja täällä voi katkennut oksa, joukko varisseita lehtiä,
joiden alapuoli loisti sinisenä kuun valossa, auttaa meitä nopeammin
eteenpäin; mutta koska hevonen oli astunut tällä kohdalla hiljaa, oli
näitä merkkejä harvassa ja kaukana toisistansa.
Jäljet veivät metsän halki, ja ennenkuin vielä olimme ennättäneet
sen toiseen laitaan, sekaantui jo kuun säteihin aamuruskon
purppuraloistetta. Vähän matkaa tästä alkoi metsäkin harventua; nuo
pienet vaivaistammet olivat milloin harvassa, milloin ryhmittäin tahi
pieninä lehtoina, kunnes taasen alkoi aavikon nurmikko.
Jälkien etsijäin vaivat olivat nyt lopussa. Auringon tervetulleessa
valossa voi jäljet helposti tuntea, ja nopealla vauhdilla ratsastimme
nyt aavikon poikki. Valkoinen hevonen oli samoin tässä jouduttanut
juoksuansa. Päästyänsä pois vaivaismetsästä, oli se kulkenut kappaleen
matkaa käyden, mutta ruvennut äkkiä kuten jäljet osoittivat, jälleen
huimasti laukkaamaan.
Mikähän siihen oli syynä? Emme voineet sitä käsittää. Aavikkomiehetkin
olivat hämillänsä.
Samalla kuului kuitenkin edellämme ratsastavien pyydystäjäin huutoja.
Molemmat olivat pysähtyneet ja osoittivat maahan. Ei lausuttu
sanaakaan, eikä se ollut tarpeenkaan. Maasta luimme selvästi uuden
kiireen syyn. Suoraan edessämme oli nurmikamara monien jalkain
tallaama. Ei neljä, vaan neljä sataa jälkeä oli poljettu maahan, kaikki
yhtä tuoreita kuin nekin, joita me seurasimme, ja jotka katosivat
niiden sekaan.
Villihevoslauma.
Sillä paikalla, josta ensin niiden jäljet tapasimme, olivat ne
olleet täydessä juoksussa; juoksijan jäljet lähestyivät sekä vihdoin
sekaantumatkin niiden jälkiin terävässä kulmassa.
-- Noh, niin, sanoi Rube pitkäveteisellä äänellä, -- huomaan,
miten asia on. Ne ovat säikähtäneet hevosta sen kummallisen taakan
vuoksi ja lähteneet laukkaamaan. Kas! Tuossa ovat sen jäljet muiden
jälkien päällä; se on juossut niiden perässä. Tuossa -- jatkoi ukko,
ehdittyämme hiukan eteenpäin -- on se saavuttanut niistä muutamia.
Katsokaas vaan! Ne kanaljat ovat hajautuneet oikeaan ja vasempaan!
Tässä ne taasen ovat laukanneet yhdessä, toiset sen edellä ja toiset
jäljessä. Uh! Luulenpa niiden nyt sen tuntevan, eikä enää sitä
pelkäävän. Katsokaa! Tuossa se on ollut lauman keskellä!
Vaistomaisesti vilkasin ympärilleni siinä luulossa, että hevoset
olisivat näkyvissä, mutta ei; vanha metsästäjä ratsasti eteenpäin
kumarassa ja silmät maahan luotuina. Kaikki mitä hän oli sanonut, oli
hän lukenut aavikon kamarasta; minä en niitä ymmärtänyt, mutta hänestä
ne olivat selvemmät kuin kirjan lehdet. Tiesin hänen sanansa olevan
totta, ja tämä vakuutus täytti mieleni synkillä ajatuksilla. Huomasin
heti, mikä uusi vaara morsiantani uhkasi; se oli outo, kummallinen ja
kauhea!
Olin näkevinäni hänet hirnuvien villihevosten, noiden tulisilmäisten
orhien keskellä, joiden punaiset sieramet höyryävät; olin näkevinäni
näiden, kentiesi vihastuneina tuohon valkoiseen juoksijaan sekä
karsastellen sen lähestymistä, sokeassa raivossa hyökkäävän sen
kimppuun, kita auki ja näyttäen keltaisia, välkkyviä hampaitansa,
hypäten pystyyn sen ympärillä ja sen päälle sekä potkien sitä
kauheilla, murhaavilla kavioillansa... Se oli hirveä ajatus.
Ratsastin pitkin erästä harjannetta, kunnes sen kukkulalta jo näin
mielikuvitelmani kuvauksen miltei toteutuvan.
Oliko se unta? Mielikuvitelmako silmiäni vielä petteli? Ei, tuolla
oli villihevoslauma, tuolla orhit hyppimässä pystyyn ja hirnumassa
ja tuolla valkoinen hevonen niiden keskellä... sekin pystyssä
takajaloillansa... ja sen seljässä...
-- Oi, Jumala! armahda... pelasta hänet... pelasta hänet!
Hätäinen rukous pusertui huuliltani, nähdessäni tuon kauhean näytelmän.
En kuullut mitään enkä tiedustellut toverieni neuvoa, vaan painoin
kannukset hevoseni kylkiin ja nelistin harjannetta alas laumaan päin.
En noudattanut mitään määrättyä suunnitelmaa enkä koettanut laisinkaan
pysyä piilossa. Aika ei sallinut sitä eikä tätä. Toimin silmänräpäyksen
vaikutuksesta, ja minulla oli vain yksi ainoa ajatus, nimittäin syöstä
esille, hajoittaa hevoslauma ja, jos se ei ollut jo myöhäistä, pelastaa
morsiameni niiden potkivista kavioista sekä julmilta, välkkyviltä
hampailta.
Jos juoksija olisi ollut yksin, olisin kentiesi ajatellut sen
kiinniottamista, mutta niin kuten asia nyt oli, ei sellainen voinut
tulla kysymykseenkään. Tässä oli pidettävä kiirettä. Lauma oli vielä
kaukana. Raitis tuuli puhalsi meitä vastaan. Olimme harjanteen
puolivälissä, eivätkä villit hevoset meitä vielä kuulleet eivätkä
nähneet, eikä niillä ollut meistä vainuakaan.
Huusin kaikin voimin. Tahdoin säikähdyttää niitä ja pelottaa ne
pakenemaan. Seuralaiseni kiljuivat kovin, mutta äänemme ei kantanut
tuohon kirmailevaan laumaan.
Oli parempi keino: tempasin revolverin kotelosta ja ammuin useita
laukauksia.
Ensimäinenkin olisi riittänyt. Sen pamaus kuului vastatuuleenkin, ja
säikähtyneinä lakkasivat mustangit heti kirmailemasta. Toiset juoksivat
tiehensä, toiset tulivat kierrellen ympärillemme, hurjasti korskuen
ja heittäen päätänsä pystyyn. Pari niistä nelisti milt'ei pyssyjemme
kantomatkalle, kääntyen sitten, kimakasti hirnuen, takaisin, sekä
lähtien nopeasti pakoon. Juoksija ratsastajineen jäi yksin jäljelle
sinne, missä sen ensiksi olimme nähneetkin.
Hetken seisoi se siinä ikäänkuin hämillänsä toveriensa äkillisestä
hajautumisesta, sillä kaiketi sekin oli laukauksen kuullut, vaikka ei
kuitenkaan liikahtanut paikaltansa. Aloin jo toivoa, että se odottaisi
meidän tuloamme ja antaisi tyynesti ottaa itsensä kiinni, mutta tästä
erehdyksestä minä piankin selvisin. Olin siitä vielä etäällä, kun näin
sen karkaavan pystyyn, pyörähtävän ympäri takajaloillansa ja sitten
rivakasti lähtevän pakoon. Sen kimakka hirnuminen, jonka tuuli toi
meidän korviimme, kuului minusta ikäänkuin leppymättömän vihollisen
ivalta. Se näytti olevan ivan ja koston ilmausta: ivaa turhasta
takaa-ajamisestani ja kostoa, koska olin kerran tehnyt sen vangikseni.
Tottelin ainoastansa vaistoa, jota sellaisessa silmänräpäyksessä
voi tuntea, ja nelistin perässä niin nopeaan, kuin hevoseni pääsi.
En viivähtänyt neuvottelemaan toverienikaan kanssa. Olin jo ehtinyt
pitkälle heidän edellänsä, enkä tarvinnut heidän kokemustansa itseäni
opastamaan. Tieni oli minulla selvä: ainoastansa nopeudella oli hevonen
kiinnisaatavissa ja sen kallis taakka kuolemasta pelastettavissa... jos
hän vielä olisi hengissä.
Oi, kauhea ajatus! Oi, hirmuinen epäilys!
Eipä ollut aikaa turhille tuskille; tukahdutin aavistukseni ja käytin
kaiken voimani takaa-ajamiseen. Puhuttelin rohkeata ratsuani, mainitsin
sitä nimeltä. Kiihoitin sitä käsilläni ja polvillani ja ainoastansa
silloin tällein käytin julmaa terästä sen kylkiin.
Huomasin sen väsyvän pian: se oli ollut eilispäivänä liian kauan
satuloituna, ja kostea, sateinen yö oli myös sitä väsyttänyt. Se oli
ponnistellut yli voimainsa, ja tunsin sen nelistävän yhä heikommilla
harppauksilla. Aavikkohevonen oli saanut levätä enemmän.
Mutta elämä ja kuolema riippui takaa-ajon tuloksesta: hänen henkensä,
niin, kentiesi omanikin. Enpä huolisi elää enää hänen kuoltuansa. Hänet
täytyi pelastaa. Kannusta oli armahtamatta käytettävä: juoksija oli
saavutettava, vaikka "Muroni" kaatuisikin.
Aavikko, jota ratsastimme, oli harjanteista, ikäänkuin aaltoileva
meri. Me nelistimme harjanteiden poikki, joita oli taajassa toinen
toisensa rinnalla. Kentiesi näytti niitä meidän nopean kulkumme vuoksi
olevan taajemmassa, kuin miten todella olikaan. Ylös ja alas mäkeä
kävi kilparatsastuksemme nopeasti, kovaksi koetukseksi satulavöille ja
hevosraukalleni. Mutta elämä ja kuolema riippui takaa-ajon tuloksesta.
Muisto edellisestä takaa-ajostani kummitteli vielä aivoissani:
en katsonut oikeaan enkä vasempaan, vaan suoraan eteeni, suoraan
takaa-ajon esineeseen ja välillämme olevaan matkaan. Viimeksi
mainittua tutkin alituisesti, milloin rohkealla toivolla, milloin
taasen epäilyksellä. Se näkyi vaihtelevan maan laadun mukaan. Toisella
hetkellä, kun mentiin alaspäin, olin takaa-ajettavaani lähempänä,
mutta toisella esti taas jyrkkä nousu hevostani ja pitensi välimatkaa.
Riemuiten ratsastin tuon aaltoilevan aavikon viimeisen harjanteen
poikki ja näin taas tasaisen kentän edessäni. Ilolla huomasin nopeasti
pääseväni juoksijan jäljessä tällä tasaisella aavikolla.
Ja pian pääsin niin lähelle, että tuskin kolmeasataa askelta oli
välillämme. Olimme niin lähellä toisiamme, että voin huomata
hänen vartalonsa... hänen oikoiset jäsenensä... hänen liehuvan
ja rikkirevityn hameensa... hänen pitkät mustat hiuksensa, jotka
hulmusivat hajallaan. Hänen kalpeat poskensakin voin nähdä silloin
kun hevonen heitti päätänsä taaksepäin ja antoi kuulua hirmuisen,
pilkkaavan hirnumisensa.
Olin jo kuulon kantomatkalla. Huusin niin paljon kuin voin. Mainitsin
hänen nimensä, ja kuuntelin kovasti sykkivällä sydämellä hänen
vastaustansa.
Minusta näytti, ikäänkuin hän olisi kohottanut päätänsä ja ikäänkuin
hän olisi minut ymmärtänyt sekä tahtonut minulle vastata. En voinut
tosin kuulla mitään, mutta kavionkopse luultavasti oli tukahduttanut
hänen heikot huutonsa.
Taasen huusin korkealla äänellä ja taasen mainitsin hänen nimeänsä.
Varmaankin kuulin vastauksen! Varmaankin nosti hän päätänsä hevosen
kaulasta! Niin se oli... en voinut erehtyä.
-- Taivaan kiitos, hän elää!
Tuskin olin lausunut tämän kiitoksen, kun tunsin hevoseni vaipuvan
altani ikäänkuin maan alle. Syöksyin satulasta suin päin maahan.
Hevoseni oli astunut murmelieläimen kuoppaan, ja tämä harha-askel
heitti sen kiivaasti maahan.
Minua ei kaatuminen huumannut eikä hämmästyttänyt; heti olin jälleen
jaloillani sekä satulassa.
Mutta kun taas rupesin kannustamaan ratsua raviin, oli tuo valkoinen
hevonen näkymättömissä.