Yöllä.
Olin ainoastansa pyörtynyt. Hermoni ja ruumiini olivat vielä heikot
eilispäivän ottelussa kärsimästäni verenvuodosta. En voinut kestää tuon
kauhean uutisen vaikutusta.
Tuntooni tultuani huomasin olevani suihkukaivon lähellä, aitauksen
reunaan nojautuneena. Rube, Garey y.m. seisoivat ympärilläni. Märistä
vaatteistani käsitin, että minua oli valeltu, ja joku oli juuri
kaatamassa väkevää viinaa kurkkuuni.
Ensimäinen ajatukseni toinnuttuani oli kosto, ja ankara halu päästä
ajamaan takaa tuota Ijurra-saatanaa yötä päivää, vaikka tämä
vainoaminen veisikin minut vihollisen maan sydämeen. Tämä oli kuitenkin
vain silmänräpäyksen tunne; kosto oli tällä kertaa jätettävä. Minun
piti lähteä aivan toiselle haaralle kuin tuo pakeneva sissijoukko --
valkoisen hevosen jälkeen.
Valitsin kuusi parhainta jälkientuntijaa seuralaisikseni ja käskin
luutnantti Wheatleytä, joka oli minua seurannut, palaamaan muiden
kanssa leiriin. Mitä vähemmän miehiä oli poissa, sitä vähemmän meitä
kaivattaisiin, ja niitä, jotka olin valinnut, pidin tarkoitukseeni
riittävinä. Onnistui hankkeemme tahi ei, piti meidän kuitenkin pian
palata. Sitten olisi kyllä aikaa keksiä keinoja tämän hirveän näytelmän
johtajan sekä päänäyttelijöiden vangitsemiseksi.
Hevosen hankkiminen Cypriolle ja satulaan nouseminen oli
silmänräpäyksen työ. Seuraavassa hetkessä me ratsastimme kukkulalta,
syöksyimme virtaan, nelistimme läheisen metsän läpi ja pääsimme sitten
aukealle aavikolle.
Cyprion johdolla löysimme pian paikan, jonka tuo julma näytelmä oli
saastuttanut. Maa oli monen hevoskavion tallaama; ruudin mustaamia
paperipalasia, katkenneita rakettikeppejä ja puoleksi palaneita
sytytyskoteloja oli huiskin haiskin nurmella -- tuon pirullisen
näytelmän tuliset jäännökset! Me emme tässä pysähtyneet. Oppaamme ja
kuunvalon avulla löysimme helposti valkoisen hevosen jäljet, ja niitä
seuraten olimme pian kaukana aavikolla.
Enemmän kuin penikulman ratsastimme nelistämällä. Silmänräpäykset
olivat kalliit! Luottaen meksikolaiseen poikaan me tuskin tutkimmekaan
jälkiä, vaan ratsastimme suoraan sille paikalle, jossa valkoinen
hevonen viimeksi oli nähty. Cyprion sanat eivät pettäneetkään. Hän oli
pannut merkille erään viidakon, jonka laitaa hevonen oli laukannut.
Pitemmältä ei poika ollut sitä nähnyt, ja koska hänestä ei nyt enää
ollut mitään hyötyä, lähetettiin hänet kotiin.
Viidakon toisella puolen löysimme jäljet, jotka Rube ja minä helposti
tunsimme. Hevosen tehdessä tuonoin kauhean hyppäyksensä tasangon
rotkon kallioiselle pohjalle oli näet oikeasta etukaviosta irtaantunut
kappale, joka jätti pienen loven kavion miltei täysiympyräiseen jälkeen.
Niitä seuraten kuljimme eteenpäin, nyt kumminkin vitkallisemmin ja
varovammin. Äsken oli satanut, ja pehmeässä nurmikossa voimme nähdä
jäljet satulasta laskeutumatta.
Väliin tuli kuivempaa maata, johon kaviot olivat jättäneet tuskin
mitään merkkiä. Tällaisilla paikoilla hyppäsi joku meistä satulasta
ja kävi oppaana edellä. Rube ja Garey tekivät tavallisesti tämän
palveluksen, ja he kulkivat niin nopeaan, että hevosemme harvoin
tarvitsivat kulkea käyden. Ruumis puoleksi kumarassa ja silmät terävinä
riensivät he eteenpäin ikäänkuin otusta vainuavat koirat; mutta
turkiseläinten pyydystäjät eivät pitäneet mitään melua, niinkuin ne.
Ei yksikään meistä virkkanut sanaakaan. Minulla ei ollut halua puhua
-- ahdistukseni oli liian suuri. Jätin jälkien etsimisen tovereilleni
ja annoin hevoseni kulkea heidän perässänsä. Ohjasten annoin olla
höllällä, ja pääni painui; tuskinpa huomasinkaan, mitä ympärilläni
tapahtui. Sydämeni oli milt'ei muserrettu.
Emme olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin joku tuli luokseni ja
lausui hiljaa muutaman lohdutuksen sanan. Tunsin nuoren metsästäjän
ystävällisen äänen.
-- Älkää peljätkö, hän lausui; älkää peljätkö! Rube ja minä tulemme
heidät löytämään, ennenkuin minkäänmoista vahinkoa on tapahtunut.
En luule tuon valkoisen hevosen nelistävän pitkälle, kun se tuntee
jonkun olevan selässänsä. Raketit sen laukkaamaan panivat. Kun ne ovat
palaneet, pysähtyy hevonenkin ja silloin...
-- Ja silloin? kysyin koneellisesti.
-- Silloin saamme sen kiinni, teidän hevosenne saavuttaa sen muutamalla
laukalla.
Aloin jo toivoa. Se sammui kuitenkin jo seuraavassa silmänräpäyksessä.
-- Jos kuu vain pysyy ylhäällä, jatkoi Garey epäilystä ilmaisevalla
äänellä.
-- Kuu, niin, keskeytti häntä eräs ääni; -- sehän on katoamaisillansa.
Rube lausui tämän vastenmielisen ennustuksen harmistuneella mutta
varmalla äänellä.
Kaikkein silmät kääntyivät ylöspäin. Kuu liiteli pyöreänä ja valkoisena
pilvettömällä taivaalla ja oli miltei korkeimmillaan. Kuinka se sitten
voisi "kadota"? Mitähän Rube tällä tarkoitti. Kysyin sitä häneltä.
-- Katsokaa tuonne! vastasi hän. -- Näettekö tuota mustaa juovaa?
-- Tuota mustaa juovaa pitkin taivaanrantaa... niin, sen me kyllä
näemme.
-- Hyvä, jatkoi Rube -- siellä ei ole metsää... ei kapulatakaan...
eikä myöskään maassa mitään töyrästä: sentähden se on pilvi, ja olenpa
nähnyt sellaisen ennenkin. Odottakaapa hiukan. Uh! Määrältänsä kymmenen
minuutin kuluttua peittää tuo musta pilvi kuun sekä tekee kauniin
sinisen taivaan yhtä mustaksi kuin neekerin... se on varma, se.
Eipä viipynyt kauan, ennenkuin vanhan pyydystäjän ennustus kävi toteen.
Paksuja pilviä nousi taivaalle, ja niiden mustat seinät peittivät kuun.
Me emme voineet kauemmin seurata jälkiä. Maatakaan ei näkynyt,
vielä vähemmän kavion jälkiä, jotka meitä opastivat, ja pysähdyimme
siis neuvottelemaan, mitä olisi parhain tehdä. Neuvottelua ei
kestänyt kauan. Jos taivas yhä jäisi pilveen, täytyisi meidän lykätä
takaa-ajaminen huomiseen tahi seurata jälkiä soihdun valossa.
Tietysti päätimme tehdä tuon viimeksimainitun. Oli vielä keski-yö,
ja monta tuntia tulisi kulumaan ennenkuin päivä valkenisi. En voinut
elää näitä pitkiä tunteja toimetonna; vaikka meidän kulkumme kävisi
vitkallisestikin, menisimme kuitenkin eteenpäin.
-- Soihtu! Soihtu!
Mistäpä sellainen saataisiin? Meillä ei ollut mukanamme mitään, josta
sen voisi tehdä, eikä metsääkään ollut lähistössä. Olimme alastoman
avonaisen aavikon keskellä. Rubenkaan kekseliäisyys ei voinut luoda
soihtua tyhjästä.
-- Kuulkaahan, kapteeni! lausui Le Blanc, vanha kanadalainen
kuorma-ajuri, -- kuulkaahan. Miksi en voisi ratsastaa takaisin
hankkimaan soihtuja kylästä?
Niin, miksi ei? Olimme vasta muutaman peninkulman päässä kylästä.
Kanadalaisen esitys oli hyvä.
-- Tiedän erään paikan, jatkoi hän, -- jossa on oivallisia
kynttilöitä... vahakynttilöitä, käsivarren paksuisia... kirkkoon
piilotettuja.
-- Kirkkoonko?
-- Niin, onhan se kauhea synti, tietysti, mutta minkä sille voi?
Sallikaa nyt, kapteeni... Zuackenboss ja minä hankimme kyllä
kynttilöitä.
En ollut sillä päällä, että olisin pitänyt lukua tuosta pyhyyden
ryöväämisestä, ja toverini olivat vieläkin vähemmän arkatuntoisia.
Hanke päätettiin panna täytäntöön, ja Le Blanc sekä Zuackenboss
lähtivät viipymättä meidän omia jälkiämme takaisin kylään.
Me muut panimme hevosemme liekaan ja laskeuduimme nurmelle pitkäksemme,
odottamaan heidän takaisintuloansa.
Harvoin on kaksi tuntia tuntunut minusta niin pitkältä kuin nyt
kulumassa olleet, ennenkuin taasen kuulimme kavionkopseen.
Vihdoinkin kuului tuo odotettu ääni, ja pian sen jälkeen olivat
molemmat miehet luonamme. Le Blancin kädessä voimme nähdä kolme
valkoista esinettä, jotka pituudeltaan ja paksuudeltaan olivat kelpo
kangin näköisiä.
-- Kapteeni, kapteeni! huudahti kanadalainen, -- tässä on
kynttilöitä!...
Miehet toivat uutisia kylästä. Täälläkin olivat sissit tehneet paljon
väkivaltaa niille, joita pitivät yhdysvaltalaisten ystävinä. Useita
henkilöitä oli mitä julmimmalla tavalla rääkätty sekä silvottu. Miesten
saapuessa sinne oli rangaistus kuitenkin jo kohdannut pahantekijöitä;
sen olivat toimeenpanneet meidän leirissä olevat toverimme, jotka
olivat saaneet tiedon tapahtumasta pakolaisjoukoilta. Kirkon ympärillä
olevissa puissa riippui sinä iltana hirmuisia hedelmiä.
Tuskin malttaen kuulla kertomusta, sytytimme kynttilät ja lähdimme
jälleen liikkeelle.
Valo oli erinomainen, ja me voimme seurata jälkiä täydellisesti yhtä
nopeaan kuin kuutamollakin.
Niin pimeä kuin yö olikin, huomasimme pian suuntamme johtavan erääseen
meille hyvin tuttuun paikkaan -- tuon aavikolla olevan kallion luokse!
Heikosti toivoen, että hevonen olisi pysähtynyt sinne, kiiruhdimme
kulkuamme.
Tunnin kuljettuamme huomasimme nuo valkoiset kalliot. Kiiltävä
katinkulta-kivi heijasti kynttilöistämme lähtevää valoa ikäänkuin
hohtokivillä koristettu seinä. Lähestyimme varovasti, yhä noudattaen
jälkiä, samalla kuin tarkkaan katselimme eteemme toivoen saada nähdä
etsimämme esineen. Mutta ei kallion luona eikä sitä verhoavassa
pimeydessäkään ollut elävätä olentoa nähtävissä, vaikka hevonen
aivan selvään oli siinä pysähtynyt tahi ainakin lakannut hurjasta
nelistämisestänsä. Se oli lähestynyt vuorta vitkalleen, kuten jäljistä
näkyi; mutta miten ja mihin oli se sieltä mennyt? Sen jälkiä ei enää
näkynyt. Se oli kulkenut liuskakivi-kerroksen yli, joka peitti monta
syltä ympäriinsä vuoren juurella olevan kentän; mutta sen laidassa ei
voinut nähdä ainoatakaan jälkeä.
Usean kerran ratsastimme kukkulan ympäri edestakaisin,
liuskakivikerroksen poikki ja pitkin sen ulommaista laitaa, mutta yhä
jälkeä näkemättä. Mihinkähän oli hevonen voinut joutua?
Kentiesi olisimme löytäneet jäljet paremmalla valolla; mutta kuten asia
nyt oli, etsimme pitkän aikaa ilman vähintäkään menestystä. Kentiesi
olisimme ne nytkin löytäneet, ellei olisi sattunut muuatta tapausta,
joka ei ainoastansa keskeyttänyt meidän etsimistämme, vaan säikähdytti
meidät jälleen ja teki miltei kokonaan tyhjäksi kaikki meidän toiveemme.
Keskeytys ei tullut odottamatta. Isot silloin tällöin putoavat
vesipisarat olivat jo ennustaneet tuollaista aavikolla sattuvaa
sateenkuuroa, jolloin vesi syöksyy kuin kaataen. Tiesimme rajuilman
olevan tulossa, ja nyt, jälkiä etsiessämme, nousi se kaikessa
tuimuudessansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat kynttilämme
sammuneet ja turha etsimisemme ehkäisty.
Menimme kallion suojaan ja seisoimme siinä vaiti kylki kyljessä.
Luonnonvoimatkin näkyivät olevan minua vastaan. Sydämeni katkeruudessa
niitäkin sadattelin.