Susia.
Hevoset kärsivät kylmästä sateesta, kaikki väsyneinä ja nälkäisinä.
Aamullinen lämmössä ja pölyssä kulkeminen sekä yön pitkä, ankara
nelistäminen oli vienyt niiden voimat, ja ne seisoivat siinä nyt pää
nuokkuvana ja korvat luimussa puolinukuksissa ja liikkumattomina.
Miehetkin olivat väsyksissä, ja ainoastansa pari heistä pysyi vielä
jaloillansa, ohjakset kädessä, ulkonevan kallion suojassa; toiset
olivat vaipuneet maahan, selkä kalliota vastaan, ja nukkuneet.
Minun varalleni ei ollut unta eikä lepoa; enpä etsinyt edes
myrskyltäkään suojaa, vaan annoin rankkasateen iskeä suoraan
hartioihini. Se oli pohjatuulen tuomaa, kylmää sadetta, mutta nyt
ei olisi hyinen pohjatuuli eikä polttava sirokko tehnyt minuun
minkäänlaista tuskan vaikutusta. Ruumiillisille tuskille olin tunnoton.
Olisinpa lausunut ne tervetulleiksikin sieluntuskiani haihduttamaan;
mutta tämä kylmä sateenkuuro ei tuonut minulle mitään lohdutusta, vaan
lisäsi päinvastoin levottomuuttani. Sade ei ollut keskeyttänyt meidän
etsimistämme, vaan se tulisi myöskin, jos sitä vain vielä muutama
tuntikin kestäisi, kokonansa hävittämään jäljet.
Synkkiin ajatuksiin vaipuneena en pitänyt lukua, mitä minun
ympärilläni tapahtui ja epämääräiseksi ajaksi jäin tähän äänettömään
tunnottomuuteen. Yht'äkkiä minä kuitenkin heräsin horroksistani. Jotkut
äänet, jotka sattuivat korviini, sanoivat minulle, että ainakin kaksi
tovereistani oli vielä kestänyt väsymyksen ja epätoivon. Kaksi heistä
jutteli keskenänsä, ja tunsin puhujat helposti molemmiksi metsästäjiksi.
-- Luulenpa sinun olevan oikeassa, Rube, sanoi Garey toverillensa
hillityllä äänellä. -- Hevosen on täytynyt mennä sinne juomaan, ja
silloin löydämme sen varmasti. Maa järven ympärillä on nevaista, jos
oikein muistan; voimmehan pitää kynttilää hatun alla.
-- Noh, niin, vastasi Rube matalalla, pitkäveteisellä äänellä; -- ja
ellen erehdy, emme kohta tarvitse emme hattua emmekä kynttilää. Katso
tuonne! sanoi hän, osoittaen erästä pilvenrakoa. -- Uskallanpa panna
vetoa, ettei tämä sadekuuro enää kestä kauan. Uh! Saamme nähdä kuun
jälleen neljännestunnin kuluttua...
-- Sitä parempi; mutta emmekö tee parhaiten, jos ensin etsimme jäljet?
Aika on kallista, Rube...
-- Tietysti, tietysti; tuohan tänne kynttilä ja hattu, niin lähdemme.
Leveäreunaisella hatulla, jonka olivat saaneet lainaksi eräältä
toverilta, ja yhdellä isolla kynttilällä varustettuina lähtivät nuo
molemmat miehet heti tämän jälkeen menemään, lausumatta sanaakaan
enempää. He eivät sytyttäneet kynttilää, ja käytyänsä viisi, kuusi
askelta, katosivat he pimeään ja rankkasateeseen.
Varroten heidän palajamistansa katselin tuota kirkasta paikkaa
taivaalla, jota Rube oli osoittanut, ja sydämeni riemuitsi huomatessani
sen tulevan joka silmänräpäys suuremmaksi.
Väliin katselin järvenpuoliselle aavikolle ja kuuntelin, saadakseni
kuulla jotakin -- joko pyydystäjäin ääntä tahi heidän palaavien
hevosiensa kavionkopsetta. En voinut kuitenkaan kuulla mitään.
Aloin tulla maltittomaksi, kun samassa äkkiä huomasin valon
leimahduksen kaukaa aavikolta. Se sammui heti, mutta samalla paikalla
näkyi silmänräpäys jälestäpäin pieni, mutta vakava liekki, joka
ikäänkuin yksinäinen tähti loisti sateen sinertävässä usvassa. Muutaman
silmänräpäyksen se pysyi paikallansa, mutta alkoi sitten liikkua,
milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, milloin ympyrässä, milloin sikin
sokin moniin suuntiin, yhä pysyen lähellä maanpintaa. Hetken perästä
pysähtyi valo taasen, ja kuului kimakka huuto: tunsimme kaikki Ruben
äänen.
Taasen alkoi valo liikkua, mutta nyt se kulki nopeammin eteenpäin
suoraan suuntaan aavikon yli.
Minä seurasin sitä tarkoin. Se eteni yhä kauemmaksi, ja seuralaiseni,
jotka olivat heränneet pyydystäjäin lähtiessä, arvelivat näiden jälleen
päässeen jäljille.
Tämän vahvisti itse Garey, jonka pitkä vartalo lähestyi usvan läpi.
-- Rube on löytänyt jäljet, kapteeni, sanoi hän tyynellä äänellä; --
hevonen on kulkenut pitkin kallion juurta ja mennyt sitten erästä
kuivaa harjannetta myöten, ja koska se tänne päästyään oli ruvennut
kulkemaan käyden, ei kivikkoon jäänyt selviä jälkiä, mutta tuon järven
luona, jossa maa on pehmeämpää, olemme jälleen ne löytäneet. Rube
on lähtenyt niitä seuraamaan. Hän katoaa pian näkyvistämme, ellemme
kiirehdi hänen peräänsä.
Sanaakaan sanomatta hyppäsimme satulaan ja ratsastimme tuota tuikkivaa
tähteä kohden, joka viittaili meille aavikon toiselta puolen.
Pian saavutimme Ruben ja huomasimme hänen käyvän eteenpäin rajuilmasta
huolimatta hyvin nopeasti, suojaten kynttilää leveäreunaisella hatulla.
Kuten pyydystäjät olivat arvanneetkin, oli hevonen pysähtynyt järven
rannalle juomaan; mutta heti sen jälkeen oli se taasen lähtenyt hurjaa
laukkaa.
Miksi se oli ruvennut nelistämään?
Kysyin sitä Gareyltä. Huomasin hänen tietävän syyn, vaikk'ei hän
tahtonut sitä ilmaista.
Vihdoin ja huomattavan vastahakoisesti hän vastasi:
-- Hevosen jälkien joukossa on sudenkin jälkiä.
Metsästäjät olivat nähneet niiden jäljet liejussa järven rannalla.
Niitä oli kokonainen lauma.
Sudet käyvät harvoin täysikasvaneen, voimallisen aavikkohevosen
kimppuun, mutta niiden vaisto oli niille sanonut, ettei tuon valkoisen
hevosen laita ollut oikein, ja niin ne olivat lähteneet ajamaan
sitä takaa, toivoen sen väsyttävänsä. Varsin luultavaa oli, että ne
tulisivat yrityksessä onnistumaan, koska hevosella oli kuorma. Ennemmin
tahi myöhemmin ne sen saavuttaisivat. Ne hyökkäisivät sen kupeisiin,
iskisivät kiinni sen väsyneihin raajoihin -- ja häneen, tuohon
turvattomaan uhriin sen seljässä! Sekä hevonen että ratsastajatar
temmattaisiin maahan... molemmat tulisivat rikkirevityiksi...
Ajatus kauhistutti minua.
Sillävälin oli, kuten Rube oli ennustanut, taivas kirkastunut, ja
yön kuningatar valaisi taasen polkuamme. Kynttilät sammutettiin, ja
kuunvalossa seurasimme jälkiä mitä suurimmalla nopeudella.
Tässä oli villihevonen nelistänyt ja tehnyt sitä vielä monta
peninkulmaa eteenkinpäin, juosten yhä nopeinta vauhtiansa. Perässä
ja aivan sen kintereillä olivat olleet myöskin nuo verenhimoiset,
väsymättömät sudet.
Tässä oli hevonen liukastunut märällä nurmella, ja iso susi tehnyt
huonosti onnistuneen hyppäyksen sen kimppuun; niin ainakin selitti
Garey joitakuita mättäässä olevia merkkejä, ja epäilemättä hän oli
oikeassa.
Veden kohinaa kuului ja pian näimme veden sileän pinnan, joka loisti
kuun valossa. Suoraan tänne johtivat jäljet.
Se oli muuan virta; läheisyydessä oli koski, joka viime sateitten
paisuttamana pauhasi valkeana vaahtona. Kuunvalossa se oli lumivyöryn
näköinen.
Riensimme rantaan, vastapäätä kosken kuohuja. Jäljet johtivat meidät
tälle paikalle, juuri tuon kuohuvan veden reunalle. Virtaan päin oli
kavion jälkiä, vaan ei sieltä poispäin. Hevonen oli syössyt virtaan!
Olikohan sen onnistunut päästä yli? Se oli ensimäinen ajatuksemme.
Näyttipä se uskomattomalta, milt'ei mahdottomalta. Varmaankin oli virta
liian syvä. Vaikka kallioita näkyikin sieltä täältä, olivat ne vain
lohkareiden huippuja, joiden välissä vesi virtasi syvänä ja raivoisana.
Olikohan hevonen kadottanut jalansijansa? Olikohan sen täytynyt uida?
Siinä tapauksessa oli virta varmaankin vienyt sen muassansa... sen oli
kai täytynyt vajota kaulaansa myöten... sen turvaton seljässä olija...
Loppu oli kaikille selvä. Ei kaikille. Tuossa lausui vanhin ja viisain
meistä lohdutuksen sanan, joka kohensi vaipunutta rohkeuttani.
-- Oh, hevonen ei ole uinut rahtuistakaan... ei, sitä se ei ole
tehnyt. Näettekö, minkä väristä vesi on?... Se on ruskeaa kuin puhveli
syksyllä. Ennen sateenkuuroa ei virran uomassa ollut puoleksikaan
sen vertaa vettä. Silloin olisi hevonen voinut mennä virran yli kuin
tanssien, ja silloin se sen tekikin.
-- Se siis kahlasi virran yli ennen sadetta?
-- Varmaan, luottakaa siihen. Katsokaapa jälkiä. Ne ovat syntyneet,
ennenkuin oli pudonnut pisaratakaan. Jos ei niin olisi ollut, olisivat
ne painuneet nurmikkoon paljoa syvempään. Uh! Hevonen on mennyt yli,
kastelematta kupeiltansa karvaakaan. Mitä siis uppoamiseen tulee, ette
tarvitse olla siitä peloissanne, kapteeni! Tyttö on vielä hyvässä
säilössä.
-- Entä sudet? Ovatko nekin menneet virran yli?
-- Ei yksikään... eihän toki! Niillä lurjuksilla on enempi järkeä.
Ne tiesivät, ett'ei heidän koipensa riittäisi, ja että virta olisi
vienyt heitä mukanansa peninkulman, ennenkuin olisivat ennättäneet uida
puoliväliin. Sudet jäivät luullakseni tälle puolelle. Kas tässä...
tässä on niiden jäljet. Mikä paholaisjoukko! Rannalla on tepasteltu
kuin lammaskarsinassa.
Kyykistyimme tutkimaan maata. Aivan oikein, se oli suden jälkiä täynnä.
Suuri lauma oli keräytynyt tälle paikalle, ja koska niiden jäljet
veivät joka haaralle, oli selvää, ett'eivät ne olleet jatkaneet matkaa,
vaan virran estämänä luopuneet takaa-ajamisestansa ja hajaantuneet.
Suokoon Jumala, ettei tämä ollut pelkkää arvelua!
Keveämmällä sydämellä hyppäsin jälleen satulaan. Toverini tekivät
samoin, ja tutkien virtaa ratsastimme sitä pitkin etsiäksemme
ylimenopaikkaa.
Sellaista ei kuitenkaan löytynyt.
Ei ollut aikaa etsiä enempää, ainakaan ei minun maltittomuuteni
sallinut pitempää viivytystä. Eipä ollut ensikertaa, kun hevoseni
ja minä menimme virran poikki, matalikkoa etsimättä; useimmat
seuralaisistani olivat myöskin tottuneet rajumpaankin ylimenoon.
Koskien alapuolella virtasi vesi tyynenä, vaikka rantojen välimatka
tässä oli suurempi. Kuunvalossa näin vastakkaisen rannan olevan loivan.
Siitä pääsisi hevonen helposti ylös.
Enpä epäillyt kauempaa; ohjasin "Muron" rantaan, painoin kannukset sen
kupeisiin ja syöksyin virtaan. Loiskis... loiskis... loiskis! kuului
takaani, kunnes viimeinen seuralaisistani oli päässyt veteen, ja me
kaikki äänettöminä olimme tulleet virran poikki.
Joudutin hevostani ja pian saavuimme koskelle, jossa toivoin löytäväni
jäljet.
Ilokseni näkyi kavion jälkiä vastapäätä sitä paikkaa, jossa hevonen
oli hypännyt virtaan. Rube oli oikeassa: hevonen oli päässyt hengissä
virran yli ja oli päässyt susistakin; näiden jälkiä ei enää näkynyt.
Taivaan kiitos! Ainakin näistä vaaroista oli hän pelastunut!