Poismeno ja palaaminen.
Varhain seuraavana aamuna antoi sotatorvemme kuulua raikkaan
äänensä. Se herätti soturini heidän unestansa sekä kiihoitti
heidän hevosiansa, ja vähän sen jälkeen alkoivat mieheni kokoontua
torille sekä valmistautua lähtemään. Minulla oli kova taistelu
kestettävänä, ja epäröimisen tunne vaivasi minua. Syynä tähän oli
ajatus tulevaisuudestani. Tiesin morsiameni olevan minulle uskollisen
kuolemaan asti. Mikään tällainen epäilys ei minua huolestuttanut,
mutta sitä enemmän ajatus hänen persoonallisesta turvallisuudestansa.
Hänen orpanansa, joka oli lausunut niin katkeria uhkauksia sekä
käyttäytynyt niin raa'asti, tuskin karttaisi mitään keinoja, jotka
hänen hankkeitansa edistäisivät. Tosin olin riistänyt häneltä tärkeän
aseen ottamalla häneltä pois nuo vaaralliset paperit, mutta ajan tapa
ei ollut pysyä laillisuuden hienoissa rajoissa, varsinkaan silloin kun
mustasukkaisuus ja intohimot olivat toiminnan vaikuttimina. Ijurra oli
jonkunlainen päällikkö, joka johti erästä ei niin paljon isänmaallista
kuin ryöväämiseen taipuvaa sissijoukkoa, ja vaikeata oli sanoa, mitä
hänenlaisensa peto ei uskaltaisi tehdä. Meidän poissa ollessamme tulisi
tuo konna olemaan kokonansa seudun hallitsijana. Rankaisematta voisi
hän tehdä minkä pahan työn tahansa, koska hän oli saanut valtansa
tuolta kehnolta diktaattorilta, jota hän oli oppinut matkimaan ja joka
hyväksyi jokaisen konnantyön, minkä vain hänen omat seuralaisensa
tekivät.
Minua karmi tätä ajatellessani. Koko yön olin ajatellut samaa,
sitä vaaraa, joka minun morsiantani uhkasi, koko yön olin tehnyt
suunnitelmia sen torjumiseksi, mutta onnistumatta keksiä yhtään
järjellistä ehdotusta.
Mitä tuli minun tehdä? Luopuako virastani ja jäädä tänne; mutta sepä
olisi mitä mielettömintä. En olisi voinut suojella itseänikään, vielä
vähemmin toisia. Kun sotamiehet olisivat poissa, ei henkeni olisi
hetkeäkään turvattuna.
Ainoa tarjolla oleva keino oli Isolinan, tahi mahdollisesti hänen
isänsä tapaaminen uudestaan ja pyyntö, että he heti lähtisivät tältä
vaaralliselta seudulta. Voisivathan he matkustaa Sant Audoria de
Bejariin, jossa he, kaukana sodan jaloista, olisivat turvassa, kunnes
sota loppuisi.
Vasta viime silmänräpäyksessä johtui tämä onnellinen ajatus mieleeni,
ja minä nuhtelin itseäni, etten ennen ollut tullut ajatelleeksi tätä.
Suurimpana vaikeutena olisi don Ramonin vastustus. Minä tiesin hänen
saaneen selkoa siitä ystävyydestä, joka vallitsi hänen tyttärensä
ja minun välillä, ja myöskin ettei hän ollut sitä millään tavalla
estellyt; mutta miten saisin hänet vakuutetuksi näin äkillisen
poislähdön tarpeellisuudesta? Miten saisin hänet vakuutetuksi
pelkäämästäni vaarasta sekä miltä taholta se oli odotettavissa?
Aikakin oli epäsuotuisa. Meidän tuli olla matkalla auringon noustessa,
niin kuuluivat meille annetut käskyt, ja päivä koitti jo. Tämä ei
kuitenkaan minua pahoin huolestuttanut, sillä helpostihan saavuttaisin
joukkoni, mutta arkaluontoinen asia oli herättää tähän aikaan päivästä
herrasmiehen perhe, vaikkapa vain tarkoituksella varoittaa sen jäseniä.
Sitäpaitsi ajattelin, että jos neuvoni näyttäytyisi tarpeettomaksi,
minun varhainen siellä käyntini, joka ei voisi huomaamatta tapahtua,
voisi kentiesi juuri aiheuttaa sen vaaran, jota pelkäsin. Kaikeksi
onneksi oli eräs keskitie: vaikka en voisikaan suullisesti puhutella
maatilan asujamia, voisin sen tehdä kirjeellisesti.
Suurimmassa kiireessä, jota pelkoni vieläkin lisäsi, kirjoitin siis
tuon varoittavan kirjoituksen.
Luotettavaksi sananviejäksi sain erään yhdysvaltalaisia suosivan
miehen, joka lupasi, niin pian kuin perhe oli noussut, viedä kirjeen
määräpaikkaansa.
Keventyneemmällä mielellä annoin lähtökäskyn.
Kauan ei tätä mielialaa kuitenkaan kestänyt; vaikka kuinka olisin
taistellut, en voinut kumminkaan poistaa tunnoltani taakkaa, ja vaikka
kuinka olisin miettinyt, en osannut selittää sen syytä. Kerran tahi
pari, kun huolestumiseni tuntui mitä raskaimmalta, annoin hevoseni
pysähtyä, päättäen nelistää takaisin; mutta sitten ratsastin taas
epäröiden eteenpäin. Joku varovaisuudentunne esti sitäpaitsi minua
kääntymästä takaisin; torilta lähteissämme olimme etäältä kuulleet
herjaussanoja sekä huutoja: Mueran los tejanos! Töin tuskin voin
pidättää väkeäni heille kostamasta.
Tiellä näimme jälkiä. Meitä ammuttiin eräältä kukkulalta; mutta kun
lähetin sinne miehiäni, ei sieltä tavattu ketään. Hevosen jälkiä
huomattiin, ja kerran nähtiin ratsujoukon nelistävän pois pitkin
eteläistä vierua. Se oli varmaankin Ijurran joukkoa, mutta me luulimme
Canalen todellakin olevan läheisyydessä, ja koska ottelu hänen hyvin
järjestettyä joukkoaan vastaan oli kokonaan toista kuin kahakka Ijurran
kanssa, kuljimme varovasti. Kuitenkin jatkoimme matkaamme, näkemättä
vilahdustakaan tuosta kuuluisasta sissijoukosta.
Kaupunkiin päästyämme huomasimme ihmeeksemme, ettei sinne majoitettu
sotajoukon osasto vielä ollut marssinut pois. Heidän olisi pitänyt
lähteä samana aamuna kuin mekin, mutta pääkortteerista oli saapunut
vastakäsky, joka lykkäsi lähdön muutamaa päivää tuonnemmaksi.
Tämä oli hyvä uutinen; heti sen kuultuani aloin hautoa epämääräisiä
aikeita. Toivoin, että meidät lähetettäisiin takaisin maakylään, mutta
valitettavasti ei näin käynyt; meidän oli jääminen tähän osastoon.
Koska jokainen asuttava rakennus oli sotamiesten hallussa, osoitettiin
meille leiripaikka kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolella, erään
kauniin virran rannalla; pantuamme hevoset liekaan sekä pystytettyämme
telttamme, aloimme kotiutua.
Kauan en viipynyt leirissä. Niin pian kuin tarpeelliset toimet
olivat tehdyt, menin jälleen kaupunkiin. Täällä sain tietää, ettemme
varmaankaan vielä viikkoon tulisi täältä lähtemään. Rauhoittuneena ja
virkistyneenä keskusteluista entisien toverieni kanssa, palasin leiriin
toivorikkaammalla mielellä.
Mutta jäätyäni jälleen yksikseni, tunsin tuskallisten aavistuksieni
palaavan uudella voimalla. Maaten huovallani annoin mielikuvitukselleni
vapaan vallan.
Olin tehnyt erään suunnitelman, ja sen toimeenpanemisen harkinta
lievitti johonkin määrään tähän asti tuntemaani alakuloisuutta.
Suunnitelmani oli ratsastaa kolmenkymmenen parhaan mieheni kanssa
samaa tietä takaisin, jota olimme tulleetkin, ja piiloutua maatilan
läheisyyteen; itse menisin kartanoon puhumaan niiden neuvojen puolesta,
jotka olin kirjeeseen uskonut. Jos huomaisin niitä jo noudatetun, sitä
parempi; silloin rauhoittuisin ja palaisin tyytyväisenä jälleen; mutta
minä olin milt'ei varma, että don Ramos oli ne hyljännyt. Kaikissa
tapauksissa olin päättänyt ottaa selkoa asiasta ja tyydyttää haluni
saada vielä kerran tavata lemmittyäni.
Olin jo sanonut asiasta miehilleni sekä määrännyt lähtö-ajan;
lähtisimme vuorokauden pimeimmällä hetkellä voidaksemme pysyä salassa.
Syy, miksi en tahtonut lähteä varemmin, oli seuraava: en uskaltanut
ottaa koko joukkoani mukaani, saamatta lupaa pääkortteerista, ja
sitä en voinut pyytää, sillä en millään ehdolla tahtonut, että tämä
retki tulisi muiden tietoon. Olin siis pakotettu tyytymään pienempään
joukkoon, mutta silloin oli varovaisuus paikallansa. Jos kulkisimme
maantietä, ennenkuin väenliike oli lakannut, voisi kentiesi joku nopea
lähetti edeltäpäin viedä sanan meidän lähestymisestämme ja saattaa
meidät onnettomuuteen.
Aikomukseni kuitenkin oli lähteä niin pian kuin tulisi pimeä, jotten
lähtemällä vielä myöhemmin säikähdyttäisi maatilan asujamia öisellä
käynnilläni. Puolentoista tunnin yhtämittainen ratsastaminen veisi
minut sen portille.
* * * * *
Hämärän hetki oli tuskin mennyt, kun nousimme ratsuillemme ja kaikessa
hiljaisuudessa ratsastimme leiriä ympäröivään metsään. Seurattuamme
kappaleen matkaa ahdasta polkua tulimme isolle tielle, joka johti
maatilalle. Rube ja Garey olivat vakoojina. He olivat laskeutuneet
ratsuiltansa ja kulkivat nyt jalkaisin. Täten he voivat paremmin
välttää ilmituloa, samalla kuin mikään ei estänyt heitä itseä
huomaamasta mahdollisesti läsnäolevaa vihollista.
Täydellisesti luottaen niihin miehiin, jotka olivat lähetetyt
edeltäpäin, ratsastimme eteenpäin, sovitellen kulkumme siten, ett'emme
tulisi perille ennen heitä. Väliin huomasimme heistä vilahduksen erään
pitkän, suoran tien toisessa päässä, jossa he olivat pensaston peitossa
tahi kyykistyneinä jonkun suojan taakse tutkimaan edessänsä olevaa
tietä. Vihollista ei kuitenkaan näkynyt. Jo olimme sillä kohdalla,
missä maantie haarautui: oikealle kädelle kylään, vasemmalle suoraan
maatilalle. Kuljimme viimeksimainittua. Vielä penikulma, niin olisimme
paikalla; neljännesosa tästä matkasta, niin saisimme sen muurit
näkyviimme. Eteenpäin!
Mitä tämä valo merkitsi? Nouseeko aurinko lännestä? Onko metsä tulessa?
Mistä tulee tämä keltainen kimallus, jonka puunrungot puoleksi
hämärtävät. Onko se kuu?
Maatila on tulessa!
-- Ei... se on mahdotonta. Kivirakennus, jossa on tuskin puuta
uunivalkeaksikaan! Se on mahdotonta.
Ei olekaan. Me nelistämme esiin metsästä, maatila on edessämme ja sen
valkoiset muurit loistavat tulen keltaisessa valossa. Mutta rakennus
on paikallansa. Ankara nuotio palaa portin edustalla; se se levittää
loisteensa metsään.
Pysäytämme hevosemme sekä tuijotamme ihmetellen tuohon ilmiöön.
Näemme aimo rovion, johon on otettu poltinaineksia talon kuivasta
lehväsvarastosta -- mahdoton tulimeri, joka vaimentaa valjun kuutamon.
Voimme nähdä maatilan rakennukset yhtä selvään kuin päivänvalossakin.
Miksi tämä rätisevistä akasiakimpuista rakennettu polttouhri?
Nuotion ympärillä näkyy joukko olentoja. Siellä on miehiä, naisia,
koiria ja satuloituja hevosia. Isoja hopeakaloja paistetaan hiilillä,
ja jo valmiiksi paistettuja niellään ahmimalla. Ovatko nuo villejä
loimuavan nuotion ympärillä?
Ei, voimme aivan selvään erottaa heidän kasvonsa, miesten valkean ihon
ja mustan parran sekä naisten puuvillavaatteet; voimme nähdä sombreroja
sekä serapeita, villalevättejä ja alushousuja, vyöhineitä, sapeleja;
voimme kuulla heidän äänensä, kun he kirkuvat, rääkyvät ja laulavat;
näemme heidän rohkeat eleensä heidän tanssiessaan fandango-tanssiaan.
Ei, nämä eivät ole intiaaneja; se on sissijoukon leirivalkea.
Ah, jospa olisin kuunnellut järjen ääntä ja antanut miesteni piirittää
nuo konnat! Mutta vereni kiehui, ja minä pelkäsin tuhlata ainoatakaan
silmänräpäystä, etten tulisi liian myöhään, sillä aavistin pahinta.
Annettiin hyökkäyskäsky, ja ikäänkuin kahleistansa päässeet koirat
ryntäsimme esiin, kohottaen sotahuutomme.
Tämä oli hullun yritys. Vihollisemme tunsi täydellisesti tuon
käheän teksaslaisen "hurraa"-huudon. Se oli suotta huudettu heidän
säikähdyttämiseksensä. He eivät koskaan olisi meitä varronneet.
Huuto varoitti heitä ja saattoi heidät hajoamaan kuin akanat.
Maatilalle vievä, jyrkkä tie oli hevosillemme liian vaivaloinen,
ja ennenkuin pääsimme kukkulalle, oli sissien pääjoukko jo noussut
ratsuillensa ja paennut kiireesti pois näkyvistä. Kuusi joutui elävänä
käsiimme, mutta tavallisuuden mukaan oli tuon ovelan päällikön
onnistunut paeta.
Takaa-ajon yrittäminen olisi ollut mielettömyyttä; he pakenivat
kukkulan takana oleviin synkkiin metsiin, ja minunkin mielessäni oli
kokonaan toista. Ratsastin pihaan. Tätä valaisi nuotiosta tuleva leimu.
Siellä vallitsi hävityksen kauhistus. Kalliita huonekaluja, rikottuja
tahi kumoonheitettyjä, oli sikinsokin verannalla ja kivikerrassa.
Huusin Isolinan ja don Ramonin nimeä -- vain kaiku vastasi huutooni.
Hyppäsin hevosen seljästä, hyökkäsin verannalle yhä huutaen ja yhä
saamatta vastausta.
Riensin huoneesta huoneeseen, katolle, kaikkialle, jopa rukoushuoneen
sisimpäänkin. Kuun säteet loistivat alttarille, mutta ketään ihmistä ei
siellä ollut. Koko huone oli tyhjä; palkolliset, jopa keittiöväetkin
olivat kadonneet. Hevoseni ja minä olimme ainoat elävät olennot näiden
muurien sisällä, sillä seuralaiseni olivat vankinensa pysähtyneet
ulkopuolelle.
Toivon pilkahdus lensi sydämeeni. Kentiesi he olivat totelleet neuvoani
ja lähteneet pois ennen rosvojoukon tuloa? Jospa taivas soisi sen niin
olevan!
Ah, tämä toivo petti pian. Kääntyessäni pois, palatakseni pihalle ja
koettaakseni vangeilta saada tietoa perheen kohtalosta, sattuivat
silmäni erääseen muurin varjossa hiipivään henkilöön. Ilon huudahdus
pääsi minulta tuntiessani Cyprio-pojan, joka samassa astui esiin
piilostansa.
-- Cyprio! huusin minä.
-- Niin, sennor, vastasi hän ja lähestyi paikkaa, jossa olin.
-- Sano minulle, Cyprio, missä he ovat... missä?
-- Carrai, sennor! Nuo pahat miehet ovat vieneet emäntäni pois, en
tiedä mihin.
-- Sennoranko, sennoran?
-- Oi, herra, tämä on hirmuista!
-- Sano minulle kaikki pian! Pian, Cyprio!
-- Sennor, tänne tuli miehiä, joilla oli musta naamari kasvoilla ja
jotka murtautuivat huoneisiin sekä veivät isännän pois; sitten he
laahasivat donna Isolinan pihalle. Toiset menivät talliin ja toivat
sieltä sen valkoisen hevosen... sen, joka tuotiin aavikolta tänne. Sen
selkään he sitoivat donna Isolinan. Neitsy Maria, mikä näky!
-- Sitten?
-- Sitten he veivät hevosen virran poikki sen toisella puolella
olevalle kedolle. Kaikki menivät katsomaan tuota "pilaa", joksi he sitä
sanoivat... Taivas, mikä pila! Minä en mennyt, sillä he löivät minua ja
uhkasivat tappaa minut, mutta minä näin kaikki kukkulalta, jossa olin
piiloutunut pensastoon. Oi, pyhä Maria!
-- Sitten?
-- Sitten ne pistivät raketteja hevosen kupeeseen ja sytyttivät ne,
nykäisivät ohjaksista, ja hevonen läksi laukkaamaan, raketit perässänsä
sekä donna Isolina sidottuna pitkäkseen sen selkään... sennoritaparka!
Voin nähdä hevosen, kunnes se oli kaukana, kaukana aavikolla, Jumala
minua varjelkoon! Sennorita on hukassa!
-- Vettä! Rube! Garey! Ystävät... vettä! Vettä! Koetin päästä kaivolle,
mutta hoippueltuani pyörryksissä pari askelta tunsin voimaini pettävän
ja kaaduin hervotonna maahan.